1800-luku

Huviretkellä Halistenkoskella

Kommentoi

Halistenkoski oli jo 1800-luvulla turkulaisten huviretkeilyn kohteena. Kosken rannat kuuluivat 1900-luvulle saakka Kaarinan ja Maarian pitäjiin, mutta niitä hallitsi 1600-luvulta lähtien Turun maistraatti, joka oli saanut ne palkkatiloikseen. Koskella oli erilaisten vesivoimaa käyttävien laitosten keskittymä. Maarian puoleisella rannalla sijaitsi myös kylmäsauna, jossa saattoi virkistäytyä virtaavassa vedessä. Sunnuntaisin vapaapäiväänsä viettäviä turkulaisia virtasi nauttimaan luonnosta, mikä ei aina miellyttänyt rannan talollisia.

*

Pienessä Turkua esittelevässä kertomuksessa heinäkuulta 1842 matkustavaista neuvottiin menemään kaupungin ulkopuolelle Hämeentullin kautta ja poikkeamaan vasta avatussa ja mukavassa Halisten suihkulaitoksessa virkistäytymässä. Halisten kylpysuihku oli kaksiosainen, toinen puoli herroille ja toinen rouvasväelle. Laitos sijaitsi Maarian Isomyllyn myllykanaalissa myllyn alapuolella. Laitoksessa roikuttiin köysistä kanaalissa virtaavassa vedessä. Asiakkaita kylpylaitokseen houkuteltiin soutusluupilla, joka lähti kaupungista kauppias Hummelinin luota Halisiin neljä kertaa päivässä. Åbo Tidningarissa surkuteltiin jo elokuussa 1847 sitä, ettei kaupungin työväestölle ollut sopivaa kylpylaitosta. Paremmalle väelle tarkoitettu Halisten kylpylaitos oli heille liian kaukana työpäivän pituuden huomioon ottaen. Tulevina vuosikymmeninä Halisiin taivallettiin lähinnä jalkaisin.

Vuosisadan loppupuolella kylmäsaunaa hoiti leski Marja Eriksson, joka hankki sinne saunavihtoja asiakkaiden pesemiseen. Vieraat kirjattiin erityiseen saunakirjaan.  Heinäkuu oli laitoksen talouden kannalta tärkein kuukausi, sillä esimerkiksi vuonna 1875 se tuotti huomattavan summan 433 markkaa. Heinäkuussa 1880 sanomalehdessä kirjoitettiin, että vesi Halistenkoskessa oli niin matalalla, että jauhomyllyn kivipareista osa seisoi. Myös kylpylaitoksen palveluja jouduttiin supistamaan. Suihkun sai kyllä kertatilauksella, mutta ei tavalliseen tapaan viikkovarauksella. Viimeisen kerran kylpylaitos mainitaan Halisten mylly-yhtiön kassakirjoissa kesällä 1883. 

*

Halistenkoski toimi retkeilykohteena sekä yksityisille että yhdistyksille. Esimerkiksi toukokuussa 1893 ilmoitti Raittiusyhdistys Toivo II, että se teki kävelyretken toisena Helluntaipäivänä. Halisissa pidettiin puhe, esitettiin runonlausuntoa, laulua, pilapuheita ym. ”Kaikki laulajat ja yhdistyksen jäsenet saapukoot.” 

Kesäpäivän viettoa Halistenkoskella vuonna 1907. Viktor H. Auer. Turun museokeskus.

Koski veti puoleensa levotonta ainestakin, mutta pahasta elämästä haukuttiin toisinaan väärää puuta. Kirje Turusta kertoi elokuussa 1901 hien pintaan nostattavasta kesäisestä kuumuudesta, joka sai turkulaiset hakeutumaan Halisiin vilvoittelemaan:

”Mutta ajatelkaapa, miltä tuntuu kun ihminen tällaisissa oloissa on retkeillyt tuon väsyttävän pitkän matkan uimavettä saadakseen ja saakin selkäänsä tai ainakin haukkumista oikeen Porvoon mitalla. Siitä tietävät kertoa ne muutamat turkulaiset, jotka sunnuntaina viime heinäk. 14 p:nä lähtivät Halisiin saadakseen edes kerran vuodessa virkistää sieluaan ja ruumistaan tuolla siunatulla uimavedellä. Tuskin olivat he saapuneet eräälle siellä olevalle jokirantakentälle, josta päivä oli polttanut pois ei ainoastaan ruohot vaan niiden juuretkin, ja jonka keltainen kamara muistutti jotakin kulon polttamaa ahoa, kun jo näkivät kentän omistajan, luultavasti hutikassa olevan miehen, erään maanviljelijän samasta kylästä, saapuvan rantaan. Ja silloin saivat he kuulla kunniansa.

─ P-leen hampuusi! tervehti hän. ─ Mitä te täällä teette ruohoa sotkemassa, h-tin krektaleet? Tämä on minun maatani, lurjukset; minä olen tämän rahallani ostanut, roistot! Menkää, p-n ryökäleet, omaan rantaanne uimaan ja älkää, siat, tänne tulko… Ja tuohon tapaan joikui hänen mieltäylentävä veisuunsa, kunnes karjatalouden sanavarasto oli tyhjentynyt ja hornan aateliskalenteri läpikäyty ja kunnes joku huomautti, että oli aivan tarpeetonta tyhjentää koko sydäntään, varsinkin kun he muutenkin ymmärsivät ja myönsivät, että hänhän se siinä isäntä oli, jonka jälkeen he poistuivat. Aivan totta kyllä, että hän se siinä isäntä oli ja hänellä se siinä oli valta poiskin käskeä. Jos hän sen olisi tehnyt ihmisiksi, en minä sanoisi asiasta mitään.”

