Avainsana: sotahistoria

Alkuun ajatus kandidaatintutkielmasta ja seminaarista kauhistutti. En ole ikinä ollut kovin pitkäjänteinen ihminen, joten epäilin vahvasti sitä, saanko lainkaan kokoon kandidaatintutkielmaa – gradua en uskaltanut vielä edes ajatella. Kun seminaari alkoi syyskuussa, minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, millaisesta aiheesta haluan tutkielmani tehdä. Uusi sotahistoria oli kiinnostanut minua jo vuosia, mutta en yrityksistäni huolimatta ollut keksinyt vielä sellaista aihetta, joka olisi loksahtanut kohdalleen. Kesällä olin pyöritellyt mielessäni ajatuksia tutkia esimerkiksi sotilaiden vapaa-ajan mahdollisuuksia rintamalla tai lottien psykohistoriaa, mutta ne eivät tuntuneet aivan oikeilta.

Keksin tutkielmani aiheen kastajaisyönä keskustellessamme kaverini kanssa lemmikeistä, ja millaista olisi tutkia esimerkiksi sitä, mitä lemmikkien lempinimet kertovat niiden ja omistajien välisestä suhteesta. Tästä ajatuksesta aloin jalostaa oman kandityöni aihetta, ja lopulta palaset loksahtivat kohdalleen: halusin tutkia sotakoirien ja sotilaiden välistä suhdetta Suomen sodissa ja keskittyä erityisesti siihen, miten koirien ja sotilaiden välille syntynyt syvä suhde vaikutti molempien psyykeen ja henkiseen jaksamiseen rintamalla. Tässä siis yhdistyivät kaksi suosikkiasiaani eli koirat ja uusi sotahistoria, tarkemmin sanottuna sotilaiden henkinen kestävyys.

Kun aloin paneutua tarkemmin aiheeseeni, huomasin, että sotakoirista ei ole tehty oikeastaan lainkaan tutkimusta. Löysin yhden ainoan sotakoiria käsittelevän gradun, mutta varsinaisesti tätä aihetta käsitteleviä tutkimuksia en löytänyt. Samaan aikaan oli kauhistuttavaa ja innostavaa tajuta, että minun täytyy lähteä rakentamaan aihettani melkein tyhjästä ja keksiä itse millaisia tutkimusmenetelmiä käyttämällä saisin aiheesta jotakin irti.

Alkuperäislähteistä tuli kuitenkin onneksi vastaan runsaasti, ja näin jälkikäteen ajatellen pelkästään yksi kolmasosa käyttämistäni alkuperäislähteistä olisi riittänyt. Otin tutkielmaani mukaan neljä sotakoiria käsittelevää romaania, muistitietoaineistoa, SA-kuva-arkiston valokuvia sekä kolme vuosina 1942–45 julkaistua puolustusvoimien sotakoiraopasta. Aineistossani tarkastelin erityisesti sitä, miten sotakoirien ja sotilaiden välistä ystävyyttä kuvataan teksteissä, sotakoiraoppaissa eli puolustusvoimien virallisissa ohjeissa koiranohjaajille ja valokuvissa, ja mitä sotaveteraanit kertovat koirasuhteestaan. Siksi tutkielmani otsikko oli Koira toverina sodassa. Koettu ja kuvattu ystävyys sotakoirien ja sotilaiden välillä talvi- ja jatkosodassa. Tutkimusmenetelmistä sovelsin luonnollisesti uutta sotahistoriaa, ja sen lisäksi myös psykohistoriaa, muistitietotutkimusta ja eläintutkimusta. Laadimme seminaarissa tutkimussuunnitelmat, annoimme niistä toisillemme vertaispalautetta ja sitten aloimme kirjoittaa.

