Useimmiten tavataan todeta Suomen ja Pohjolan alueen syrjäisyys ja hidas saavutettavuus, kun puhutaan uutuuksien liikkumisesta keskiajan Euroopassa. Yleistys ei aina kuitenkaan pidä paikkaansa tai nopeuttakin voi pohtia suhteellisena käsitteenä. Yksi 1200-luvun alun uutuus, dominikaani-ideologia, saapui Pohjoiseen kenties jopa nopeammin kuin moneen muuhun Euroopan mantereen kolkkaan. Dominikaani-ideologiassa korostuu köyhyys, oppineisuus ja saarnaaminen uskovien sielunhoidollisina perustyökaluina.
Sääntökunnan perustajan Dominicus Guzmanin (1170–1221) tulkitaan vierailleen Tanskassa jo 1200-luvun ensimmäisin vuosina peräti kaksi kertaa Kastilian kuninkaan erikoislähettiläänä. Varsinainen sääntökunta muotoutui Dominicuksen ympärille 1210-luvun puolivälissä Etelä-Ranskassa ja seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin ensimmäiset Pohjolan dominikaaniyhteisöt Tanskaan.
Suomen alueelle dominikaanit perustivat ensimmäisen yhteisönsä, konventin, vuonna 1249(MCCXLIX venit conventus Finlandiam). Sen sijainnista ei ole varmuutta. Muualla Euroopassa dominikaanit suosivat asuinpaikkoinaan suuria kaupunkeja, sellaisia, missä sijaitsivat yliopisto ja piispanistuin. 1200-luvun puolivälin Suomessa ei ollut vielä yhtään kaupunkioikeudet saanutta paikkaa saatikka yliopistoa mutta piispanistuin siellä oli, Koroisissa. Toisin sanoen todennäköisin vaihtoehto ensimmäiselle dominikaaniyhteisön pysyvälle asuinpaikalle olisi nykyisestä Turun keskustasta muutama kilometri Aurajoen yläjuoksun suuntaan sijaitseva Koroinen. Piispanistuimen lisäksi paikka tarjosi hyvät liikennöintiyhteydet jokivartta ja merenrantaa pitkin ympäristön kyläyhteisöihin. Alueen tiheä ja vauras asutus muodostivat hyvät saarna- ja kerjuumaastot lähtökohtaisesti almuilla elävälle yhteisölle.
Koroisissa ja piispanistuimen läheisyydessä dominikaaniveljet avustivat piispaa teologisissa kysymyksissä, pappien riittävän koulutuksen varmistamisessa ja seurakuntalaisten sielunhoidossa. Oppineet dominikaanit näyttävät olleen mukana nuoren hiippakunnan järjestäytymisessä mm. sen liturgian osalta. On todennäköistä, että tässä työssä veljet toimivat hyvin tiiviissä yhteistyössä ei vain piispan vaan myös vuoteen 1276 mennessä perustetun kapitulin kanssa.
Näkymä Kaskenmäestä kohti Aurajokea: Konventti sijaitsi kuvan alueella 1500-luvulle asti. Kuva: Ernst Gustaf Arvidsson (1913), Turun kaupunginmuseo.
Kun tuomiokirkko ja -kapituli siirrettiin Turkuun Unikankareelle 1200-luvun lopussa, dominikaanit tulivat mukana. Varmuutta siitä, minne veljet aluksi asettuivat, ei ole. Ensimmäinen ja ainoa konventin paikka, joka Turusta tunnetaan, on Kaskenmäessä joen ja Mustainveljiestenkujan välimaastossa.
”Tukahduttavassa kuumuudessa ja ilmanpuutteessa istuimme siellä (=pommisuojassa) monta toivotonta tuntia. Kun pääsimme pois, odotti silmäämme lohduton hävityksen näky. Koko postin ympäristö oli täynnä savuavia puutaloja – kaikkiaan 9 täysosumaa.”
Näin kuvasi postitalon sotasensuurissa 29.1.1940 työskennellyt lotta Helka Hiisku verekseltään päiväkirjaansa päivän tapahtumia. Historiaan jääneen Turun mustan maanantain pommituksessa sai surmansa 36 henkeä, näistä juuri postitalon kohdalla menehtyi 29.
