1900-luku

Kun tulevaisuus on hämärän peitossa

Kommentoi

Maija Rajainen kirjoitti 4.9.1944 Turussa kirjettä saadakseen ohjeita esimieheltään Pentti Renvallilta. Rajaisen elämässä ei tuolla hetkellä ollut juuri selkeitä kiintopisteitä. Kirjoituspäivänä astui Suomen puolelta voimaan jatkosodan päättänyt aselepo. Rajaiselle sodan päättyminen tiesi koko elämän asettamista uuteen järjestykseen. Hänellä oli virka Terijoen lyseon historian ja yhteiskuntaopin opettajana, mutta Terijoki ja siellä sijainnut koti olivat nyt Neuvostoliiton hallitsemalla alueella ja lukio toimi Lahdessa. Rajaisen aviomies Sergei oli vielä armeijan palveluksessa. Turkuun Rajaisen oli tuonut hänen sota-aikana eri jaksoissa tekemänsä työ Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan sotasaalisarkiston palveluksessa. 

Turun maakunta-arkiston tutkijasali kuvattuna 8.2.1944, puoli vuotta ennen kuin Rajainen tuli Turkuun jatkamaan töitään. Kuva: Turun kaupunginmuseo RF020107.

Sotasaalisarkiston varsinainen toiminta oli päättynyt suomalaisten poistumiseen Petroskoista 21.6.1944, mutta Rajainen teki vielä Suomen kulttuurirahaston apurahalla tutkimusta Pentti Renvallin projektissa, jonka tarkoituksena oli tutkia Neuvosto-Karjalan historiaa sotasaalisarkistoon koottujen aineistojen pohjalta. Rajaisen kirje Renvallille avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, millaista oli elää hetkessä, jolloin kaikki oli muutoksessa ja tulevaisuuden näkymät hämärän peitossa.

Rajainen oli lähdössä hoitamaan siviiliasioitaan ja kysyi Renvallin mielipidettä, pitäisikö matka pitää mahdollisimman lyhyenä ja jatkaa töitä niin kauan kuin niiden teko oli mahdollista. Rajaisen huoli perustui siihen, että hänen Turun maakunta-arkistossa käyttämänsä sotasaalisarkiston kokoelmat oli koottu miehitetystä Neuvo-Karjalasta. Rajainen oletti aivan oikein, että odotettavissa olevan rauhan ehdoissa olisi myös niiden palauttaminen takaisin Neuvostoliittoon.

Rajainen oli väitellyt Vanhan Suomen normaalikouluista, ja nyt hänen oli tarkoitus tutkia kouluoloja Neuvosto-Karjalassa. Jos sotasaalisarkiston kokoelmat palautettaisiin Neuvostoliittoon, hänellä ei olisi enää tarvitsemiaan lähteitä käytössä, vaan hänen tulisi kirjoittaa muistiinpanojensa pohjalta.

Toisaalta Rajainen kyseenalaisti koko tekemänsä työn mielekkyyden. Hän kirjoitti Renvallille olevansa pessimisti ja olettavansa, että, jos suhteet Neuvostoliittoon järjestyvät ”ystävälliselle kannalle”, ei kukaan painaisi Suomessa kirjaa, joka hänen lähteidensä perusteella oli syntymässä, vaikka hän miten yrittäisi katsoa asioita Neuvostoliiton kannalta, koska ”puolueetonta tiedettä ei naapurien käsityksen mukaan kerta kaikkiaan ole olemassa ja arkistolähteisiin pohjaava objektiivinen esitys on vielä suurempi pahan tahdon ilmaus kuin konsanaan esim. subjektiiviset muistelmateokset”.  

Jälkikäteen katsottuna Rajaisen analyysi tilanteesta osui hyvin oikeaan. Vaikka myös Renvallin vastauskirjeen arvelu siitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hyvät välit olisivat vain väliaikaisia, piti paikkansa, se ei johtanut tilanteeseen, jossa miehitysaikana sotasaaliiksi otettujen aineistojen perusteella tehtyä tutkimusta Neuvosto-Karjalan kouluista olisi ollut mahdollista julkaista. 

Liisa Vuonokari-Bomström

Lähteet:

Vuonokari-Bomström Liisa: Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941-1944 Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941–1944 – UTUPub

1900-luku

Sirkkalan kasarmin ammutut punavangit

Kommentoi

Sisällissodan (27.1.–15.5.1918) aikana ja sen päätyttyä valkoiset perustivat eri puolille Suomea lukuisia vankileirejä, joissa pidettiin kymmeniä tuhansia hävinneen osapuolen edustajia eli punaisia vankeina. Teloitusten lisäksi nälkä ja sairaudet surmasivat tuhansia vankeja. Osa leireistä sai erityisen julman maineen, kuten Lahden Hennala tai Tammisaari. 

Joissakin vankileireissä taas kuolleisuus ja julmuudet olivat harvinaisia, ja yksi näistä oli Turun Sirkkalan kasarmeille huhtikuussa 1918 perustettu Turun Sotavankileiri. Ennen tätä kasarmit olivat Venäjän armeijan käytössä. Leirin hyvämaineisuus johtui pääasiassa siitä, että vartijat olivat Kakolan ammattimaisia vanginvartijoita, ja leirin komentaja Albert Arhenius oli aidosti kiinnostunut vankien hyvinvoinnista. Kuolleisuudessa suurin piikki syntyi, kun Hämeenlinnasta siirrettiin lakkautetun leirin heikkokuntoisia vankeja Sirkkalaan.

Sirkkalan kasarmeilla surmatuista punavangeista liikkuu erilaisia kertomuksia. Erään tarinan mukaan punaisten murhaaman miehen kaksospojat tulivat Sirkkalan leirille ja nylkivät sekä paloittelivat isänsä surmaajan Sirkkalan kellareissa. Tyypillisten kauhutarinoiden lisäksi on paljon kertomuksia siitä, että Sirkkalassa olisi ammuttu yhdestä kolmeen vankia. Virallisesti varmaa tietoa on kahdesta tapauksesta, joissa vartijat ampuivat vankeja. Valtiopäiville jätettiin vuonna 1919 ilmoitus, jonka mukaan leiristä karannut vanki olisi saanut ”asianmukaisen tuomion toisille varoitukseksi”, mutta tavanomainen rangaistus pakoyrityksestä Turussa oli eristysselli, ei teloitus.

