Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2025

1900-luku

Haaveet uimahallista kaatuivat moneen otteeseen

Kommentoi

Syyskuussa 1936 Lintulan taloon, osoitteessa Eerikinkatu 7, avautui lähes 600-paikkainen elokuvateatteri Kino-Palatsi. Se valmistui tiloihin, joihin piti alun perin valmistua Turun ensimmäinen uimahalli. Merkkitapahtuma tarkoittikin jälleen uutta takaiskua haaveille uimahallista, joita oli elätelty kaupungissa jo pitkään.

Uinti- ja kylpemismahdollisuuksien parantaminen oli Turun kaupungin urheilulautakunnan kokousten kestopuheenaihe 1920- ja 1930-luvuilla. Haave uimahallista tuli julkilausutuksi viimeistään 1927, kun Turun Työväen Uimarit laati asiasta esityksen kaupungille. Jo seuraavan vuoden tammikuussa Uusi Aura uutisoi suunnitelmista rakentaa Turkuun urheilu- ja voimistelutalo, johon sisältyi myös uimahalli. Rakennuksen paikaksi kaavailtiin Linnankatu 24:n tonttia.

Näihin aikoihin Turussa palveli kaksi uimalaitosta, Kupittaalla ja Yleisellä käytävällä eli Ruissalon kansanpuistossa. Ensisijaisesti uusi uimahalli olisi mahdollistanut ympärivuotisen uintiharrastuksen kaupunkilaisille. Kausiluontoisuuden ohella uimalaitosten ongelmiksi koettiin muun muassa ensin mainitun riittämätön hygieniataso ja jälkimmäisen sijainti kaukana kaupungista. 

Uimahallihanke yhdistyi osaksi valtakunnallista ja eurooppalaista kehitystä. Lehdistö kirjoitti ahkerasti Pohjoismaihin valmistuneista uimahalleista ja Keski-Euroopan uimahalleja käsitteli esimerkiksi Vietti Nykäsen vuonna 1926 julkaistu tutkielma Nykyaikaisia uimahalleja. Osana tätä kehitystä Helsingin Yrjönkadulle avautui Suomen ensimmäinen uimahalli kesäkuussa 1928.

Suunnitelmia Olavinpuiston uimahallista esiteltiin lehdistössä syksyllä 1929. Uusi Aura 8.9.1929.

Kunnallinen uimahallihanke ei kuitenkaan edennyt Turussa. Sen seurauksena myös yksityiset tahot pyrkivät vastaamaan kaupunkilaisten huutavaan tarpeeseen. Asunto-osakeyhtiö Olavinpuiston yhteyteen suunniteltiin uimahallia vuosikymmenen taitteessa, mutta hanke kariutui yhtiön taloudellisten epäselvyyksien vuoksi.

Vaikka Uittamon uimalaitos valmistui kesäksi 1930, pyrkimykset uimahallin aikaansaamiseksi jatkuivat. Seuraavaksi sitä yritettiin aikaansaada asunto-osakeyhtiö Lintulan yhteyteen Eerikinkadulle. Rakennukseen sijoitettiin myös tennishalli, joka vihittiin käyttöön marraskuussa 1931. Uima-allas ehdittiin jopa valaa, mutta talousvaikeudet pysäyttivät uimahallin rakennustyöt tälläkin kertaa.

Kaupungilta anottiin avustusta uimahallin loppuunsaattamiseksi, mutta toimenpiteisiin ei ryhdytty. Rakennustyömaa oli pysähdyksissä seuraavat neljä vuotta, kunnes tilat päätettiin muuttaa elokuvateatteriksi. Kino-Palatsin tilojen suunnittelusta vastasi arkkitehti Erik Bryggman, joka oli osaltaan ratkaisemassa Turun uimahallikysymystä lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Kaupungin ensimmäinen uimahalli valmistui Bryggmanin suunnitteleman Ylioppilastalo A:n yhteyteen vuonna 1954.

