Turkulaiset sanomalehdet ovat julkaisseet aprillipiloja jo pitkään, ainakin 1800-luvulta lähtien. Aprillauksen ytimenä on pitkään ollut juksata ihmiset jonnekin ties millä lupauksella tai yllättävällä näyllä. Keväällä 1910 Uusi Aura onnistui ihmisten liikuttamisessa mielestään niin harvinaisen hyvin, että lehti käytti menestystään huomioarvonsa markkinoinnissa.
Urheilupuiston kesäistä charmia 1900-luvun alussa. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Turun kaupunginmuseo / Finna.fi.
Pikku-uutinen perjantaina 1.4.1910 ilmoitti ”lappalaisjoukkueen” eli 11 hengen saamelaisryhmän eläimineen vierailevan Turussa: ”Nämä perheet oliwat kyllästyneet oleskeluunsa Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa samoinkuin heidän poronsakin, joitten mieli palaa takasin kylmään, mutta reipastuttawaan Lapin ilmastoon. — Lappalaiset owat pystyttäneet kotansa Urheilupuistoon, jossa siis turkulaisilla tänään aamupäiwällä on tilaisuus nähdä aito lappalais-elämää pienine nahkapukuisine palleroineen, poroineen ja wihaisine rakkikoirineen.”
Uutinen sisälsi monia uskottavia seikkoja, sillä saamelaisten kiertueista ulkomaille, kuten matkasta hampurilaisen eläintarhan ”kansatieteelliseen näyttelyyn”, oli kerrottu aiemmin lehdissä. Ilmeisin vihje huijauksesta oli se, että erikoisten vieraiden näkemisellä oli kiire, sillä aikaa oli vain tänään aamupäivällä: ”Seurue matkustaa iltapäiwän junassa klo 3,20 pohjoiseen.” Kenties junan väitetty lähtöaika oli hatusta vedetty eli vihje sekin.
Lehti vetosi etusivun mainoksessaan eilisen aprillipilansa menestykseen. Lähde: Uusi Aura 2.4.1910, etusivu.
Seuraavana päivänä (2.4.) Uuden Auran toimittaja ilakoi jatkouutisella ”Oikea kesäpäivä”. Pakinatyylisen tekstin mukaan huhtikuun ensimmäinen päivä muistutti jo kesäpäivää myös ihmisten vilkkaan ulkoiluinnon suhteen: ”Warsinkin ohjasiwat sankat parwet askeleensa Urheilupuistoon, joka yleensä näyttää jääneen suurelta yleisöltä unohduksiin.” Pieni reippailu mäkimaastoon kohensi mieltä ja verenkiertoa!
Lehti jatkoi: ”Ellei siellä kaikkea näekään, mitä luulee, esim. lappalaisia, joitten lapsille muutamat jo kuuluwat makeisiakin wieneen, tai muita harwinaisuuksia, sen ensimmäisenä aprillina kernaasti antaa anteeksi”. Tekstin alaviitteessä luki latojan huomautus: ”Tarkkaawa lukija näki muuten edellisen päiwän numerosta, että Hagenbeckin lappalaiset owat lähteneet Königsbergiin ja Lontooseen.”
Etusivulla 2.4.1910 Uusi Aura mainosti olevansa erinomainen kanava ilmoittajille, minkä todisti eilisen ”vähäisen aprillipilan” voima saada ”koko kaupunki” liikkeelle. Uusi Aura oli laajalevikkinen ja aatteellisesti oikeistolaisesti suuntautunut, vanhasuomalaisten lehti. Vaikka emme tiedä ilman muita lähteitä, miten Turkua läpäisevä juksaus oli kyseessä, epäilemättä uskottava pila usein liittyi, kuten tässä, ajankohtaiseen aiheeseen.
Nykyään tällaista saamelaisten kuvittelua, esittelyä ja kiertueita voidaan lähestyä niin kotimaisena kolonialismina, jonka avulla voitiin myös vetää uteliaita nenästä, kuin saamelaisten omana toimeliaisuutena liikkua ylirajaisesti Suomessa ja maailmalla.
Kuvakaappaus Turun Sanomien 2.12.1927 ilmestyneestä numerosta (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Turku vietti 700-vuotisjuhliaan vuonna 1929 näyttävin menoin. Kaupungissa järjestettiin lukuisa määrä erilaisia tapahtumia ja huvituksia, joihin kaupunkilaiset saivat osallistua. Juhlien yhteydessä pidettiin myös suuret Turun messut, jotka ovat jääneet elämään modernismin yhtenä esiinmarssina. Mutta voiko olla, että Turku olisi juhlistanut jo kerran aikaisemmin 700-vuotista historiaansa, kuten Turun Sanomat 2.12.1928 otsikossaan ”Kun Turku vietti 700-vuotisjuhliaan” antoi ymmärtää.
Näiden vuonna 1857 vietettyjen juupeli- tai riemujuhliksi kutsuttujen juhlallisuuksien julkinen syy oli juhlistaa kristinuskon oletettua saapumista ensimmäisen ristiretken mukana Suomen alueelle vuonna 1157. Nykytiedon valossa juhlien ajoitus (ja motiivi) oli varsin ongelmallinen, mutta aikalaisille juhla edusti luterilaisen uskon riemujuhlan ohella suomalaisuuden ja kansallisten juurien etsintää. Juhlat olivat valtakunnalliset, ja esimerkiksi Helsingissä yliopisto juhlisti vuotta jo toukokuussa vihkimällä tohtoreita ja maistereita kahdessa erillisessä promootiossa.
Turussa riemujuhlia vietettiin perinteisin menoin yhdistämällä jumalanpalvelus ja sitä seurannut isompi yhteinen juhla ohjelmineen. Juhlapäivä käynnistyi varhain tykinlaukauksilla, ja Tuomiokirkossa järjestettiin aamusta asti useampi jumalanpalvelus. Kupittaalla taas juhlittiin torvimusiikin ja kuorolaulun voimin koristeellisessa, ristiretkiä ihannoivasti korostavassa ympäristössä. Juhlan arvokkuutta aikalaisten silmissä nostatettiin erikseen sävelletyllä juhlakantaatilla ja painattamalla juhlavuodesta muistomitali.