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Turku), Topographica, Maaria 11 e, Halissten Rahasto-Kirja 1873─76, ?.8.1875, 187.

Aura 13.5.1893, 3.

Åbo Tidningar 21.8.1847, 1.

Åbo Underrättelser 16.7.1842, 2; 12.6.1844, 4; 3.7.1844, 4; 6.7.1869, 2; 14.7.1880, 2; 22.7.1883, 4.

Veli Pekka Toropainen 2015: Aurajoen Halistenkosken historiaa. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 48 (2015). Helsinki. https://journal.fi/ssvk/article/view/53302 Luettu 23.10.2025.

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1500-luku, 1600-luku

Naantalin viimeisen birgittalaismunkin talo

Kommentoi

Turun keskiaikainen asemakaava ei enää 1600-luvulla vastannut varhaismodernin kaupunkisuunnittelun ihanteita, joita leimasivat ruutuasemakaava ja pitkät suorat katulinjat. Kreivi Pietari Brahe teki kahden kenraalikuvernöörikautensa aikana töitä Turun asemaakaavan modernisoimiseksi. Hän aloitti kaupungin reguloinnin Aurajoen länsipuolelta Aninkaisten korttelista. 

Vanhan Aninkaistenkadun rinnalle linjattiin uusi Brahenkatu, joka nousi Aurajoen sillan päässä sijainneelta Vähätorilta suoraan mäkeä ylös. Uusi katulinja kulki muutamien porvaristonttien halki ja tieltä puretun Pyhän Hengen kirkon perustusten yli. Vain harva vanha tontti pyyhkäistiin kirkon tavoin kokonaan maisemasta. Yksi tällainen oli Brahenkadun rannan puoleisen pään kohdalla sijainnut edesmenneen Andreas Petrin talo. 

Andreas Petrin tontin paikka entisen Brahenkadun päässä Daniel Gadolinin kartalla vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo. 

Andreas Petri (Lempelius l. Scraderus) oli nuoruudessaan tehnyt munkinlupauksen ja astunut Naantalin birgittalaisluostariin. Sen asukkaista pääosa oli nunnia, mutta yhteisöön kuului myös joukko munkkiveljiä. Luostarin toiminta päättyi Västeråsin vuoden 1527 valtiopäivien jälkeen alkaneeseen reformaatioon. Ruotsin valtakunnassa katolisen kirkon instituutioista pisimpään säilyivät birgittalaisluostarit, mutta viimein vuonna 1569 myös Andreas Petrin oli aika hyvästellä luostari ja sinne jääneet viimeiset nunnat.

Entinen munkki muutti Turkuun, jossa hän toimi 1580-luvun alussa tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisena. Tätä ennen hän lienee ollut katedraalikoulun opettajana. Andreas Petrin väitetään olleen turkulaisen suurkauppias Valpuri Innamaan poikapuoli. Tämä selittäisi, miksi hän omisti tontin sillan pielessä sijainneen Innamaan talon naapurissa. 

Vuonna 1584 entinen birgittalaisveli valittiin Lempäälän kirkkoherraksi. Monien muiden maaseudulta viran saaneiden pappien tapaan herra Andreas ei luopunut kaupunkitalostaan. Turussa hän kävi jatkossakin usein osallistuen valtaistuinriitojen värittämien vuosien kirkollisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Herra Andreas allekirjoitti Uppsalan vuoden 1593 kirkolliskokouksen päätöksen Turussa. Talvella 1595 hän oli Uppsalassa kuningas Sigismundin kruunajaisvaltiopäivillä ja vuonna 1600 jälleen Linköpingin valtiopäivillä. Kuningas Kaarle IX:n luottamusta hän ei täysin saavuttanut, vaan virui välillä vankina Turun linnassa.  

Andreas Petri kuoli vuonna 1609, minkä jälkeen hänen kaupunkitalonsa siirtyi muutaman mutkan kautta hänen pojalleen Måns Andreae Scraderukselle. Tämä oli Kumlingen ja sittemmin Räntämäen eli Maarian kirkkoherra, mutta menetti virkansa 1640. Viimeiset vuotensa hän eli virattomana pappina, minkä jälkeen kaupunkitalo autioitui. 

Herra Måns oli 1630-luvulla rakennuttanut tontille kolme hirsitupaa, mutta mikään ei viittaa, että paikalla olisi ollut kivitaloja. Vanhan katulinjan kivitalorivin välissä ollut ränsistynyt puutalotontti helpotti uuden Brahenkadun sijoittamista paikoilleen. Vuosia myöhemmin herra Månsin nuorempi veli, Tallinnan koulumestarina ja sittemmin Reigin kirkkoherrana Hiidenmaalla toiminut Paulus Andreae Lempelius (K 1665) väitti perineensä talon veljeltään ja vaati korvausta menettämästään kiinteistöstä, mutta oikeus totesi kanteen perusteettomaksi.

Turun paloa edeltävän Brahenkadun suu erottuu yhä sisäänajoporttina. Oikealla Casaganden talo. Kuva: Georg Haggrén.