Joonas Kananen

Lähteet:

Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1932 & 1933-1941.
Turun Sanomat, 9.6.1931, nro 151, 1.
Turunmaa 4.3.1930, nro 52, s. 1.
Uusi Aura, 26.1.1928, nro 24, 5.
Uusi Aura, 8.9.1929, nro 244, 4.
Uusi Aura, 3.12.1930, nro 328, 8.
Uusi Aura, 30.9.1936, nro 264, 4.

1900-luku

Turun lähiöostareiden helmiä

Kommentoi

Suomen suurissa kaupungeissa ja myös Turussa on harvinaistuva rakennustyyppi, joka on katoamassa vaivihkaa: vanhuuden kynnykselle ehtineet lähiöostarit. Lähiöostareiden alamäki alkoi jo lama-aikana 1990-luvulla, ja nykyään niitä kuihduttaa entisestään vähittäiskaupan yltyvä keskittyminen suuryksiköihin. 

Suikkilan 1. ostari vuonna 2006. Kuva: Maarit Lassila, Turun kaupunginmuseo.

Turun ensimmäinen lähiöostari rakennettiin 1950-luvun lopulla Patterinhakaan, mutta lähiöostarien varsinaista kultakautta oli 1960-luku. Tuolloin kaikkiin uusiin lähiöihin rakennettiin basaarityyppiset lättähattuostarit, joihin alueen palvelut keskittyivät. 

Turussa on monia upeita lähiöostareita, joita uhkaa purkaminen. Ja osa on jo purettu. Esimerkiksi tunnetun arkkitehdin Pekka Pitkäsen suunnittelema Suikkilan 1. ostoskeskus on purku-uhan alla. Sen arkkitehtoninen arvo on kiistaton – rakennus on maan 1960-luvun kaupallisen arkkitehtuurin upeimpia. Toistaiseksi turvassa olevista esimerkeistä voisi nostaa esiin Varissuon ostarin, joka oli aikanaan Suomen ensimmäinen tien yläpuolelle rakennettu ostoskeskus.

Lähiöostareiden arvo ei ole vain arkkitehtuurissa. Ne antavat ja voivat antaa toimintamahdollisuuksia sellaisille toimijoille, joilla ei ole mahdollisuuksia vuokrata tilaa kliinisistä kehäteiden varsille pystytetyistä komplekseista kuten Myllystä. Lisäksi ostarin on alkuaan suunniteltu käveltävyyden ja autotta saavutettavuuden lähtökohdista. Helsingissä on useita esimerkkejä renessanssin kokeneista ostoskeskuksista, esimerkkien ääripäinä Munkkivuoren ostari sekä Kontulan ostari. 

Ostareita voisi hyvin peilata kauppahallien alhoon. Turun kauppahallin purkamista suunniteltiin 1950-luvulla, koska se katsottiin aikansa eläneeksi. Tuolloin vähän vajaan 60 vuoden ikään ehtinyttä aikansa ostoskeskusta pidettiin kulahtaneena. Onneksi se säilyi, sillä nykyään kauppahalli on turkulaisten rakastama ostos- ja lounaspaikka. Purkuaikeiden aikaan kauppahalli oli samanikäinen kuin turkulaisostarit nyt.

Kadonneita lähiöostareita tullaan vielä kaipaamaan. Niitä tulisikin suojella ja vaalia nyt, kun se on yhä mahdollista. Samaan aikaan kun olisi tehtävä liikenteellisiä toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja väestön ylipaino Suomessa yltyy, maankäytössä keskitetään kaupallisia palveluita kauas asutuksesta vahvistaen autonormatiivista elämäntapaa. 

