Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2026

1700-luku

”Kaikkein Armollisin Kuninkaamme”

Kommentoi

Toukokuussa 1775 odotettiin Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n vierailua Turkuun. Maaherra Christoffer Rappe oli lähtenyt seurueineen Ahvenanmaalle vastaan, ja sieltä hän seurasi kuningasta Turkuun asti. Vihdoin aamulla 25. toukokuuta kaikuivat tykinlaukaukset merkkinä kuninkaan laivan lähestymisestä. Hovioikeuden jäsenet, maistraatti, akatemian professorit ja paikalliset sotilasosastot asettuivat Linnankentälle odottamaan Hänen Majesteettiaan, kunnes vihdoin kello 10 aikaan kuninkaan alus lipui Pikisaaren tuntumaan. Kun heinäkuussa sanomalehti Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kertoi kuninkaan saapumisesta, todettiin, miten aamu oli ollut sumuinen ja kolea, mutta kun Kustaa III astui Turun kamaralle, ”ilma muuttui täällä kirkkaaksi ja lämpimäksi”.

Kustaa III Alexander Roslinin muotokuvassa, 1777. Kuva: Wikimedia Commons.

Iltapäivällä kuningas rantautui, nousi ratsaille ja suuntasi kohti kaupunkia. Paikalle kerääntyneet turkulaiset saattelivat kuningasta riemuhuudoin. Kaupungin linnanpuoleiselle rajalle oli pystytetty juhlaa varten portti, jonka oli suunnitellut kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder.  Siihen oli kaiverrettu latinankielinen omistuskirjoitus ”isänmaan isälle” ja ”vapauden palauttajalle”. Kaupungin puoleiselle sivulle oli kirjoitettu säkeitä Vergiliukselta: ”Mikä onnellinen aikakausi on tuonut sinut? Ketkä suuret vanhemmat ovat synnyttäneet sinut? Aina on kunniasi, nimesi ja maineesi elävä!”

Kun Kustaa III oli asettunut majapaikkaansa, maaherran residenssiin, hän järjesti vastaanoton. Koko kaupunki oli koristeltu, ja kunnianosoituksia kuninkaalle oli sijoitettu joka puolelle. Raatihuoneelle oli tehty transparangeja, ohuelle kankaalle tai paperille piirrettyjä kuultokuvia, jotka valaistiin takaa päin. Toisessa nähtiin vuori, jonka laelta purot valuivat alas ja kastelivat maata. Samalla vuori suojeli maan kukoistusta takana myrskyävältä mereltä. Kuvan lisäksi transparangissa hehkui teksti: Tuetur & rigat (Suojelee ja kastelee). Toinen raatihuoneen näyttävä kuva esitti kevään puhkeamista, ja sitä saatteli teksti: Fert gaudia secum (Tuo ilon mukanaan). Molemmat ylistivät ”kaikkein armollisimman kuninkaan” elähdyttävää voimaa: kuningas oli vakaa kuin vuori ja samalla uuden elämän lähde. Kuninkaallisen Akatemian kirjastoon oli puolestaan asetettu näyttävä vaasi, jota Minerva-jumalatar kannatteli käsissään, ja vaasissa luki teksti: Hoc Numine lætatur Pallas (Tästä jumaluudesta Pallas iloitsee).

Illalla kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Maistraatti oli jo huhtikuussa määrännyt, että julkisten tilojen lisäksi yksityiskodit piti illalla valaista kynttilöin. Panu Savolaisen mukaan tämä oli todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun juhlavalaistus ulotettiin laajemmin kaupunkilaisten tehtäväksi. Luonnontieteilijä Pehr Kalm kirjoitti päiväkirjaansa 25. toukokuuta: ”Seuraavana yönä koko kaupunki valaistiin, ilotulitteita ja raketteja suhisi Wuorebergin [Vartiovuoren] laelta; musiikkia ja laulua ylhäällä kirkontornissa.”

Kustaa III viipyi Turussa 31. toukokuuta asti. Hän sai tietää paljon Kuninkaallisen Akatemian toiminnasta, hänelle esiteltiin kaikki auditoriot, ja pääsipä hän samalla seuraamaan myös väitöstilaisuutta. Pehr Kalm sai kunnian esitellä Akatemian puutarhaa, ja Kalm kirjasikin muistiin, miten kuningas esitti innokkaasti kysymyksiä. Vierailu oli ratkaiseva, sillä kuningas antoi rahakirstustaan varoja uusia istutuksia varten ja myöhemmin lahjoitti kasvihuonekasveja omasta puutarhastaan.

Turkulaisten mieliin Kustaa III:n vierailu jäi pitkäksi aikaa, ja monenlaisia tarinoita kerrottiin. Erään muistikuvan mukaan kuningas olisi osallistunut Kärsämäellä sotilasparaatiin, jota tahdittivat soittokunnan sävelet. Rumpali epäonnistui kuitenkin tahdin lyönnissä siinä määrin, että kuningas närkästyi ja kysyi, eikö löytyisi taitavampaa rumpalia. Silloin kapellimestari ilmoitti, että muuan oboisti Jahn oli taitava ja hallitsi useita soittimia. Jahn otti kuninkaan toiveesta rummut hoitaakseen ja teki työnsä niin hyvin, että Kustaa III taputti häntä ihastuneena olkapäälle ja sanoi luottamuksellisesti: ”Se oli kaunista, toveri!”

Hannu Salmi

Lähteet:

K. F. W.: Ur Gustaf III’s eriksgata i Åbo. Veckans krönika 6/1910.

Pehr Kalm: Päiväkirjamerkinnät Turun vuosilta 1772–1779. Toimittaneet Samuli Helama, Jari Holopainen ja Henry Väre. Faros-kustannus, Turku 2026.

Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo 15.7.1775, 31.7.1775.

Hannu Laaksonen: Kun juhlavalaistu Turku vastaanotti Kustaa III:n. Turun Sanomat 26.10.2008.

Panu Savolainen: Teksteistä rakennettu kaupunki Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Sigillum, Turku 2017.

1800-luku

Sopimatonta käytöstä harjoittava leipurinvaimo

Kommentoi

Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapauslaki tarjosi naisille ensimmäistä kertaa oikeuden oman, itsenäisen elinkeinon harjoittamiselle. Täysin vapaata se ei ollut, sillä naimisissa olevat naiset pysyivät holhoojiensa edusmiehisyyden alaisina aina 1930-luvulle saakka – toisin sanoen he tarvitsivat elinkeinonsa harjoittamiselle miehensä suostumuksen.  Sitä ei aina ollut helppo saada, kuten Amanda Caleniuksen (1846–1890) tapaus osoittaa.