Turku oli talvisodan aikana Suomen pommitetuimpia kaupunkeja. Tuona maanantaina kaakon suunnasta saapuneiden neuvostokoneiden pommitukset suuntautuivat keskustan kortteleihin – ja mikä pahinta, ne pääsivät yllättämään turkulaiset täysin. Valtaosa vajaasta 250 pommista oli palopommeja, jotka kylvivät kuolemaa ennen muuta Linnankadulla sekä Eerikinkadun ja Humalistonkadun kulmassa.
Turun mustan maanantain 29.1.1940 pommitusten tuhoja postitaloa vastapäätä. Postitalon edessä Eerikinkadulla sai surmansa 29 ihmistä. Kuvaaja Yrjö Paldan. Turun kaupunginmuseo.
Postitalon Eerikinkadun puoleisen porttikäytävän ovi oli poikkeuksellisesti lukossa ja ihmiset joutuivat kiertämään talon päästäkseen Humalistonkadun puolelta pommisuojaan. Turvaan pyrkivien ihmisten keskellä räjähti kaksi pommia – ja tuho oli totaalinen: kymmeniä kuolleita ja haavoittuneita, palavia taloja ja savuavia raunioita. Mustan maanantain pommitusten sammutustyöt kestivät liki 12 tuntia. Tilannetta pahensi vielä 30 asteen pakkanen.
Ihmepelastuksena voi pitää Ulla Heikelän (s. Rossila) selviytymistä. Työpaikaltaan postitalon naapuruudesta hän juoksi työtovereidensa kanssa ohi Eerikinkadun suljetun portin ja saavuttuaan postitalon ovisyvennykseen hän muiden mukana heittäytyi maahan pommien samalla räjähtäessä. ”Se oli valtavaa rytinää, johon liittyi särkyvien ikkunalasien helinä. OIimme kuitenkin nipin napin ehtineet postitalon kulman taakse. Ja tämä kulma suojasi meitä Eerikinkadulle pudonneiden pommien tappavilta sirpaleilta”, kertasi Heikelä pelastumistaan vuosikymmeniä myöhemmin.
Ilmavalvontalottana ilmapuolustuskeskuksessa (IPAK) työskennelleen Irma Jylhän päiväkirjaan on tallentunut silminnäkijäkuvaus postitalon edestä sorakasan alta löytyneestä naisesta, jolla ei enää ollut alaruumista. Jylhä jatkaa: ”Maassa makasi suullaan mies selkä auki, nyrkinkokoisia reikiä täynnä. ´Perkeleen Molotof´, sanoi hän”.
Pommituksia oli muuallakin keskustassa. Lukiolainen Katarina Nurmi (myöh. Piha) oli Hämeenkadun alkupäässä, kun sireeni soi pitkästä aikaa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kuhnailimme sireenin ulvoessa ja ajattelimme, että kyllä sitä ehtii. Tultuamme saunan kohdalle huusivat miehet: ´Ne on tosa jo, 7 konetta!´ Luulimme niitä suomalaisiksi. Ryssän 7 konetta liiteli päämme päällä. Ja me olimme kadulla paljaan taivaan alla kuten niin monet muutkin. Juoksimme henkemme edestä – sitten alkoi paukkua – prätisi ja paukkui – paukkui ja viuhui – ja ääni vain läheni. Odotin vain pommin putoavan eteeni (…) Hävitys oli kaameampi kuin koskaan ennen. Ainakin ihmishenkiin nähden.”
Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, miten näin pääsi tapahtumaan. Miksi hälytys viipyi, vaikka tieto koneiden tulosta oli välitetty, ja miksi postitalon porttikäytävän ovi oli lukossa? ”Jotain täytyi olla vinossa Turussa sinä päivänä, siitä olimme kaikki varmoja”, Hiisku päätteli. Aika oli otollinen erilaisille arvuutteluille ja huhuille.
Tapani Kunttu
Lähteet:
Arkistoaineisto
Helka Hiiskun päiväkirjat 1939–1940. Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto, Helsinki.
Irma Jylhän päiväkirja talvisodan ajalta. Turun Seudun Lottaperinneyhdistys ry, Turku.
Katarina Pihan päiväkirja talvisodan ajalta. Kristina Kuntun hallussa.
Kirjallisuus
Hallanvaara, Lea-Kaarina: Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun Historiallinen Arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1975.
Heikelä: Ulla: Pelastuin nipin napin. Teoksessa Tapahtui Suomen Turussa. Muistoja sotavuosilta 1939–1944. Toim. Tauno Kalske. Turkuseura-Åbosamfundet ry, Turku 1987.