Muistomitali kristinuskon saapumisen 700-vuotisjuhlan kunniaksi vuodelta 1857. Suunnittelija Alexander Ljalin, kaivertaja Mihail Kutškin, tilaaja: Suomen senaatti. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Mutta miksi Turun Sanomat liitti kristinuskon muistojuhlan Turun kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksiin? Näyttää siltä, että kyse oli Turun Sanomien ja toimittaja Julius F–g:n pyrkimyksestä liittää oletettu kristinuskon saapuminen ja Turun synty yhteen. Lehti ei suoraan väitä, että Turku olisi perustettu jo 1157, mutta se synnyttää oletuksen, jonka mukaan Turku olisi ollut olemassa jo 1157. Täten kristinuskon riemujuhlan lisäksi tulisi juhlistaa myös Turun kaupungin historiaa
Turun Sanomat pohjasi kirjoituksensa etenkin Sanomia Turusta -lehden riemujuhlakoontiin 23.6.1857. Siinä lehden toimittaja kirjoittaa, kuinka riemujuhlaa vietettiin Turussa ”siinä paikassa, josta sanomien mukaan Kristuksen oppi ensin saarnattiin”. Samasta näkökulmasta kirjoitti myös Åbo Tidningar numerossaan 23.6.1857.
Mikään muu aineisto ei kuitenkaan tue ajatusta, että Turussa olisi vietetty kesällä 1857 kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksia. Päin vastoin seremoniat keskittyivät nimenomaan kristinuskoon ja ensimmäisiksi uskottujen saarnaamisten ympärille, ei Turun kaupungin perustamisen ympärille. Tämän varjolla juhlien tärkein pitopaikka oli Tuomiokirkko jumalanpalveluksineen, vaikka myös Kupittaan vanhalla pyhän Henrikin lähteellä riemuittiin vuosipäivää.
Kytkös kristinuskon saapumisen ja Turun kaupungin perustamisen välille jää siis vain parin toimittajan ajatteluksi, eikä Turussa vietetty kaupungin perustamisjuhlia ensimmäisen kerran kuin vasta 1929. Tällöinkin kyse oli virhetulkinnasta, joka sitten jäi elämään elinvoimaisena rajapyykkinä.
Hopeoituja kuparikoristeita vuonna 1677 kuolleen rouva Märta Oxenstiernan arkusta Hornien sukuhaudasta Turun tuomiokirkosta. Veli Pekka Toropainen 2025.
Mitä tarvittiin 1600-luvulla kunniallisten hautajaisten järjestämiseen? Rahaa tietenkin! Rahaa tarvitsivat aateliset hautajaiskulkueessa kannettaviin hautajaisvaakunoihinsa, koristeellisiin arkkuihinsa ja kivestä veistettyihin hautamuistomerkkeihinsä. Sekä aatelisto että porvaristo lahjoittivat Turun tuomiokirkolle kastemaljoja, messuvaatteita ja muita kallisarvoisia esineitä Jumalalle kunniaksi ja oman muistonsa säilyttämiseksi. Mutta oli köyhänkin maksettava killinkinsä päästäkseen kunniallisesti hautaan.
*
Raadin jäsen Johan Graan valitti kesällä 1695, että Per Nissilän vaimon Elisabet Jakobsdotterin ruumis oli löydetty Vanhalta Kirkkokadulta avoimesta kellarista, jossa se oli ollut jo kolmen vuoden ajan oltuaan sitä ennen puolen vuoden ajan kotona. Nissilä ilmoitti, ettei hänellä ollut varaa antaa haudata vaimoaan. Hän oli odottanut, että tämän sukulaiset Oriveden Onnistaipaleelta tulisivat kaupunkiin ja antaisivat haudata hänet. Nissilä sanoi vielä, ettei siitä ollut kuin puoli vuotta, kun hän vei vaimonsa ruumiin salaa kelkalla kellariin eräänä yönä. Sitä ennen se oli ollut kolme vuotta hänellä kotona siitä lähtien, kun vaimo kuoli hieman ennen joulua 1692. Oikeus halusi kuulla niitä vaimoja, jotka olivat olleet laittamassa ruumista arkkuun. Vaimot todistivat, että pariskunta oli elänyt yhdessä kauniisti ja vaimon olleen kauan sairaana ennen kuolemaansa. Vaimo Elisabet määrättiin haudattavaksi. Koska mies olisi voinut antaa haudata tämän köyhyytensä vuoksi ilmaiseksi, määrättiin hänelle tuhannen hopeataalarin sakot, joka oli rikkaan kauppiaan talon arvo. Asia tosin alistettiin hovioikeudelle, sillä sakkoja hän ei olisi kyennyt maksamaan.
*
Papisto sai osallistumisesta hautajaisprosessiin korvauksen. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, vaan papistoa pidettiin rahanahneena. Niinpä tuomiokirkon suomalainen kappalainen Jacobus Kilovius ja hospitaalinsaarnaaja Lars Kanis valittivat toukokuussa 1669, että Luostarikorttelissa asuva vaimo Gertrud Ambrosiusdotter oli laulanut heistä virren Herre tu äst min skiölldh sävelellä seuraavaa suomen kielellä:
Kilo virren allcka, Kanis saa marckan pallcka, Kanis käy Kilon edell, Kilo sit rumin edell. Kanis hän edes prise, Ja Kilo peräs härise. Kanis käy Kilon edell, Kilo sitt rumin edell, puall marcka aja taka, eij hän sijt ikän laka.
*
Aatelisrouva Ingeborg Stensdotter Tavast kertoi oikeudelle toukokuussa 1686, että hän oli sopinut jo vuonna 1678 Simon Lydemanin kanssa, että tämä valmistaisi rouvan omasta kuparista tämän miehen majuri Kristian Fredrik von Wedellin ruumisarkkuun osia. Hinnaksi oli sovittu 50 taalaria, ja Lydeman oli jo saanut puolet summasta. Nyt rouva vaati sekä kupariaan että rahojaan takaisin, sillä työ ei ollut valmistunut. Lydeman kertoi käyttäneensä kuparin arkun jalkoihin ja koristeisiin, jotka hän oli valmistanut kultaseppä Kasper Kellnerin mallien mukaan. Rouva vain ei ollut hänen mukaansa ollut kiinnostunut näin pitkään aikaan työstä. Kupariosat Lydeman sanoi toimittaneensa Kellnerille hopeoitavaksi yhdessä kahdeksan hopealuodin kanssa. Paikalla ollut Kellner sanoikin hopeoineensa ne ja hänelle oli luvattu työpalkkana 120 taalaria. Lydeman sai pitää 25 taalariaan, sillä hän oli tehnyt työnsä ja toimittanut kuparin Kellnerille. Tämä ei puolestaan voinut osoittaa toteen väitettään siitä, että koristeet olisivat tuhoutuneet tulipalossa, ja hän joutui maksamaan materiaalista 20 taalaria Ingeborg Tavastille ja menetti työpalkkansa. Majuri oli jo tässä vaiheessa haudattu toiseen arkkuun.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
KA (Kansallisarkisto) z:37, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 19.5.1669, 234–241; KA z:62, TRO 8.7.1695, 288–290.