Turun Sotavankileirillä 30.5.1918 ammuttu punavanki Kaarlo Vihma. Virallisten raporttien  mukaan Vihma herjasi ikkunasta kierroksella ollutta vartijaa, joka ampui tämän varoitusten jälkeen. Kuva: Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Ensimmäisessä varmassa tapauksessa mynämäkeläinen mäkitupalainen Kaarlo Vihma (1894–1918) oli kertoman mukaan herjannut 30.5.1918 ikkunasta vanginvartija Asplundia, joka seisoi kadulla vartioimassa. Kun Vihma ei Asplundin kehotuksista huolimatta suostunut poistumaan ikkunan äärestä, ampui vartija Vihman. Demokraatissa julkaistun kuolinilmoituksen mukaan Vihma ”ammuttiin 30.5.1918 Turun vankileirillä”.

Toisessa tapauksessa vangit olivat ryhtyneet varastamaan ruokaa vankilarakennuksen alakerrassa sijaitsevasta varastohuoneesta ikkunoiden kautta. Vanginvartija oli ampunut 8.8.1918 varoituslaukauksen, jolloin raportin mukaan ”luoti vahingossa sattui lentämään ulos ikkunasta, sattuen Tuusulasta kotoisin olevan, tänne Hämeenlinnasta tuodun kuritushuonevangin Jalmari Frantsilan vatsaan.” Frantsila ei kuollut heti vammoihin, vaan vasta 16.9.1918 sairaalassa. On epäselvää, olivatko syynä haavat vai sairaus, koska hänen kerrottiin olevan toipumassa vammoista. Tiedoissa on tässä kohtaa pieni hämäävä yksityiskohta: Turun Sotavankileiri oli 15.9.1918 eli juuri edellisenä päivänä muuttunut nimeltään Turun pakkotyölaitokseksi, joten Frantsilaa ammuttiin Sotavankileirin vankina, mutta hän menehtyi pakkotyölaitoksen alaisuudessa. Ilmeisesti tämä sekaannus leirin terminologiassa on saanut aikaiseksi väitteen kolmesta leirillä ammutusta vangista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Demokraatti 18.10.1919, s. 2.

Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Pöytäkirjat/Valtiopäivät, 1.4.1919, nro I istunnot 1-53, s. 280.

Turun yliopisto, Folkloristiikan oppiaine. Sirkkala 1918–2018: Vankileiristä muistin paikaksi ja kulttuuriperintökohteeksi -hankkeen aineistot

1600-luku

Kujanjuoksu

Kommentoi

Kujanjuoksu yleistyi 1600-luvulla ensin armeijan rankaisukeinona ja levisi sieltä myös siviilejä koskevan oikeuden piiriin. Kujanjuoksussa tietty määrä miehiä asettui kujaksi, jonka läpi tuomitun oli kuljettava. Jokaisen kujaan osallistuneen oli lyötävä piiskalla ohi kulkevaa rikollista. Kuja kuljettiin oikeuden määräämät kerrat, ja jokaisen lyöjän oli lyötävä lujaa sakon uhalla. Kujanjuoksua sovellettiin rangaistuskeinona ainoastaan miehiin.

Kujanjuoksu vuodelta 1525 Jost Ammanin mukaan. Wikimedia Commons, Public domain.

Kujaan oli vaikea saada miehiä, sillä heitä tarvittiin kerralla jopa sata. Turussa rikkaat kauppiaat pyysivät raadilta, ettei heidän tarvitsisi osallistua moiseen häpeälliseen toimitukseen. He olivat jopa valmiita maksamaan itsensä rahalla vapaaksi toimitukseen osallistumisesta. Raati ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan ilmoitti porvarinvalan vannoneiden velvollisuuksiin kuuluvan myös tämän tehtävän. Helsingistä porvarit kysyivät puolestaan Turun raadilta, oliko kaupungissa tapana, että porvarit osallistuivat itse kujaan. Heidän mielestään rengit olisivat riittäneet.

Asiaa yritettiin ratkaista myös muuten. Turun köyhiä porvareita eri kortteleista kutsuttiin esimerkiksi helmikuussa 1670 oikeuden eteen ja heitä käskettiin osallistumaan pahantekijöiden rankaisemiseen. Heille luvattiin anteeksi taksavero ja kaupunginvartioston vahtivuorot sekä sakkoja. Osa tarttui tilaisuuteen ja heistä laadittiin erillinen luettelo. He osallistuivat 22. helmikuuta neljän miehen suorittamaan kujanjuoksuun. 

Vuonna 1698 raati joutui toteamaan, että kaikki vitsaporvarit, joita oli käytetty kujanjuoksujen toimeenpanoissa, olivat kuolleet edellisten kahden kovan nälkävuoden aikana. Muu porvaristo ei halunnut osallistua kujanjuoksuun, eikä heitä voitu siihen määrätä ilman korkeamman esivallan määräystä, koska niin ei ollut tehty ennenkään. Raastuvanoikeus päätti kysyä hovioikeudelta tai maaherralta, voisiko Turussa ja muissa kaupungeissa käyttää alempaa porvaristoa piiskaukseen, mikäli kaupungin vartiokaartista ei tulisi 50 miestä. Tämä haluttiin tietää siksi, etteivät huonot tavat leviäisi, kun rangaistukseen osallistuvia puuttui.

*

Kuningatar Kristiinan vuonna 1653 annetun rangaistusjärjestyksen mukaan kahdeksan taalarin sakon voi sovittaa yhden kerran juoksemalla kujanjuoksun viidenkymmenen miehen välissä. Tämä teki yhteensä sata iskua. Mitä korkeampi sakko oli, sen useampi kuja oli juostava. Toukokuussa 1698 annetun kuninkaallisen asetuksen mukaan sakot voitiin korvata raipoilla tai piiskalla. Tällöin molempia sukupuolia koskeva rangaistus suoritettiin torilla seisseessä häpeäpaalussa. Miesväkeä kuului lyödä parilla raippoja kolme kertaa jokaisesta 2½ hopeataalarista ja naisväkeä kolme lyöntiä parilla piiskoja.

Lyöntien määrä oli näin ollen verrannollinen varkauden arvoon. Kannuksentekijä Jonas Höök valitti syyskuussa 1683, että irtolainen Erik Mattsson Turun linnasta oli vienyt Jonakselta Jaakon päivän aikaan tavaraa 66 kuparitaalarilla. Joukossa oli kynttilänjalka ja paljon vaatetavaraa. Erik tuomittiin palauttamaan tavaroiden arvo ja maksamaan se kolminkertaisesti sakkoina. Hänen tuli lisäksi suorittaa julkirippi. Koska hän ei voinut maksaa sakkojaan, sai hän juosta kujanjuoksun kuusi kertaa edes takaisin. Lyöjiä oli 25 paria, ja iskuja siis 600! Kujanjuoksun jälkeen vaarana oli haavakuume, johon saattoi kuolla.