Naantalin viimeisen munkin taloa ei ole arkeologisesti tutkittu toisin kuin vieressä sijaitsevaa nykyistä Casagranden taloa. Andreas Petrin talon paikka ja Turun paloa edeltävä Brahenkadun pää löytyvät nykymaisemassa Casagranden talon viereisen sisäänajoportin takaa.

Georg Haggrén

1700-luku

Turun Soitannollisen Seuran juuret

Kommentoi

Turun Soitannollinen Seura perustettiin vuonna 1790, ja se jatkaa toimintaansa yhä edelleen. Seuran sääntöjen sanotaan saaneen vaikutteita Tukholmassa toimineesta Utile dulci -seurasta, jonka haaraosastona voidaan pitää Turussa 1770 perustettua Aurora-seuraa. Kumpikaan näistä kirjallisista seuroista ei ollut vain musiikkiin keskittynyt yhdistys. 1700-luku oli erilaisten salaseurojen ja yhdistysten kulta-aikaa. Euroopassa perustettiin kaikkialla monia musiikkiyhdistyksiä. Voisiko jokin muu kuin Utile dulci -seura olla tärkeä vaikuttaja Turun Soitannolliselle Seuralle?

Euroopasta henkiset vaikutteet saapuivat Ruotsiin paitsi kirjallisina myös yksityisten henkilöiden mukanaan tuomina. Vuonna 1751 Ruotsin kuninkaaksi valittiin Schleswigissä syntynyt Adolf Fredrik. Hänen vaimonsa Lovisa Ulrika oli Preussin kuningas Fredrik Suuren sisar ja seuraavan kuninkaan Kustaa III:n äiti. Heillä oli läheinen yhteys Preussin hoviin, jonka konserttitoiminta oli esimerkkinä Berliinissä syntyneille porvarillisille musiikkiyhdistyksille.

Eräs niistä oli Musikausübende Gesellschaft, jonka säännöt kirjoitettiin 1749. Kun vertailee Musikausübende Gesellschaftin sääntöjä, jotka koostuvat 23 pykälästä, Turun Soitannollisen Seuran 5 luokkaan ja 48 paragrafiin jakautuviin sääntöihin, saa tulokseksi, että niistä 29 sisältö on asiallisesti sama kuin Musikausübende Gesellschaftin säännöissä. Siten 60 % Turun Soitannollisen Seuran säännöistä on johdettavissa esikuvaan Berliinissä yli 40 vuotta aiemmin. Sääntöjen eroja voisi selittää niiden syntymisten pitkä aikaero. Valistusajan henkinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli muuttanut kaikkia toimintoja. Musikausübende Gesellschaftin säännöt luotiin ammattimuusikkojen toimesta ja heidän etujensa mukaisiksi, kun taas Turun Soitannollinen Seura oli yleishyödyllisempi ja suuntasi toimintansa musiikin harrastajien ohjaamiseen. Musikausübende Gesellschaftin aikana alkanut prosessi johti porvariston hallinnoimien julkisten konserttien syntymiseen.

Ensimmäiset julkiset konsertit Suomessa olivat Aurora-seuran järjestämät Pergolesin Stabat materin esitykset 19. elokuuta 1773 ja uudelleen vuotta myöhemmin Turussa. Sitten vetovastuun otti Turun Soitannollinen Seura, jonka vuosijuhla Kustaa III:n syntymäpäivänä sisälsi aina konsertin ja esitelmän jostain yleisesti kiinnostavasta aiheesta.

Kuvassa on piispa Jacob Gadolinin pääsylippu Turun Soitannollisen Seuran konsertteihin vuonna 1797. Seura on lainannut Vergiliukselta moton Ipse laetus citharam Apollo dabat, jonka vapaa suomennokseni kuuluu: Iloisena Apollo antoi käyttöömme lyyran.

Ilari Lehtinen

1800-luku

Turun palossa tuhoutunut kaupunkiympäristö

Kommentoi

Turun palo 4.–5.9.1827 oli pohjoismaiden historian laajin kaupunkipalo. Palossa tuhoutunut kulttuuriperintö ja irtaimisto oli korvaamaton menetys, ja samaten palo oli arkkitehtuurikatastrofi. Siinä tuhoutui tuhansia rakennuksia, ja liekkeihin hävisi muun muassa kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin (1722–1789) tuotannon valtaosa.

Palolta säilyneet alueet kaupunkia ympäröivillä mäillä – joista nykyaikaan on säilynyt vain Luostarinmäen rippeet – olivat vähävaraisten asuinalueita. Ne antavat siitä syystä verraten vääristyneen kuvan siitä, miltä kaupungin vauraamman väestön asuttama ydinkeskusta näytti ennen paloa.

Maisemakuvia ja piirustuksia palontakaisesta Turusta on säilynyt melko vähän, ja niistä melkein kaikki esittävät suunnilleen samaa kohtaa Aurajoen rannassa. Sen sijaan kaupunkiympäristöä ja rakennuksia kuvailevaa tekstiä on säilynyt kymmeniä tuhansia sivuja, palovakuutuksia, huutokauppa-asiakirjoja, katselmusasiakirjoja ja muuta viranomaisten tuottamaa materiaalia. Nämä aineistot sisältävät ikään kuin tekstimuotoisen koodin, jonka avulla suuri osa syyskuun 1827 palossa tuhoutuneesta kaupungista on luotavissa uudelleen silmien eteen kolmiulotteisena virtuaalimallina.

