Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2025

1900-luku

Nummenmäen kummitus

Kommentoi

Keskiviikkona 3. marraskuuta 1948 Turun Sanomien reportteri Matti Jämsä teki tutkimusmatkan Nummenmäelle. Toimittajaa oli pyydetty ottamaan selvää kummituksesta, joka oli häirinnyt elämää osoitteessa Peltotie 4. Kaksikerroksisessa omakotitalossa asui Kumlanderien kuusilapsinen perhe.

Kun Jämsä saapui paikalle, oli isäntä itse kotona ja totesi:

”Jo puolentoista kuukauden ajan ovat henget aktiivisesti kiusanneet meitä. Vintistä kuuluu kovaa kolinaa, koputuksia ja raskaita askelia. Väliin hakataan keittiön seiniin ja oveenkin.”

Kuva: Turun Sanomat 4.11.1948.

Kummittelu oli vilkkainta iltaseitsemän ja -kymmenen välillä, ja loka-marraskuun vaihteessa tätä oli tapahtunut päivittäin. Olipa kummitus näyttäytynytkin. Se oli 130–140 sentin korkuinen ”olento, jolla on hohtavan valkoinen pää ja joka on pukeutunut kireään, mustaan viittaan”. Jalat olivat kuin kurjella ja jalkaterät muistuttivat hevosen kavioita. Kädessään kummituksella oli ”eläimen suolta muistuttava esine, jota se huiskuttelee edessään”.

”Jumalan nimessä, mitä haette!” kertoi Kumlander huutaneensa, mutta kummitus oli vain katsonut pitkään ja poistunut.

Toimittajat päättivät tulla paikalle uudelleen illalla, kun alkoi hämärtää. Nummenmäkeläisiä kerääntyi Peltotielle seuraamaan tilanteen kehitystä, mutta mitään ei tapahtunut. Kummitus pysytteli piilossa.

Kuva: Kainuun Sanomat 7.11.1948.

Kun Jämsän kirjoitus – nimimerkillä Nalli – oli ilmestynyt Turun Sanomissa 4. marraskuuta, se levisi pian muihin lehtiin kautta maan, Helsingistä Kemiin ja Kokkolasta Mikkeliin. Pyhäinpäivän aikaan koko Suomi sai lukea Nummenmäen kummituksesta. Tarina jatkui seuraavien päivien lehdissä, joissa kerrottiin, miten ”henkitieteilijöitäkin” oli kutsuttu apuun pahoja henkiä karkottamaan.

Lopulta Kumlander teki rikosilmoituksen, ja jo 8. marraskuuta poliisi saapui paikalle tutkimaan tapausta. Uteliaisuus oli saanut turkulaiset liikkeelle sankoin joukoin, sillä lehtitietojen mukaan poliisi joutui raivaamaan tiensä ”läpi 300-henkisen yleisöjoukon”. Pitkään ei rikospoliisin tarvinnut työskennellä, kun selvisi, että – kuten Sosialisti-lehti raportoi –”’kummituksena’ on esiintynyt muudan Kumlanderin perheen läheinen naapuri, jolla ilmeisesti on jotain kaunaa Kumlandereja kohtaan”. Naapuri oli paitsi naamioitunut itse myös viritellyt naruja, joilla hän saattoi aiheuttaa kilinää ja kolinaa. Lehdistö lopetti uutisointinsa toteamalla lyhyesti: ”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

H. K.: ”Turun kummitusta katsomassa satoja ihmisiä ja poliiseja”, Jaakkiman Sanomat 10.11.1948.

Junttila, Veli: Suomi 1948/Nummenmäen kummitus. Turun Sanomat 1.11.1998.

”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana”, Sosialisti 9.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Etelä-Saimaa 5.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Kainuun Sanomat 7.11.1948.

”Kummitus Turussa”, Ylä-Vuoksi 6.11.1948.

Nalli: ” Nummenmäellä kummittelee vallan kamalasti”, Turun Sanomat 4.11.1948.

Nalli: ”Nummenmäen kummitus”, Turun Sanomat 5.11.1948.

”Nummenmäen ’kummitusjuttu’”, Turun Sanomat 7.11.1948.

”Turun kummitus mielikuvitusta”, Vaasa 13.11.1948.

1900-luku

Soikkokämmekkä, kenraali ja suomenkielinen yliopisto

Kommentoi

Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmiin kuuluu monia erikoisuuksia. Toisinaan itse kasvi ei ole niin erikoinen kuin sen tie Turkuun. Yksi tällainen on näyte numero 126178, soikkokämmekkä.

Yksi myöhemmän kenraaliluutnantti Lennart Oeschin Turun yliopistolle lahjoittamista ranskalaisista kasveista, soikkokämmekkä Turun kasvimuseossa. Kuva: Samuli Lehtonen/Turun yliopiston kasvimuseo.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Karl Lennart Oesch (1892–1978) oli Helsingissä tekemässä tutkintoa kasvitieteeseen. Hänen pro gradunsa homesienistä jäi kesken, kun jääkäriliike houkutti vuonna 1915 orastavan kasvitieteilijän lähtemään Saksaan. Sotatie toi Oeschin takaisin Suomeen helmikuussa 1918, ja hän jäi armeijan palvelukseen. Vuonna 1923 Oesch päätyi monen mutkan kautta Ranskaan, missä suomalaiset yleisesikuntaupseerit 1920-luvulla koulutettiin.