Kallioniemi, Jouni: Sotavuosien 1939–1945 Turku, Turku 1999.
Kunttu, Tapani: Aatteellista toimeliaisuutta. Turun lotat rauhan ja sodan vuosina. Turun Seudun Lottaperinneyhdistys ry, Turku 2008.
Meronen, Mikko: Turun ilmapuolustus talvisodan aikana. Teoksessa Forum Marinum. Vuosikirja 2010. Toim. Mikko Meronen. Forum Marinum-säätiö, Turku 2010.
Kaupunkitonttien numerointi aloitettiin Ruotsin valtakunnassa 1600- ja 1700-lukujen vaihteen kahden puolen. Turussa vanhin tonttinumerointi on vuodelta 1712, mutta sitä muokattiin useaan otteeseen ennen vuoden 1827 paloa ja sitä seurannutta koko kaupungin mullistanutta uutta asemakaavaa.
Tontti numero 1 Daniel Gadolinin kartassa vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo.
Kirkkokorttelin talo numero 1 oli Turun tonttinumeroissa aina ensimmäisenä. Talo sijaitsi Kirkon Jokikadun kulmassa Suurtorin varrella ja Aurajoen ylittävän sillan pielessä. Kaupankäynnin kannalta paikka torin, Aurajoen rantalaitureiden ja joen ylittäneen sillan kupeessa oli kaupungin parhaita.
Tontti on perustettu ja mitattu jo keskiajalla – itse asiassa kyse on kahdesta keskiaikaisesta tontista, jotka yhdistettiin vuonna 1674. Kyseessä lienee sama jokirannassa sijainnut muurattu talo, jonka kauppias Laurens Vadmal myi 1.7.1426 tuomiokirkolle korkeaan 200 kultanobelin ja 130 Turun markan hintaan. Mahdollisesti jo vuonna 1386 mainittu porvari Hinnekinus Vadmal asui tällä paikalla.
Reformaation myötä tuomiokirkko menetti tämän ja melkein kaikki muutkin omistuksensa kaupungilla. Torin laidan talon varhaisin keskiajan jälkeinen tunnettu omistaja on Luostarikorttelista paikalle noin vuonna 1609 muuttanut maustekauppias Peter Kryddkrämer l. Delring. Hän asui tässä 1620-luvun puoliväliin asti ja hänen leskensä Elsa vielä parikymmentä vuotta pidempään. Krydde-Periksi kutsuttu kauppias korotti paikalla sijainnutta kivitaloa, minkä jälkeen talon toisen kerroksen päädyssä oli torille päin avautunut ikkuna. Kuvaus talosta perustuu myöhemmän professori Martin Stodiuksen (s. 1590) muistitietoon lapsuudestaan, jolloin hänen päivittäinen koulutiensä vei maustekauppiaan talon ohitse. Talo sai vuonna 1647 uuden omistajan saksalaissyntyisestä miekanhiojamestari Salomon Ludwig Ståhlista, joka asui paikalla lähes 30 vuoden ajan.
Peter Kryddkrämer oli omistanut myös Jokikadun varressa olleen naapuritontin, mutta myi sen vuonna 1624 pormestari Petter Jesenhausille. Pormestarin tapaan talon seuraavat asukkaat Gewert Bugenhagen ja Hans Stamer olivat lyypekkiläistaustaisia kauppiaita. Talo siirtyi vuonna 1649 edesmenneen pormestari Jesenhausin vävylle, kauppias Joachim Wittfoothille. Tämä osti sittemmin myös naapuri Ståhlin talon ja yhdisti Kirkon Jokikadun päädyn kaksi tonttia liittäen niihin myös talojen välissä sijainneen kujan. Niin sanotusta venäläisestä kartasta 1740-luvulta näemme, että tontilla jo keskiajalta lähtien sijainnut suuri kivitalo oli Jokikadun varrella.
Kaupungin tontin numero 1 paikka Aurajokirannassa. Kuva: Georg Haggrén.