Turun Historian ja tulevaisuuden museo käynnisti vuonna 2018 hankkeen, jonka tähtäimessä oli mallintaa suurpalossa tuhoutunut kaupunki. Ensimmäinen virtuaalitodellisuuskokemus Suurtorin ympäristöstä julkaistiin pilottina alkuvuodesta 2019, ja koko malli valmistui asteittain vuoteen 2022 mennessä. Historiantutkimuksesta vastasi allekirjoittanut ja itse mallintamisesta ja kokemusrajapintojen luomisesta aluksi turkulainen CTRL Reality ja sittemmin helsinkiläinen Zoan.

Turku Åbo 1827 -virtuaaliympäristö herättää henkiin Turun palossa tuhoutuneen kaupungin. Kuvassa Hämeenkatua kohti itää. Korkea rakennus on hovioikeudenpresidentin virkatalo. https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) 

Tutkimustyö toi esiin värikkään ja tiheästi rakennetun kaupungin, ja paljon myös sellaista arkkitehtuurin historiaa koskevaa perustutkimusaineistoa, joka odottaa yhä julkaisemistaan tieteellisissä artikkeleissa. Itse malli on toistaiseksi yleisön nähtävillä vain Digimuseon virtuaalinäyttelyssä (https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) sekä Youtube-videoissa (esim. https://www.youtube.com/watch?v=pgEsegtkvks&list=PLjv1L3MBgATBfZbMmdFNNdVBZP0WlmYze&index=5), mutta Turun kaupunginmuseo luo sille uusia käyttäjärajapintoja ja kokemusalustoja aikanaan avattavassa Historian ja tulevaisuuden museossa.

Palontakaista Turkua esittävästä pienoismallista haaveiltiin jo 1900-luvun alussa. Svante Dahlström kirjoitti teoksessaan Turun palo (1929) että kokonaisvaltaisen ja tarkan tiedon kerääminen siitä, miltä Turku näytti ennen paloa, olisi mahdollista mutta työlästä. Nyt vihdoin tämä perustutkimus on tehty, joskaan lopputuloksena ei ollut fyysinen pienoismalli vaan digitaalinen mallinnus.

Panu Savolainen

1700-luku, 1800-luku

Maisteri Porthanin palvelijana

Kommentoi

Kirjailija ja taidehistorioitsija Emil Nervander kierteli kesällä 1871 Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa perehtymässä suomalaisiin muinaismuistoihin. Nervanderin retkikunta oli saapunut Korppoon kartanolle, joka oli siihen aikaan Stigzeliuksen suvun hallussa. Seurue jäi ihmettelemään kartanon kauniita huonekaluja ja vanhoja vaakunoita. Samalla he tapasivat perheen iäkkään palvelijan, joka oli silmin nähden innostunut akateemisen väen saapumisesta. Vanhus alkoi kertoa ”maisteri Porthanista”, jonka palveluksessa hän oli kerran ollut ja jonka ”kunnianarvoisan aseman kansakunnan historiassa hänen silmänsä olivat ilokseen saaneet nähdä”. Nervander ei kuitenkaan voinut jäädä tarinoita kuuntelemaan, sillä hänellä oli tovereineen kiire jatkaa muinaismuistojen kartoitusta. Hän kirjasi kuitenkin toiveen, että joku ”ehtisi tallentaa hänen huuliltaan pian haipuvia kaikuja hänen nuoruudestaan”.

Kuuluisa turkulainen oppinut, kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) oli kuollut 16. maaliskuuta 1804 Turussa, siis 67 vuotta Nervanderin kesäretkeä aikaisemmin. Nervander ei kerro kohtaamansa vanhuksen nimeä, mutta hänen on täytynyt olla Anna Maria Runér, joka Korppoon seurakunnan rippikirjan mukaan oli kartanon palveluksessa ja joka oli syntynyt vuonna 1780. Tapaamisen aikaan vanha palvelija oli jo kunnioitettavassa 91 vuoden iässä.

Mamselli Arfvidsson Lorens Pasch nuoremman kuvaamana, 1780. Kuva: Wikimedia Commons.

Anna Maria Runér eli tapaamisen jälkeen vielä pitkään ja oli lopulta maan iäkkäimpiä asukkaita. Hän menehtyi 25. huhtikuuta 1883, reilusti yli 102-vuotiaana. Kirkonkirjojen mukaan hän oli tullut Korppooseen Merimaskusta jo vuonna 1828, Stigzeliuksen perheen mukana, mutta oli sitä ennen ehtinyt kokea paljon. Jo lapsena hän oli päätynyt Ruotsiin, jossa hän työskenteli kuuluisan ennustajan Ulrica Arfvidssonin (1734–1801) palvelijana. Mamselli Arfvidsson oli tullut tunnetuksi Kustaa III:n ennustajana, ja Runér muisteli, miten monia tunnettuja henkilöitä kävi Arfvidssonin apua kysymässä vielä tämän viimeisinä vuosina. Tukholmasta Runér päätyi lopulta monien vaiheiden jälkeen Turkuun, ja hänet on merkitty Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa Turun akatemian lainopin professori Matthias Caloniuksen (1738–1817) talouteen vuosina 1800–1802. Juuri tuohon aikaan Runér tutustui paremmin myös Porthaniin. Åbo Tidningin vuonna 1883 julkaiseman muistokirjoituksen mukaan Porthan oli usein nähty vieras Caloniuksen kodissa, joka sijaitsi Pohjoiskorttelin tontilla 15. Professorin kotonaan järjestämät kokoontumiset olivat jääneet palvelijan mieleen samoin kuin opiskelijoiden monet kepposet.