Samaan aikaan kun Oesch vaihtoi kasvit armeijan ohjesääntöihin, kuhisi suomenkielisessä yliopistomaailmassa. Vuonna 1896 perustettu Eläin- ja kasvitieteellinen yhdistys Vanamo järjestettiin 1919 uusilla säännöillä nimenomaan suomenkieliseksi yhdistykseksi, erotuksena ”ruotsinkieliseen” Societas pro Fauna et Flora Fennicaan (joka oli perustettu Turussa 1821). Lisäksi Suomen kansa puuhasi uutta yliopistoa Turkuun. Ensimmäinen täysin suomenkielinen yliopisto avattiin Turussa vuonna 1920. Sen tiedekunnat olivat humanistinen ja luonnontieteellinen.

Vanamo, joka oli vuosia kerännyt omia luonnontieteellisiä näytteitä, lahjoitti pian kirjastonsa ja kokoelmansa Turkuun. Uunituoreen yliopiston ja seuran suhde oli alusta alkaen läheinen. Esimerkiksi vuoden 1923 Vanamon vuosikokoukseen lähetettiin tervehdyssähke: ”Terwehdys taeaeltae uudesta suomalaisesta tieteenahjosta ja sen liepeiltae, huoltakaahan siellae Helsingissae lisaewaekeae suomalaisen luonnontieteen wiinamaekeen.”

Ranskassa opiskellessaan Oesch tutustui ranskalaiseen tykistöeversti Louis Verguiniin (1868–1936), joka Oeschin tavoin oli botanisti. Everstillä oli mittava kasvikokoelma, mutta tiettyjä näytteitä puuttui. Oesch lähetti vuonna 1925 Pariisista kirjeen vanhalle tutulleen Vanamon jäsenelle ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkolalle (1888–1942) ja selosti everstin toivetta: ”Hänen kiihkeänä toivomuksenaan oli kuitenkin saada joitakin häneltä puuttuvia pohjoisia lajeja, kuten Saxifraga nivalis (pahtarikko) ja S. hieracifolia (kuolanrikko).”

Vastineeksi lähetyksistä Oesch lupasi apua Turkuun: ”Minä puolestani koetan taas tehdä vastalahjan Turun Suomalaiselle Yliopistolle. Olen nimittäin jo viime kesän aikana koonnut noin 150 täkäläistä erikoisuutta ja tätä samaa aion jatkaa, mikäli mahdollista, vielä ensi kesänä. Kun palaan takaisin Suomeen, niin olen päättänyt, että ainakin 50 ranskalaista kasvilajia lahjoitan Turun Suomalaiselle Yliopistolle.” Sivistyneistön keskuudessa botanismi oli suosittua, ja siihen usein liittyvä kasvivaihto oli keino luoda tärkeitä suhteita.

Myöhemmin kenraaliksi ylenneen Oeschin lupaamia kasveja, kuten alussa mainittu soikkokämmekkä, päätyi Turun yliopistolle. Keräilypaikaksi on merkitty Ranskan Le Valdahon, vuonna 1907 perustettu armeijan tukikohta Sveitsin lähellä. Sattumalta soikkokämmekän tieteellinen nimi on Orchis militaris.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Kansalliskirjasto, Helsinki. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma. Linkola, Kaarlo. Coll. 132.8. Lennart Oeschin kirje Kaarlo Linkolalle 13.2.1925.

Kansalliskirjasto, Helsinki. Vanamo-seuran kokousten pöytäkirjat liitteineen v. 1923. Vanamoseuran vuosikokous 10.2.1923. Liite 2. Sähke Helsinki Turusta 287,35,10/2,12,24.

Määttä, Vesa. K.L. Oesch: ylivoimaa vastassa. Helsinki: Gummerus, 2015.

1800-luku

Kohtalokas merimatka Turusta 1817

Kommentoi
Nuori Adolf Ivar Arwidsson (1791–1858), Turun romantikkojen tehokas organisaattori. Åbo Akademin kuvakokoelmat.

”Kun pääsimme ulapalle, pohjoistuuli voimistui myrskynpuuskiksi”, kertoo Adolf Ivar Arwidsson merimatkastaan Pohjanlahdella. ”Pian tuuli heikkeni ja kääntyi muutaman piirun lännemmäksi. Tällä tavoin saimme kohta näkyviin Ruotsin majakat, mutta samalla taivas pimeni tuulensuunnassa. Kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota eikä tajunnut tätä ennusmerkkiä. Kello oli kolme iltapäivällä. Puhurit ujelsivat takiloissa, ja laivan keinunta aallokossa irrotti vanttien kiinnityshaan tyyrpuurin puolelta. Kun se oli saatu takaisin paikoilleen, hirmumyrsky syöksyi päällemme. – – – Siinä samassa isopurje mastoineen ja takiloineen huuhtoutui laidan yli. Masto pirstoutui noin kyynärän syvyydeltä kannen alapuolelta ja sen palaset sinkoutuivat korkealle ilmaan. Yleinen tyrmistys ja kauhu valtasi kaikkien mielet, ja katsoimme sanattomina toisiamme.”

Arwidsson ja muutamat hänen ystävistään, jotka kuuluivat jälkimaailman nimeämään Turun romantikkojen joukkoon, olivat Itämerellä tosipaikan edessä. He olivat lähteneet Turusta kohti Tukholmaa Aurora-aluksella syyskuun jälkipuolella 1817 tarkoituksenaan päästä Uppsalan yliopistoon opiskelemaan. Laivan nimi, ”aamurusko”, sopi hienosti romantiikan teemoihin. Alkumatka oli sujunut heikon tuulen takia hitaasti. Ahvenanmaalta lähdön jälkeen Aurora kulki jo ripeämmin, kunnes lokakuun kolmantena päivänä naapurimaan siintäessä horisontissa olosuhteet muuttuivat yhtäkkiä ja kaikilla matkustajilla näytti olevan edessään meren hyinen hauta.