Kirkkokorttelin tonttia numero 1 kutsuttiin kauppiassuku Wittfoothin nimellä. Suvun jäsenet asuivat paikalla 1780-luvulle asti. Heidän jälkeensä paikalle muutti myöhempi kauppaneuvos Jacob Johan Maexmontan. Hän yhdisti tähän Kirkon Jokikadulla sijainneen naapuritalo Spikerin, minkä jälkeen osa puurakennuksista korvattiin kivisillä. Maexmontanin talot vaurioituivat Turun palossa 1827 ja Engelin uudessa asemakaavassa ne jäivät puiston ja Itäisen Rantakadun alle. Nykyisin Wittfoothin talon ja tontin jäännökset kätkeytyvät puistonreunan, katualueen ja rantapenkereen alle. Arkeologisesti tontilta on niukasti tietoa, koska kaivauksia paikalla on tehty vain vähän. Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että vaatimattoman katualueen kohdalla on aikoinaan sijainnut yksi kaupungin halutuimpia ja näyttävimpiä kauppiastaloja.
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 suomalaiset ylittivät vanhan Tarton rauhan rajan ja miehittivät alueita Itä-Karjalasta. Alueiden taloudellisten mahdollisuuksien todentaminen sekä muu tutkimus nousi jo joulukuussa 1941 esille. Yhtenä päämääränä oli niiden todistaminen osaksi Suomen ”luonnollisia” alueita, ja vuonna 1942 tarvittiin erilaisia käytännöllisiä tietoja alueita johtavan sotilashallintoesikunnan välittömään käyttöön.
Harry Wariksen Vieljärvellä Itä-Karjalassa 1.7.1943 ottama värivalokuva ”alkulaakson rinneletosta”. Kuvassa majuri Mauno J. Kotilainen, joka palveli kaukopartioissa Osasto Kuismasessa ja johti kasvitutkimuksia Itä-Karjalassa. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.
Opetusministeriön vuoden 1941 lopussa asettama Itä-Karjalan toimikunta lähestyi Suomen eri tieteellisiä toimijoita toiveenaan saada lista Itä-Karjalaa koskevista lähiaikojen ja myöhempien vuosien tutkimuksista ja suunnitelmista sekä aloitteista. Toimikunnan oli tarkoitus laatia oma suunnitelma sotilashallinnon kanssa kesäksi 1942.
Turun yliopiston rehtorille kirje lähetettiin 3.1.1942. Vastausta selviteltiin pitkään, sillä rehtori Einar Juva (1892–1966) vastasi vasta helmikuun lopulla. Turun yliopistolla ei ollut mitään omia suunnitelmia pitkään tutkijoilta suljettuna olleen alueen tutkimukselle, mutta silti päätettiin pohtia niitä mahdollisuuksia, joita yliopistolla olisi osallistumiseen. Humanistiselta puolelta suomen kielen ja sen sukukielten professori Paavo Ravila (1902–1974) oli armeijan palveluksessa, joten mahdollisuuksia sopivien opiskelijoiden tai murretutkijoiden lähettämiseen ei voitu häneltä helpolla selvittää.
Matemaattis-Luonnontieteellisen tiedekunnan puolella löytyi useampia sopivia tutkijoita kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimuksiin. Tällaisia henkilöitä olivat professori Harry Waris (1893–1973), Kaarlo ”Jukka” Lounamaa (1913–1978), Paavo Kallio (1914–1992), Matti Laurila (1915–1942), Aimo Merisuo (1907–1984) ja Paavo Niemelä (1911–1951). Waris ja Lounamaa olivat suotutkijoita, Kallion tutkijanuran oli sota keskeyttänyt. Laurila oli lupaava itiökasvien ja siemenkasvien tutkija. Hänen sotatiensä ja tutkijanuransa päättyi 15.9.1942 päähän osuneeseen kranaatinsirpaleeseen Krivillä. Aimo Merisuo puolestaan oli petopistiäistutkija ja Paavo Niemelä hyönteistutkija, jolle kaavailtiin mehiläisten ja muiden myrkkypistiäisten tutkimusta. Hyönteistutkijoille olennaista oli verrata Suomen kantoja Itä-Karjalan vastaaviin ja kiinnittää huomiota itäisiin tulokkaisiin Suomen Karjalassa.
Kuvassa kapteeni Jukka Lounamaa, Turun yliopiston kasvitutkija Itä-Karjalassa Äänislinnan lähettyvillä 5.7.1942. Varsinaisena kuvauskohteena ”Thalictrum” eli ängelmäkasvit. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.
Kesäksi 1942 Turun yliopiston kuudesta ehdokkaasta kaksi, eli Waris ja Lounamaa saivat apurahan suotutkimuksiin. Tämä johtui etenkin siitä, että kasvitieteen professori Kaarlo Linkola (1888–1942), jonka asema toimikunnassa oli olennainen, menehtyi huhtikuussa 1942. Ohjat otti käsiinsä Mauno J. Kotilainen (1895–1961), joka painotti vahvasti omaa erikoisalaansa eli suotutkimuksia.