KA z:194, TKO (Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat) 12.5.1686, 48−49; KA z:202, TKO 25.6.1695, 386−387.
Vuonna 1930 turkulaispoliisit menettivät riveistään kolme poliisia: Vanhemman konstaapeli Karl Jäspin, ylikonstaapeli Anton Lagerroosin ja ratsukonstaapeli Eino Tuomen. Lagerroosin ja Tuomen kohtaloksi tuli liikenneonnettomuus, kun taas Jäspi sai surmansa virantoimituksessa väärinkäsitysten sarjan vuoksi.
Vähä-Hämeenkadun ja Uudenmaankadun risteys, missä johtaja Salomon Konsky törmäsi autollaan ylikonstaapeli Anton Lagerroosiin elokuussa 1929. Kuva: Riku Kauhanen.
Anton Lagerroos menehtyi sydänkohtaukseen 30. syyskuuta 1930, mutta siihen johtanut tapahtumasarja sai alkunsa jo vuotta aiemmin. Lagerroos oli 21. elokuuta 1929 Vähä-Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmauksessa keskustelemassa toisen konstaapelin kanssa, kun yllättäen johtaja Salomon Konsky (1886–1940) törmäsi autollaan Lagerrosiin ja rakennuksen seinään. Toinen konstaapeli ehti väistää, mutta Lagerroos sai vammoja polveen, nilkkaan ja rintakehään. Hänet laskettiin sairaalasta hoidettavaksi kotiinsa. Kuulusteluissa Konsky selitti, että oli unohtanut jarruttaa, mutta asiaa tutkittaessa selvisi, että Turun poliisilaitos oli evännyt häneltä ajokortin huonon näkykyvyn vuoksi. Konsky olikin käynyt hankkimassa korttinsa Porista, missä Konskylla oli vaatetusliike. Lagerroos sai törmäyksen seurauksena sydänoireita, jotka koituivat hänen kohtalokseen syyskuussa 1930.
Samana päivänä 7. lokakuuta 1930, jona Lagerroos haudattiin, menehtyi ratsukonstaapeli Eino Tuomi. Hän oli ratsupartiossa Raunistulassa konstaapeli Suomisen kanssa, ja he yrittivät tavoittaa kahta polkupyöräilijää, jotka ajoivat ilman valoja. Ratsumiehiä vastaan tuli omnibussi, joka pysähtyi, mutta sen takaa tuli yllättäen pyöräilijä, jolloin bussia ohittavan Tuomen hevonen kompastui pyörään ja kaatui. Tuomi jäi jalastaan kiinni jalustimeen, ja kun hevonen pillastuneena nousi pystyyn ja laukkasi karkuun sai perässä laahautuva Tuomi päähänsä vaikean murtuman ja menehtyi tunnin kuluttua.
Vanhempi konstaapeli, etsivä Karl Jäspi oli lähetetty 1. toukokuuta 1930 yhdessä etsivä F. Lindströmin kanssa Porin Rykmentin kasarmeille, eli nykyisen yliopiston alueelle Yliopistonmäelle etsimään kommunisteja, joiden huhuttiin olevan liikkeellä laittomissa aikeissa. Täällä etsivät törmäsivät kahteen epäilyttävään mieheen, joiden kanssa he ryhtyivät juttusille. Poliisin tietämättä Porin Rykmentti oli asettanut kommunisteja jahtaamaan kaksi omaa tutkijaansa, reserviupseerikokelaita siviiliasussa. Heitä kasarmeille saapunut parivaljakko luonnollisesti epäilytti suuresti. Kun sotilaat kysyivät, olivatko nämä etsiviä, he luonnollisesti kielsivät tämän. Kun sotilaat edelleen utelivat etsiviltä, tiesivätkö nämä mitään kiellettyjen lentolehtisten salakuljetuksesta rykmenttiin, arvelivat etsivät saaneensa kommunistinsa kiinni ja ryhtyivät pidättämään näitä. Syntyneessä käsikähmässä toinen sotilas otti esille taskuaseensa ja ampui Jäspiä vatsaan. Toinen sotilas taas haavoittui jalkaan poliisien laukauksista. Haavoittuneet vietiin sairaalaan, missä Jäspi menehtyi haavoihinsa. Jäspi haudattiin 12.5.1930 Turun uudelle hautausmaalle. Hautajaiskulkueessa oli mukana Porin Rykmentin soittokunta soittamassa suruhymniä.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Poliisisurmat-tietokanta. Poliisimuseo.fi, https://poliisisurmat.poliisimuseo.fi/?s=&orderby_field=sukunimi_asc Poliisimies: poliisijärjestöjen äänenkannattaja 20/1930. Satakunnan Kansa 3.5.1930. Suomen poliisilehti 9/1930; 19/1930. Turun Sanomat 22.8.1929; 13.5.1930.
Toukokuussa 1775 odotettiin Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n vierailua Turkuun. Maaherra Christoffer Rappe oli lähtenyt seurueineen Ahvenanmaalle vastaan, ja sieltä hän seurasi kuningasta Turkuun asti. Vihdoin aamulla 25. toukokuuta kaikuivat tykinlaukaukset merkkinä kuninkaan laivan lähestymisestä. Hovioikeuden jäsenet, maistraatti, akatemian professorit ja paikalliset sotilasosastot asettuivat Linnankentälle odottamaan Hänen Majesteettiaan, kunnes vihdoin kello 10 aikaan kuninkaan alus lipui Pikisaaren tuntumaan. Kun heinäkuussa sanomalehti Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kertoi kuninkaan saapumisesta, todettiin, miten aamu oli ollut sumuinen ja kolea, mutta kun Kustaa III astui Turun kamaralle, ”ilma muuttui täällä kirkkaaksi ja lämpimäksi”.
Kustaa III Alexander Roslinin muotokuvassa, 1777. Kuva: Wikimedia Commons.
Iltapäivällä kuningas rantautui, nousi ratsaille ja suuntasi kohti kaupunkia. Paikalle kerääntyneet turkulaiset saattelivat kuningasta riemuhuudoin. Kaupungin linnanpuoleiselle rajalle oli pystytetty juhlaa varten portti, jonka oli suunnitellut kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder. Siihen oli kaiverrettu latinankielinen omistuskirjoitus ”isänmaan isälle” ja ”vapauden palauttajalle”. Kaupungin puoleiselle sivulle oli kirjoitettu säkeitä Vergiliukselta: ”Mikä onnellinen aikakausi on tuonut sinut? Ketkä suuret vanhemmat ovat synnyttäneet sinut? Aina on kunniasi, nimesi ja maineesi elävä!”