Myrsky vei ohjauskelvottoman aluksen takaisin merenselälle. Laivurista ei ollut mitään apua, tämä kun säntäili neuvottomana kannella edestakaisin. Merimiehet puolestaan ryhtyivät pelaamaan korttia ja juomaan viimeisiä viinojaan, sillä niitä ”ei taivaassa enää tarvittu”. Aallot keinuttivat Auroraa lastun lailla, ja taivaalta satoi vettä, rakeita ja räntää. Monet rukoilivat Kaikkivaltiaalta apua. Arwidsson kuvaa matkaa omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan ja esittää itsensä sankarillisessa valossa, mutta hänkin kyllä myöntää, että vajosi epätoivoon myrskyn riehuessa pahimmillaan.

Lopulta turkulaiset pelastuivat, kun myrsky laantui ja rungoltaan ehjänä säilynyt alus ajautui Fårön rannikolle Gotlannin pohjoispuolelle. Täältä matkalaiset pääsivät monien vaiheiden kautta Uppsalaan lokakuun lopulla. Heistä ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään, joten Turussa heidän otaksuttiin hukkuneen. Tieto pelastumisesta saavutti Turun juuri kun siellä juhlittiin reformaation 300-vuotismuistoa ja tuomiokirkon naapuriin rakennetun uuden akatemiatalon vihkiäisiä.

Jukka Sarjala

Lähteet:

G[ustaf] Heinricius, ”A. I. Arwidssons svenska resor 1817 och 1821 och några litterära minnen från dem”. Finsk Tidskrift 69:1–2 (1910) s. 92–115.

Jukka Sarjala, Åboromantiken. Idéer, läslust och nätverk på 1810-talet. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland & Stockholm: Appell Förlag, 2025.

1800-luku

Kadonneiden kissojen kaupunki

Kommentoi

Turku oli 1800-luvun lopussa – ja on aina ollut – paitsi ihmisten myös eläinten, kuten kissojen, koirien ja hevosten tai hiirien ja rottien, kaupunki. Vapaana liikkuvia kissoja ja koiria oli siinä määrin, että kuvernööri antoi vuonna 1892 määräyksen, jonka mukaan koirien piti käyttää kuonokoppaa. Kissojen taas oli syytä pysytellä sisätiloissa, sillä ”muutoin ne saa edesvastauksetta tappaa”. Vapaana liikkuvat kissat ja koirat olivat riski tilanteessa, jossa vesikauhun leviämistä pelättiin.

Kissa puutason päällä. Kuvaaja: E. Ekman. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Sanomalehtien ilmoitusosastoilla julkaistiin 1880-luvulla runsaasti etsintäkuulutuksia kadonneista kotieläimistä, varsinkin kissoista. Eerikinkatu 2:ssa sijainneessa kauppapuodissa asui siniharmaa kissa nimeltään Pikku. Sillä oli valkoinen rengas kaulalla, valkoinen rinta ja valkoiset käpälät. Samalla kadulla, numerossa 32, eleli musta Mirre, jonka toisessa silmässä oli valkoinen kehys. Vähä Hämeenkadulla puolestaan liikkuivat Misse ja Eko, jotka olivat melkein naapureita. Molemmat olivat vaaleankeltaisia tai kellertäviä. Eko-kissaa hoiti Emma-neiti, joka kuulutti rakasta lemmikkiään sanomalehden palstoilla.

Mutta millainen mahtoi olla Käsityöläiskadulla majaillut Hessu, joka päätti lähteä seikkailemaan marraskuussa 1887? Tai iäkäs sileänharmaa Mikko-kissa, joka näyttää karanneen kodistaan ensin vuonna 1884 ja uudelleen kolme vuotta myöhemmin? Minne katosivat Linnankadun Pekka kesäkuussa 1889 ja Humalistonkadun Mirkku joulukuussa 1893?

Rouva Stenberg etsi tällä ilmoituksella harmaata Grollus-kissaansa, joka katosi osoitteesta Läntinen Pitkäkatu 1. Kuva: Åbo Underrättelser 17.2.1882. Ilmoitus julkaistiin suomeksi Sanomia Turusta -lehdessä 18.2.1882.

Kadonneita kissoja etsittiin usemmankin lehden voimin. Uudenmaankatu 19:ssä asuneella Olga W. Ihanderilla oli roteva harmaa Mirri-kissa, jolla oli tummia raitoja, mutta valkoiset käpälät sekä valkoinen rinta ja hännänpää. Ihander piti siirtomaa- ja ruokatavarakauppaa, ja varmaan monet asiakkaat olivat komean Mirrin nähneetkin. Ihanderin puoliso suutari Johan Gustaf oli menehtynyt äkillisesti elokuussa 1890, vain 29-vuotiaana, ja Olga jäi yksin poikansa kanssa. Lehtitietojen mukaan elämä ei ollut helppoa, sillä myöhemmin syksyllä leski jäi kiinni luvattomasta oluen myynnistä. Ja seuraavana kesänä katosi rakas Mirri-kissa. Epätoivoinen Ihander julkaisi ilmoitukset sekä Aurassa että Sanomia Turusta -lehdessä.