Waris ja Lounamaa olivat Itä-Karjalassa suotutkijoina myös vuonna 1943, jolloin mukana oli kasvitieteen dosentti ja värivalokuvauksen harrastaja Lauri Kari (1901–1962). Tältä ajalta on peräisin 120 värivalokuvaa kasvimuseon kokoelmista, jotka ”löydettiin” uudelleen vasta 2022.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Laine, Antti. Tiedemiesten Suur-Suomi – Itä-Karjalan tutkimus jatkosodan vuosina. Historiallinen Arkisto 102. Helsinki: SHS, 1993, 91–202.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Kirje Turun yliopistolle. Helsinki 3.1.1942. N:o 24.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Turun yliopiston rehtori. Kirje Valtion tieteelliselle Itä-Karjalan toimikunnalle. 26.2.1942. No 126/1 b.
Suomalaisten sotabotanistien Itä-Karjalassa ottamia värivalokuvia löytyi Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmista. 17.8.2022. Utu.fi. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/suomalaisten-sotabotanistien-ita-karjalassa-ottamia-varivalokuvia-loytyi (käytetty 20.11.2025)
Alkukesästä 2025 julkaistiin Turun Vähätorilla sijaitsevan Casagrandentalon ympäristön historiallisia aikatasoja esittelevä 3D-malli ja lisätyn todellisuuden sovellus (https://casagrandentalo.fi/omnia_vincit_amor/). Sovelluksen tilasi arkkitehti Benito Casagrande ja sen toteuttivat yhdessä Panu Savolainen, Control Reality ja Stereoscape.
Mallin tarkoituksena on havainnollistaa, miten Aurajoen Aninkaisten puoleinen ranta on kehittynyt 1300-luvun lopulta aina Turun paloon 1827. Mallissa ovat esillä aikatasot, jotka esittävät vuosien 1390, 1510, 1620, 1640, 1740 ja 1790 kaupunkia. Mallia voi katsella selaimessa, ja sovelluksen lataamalla se tarjoaa paikan päällä mahdollisuuden tarkastella puhelimen tai tabletin näytöllä, miltä juuri samassa kohdassa näytti satoja vuosia sitten.
Mallin pohjaksi on haalittu kaikki saatavilla oleva tieto kaupunkiympäristön historiasta. Aivan varhaisimmasta aikatasosta ei ole jäljellä juuri mitään rakennuksista kertovaa edes arkeologisessa aineistossa, joten keskiajan kaupunki edustaa tutkimukseen pohjaavaa valistunutta arvausta. Paikalla tuolloin sijainnut Pyhän Hengen talo ja sen kappeli on toteutettu muualta Ruotsista säilyneitä esimerkkejä mukaillen.
Vuoden 1790 aikatasossa näkyy palossa tuhoutunutta kaupunkia ja valkoisilla katkoviivoilla.
Keskeisessä osassa mallin kolmiulotteista historiakerrontaa on paikalla sijainnut Pyhän Hengen kirkko, joka rakennettiin Aninkaisiin Juhana III:n määräyksestä suomenkielisen seurakunnan kirkoksi 1500-luvun lopulla. Tämä aikanaan kaupunkikuvaa hallinnut monumentti purettiin suurimmilta osin Turun katuverkoston reguloinnin toimeenpanon myötä 1650-luvulla. Viimeiset rauniot määrättiin purettaviksi 1600-luvun lopulla. Nykyään kirkon arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä perustuksia on tallella Pyhän Hengen kappelissa.
Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, kaupunkiympäristöä kuvaavia kirjallisia lähteitä on säilynyt runsaammin. Tästä syystä vuosien 1740 ja 1790 kaupunki on voitu mallintaa uskottavammin, ja tuoreimmassa aikatasossa useiden tonttien rakennuksista on jäljellä palovakuutusasiakirjoja ja katselmusasiakirjoja, joista käyvät ilmi jopa ikkunajaot ja julkisivuväritys.