Kun Kustaa III oli asettunut majapaikkaansa, maaherran residenssiin, hän järjesti vastaanoton. Koko kaupunki oli koristeltu, ja kunnianosoituksia kuninkaalle oli sijoitettu joka puolelle. Raatihuoneelle oli tehty transparangeja, ohuelle kankaalle tai paperille piirrettyjä kuultokuvia, jotka valaistiin takaa päin. Toisessa nähtiin vuori, jonka laelta purot valuivat alas ja kastelivat maata. Samalla vuori suojeli maan kukoistusta takana myrskyävältä mereltä. Kuvan lisäksi transparangissa hehkui teksti: Tuetur & rigat (Suojelee ja kastelee). Toinen raatihuoneen näyttävä kuva esitti kevään puhkeamista, ja sitä saatteli teksti: Fert gaudia secum (Tuo ilon mukanaan). Molemmat ylistivät ”kaikkein armollisimman kuninkaan” elähdyttävää voimaa: kuningas oli vakaa kuin vuori ja samalla uuden elämän lähde. Kuninkaallisen Akatemian kirjastoon oli puolestaan asetettu näyttävä vaasi, jota Minerva-jumalatar kannatteli käsissään, ja vaasissa luki teksti: Hoc Numine lætatur Pallas (Tästä jumaluudesta Pallas iloitsee).
Illalla kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Maistraatti oli jo huhtikuussa määrännyt, että julkisten tilojen lisäksi yksityiskodit piti illalla valaista kynttilöin. Panu Savolaisen mukaan tämä oli todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun juhlavalaistus ulotettiin laajemmin kaupunkilaisten tehtäväksi. Luonnontieteilijä Pehr Kalm kirjoitti päiväkirjaansa 25. toukokuuta: ”Seuraavana yönä koko kaupunki valaistiin, ilotulitteita ja raketteja suhisi Wuorebergin [Vartiovuoren] laelta; musiikkia ja laulua ylhäällä kirkontornissa.”
Kustaa III viipyi Turussa 31. toukokuuta asti. Hän sai tietää paljon Kuninkaallisen Akatemian toiminnasta, hänelle esiteltiin kaikki auditoriot, ja pääsipä hän samalla seuraamaan myös väitöstilaisuutta. Pehr Kalm sai kunnian esitellä Akatemian puutarhaa, ja Kalm kirjasikin muistiin, miten kuningas esitti innokkaasti kysymyksiä. Vierailu oli ratkaiseva, sillä kuningas antoi rahakirstustaan varoja uusia istutuksia varten ja myöhemmin lahjoitti kasvihuonekasveja omasta puutarhastaan.
Turkulaisten mieliin Kustaa III:n vierailu jäi pitkäksi aikaa, ja monenlaisia tarinoita kerrottiin. Erään muistikuvan mukaan kuningas olisi osallistunut Kärsämäellä sotilasparaatiin, jota tahdittivat soittokunnan sävelet. Rumpali epäonnistui kuitenkin tahdin lyönnissä siinä määrin, että kuningas närkästyi ja kysyi, eikö löytyisi taitavampaa rumpalia. Silloin kapellimestari ilmoitti, että muuan oboisti Jahn oli taitava ja hallitsi useita soittimia. Jahn otti kuninkaan toiveesta rummut hoitaakseen ja teki työnsä niin hyvin, että Kustaa III taputti häntä ihastuneena olkapäälle ja sanoi luottamuksellisesti: ”Se oli kaunista, toveri!”
Hannu Salmi
Lähteet:
K. F. W.: Ur Gustaf III’s eriksgata i Åbo. Veckans krönika 6/1910.
Pehr Kalm: Päiväkirjamerkinnät Turun vuosilta 1772–1779. Toimittaneet Samuli Helama, Jari Holopainen ja Henry Väre. Faros-kustannus, Turku 2026.
Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo 15.7.1775, 31.7.1775.
Hannu Laaksonen: Kun juhlavalaistu Turku vastaanotti Kustaa III:n. Turun Sanomat 26.10.2008.
Panu Savolainen: Teksteistä rakennettu kaupunki Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Sigillum, Turku 2017.
Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapauslaki tarjosi naisille ensimmäistä kertaa oikeuden oman, itsenäisen elinkeinon harjoittamiselle. Täysin vapaata se ei ollut, sillä naimisissa olevat naiset pysyivät holhoojiensa edusmiehisyyden alaisina aina 1930-luvulle saakka – toisin sanoen he tarvitsivat elinkeinonsa harjoittamiselle miehensä suostumuksen. Sitä ei aina ollut helppo saada, kuten Amanda Caleniuksen (1846–1890) tapaus osoittaa.
Leipurimestari August Caleniuksen kanssa naimisissa ollut Amanda aloitti liiketoimintansa jo vuonna 1879, jolloin hän ilmoitti myyvänsä omiin nimiinsä mämmiä, piirakoita, pasteijoita ja torttuja sekä tuoreita munia. Amanda piti myös pitopalvelua, joka järjesti häitä ja juhlia maksua vastaan. Lisäksi hän huusi huutokaupasta itselleen vuodeksi ravintolaoikeudet Ruissalon kansanpuistossa sijainneesta Allmänna Promenadenista 500 markalla. Kaksi vuotta myöhemmin hän maksoi oikeuksista 1 000 markkaa, mutta Maistraatti katsoi, ettei hän enää ollut tähän tehtävään kelvollinen. Syynä olivat toistuvat kahnaukset virkavallan kanssa, juhlissa esiintyneet järjestyshäiriöt, poliisin halventaminen sekä sopimaton käytös.
Ryhmäkuva Ruissalon kansanpuistossa sijainneelta Allmänna Promenadenin terassilta vuodelta 1894. Kuvaajana Axel Tammelander, Vapriikin kuva-arkisto.
Amanda ei kuitenkaan antanut periksi. Hän hankki itselleen oikeudet viinien myyntiin, vuokrasi Iso-Heikkilästä lukaalin häitä ja juhlia varten, hankki käyttöönsä myyntipaikan Aleksanterin torilta sekä alkoi ylläpitää kylpylaitosta. Vuoden 1886 alussa Amandan toimet saavuttivat kuitenkin mittasuhteet, jotka eivät enää saaneet hänen miehensä suostumusta, vaan tämä ilmoitti paikallislehdissä kieltävänsä muiden käymästä vaimonsa kanssa kauppaa tai myymästä hänelle tavaroita velaksi.
Leipuri August Caleniuksen paikallislehteen laittama ilmoitus liiketoiminnan kieltämisestä hänen vaimonsa kanssa, Turun Lehti 23.3.1886 no 23
Syy kiellolle selvisi nopeasti. Ensin Amanda ilmoitti lopettavansa liiketoiminnan. Seuraavaksi hänen miehensä ilmoitti pariskunnan tehneen konkurssin ja hänen vaimonsa poistuneen kaupungista. Amanda oli nimittäin saanut syytteet poliisiin kohdistuneesta kunnianloukkauksesta sekä kiroilemisesta. Varojen puutteessa hänet oli määrätty vankeuteen 24 päivän ajaksi. Lisäksi kävi ilmi, että Amanda oli ostanut huutokaupasta velaksi suuren määrän juhlakäyttöön tarkoitettuja huonekaluja ja jättänyt laskunsa maksamatta.