Arvoitukseksi jää, mitä Mirrille, Mikolle ja muille oman tiensä kulkijoille tapahtui. Turku näyttäytyy kadonneiden kissojen kaupunkina, ja samalla ilmoitukset paljastavat, miten paljon lemmikkejä oikeastaan oli. Kuvernöörin määräämä kissojen ”ulkonaliikkumiskielto” herätti levottomuutta, mutta se ei sulkenut kissoja koteihinsa tai estänyt niitä katoamasta. Lehti-ilmoituksilla lemmikkejä etsittiin yhtä uutterasti myös tulevina vuosikymmeninä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Aura 2.8.1890, 3.6.1891.
”Kadonnut”, Sanomia Turusta 18.2.1882, 21.10.1884, 15.10.1887, 7.11.1887, 29.2.1888, 16.4.1888, 28.2.1889, 30.6.1889, 8.3.1890, 12.12.1890, 6.1.1891, 3.2.1891, 3.6.1891, 10.7.1891, 17.12.1891, 18.2.1891, 4.3.1892, 12.11.1892, 5.7.1892, 20.12.1892, 17.12.1893.
”Kadonnut kissa”, Turun Lehti 5.4.1884.
”Kissat ja koirat Turussa”, Aura 23.8.1892.
”Sakotettu”, Sanomia Turusta 29.11.1890.
Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö. Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa”, Historiallinen Aikakauskirja 2/2019, DOI: https://doi.org/10.54331/haik.140609

1600-luku

Laitonta leipää

Kommentoi

Kuninkaallinen majesteetti antoi koko 1600-luvun asetuksia leivän leipomisesta armeijan tarpeisiin ja siitä, miten kaupungeissa toimineiden miespuolisten ammattileipureiden tuli leipoa leipänsä. Sitä tuli leipoa riittävästi, sillä kaupungeissa asui jo 1600-luvulla sellaista väestöä, joka ei voinut leipoa itse, vaan osti leipänsä valmiina. Esimerkiksi Hollannista kaupunkiin tullut Petter then Hertzen asui vuokralla, eikä leiponut leipäänsä, vaan osti sen kaupungin leipureilta. Siksi hänen ei tarvinnut maksaa leivinuunirahoja, jotka maksettiin kruunulle siitä, että saatiin oikeus käyttää leivinuunia leipomiseen.

Leipurin merkki Turun Luostarinmäen museossa. Veli Pekka Toropainen 2025.

Turussa aksiisin eli valmisteveron tarkastaja Hans Bogge valitti heinäkuussa 1629, ettei oluenpanossa, leipomisessa ja teurastamisessa ollut mitään järjestystä. Ammattikuntia kehotettiin hoitamaan asia kunnolla majesteetin ordinantian eli asetuksen mukaisesti. Erityisesti ammattileipureiden toimintaa valvottiin tarkasti.

Leipuri Sigfrid Kara oli syytettynä heinäkuussa 1651 siitä, että hän oli leiponut sääntöjen vastaisia leipiä, sillä hänen leipänsä olivat painaneet 27 luotia (luoti 13,3 grammaa), vaikka niiden olisi tullut painaa 36 luotia. Koska Karalle oli huomautettu jo usein tästä asiasta, eikä hän ollut ottanut onkeensa, tuomittiin hänelle korkea sadan hopeamarkan sakko edesmenneen kuninkaallisen majesteetin Kustaa Adolfin suuren Leipurijärjestyksen mukaan. Summalla olisi ostanut vaatimattoman kaupunkitalon.

Yksittäisten porvareiden vaimot ja kaupungin köyhät vaimot saivat myydä karkeaa leipää elannon hankkimistarkoituksessa, mutta toiminta ei saanut haitata ammattileipureiden toimintaa. Markus Turvan vaimo oli kuitenkin tunkeutunut kesällä 1651 laittomasti leipuriammattikunnan tontille. Lisäksi vaimon kahden äyrin leivät olivat painaneet ainoastaan 17 luotia, kun oikea paino olisi ollut 36 luotia. Turvalle määrättiin 40 markan sakko. Summalla olisi ostanut pari lehmää.

Kaupunginviskaali Didrich Tegelman syytti syyskuussa 1687 virkansa puolesta leipureita Johan Fromia ja Mårten Schultzia siitä, että heidän myymänsä leivät eivät olleet määrätyn painoisia. Lisäksi Schultzin leivistä oli löytynyt hiekkaa. Oikeudelle esitettiin asiakkaan edellisenä päivänä ostama leipä, jossa tosiaan oli hiekkaa. Schultz arveli hiekan joutuneen leipiin myllystä, jonka kivet oli juuri uritettu uudelleen. 

Kaupunginviskaali Tegelman syytti myös vuonna 1691 kaupungin leipureita, värjäri Staffan Meunierin vaimoa Agneta Thomasdotteria, Mårten Schultzia ja Johan Fromin leskeä Brita Henriksdotteria siitä, että he myivät pienempiä leipiä kuin oli määrätty. Kunkin leipä punnittiin oikeudessa. Meunierin vaimon leipäkakku painoi 5½ luotia vähemmän, mutta vehnä- ja limppuleivät painoivat oikean määrän. Schultzin leivät taas painoivat määräänsä enemmän. Ainoastaan hänen vehnäsämpylänsä painoi hieman liian vähän, sillä se oli kuiva ja paistettu jo aiemmin. Fromin lesken leivät olivat puolestaan liian kevyitä. Vehnäsämpylästä puuttui 2½ luotia, limpusta neljä luotia ja kakkuleivästä kuusi luotia.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:2, 6.7.1629, sp; z:11, 20.10.1640; z:11, 22.9.1641; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:175, 24.7.1651, 61v; z:175, 2.8.1651, 63v; z:175, 5.9.1651, 68v; z:195, 15.9.1687, 187; z:198, 11.11.1691, 318.