Oikeuden tehtävä ei ollut kuitenkaan aiheuttaa heikoille ja sairaille turhaa kärsimystä, vaan tuomiota oli lievennettävä tarpeen niin vaatiessa. Siten miekkasepän kisälli Knut Jöransson juoksi kujanjuoksunaan vain kaksi kertaa edestakaisin 30. heinäkuuta 1679. Hänen tuomiotaan alennettiin hänen  sairaalloisuutensa vuoksi. Juoksulla hän kuittasi hovioikeuden hänelle määräämän korkean sadan hopeataalarin sakon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA): KA z:38, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 11.2.1670, 76−77; 12.2.1670, 78−79; 14.2.1670, 80; 22.2.1670, 90; KA z:46, TRO 30.7.1679, 422; KA z:50, TRO 3.11.1683, 485−488; 7.11.1683, 501; KA z:65, TRO 29.10.1698, 399v−401v; KA z:80, TRO 17.8.1711, 374v−375; 21.8.1711, 387v; 26.8.1711, 389−389v.

Drottning Christinæ Straff-Ordning dat. Stockholm 18.Maji åhr 1653. J. Schmedeman, Kongliga stadgar, förordningar etc. Stockholm 1706, 294−296. 

Carl von Bonsdorff, Åbo stads historia under sjuttonde seklet. Första bandet. Bidrag till Åbo stads historia. J. Simelii arfvingars boktryckeri aktiebolag 1894, 315.

1900-luku

Mauno Koiviston väitöskirja Turun satamasta

Kommentoi

Mauno Koivisto, Suomen tasavallan myöhempi presidentti, väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Turun yliopistosta vuonna 1956. Koiviston väitöskirja  Sosiaaliset suhteet Turun satamassa käsitteli 1950-luvun alkupuolen Turun sataman monimutkaisia sosiaalisia suhteita ja satamassa tapahtunutta sosiaalista kehitystä. Koivisto oli nuorena miehenä ollut apupoikana Crichton-Vulcanin Turun telakalla, ja hän toimi myöhemmin ahtaajana Turun satamassa. Hän oli itse osallistunut sosiaalidemokraattien puolella Turun sataman kiivaaseen kamppailuun ammattiliittojen välillä. Hän toimi jonkin aikaa Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948.

Mauno Koivisto väitöstilaisuudessaan 13.9.1956. Kuva: Wikimedia Commons.

Satamatyö oli ruumiillisesti erittäin vaativaa sekä kuluttavaa, koska se tehtiin pitkälti lihasvoimin. Työ oli myös epävarmaa urakkaluonteisuutensa vuoksi. Satamatyöntekijöiden sosiaaliset olot olivat usein heikot, ja ne rinnastettiin tehdastyöläisten oloihin. Satamatyöntekijät olivat harjoittaneet yhdistystoimintaa ja osuuskuntatoimintaa Turussa 1890-luvulta alkaen kohentaakseen sosiaalisia olojaan vaihtelevin tuloksin. Ahtausliikkeet vastustivat järjestötoimintaa ja käyttivät lakonmurtajia työntekijöiden lakkoilua vastaan. Järjestötoiminta oli työntekijöiden kannalta vaarallista, koska se saattoi helposti johtaa työpaikan menetykseen. Vuonna 1945 solmittiin työehtosopimus, joka antoi työntekijöiden järjestöille aikaisempaa enemmän valtaa. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä käytiin ankaraa kilpailua ammattiliittojen hallitsemisesta, minkä vuoksi lakkoja ja muita levottomuuksia oli paljon. Puoluepolitiikka oli juurtunut tiukasti sataman sosiaalisiin suhteisiin.

Koiviston väitöskirja on sosiologinen tutkimus, joka edusti 1950-luvulla uusine metodeineen uraauurtavaa empiirisen sosiologian tutkimusta. Erona muihin sen aikaisiin sosiologisiin tutkimuksiin Koiviston väitöskirjassa on selkeä historiallinen näkökulma, kun hän kartoittaa Turun satamatyön ja ammattiliittotoiminnan historiaa taustana sen hetkiselle tilanteelle.

Koivisto pohti väitöskirjassaan sosiaalisten olojen vaikutusta Turun sataman levottomuuksiin. Koiviston mielestä ahtausliikkeiden tulisi ottaa suurempi vastuu satamatyöntekijöiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja panostettava siihen. Pyrkimykset parantaa satamatyöläisten sosiaalisia oloja olivatkin jo alkaneet tuottaa tulosta väitöskirjan julkaisun aikaan. Koivisto toteaa väitöskirjassaan omiin tutkimuksiinsa perustuen, että sosiaalisten olojen koheneminen lisäsi työntekijöiden yleistä tyytyväisyyttä. Satamatyöntekijöiden sosiaalisten olojen paranemiseen vaikutti esimerkiksi työntekijöiden mukavuutta varten rakennetun huoltorakennuksen valmistuminen.

Koiviston väitöstilaisuus oli merkittävä tapahtuma monille Turun sataman työntekijöille. Koivisto haastatteli väitöskirjaansa tehdessään kaikkia Turun satamassa vakinaisesti työskennelleitä kahteen kertaan. Väitöskirjaa myös ostettiin paljon Turun satamassa. Koiviston väitöskirjan ansiosta sataman olosuhteet saivat runsaasti julkista huomiota ja siinä esitetyt tulokset antoivat omalta osaltaan intoa Turun sataman ja myös muiden Suomen satamien sosiaalisten olojen parantamiseen.

Kevin Mårtensson

Lähteet:

Koivisto, Mauno: Sosiaaliset suhteet Turun Satamassa: sosiologinen tutkimus. Turun yliopisto, Turku 1956.

Turun sataman historia. Toim. Jussi T. Lappalainen. Turun Satama, Turku 1999.

1800-luku, 1900-luku

Pyöräillään Turkuun!

4 kommenttia

Turussa on todistettavasti pyöräilty nyt jo 140 vuoden ajan, sillä yksi Suomen ensimmäisistä pyöräilyseuroista, Åbo velocipedklubb, perustettiin täällä vuonna 1886. Mutta miten monia ihmisiä onkaan kaikkien näiden vuosien aikana mahtanut saapua Turkuun pyörällä? Eniten tänne on epäilemättä pyöräilty aivan lähialueilta, niin töihin tai kouluun kuin ostoksille ja vierailuillekin. Mutta moni on polkenut Turkuun myös paljon kauempaa.