Panu Savolainen

1600-luku

Vuoden 1656 suurpalo Turussa

Kommentoi

Turun raati kirjoitti 13. toukokuuta 1656 pöytäkirjaansa, että Jumalan rangaistuksena lähettämä raju tulipalo tuhosi samana päivänä suurella puolella kaupungin kolme parhaiten rakennettua kaupunginosaa, lukuun ottamatta joitakin harvoja taloja tuomiokirkon takana, Piispanpellolla, Ryssänmäellä ja Mätäjärven kaupunginosan kaukaisimmalla laidalla. Tuli poltti kaiken muun Akatemiaa ja raastupaa myöden aina Luostarikorttelin kaukaisimmalla laidalla olleille ranta-aitoille saakka. Kirkkokorttelissa tuhoutui 142, Mätäjärvellä 133 ja Luostarissa 175 taloa. Lisäksi tuli nieli tuomiokirkon tornin ja ulkokaton puuosat, ja kuparikatto putosi holvien päälle. 

Turun raati kuvasi pöytäkirjassaan 13.5.1656 tarkasti, mitä raju tulipalo oli tuhonnut kaupungissa. Kansallisarkisto, z:25, TRO 13.5.1656, 117-118.

Tuli pääsi irti aamulla kello viiden ja kuuden välillä Koulukadun varrelta porvari Henrik Paturin talosta. Se levisi talon kattoon, ennen kuin kukaan huomasi sitä tai palokelloja ennätettiin soittaa. Myrskytuuli teki sammutusyritykset turhiksi. Lähirakennuksia revittiin tulen pysäyttämiseksi, mutta kova tuuli levitti kekäleitä eri suunnille niin, että jopa kaupungin ulkopuolella olleet karjasuojat ja niissä säilytetty omaisuus ja vilja paloivat.

Toukokuun 23. päivä raati kuulusteli Paturia tulipalon tiimoilta. Hän sanoi olleensa vaimonsa kanssa kirkossa palon syttyessä, eikä hän tiennyt, miten se oli saanut alkunsa. Kotona olivat olleet vain kaksi hänen piikaansa ja kaksi talossa vuokralla asunutta ylioppilasta. Kahdeksan porvaria takasi sen, että Paturi tulisi käskettäessä oikeuteen, ja hänet päästettiin vastaamaan vapaalta jalalta.

Paturin piikoja Karin Mickelsdotteria ja Brita Henriksdotteria epäiltiin syypäiksi tulipaloon ja heitä kuulusteltiin toukokuun lopussa. He kielsivät syyllisyytensä. Toinen piioista kertoi tehneensä tulen keittääkseen herneitä emännän käskyn mukaan, kun isäntäpari lähti kirkkoon. Tämän tehtyään molemmat piiat menivät pihalle pesemään palttinaa, joka oli siellä tankojen päällä valkaistumassa. Alkaessaan pestä kolmatta palttinakappaletta he näkivät savua piipun juuressa katolla. He juoksivat vintin ovelle, mutta se oli lukossa ja liekit löivät jo katon läpi. Sitä he eivät tienneet, oliko savupiipussa halkeamia sisä- ja ulkokaton välillä. Todistuksestaan he lupasivat vastata elämällään ja kuolemallaan.

Seuraavaksi oikeus kuulusteli Henrik Paturia, jota epäiltiin myös syylliseksi, sillä hän oli vienyt tavaroitaan Nummen pitäjään ja pannut olutta edellisenä päivänä. Hän sanoi, ettei kukaan voinut sitoa häntä syylliseksi paloon. Tästä hän lupasi ottaa korkeimman rangaistuksen, jos joku kykenisi osoittamaan sen todeksi. Hän kielsi myös vieneensä mitään tavaroitaan pois talosta. Oikeus päätti lykätä asiaa niin kauan, että siihen saataisiin lisää selvyyttä.