1900-luku

Paavo Karikko, urheiluvalmennuksen uranuurtaja

Kommentoi

Karikonlenkki ja Karikon huvila ovat tuttuja Turun Urheilupuiston käyttäjille. Kumpikin viittaa Keuruulla syntyneeseen yleisurheiluvalmentaja Paavo Karikkoon (1903–1978), jonka elämä juurtui Turkuun.

Karikon nuoruutta värittivät kokemukset sisällissodasta, jossa hän taisteli valkoisten puolella ja menetti veljensä. Opiskellessaan myöhemmin lakitiedettä Helsingissä Karikko lyöttäytyi Akateemisen Karjala-Seuran piiriin, jossa vaikutti myös hänen opiskelutoverinsa ja ystävänsä Urho Kekkonen.

Karikko (toinen vasemmalta) valmentamassa urheilijoita Turun Urheilupuistossa. Turun Sanomat 4.6.1939.

Karikkoa ja Kekkosta yhdisti urheilu. Kun Kekkonen toimi Suomen voimistelu- ja urheiluliiton urheilujaoston ja siitä vuonna 1932 itsenäistyneen Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana, Karikko nousi yleisurheilun kansallisesti merkittävimpiin valmentajatehtäviin.

Kun Italian yleisurheiluliitto hankki maahan suomalaisia yleisurheiluvalmentajia Berliinin olympialaisten alla, yksi valituista oli kotimaassa ansioitunut Karikko. Hän vaikutti Italiassa vuosina 1933–1936. Karikko asetettiin ylivalmentajan rooliin, ja hänen alaisuudessaan toimi näinä vuosina myös kolme muuta suomalaisvalmentajaa, Martti Järvinen, Ove Andersen ja Veikko Renko.

Kun Karikko palasi Suomeen, Turun kaupunki nimitti hänet liikuntahallinnon alle sijoitettuun kunnallisen urheiluohjaajan tehtävään. Karikko aloitti virassa, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa, tammikuussa 1938 ja eläköityi siitä vuonna 1969. Näinä vuosina Karikko myös järjesti Suomen armeijan jatkosodan aikaisia urheilukilpailuja, Karhumäen kisoja, sekä valmensi yleisurheilijoita Sveitsissä ollessaan virkavapaalla 1940-luvun lopussa.

Aikakauden urheiluvalmentajien tehtäväkenttä oli hyvin laaja. Urheilun tekniikkaan ja välineisiin liittyneen tietotaidon ohella heillä oli usein tärkeä rooli urheilun olosuhteiden kehittämisessä. Tämä heijastui myös Karikon toimintaan, ja Italiassa ollessaan hän suunnitteli urheilijoiden harjoittelun tueksi saunat Firenzeen ja Pisaan. Niistä riitti puhetta kotimaan lehdistössä.

Karikon kehitystyö näkyi myös Turun Urheilupuiston alakentän juoksuradassa, jota nimitettiin 1950-luvulla maailman nopeimmaksi. Tavanomaista hiilimurskaa joustavampi ja kestävämpi radan pinta syntyi, kun Karikko löysi ryyneiksi kuivunutta savea, johon hän yhdisti vetureiden koksipölyä. Sekoitus sidottiin jäteöljyllä.

Karikko teki merkittäviä ponnistuksia Turun urheiluelämän kehittämiseksi myös kilpaurheilun ulkopuolella. Nykyinen Karikonlenkki juontaa juurensa 1950-luvulle, jolloin hän alkoi pitää kaikelle kansalle avoimia sunnuntailenkkejä Urheilupuistossa.

Karikon huvilana tunnettu rakennus puolestaan nousi nykyiselle paikalleen jo 1920-luvun alussa, Turun urheiluelämän toisen merkkihenkilön, August Blombergin kodiksi. Hänen toinen vaimonsa, yhtä lailla urheilun saralla ansioitunut Lisie Blomberg (o.s. Nyström) asutti huvilaa aina vuoteen 1966 saakka. Karikon nimen käyttö huvilan yhteydessä vakiintui myöhempinä vuosikymmeninä.

Joonas Kananen

Lähteet:

Turun Sanomat, 3.5.1934, nro 117, s. 2.

Kärkkäinen, Osmo. Keuruun Kisailijat sata vuotta. Keuruu: Keuruun Kisailijat 2014.

Lahtinen, Rauno & Laaksonen, Hannu. Kävely puistojen Turussa. Turku: Turkuseura, 2008.

Martiskainen, Seppo & Arponen, Antti O. Suomi voittoon – kansa liikkumaan: Suomen yleisurheilun 100 vuotta. Helsinki: Yleisurheilun tukisäätiö 2006.

1700-luku

Juslenius, rutto ja ruumisarkku

Kommentoi

Daniel Juslenius tunsi itsensä huonovointiseksi. Paiserutto oli levinnyt Itämeren rannoilla Suuren Pohjan sodan vuosina, ja syyskuussa 1710 se saapui Turkuun. Mietoisissa vuonna 1676 syntynyt Juslenius oli ensimmäisten sairastuneiden joukossa. Hän tunsi vointinsa päivä päivältä kehnommaksi. Silloin hän päätti eristäytyä kotiinsa ja lähetti palvelusväkensä pois, vaikka nämä kovasti vastustelivatkin. Kun olo vain heikkeni, Juslenius tilasi kotiinsa ruumisarkun ja asettui siihen pitkäkseen, sillä hän koki viimeisten hetkiensä koittaneen. Kirstussa hän olisi valmiina poisvietäväksi, eikä kantajien tarvitsisi pelätä tarttumista. Myöhemmin kerrottiin, että ruton riehuessa oli vaikeaa saada pappiakaan viimeisiä siunauksia antamaan, sillä taudin pelko oli hirmuinen.