Anna Maria Runérin nimi Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa. Kansallisarkisto.

Todennäköisesti Anna Maria Runér tutustui Porthaniin hyvinkin läheisesti, sillä tämä ei ollut ainoastaan säännöllinen vieras vaan asui vähän aikaa Caloniuksen kodissa, kuten M. G. Schybergson on Porthan-elämäkerrassaan todennut ja kuten myös rippikirjasta voi havaita. Porthan oli kyllästynyt entisen asuntonsa huonoon kuntoon, etsi parempaa asuinsijaa ja pääsi väliaikaisesti kollegansa luo. Kaikesta päätellen Anna Maria Runér oli Caloniuksen pestaama, mutta Nervanderille vanhus muisteli nimenomaan Porthania, josta oli tullut suoranainen kulttihahmo 1860-luvulta lähtien. Tästä vanhus oli epäilemättä hyvin perillä.

Hannu Salmi

Lähteet:

”Dödsfall”, Åbo Tidning 5.5.1883.

G. C.: ”Den älsta kvinna jag känt”, Åbo Tidning 9.3.1905.

Forsstrand, Carl: Spåkvinnor och trollkarlar. Minnen och anteckningar från Gustaf III:s Stockholm. Hugo Gebers förlag, Stockholm 1913.Korppoon seurakunnan muuttaneiden luettelo 1821–1883, Kansallisarkisto.

Korppoon seurakunnan rippikirja 1850–1858, Kansallisarkisto.

Merimaskun seurakunnan rippikirja 1821–1827, Kansallisarkisto.

Nervander, Emil: Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo-trakten. G. W. Edlnds förlag, Helsingfors 1872.

Salste, Tuomas, Suomen vanhimmat ihmiset, https://www.tuomas.salste.net/suku/vanhimmat.html

Schybergson, M. G.: Henrik Gabriel Porthan. Lefnadsteckning. Senare delen. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1911.

Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirja 1798–1803, Kansallisarkisto.

1900-luku

Crichton-Vulcanin levoton aines 1939

Kommentoi

Crichton-Vulcanin telakat olivat toisen maailmansodan lähestyessä iso kysymysmerkki Suomen poliittisessa kentässä. Aurajoen telakan kohdan alueella oli ollut veneenveistotoimintaa ainakin vuodesta 1730 alkaen. Talvisodan aikana toiminut telakkayhtiö, A/B Crichton-Vulcanin O.Y oli syntynyt vuonna 1916 muodostuneen A/B Crichtonin ja 1898 perustetun konepajayhtiö A/B Vulcanin yhdistyttyä vuonna 1924.  Näistä Crichtonin telakka sijaitsi länsirannalla ja vastapäätä itärannalla olivat Vulcanin tilat. Uudella telakalla valmistuivat muun muassa Suomen panssarilaivat ja sukellusveneet, joten sodan häämöttäessä yhtiön merkitys puolustusteollisuudelle oli suuri.

Crichton-Vulcanin OY:n Crichtonin toimitilat Aurajoen länsipuolella 1930-luvulla. Kuvassa rakenteilla panssarilaiva Ilmarinen. Kuva: Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1, s. 11.

Juuri talvisodan syttymisvuonna telakkayhtiön lakot ja vasemmiston toiminta olivat herättäneet paljon huomiota. Tuoreessa muistissa oli Crichton-Vulcanin lakko, joka alkoi 12.4.1939 palkkariitojen vuoksi. Lakko päättyi 4½ kuukauden työtaistelun jälkeen. Heinäkuussa tehtiin Suomen hallituksen välityksellä sovitteluesitys, jonka työnantaja ja SAK hyväksyivät, mutta metallityöväenliitto hylkäsi. Vasta uusi, Turun kaupunginjohtajan välittämä ehdotus hyväksyttiin 25.8.1939. Epäluuloa Crichton-Vulcanin työväkeä kohtaan aiheutti sekin seikka, että vuosien 1927 ja 1937 laajat metallialan lakot olivat alkaneet telakalta.

Lokakuussa 1939 perustetun Maan Turva -nimisen toimiston tarkkailijat lähettivät ennen talvisotaa ja sen aikana tarkkailuraporttejaan eri puolilta maata. Turku ylipäätään oli ”mielialakartalla epäilyttävä kohta” Maan Turvan varhaisen raportin mukaan. Crichton-Vulcaniin ja Turun sataman alueeseen kiinnitettiin tuolloin erityistä huomiota useassa raportissa. Turun työläisten kuvailtiin ennen sotaa jakautuneen 50/50 suhteessa ”puolustustahtoisiin ja kommunisteihin”.

Etenkin Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluiden aikaan syksyllä 1939 telakan väen mielipiteitä pantiin muistiin. Marraskuun alussa joku telakalla oli puhunut, että sodan syttyessä Venäjä valtaisi Suomen kahdessa tunnissa. Muutamaa viikkoa myöhemmin telakan työväen väitettiin tarkkaan laskevan, kuinka paljon tykin lavetteja ja pommeja tehtaassa valmistui.

