Avainsana-arkisto: rutto

1400-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Rutto turkulaisten vitsauksena

Kommentoi

Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä. 

Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisesti kuoleman universaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons. 

Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.

Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin. 

Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa. 

Mika Kallioinen

1600-luku

Turun saaristoa valvomassa

Kommentoi

Turun saaristo oli tärkeässä asemassa 1600-luvulla, sillä sen käyttöoikeus oli annettu privilegiolla eli erioikeudella Turun kaupungille aina kuuden ja puolen peninkulman eli noin  40 kilometrin päähän kaupungista. Saariston käyttöoikeutta myös valvottiin, ja siitä huolehtimaan perustettiin erityinen inspehtorin virka. Virkaan valitun inspehtorin tuli valvoa myös Turun kaupungissa käytävää laitonta kauppaa ja muita kaupungin oikeuksia rikkovaa toimintaa. 

Itämerellä käytettiin kuuttoja eli saaristolaivoja, jotka olivat noin 15 metriä pitkiä. Italialaisen diplomaatin Lorenzo Magalottin maalaama kuva kuutosta vuodelta 1674. Museovirasto, Markku Haverinen.

Saaristoa käytettiin myös suoja-alueena. Karl Karlsson Gyllenhielm ilmoitti kesäkuussa 1623 vihollisen haluavan vahingoittaa isänmaata ja hän halusi siksi kaupungin lähettävän joitakin aluksia vartioon saaristoon. Koska Stralsundissa esiintyi ruttoa keväällä 1639, ja sen pelättiin tulevan kotiin palaavien sotilaiden mukana kaupunkilaisten päälle, määräsi kuvernööri kahdeksan sotamiestä vartioon saaristoon, ettei sieltä tulisi kukaan luvatta kaupunkiin.

Syyskuussa 1639 julistettiin Joachim Timmen valtakirja kauppaordinantian inspehtoriksi, jonka kenraalikuvernööri oli hänelle myöntänyt. Tämä tarkoitti edellisenä vuonna luotua kaupanjaotusta, jonka mukaan jokaisella porvarilla sai olla vain yksi ammatti, kun niitä oli aiemmin ollut useita, kuten vaikkapa kauppias, räätäli ja kapakoitsija. Samalla luettiin myös kenraalikuvernöörin selitys siitä, että kunkin tuli toimia oikein ammatissaan ja että Timme saisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, ettei kaupungin privilegioita rikottu. Hänelle annettiin miehiä mukaan.

Inspehtori Timme kertoi jo syyskuun 1639 alussa olleensa maalla ja saaristossa valtakirjansa edellyttämällä tavalla tarkastamassa, kävikö joku siellä kiellettyä maakauppaa. Jungfrusundin tältä puolen hän oli löytänyt Tukholman kauppiaan Olof Samuelssonin, jolla oli ollut kuutossaan 30 tynnyriä silakkaa, vaikka ruotsalaisilla oli kielto kalastaa kaupungin privilegioiden piirissä seitsemän peninkulman sisällä kaupungista päin.

Maaherra syytti Timmeä lokakuussa 1640 tehtävänsä laiminlyömisestä. Timme halusi alaisiaan kuultavan siitä, oliko hän jättänyt jonkun syyttämättä. He vastasivat, ettei hän ollut tehnyt niin. Seuraavaksi hänen alaisiaan syytettiin siitä, että he olivat laiminlyöneet tehtävänsä. Timme vastasi, että hänen alaisistaan erityisesti Simon Ugni oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hänet tuomittiin kolmen päivän vankeuteen vastahakoisuudestaan. Jo Timmen edeltäjää Axel Rautaa syytettiin vuonna 1623 lahjusten ja juomarahojen ottamisesta ruotsalaisilta kalastajilta. Hänen epäiltiin antaneen heidän siksi jäädä saaristoon. 

Tarkastaja Timme aikoi matkustaa toukokuussa 1641 Raumalle, mutta raastuvanoikeus velvoitti häntä hankkimaan tilalleen toisen pätevän miehen, joka voisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, etteivät ruotsalaiset rikkoisi kaupungin privilegioita kalastamalla liian lähellä kaupunkia. Hän lupasi hankkia toisen miehen.

Kesäkuussa 1641 tutkittiinkin viittä ruotsalaista, jotka olivat kalastaneet kaupungin oikeuden alueella ja joilta kaupungin edustajat olivat takavarikoineet joitakin tavaroita. Nämä olivat Strängnäsistä, Sigtunasta, Torshällasta ja Uppsalasta. Heitä kiellettiin ehdottomasti tulemaan Turun vapauspeninkulmien sisäpuolelle. Kesäkuun 17. päivä 1641 annettiin anomuksen perusteella yhdelle Uppsalan ja yhdelle Strängnäsin porvarille oikeus kalastaa Turun vapauspeninkulmien ulkopuolella, mutta ei sisäpuolella. Kesäkuussa 1641 tutkittiin lisääkin ruotsalaisia, jotka olivat kalastaneet kaupungin vapaapeninkulmien sisäpuolella. Kolme heistä oli Enköpingistä, yksi jalosyntyisen Claes Claesson till Storgårdenin kalastaja, yksi Sigtunan porvari ja yksi jalosyntyisen Bror Anderssonin palvelija.