Asiaan palattiin marraskuun 1656 alussa, jolloin kerrottiin, että jotkin raatimiehet olivat nähneet Paturin piipussa välikaton yläpuolella suuren aukon, josta tulen epäiltiin päässeen valloilleen. Oikeus antoi välipäätöksen, ja Paturi tuomittiin kaupunginlain Rakentamisen kaaren 22 luvun mukaan vannomaan itse kahdentenatoista, ettei tulipalo ollut aiheutunut hänen huolimattomuudestaan ja huonosta savupiipusta.

Paturi esitti vasta helmikuussa 1658 luettelon kahdeksasta porvarista, jotka olivat valmiita vannomaan hänen syyttömyyttään hänen kanssaan. Oikeus kuitenkin käski häntä tuomaan miehet oikeuteen henkilökohtaisesti. Kun miehet tulivat paikalle, halusivat he vannoa vain sen, ettei Paturi ollut aiheuttanut paloa tahallaan, vaan että se oli johtunut onnettomuudesta. Sitä he eivät kuitenkaan halunneet vannoa, ettei se olisi johtunut hänen kehnosta savupiipustaan. Paturin vala ei siis onnistunut ja oikeus tuomitsi hänet aiemmin mainitun lain kaaren mukaan kuolemaan. Hovioikeus armahti hänet kuitenkin kuolemantuomiosta.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:25, 13.5.1656, 117−118; z:25, 23.5.1656, 121; z:27, 27.2.1658, 19−23.

1200-luku

Dominikaanit – uudet tuulet keskiajan Turussa

Kommentoi

Useimmiten tavataan todeta Suomen ja Pohjolan alueen syrjäisyys ja hidas saavutettavuus, kun puhutaan uutuuksien liikkumisesta keskiajan Euroopassa. Yleistys ei aina kuitenkaan pidä paikkaansa tai nopeuttakin voi pohtia suhteellisena käsitteenä. Yksi 1200-luvun alun uutuus, dominikaani-ideologia, saapui Pohjoiseen kenties jopa nopeammin kuin moneen muuhun Euroopan mantereen kolkkaan. Dominikaani-ideologiassa korostuu köyhyys, oppineisuus ja saarnaaminen uskovien sielunhoidollisina perustyökaluina.

Sääntökunnan perustajan Dominicus Guzmanin (1170–1221) tulkitaan vierailleen Tanskassa jo 1200-luvun ensimmäisin vuosina peräti kaksi kertaa Kastilian kuninkaan erikoislähettiläänä. Varsinainen sääntökunta muotoutui Dominicuksen ympärille 1210-luvun puolivälissä Etelä-Ranskassa ja seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin ensimmäiset Pohjolan dominikaaniyhteisöt Tanskaan.

Suomen alueelle dominikaanit perustivat ensimmäisen yhteisönsä, konventin, vuonna 1249 (MCCXLIX venit conventus Finlandiam). Sen sijainnista ei ole varmuutta. Muualla Euroopassa dominikaanit suosivat asuinpaikkoinaan suuria kaupunkeja, sellaisia, missä sijaitsivat yliopisto ja piispanistuin. 1200-luvun puolivälin Suomessa ei ollut vielä yhtään kaupunkioikeudet saanutta paikkaa saatikka yliopistoa mutta piispanistuin siellä oli, Koroisissa. Toisin sanoen todennäköisin vaihtoehto ensimmäiselle dominikaaniyhteisön pysyvälle asuinpaikalle olisi nykyisestä Turun keskustasta muutama kilometri Aurajoen yläjuoksun suuntaan sijaitseva Koroinen. Piispanistuimen lisäksi paikka tarjosi hyvät liikennöintiyhteydet jokivartta ja merenrantaa pitkin ympäristön kyläyhteisöihin. Alueen tiheä ja vauras asutus muodostivat hyvät saarna- ja kerjuumaastot lähtökohtaisesti almuilla elävälle yhteisölle.