Suurimman osan 1900-lukua oli tavallista kulkea polkupyörällä tarvittaessa pitkiäkin matkoja. Oma äitini oli niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa pyöräillyt yhden päivän aikana kotoaan Säkylän Iso-Vimmasta Jopolla Turkuun ilmoittautuakseen kesäyliopistoon matematiikan kurssille. Lapsena tämä tuntui minusta uskomattomalta uroteolta. Vastaavista, mutta huomattavasti vanhemmista, reissuista on tallella runsaasti mainintoja museovirastossa, missä säilytetään vuonna 1971 tehdyn polkupyöräkyselyn vastauksia. Poimittakoon siis sieltä joitain muistoja pyöräilemisestä Turkuun.

Kuvassa pyöräilyleirille osallistuvat lapset pitävät juomataukoa matkalla Keravalta Turkuun heinäkuussa 1985. Kuva: Keravan museopalvelut.

Turussa opiskelevat taittoivat usein kymmeniä kilometrejä hiekkateitä koulukaupungin ja kodin välillä polkien. Kyselyn vastaajissa on vauraiden maalaisperheiden poikia, jotka kertoivat käyneensä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana Turusta viikonloppuisin kotonaan esimerkiksi Mellilässä, Yläneellä ja Nousiaisissa. Polkupyörä oli niihin aikoihin kallis ja haluttu kulkuväline.

Vuonna 1911 syntynyt naispuolinen vastaaja muisteli saaneensa polkupyörän 1920-luvun alkupuolella siten, että kustansi itse puolet hinnasta keräämällä apilansiemeniä ja vanhemmat maksoivat loput. Hankkeessa auttoi isoveljen työpaikka turkulaisessa Merilän tehtaassa, joka oli perustettu vuonna 1904 Suomen ensimmäiseksi polkupyörätehtaaksi. Vastaaja kävi Turussa oppikoulua ja tarvitsi pyörää pistäytyäkseen kotonaan Liedossa. Hän muistelee pyörän olleen näillä matkoilla kuin lastattu kameli: molemmissa ohjaustangoissa oli suuri kassi ja tarakalla vielä perunasäkki. 

Polkupyörä ei silti ollut pelkästään hyötyä varten, vaan se oli myös tärkeä seuraelämän välikappale. Vuonna 1907 syntynyt vastaaja muisteli nuorten käyneen hänen kotipaikkakunnaltaan Huittisista tanssimassa jopa Turussa asti pyörällä. Piioilla ei pyöriä ollut, mutta he saattoivat saada kyydin jonkun nuoren miehen polkupyörän putken päällä.

Vuonna 1898 syntynyt maanviljelijän poika muisteli ensimmäisen maailmansodan aikana kotoaan 170 kilometrin päästä Turkuun tekemäänsä pyöräretkeä, jonka varrella hän muun muassa pysähtyi virkistämään itseään kestikievarissa Piikkiössä. Missään urheiluvaatteissa hän ei toki ollut matkalla, vaan villaisessa tweed-puvussa. Reissun ikimuistoisin hetki liittyikin pukuun ja ajan tieoloihin: 

”Muistan kun saavuin Turkuun, ja istuin Braahen puistossa, ihaillen tuomiokirkkoo, silmäni osuivat siniseen seviottipukuuni se olikin muuttunut harmaaksi. Hien kostuttamaan pukuun oli tarttunut hienoo hiekkaa ja pölyä, joka ei paljon lähtenyt ennen kun kuivui.”

Oletko sinä joskus pyöräillyt Turkuun kaukaa? Voit kertoa siitä kommenteissa.

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Museoviraston keruuarkisto, Kysely 18, MV:K18.

1800-luku

Kappalainen tulimyrskyn keskellä

Kommentoi

Ei ole enää oloo eikä taloo,
Waikka mun täytyy asuu Turussa,
Sill’ mieleeni muistuu wiel’ se kowa palo,
Jonka tähden sydämmen’ on surussa,
Kuin lapset ne itkit ja ihmiset huusit,
Hädässä apua odotit ja pyysit,
Ja kellot ne kläppäsit niin kowasti :,:

Matthias Jernvallin palovahinkoilmoituksen allekirjoitus. Kuva: Hannu Salmi / Turun kaupunginarkisto.

Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen Matthias Jernvall (1784–1832) teki lähtemättömän vaikutuksen arkkiveisullaan, jonka hän sepitti vuoden 1827 suurpalon jälkeen. Tuomiokirkon ja raatihuoneen kellojen kalkatus, hätähuudot ja uhrien kärsimykset tuntuivat veisun kirjoitushetkellä yhä painavan mieltä. Jernvall kirjoitti runonsa Carl Michael Bellmanin säveleen, jonka moni aikalainen tunsi. Kansan muistissa laulu eli hämmästyttävän pitkään, viestinä menneiltä ajoilta. Luostarinmäellä asunut Hjalmar Kanervo muisti veisun ensimmäisen säkeistön vielä 1950-luvulla.

Jernvall oli syntynyt Rautelan kylässä Somerolla maaliskuussa 1784, ja hänet tunnettiin nimellä Rautelius vuoteen 1814 saakka. Rautelius/Jernvall valmistui ylioppilaaksi 1809 ja vihittiin papiksi vuonna 1812. Toimittuaan ensin apulaiskappalaisena Aurassa hän sai vt. kappalaisen tehtävän Turun suomalaisesta seurakunnasta vuonna 1818. Elämä asettui uomiinsa, ja Jernvall sai vakinaisen tehtävän. Avioliiton hän solmi vuonna 1821 kersantin tyttären Christina Maria von Hausenin kanssa. Kun Turun palo syttyi, perhe asui kaupungin Itäisessä korttelissa, tontilla 112, joka sijaitsi Pienen Uudenmaankadun varrella. ”Lilla Nylandsgatan” alkoi Hämeenkadulta, kulki mäkeä ylös ja yhdistyi siellä Uudenmaankatuun. Perheeseen oli syntynyt kolme lasta, pian kuusi vuotta täyttävä Carl Johan, nelivuotias Mathilda Maria ja vain kaksikuukautinen Frans Matthias Evert. Samalla tontilla asuivat myös aktuaari Renforssin leski Sophia ja muurarin kisälli Gustaf Friberg.