Malli hyödyntää uutta teknologiaa, jossa puhelimen tai tabletin kamera tunnistaa olinpaikkansa kaupunkiympäristön geometriasta ja sijoittaa itsensä oikealle paikalle. Näin on mahdollista katsoa paikan päällä, millainen Aurajoen sivu-uoma lainehti vielä 1300-luvun lopulla nykyisen kirjaston ja Linnankadun kohdalla. Lisätty sovellus tuo kaupunkiympäristön historian kokemisen aiempaa konkreettisemmaksi ja lähemmäs arkikokemusta.
Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.
Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.
Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.
Seminaarijulkaisun tummasävyinen kansi oli Totti Tuhkasen käsialaa. Takakannen mukaan puheenvuorot luotaavat syvältä aikamme henkistä ilmapiiriä ja sitä muokkaavia traditioita.
Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.
Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla.
Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.
Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus.
Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.
Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.
Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.
Paavo Oinonen
Lähteet:
Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.
Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.
Jännitys tiivistyi maanantaina 5. lokakuuta 1959. Puolenpäivän aikaan Turun lentokentälle laskeutui kone, joka toi mukanaan 112 kollia instrumentteja ja muuta tavaraa, yhteensä 9120 kiloa. Iltapäivällä klo 16 jälkeen saapui lentokoneellinen muusikoita. Pian tulisi vielä kolmas kone. Toimittajat ryntäsivät paikalle vastaanottamaan kauan odotettuja vieraita, Leonard Bernsteinia ja hänen maineikasta orkesteriaan New Yorkin filharmonikkoja. Lentokoneen portailta astui kuitenkin ensimmäisenä konserttimestari John Corigliano. Hän vastasi uteliaana odottavalle vastaanottokomitealle, jota johti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Valtonen: ”Mr. Bernstein ei ole mukana. Hän saapuu tänne autolla!”
Turun Sanomat uutisoi New Yorkin filharmonikkojen vierailusta 1.9.1959,
Tuntia myöhemmin Bernstein ja hänen puolisonsa kurvasivat kaupunkiin suoraan Helsingistä ja asettuivat Hotelli Turkuun, josta toimittajat heidät lopulta tavoittivat. Turun Sanomien reportteri totesi, ettei Bernstein vaikuttanut ollenkaan turhantärkeältä vaan päinvastoin leppoisalta kuin ”jatsibändin johtaja”. Lehti kuvasi kohtaamista hotellin aulassa:
”Hän heilautti iloisesti kättään, kertoi matkan Helsingistä sujuneen erinomaisesti ja olevansa iloinen saadessaan vierailla Turussa. Tätä kaikkea kertoessaan hän näppärästi otti vaimoaan kaulasta kiinni poseeraten koko nuorekkaalla olemuksellaan valokuvaajalle. Hän oli pukeutunut kesäisen kevyesti urheilumalliseen takkiin ja sitä hieman tummempiin housuihin. Hän ei ole kovin pitkä, mutta hartiat ovat tukevat, ja terävästi katsovissa silmissä on eloisa katse. Tukka, jossa on runsaasti hopeanharmaita hiuksia, riippui vallattomasti ohimoille, ja kun pariskunta siirtyi hissiin, heilautti ’Lenny’ tuttavallisesti kättään ja huudahti: ’Helou…’”
New Yorkin filharmonikkojen konsertti oli jo samana iltana. Lavalla nähtiin ennennäkemätön kokoonpano, 108 soittajaa. Ohjelmassa oli alkupalana Samuel Barberin Second Essay for Orchestra, sen jälkeen Wolfgang Amadeus Mozartin Pianokonsertto G-duuri, solistina Bernstein itse, ja päätösnumerona Johannes Brahmsin Sinfonia n:o 1 c-molli. Yleisö oli haltioissaan ja pukeutunut lehtitietojen mukaan parhaimpiinsa. Taputukset jatkuivat 5 minuuttia 20 sekuntia, ennen kuin Bernstein heltyi ylimääräiseen numeroon, ja Šostakovitšin sävelet soivat lopuksi kuin muistutuksena siitä, että kiertue oli osa kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa. New Yorkin filharmonikot oli saapunut Suomeen Moskovasta, jossa se oli konsertoinut menestyksellisesti.
Leonard Bernstein johtaa Turun konserttitalossa 5.10.1959. Kuva: Turun Sanomat 6.10.1959.