Leipurimestari August Caleniuksen kanssa naimisissa ollut Amanda aloitti liiketoimintansa jo vuonna 1879,  jolloin hän ilmoitti myyvänsä omiin nimiinsä mämmiä, piirakoita, pasteijoita ja torttuja sekä tuoreita munia. Amanda piti myös pitopalvelua, joka järjesti häitä ja juhlia maksua vastaan. Lisäksi hän huusi huutokaupasta itselleen vuodeksi ravintolaoikeudet Ruissalon kansanpuistossa sijainneesta Allmänna Promenadenista 500 markalla. Kaksi vuotta myöhemmin hän maksoi oikeuksista 1 000 markkaa, mutta Maistraatti katsoi, ettei hän enää ollut tähän tehtävään kelvollinen. Syynä olivat toistuvat kahnaukset virkavallan kanssa, juhlissa esiintyneet järjestyshäiriöt, poliisin halventaminen sekä sopimaton käytös. 

Ryhmäkuva Ruissalon kansanpuistossa sijainneelta Allmänna Promenadenin terassilta vuodelta 1894. Kuvaajana Axel Tammelander, Vapriikin kuva-arkisto.

Amanda ei kuitenkaan antanut periksi. Hän hankki itselleen oikeudet viinien myyntiin, vuokrasi Iso-Heikkilästä lukaalin häitä ja juhlia varten, hankki käyttöönsä myyntipaikan Aleksanterin torilta sekä alkoi ylläpitää kylpylaitosta. Vuoden 1886 alussa Amandan toimet saavuttivat kuitenkin mittasuhteet, jotka eivät enää saaneet hänen miehensä suostumusta, vaan tämä ilmoitti paikallislehdissä kieltävänsä muiden käymästä vaimonsa kanssa kauppaa tai myymästä hänelle tavaroita velaksi.

Leipuri August Caleniuksen paikallislehteen laittama ilmoitus liiketoiminnan kieltämisestä hänen vaimonsa kanssa, Turun Lehti 23.3.1886 no 23

Syy kiellolle selvisi nopeasti. Ensin Amanda ilmoitti lopettavansa liiketoiminnan. Seuraavaksi hänen miehensä ilmoitti pariskunnan tehneen konkurssin ja hänen vaimonsa poistuneen kaupungista. Amanda oli nimittäin saanut syytteet poliisiin kohdistuneesta kunnianloukkauksesta sekä kiroilemisesta. Varojen puutteessa hänet oli määrätty vankeuteen 24 päivän ajaksi. Lisäksi kävi ilmi, että Amanda oli ostanut huutokaupasta velaksi suuren määrän juhlakäyttöön tarkoitettuja huonekaluja ja jättänyt laskunsa maksamatta. 

Oikeuteen Amanda päätyi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin häntä syytettiin Helsingissä ravintolan laittomasta ylläpitämisestä, luvattomasta oluen anniskelusta sekä pyhäpäivän rikkomisesta. Tämä ei saanut Amandaa muuttamaan tapojaan, vaan monen muun pienimuotoista kauppaa harjoittaneen naisen tapaan hänen oli toimeentulonsa turvatakseen kerta toisensa jälkeen turvauduttava luvattomaan oluenmyyntiin, josta häntä rangaistiin viimeisen kerran Hangossa vuoden 1890 lopulla.

Jarkko Keskinen

Lähteet:

Keisarillisen Majesteetin armollinen asetus 31.3.1879.

Aura 1.10.1885 no 115 (viinin myyntioikeudesta); 23.3.1886 no 35 (kauppiasoikeuksien luopumisesta); 13.5.1886 no 56 (sopimattomasta käytöksestä ja vankeudesta). 

Sanomia Turusta 19.9.1885 no 217 (juhlien organisoinnista); 17.12.1885 no 293 (juhlalukaalien vuokraamisesta); 29.1.1886 no 23 (kylpylaitoksesta); 30.4.1886 no 98 (konkurssi-ilmoituksesta); 19.5.1886 no 114 (maksamattomista huonekaluista).

Turun Lehti 21.3.1883 no 22 (ravintolaoikeuksista); 23.3.1886 no 23 (kieltoilmoituksesta).

Åbo Posten 16.4.1878 no 89 ja 23.3.1879 no 1879 (elintarvikkeiden myynnistä).

Åbo Tidning 24.4.1885 no 109 (ravintolaoikeuksista); 14.10.1885 no 279 (häiden ja muiden juhlien järjestämisestä); 18.12.1885 no 344 (kahnauksista poliisin kanssa); 20.1.1886 no 18 (torikaupasta); 3.1.1886 no 2 (kylpylaitoksesta); 19.7.1886 no 192 (syytteistä Helsingissä); 11.10.1890 no 276 (syytteistä Hangossa).

1700-luku

Geografisia huomioita Turusta

Kommentoi

Jos sinun pitäisi kirjoittaa sivun verran tekstiä tämän päivän Turusta, mistä kertoisit? Millaisia asioita haluaisit välittää tuleville lukijoille 250 vuoden päähän?

Maantiedon kirja 1770-luvulta pelastui tulipalosta. 

Käsissäni on Daniel Djurbergin (1744–1834) kirja Geografie, joka on julkaistu vuonna 1778. Tämä kappale kirjaa on tiettävästi pelastettu palavan apteekin yläkerrasta Ruotsin Uumajassa 1940-luvulla. Teos on sarjan toinen osa, ja siitä löytyy myös Åbo eli Turku. 

Aluksi kuvaillaan kaupungin maantieteellistä sijaintia. Ei kovin houkuttelevaa: maaperä on huonoa, ja seutu on osin suota ja rämettä. Luettelomaisesti etenevä kuvaus kuitenkin antaa kuvan varsin vilkkaasta paikasta. Kaupungista löytyvät esimerkiksi hovioikeus, yliopisto, katedraalikoulu sekä kirjapaino. Julkiset rakennukset tuovat kaupungille arvokkuutta. Erityisesti mainitaan kaksi kirkkoa sekä hovioikeuden ja akatemian rakennukset, raatihuone ja presidentin-, maaherran- ja piispantalot. Lasaretti ja kehruuhuonekin löytyvät. Teollisuuslaitoksista mainitaan sokeritehdas, villakangas- ja verkatehdas, kaksi tupakkakehräämöä, kaksi lankojen, tröijyjen ja sukkien valmistamoa, yksi parkitustehdas, yksi pellava- ja puuvilla- sekä pellavadamastikutomo. Eikä tässä vielä kaikki! Kaupungista löytyy myös telakka ja tiilitehdas.