Historialliset lähteet eivät kerro, mitä perheelle tapahtui syyskuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä, kun raivoava tulimyrsky tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista. Jernvall osallistui varmaankin sammutustöihin, kuten kaikkien kaupungin miesten kuului. Kun tulimeri oli vyörynyt Kirkkokortteliin, eikä myrskytuuli ottanut laantuakseen, näytti ilmeiseltä, ettei Itäinenkään kortteli olisi turvassa. Tontilta 112 oli selkeintä paeta kohti Uudenmaantullia, jonka taakse Kupittaan kentälle muodostui pakolaisleiri. Ehkä sinne päätyi myös Jernvallin perhe, turvaan tulelta.

Matthias Jernvallin perheen koti Turun kaupungin Itäisessä korttelissa. Kuvan pohjana on Johan Tillbergin kartta vuodelta 1818. Kuva: Hannu Salmi / Kansallisarkisto.

Palon jälkeen Jernvall teki palovahinkokomitealle luettelon kaikesta omaisuudestaan, joka oli jäänyt tulen saaliiksi. Rakennuksille oli otettu palovakuutus vuonna 1808, ja silloin tontilla oli ollut päärakennus, jossa oli kuusi lämmitettävää huonetta, keittiö, leivintupa ja kellari. Pihalla oli talousrakennuksia. Vakuutus kattoi kuitenkin vain osan menetyksistä, kuten Jernvall anomuksessaan kirjoitti. Kappalaisen koti oli köyhä, eikä hopeaa ollut kuin yhden ruokalusikan verran. Vahinkoluettelossa menetykset on listattu materiaalien mukaan, arvokkaimmat ensin. Kupariesineiden luettelo koostuu kahdesta kahvipannusta ja kahdesta kattilasta. Kahvin lisäksi perheessä nautittiin teetä, sillä tinaesineiden joukossa mainitaan ”teerasia, suurempaa mallia”. Huonekalut antavat kuvaa interiööristä: Jernvallien kodissa oli senkki, lukollinen kirjakaappi ja kirjoituspöytä, soikea teepöytä, ruokapöytä ja paljon tuoleja, kullatulla kehyksellä koristettu peili ja seinäkello, leipävartaita ja taikinakaukalo, vesisaaveja ja pesusoikkoja, keinutuoli ja kaksi kehtoa. Palovahinkoluettelon mukaan perhe menetti myös valtaosan vaatteistaan; lastenvaateitakin niin paljon, ettei niitä pystynyt enää tarkasti arvioimaan. Epäilemättä tuli nieli myös lukollisen kirjakaapin sisällön, Raamatun, Postillan, lakikirjan ja monta muuta nidettä.

Turun paloa seuranneena talvena Matthias Jernvall jatkoi työtään kappalaisena ja saarnasi enimmäkseen kehruuhuoneen kirkossa Eteläkorttelissa. Näiden kuukausien aikana hän purki tuntojaan arkkiveisuksi, joka sai otsikon Wärsyt, joita yksi turkulainen M. J. ittekseen hyräili muistaissansa sitä kowaa ja haikiaa yötä 4:n ja 5:n päiwän wälillä syyskuussa w. 1827, jona hän Turun kaupungin palon tähden, ynnä tuhanten ystäwäinsä kanssa, täytyi lapsinensa paeta ja jättää majansa ja tawaransa tulen saalihiksi.

Jernvall asui perheineen Turussa, kunnes hän vuonna 1830 palasi lapsuudenseudulleen Somerolle kirkkoherraksi. Siellä hän myös menehtyi elokuussa 1832, 48-vuotiaana.

Hannu Salmi

Lähteet:

Palovahinkoilmoitus n:o 333, Palovahinkokomitea 1827–1836, Turun kaupunginarkisto.

Someron seurakunnan kuolleiden luettelo 1811–1858, Kansallisarkisto.

T:19 Henkikirja (1827), Turun ja Porin läänin henkikirjat, Kansallisarkisto.

Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, Kansallisarkisto.

Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Jernvall. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12234>. Luettu 7.2.2026.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava, Helsinki 2022.

1900-luku

Turkulaista poliisityötä vuonna 1916

Yksi kommentti

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Turun poliisilaitoksen käsittelyyn päätyi kahden miehen rikosasia. Etsivän osaston rikoskomisario Carl Welander kertoi raportissaan 26.10.1916 työmies Väinö Saarisen ja renki Kustaa Einar Leivon tapauksesta. Leivo ja Saarinen olivat jääneet kiinni jo 18. päivänä Liedon pitäjässä. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslia moitti kaksi päivää myöhemmin Liedon piirin virkaatekevää nimismiestä poliisitutkintopöytäkirjan puutteellisuudesta.

Tutkimuksiin Turussa sisältyi tietopyyntöjen lähettäminen puhelimitse 20.10. Asikkalaan Saarisen tapauksessa, 20.10. Laitilaan ja 23.10. Uudenkirkon piirin nimismiehelle Leivon tuntomerkkien varmentamiseksi. Kahden päivän päästä lääninhallituksen apukamreeri Kurt Egon Ramström vastaanotti konstaapeli Salosen sanelusta puhelinsanoman Uudenkirkon nimismiehenkonttorista, jossa kerrottiin Leivon tunnusmerkit ja ikä. Tämä kaikki johti Welanderin tutkimuksiin etsivässä osastossa kiinni otettujen miesten henkilöllisyyksien selvittämiseksi kuvernööri Eliel Ilmari Wuorisen välipäätöksellä 26.10.1916.

Rikoskomisarion kuulusteluissa selvisi seuraavat tiedot. Saarinen oli humalassa kadottanut oman matkapassinsa Liedossa ja kantanut erään Kaarle Perttulan työkirjaa, joka oli jäänyt hänen haltuunsa. Leivo taas oli tietoisesti esiintynyt Frans Arttur Heinisenä. Hän oli karannut palveluspaikastaan, ostanut matkapassin Heiniseltä yhdellä markalla ja antanut Liedon piirin nimismiehelle itsestään väärät tiedot peläten karkaamisensa seurauksia. Welanderin raportissa kuvailtiin myös miesten fyysisiä tunnusmerkkejä, kuten ruumiinrakennetta, partaa ja kasvojen muotoa. 

Laitilan nimismiehen myöntämä matkapassi Frans Arttur Heiniselle. Carl Welanderin lähettämät kaksi etsivää saivat asiakirjan haltuunsa Turun Humalistonkadun talossa N:o 15 sijaitsevasta paikanvälitysliikkeestä. K. E. Leivo oli jättänyt matkapassin liikkeeseen työnhakua varten. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916).  Kansallisarkisto, Turku. Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 22.5.2025.