Talvisodan sytyttyä 30.11. Turun sataman mielialat ovat mukana raporteissa verrattain usein, olihan Turun ja Ruotsin laivaliikenne keskeinen Suomen lännestä tulevalle huollolle, ja siksi myös keskeinen pommituskohde. Joulukuun 1939 lopulla jopa telakan työväki oli sään aiheuttaman parin viikon pommitustauon päätyttyä hermostunut itänaapuriin: ”Työläispiireissä on edelleenkin kahdenlaista mielialaa, joskin näyttää ilmeiseltä, että viime päivien pommitukset ovat parantaneet mieltä ja herättäneet ryssänvihaa sellaisissa piireissä, joissa sitä ei aikaisemmin ole havaittu. Onpa Crichton-Vulcanin työläisten keskuudessa ja muuallakin ilmennyt kiukunpurkauksia ryssiä vastaan.” Tuohon asti oli elänyt luulo, että neuvostokoneet olivat lopettaneet kaupunkien pommittamisen tyystin.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Teollisuuslehti 4/1939, 15.4.1939; 5/1940, 15.5.1940.

Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1.

Kansallisarkisto. Päämaja. Sis. propagandatoimisto (Prop. 3). Perus-3132/41 [80]. Salainen kirjeenvaihto ja muut asiakirjat 1939–1940. I/II. Tarkkailuraportti N:o 6. 19.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 8. 22.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 23.11.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 24.12.–26.12.1939.

1600-luku

Väärää rahaa

Kommentoi

Vuonna 1696 Ruotsin valtakuntaa ja erityisesti sen Suomen puoleista osaa koetteli yksi kaikkien aikojen pahimmista nälänhädistä. Suomen alueen väestöstä arvellaan kolmanneksen menettäneen henkensä tauteihin ja ravinnon puutteeseen. Turussa porvariston kellareissa ja aitoissa oli vielä ruokaa, mutta tämä ei koskenut kaikkia kaupunkilaisia. Köyhimpien elanto oli kruunun jakaman viljan ja kanssaihmisten hyvän tahdon varassa. Vyöntekijä Petter Falck vaimoineen keksi kuitenkin tavan hankkia itselleen ruokaa.

*

Kultasepän leski Anna Augustinsdotter oli lainannut alkukesästä 1696 Petter Falckille hienoa hiekkaa ja valukuppeja tämän pyynnöstä. Leski ei kuitenkaan tiennyt, että Falck valoi niillä tinasta 11 kappaletta kaksinkertaista karoliinia, joista jokainen oli hopeataalerin arvoinen. Falck antoi oppipoikansa ja kahden vaimon vaihtaa niitä lailliseen rahaan. Rahan väärentämisestä oli annettu kuninkaallisia asetuksia pitkin vuosisataa ja teko oli vakava majesteettirikos. Petter Falck pyysi raastuvanoikeudessa, että hänen tekonsa annettaisiin anteeksi vaikeana nälkäaikana, jolloin hän oli pakotettu tähän tekoon.

Tätä kuningatar Kristiinan äyriä väärennettiin vielä 1970-luvulla. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.

Raastuvanoikeus ei hyväksynyt vetoamista nälkään, sillä Falckin olisi tullut hankkia perheelleen elanto ammatillaan. Siksi hänet tuomittiin kaupunginlain Kuninkaan kaaren mukaan hirtettäväksi. Hänen tuli myös korvata muille aiheuttamansa vahinko. Mitä tuli hänen vaimoonsa Elin Karlsdotter Pihliin, joka oli oikeuden mukaan heikompi astia, tämä ei yksinkertaisuudessaan voinut ymmärtää tällaisen teon seurauksia. Elin oli lisäksi Jumalan ja Ruotsin lain mukaan miehensä alamainen ja velvollinen tottelemaan tätä. Vaimo tunnusti kuitenkin olleensa miehensä kanssa yhteistuumin tässä teossa. Hänen ei olisi lain mukaan tullut totella miestään näin raskaassa rikollisessa teossa. Siksi myös hänet tuomittiin Varkaan kaaren mukaisesti kuolemaan.

Raastuvanoikeus katsoi, että Falckin 12 tai 13 vuotta vanha oppipoika Petter Eriksson oli velvollinen tottelemaan isäntäänsä, mikäli hän aikoi välttää rangaistuksen. Koska hän oli ollut paikalla isännän valaessa väärät rahat, ei hänen olisi tullut enää totella isäntäänsä näin raskaassa rikoksessa, vaikka hän ei tiennytkään, mihin rahoja aiottiin käyttää. Siksi hänet piiskattiin raatihuoneen käytävällä ja hän oli sen jälkeen vapaa syytöksistä Tuomarin ohjeiden mukaan.

*

Koska tuomioita ei voitu panna heti täytäntöön, vaan jäätiin odottamaan Turun hovioikeuden tuomiota, oli tuomitut säilytettävä Turun linnan vankilassa. Sitä varten maaherra Lorentz Creutz antoi linnan vahtimestari Henrik Björckille määräyksen ottaa kolmikko linnan vankilaan. Heille tuli antaa tavanomainen vangin ylöspito. Tämä tarkoitti vähäistä ruokarahaa päivittäin. Käytännössä tämä tarkoitti nälkää, sillä ruokaa ei ollut saatavissa tavallisten vuosien tapaan nälänhädän aikana. 