Maantietoa vuodelta 1778. Mukana myös Turku!

Kansainvälisen kaupan keskus on tietysti satama. Vilkasta kauppaa käydään Välimeren alueelle, Hollantiin, Portugaliin, Englantiin, Espanjaan, Venäjälle ja Tanskaan. Vientituotteita ovat etenkin rauta, vilja, kuivatut elintarvikkeet, nahat, tali, pellava, hamppu, terva, puutavara ja muut metsätuotteet. Tuontitavaraksi mainitaan samat, jotka muissakin kaupungeissa tavallisesti käyvät kaupaksi. Nykylukijalle jää siis tämän tekstin perusteella arvoitukseksi, löytyikö Turkuun tulevista laivoista esimerkiksi kahvia, sokeria tai mausteita. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin, että mahdollisuudet kaupankäyntiin olisivat vielä paremmat, jos Suomen talonpoikien purjehdusvapaus ei hidastaisi sekä Turun että muiden kaupunkien kasvua. 

Maantiedosta tuli 1700-luvun kouluissa merkittävä oppiaine. Djurberg, jota tituleerataan maantieteilijäksi ja koulumieheksi, kirjoitti myös suositun oppikirjan Geografie för Begynnare, josta maantietoa opiskeli esimerkiksi nuori Zacharias Topelius. 

1700-luvun Turusta kertovaa tekstiä lukiessa voidaan miettiä, millaisesta elämästä lyhyt kuvaus kertoo, ja millaista taustatietoa sen syvempi ymmärtäminen vaatii. Kuka viljeli, kalasti, kuivasi, valmisti laivoja, kehräsi, parkitsi tai kasvatti tupakkaa? Kuka myi, osti, rikastui tai köyhtyi? 

Riveille ja rivien väliin mahtuu monenlaista elämää. 

Pälvi Rantala

Lähde:

Geografie, Sammandragen utur de Nyaste och Tilförliteligaste Auctorer, af Daniel Djurberg, II Delen. Stockholm, Tryckt hos P. Hesselberg 1778.

1600-luku

Kultaa, helmiä ja hopeaa

Kommentoi

Turussa elettiin 1600-luvulla barokin aikakautta. Se suosi raskaita ja runsaita muotoja, jotka näkyivät myös johtavan porvariston koruissa. Aikakaudelta ei ole juuri säilynyt maalauksia turkulaisesta porvaristosta, mutta perukirjat, panttiluettelot ja raastuvanoikeuden pöytäkirjat paljastavat jotakin ajan koruista ja siitä, mitä turkulaiset naiset himoitsivat kaulalleen ja pukuihinsa.

*

Turkulaisten arvometalleista valmistetuista esineistä saa yleiskuvan Jakob Wolle nuoremman lesken Ingeborg Gerdnerin haltuun kertyneistä panteista. Pariskunta harjoitti laajaa pankkiiritoimintaa, johon kuuluivat pantteja vastaan annetut lainat. Turun raati säilytti raatihuoneella näitä pantteja Wollen kuoltua. Yksi arkuista avattiin 4. helmikuuta 1640 ja se sisälsi 129 arvoesinettä. Samaan aikaan Wollen perheen omiin hopeisiin kuului 71 lusikkaa, jotka olivat suurimmaksi osaksi lunastamatta jääneitä pantteja.

Magdalena Wernlen muotokuva vuodelta 1666. Korujen lisäksi Magdalemalla on pukunsa asusteena flanderilaista Binche-pitsiä, jonka tekemiseen on mennyt noin tuhat tuntia. WAM Turun kaupungin taidemuseo.

Avattu arkku sisälsi hopeamaljoja, -tuoppeja. -kousia, -remmareita eli paloviinakuppeja ja -pikareita, kultaisia kaulaketjuja, kullattuja ja kultaamattomia kaulaketjuja, joista riippui rahoja, hopeaheloja, kulta- ja hopeasormuksia, amulettisormuksen, timantti- ja helmisormuksia, hopeisen avainketjun ja kalkin, hopeavöitä ketjuineen, kredenssin eli maljan kannen, hopeanappeja, sata irtonaista granaattikiveä ja helmenompelijan hopealankaa. Esineet kuuluivat johtavan porvariston, pienporvariston, käsityöläisten, aatelisten, virkamiesten ja papiston edustajille. Lisäksi arkussa oli kymmeniä kullattuja ja kultaamattomia hopealusikoita, jotka olivat yleisimmin asiakirjoissa esiintyviä jalometalliesineitä. Lusikan arvo oli yleensä vain muutamia kuparitaalareita, joten monilla oli varaa hankkia niitä. Ne oli myös helppo kuljettaa ja pantata tai myydä.

Kaupungin ainoan helmenompelijaperheen työnantajia olivat kirkko ja aateliset. Kirkolliset tekstiilit, joita on säilynyt Turun tuomiokirkkomuseossa, kirjailtiin kulta- ja hopealangalla. Aatelisten vaatetukseen kuuluivat kulta- ja hopeakaluunat. Vuodesta 1664 niiden määrää säädeltiin kruunun antamilla ylellisyysasetuksilla. Helmenompelijaperheen naiset Hebla ja Maria Pärlestickerska, äiti ja tytär, toimivat morsiamenpukijoina, sillä heidän arvoesineisiinsä kuului viisi kultakoristetta, kullattu kruunu, kultasormuksia ja hopeavöitä. 

Kauppias Johan Sågerin perintöä jaettaessa Elin Plagmanille ja hänen lapsilleen jäi timantti-, safiiri-, rubiini- ja turkoosikultasormuksia. Muuta kultaa pesässä oli 52 luotia ja hopeaesineitä 900 luotia eli 12,5 kiloa. Yksittäisen johtavan porvariston perheen keräämistä kalleuksista kertoo puolestaan kauppias Thomas Trällin perukirja vuodelta 1636. Kymmenien tinavatien ja -lautasten lisäksi pöytään voitiin kattaa hopeamalja, kolme hopeakannua, joista yhdessä oli kultainen panta, keskeneräinen hopeakannu, hopeatuoppi, kullattu kredenssi ja pöytäkranssi sekä kolme kullattua ja kymmenen hopealusikkaa. Koruina mainitaan kullattu samettiremmein varustettu vyö, kaksi hopeavyötä, hopeaketju, kultainen kaulaketju, helmikaulanauha, kymmenestä kultadukaatista valmistettu rannekoru, kaksi kaulalla kannettavaa rahakorua, kaksi sileää kultasormusta, kultainen helmisormus, emalisormus, kivellinen sormus, hopeinen sinettisormus, sileä sormus sekä lenkkisormus. Nämä korut jaettiin tyttärille ja vävyille käytettäväksi.