Oikeuteen Amanda päätyi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin häntä syytettiin Helsingissä ravintolan laittomasta ylläpitämisestä, luvattomasta oluen anniskelusta sekä pyhäpäivän rikkomisesta. Tämä ei saanut Amandaa muuttamaan tapojaan, vaan monen muun pienimuotoista kauppaa harjoittaneen naisen tapaan hänen oli toimeentulonsa turvatakseen kerta toisensa jälkeen turvauduttava luvattomaan oluenmyyntiin, josta häntä rangaistiin viimeisen kerran Hangossa vuoden 1890 lopulla.
Jarkko Keskinen
Lähteet:
Keisarillisen Majesteetinarmollinen asetus 31.3.1879.
Aura 1.10.1885 no 115 (viinin myyntioikeudesta); 23.3.1886 no 35 (kauppiasoikeuksien luopumisesta); 13.5.1886 no 56 (sopimattomasta käytöksestä ja vankeudesta).
Sanomia Turusta 19.9.1885 no 217 (juhlien organisoinnista); 17.12.1885 no 293 (juhlalukaalien vuokraamisesta); 29.1.1886 no 23 (kylpylaitoksesta); 30.4.1886 no 98 (konkurssi-ilmoituksesta); 19.5.1886 no 114 (maksamattomista huonekaluista).
Turun Lehti 21.3.1883 no 22 (ravintolaoikeuksista);23.3.1886 no 23 (kieltoilmoituksesta).
Åbo Posten 16.4.1878 no 89 ja 23.3.1879 no 1879 (elintarvikkeiden myynnistä).
Åbo Tidning 24.4.1885 no 109 (ravintolaoikeuksista); 14.10.1885 no 279 (häiden ja muiden juhlien järjestämisestä); 18.12.1885 no 344 (kahnauksista poliisin kanssa); 20.1.1886 no 18 (torikaupasta); 3.1.1886 no 2 (kylpylaitoksesta); 19.7.1886 no 192 (syytteistä Helsingissä); 11.10.1890 no 276 (syytteistä Hangossa).
Jos sinun pitäisi kirjoittaa sivun verran tekstiä tämän päivän Turusta, mistä kertoisit? Millaisia asioita haluaisit välittää tuleville lukijoille 250 vuoden päähän?
Maantiedon kirja 1770-luvulta pelastui tulipalosta.
Käsissäni on Daniel Djurbergin (1744–1834) kirja Geografie, joka on julkaistu vuonna 1778. Tämä kappale kirjaa on tiettävästi pelastettu palavan apteekin yläkerrasta Ruotsin Uumajassa 1940-luvulla. Teos on sarjan toinen osa, ja siitä löytyy myös Åbo eli Turku.
Aluksi kuvaillaan kaupungin maantieteellistä sijaintia. Ei kovin houkuttelevaa: maaperä on huonoa, ja seutu on osin suota ja rämettä. Luettelomaisesti etenevä kuvaus kuitenkin antaa kuvan varsin vilkkaasta paikasta. Kaupungista löytyvät esimerkiksi hovioikeus, yliopisto, katedraalikoulu sekä kirjapaino. Julkiset rakennukset tuovat kaupungille arvokkuutta. Erityisesti mainitaan kaksi kirkkoa sekä hovioikeuden ja akatemian rakennukset, raatihuone ja presidentin-, maaherran- ja piispantalot. Lasaretti ja kehruuhuonekin löytyvät. Teollisuuslaitoksista mainitaan sokeritehdas, villakangas- ja verkatehdas, kaksi tupakkakehräämöä, kaksi lankojen, tröijyjen ja sukkien valmistamoa, yksi parkitustehdas, yksi pellava- ja puuvilla- sekä pellavadamastikutomo. Eikä tässä vielä kaikki! Kaupungista löytyy myös telakka ja tiilitehdas.
Maantietoa vuodelta 1778. Mukana myös Turku!
Kansainvälisen kaupan keskus on tietysti satama. Vilkasta kauppaa käydään Välimeren alueelle, Hollantiin, Portugaliin, Englantiin, Espanjaan, Venäjälle ja Tanskaan. Vientituotteita ovat etenkin rauta, vilja, kuivatut elintarvikkeet, nahat, tali, pellava, hamppu, terva, puutavara ja muut metsätuotteet. Tuontitavaraksi mainitaan samat, jotka muissakin kaupungeissa tavallisesti käyvät kaupaksi. Nykylukijalle jää siis tämän tekstin perusteella arvoitukseksi, löytyikö Turkuun tulevista laivoista esimerkiksi kahvia, sokeria tai mausteita. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin, että mahdollisuudet kaupankäyntiin olisivat vielä paremmat, jos Suomen talonpoikien purjehdusvapaus ei hidastaisi sekä Turun että muiden kaupunkien kasvua.
Maantiedosta tuli 1700-luvun kouluissa merkittävä oppiaine. Djurberg, jota tituleerataan maantieteilijäksi ja koulumieheksi, kirjoitti myös suositun oppikirjan Geografie för Begynnare, josta maantietoa opiskeli esimerkiksi nuori Zacharias Topelius.
1700-luvun Turusta kertovaa tekstiä lukiessa voidaan miettiä, millaisesta elämästä lyhyt kuvaus kertoo, ja millaista taustatietoa sen syvempi ymmärtäminen vaatii. Kuka viljeli, kalasti, kuivasi, valmisti laivoja, kehräsi, parkitsi tai kasvatti tupakkaa? Kuka myi, osti, rikastui tai köyhtyi?
Riveille ja rivien väliin mahtuu monenlaista elämää.
Pälvi Rantala
Lähde:
Geografie, Sammandragen utur de Nyaste och Tilförliteligaste Auctorer, af Daniel Djurberg, II Delen. Stockholm, Tryckt hos P. Hesselberg 1778.
Turussa elettiin 1600-luvulla barokin aikakautta. Se suosi raskaita ja runsaita muotoja, jotka näkyivät myös johtavan porvariston koruissa. Aikakaudelta ei ole juuri säilynyt maalauksia turkulaisesta porvaristosta, mutta perukirjat, panttiluettelot ja raastuvanoikeuden pöytäkirjat paljastavat jotakin ajan koruista ja siitä, mitä turkulaiset naiset himoitsivat kaulalleen ja pukuihinsa.