Daniel Martin. Kuva: J. F. Martin, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Ruton voima oli musertava. Sitä tiedettiin jo odottaakin, sillä kesäkuussa 1710 rutto oli saapunut Tukholmaan, todennäköisesti laivan mukana Pärnusta. Tauti koetteli kaupunkia seuraavaan vuoteen asti ja surmasi arvioiden mukaan 40 % asukkaista, ennen kaikkea köyhien kaupunginosien naisia ja lapsia. Syyskuussa 1710 rutto levisi Etelä-Suomeen, Turun lisäksi muun muassa Porvooseen ja Helsinkiin. Kun rutto vähitellen Turussa laantui tammikuussa 1711, se oli surmannut joka kolmannen kaupunkilaisen.

Vuonna 1710 Juslenius oli vasta 34-vuotias, parhaassa iässään. Hän oli saavuttanut mainetta tutkielmillaan Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku, 1700) ja Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus, 1703). Opettajan uransa Turun Akatemiassa hän oli aloittanut vuonna 1705 tultuaan filosofisen tiedekunnan apulaiseksi. Nyt Juslenius arveli viimeisen hetkensä koittaneen.

Kohtalo oli kuitenkin määrännyt toisin. Kun Juslenius oli maannut ruumisarkussa vuorokauden, hän tunsi olonsa yhtäkkiä paremmaksi. Hän nousi arkusta, ja jo muutaman päivän kuluessa hän tunsi voimiensa palautuvan.

Daniel Juslenius eli ruttovuoden jälkeen vielä pitkän elämän ja menehtyi vasta vuonna 1754, toimittuaan monissa maallisissa ja hengellisissä tehtävissä.  Mutta Suuren Pohjan sodan vuodet olivat ankarat. Ruton ja sodan lisäksi Turun kaupunkia kohtasi suurpalo toukokuussa 1711. Melkein neljäsosa kaupungista paloi maan tasalle. Juslenius menetti talonsa, melkein kaikki huonekalunsa ja suuren osan kirjastostaan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Pietilä, Antti J.: Daniel Juslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa. Tampereen kirjapaino, Tampere 1907.

Pitkäranta, Reijo: Juslenius, Daniel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 17.10.2025)

Ranta, Raimo: Turun kaupungin historia 1600–1721. Turun kaupunki, Turku 1975.

Vuorinen, Heikki S. History of Plague Epidemics in Finland. Plague: Epidemics and Societies. Eds. Michel Signoli et al.Firenze University Press, Firenze 2007, 53-56.

1900-luku

Kiinalais-afrikkalainen näyttely VPK-talolla lokakuussa 1911

Kommentoi

Vapaapalokunnan talolla Eskelinkadulla avautui lokakuussa 1911 erikoinen näyttely. Se esitteli nimensä mukaisesti kiinalaista ja afrikkalaista esineistöä, jotka oli kerätty Suomen Lähetysseuran silloisella kahdella työalueella Hunanin maakunnassa Kaakkois-Kiinassa ja Owambon alueella nykyisessä Pohjois-Namibiassa.

Turkuun tuotu näyttely oli osa laajempaa näyttelykiertuetta, joka oli käynnistynyt saman vuoden helmikuussa Helsingistä ja päättyi Riihimäellä huhtikuussa 1912. Tässä välissä näyttely vieraili 15 paikkakunnalla ympäri Suomea. Se pystytettiin vaihtuviin tiloihin esimerkiksi kouluihin, rukoushuoneisiin ja raittiustaloille. Näyttelyä ei ollut alun perin suunniteltu kiertäväksi, mutta Helsingin näyttelyn osakseen saama suuri kiinnostus herätti ajatuksen näyttelykokonaisuuden kuljettamisesta muillekin paikkakunnille.

Turun Sanomien julkaisema kuva näyttelyn afrikkalaisosastolta (19.10.1911).

Näyttely toi kiinalais- ja afrikkalaisesineitä ensi kertaa suuren yleisön nähtäville Suomessa. Näyttelyn tarkoituksena oli informoida Lähetysseuran kristillistämistyöstä maailmalla ja vakuuttaa yleisö työn jatkamisen tarpeesta. Tämä johti erityisiin painotuksiin: näyttely pyrki esineiden avulla esittelemään suomalaisille vieraita kulttuureja mutta samalla myös korostamaan niissä havaitsemiaan muutostarpeita. Huomion kohteena olivat erityisesti paikalliset uskomukset ja rituaalit, joita pidettiin kummallisina, takapajuisina ja merkkeinä uskonnottomuudesta tai väärästä uskonnosta.

Turkulaislehdissä julkaistiin useaan otteeseen näyttelyä koskevia ilmoituksia. Toimittajat kävivät myös paikan päällä VPK-talolla ja kirjoittivat näyttelystä omia artikkeleitaan. Eräs Turun Sanomiin kirjoittanut henkilö kertoi viettäneensä näyttelyssä yli kaksi tuntia, mutta koki silti vasta piipahtaneensa, sillä nähtävää oli niin paljon. Turun Sanomat julkaisi myös kuvia näyttelytilasta.

Erland Sihvonen pukeutui näyttelykiertueen aikana kiinalaisasuun. Atelier Apollo. Suomen Lähetysseuran kuvakokoelma, Museovirasto.

Näyttelyn puuhamies, Kiinassa pitkään työskennellyt lähetystyöntekijä Erland Sihvonen, piti Turun vierailunsa aikana Akatemiatalon salissa esitelmän buddhalaisuuden saapumisesta Kiinaan. Sekä silloin että näyttelyä palokunnan talolla esitellessään hän esiintyi kiinalaisasuun pukeutuneena. Tämä herätti erityistä ihmetystä ja mielenkiintoa koko näyttelykiertueen ajan, epäilemättä myös turkulaisissa.