Jotta voimme ymmärtää kiinni otettujen miesten tilannetta, esittelen jalkaväenkenraali Vladimir Nikolajevitš Gorbatovskin pakollisen määräyksen, joka muodosti oikeudellista pohjaa tapauksen käsittelemiseen rikosasiana. Määräys oli annettu heinäkuussa 1916.

Pakollisen määräyksen sisältö käsitteli henkilöiden liikkumista Suomen alueella ja liikkumiseen vaadittuja lupatodistuksia sekä nimesi vastuunalaiset viranomaiset liikkumiseen liittyvissä epäilyissä. Gorbatovskin määräys määritteli Suomen pitäjistä kielletyiksi sellaiset alueet, jotka kuuluivat maan- tai merenpuoleisella rajalla olevaan 15 kilometrin levyiseen alueeseen. Jos henkilö jäi kiinni ilman asianmukaista lupaa tai anoessaan lupaa väärillä tiedoilla, hänet karkotettiin kielletyltä alueelta ja saatettiin tuomita joko korkeintaan 8 000 markan sakkoon tai kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen asianomaisen kuvernöörin päätöksellä.

V. Saarinen ja K. E. Leivo tuomittiin 27.10.1916 sekä jalkaväenkenraali Gorbatovskin 15.6.1916 annetulla määräyksellä että Suomen kenraalikuvernöörin Frans Albert Aleksandrovitš Seynin 31. maaliskuuta vuonna 1915 annetun pakollisen määräyksen N:o 28 nojalla seuraaviin rangaistuksiin: Saarinen tuomittiin karkotettavaksi pois kielletyltä alueelta ja 40 markan sakkoon, joka on saattanut vastata 8 päivän vankeusrangaistusta, sillä päätöspöytäkirjassa on yhtäsuuruusmerkki rahasumman ja merkinnän 8p välillä. Leivo sai kolme kuukautta vankeutta. Saarisen ja Leivon tapaus on konkreettinen esimerkki esivallan tavoitteesta rajoittaa kansalaisten liikkumisvapautta. Se heijasteli samalla sotatilan vaikutusta kansalaisyhteiskuntaan. Kyse oli kahden suomalaisen siviilin tuomitsemista, ensimmäisen maailmansodan tilanteessa, oikeudellisiin rangaistuksiin kahden venäläisen sotilaan hallinnollisiin toimenpiteisiin pohjautuen.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Finlands Statskalender för året 1916. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag. Helsinki, 1915.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 15.08.1916, nro 188, s. 1 URL: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1296948?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.01.2026.

Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916). Kansallisarkisto, Turku.

1900-luku

Pommitusjälkiä Turun katukuvassa

Kommentoi

Tärkeänä vesiväylänä länteen Turku ja etenkin sen satama olivat toisessa maailmansodassa neuvostoilmavoimille tärkeä maali. Pommeja putosi eri puolille Turkua, ja monin paikoin ne aineellisten tuhojen lisäksi vaativat ihmisuhreja.  Kokonaisuudessaan Turkua pommitettiin ankarimmin talvisodassa kolmessa jaksossa: Ensimmäinen jakso oli 25.12.1939–4.1.1940, toinen jakso alkoi viikon päästä 12.1.–4.2. ja kolmas jakso oli 14.2.–9.3. Ainoastaan sääolosuhteet rajoittivat pommituslentoja. 

Mikäli Viipuria ei lasketa, oli Turku talvisodassa Suomen pommitetuin kaupunki. Pommitustuhoja esittelevistä kartoista huomaa hyvin, kuinka talvisodan pommimatot kulkevat kaakosta eli Viron suunnasta kohti luodetta. Pommikoneet ovat avanneet luukkunsa yleensä Aurajoen tai Kupittaankadun kohdalla.

Turun katukuvasta ohikulkijoille tutuimmat jäljet talvisodan pommituksista ovat ”mustana maanantaina” 29.1.1940 syntyneet, Postitalon kupeessa eli Eerikinkatu 25:n kohdalla olevat repeämät rakennuksen kivijalassa. Tapahtumista muistuttamassa on peräti kaksi kivilaattaa, joista ensimmäinen, vuonna 1986 asennettu laatta kertoo jälkien olevan talvisodan pommitusten perua. Vuonna 2011 täydennykseksi sen alle liitetty laatta kertoo myös uhrien lukumäärän: 29 ihmistä.

Pommituksen jälkiä on Postitalon lisäksi muuallakin Turussa. Mustana maanantaina Suomen Pankin edustalla kuoli kolme ihmistä, ja samalla pankin oven yläpuolella oleva kivinen Suomen leijona sai sirpaleista osumia. Haavoittunut leijona on yhä silpoutunut, mahdollisesti jätetty sellaiseksi tarkoituksella muistomerkiksi talvisodan murhenäytelmästä.

Pommitusjälkiä Puolalankatu 1:n sisäpihalle johtavassa käytävässä. Jäljet syntyivät ilmeisesti pommituksessa aamuyöllä 19.–20.2.1940. Kuva: Riku Kauhanen.

Mikaelinkirkon Sairashuoneenkadun puoleisissa portaissa on myös selkeästi havaittavissa talvisodan aikaisia pommitusjälkiä. Kadulle pudotettiin 2.2.1940 neljä pommia, jotka vaurioittivat asuinrakennusta Sairashuoneenkatu 18:ssa ja samassa pommituksessa Betelin lähetyskirkko (Yliopistonkatu 29) kärsi pieniä vaurioita. Kenties turkulaisille huomaamattomimmat jäljet ovat Puolalankatu 1:ssä, Sammontaloa vastapäätä olevassa rakennusten välisessä käytävässä, joka johtaa korttelin sisäpihalle. Kivijalka sai osumia neljä yötä jatkuneissa pommituksissa 17.–21.2.1940, todennäköisesti aamuyöllä 19.–20.2.

Turkua pommitettiin myös jatkosodassa. Erityisen ankarasti kärsi Betanian kirkon ympäristö Martissa. Kirkko tuhoutui pommituksissa jo talvisodassa 25. ja 27.12.1939, ja jatkosodan alussa neuvostokoneet muuttivat 26.6.1941 kaupunginosan liekkimereksi. Betanian kirkon raunioiden kohdalla (Itäinen Pitkäkatu 51) on pommitusten muistolaatta. Jatkosodan alun pommituksissa erityisen tärkeä maali oli jälleen Turun satama, jolloin Turun linnaan osui useampi pommi ja se kärsi pahoja vaurioita. Turun linnan viereisten puumakasiinien sisällä on yhä jälkiä näiden pommien sirpaleista, ja osa seinähirsien rei’istä voi olla peräisin näistä pommituksista.