Turun-vierailu jäi lopulta lyhyeksi. Etukäteen varatut hotellihuoneet peruutettiin, ja koko seurue, yhteensä 125 henkeä, päättikin lähteä vielä illaksi Tukholmaan. Soittajat viipyivät kaupungissa tuskin kuutta tuntia, kuten lehdistössä todettiin. Mieleen jäivät kuitenkin Bernsteinin lämpimät sanat Turun konserttitalosta, josta oltiin syystäkin ylpeitä:
”Well, salinne on erittäin loistava! Tämä musiikkimme sopi täällä erinomaisesti esitettäväksi.”
Hannu Salmi
Lähteet:
“New York Philharmonic”, Uusi Aura 6.10.1959.
”New Yorkin filharmonikkojen Turun konsertti kiinnostaa”, Turun Sanomat 28.9.1959.
”New Yorkin filharmonikot Turussa”, Turun Sanomat 1.9.1959.
”NY:n filharmonikot saapuivat eilen”, Turun Sanomat 6.10.1959.
”Suuren lännen suurta taidetta”, Uusi Aura 6.10.1959.
Touko Laaksosen sisarenpoika kuvaili enoaan mieheksi, joka leikki lasten kanssa, oli seurallinen ja huumorintajuinen, kertoi hauskoja juttuja ja piti hyvästä ruoasta. Hänen luonaan kyläiltiin mielellään Helsingissä käydessä. Kun eno sitten kuoli vuonna 1991, selvisi sukulaisille vasta hautajaisissa hänen ystäväpiirinsä tultua paikalle, että eno olikin kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja homoikoni Tom of Finland. Laaksosen kuolemasta on kulunut lähes 35 vuotta ja hänen taidettaan arvostetaan edelleen. Häntä kutsutaan nykyisin tasa-arvon esitaistelijaksi ja maailmanrauhan lähettilääksi, koska hänen piirtämänsä positiiviset miehet vapauttavat ihmisiä epäluuloista ja fobioista.
*
Turun kaupunkiin syntyi asutuspainetta 1800-luvulla. Hämeentullin ulkopuolelle syntyi siksi 1800-luvun kuluessa asutusta, jonne muutti pienkäsityöläisiä ja työväestöä. Hämeentullin takaisella maalla pidettiin myös kaksi kertaa vuodessa karjamarkkinat. Esimerkiksi vuonna 1880 Nummenmäellä laskettiin asuvan jo 733 henkeä. Kaarinaan kuulunut Hämeentien alkupää Nummenpakka muistutti kaupunkimaista asutusta jo 1900-luvun alussa ja suuri osa sen asukkaista kävi töissä Turun kaupungissa. Alueet liitettiin Turun kaupunkiin vuoden 1939 alusta.
Touko Laaksosen varhainen työ Turun Tuomiokirkkosillasta. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.
Kasvava väestö edellytti kouluolojen järjestelemistä. Uudelle Littoisten koulupiirille etsittiin vuosina 1911─1912 oman koulutalon paikkaa ja sellaiseksi valikoitui Kuralan Vähä-Kohmon mailla ollut tontti, joka oli kymmenen metriä korkealla Aurajoen rantatörmällä. Koulun piirustukset valmistuivat 1913 ja koulutyö uudessa rakennuksessa voitiin aloittaa seuraavana vuonna. Tuolloin mäki oli puuton ja koululta näkyi laajalle alueelle Aurajokilaaksossa.
Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Saima Ritalahti. Koulun oppilasmäärän kasvaessa palkattiin elokuusta 1914 kouluun toinen opettaja, Edvin Laaksonen. Saima Ritalahti ja Edvin Laaksonen avioituivat pian ja perustivat perheensä koululle vuosikymmeniksi. Touko Valio Laaksonen syntyi 8. toukokuuta 1920 tähän perheeseen.
Käydessään koulua Ristimäessä Touko Laaksonen ihaili ja seuraili läheisen Kuralan kylän työmiehiä, jotka edustivat hänen mielestään työvaatteissaan todellista miehen mallia. Koulupoika Touko Laaksonen piti piirtämisestä, erityisesti sarjakuvista, ja vanhin hänen tekemänsä sarjakuva on ajalta, jolloin hän oli täyttänyt viisi vuotta. Siinä poika seikkailee kaupungissa ja lopulta isot, vahvat poliisit pelastavat pojan perheineen. Myöhemmin hän piirsikin usein homoeroottisen taiteensa sarjakuvan muotoon. Vuodesta 1935 Touko Laaksonen kulki oppikouluun Turkuun linja-autolla ja löysi univormut. Linja-auton kuljettajat edustivat hänelle samaa miestyyppiä kuin raavaat rengit.