* 

Vuonna 1646 käsiteltiin juttua, jonka mukaan Isak Rothoviuksen piispatar Karin Andersdotter oli lainannut 2½ luotia painavat helmet tammikuussa 1642 ja antanut niiden panttina kapteenin vaimo Barbro Stahlille 84 luodin painoisen hopeamaljan ja joukon hopeanappeja. Helmien käytöstä hän oli maksanut leiviskän pellavia ja toisen läskiä. Piispatar halusi hopeansa takaisin, vaikka Barbro väitti, että kyseessä oli vaihtokauppa. Piispatar ilmoitti, ettei olisi koskaan vaihtanut 2½ luotia helmiä sataan luotiin hopeaa. Johan Silfverspåra vastasi vaimonsa puolesta, että kun hänen vaimonsa oli vähää myöhemmin valmis matkustamaan Riikaan, oli piispatar edelleen kieltäytynyt luovuttamasta helmiä. Barbro oli tällöin tarjonnut vaihtokauppaa, josta osapuolet olivatkin olleet yksimielisiä. Hopean Barbro oli ottanut mukaansa Riikaan ja näyttänyt ne siellä miehelleen. Piispatar ilmoitti suostuneensa kauppaan vain, jos Barbro toisi hänelle lisää helmiä Riiasta. Oikeus määräsi osapuolet palauttamaan tavarat alkuperäisille omistajilleen.

Eräs piispattareen liittyvä oikeustapaus osoittaa, että naiset seurasivat tarkoin toistensa pukeutumista ja tiesivät esimerkiksi sen, kenelle mikäkin koru kuului. Kun uusi koru hankittiin, sitä käytettiin ja ilmeisesti myös esiteltiin toisille. Oman aseman manifestoimisen lisäksi tällä saattoi olla käytännöllisempikin tarkoitus. Kun kaikki tiesivät toistensa ylellisyysesineet, oli niitä vaikea myydä, jos ne varastettiin. Korujen keräilijä ja erityisesti helmien ystävä piispatar Karin Andersdotter valitti kesäkuussa 1646, että kauppias Johan Sågerin leski Elin Plagman väitti piispattaren vaihtaneen hänen kultakäätynsä huonompaan lainattuaan sen Elinin tyttäreltä Brita Sågerilta, kauppias Kristoffer Franckin vaimolta. Elin oli tallettanut korun tyttärelleen matkustettuaan itse kaupungista. 

Piispatar oli lainannut käädyt kesällä 1645 ollessaan morsiamen pukijana Uskelan pappilassa ja toisen kerran syksyllä Wijsa Knutsdotterin häissä. Kun Elin Plagman sitten oli pyytänyt korunsa takaisin tyttäreltään, oli hän huomannut heti, ettei se ollut hänen omansa. Von Birckholtzin häitä tanssittaessa oli piispatar halunnut ostaa Elin Plagmanin korun ja tarjonnut siitä maksuksi kullattuja kredenssejä. Mikäli Elin Plagman ei halunnut myydä sitä, oli piispatar kiinnostunut pelaamaan siitä hänen kanssaan. Robert Ranckenin vaimo Elin Klöfverblad, Casper Ekmanin vaimo, Joachim Schultzin vaimo Elin Jemse, Henrik Schefferin vaimo Margareta Wernberg ja Balthazar Wernlen vaimo Katarina Gubbertz, jotka tunsivat Elin Plagmanin korut hyvin, olivat varmoja, että hän oli saanut väärät käädyt.

Meille on säilynyt yksi esimerkki siitä, miten 1600-luvun puolivälin turkulainen varakas porvarisnainen pukeutui. Silkkikauppias Jost Schultz ja hänen vaimonsa Magdalena Wernle maalauttivat itsestään muotokuvat vuonna 1666. Maalauksessa 34-vuotias Magdalena on pukeutunut kasviaiheiseen mustaan leikkosamettiin ja leveisiin kaulus- ja mansettipitseihin sekä mustaan myssyyn. Kaulalla hänellä on viisinkertainen kultainen kaulaketju. Ranteita koristavat samoin viisinkertaiset kultaiset rannerenkaat, joissa on puna-sini-valkoinen kasviaiheinen emaloitu lukko. Rinnalla on kahden mustan silkkirusetin yläpuolella kultainen rintaneula, jonka emaliaiheessa toistuvat rannerenkaiden värit ja kasviaiheet. Kivisormukset ja luusta tehty ilmeisesti punaisin tulppaanein maalattu viuhka täydentävät asusteet. Magdalenan korut ovat samaa tyyppiä, joita mainitaan asiakirjoissa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

TKA (Turun kaupunginarkisto), TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) BIa 12, 4.2.1640, 417–421; TKA, TRO BIa 12, Liite 4.2.1640, sp; TKA, TRO BIa 8, Liite 20.11.1635, sp; TKA, TRO BIa 18, 25.2.1646, 173─180; 26.11.1646, 78; TKA, TRO BIa 18, 3.6.1646, 279−286; TKA, TRO BIa 5, 24.5.1633, 60─60v; TKA TRO BIa 31, 27.4.1661, 122−139; Turun museokeskus, Turun linna, Barokkihuone.

1800-luku

Italialainen miekkailumestari Turussa

Kommentoi

Lääkärin perheeseen Pohjois-Italian Torinossa vuonna 1775 syntynyt Gioacchino Otta vaikutti suuresti suomalaisen liikunnanopetuksen varhaisimpiin vaiheisiin. Nuorukaisena hän päätyi Napoleonin armeijaan, jossa yleni luutnantiksi saakka. Vuonna 1807 käydyn Pommerin sodan yhteydessä hän kuitenkin joutui ruotsalaisjoukkojen vangitsemaksi. Vapauduttuaan Otta jäi vaikuttamaan pysyvästi Itämeren alueelle.

Ruotsissa hän elätti itseään antamalla opetusta miekkailussa. Tämä osui ajan hermoon, sillä fyysiseen kulttuuriin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota eri puolilla Eurooppaa. Ruotsi oli tämän kehityksen kärjessä, ja erityisen vaikutusvaltaiseksi hahmoksi alalla kohosi Per Henrik Ling, joka nimitettiin vuonna 1805 Lundin yliopiston miekkailunopettajaksi.

Otta, jonka etunimi taipui ajan saatossa pohjoismaiseen muotoon Joachim, päätyi vastaavaan tehtävään Turun Akatemiaan vuonna 1812. Hänen edeltäjänään miekkailun ja tanssin opettajana toimi ruotsalaissyntyinen Johan Baptista Meyer, mutta tehtävä ehti olla tyhjänä kolme vuotta ennen Ottan saapumista Turkuun.