Hovioikeus antoi tuomionsa 18. heinäkuuta 1696. Hovioikeudella oli tapana leuteroida eli lieventää kuolemantuomioita sakko- tai ruumiinrangaistuksiksi ja karkotuksiksi kaupungista. Lievennetyn tuomion mukaan Petter Falck ja hänen vaimonsa Elin Pihl ruoskittaisiin 27. heinäkuuta Turun torin häpeäpaalussa ja karkotettaisiin kaupungista. Oppipoika Petter Erikssonin piiskaustuomio pysyi voimassa.

Maaherra Creutz antoi  rangaistuksen toimeenpanopäivänä vahtimestari Björckille määräyksen toimittaa heidät Turun raadin haltuun kärsimään rangaistustaan. Jos karkotettu palasi kaupunkiin, tuomittiin hänet kaupunginlain mukaan raastuvanoikeudessa kuolemaan. Ja Falck palasi ja sai kuolemantuomion. Maaherra Creutz sai kirjoittaa jälleen vahtimestari Björckille 20.5.1697, että Falck tuli ottaa vankilaan, kunnes asiasta annettaisiin uudet määräykset. 

Turun hovioikeus kirjoitti 3. kesäkuuta 1697 kuninkaalliselle majesteetille ja kysyi, miten Falckin kanssa tuli menetellä. Hovioikeus sai tuomita hänet uudelleen ruoskittavaksi ja karkotettavaksi kaupungista. Jos hän palaisi vielä kerran, pantaisiin kuolemantuomio täytäntöön. Karkottaminen tarkoitti sitä, ettei karkotettu saanut tulla kaupunkia ympäröivän tulliaidan sisäpuolelle. Petter Falck lienee uskonut tällä kerralla, sillä hänestä ei kuultu enää Turun raastuvanoikeudessa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA, Helsinki): KA z:63, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 4.7.1696, 414−415; 8.7.1696, 420−426; 27.7.1696, 528; Turun ja Porin läänin tilejä, Tositekirjat KA 7401, 4229, 4231, 4333, 4335; Riksarkivet (Stockholm): Åbo hovrätt till Kungl. Maj:t 1691-1698, 7. Turun hovioikeus kuninkaalle 3.6.1697, sp.

1900-luku

Tauno Palo Turussa

Kommentoi

Marraskuussa 1957 turkulainen teatteriyleisö sai etuoikeuden kokea brasilialaisen Pedro Blochin (1914–2004) monologinäytelmän Naisen kädet (As Mãos de Eurídice).  Näytelmä oli kansainvälinen sensaatio, ja monologin ensimmäinen tulkitsija Rodolfo Mayer esitti sitä tiettävästi yli 3000 kertaa. Bloch oli syntynyt Ukrainan Žytomyrissä mutta muuttanut jo lapsena vanhempiensa mukana Brasiliaan.

Näyttelijä Tauno Palo vuonna 1952. Kuvaaja: U. A. Saarinen. Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Suomessa Tauno Palo innostui omaperäisestä näytelmästä, joka pyrki hävittämään rajaa yleisön ja näyttämön väliltä. Päähenkilö, perheensä hylännyt kirjailija, kulkee yleisön joukossa, esittää kysymyksiä ja näyttää valokuvia. Monologi soveltui erinomaisesti kiertuekäyttöön. Teoksen suomensi Albert Saloranta ja ohjasi Jack Witikka. Lehdistö kertoi myöhemmin Bloch kuulleen, että muuan Tauno Palo Suomesta on kiinnostunut Naisen käsistä. ”Onko hän hyvä näyttelijä”, kysyi Rio de Janeirossa asunut Bloch ystävältään, silloiselta Suomen lähettiläältä Oskari Vahervuorelta. ”Hyvä näyttelijä on”, vakuutti Vahervuori.

Turkulaiset saivat nähdä Palon tulkinnan maanantaina 4. marraskuuta 1957 Ruotsalaisessa teatterissa. Lavastuksena oli vain muutama metri punaista kangasta, näyttämöllä pöytä ja penkki ja katsomossa tuoli näyttelijää varten, rekvisiittana päällystakki, pari tavallista miehen pukua ja kaksi paria kenkiä. Näistä lähtökohdista Palo vangitsi yleisönsä. ”Hän toikin ajoittain katsojan eteen niin välittömän ja ilmeikkään ihmisen kuin toivoa voi. Vain pieni ele, hymy, silmän välähdys pystyi luomaan kuvan siitä, minkä sana kätki taakseen”, kirjoitti Turun Päivälehti.

Esityksen jälkeen Palo yöpyi turkulaisten ystäviensä Senni Niemisen ja Taito Mäkelän luona. Turun Sanomien toimittaja, nimimerkki Ad., pääsi jututtamaan näyttelijöitä heti ensi-illan jälkeen.

”En tiedä, näyttelenkö sen hyvin tai huonosti”, pohti Palo aluksi. ”Näyttelen sen vain siten kuin tunnen. Uskon, että ihmisen suurin vaikeus on siinä, ettei hän halua tuoda esille sitä mitä tuntee, ettei hän usko omaan itseensä ja siten aliarvioi omat kykynsä.”

Näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä puistonpenkillä. Kuvaaja: Matti Poutvaara. Kuva: Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Tässä kohtaa sanavalmis Senni Nieminen puuttui puheeseen ja totesi:

”Sun on ain ollu niin helppo tuoda esill mitä sää tunnet.”

”Ehkä se on Jumalan lahja”, vastasi Palo.