Riku Kauhanen

SA-kuva Martin alueen pommitustuhoista kesäkuussa 1941. Kuva esittää aluetta Martinkirkosta länteen, Tapulikadun ja Vilhonkadun välistä korttelia. Neuvostokoneet pommittivat aluetta ankarasti 26.6.1941, mutta kuvausajankohdaksi on merkitty 25. päivä. Kuva: SA-kuva 20998.

Lähteet:

Hallanvaara, Lea-Kaarina. 1975. Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun historiallinen arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku: s. 257–322.

Penttilä, Eino. 1988. Turku talvi- ja jatkosodassa. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna

Pesonen, Aake. 1982. Tuli-iskuja taivaalle: ilmatorjuntajoukkojen taisteluista talvi- ja jatkosodassa. Karisto, Hämeenlinna

Raevuori, Antero. 2016. Tuho taivaalta: talvisodan pommitukset 1939–1940. Otavan Kirjapaino, Keuruu.

Hintsala, Kari. Pommeja Turkuun talvisodassa, http://kaponieeri.blogspot.fi/2016/01/pommeja-turkuun-talvisodassa.html

1800-luku

Suoneniskentää ja iilimatoja 1800-luvun Turussa

Kommentoi

Iilimatoja eli verijuotikkaita on jo antiikin ajoista käytetty sairauksien ja vaivojen hoitoon. Antiikin ajalta 1800-luvulle asti terveyskäsityksiin vaikutti niin sanottu humoraalioppi, jonka mukaan elimistön neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – tuli olla keskenään tasapainossa. Jos lääkärin tai kansanparantajan arvion mukaan verta oli kertynyt liikaa suhteessa muihin nesteisiin, sitä oli poistettava joko suonta iskemällä, kuppaamalla tai vaikkapa antamalla verta imevien iilimatojen kiinnittyä potilaaseen. Yhdellä ruokailukerralla juotikas imee ravinnokseen 5-10 millilitraa isännän verta. Juotikkailla hoidettiin jopa liikalihavuutta.

Iilimato eli verijuotikas. Kuva: Art.com.

Juotikkaiden käyttö potilaiden hoidossa kasvoi Euroopassa ennen näkemättömiin mittoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Ranskassa yksittäisen sairaalan vuosikulutus saattoi olla kymmeniä tuhansia juotikkaita.  Myös Suomessa iilimadoista tuli 1800-luvulla suosittu muotilääke, jota pyrittiin kaikin keinoin hankkimaan joko kotimaasta tai ulkomailta. Elias Lönnrot kirjoitti iilimatojen käytöstä muun muassa vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Lönnrotin mukaan silmän kipeydyttyä ”usiampia iilimatoja pannaan silmän ympäristölle”. Korvakipuja taas ohjeistettiin hoitamaan laittamalla ”iilimatoja korvan taaksi”. Juotikkaiden käyttö oli laajaa 1800-luvun loppuun asti, jolloin moderni lääketiede alkoi syrjäyttää ajatusta ”pahan” tai ”sairaan veren” poistamisesta suoneniskennällä.

Hoitomenetelmän suosion kasvaessa ongelmaksi tuli verijuotikkaiden saatavuus. Tätä ongelmaa yritti eri tavoin ratkaista myös jokainen Turun apteekeista 1800-luvulla. Vaihtoehtoja oli kolme: iilimatojen hankinta kotimaasta, niiden tuonti ulkomailta tai suunnitelmallinen kasvatus lammikoissa.

Iilimatojen kotimainen tuotanto arvioitiin 1800-luvun alkupuolella noin 10 000:ksi vuodessa. Kun Turussa tarvittiin 1850-luvulla arviolta 15 000 juotikasta vuodessa, oli selvää, ettei eläinten keräily luonnon lammikoista riittänyt kattamaan kysyntää. Juotikkaiden tiedettiin viihtyvän matalissa ja seisovavetisissä rehevissä lammissa, joista kalat puuttuivat. Veden tuli olla lämmintä ja rantakasvillisuuden mielellään runsasta. Biologi Kaarlo Levanderin mukaan keruumenetelmä oli yksinkertainen: ”Vanhat akat kuuluvat pyydystävän niitä mennen veteen paljain jaloin antaen juotikkaiden imeytyä kiinni.” Teiskolaisen Mato-Pirjon väitettiin hankkineen elantonsa 40 vuoden ajan juotikkaiden pyynnillä. Keuruulla juotikkaiden pyynti laskettiin 1840-luvulla peräti omaksi elinkeinokseen.  

Kaikesta huolimatta Turkuun saatiin kotimaisia juotikkaita ainakin Ahvenmaalta sekä kaupungin läheltä Rymättylästä, Paraisilta ja Nauvosta. Tuontiin ulkomailta oli kuitenkin turvauduttava. Niinpä juotikkaita tiedetäänkin tuodun Turkuun ainakin Ruotsista ja mahdollisesti myös Venäjältä. Valtiovalta suhtautui kuitenkin penseästi juotikkaiden tuontiin ulkomailta.

Erik Julin (1796–1874). Kuva: Wikimedia Commons.

Oli siis ainakin yritettävä turvautua kolmanteen vaihtoehtoon eli juotikkaiden lammikkokasvatukseen, joka oli yleistä Ranskassa ja Saksassa. Ei ollut yllättävää, että hankkeeseen ryhtyi tunnettu turkulainen liikemies, apteekin omistaja ja sittemmin kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Julin muistetaan Turun VPK:n perustajana sekä henkilönä, joka edisti Vartiovuoren rakentamista kaupunkipuistoksi.

Uusi Aura kertoi Julinin ansioista 29. elokuuta 1948: ”Hänellä oli saippua- ja kynttilätehdas, hän valmisti etikkaa, hänellä oli kaakeli-, posliini- ja fajanssitehdas ja hän lähetti tavaraa Venäjälle. Kaakelitehtaan alueelle hän padotti lammikon, jossa viljeli iilimatoja, kun niiden kysyntä oli yhteen aikaan tarjontaa paljon suurempi. Mutta yritys ei onnistunut: istutetut iilimadot sairastuivat ja kuolivat.”

Julin ryhtyi epäonniseen iilimatohankkeeseen yhdessä helsinkiläisen kirjakauppiaan G. O. Waseniuksen (1789–1852) kanssa. Senaatille lokakuussa 1838 lähetetyssä kirjeessä Julin ja Wasenius hakivat viiden vuoden ajaksi yksinoikeutta iilimatojen kasvattamiseen lammikoissa Turun ja Porin läänissä (Julin) ja Uudenmaan läänissä (Wasenius). Kuten edellä todettiin, herrasmiesten hanke jostakin syystä epäonnistui kummallakin alueella ”jokseenkin täydellisesti”.