Ottan elämäntyö herätti kiinnostusta 1930-luvun lehdistössä, erityisesti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen purkamisen yhteydessä. Kansan Kuvalehti 12.5.1934.

Turussa Ottan elämään astui myös sauvolainen Hedvig Finnberg, joka oli jäänyt leskeksi vuonna 1812. Finnberg ryhtyi pitämään majataloa Hämeentullin luona ja laajensi pian liiketoimintaansa Luostarikorttelista hankkimaansa huoneistoon. Jälkimmäisessä saatettiin viranomaisten luvalla harrastaa biljardia, joka mitä ilmeisemmin kiehtoi Ottaa. Avioiduttuaan Finnbergin kanssa keväällä 1816 myös Otta osallistui liiketoimintaan. Tästä esimerkkinä Åbo Allmänna Tidning -lehti julkaisi seuraavan vuoden kesäkuussa hänen allekirjoittamansa ilmoituksen, jossa tarjottiin myytäväksi vanhaa biljardipöytää, keppejä ja palloja.

Kuten monelle muullekin turkulaiselle, kaupungin palo syyskuussa 1827 merkitsi känteentekevää hetkeä Gioacchino Ottan elämässä. Hän menetti palon myötä omistamansa talon ja seurasi Turun Akatemian mukana Helsinkiin jatkamaan työtään. Otta vaikutti tammikuussa 1848 päättyneen elämänsä loppuun saakka Helsingissä, jossa hänen oppilaisiinsa lukeutui muiden muassa Zachris Topelius.

Ottan rooli oli hyvin aloitteellinen siinä, että Helsinkiin siirtynyt akatemia ja sen opiskelijat saivat käyttöönsä yksinomaan voimistelun ja miekkailun käyttöön tarkoitetun rakennuksen vuonna 1834. Kun rakennus purettiin tasan sata vuotta myöhemmin, Ottan työ eräänä suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajista nousi pinnalle eri yhteyksissä. Erityisesti Ottaa teki tunnetuksi 1930-luvun taitteessa professori Ivar Wilskman, joka kertoi italialaisen miekkailumestarin vaiheista paitsi kirjoissaan ja lehtikirjoituksissaan myös esimerkiksi liikuntakasvatuksen ja urheiluvälinenäyttelyn avajaispuheessaan kesällä 1930.

Joonas Kananen

Lähteet

Åbo Allmänna Tidning, 3.6.1817, nro 64, s. 4

Dahlström, Svante. Promenader 2. Åbo: Åbo tidnings- och tryckeri aktiebolags förlag . 1960.

Uusi Suomi 13.6.1930, nro 156, s. 1

Wilskman, Ivar. Muistelmiani voimistelu- ja voimailuelämämme alkuajoilta. Helsinki: Otava. 1929.

1800-luku

Turun linnan tonttu-ukko (1849)

Kommentoi

”Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä.”

Zacharias Topelius (1818–1898) julkaisi sadun ”Tomtegubben i Åbo slott” (Turun linnan tonttu-ukko) vuonna 1849. Satu julkaistiin myöhemmin muokattuna kokoelmassa Läsning för barn (Lukemisia lapsille). Sadussa 12-vuotias poika Matti, ruotsinkielisessä alkuteoksessa Matts, löytää sattumalta maanalaisen käytävän, joka johtaa Turun linnalta Turun tuomiokirkolle. Matti jää ansaan käytävään, joka sortuu hänen edessään ja takanaan. Poika ei kuitenkaan jää ikuisiksi ajoiksi vangiksi maan alle. Hänet pelastaa Turun linnan tonttu-ukko, yli 700 vuotta vanha, lähes raunioksi muuttuneen linnan suojelija. 

Romantiikan ajan sadussa 12-vuotias lapsi kohtaa menneisyyden rapistuvassa linnassa, paikassa, johon liittyy menetys ja ajan kuluminen. Menneisyyden materiaalisten jälkien tutkimiseen liittyy riemua, mutta myös vaara joutua raunioiden vangiksi. Musketinluotien keräämisestä alkunsa saanut huoleton seikkailu saa uuden merkityksen, kun aika kuluu. Haltijatontun pelastamasta Matista tulee aikuisena vanhan ränsistyneen keskiaikaisen linnan vahtimestari. Hän päätyy vaalimaan linnan aarteita ja kivisiä muureja vielä vanhuusiälläkin. Mutta yhden nuoruuden menetys ei riitä, vaan tonttu vaatii myös Matin jälkeläisiä menneiden aikojen muistomerkin vaalijoiksi. Ihmisikä on lyhyt suhteessa linnaan ja sen edustamaan pitkään menneisyyteen. Vastuu muistamisesta ja yhteisen perinnön säilyttämisestä siirtyy tontun mukaan sukupolvelta toiselle.  

Kuvitusta satuun Tomtegubben i Åbo slott (1849). Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.

Topeliuksen satu vaikutti osaltaan siihen, että kiinnostus linnan restauroimiseen heräsi 1800-luvulla. Restauroimissuunnitelma tehtiin 1880-luvulla, ja samaan aikaan linnan tiloja otettiin museokäyttöön. Ensimmäiset entisöimistyöt tehtiin vuosina 1929–1933.  Samaan aikaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella lehdistössä Turun linnan tonttu-ukko esiintyi erilaisissa linnan entisöintiä ja kulttuuriperinnön vaalimista käsittelevissä teksteissä.

1840-luvulla Topelius käytti historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja osana satunsa maailmaa. Kuvaukset linnan materiaalisuudesta ja rapistuneista paikoista sitoivat nykyaikaa kaukaiseen menneisyyteen. Tornit, salit ja portaikot muistuttivat linnan asukkaista ja elämästä, joka siellä oli joskus ollut. Vanha Turun linnan tonttu-ukko, paikan oma haltija, muisti menneet tapahtumat ja toimi välittäjänä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Myöhemmin Topeliuksen romanttinen satukertomus on vedonnut monien lukijoiden mielikuvitukseen vaikuttaen osaltaan linnaan liitettyihin mielikuviin. 