Joachim Timme, joka oli kauppaordinantian ja muiden kaupungin asioiden inspehtori, halusi tietää kesäkuun 1641 lopussa kenraalikuvernööri Per Brahen kirjeeseen perustuen, oliko hän menettänyt asemansa, sillä hän oli ollut joitakin viikkoja poissa kaupungista suorittamassa tehtäviään ja viipynyt matkalla jonkin verran aiottua pidempään. Nyt kaupungin mittamiehille oli annettu hoidettavaksi hänen oikeuteensa kuuluvat tehtävät. Hänelle vastattiin, ettei hänellä ollut oikeutta jättää virkaansa ja kuljeksia Raumalla ja Porissa miten halusi, sillä kaupungille ei ollut siten hänestä mitään hyötyä. Hän halusi kuitenkin pitää toimensa ja raastuvanoikeus päätti kirjoittaa kenraalikuvernöörille ja kysyä, tuliko hänet erottaa tehtävästään.

Inspehtori Joachim Timmeä ei sentään erotettu, sillä hän valitti jälleen heinäkuussa 1641 virkansa puolesta Wilhelm Sterckmanin tuoneen edellisenä syksynä kaupunkiin kelvottomia humaloita, joista hän oli jo myynyt osan porvaristolle. Humaloista oli otettu näyte, jonka oli tarkastanut raadin määräämä kollegio. Kyseisen erän 15 kippuntaa (2 550 kg) humaloita Sterckman oli ostanut Tukholmasta. Timme jatkoi toimessaan vielä vuosia.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

KA (Kansallisarkisto) z:1, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 13.6.1625, sp; KA z:9, TRO 25.5.1639, 145−146; 11.9.1639, 275−276. KA z:11, TRO 20.10.1640, 23−24; 10.5.1641, 289; 11.9.1639, 275−276. 

1700-luku

Juslenius, rutto ja ruumisarkku

Kommentoi

Daniel Juslenius tunsi itsensä huonovointiseksi. Paiserutto oli levinnyt Itämeren rannoilla Suuren Pohjan sodan vuosina, ja syyskuussa 1710 se saapui Turkuun. Mietoisissa vuonna 1676 syntynyt Juslenius oli ensimmäisten sairastuneiden joukossa. Hän tunsi vointinsa päivä päivältä kehnommaksi. Silloin hän päätti eristäytyä kotiinsa ja lähetti palvelusväkensä pois, vaikka nämä kovasti vastustelivatkin. Kun olo vain heikkeni, Juslenius tilasi kotiinsa ruumisarkun ja asettui siihen pitkäkseen, sillä hän koki viimeisten hetkiensä koittaneen. Kirstussa hän olisi valmiina poisvietäväksi, eikä kantajien tarvitsisi pelätä tarttumista. Myöhemmin kerrottiin, että ruton riehuessa oli vaikeaa saada pappiakaan viimeisiä siunauksia antamaan, sillä taudin pelko oli hirmuinen.

Daniel Juslenius. Kuva: J. F. Martin, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Ruton voima oli musertava. Sitä tiedettiin jo odottaakin, sillä kesäkuussa 1710 rutto oli saapunut Tukholmaan, todennäköisesti laivan mukana Pärnusta. Tauti koetteli kaupunkia seuraavaan vuoteen asti ja surmasi arvioiden mukaan 40 % asukkaista, ennen kaikkea köyhien kaupunginosien naisia ja lapsia. Syyskuussa 1710 rutto levisi Etelä-Suomeen, Turun lisäksi muun muassa Porvooseen ja Helsinkiin. Kun rutto vähitellen Turussa laantui tammikuussa 1711, se oli surmannut joka kolmannen kaupunkilaisen.

Vuonna 1710 Juslenius oli vasta 34-vuotias, parhaassa iässään. Hän oli saavuttanut mainetta tutkielmillaan Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku, 1700) ja Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus, 1703). Opettajan uransa Turun Akatemiassa hän oli aloittanut vuonna 1705 tultuaan filosofisen tiedekunnan apulaiseksi. Nyt Juslenius arveli viimeisen hetkensä koittaneen.

Kohtalo oli kuitenkin määrännyt toisin. Kun Juslenius oli maannut ruumisarkussa vuorokauden, hän tunsi olonsa yhtäkkiä paremmaksi. Hän nousi arkusta, ja jo muutaman päivän kuluessa hän tunsi voimiensa palautuvan.

Daniel Juslenius eli ruttovuoden jälkeen vielä pitkän elämän ja menehtyi vasta vuonna 1754, toimittuaan monissa maallisissa ja hengellisissä tehtävissä.  Mutta Suuren Pohjan sodan vuodet olivat ankarat. Ruton ja sodan lisäksi Turun kaupunkia kohtasi suurpalo toukokuussa 1711. Melkein neljäsosa kaupungista paloi maan tasalle. Juslenius menetti talonsa, melkein kaikki huonekalunsa ja suuren osan kirjastostaan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Pietilä, Antti J.: Daniel Juslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa. Tampereen kirjapaino, Tampere 1907.

Pitkäranta, Reijo: Juslenius, Daniel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 17.10.2025)

Ranta, Raimo: Turun kaupungin historia 1600–1721. Turun kaupunki, Turku 1975.

Vuorinen, Heikki S. History of Plague Epidemics in Finland. Plague: Epidemics and Societies. Eds. Michel Signoli et al.Firenze University Press, Firenze 2007, 53-56.