*
Turkulaisten arvometalleista valmistetuista esineistä saa yleiskuvan Jakob Wolle nuoremman lesken Ingeborg Gerdnerin haltuun kertyneistä panteista. Pariskunta harjoitti laajaa pankkiiritoimintaa, johon kuuluivat pantteja vastaan annetut lainat. Turun raati säilytti raatihuoneella näitä pantteja Wollen kuoltua. Yksi arkuista avattiin 4. helmikuuta 1640 ja se sisälsi 129 arvoesinettä. Samaan aikaan Wollen perheen omiin hopeisiin kuului 71 lusikkaa, jotka olivat suurimmaksi osaksi lunastamatta jääneitä pantteja.
Magdalena Wernlen muotokuva vuodelta 1666. Korujen lisäksi Magdalemalla on pukunsa asusteena flanderilaista Binche-pitsiä, jonka tekemiseen on mennyt noin tuhat tuntia. WAM Turun kaupungin taidemuseo.
Avattu arkku sisälsi hopeamaljoja, -tuoppeja. -kousia, -remmareita eli paloviinakuppeja ja -pikareita, kultaisia kaulaketjuja, kullattuja ja kultaamattomia kaulaketjuja, joista riippui rahoja, hopeaheloja, kulta- ja hopeasormuksia, amulettisormuksen, timantti- ja helmisormuksia, hopeisen avainketjun ja kalkin, hopeavöitä ketjuineen, kredenssin eli maljan kannen, hopeanappeja, sata irtonaista granaattikiveä ja helmenompelijan hopealankaa. Esineet kuuluivat johtavan porvariston, pienporvariston, käsityöläisten, aatelisten, virkamiesten ja papiston edustajille. Lisäksi arkussa oli kymmeniä kullattuja ja kultaamattomia hopealusikoita, jotka olivat yleisimmin asiakirjoissa esiintyviä jalometalliesineitä. Lusikan arvo oli yleensä vain muutamia kuparitaalareita, joten monilla oli varaa hankkia niitä. Ne oli myös helppo kuljettaa ja pantata tai myydä.
Kaupungin ainoan helmenompelijaperheen työnantajia olivat kirkko ja aateliset. Kirkolliset tekstiilit, joita on säilynyt Turun tuomiokirkkomuseossa, kirjailtiin kulta- ja hopealangalla. Aatelisten vaatetukseen kuuluivat kulta- ja hopeakaluunat. Vuodesta 1664 niiden määrää säädeltiin kruunun antamilla ylellisyysasetuksilla. Helmenompelijaperheen naiset Hebla ja Maria Pärlestickerska, äiti ja tytär, toimivat morsiamenpukijoina, sillä heidän arvoesineisiinsä kuului viisi kultakoristetta, kullattu kruunu, kultasormuksia ja hopeavöitä.
Kauppias Johan Sågerin perintöä jaettaessa Elin Plagmanille ja hänen lapsilleen jäi timantti-, safiiri-, rubiini- ja turkoosikultasormuksia. Muuta kultaa pesässä oli 52 luotia ja hopeaesineitä 900 luotia eli 12,5 kiloa. Yksittäisen johtavan porvariston perheen keräämistä kalleuksista kertoo puolestaan kauppias Thomas Trällin perukirja vuodelta 1636. Kymmenien tinavatien ja -lautasten lisäksi pöytään voitiin kattaa hopeamalja, kolme hopeakannua, joista yhdessä oli kultainen panta, keskeneräinen hopeakannu, hopeatuoppi, kullattu kredenssi ja pöytäkranssi sekä kolme kullattua ja kymmenen hopealusikkaa. Koruina mainitaan kullattu samettiremmein varustettu vyö, kaksi hopeavyötä, hopeaketju, kultainen kaulaketju, helmikaulanauha, kymmenestä kultadukaatista valmistettu rannekoru, kaksi kaulalla kannettavaa rahakorua, kaksi sileää kultasormusta, kultainen helmisormus, emalisormus, kivellinen sormus, hopeinen sinettisormus, sileä sormus sekä lenkkisormus. Nämä korut jaettiin tyttärille ja vävyille käytettäväksi.
*
Vuonna 1646 käsiteltiin juttua, jonka mukaan Isak Rothoviuksen piispatar Karin Andersdotter oli lainannut 2½ luotia painavat helmet tammikuussa 1642 ja antanut niiden panttina kapteenin vaimo Barbro Stahlille 84 luodin painoisen hopeamaljan ja joukon hopeanappeja. Helmien käytöstä hän oli maksanut leiviskän pellavia ja toisen läskiä. Piispatar halusi hopeansa takaisin, vaikka Barbro väitti, että kyseessä oli vaihtokauppa. Piispatar ilmoitti, ettei olisi koskaan vaihtanut 2½ luotia helmiä sataan luotiin hopeaa. Johan Silfverspåra vastasi vaimonsa puolesta, että kun hänen vaimonsa oli vähää myöhemmin valmis matkustamaan Riikaan, oli piispatar edelleen kieltäytynyt luovuttamasta helmiä. Barbro oli tällöin tarjonnut vaihtokauppaa, josta osapuolet olivatkin olleet yksimielisiä. Hopean Barbro oli ottanut mukaansa Riikaan ja näyttänyt ne siellä miehelleen. Piispatar ilmoitti suostuneensa kauppaan vain, jos Barbro toisi hänelle lisää helmiä Riiasta. Oikeus määräsi osapuolet palauttamaan tavarat alkuperäisille omistajilleen.
Eräs piispattareen liittyvä oikeustapaus osoittaa, että naiset seurasivat tarkoin toistensa pukeutumista ja tiesivät esimerkiksi sen, kenelle mikäkin koru kuului. Kun uusi koru hankittiin, sitä käytettiin ja ilmeisesti myös esiteltiin toisille. Oman aseman manifestoimisen lisäksi tällä saattoi olla käytännöllisempikin tarkoitus. Kun kaikki tiesivät toistensa ylellisyysesineet, oli niitä vaikea myydä, jos ne varastettiin. Korujen keräilijä ja erityisesti helmien ystävä piispatar Karin Andersdotter valitti kesäkuussa 1646, että kauppias Johan Sågerin leski Elin Plagman väitti piispattaren vaihtaneen hänen kultakäätynsä huonompaan lainattuaan sen Elinin tyttäreltä Brita Sågerilta, kauppias Kristoffer Franckin vaimolta. Elin oli tallettanut korun tyttärelleen matkustettuaan itse kaupungista.