Martin Rudolf Heland Château d´Åbo. Teoksessa A. F. Skjöldebrand: Voyage Pittoresque au Cap Nord, Stockholm 1801. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Vuonna 1910 Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattajassa ilmestynyt artikkeli ”Maanalaisista käytävistä” käsitteli maanalaisiin käytäviin liittyvää kiinnostusta ja historiallista mielikuvitusta niin Turussa kuin myös muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Teksti alkaa kuvauksella siitä, miten ruotsalainen vierailija tutustuu Turun linnaan Topeliuksen sadun innoittamana. Kuvaus havainnollistaa sitä, miten historialliset muistomerkit usein nähdään erilaisten kirjallisuuden luomien odotusten ja innoituksen valossa: ”[…] lukemattomat vanhat tarinat ja muistot ympäröivät ja kietovat katsojaa ja kuulijaa noissa vanhoissa saleissa. Topeliuksen Turun linnan tonttu-ukko oli lumonnut tämänkin muukalaisen – kuten hän itse väitti – jo hänen linnan portista astuessaan.”

Turun linnan tonttu-ukkoon viitattiin myös, kuten kuvattiin arkeologien ja museoalan ammattilaisten työtä kulttuuriperinnön tutkimuksen ja tallentamisen parissa. 1900-luvun alkupuolella eri alojen ammattilaisten yhteinen tehtävä kulttuuriperinnön säilyttämiseksi tuleville sukupolville rinnastettiin sadun kertomukseen ihmisen ja haltijatontun yhteisistä ponnisteluista linnan säilyttämiseksi tuhon ja unohduksen sijaan. 

Elokuussa 1939, vain pari viikkoa ennen toisen maailmansodan alkamista, julkaistiin Suomen Kuvalehdessä artikkeli Turun linnan korjauksista: 

”Linnassa, varsinkin sen vanhassa osassa on suoritettu melkoisia tutkimus- ja korjaustöitä, joiden pyrkimyksenä on ollut linnan restauraatio, entistäminen. […] Ja vaikka Turun linnan nykyiset tutkijat eivät löytäisikään sen uumenista Z. Topeliuksen kuvailemaa Turunlinnan tonttu-ukkoa, löytävät he ainakin sen ympäristön, jossa tonttu-ukon muistelemat tapaukset monia vuosisatoja sitten tapahtuivat, Turun linnan salaperäisen romantiikan.” 

Talvi- ja jatkosota katkaisivat entisöimistyöt. 1280-luvulla perustettu Turun linna sai pahoja osumia vuoden 1941 pommituksissa. Päälinnan puuosat tuhoutuivat täysin tulipalossa. Sotien jälkeen restaurointityöt kestivät 15 vuotta. Linna avattiin entisöitynä yleisölle vuonna 1961.

Heidi Hakkarainen

Lähteet:

A.M. T., Maanalaisista käytävistä. Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja 1.3.1910. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Kommentarer till Tomtegubben i Åbo slott
Läsning för barn
Zacharias Topelius Skrifter – https://topelius.sls.fi
https://topelius.sls.fi/sv/collection/221/text/21604

Herman Paul, Key issues in Historical Theory. New York, Routledge 2015.

Kyllikki Penttilä, Turun linnan tonttu-ukon puheilla. Kansan kuvalehti 18.12.1831. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Zacharias Topelius, Lukemisia lapsille. 3:mas osa. WSOY, Porvoo 1893, s. 52. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Zacharias Topelius, Tomtegubben i Åbo slott. Sagor af Topelius, tredje samlingen. Wasenius, Helsingfors 1849. Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.

Turun linnan menneisyyttä etsitään. Suomen Kuvalehti 12.8.1939. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Turun linna, Turku. Museovirasto restauroi. http://museovirastorestauroi.nba.fi/linnat/turun-linna

1500-luku

Katedraalikoulun uusia tuulia 1580-luvulla

Kommentoi

Turun kirkkoherra Thomas Laurentii (Thomas Larsson; Tuomas Laurinpoika) lähti vuonna 1585 hankkimaan maisterintutkintoa Saksasta. Hän päätyi Tübingenin yliopistoon, aikansa julkkisintellektuellin, kreikan professori Martin Crusiuksen oppiin. Crusius piti ahkerasti päiväkirjaa, johon hän kirjasi muistiin Thomasin kuvauksia Turusta, “Suomen metropolista”. Joitakin vuosia sitten löytämäni päiväkirjamerkinnät ovat uusi lähde 1500-luvun lopun Turkuun. 

Martin Crusius, kreikan kielen professori, Tübingenin yliopisto. Jäljennös Anton Ramslerin muotokuvasta (1590). Public domain / Wikimedia Commons.

Kaupungin ja valtakunnan asioiden lisäksi Thomas kertoi katedraalikoulun toiminnasta, mikä tietysti kiinnosti humanistioppinut Martin Crusiusta. Thomasin mukaan koulussa oli tuolloin seitsemän opettajaa ja yli 700 oppilasta. Opettajamäärä vastaa tutkimuksen käsitystä, mutta oppilasmäärässä on aimo annos aikansa mainospuhetta. 1500-luvun lopussa katedraalikoulussa opiskeli arviolta 50–100 oppilasta. Opetusohjelman mallina oli humanistioppinut Philipp Melanchthonin Wittenbergissä 1520-luvulla laatima koulujärjestys, ja katedraalikoulun oppilaat pänttäsivätkin kielioppia ja puhetaitoa Melanchthonin retoriikan oppikirjasta sekä Erasmus Rotterdamilaisen teoksista kouluja varten koostetusta lyhennelmästä. 

Kiinnostavia ovat Thomasin kertomat tiedot katedraalikoulun kielten opetuksesta. Latina oli edelleen koulusivistyksen perusta, ja sitä opettamaan riitti paljon pätevää väkeä. Latinaksi humanisti Martin Crusius kirjoitti päiväkirjansa, ja tuolla ajan oppineiden yleiskielellä Crusius ja Thomas todennäköisesti kävivät keskustelunsa. 

Katedraalikoulussa oli kuitenkin otettu opetusohjelmaan myös uusia kieliä, mikä 1500-luvulla tarkoitti vanhoja kieliä. Koulun rehtori Jacobus Petri, suomalaisittain virsikirjan koostajana parhaiten tunnettu Jaakko Finno, osasi hieman kreikkaa ja opetti sen perusteita koulun oppilaille. Vielä kiinnostavampi on maininta siitä, että piispa Eerik Sorolainen opetti koulussa heprean alkeita. 

Heprean ja kreikan opetus liittyi tietysti reformaation ja humanismin ihanteisiin tekstien, erityisesti Raamatun tutkimisesta alkukielillä. Siinä missä keskiajan raamatuntulkinta perustui latinankieliseen Vulgataan, 1500-luvun oppineet ja kääntäjät pyrkivät kreikan- ja hepreankielisten tekstien äärelle. Turun katedraalikoulu näyttää olleen Ruotsin valtakunnassa aivan eturintamassa, sillä voimassa ollut vuoden 1571 koulujärjestys ei vielä sisältänyt kreikan saati heprean opintoja, ja Raamatun alkukieliä alettiin ylipäätään Ruotsissa opettaa vasta 1580-luvulla. 