”Mut Jumala anta monell niin falskin luantten, ettei sitä saa millä esill.”

Toimittajalle Senni Nieminen kuvasi myös näyttelijöiden pitkäaikaista yhteistyötä. Nieminen jatkoi: ”Taunohan mua auttoi aina filmissäkin. Sanos: ’ann mennä vaa’, ku mää pelkäsi.”

Paloa kohteliaisuudet tuntuivat vaivaavan, ja hän palasi näyttelijäntyöhön:

”Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä useammin löytää ihmisen. Olipa kuori kuninkaan tai kerjäläisen, aina siellä kaiken pohjalla on ihminen. Tämä saa näyttelijän karistamaan pois turhat painolastit. Vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn tajuamaan mitä pienen pojan mielessä liikkuu. Nyt kun voisin sen näytellä, ei kukaan sitä enää uskoisi, sanoo Tauno Palo hieman haikeana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

Ad.: ”Tauno Palo on oma vihollisensa ja ikuinen ihmisen etsijä”, Turun Sanomat 6.11.1957.

A. T–n: ”Tauno Palon voitokas vierailu eilen Turussa”, Turun Päivälehti 5.11.1957.

”Tauno Palo Turussa”, Uusi Aura 4.11.1957.

”Tauno Palon erikoislaatuinen näyttelijänsuoritus”, Itä-Häme 29.10.1957.

”Tauno tulkitsee Naisen käsiä”, Ilta-Sanomat 4.1.1958.

1800-luku

Kauhuromantiikkaa Turussa

Kommentoi

Tuskin kovin moni kaunokirjallisuutta harrastaneistakaan tietää, että ensimmäinen suomalainen kauhuromaani on julkaistu Turussa. Tämä ruotsinkielinen teos, jonka nimeksi tuli Det gråa slottet, ilmestyi alun perin Johan Wilhelm Lilljan kustantamosta pimeään vuodenaikaan marraskuussa 1851. Romaanista tuli sen verran suosittu, että siitä otettiin toinen ruotsinkielinen painos 1880-luvulla, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt useita suomennoksia, viimeisin vuodelta 2009.

Ingeliuksen romaanin ensipainoksen nimiölehti 1851. Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Romaanin ensipainoksen nimiölehdellä komeili salanimi ”Författaren till Granriskojan” eli Granriskojan-romaanin tekijä. Nimen taakse kätkeytyneen tekijän useat aikalaiset tunsivat hyvin. Hän oli turkulainen säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius, joka oli kirjoittanut teoksensa Ylikylän tilalla Hirvensalossa. Romaani oli silloisten arvioiden mukaan kotimaiseksi tuotokseksi epätavallisen laaja teos, 394 sivua taskukirjaa vastaavassa sexodecimokoossa. Sen tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Turkuun tai sen lähiympäristöön vaan Satakuntaan, kuvitteelliseen Ristilän kartanoon, johon kirjan sankari, kotiopettajaksi palkattu nuori maisteri Harald Thalberg saapuu kertomuksen alussa.

Ingelius ei varsinaisesti ollut kirjallisen kauhuromantiikan tienraivaaja Suomessa, sillä Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson olivat ennen häntä ehtineet julkaista Helsingissä kauhuromanttisia kertomuksia. Mutta Det gråa slottet on edeltäjiään kunnianhimoisempi aikaansaannos. Vaikka teos tuntuu nykylukijasta osittain hajanaiselta, se on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisen kerrontatekniikkansa ansiosta mukaansatempaava ja koostuu menneisyyteen kätkeytyvän arvoitusten vyyhdin vähittäisestä paljastumisesta. Ingelius kutoo kertomukseensa vihjeitä, tiedonsirpaleita, kuulopuheita ja romaanihenkilöiden saamia pahaenteisiä aavistuksia. Näiden käänteiden lomaan mahtuu murhayrityksiä, rajuilmoja, kummittelua, synkkiä paikkoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä. Monet romaanin aiheet ja kohtaukset esitetään melodramaattisesti jyrkkien vastakohtien muodossa. Kerronnassa vaihtelevat ihanteellinen hyvyys ja alhainen kataluus, ja aika ajoin Ingelius höystää tekstiä huumorilla ja ironialla.

Romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, mutta teos sai myös virikkeitä nuoren Ingeliuksen kuulemista huhuista. Ne kertoivat Porin lähistöllä Ulvilan pitäjässä sijainneesta Koiviston ratsutilasta ja siellä vuonna 1839 sattuneesta ikävästä tapauksesta, joka johti epävarmoiksi jääneisiin rikosepäilyihin. Koiviston kartanon jylhää kaksikerroksista päärakennusta kutsuttiin kansan suussa 1800-luvulla Harmaaksi linnaksi, mistä Ingelius lainasi romaanilleen nimen. Kirjassa Koiviston nimi vaihtui sitten Ristilään. Millaisesta tapauksesta oli kyse, siitä lukija voi nyt ottaa halutessaan selvää lukemalla vaikkapa tuon kauhuromaanin uusimman suomennoksen ja siihen laaditut jälkisanat!

Jukka Sarjala

Lähteet:

Det gråa slottet. Original af förf. till Granriskojan. Åbo: J. W. Lillja & Co, 1851.

Axel Gabriel Ingelius, Harmaa linna. Suomentanut Eeva-Liisa Järvinen. Jälkisanat Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus Oy, 2009.

Jukka Sarjala, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.