Leila Koivunen

Lähteet:

Koivunen, Leila: Terweisiä Kiinasta ja Afrikasta. Suomen Lähetysseuran näyttelytoiminta 1870–1930-luvuilla. Helsinki 2011.

Afrikalaisia kuvia kiinalais-afrikalaisesta näyttelystä. Turun Sanomat 24.10.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1179649?page=5

Boman: Kiinalaisten ja afrikalaisten esineiden näyttely. Turun Sanomat 19.10.1911. 

Kuvia kiinalaisesta näyttelystä. Turun Sanomat 22.10.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1179932?page=5

1900-luku

Paljon melua rokista

Kommentoi

Rock and roll -musiikin saapuminen Suomeen vuonna 1956 ei jäänyt kotimaiselta medialta huomaamatta. Kuinka olisikaan, sillä sanomalehdet olivat jo ennakkoon itse luomassa kohua. Sen keskiöön joutui Turun konserttitalossa järjestetty Suomen ensimmäinen rock-konsertti.

Urheiluseura Pyrkivä (TUL) järjesti kaksi rock-konserttia maanantai-iltana 22.10. Niissä esiintyi Erik Lindströmin luotsaama jazz-yhtye. Ammattimuusikoista koostunut yhtye soitti pääosin jazzia kyseisenäkin iltana, tosin hieman räväkämmällä otteella.

Rock and roll alkoi 1950-luvun jälkipuoliskolla näkyä myös lasten ja nuorten pukeutumisessa. Kuvassa pelataan Kaisaa Tapulikadun nuorisotalon kerhossa Turussa vuonna 1956. Kuvalähde: Turun nuorisoasiainkeskus / Finna.

Mainonta ja lehtijutut rock-ilmiöstä aiheuttivat sen, että molemmat konsertit oli etukäteen myyty täyteen. Kello 19 alkaneen konsertin yleisö koostui 15–20-vuotiaista turkulaisista, jotka käyttäytyivät Ilta-Sanomien mukaan aluksi varsin rauhallisesti. Tunnelma kuitenkin muuttui pian, sillä itse orkesterinjohtaja valitteli yleisölle kuulijoiden passiivisuutta. Tämä aiheutti lehden mukaan ”sanoin kuvaamattoman metelin”. Jotkut uskaltautuivat jopa nousemaan tuolirivien yli päästäkseen lähemmäs esiintyjiä.

”Metelöinti” jatkui Ilta-Sanomien mukaan Konserttitalon edustalla ja lähistöllä siihen malliin, että poliisi pidätti toistakymmentä henkilöä. Suurin osa pidätetyistä kuitenkin päästettiin vapaiksi henkilötietojen varmistuksen jälkeen. Poliisi jäi valvomaan kello 21 alkaneen toisen konsertin päättymistä, mutta ylenmääräistä levottomuutta ei enää esiintynyt.

Konserttia kuvattiin monissa lehdissä värikkäästi. Vaasa-lehti kirjoitti, kuinka ”hurmiotilaan” joutuneita nuoria jouduttiin poistamaan ”villejä näytelmiä” sisältäneestä konsertista ”penkkiriveittäin”. Lehden mukaan vielä tiistai-iltana poliisit joutuivat kyyditsemään ”konsertin jälkimainingeissa eläneitä lättähattuja” poliisilaitokselle rauhoittumaan. Samana päivänä uutisoitiin, kuinka Turun poliisimestari oli määrännyt, että kaupungissa ei saa vastaisuudessa esittää rock and roll -musiikkia ”missään muodossa”. Konsertista aiheutuneiden vahinkojen kustannukset olivat 3.680 markkaa eli nykyrahassa 136 euroa. Korjauskulut lankesivat järjestäjien maksettavaksi.

Turun Päivälehti uutisoi turkulaisille opettajille 25.10. järjestetystä tilaisuudesta, jossa käsiteltiin myös alkuviikon kohukonserttia. Turun opettajayhdistyksen tilaisuuden teemana oli ”Kurinpito koulu- ja kasvatuskysymyksenä”, mikä houkutteli paikalle satakunta opettajaa. Tilaisuudessa todettiin, kuinka kohu oli pitkälti järjestäjien ja lehdistön itsensä tuottama, ”kun on kerrottu jo etukäteen miten muissa maissa on riehuttu”.

Aiemmin lokakuussa monet Suomen lehdet olivat kertoneet, kuinka United Pressin valokuvaaja oli Kööpenhaminassa antanut nuorille rahaa saadakseen heidät häiriköimään erään rock-elokuvan esityksen jälkeen. Esityksen jälkeen poliisi joutuikin hillitsemään mellakoita voimakeinoin. Yritteliäs valokuvaaja todettiin tuoreeltaan yllyttäjäksi, mutta joitakin rock-konsertteja kiellettiin tapahtuman seurauksena ainakin Tanskassa.

Turun kohukonsertti oli osa laajempaa rock-musiikin aaltoa Euroopassa syksyllä 1956. Tuolloin etusivun uutisissa seurattiin pääasiassa Unkarin kansannousua ja Suezin kriisiä, mutta myös rock sai palstatilaa monissa lehdissä.

Pertti Grönholm

Lähteet:

Lehtikuvaaja yritti provosoida mellakan. Helsingin Sanomat (United Press) 7.10.1956.

Rock’n’Roll aiheutti 3.680 mkn vahingot Turun konserttisalissa. Turun Päivälehti 31.10.1956.