Osaajat olivat kuitenkin harvassa, ja myös Thomasin opintomatkan syy oli kreikan ja heprean taitojen kartuttaminen. Hän ottikin kreikasta yksityistunteja aikansa johtavalta asiantuntijalta, Martin Crusiukselta. Siinä missä 2020-luvulla metsästetään tekoälyeksperttejä, 1580-luvulla pöhinä kävi kreikan ja heprean ympärillä.

Lisää tietoa Thomas Laurentiin opintomatkasta ja Martin Crusiuksen päiväkirjojen Turkua koskevien osien käännös löytyy Historiallisen Aikakauskirjan artikkelista (2019): https://journal.fi/haik/article/view/140631

Reima Välimäki

1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Turun vanhat ampumaradat

Kommentoi

Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.

Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.

Ruotsinkielinen lehti-ilmoitus, ilmoituksen vasemmassa yläkulmassa piirroskuva miehestä ampumassa pyöreään tauluun.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.

Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä). 

Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.

Mustavalkoinen valokuva makaavista miehistä ampumassa kivääreillä maavallin takana. Ampujien takana kaksi seisaallaan seuraavaa miestä, taustalla näkyy laudoista rakennettu puuvaja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.

Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.

Riku Kauhanen

Lähteet: 

Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.

Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.

Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.

Länsisuomen Työmies 9.3.1901.

Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.

Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.

Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923

Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.

Åbo Underrättelser 11.05.1874.

1800-luku

Monialayrittäjä – Selma Nordlin

Kommentoi

Elinkeinovapaus avasi ovet uudenlaisen kaupunkitalouden synnylle 1800-luvun lopulla. Entisten rakenteiden murtuessa myös naisten oli entistä helpompaa löytää markkinoilta tilaa oman itsenäisen liiketoimintansa harjoittamiselle. Turussa 1800-luvun lopun näkyvimpiä naisyrittäjiä oli Turussa vuonna 1845 syntynyt Selma Paulina Nordlin (os. Pettersson).

Selma avioitui 17-vuotiaana paikallisesta merenkulkuoppilaitoksesta valmistuneen kapteeni Gustav Reinhold Nordlinin kanssa vuonna 1868. Jo seuraavana vuonna he perustivat yhdessä kaupunkiin siirtomaatuotteita, hedelmiä ja herkkuja myyvän myymälän kotinsa yhteyteen. Liikkeen pyörittäminen jäi pitkälti Selman hoidettavaksi, sillä Gustav oli enenevissä määrin merillä ja liikkeen oli tarkoitus turvata perheen toimeentulo hänen poissa ollessaan.

Selma oli myös eräs niistä kauppiaista, jotka ymmärsivät mainonnan merkityksen liiketoiminnan menestymiselle. Näin ollen perheen liiketoimintaa on mahdollista seurata lähes päivittäin ilmestyneistä ilmoituksista ja mainoksista. Myymälän valikoimiin kuului alusta saakka eri puolilta Eurooppaa tuotuja herkkuja, kuten omenoita Krimiltä, portviiniä Portugalista, appelsiineja Valenciasta, punaviinejä Bordeaux’sta sekä joulupöytään tuotuja kalkkunoita Pietarista. Valikoimasta oli myös suuren suosion saavuttanutta Amykos-suuvettä, joka ainakin lehtimainoksen mukaan auttoi lähes kaikkeen.

Ruotsalaisen apteekkari Henrik Gahnin kehittämän Amykos suuveden sanomalehtimainos, Åbo Posten 27.11.1878, nro 277.

Vuoden 1883 alussa Selma laajensi yritystään perustaen muotimakasiinin ystävänsä Serafia Jacobssonin kanssa. Serafia kuoli kuitenkin jo samana vuonna ja liike siirtyi Selman omistukseen. Muotiala osoittautui menestykseksi. Liike tarjosi asiakkailleen viimeisintä muotia: kankaita, vaatteita ja hattuja, joita Selma hankki ympäri Eurooppaa vieraillen säännöllisesti muun muassa Lyypekissä ja Berliinissä. Menestys rohkaisi häntä avaamaan myös uuden myymälän.

Selma Nordlinin ilmoitus lähdöstä Berliiniin ostamaan sesonkituotteita. Åbo Tidning 21.4 ja 18.8.1886.

Selma jäi leskeksi ja yksin kahdeksan lapsensa kanssa ollessaan 42-vuotias vuonna 1887. Tämä ei kuitenkaan hidastanut liiketoimintaa, päinvastoin. Hän perusti sokerileipomon, avasi herkkukaupalle toisen toimipisteen, perusti kaupungin ensimmäisen wieniläiskahvilan sekä osti vaurioituneen höyrylaivan ja korjautti sen henkilöliikenteeseen Turun saaristoon. Hän haki lehdissä jatkuvasti myös uutta työvoimaa sekä myymälöihinsä että kotiinsa auttamaan lasten hoidossa. Samalla yritys saavutti oman lakipisteensä.

Suomeen saapui 1890-luvussa lama, joka ajoi Selman lopulta vararikkoon vuonna 1892. Koti Turussa vaihtui Maarianhaminaan, jossa hän aloitti alusta. Selma kävi siirtomaatavarakauppaa ja valmisti karamelleja seuraavan 20 vuoden ajan, ennen muuttamistaan takaisin Turkuun, jossa hän kuoli 83 vuoden iässä vuonna 1928.

Jarkko Keskinen

Lähteet:

Aura 18.5.1888 no 114 (Wiener café)

Sanomia Turusta 28.3.1883 no 64 (Muotimakasiini); 22.11.1887 no 271 (sokerileipomo); 3.5.1888 no 78 (laivanosto), 6.2.1888 no 30 (palkollisia), 24.4.1888 no 94 (kotiapulainen)

Åbo Posten 27.11.1878 no 277 (Akomys suuvesi)

Åbo Tidning 16.5.1883 no 129 (viini); 12.2.1884 no 41 (omenat); 13.2.1884 no 42 (Portviini ja appelsiinit); 12.12.1884 no 338 (Kalkkuna); 21.4.1886 no 108 ja 18.8.1886 no 222 (Berliini); 18.10.1887 no 283 Miehen kuolema); 6.9.1892 no 241 (Konkurssi)

Axelsson, Kristina, Selma Nordlin – siirtomaatuotteita turkulaisille. Naisten ääni. https://www.naistenaani.fi/selma-nordlin-siirtomaatuotteita-turkulaisille/

Ekman, Arne, Norlin – Nordlin, Genos. Suomen sukututkimusseuran Aikakauskirja 3/1953.