Koroisissa ja piispanistuimen läheisyydessä dominikaaniveljet avustivat piispaa teologisissa kysymyksissä, pappien riittävän koulutuksen varmistamisessa ja seurakuntalaisten sielunhoidossa. Oppineet dominikaanit näyttävät olleen mukana nuoren hiippakunnan järjestäytymisessä mm. sen liturgian osalta.  On todennäköistä, että tässä työssä veljet toimivat hyvin tiiviissä yhteistyössä ei vain piispan vaan myös vuoteen 1276 mennessä perustetun kapitulin kanssa.

Näkymä Kaskenmäestä kohti Aurajokea: Konventti sijaitsi kuvan alueella 1500-luvulle asti. Kuva: Ernst Gustaf Arvidsson (1913), Turun kaupunginmuseo.

Kun tuomiokirkko ja -kapituli siirrettiin Turkuun Unikankareelle 1200-luvun lopussa, dominikaanit tulivat mukana. Varmuutta siitä, minne veljet aluksi asettuivat, ei ole. Ensimmäinen ja ainoa konventin paikka, joka Turusta tunnetaan, on Kaskenmäessä joen ja Mustainveljiestenkujan välimaastossa.

Marika Räsänen

1900-luku

Turun musta maanantai 29.1.1940 aikalaiskuvauksissa

Yksi kommentti

”Tukahduttavassa kuumuudessa ja ilmanpuutteessa istuimme siellä (=pommisuojassa) monta toivotonta tuntia. Kun pääsimme pois, odotti silmäämme lohduton hävityksen näky. Koko postin ympäristö oli täynnä savuavia puutaloja – kaikkiaan 9 täysosumaa.”

Näin kuvasi postitalon sotasensuurissa 29.1.1940 työskennellyt lotta Helka Hiisku verekseltään päiväkirjaansa päivän tapahtumia. Historiaan jääneen Turun mustan maanantain pommituksessa sai surmansa 36 henkeä, näistä juuri postitalon kohdalla menehtyi 29.

Turku oli talvisodan aikana Suomen pommitetuimpia kaupunkeja. Tuona maanantaina kaakon suunnasta saapuneiden neuvostokoneiden pommitukset suuntautuivat keskustan kortteleihin – ja mikä pahinta, ne pääsivät yllättämään turkulaiset täysin. Valtaosa vajaasta 250 pommista oli palopommeja, jotka kylvivät kuolemaa ennen muuta Linnankadulla sekä Eerikinkadun ja Humalistonkadun kulmassa.

Turun mustan maanantain 29.1.1940 pommitusten tuhoja postitaloa vastapäätä. Postitalon edessä Eerikinkadulla sai surmansa 29 ihmistä. Kuvaaja Yrjö Paldan. Turun kaupunginmuseo.

Postitalon Eerikinkadun puoleisen porttikäytävän ovi oli poikkeuksellisesti lukossa ja ihmiset joutuivat kiertämään talon päästäkseen Humalistonkadun puolelta pommisuojaan. Turvaan pyrkivien ihmisten keskellä räjähti kaksi pommia – ja tuho oli totaalinen: kymmeniä kuolleita ja haavoittuneita, palavia taloja ja savuavia raunioita. Mustan maanantain pommitusten sammutustyöt kestivät liki 12 tuntia. Tilannetta pahensi vielä 30 asteen pakkanen.

Ihmepelastuksena voi pitää Ulla Heikelän (s. Rossila) selviytymistä. Työpaikaltaan postitalon naapuruudesta hän juoksi työtovereidensa kanssa ohi Eerikinkadun suljetun portin ja saavuttuaan postitalon ovisyvennykseen hän muiden mukana heittäytyi maahan pommien samalla räjähtäessä. ”Se oli valtavaa rytinää, johon liittyi särkyvien ikkunalasien helinä. OIimme kuitenkin nipin napin ehtineet postitalon kulman taakse. Ja tämä kulma suojasi meitä Eerikinkadulle pudonneiden pommien tappavilta sirpaleilta”, kertasi Heikelä pelastumistaan vuosikymmeniä myöhemmin.