Piispatar oli lainannut käädyt kesällä 1645 ollessaan morsiamen pukijana Uskelan pappilassa ja toisen kerran syksyllä Wijsa Knutsdotterin häissä. Kun Elin Plagman sitten oli pyytänyt korunsa takaisin tyttäreltään, oli hän huomannut heti, ettei se ollut hänen omansa. Von Birckholtzin häitä tanssittaessa oli piispatar halunnut ostaa Elin Plagmanin korun ja tarjonnut siitä maksuksi kullattuja kredenssejä. Mikäli Elin Plagman ei halunnut myydä sitä, oli piispatar kiinnostunut pelaamaan siitä hänen kanssaan. Robert Ranckenin vaimo Elin Klöfverblad, Casper Ekmanin vaimo, Joachim Schultzin vaimo Elin Jemse, Henrik Schefferin vaimo Margareta Wernberg ja Balthazar Wernlen vaimo Katarina Gubbertz, jotka tunsivat Elin Plagmanin korut hyvin, olivat varmoja, että hän oli saanut väärät käädyt.
Meille on säilynyt yksi esimerkki siitä, miten 1600-luvun puolivälin turkulainen varakas porvarisnainen pukeutui. Silkkikauppias Jost Schultz ja hänen vaimonsa Magdalena Wernle maalauttivat itsestään muotokuvat vuonna 1666. Maalauksessa 34-vuotias Magdalena on pukeutunut kasviaiheiseen mustaan leikkosamettiin ja leveisiin kaulus- ja mansettipitseihin sekä mustaan myssyyn. Kaulalla hänellä on viisinkertainen kultainen kaulaketju. Ranteita koristavat samoin viisinkertaiset kultaiset rannerenkaat, joissa on puna-sini-valkoinen kasviaiheinen emaloitu lukko. Rinnalla on kahden mustan silkkirusetin yläpuolella kultainen rintaneula, jonka emaliaiheessa toistuvat rannerenkaiden värit ja kasviaiheet. Kivisormukset ja luusta tehty ilmeisesti punaisin tulppaanein maalattu viuhka täydentävät asusteet. Magdalenan korut ovat samaa tyyppiä, joita mainitaan asiakirjoissa.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
TKA (Turun kaupunginarkisto), TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) BIa 12, 4.2.1640, 417–421; TKA, TRO BIa 12, Liite 4.2.1640, sp; TKA, TRO BIa 8, Liite 20.11.1635, sp; TKA, TRO BIa 18, 25.2.1646, 173─180; 26.11.1646, 78; TKA, TRO BIa 18, 3.6.1646, 279−286; TKA, TRO BIa 5, 24.5.1633, 60─60v; TKA TRO BIa 31, 27.4.1661, 122−139; Turun museokeskus, Turun linna, Barokkihuone.
Lääkärin perheeseen Pohjois-Italian Torinossa vuonna 1775 syntynyt Gioacchino Otta vaikutti suuresti suomalaisen liikunnanopetuksen varhaisimpiin vaiheisiin. Nuorukaisena hän päätyi Napoleonin armeijaan, jossa yleni luutnantiksi saakka. Vuonna 1807 käydyn Pommerin sodan yhteydessä hän kuitenkin joutui ruotsalaisjoukkojen vangitsemaksi. Vapauduttuaan Otta jäi vaikuttamaan pysyvästi Itämeren alueelle.
Ruotsissa hän elätti itseään antamalla opetusta miekkailussa. Tämä osui ajan hermoon, sillä fyysiseen kulttuuriin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota eri puolilla Eurooppaa. Ruotsi oli tämän kehityksen kärjessä, ja erityisen vaikutusvaltaiseksi hahmoksi alalla kohosi Per Henrik Ling, joka nimitettiin vuonna 1805 Lundin yliopiston miekkailunopettajaksi.
Otta, jonka etunimi taipui ajan saatossa pohjoismaiseen muotoon Joachim, päätyi vastaavaan tehtävään Turun Akatemiaan vuonna 1812. Hänen edeltäjänään miekkailun ja tanssin opettajana toimi ruotsalaissyntyinen Johan Baptista Meyer, mutta tehtävä ehti olla tyhjänä kolme vuotta ennen Ottan saapumista Turkuun.
Ottan elämäntyö herätti kiinnostusta 1930-luvun lehdistössä, erityisesti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen purkamisen yhteydessä. Kansan Kuvalehti 12.5.1934.
Turussa Ottan elämään astui myös sauvolainen Hedvig Finnberg, joka oli jäänyt leskeksi vuonna 1812. Finnberg ryhtyi pitämään majataloa Hämeentullin luona ja laajensi pian liiketoimintaansa Luostarikorttelista hankkimaansa huoneistoon. Jälkimmäisessä saatettiin viranomaisten luvalla harrastaa biljardia, joka mitä ilmeisemmin kiehtoi Ottaa. Avioiduttuaan Finnbergin kanssa keväällä 1816 myös Otta osallistui liiketoimintaan. Tästä esimerkkinä Åbo Allmänna Tidning -lehti julkaisi seuraavan vuoden kesäkuussa hänen allekirjoittamansa ilmoituksen, jossa tarjottiin myytäväksi vanhaa biljardipöytää, keppejä ja palloja.
Kuten monelle muullekin turkulaiselle, kaupungin palo syyskuussa 1827 merkitsi känteentekevää hetkeä Gioacchino Ottan elämässä. Hän menetti palon myötä omistamansa talon ja seurasi Turun Akatemian mukana Helsinkiin jatkamaan työtään. Otta vaikutti tammikuussa 1848 päättyneen elämänsä loppuun saakka Helsingissä, jossa hänen oppilaisiinsa lukeutui muiden muassa Zachris Topelius.
Ottan rooli oli hyvin aloitteellinen siinä, että Helsinkiin siirtynyt akatemia ja sen opiskelijat saivat käyttöönsä yksinomaan voimistelun ja miekkailun käyttöön tarkoitetun rakennuksen vuonna 1834. Kun rakennus purettiin tasan sata vuotta myöhemmin, Ottan työ eräänä suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajista nousi pinnalle eri yhteyksissä. Erityisesti Ottaa teki tunnetuksi 1930-luvun taitteessa professori Ivar Wilskman, joka kertoi italialaisen miekkailumestarin vaiheista paitsi kirjoissaan ja lehtikirjoituksissaan myös esimerkiksi liikuntakasvatuksen ja urheiluvälinenäyttelyn avajaispuheessaan kesällä 1930.
Joonas Kananen
Lähteet
Åbo Allmänna Tidning, 3.6.1817, nro 64, s. 4
Dahlström, Svante. Promenader 2. Åbo: Åbo tidnings- och tryckeri aktiebolags förlag . 1960.
Uusi Suomi 13.6.1930, nro 156, s. 1
Wilskman, Ivar. Muistelmiani voimistelu- ja voimailuelämämme alkuajoilta. Helsinki: Otava. 1929.
”Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä.”
Zacharias Topelius (1818–1898) julkaisi sadun ”Tomtegubben i Åbo slott” (Turun linnan tonttu-ukko) vuonna 1849. Satu julkaistiin myöhemmin muokattuna kokoelmassa Läsning för barn (Lukemisia lapsille). Sadussa 12-vuotias poika Matti, ruotsinkielisessä alkuteoksessa Matts, löytää sattumalta maanalaisen käytävän, joka johtaa Turun linnalta Turun tuomiokirkolle. Matti jää ansaan käytävään, joka sortuu hänen edessään ja takanaan. Poika ei kuitenkaan jää ikuisiksi ajoiksi vangiksi maan alle. Hänet pelastaa Turun linnan tonttu-ukko, yli 700 vuotta vanha, lähes raunioksi muuttuneen linnan suojelija.
Romantiikan ajan sadussa 12-vuotias lapsi kohtaa menneisyyden rapistuvassa linnassa, paikassa, johon liittyy menetys ja ajan kuluminen. Menneisyyden materiaalisten jälkien tutkimiseen liittyy riemua, mutta myös vaara joutua raunioiden vangiksi. Musketinluotien keräämisestä alkunsa saanut huoleton seikkailu saa uuden merkityksen, kun aika kuluu. Haltijatontun pelastamasta Matista tulee aikuisena vanhan ränsistyneen keskiaikaisen linnan vahtimestari. Hän päätyy vaalimaan linnan aarteita ja kivisiä muureja vielä vanhuusiälläkin. Mutta yhden nuoruuden menetys ei riitä, vaan tonttu vaatii myös Matin jälkeläisiä menneiden aikojen muistomerkin vaalijoiksi. Ihmisikä on lyhyt suhteessa linnaan ja sen edustamaan pitkään menneisyyteen. Vastuu muistamisesta ja yhteisen perinnön säilyttämisestä siirtyy tontun mukaan sukupolvelta toiselle.
Kuvitusta satuun Tomtegubben i Åbo slott (1849). Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.
Topeliuksen satu vaikutti osaltaan siihen, että kiinnostus linnan restauroimiseen heräsi 1800-luvulla. Restauroimissuunnitelma tehtiin 1880-luvulla, ja samaan aikaan linnan tiloja otettiin museokäyttöön. Ensimmäiset entisöimistyöt tehtiin vuosina 1929–1933. Samaan aikaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella lehdistössä Turun linnan tonttu-ukko esiintyi erilaisissa linnan entisöintiä ja kulttuuriperinnön vaalimista käsittelevissä teksteissä.
1840-luvulla Topelius käytti historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja osana satunsa maailmaa. Kuvaukset linnan materiaalisuudesta ja rapistuneista paikoista sitoivat nykyaikaa kaukaiseen menneisyyteen. Tornit, salit ja portaikot muistuttivat linnan asukkaista ja elämästä, joka siellä oli joskus ollut. Vanha Turun linnan tonttu-ukko, paikan oma haltija, muisti menneet tapahtumat ja toimi välittäjänä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Myöhemmin Topeliuksen romanttinen satukertomus on vedonnut monien lukijoiden mielikuvitukseen vaikuttaen osaltaan linnaan liitettyihin mielikuviin.
Martin Rudolf Heland Château d´Åbo. Teoksessa A. F. Skjöldebrand: Voyage Pittoresque au Cap Nord, Stockholm 1801. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.
Vuonna 1910 Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattajassa ilmestynyt artikkeli ”Maanalaisista käytävistä” käsitteli maanalaisiin käytäviin liittyvää kiinnostusta ja historiallista mielikuvitusta niin Turussa kuin myös muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Teksti alkaa kuvauksella siitä, miten ruotsalainen vierailija tutustuu Turun linnaan Topeliuksen sadun innoittamana. Kuvaus havainnollistaa sitä, miten historialliset muistomerkit usein nähdään erilaisten kirjallisuuden luomien odotusten ja innoituksen valossa: ”[…] lukemattomat vanhat tarinat ja muistot ympäröivät ja kietovat katsojaa ja kuulijaa noissa vanhoissa saleissa. Topeliuksen Turun linnan tonttu-ukko oli lumonnut tämänkin muukalaisen – kuten hän itse väitti – jo hänen linnan portista astuessaan.”
Turun linnan tonttu-ukkoon viitattiin myös, kuten kuvattiin arkeologien ja museoalan ammattilaisten työtä kulttuuriperinnön tutkimuksen ja tallentamisen parissa. 1900-luvun alkupuolella eri alojen ammattilaisten yhteinen tehtävä kulttuuriperinnön säilyttämiseksi tuleville sukupolville rinnastettiin sadun kertomukseen ihmisen ja haltijatontun yhteisistä ponnisteluista linnan säilyttämiseksi tuhon ja unohduksen sijaan.
Elokuussa 1939, vain pari viikkoa ennen toisen maailmansodan alkamista, julkaistiin Suomen Kuvalehdessä artikkeli Turun linnan korjauksista:
”Linnassa, varsinkin sen vanhassa osassa on suoritettu melkoisia tutkimus- ja korjaustöitä, joiden pyrkimyksenä on ollut linnan restauraatio, entistäminen. […] Ja vaikka Turun linnan nykyiset tutkijat eivät löytäisikään sen uumenista Z. Topeliuksen kuvailemaa Turunlinnan tonttu-ukkoa, löytävät he ainakin sen ympäristön, jossa tonttu-ukon muistelemat tapaukset monia vuosisatoja sitten tapahtuivat, Turun linnan salaperäisen romantiikan.”
Talvi- ja jatkosota katkaisivat entisöimistyöt. 1280-luvulla perustettu Turun linna sai pahoja osumia vuoden 1941 pommituksissa. Päälinnan puuosat tuhoutuivat täysin tulipalossa. Sotien jälkeen restaurointityöt kestivät 15 vuotta. Linna avattiin entisöitynä yleisölle vuonna 1961.
Kommentarer till Tomtegubben i Åbo slott Läsning för barn Zacharias Topelius Skrifter – https://topelius.sls.fi https://topelius.sls.fi/sv/collection/221/text/21604
Herman Paul, Key issues in Historical Theory. New York, Routledge 2015.
Kyllikki Penttilä, Turun linnan tonttu-ukon puheilla. Kansan kuvalehti 18.12.1831. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Zacharias Topelius, Lukemisia lapsille. 3:mas osa. WSOY, Porvoo 1893, s. 52. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Zacharias Topelius, Tomtegubben i Åbo slott. Sagor af Topelius, tredje samlingen. Wasenius, Helsingfors 1849. Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.
Turun linnan menneisyyttä etsitään. Suomen Kuvalehti 12.8.1939. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