Jos nyt kirjoittaisin kandityöni uudestaan, tekisin monta asiaa toisin. Ensinnäkin rajaisin aineistoani huomattavasti, sillä tutkielman suositeltu pituus on vain 15–20 sivua, ja se on todella vähän. Oman tutkielmani pituus paisui aluksi miltei 30 sivuun, mutta opponoinnin jälkeen sain nipistettyä muutaman sivun pituudesta pois. Toiseksi suunnittelisin tarkemmin mitä asioita haluan aineistosta löytää ja missä järjestyksessä niitä käsittelen. Toki tutkimussuunnitelmasta oli hyötyä, mutta esimerkiksi miellekartan laatiminen olisi auttanut tässä vaiheessa hurjasti. Omaa tutkielmaa kannattaa jäsennellä huolella ja käsittelyjärjestyksen luonnostelusta on huomattavasti hyötyä kirjoitusvaiheessa, vaikka disposition laatiminen etukäteen saattaa olla vaikeaa. Jouduin poistamaan paljon tekstiä tajutessani, että olin innostunut vähän liikaa. Kolmanneksi kirjoittaisin koko aineistostani huolelliset muistiinpanot yhteen paikkaan. Lähdeaineistona käyttämäni kirjat olivat täynnä erivärisiä lappuja, ja lopulta menin sekaisin siinä, mikä lappu tarkoitti mitäkin. Jouduin tekemään paljon turhaa työtä selatessani aineistoa aina vain uudestaan läpi ja etsiessäni tiettyjä kohtia. Kannattaa siis kirjata selkeästi ylös kaikki tarvittavat tiedot aineistosta, sillä se helpottaa työtä huomattavasti.

Sekavasta työskentelytavastani huolimatta kandityöni kirjoittaminen on ollut ehdottomasti yliopiston paras ja hauskin asia ja itse asiassa vielä mukavampaa kuin itse kandiksi valmistuminen (joku toinen voi toki olla tästä eri mieltä). Laaja aineistoni tarjosi luonnollisesti monenlaista materiaalia, ja erityisen palkitsevaa oli tajuta sekä muistitietoaineistoa, valokuvia ja aikalaiskirjoituksia tutkiessa, että sotakoirat tosiaan olivat vähintään yhtä tärkeitä sotilaille kuin olin etukäteen ajatellut.

Erityisesti aikalaiskirjallisuudessa nousi esiin useita suorastaan kaunopuheisia tarinoita, jotka olivat sotilaan ja sotakoiran välisen suhteen ylistystä. Oli palkitsevaa peilata näitä tarinoita SA-kuva-arkiston valokuviin, puolustusvoimien sotakoiraoppaisiin ja sotaveteraanien kertomuksiin, joista jälkimmäiset olivat huomattavasti romaanien kuvailuja hillitympiä. Nautin siitä, että sain muodostaa rauhassa kokonaiskuvaa monipuolisesta aineistostani ja pohtia sotilaiden ja koirien suhdetta monesta eri näkökulmasta. Koiranohjaajat luonnollisesti välittivät ohjaamistaan koirista, mutta muut sotilaat suhtautuivat alkuun lähes poikkeuksetta koiriin epäluuloisesti.

Kandityön tekemisessä kaikkein parasta taisi olla se, että sain tehdä jotain aivan uutta tutkimusta minulle täydellisesti sopivasta aiheesta. Oli rohkaisevaa tajuta, että minähän osaan sittenkin jotain, ja työn edetessä myös itseluottamukseni kasvoi. Totta kai kandiseminaariin mahtui myös lukuisia epätoivon hetkiä aiheen valinnasta siihen kun tajusin, että aineistoa on aivan liikaa. Kirjapino lattiallani keräsi paljon pölyä ja lukemattomat lappuseni tuottivat tuskaa. Jälkikäteen löysin kandistani useita virheitä ja sellaisia kohtia, jotka tällä hetkellä muotoilisin aivan toisin. Silti olen todella ylpeä aikaansaannoksestani (tilanne saattaa tosin olla aivan eri puolen vuoden päästä) ja olen helpottunut siitä, että ennen gradua sain harjoitella tutkimuksen tekemistä, sillä harjoitustyöhän kandidaatintutkielma kuitenkin on. Suhtautukaa siis kandiseminaariin mahdollisuutena oppia valtavasti uutta ja hyödyntäkää seminaari, sillä vaikka oma työni olisikin ollut aivan surkea, olivat seminaari ja tutkielma kuitenkin välttämätön ja hyödyllinen etappi ennen gradua.

Syksyllä jatkan kandityöni aiheen käsittelyä ja aloitan graduni – vahingoistani viisastuneena.

 

Jutun kirjoittaja Noora Viljamaa on neljännen vuoden Suomen historian pääaineopiskelija.