Ilmavalvontalottana ilmapuolustuskeskuksessa (IPAK) työskennelleen Irma Jylhän päiväkirjaan on tallentunut silminnäkijäkuvaus postitalon edestä sorakasan alta löytyneestä naisesta, jolla ei enää ollut alaruumista. Jylhä jatkaa: ”Maassa makasi suullaan mies selkä auki, nyrkinkokoisia reikiä täynnä. ´Perkeleen Molotof´, sanoi hän”.

Pommituksia oli muuallakin keskustassa. Lukiolainen Katarina Nurmi (myöh. Piha) oli Hämeenkadun alkupäässä, kun sireeni soi pitkästä aikaa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kuhnailimme sireenin ulvoessa ja ajattelimme, että kyllä sitä ehtii. Tultuamme saunan kohdalle huusivat miehet: ´Ne on tosa jo, 7 konetta!´ Luulimme niitä suomalaisiksi. Ryssän 7 konetta liiteli päämme päällä. Ja me olimme kadulla paljaan taivaan alla kuten niin monet muutkin. Juoksimme henkemme edestä – sitten alkoi paukkua – prätisi ja paukkui – paukkui ja viuhui – ja ääni vain läheni. Odotin vain pommin putoavan eteeni (…) Hävitys oli kaameampi kuin koskaan ennen. Ainakin ihmishenkiin nähden.”

Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, miten näin pääsi tapahtumaan. Miksi hälytys viipyi, vaikka tieto koneiden tulosta oli välitetty, ja miksi postitalon porttikäytävän ovi oli lukossa? ”Jotain täytyi olla vinossa Turussa sinä päivänä, siitä olimme kaikki varmoja”, Hiisku päätteli. Aika oli otollinen erilaisille arvuutteluille ja huhuille.

Tapani Kunttu

Lähteet:

Arkistoaineisto

Helka Hiiskun päiväkirjat 1939–1940. Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto, Helsinki.

Irma Jylhän päiväkirja talvisodan ajalta. Turun Seudun Lottaperinneyhdistys ry, Turku.

Katarina Pihan päiväkirja talvisodan ajalta. Kristina Kuntun hallussa.

Kirjallisuus

Hallanvaara, Lea-Kaarina: Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun Historiallinen Arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1975.

Heikelä: Ulla: Pelastuin nipin napin. Teoksessa Tapahtui Suomen Turussa. Muistoja sotavuosilta 1939–1944. Toim. Tauno Kalske. Turkuseura-Åbosamfundet ry, Turku 1987.

Kallioniemi, Jouni: Sotavuosien 1939–1945 Turku, Turku 1999.

Kunttu, Tapani: Aatteellista toimeliaisuutta. Turun lotat rauhan ja sodan vuosina. Turun Seudun Lottaperinneyhdistys ry, Turku 2008.

Meronen, Mikko: Turun ilmapuolustus talvisodan aikana. Teoksessa Forum Marinum. Vuosikirja 2010. Toim. Mikko Meronen. Forum Marinum-säätiö, Turku 2010.

1600-luku, 1700-luku

Wittfooth, Turun tontti numero 1

Kommentoi

Kaupunkitonttien numerointi aloitettiin Ruotsin valtakunnassa 1600- ja 1700-lukujen vaihteen kahden puolen. Turussa vanhin tonttinumerointi on vuodelta 1712, mutta sitä muokattiin useaan otteeseen ennen vuoden 1827 paloa ja sitä seurannutta koko kaupungin mullistanutta uutta asemakaavaa.

Tontti numero 1 Daniel Gadolinin kartassa vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo. 