1900-luku

Elävien kuvien Phoenix

Kommentoi

Torin laidalla sijainnut Phoenix muistetaan Turun yliopiston ensimmäisenä päärakennuksena. Se purettiin vuonna 1959 sen jälkeen, kun yliopisto oli siirtynyt nykyaikaisempiin tiloihin. Suurimman osan historiastaan Phoenix palveli kuitenkin kokonaan muissa tehtävissä: ennen akateemista aikaansa se ehti olla yli 40 vuotta huvielämän keskus, hotelli, kokouspaikka, ravintola, konserttitila – ja elokuvateatteri.

Hotelli Phoenix vuonna 1908. Kuva: M. L. Carstens, Museovirasto.

Axel ja Hjalmar Kumlienin suunnittelema Hotelli Phoenix valmistui vuonna 1878. Sadan huoneen majatalo oli loistelias ja yltäkylläinen. Alkuvaikeuksien jälkeen hotellitoiminta vakiintui, ja rakennus tunnettiin kautta maan. Kun Arvid Järnefeltin romaanissa Veljekset (1900) päähenkilöihin lukeutuva Henrik saapuu Turkuun, hän ei voi vastustaa kiusausta vaan ottaa ”kolmen markan huoneen” kuuluisasta hotellista. Hän asettuu taloksi, kiillotuttaa saappaansa ja harjauttaa vaatteensa ennen peseytymistään ”hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla”. Huoneessa on jopa ”jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaessa pulpahti esille”.

Hotellitoiminnan ohessa Phoenix tarjosi paikan huvituksille. Kun elävät kuvat alkoivat yleistyä 1800-luvun lopulla, näytöksiä järjestettiin kaikenlaisissa tiloissa ravintoloista sirkusmaneeseihin. Ennen elokuvateattereiden aikaa kiertelevät esittäjät kulkivat paikkakunnalta toiselle liikkuvaa kuvaa esittelemässä. Turun ensimmäisen elokuvanäytöksen järjesti ruotsalainen insinööri Herman von Bardach maaliskuussa 1897. Uusi Aura -lehden ilmoituksessa todettiin 7. maaliskuuta, että insinööri järjestäisi kaksi ”kinematograafi-näytäntöä” Phoenixin ravintolasalissa. Istumapaikan sai markalla, ja seisomaan pääsi 50 pennin hintaan. Ajan tavan mukaan esitys koostui lyhyistä, korkeintaan muutaman minuutin mittaisista teoksista. Ohjelmistossa oli muun muassa kohtaus tsaari Nikolai II:n kruunajaisista (1896), todennäköisesti ranskalaisen Camille Cerfin kuvaamana.

Phoenixin esityksestä on säilynyt poikkeuksellinen aikalaistodistus. Västra Finland -lehden nimimerkki K. B. oli päässyt ylimääräiseen kutsunäytäntöön ja ihastunut kuvien luonnollisuuteen, katujen vilinään, uimarantojen elämänmenoon, aaltojen keinuntaan ja moneen muuhun ihmeellisyyteen. Kirjoittaja pohtii, että kohta jo svekomaanien ja fennomaanien riitely jää taakse, kun yleisöllä on mahdollisuus nähdä, millaista on elämä suuressa maailmassa.

”Maailmallisuus” eläviin kuviin liittyikin, eikä ihme, että Priman taloon vuonna 1905 syntynyt Turun ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri sai nimen Maailman ympäri.

Elokuvateatteri Arkadian mainos. Kuva: Åbo Underrättelser 24.12.1909/Kansalliskirjasto.

Elokuvaesitykset jatkuivat tulevina vuosina myös Phoenixissa. Tapaninpäivänä 1909 avasi ovensa elokuvateatteri Arkadia, jonka sisäänkäynti oli Aurakadun puolella. Entistä ravintolasalia koristivat komeat öljyvärimaalaukset. Lehtitietojen mukaan Arkadia oli ”Turun uusin ja kodikkain biografiteatteri”. Näytäntöjen aikana kuultiin säestystä ”Blüthner-flyygelillä”, ja yleisöä viihdytti Hans Burmesterin orkesteri, toisinaan puhallinorkesteri. Näytäntöjä oli arkisin klo 16–22, pyhäpäivisin klo 15–23.

Tapani Maskulan haastattelema elokuva-alan veteraani Eino Näre muisteli 1960-luvulla, että Arkadiassa huomiota herätti kookas, musta ovimies, joka oli pukeutunut pitkään, punaiseen takkiin: ”Itse ohjelma käsitti kuusi tai seitsemän noin kymmenen minuutin pituista filminpätkää. Joka osan jälkeen vahtimestari kuulutti ovelta seuraavan jakson otsakkeen, pianisti löi soittimestaan mahtavat alkusoinnut ja ohjelma jatkui mielestäni perin jännittävänä.”

Arkadia-teatterin omistaja oli rouva Lucie Widell. Tosin sosialistinen Arbetet-lehti epäili häntä poliisikomisario Enbergin bulvaaniksi. Teatteri vaihtoi omistajaa jo vuonna 1911, sillä kilpailu oli ankaraa. Vuonna 1912 salin hankki paroni Hjalmar Stackelberg, joka remontoi sen perusteellisesti. Uusi lämmitysjärjestelmä ja ilmastointi eivät kuitenkaan auttaneet. Lopulta, tammikuussa 1913, koko teatterin kalustus huutokaupattiin, mukaan lukien kinematografilaitteet, matot, tuolit ja seinien öljyvärimaalaukset.

Arkadia sulki ovensa, mutta seuraelämän keskipisteenä Phoenx säilyi. Entiseen elokuvasaliin avattiin kahvila, ja syksyllä 1913 Phoenixin valtasi kansainvälinen suosikkitanssi, tango, jota turkulainen yleisö pääsi ihastelemaan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Arkadia-teatterin mainos, Sosialisti 24.12.1909.
Arvid Järnefelt: Veljekset. Otava, Helsinki 1900.
Herman von Bardachin esityksen mainos, Uusi Aura 7.3.1897.
K. B.: ”Bref från Åbo”, Västra Finland 13.3.1897.
”Polisteatern”, Arbetet 7.1.1910.
Tapani Maskula: ”Turkulaisia eläviä kuvia”, Studio 7, Elokuvan vuosikirja 1961–1962. Suomen Elokuva-arkisto, Helsinki 1963.
Hannu Salmi: ”Elävien kuvien Phoenix”, Turun Sanomat 15.2.2020.