Rock and Roll meteli eilen illalla Turussa. ”Musta Maija” korjasi saaliin. Ilta-Sanomat 23.10.1956.

Rock and roll toi hulinoita Turkuun. Vaasa 25.10.1956.

Turun opettajat: Koulun ja kodin on totutettava nuoriso kuriin ja käytökseen. Turun Päivälehti 26.10.1956.

Uusitorppa, Harri: Suomen ensimmäinen rockkonsertti 60 vuotta sitten päättyi ”älyttömään hulluteen”, ja ”rokkirollilaisten” tapahtumat kiellettiin. Helsingin Sanomat 21.10.2016. Päivitetty 21.10.2016.


1700-luku

Herman Spöring vanhemman mineraalikokoelma

Kommentoi

Herman Spöring istahti uupuneena mutta tyytyväisenä takaisin työpöytänsä ääreen. Hän oli juuri saattanut aloittelevan luonnontutkija Carolus Linnæuksen kotimatkalle Uppsalaan kestittyään häntä joitain päiviä sateisessa Turussa. Lopuksi hän oli vielä lainannut vähävaraiselle nuorukaiselle rahaa paluumatkaa varten. Oli lokakuu 1732.  

Georg Engelhardt Schröder: Herman Spöring vanhempi, 1756. http://libris.kb.se/bib/8205855

Spöring, joka oli toiminut vuodesta 1728 lähtien Turun Akatemian lääketieteen professorina, toivoi voineensa antaa inspiraatiota nuorelle opiskelijalle, olihan hän itsekin aikoinaan saanut paljon irti keskusteluista kokeneempien kollegojen kanssa. Tapaaminen olikin ollut kerrassaan miellyttävä. Spöring oli kehottanut Linnæusta hakeutumaan Alankomaihin, joka oli tärkeä luonnontieteen keskus. Hän oli myös esitellyt tälle simpukka- ja mineraalikokoelmaansa.

Spöring tiesi edustavansa vielä Isovihan ajoista toipuvassa Turussa uutta luonnontieteellistä ajattelua. Hänet oli valittu Suomen ensimmäisenä muodollisen yliopistokoulutuksen saaneena lääkärinä vain pari vuotta aikaisemmin jäseneksi samaan Uppsalan tiedeseuraan, joka oli rahoittanut myös Linnæuksen matkan. Turussa Spöring pyrki uudistamaan lääketieteen opetusta. Myös Akatemian rehtorina hän tulisi toimimaan kahdesti, ensin vuosina 1737–1738 ja myöhemmin vuosina 1746–1747.

Spöringiä pidettiin monilahjakkuutena, joka puhui useita kieliä. Kielitaidon ohella myös mineraalikokoelma oli tulosta vaikutteista, joille hän oli altistunut opiskellessaan Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. Vastaavat kokoelmat ympäri 1700-luvun Eurooppaa kantoivat edelleen ajattelumalleja 1500- ja 1600-lukujen yksityiskokoelmista, kuriositeettikabineteista, joihin oli kerätty sekä luonnon että ihmisen muovaamia esineitä. Erityisesti Alankomaat oli tunnettu luonnontieteen ohella myös kuriositeettikaupan keskuksena jo yli sadan vuoden ajan.

Spöringin aikaan luonnontieteelliset näytteet olivatkin varastaneet pääroolin tieteessä teologisilta kirjoituksilta. Spöring keräsi opiskelijoidensa kanssa mineraalikokoelman, joka aloitti vuonna 1736 Turun Akatemian luonnontieteellisen kabinetin. Naturalie-kammaresta tulikin varsin mittava: esimerkiksi sen herbaariossa oli näytteitä parhaimmillaan 10 000 kasvilajista. Myös Spöringin kokoelma päätyi perinnöksi Akatemialle.

Mineraaleja. https://stockcake.com/

Myös Spöringin samannimiselle pojalle, joka syntyi Linnæuksen vierailun aikoihin, periytyi kiinnostus matkailuun. Spöring nuorempi sai mainetta osallistuttuaan James Cookin ensimmäiselle matkalle Tyynelle valtamerelle vuonna 1768. Toisaalta kivet liittyvät myös hänen tarinaansa: Aboa vetus Ars nova -museon muurissa voi yhä käydä ihailemassa Spöring nuoremman mukaan nimetyltä Tolaganlahden saarelta tuotua kiveä.

Kenties jotain tarttui Turun-vierailulta myös Linnæuksen ajatteluun. Linnæus, joka vuodesta 1762 tunnettiin nimellä Carl von Linné, oli kuin olikin siirtynyt heti matkansa jälkeen Alankomaihin. Vain kolme vuotta myöhemmin vuonna 1735 hän esitteli siellä kuuluisan taksonomiansa teoksessaan Systema naturæ. Kun Linnæus samassa työssä moittii Turun Akatemian kirjastoa “surkeaksi”, Spöringin mineraali- ja kivimuseota hän sen sijaan kehuu ”valikoimaltaan erinomaiseksi”.

Saara Penttinen

Lähteet:

Forsius, Arno: “Spöring, Herman Diedrich (1701–1747)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 9.10.2006. Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002582 (Viitattu 2.10.2025)

Marjomaa Risto: “Spöring, Herman Dietrich (noin 1733–1771)”. Kansallisbiografia verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 9.10.2006. Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008155 (Viitattu 2.10.2025)

Siukonen, Jyrki: Mies palavassa hatussa. Professori Johan Welinin maailma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Stén, Johan: Kulta-aika. Valistus ja luonnontieteet Turun Akatemiassa. Art House Oy, Helsinki 2021.