Kirkkokorttelin talo numero 1 oli Turun tonttinumeroissa aina ensimmäisenä. Talo sijaitsi Kirkon Jokikadun kulmassa Suurtorin varrella ja Aurajoen ylittävän sillan pielessä. Kaupankäynnin kannalta paikka torin, Aurajoen rantalaitureiden ja joen ylittäneen sillan kupeessa oli kaupungin parhaita.

Tontti on perustettu ja mitattu jo keskiajalla – itse asiassa kyse on kahdesta keskiaikaisesta tontista, jotka yhdistettiin vuonna 1674. Kyseessä lienee sama jokirannassa sijainnut muurattu talo, jonka kauppias Laurens Vadmal myi 1.7.1426 tuomiokirkolle korkeaan 200 kultanobelin ja 130 Turun markan hintaan. Mahdollisesti jo vuonna 1386 mainittu porvari Hinnekinus Vadmal asui tällä paikalla.

Reformaation myötä tuomiokirkko menetti tämän ja melkein kaikki muutkin omistuksensa kaupungilla. Torin laidan talon varhaisin keskiajan jälkeinen tunnettu omistaja on Luostarikorttelista paikalle noin vuonna 1609 muuttanut maustekauppias Peter Kryddkrämer l. Delring. Hän asui tässä 1620-luvun puoliväliin asti ja hänen leskensä Elsa vielä parikymmentä vuotta pidempään. Krydde-Periksi kutsuttu kauppias korotti paikalla sijainnutta kivitaloa, minkä jälkeen talon toisen kerroksen päädyssä oli torille päin avautunut ikkuna. Kuvaus talosta perustuu myöhemmän professori Martin Stodiuksen (s. 1590) muistitietoon lapsuudestaan, jolloin hänen päivittäinen koulutiensä vei maustekauppiaan talon ohitse. Talo sai vuonna 1647 uuden omistajan saksalaissyntyisestä miekanhiojamestari Salomon Ludwig Ståhlista, joka asui paikalla lähes 30 vuoden ajan. 

Peter Kryddkrämer oli omistanut myös Jokikadun varressa olleen naapuritontin, mutta myi sen vuonna 1624 pormestari Petter Jesenhausille. Pormestarin tapaan talon seuraavat asukkaat Gewert Bugenhagen ja Hans Stamer olivat lyypekkiläistaustaisia kauppiaita. Talo siirtyi vuonna 1649 edesmenneen pormestari Jesenhausin vävylle, kauppias Joachim Wittfoothille. Tämä osti sittemmin myös naapuri Ståhlin talon ja yhdisti Kirkon Jokikadun päädyn kaksi tonttia liittäen niihin myös talojen välissä sijainneen kujan. Niin sanotusta venäläisestä kartasta 1740-luvulta näemme, että tontilla jo keskiajalta lähtien sijainnut suuri kivitalo oli Jokikadun varrella.

Kaupungin tontin numero 1 paikka Aurajokirannassa. Kuva: Georg Haggrén.

Kirkkokorttelin tonttia numero 1 kutsuttiin kauppiassuku Wittfoothin nimellä. Suvun jäsenet asuivat paikalla 1780-luvulle asti. Heidän jälkeensä paikalle muutti myöhempi kauppaneuvos Jacob Johan Maexmontan. Hän yhdisti tähän Kirkon Jokikadulla sijainneen naapuritalo Spikerin, minkä jälkeen osa puurakennuksista korvattiin kivisillä. Maexmontanin talot vaurioituivat Turun palossa 1827 ja Engelin uudessa asemakaavassa ne jäivät puiston ja Itäisen Rantakadun alle. Nykyisin Wittfoothin talon ja tontin jäännökset kätkeytyvät puistonreunan, katualueen ja rantapenkereen alle. Arkeologisesti tontilta on niukasti tietoa, koska kaivauksia paikalla on tehty vain vähän. Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että vaatimattoman katualueen kohdalla on aikoinaan sijainnut yksi kaupungin halutuimpia ja näyttävimpiä kauppiastaloja.

Georg Haggrén