Timo Vuorisalo ja Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 1.9.2024 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Huviretkellä Halistenkoskella

Kommentoi

Halistenkoski oli jo 1800-luvulla turkulaisten huviretkeilyn kohteena. Kosken rannat kuuluivat 1900-luvulle saakka Kaarinan ja Maarian pitäjiin, mutta niitä hallitsi 1600-luvulta lähtien Turun maistraatti, joka oli saanut ne palkkatiloikseen. Koskella oli erilaisten vesivoimaa käyttävien laitosten keskittymä. Maarian puoleisella rannalla sijaitsi myös kylmäsauna, jossa saattoi virkistäytyä virtaavassa vedessä. Sunnuntaisin vapaapäiväänsä viettäviä turkulaisia virtasi nauttimaan luonnosta, mikä ei aina miellyttänyt rannan talollisia.

*

Pienessä Turkua esittelevässä kertomuksessa heinäkuulta 1842 matkustavaista neuvottiin menemään kaupungin ulkopuolelle Hämeentullin kautta ja poikkeamaan vasta avatussa ja mukavassa Halisten suihkulaitoksessa virkistäytymässä. Halisten kylpysuihku oli kaksiosainen, toinen puoli herroille ja toinen rouvasväelle. Laitos sijaitsi Maarian Isomyllyn myllykanaalissa myllyn alapuolella. Laitoksessa roikuttiin köysistä kanaalissa virtaavassa vedessä. Asiakkaita kylpylaitokseen houkuteltiin soutusluupilla, joka lähti kaupungista kauppias Hummelinin luota Halisiin neljä kertaa päivässä. Åbo Tidningarissa surkuteltiin jo elokuussa 1847 sitä, ettei kaupungin työväestölle ollut sopivaa kylpylaitosta. Paremmalle väelle tarkoitettu Halisten kylpylaitos oli heille liian kaukana työpäivän pituuden huomioon ottaen. Tulevina vuosikymmeninä Halisiin taivallettiin lähinnä jalkaisin.

Vuosisadan loppupuolella kylmäsaunaa hoiti leski Marja Eriksson, joka hankki sinne saunavihtoja asiakkaiden pesemiseen. Vieraat kirjattiin erityiseen saunakirjaan.  Heinäkuu oli laitoksen talouden kannalta tärkein kuukausi, sillä esimerkiksi vuonna 1875 se tuotti huomattavan summan 433 markkaa. Heinäkuussa 1880 sanomalehdessä kirjoitettiin, että vesi Halistenkoskessa oli niin matalalla, että jauhomyllyn kivipareista osa seisoi. Myös kylpylaitoksen palveluja jouduttiin supistamaan. Suihkun sai kyllä kertatilauksella, mutta ei tavalliseen tapaan viikkovarauksella. Viimeisen kerran kylpylaitos mainitaan Halisten mylly-yhtiön kassakirjoissa kesällä 1883. 

*

Halistenkoski toimi retkeilykohteena sekä yksityisille että yhdistyksille. Esimerkiksi toukokuussa 1893 ilmoitti Raittiusyhdistys Toivo II, että se teki kävelyretken toisena Helluntaipäivänä. Halisissa pidettiin puhe, esitettiin runonlausuntoa, laulua, pilapuheita ym. ”Kaikki laulajat ja yhdistyksen jäsenet saapukoot.” 

Kesäpäivän viettoa Halistenkoskella vuonna 1907. Viktor H. Auer. Turun museokeskus.

Koski veti puoleensa levotonta ainestakin, mutta pahasta elämästä haukuttiin toisinaan väärää puuta. Kirje Turusta kertoi elokuussa 1901 hien pintaan nostattavasta kesäisestä kuumuudesta, joka sai turkulaiset hakeutumaan Halisiin vilvoittelemaan:

”Mutta ajatelkaapa, miltä tuntuu kun ihminen tällaisissa oloissa on retkeillyt tuon väsyttävän pitkän matkan uimavettä saadakseen ja saakin selkäänsä tai ainakin haukkumista oikeen Porvoon mitalla. Siitä tietävät kertoa ne muutamat turkulaiset, jotka sunnuntaina viime heinäk. 14 p:nä lähtivät Halisiin saadakseen edes kerran vuodessa virkistää sieluaan ja ruumistaan tuolla siunatulla uimavedellä. Tuskin olivat he saapuneet eräälle siellä olevalle jokirantakentälle, josta päivä oli polttanut pois ei ainoastaan ruohot vaan niiden juuretkin, ja jonka keltainen kamara muistutti jotakin kulon polttamaa ahoa, kun jo näkivät kentän omistajan, luultavasti hutikassa olevan miehen, erään maanviljelijän samasta kylästä, saapuvan rantaan. Ja silloin saivat he kuulla kunniansa.

─ P-leen hampuusi! tervehti hän. ─ Mitä te täällä teette ruohoa sotkemassa, h-tin krektaleet? Tämä on minun maatani, lurjukset; minä olen tämän rahallani ostanut, roistot! Menkää, p-n ryökäleet, omaan rantaanne uimaan ja älkää, siat, tänne tulko… Ja tuohon tapaan joikui hänen mieltäylentävä veisuunsa, kunnes karjatalouden sanavarasto oli tyhjentynyt ja hornan aateliskalenteri läpikäyty ja kunnes joku huomautti, että oli aivan tarpeetonta tyhjentää koko sydäntään, varsinkin kun he muutenkin ymmärsivät ja myönsivät, että hänhän se siinä isäntä oli, jonka jälkeen he poistuivat. Aivan totta kyllä, että hän se siinä isäntä oli ja hänellä se siinä oli valta poiskin käskeä. Jos hän sen olisi tehnyt ihmisiksi, en minä sanoisi asiasta mitään.”

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Turku), Topographica, Maaria 11 e, Halissten Rahasto-Kirja 1873─76, ?.8.1875, 187.

Aura 13.5.1893, 3.

Åbo Tidningar 21.8.1847, 1.

Åbo Underrättelser 16.7.1842, 2; 12.6.1844, 4; 3.7.1844, 4; 6.7.1869, 2; 14.7.1880, 2; 22.7.1883, 4.

Veli Pekka Toropainen 2015: Aurajoen Halistenkosken historiaa. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 48 (2015). Helsinki. https://journal.fi/ssvk/article/view/53302 Luettu 23.10.2025.

Ihmisiä, hetkiä, tarinoita