Ylioppilaaksi hän kirjoitti Turussa ja muutti vuonna 1939 Helsinkiin opiskelemaan mainostamista. Laaksosen itsensä mukaan sota-ajan pimennetty Helsinki mahdollisti homoseksuaaliset kokemukset varsinkin puistoissa saksalaisten sotilaiden kanssa. Miehet olivat yksinäisiä ja kaipasivat läheistä kontaktia. Samalla Laaksonen tunnisti itsessään seksuaalisen fiksaation univormuihin, jonka hän oli kokenut jo lapsena.
Tom of Finlandin töitä alettiin julkaista Yhdysvalloissa säännöllisesti ja tämä johti siihen, että hän jätti vuonna 1973 taiteellisen johtajan työnsä suuryrityksessä ja keskittyi ainoastaan omalle taiteelleen. Hän kehitti 1960-luvulla vähitellen hahmon, Kaken, joka seikkaili hänen sarjakuvissaan. Kake lanseerattiin vuonna 1968. Tämä kuvitteellinen hahmo edusti Touko Laaksosen ideaalimiestä. Hän oli komeavartaloinen ja -kasvoinen, reipas ja raju sekä huumorintajuinen. Juuri Kaken kaltaisia miehiä kuvaavat piirrokset siivittivät Tom of Finlandin maailmanmaineeseen ja niistä hänet tunnetaan edelleenkin.
Kun Tom of Finland oli jo maailmalla tunnustettu hahmo, joutuivat Suomen homot vielä pysymään kaapissa. Ruotsin valtakunnan laki vuodelta 1734 ei rangaissut kahden samaa sukupuolta olevan välisestä suhteesta, vaan teko tuli vasta vuonna 1894 rikosoikeuden piiriin. Teosta voitiin tuomita kahden vuoden vankeuteen, mutta yleensä näin pitkät tuomiot olivat poikkeus. Teko säilyi rikoslaissa vuoteen 1971. Sairausluokituksesta se poistettiin Suomessa vuonna 1981. Näistä syistä Tom of Finland oli tuntematon Suomessa lukuun ottamatta pientä piiriä, joka tiesi hänen taiteensa ja henkilöllisyytensä. Kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Tom of Finland astui kaapista ulos Suomessa.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Turun Sanomat 14.11.1915, no 3272B, Sunnuntailiite; Turun Sanomat 27.10.1918, no 4184.
Frilander, Aino 2017: Millainen mies löytyy Tom of Finland -kuvien takaa? Touko Laaksosen sisarenpoika avasi kotialbumit HS:lle. Helsingin Sanomat. Kulttuuri.
Ikonen, Kimmo 2014: Sata opetuksen ja oppimisen vuotta. Ristimäen ja Hannunniitun koulujen vaiheita 1914─2014. Hannunniitun koulu. Turku.
Kalha, Harri 2012: Tom of Finland. Taidetta seksin vuoksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1378/Tieto. Hämeenlinna.
Laaksonen, Mika 1993: Kuralan kylämäen historiallisia vaiheita. Turun maakuntamuseo/Åbo landskapsmuseum. Monisteita 6. Turku.
Perälä, Tauno 1951: Turun esikaupunkien historia. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopisto. Turku.
Turun teatterielämässä meni vuodenvaihteessa 1861–1862 Théodore Barrièren ja Jules Lorinin kirjoittama yksinäytöksinen komedia Berthas piano. Se oli yleisömenestys. Teksti oli ruotsinnettu ranskasta, ja kappaleen kuplettinumerot oli säveltänyt kaupungissa hyvin tunnettu Axel Gabriel Ingelius. Innostunut yleisö huusi häntä esiin tammikuussa 1862 annetun näytöksen jälkeen. Säveltäjä ei kuitenkaan halunnut nousta lavalle kiittämään suosiosta muuten kuin osana muiden muusikoiden joukkoa. Ele ei ollut vaatimattomuutta, jota 40 ikävuottaan lähestyvältä Ingeliukselta ei juuri löytynyt, vaan pikemminkin loukatun ylpeyttä. Säveltäjä ei tuossa elämäntilanteessa osoittanut mielellään kunnioitusta turkulaisille, jotka olivat hänestä pitkälti syypäitä hänen kokemiinsa vaikeuksiin.
Säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius (1822–1868). Käyntikorttivalokuva, Wikimedia Commons.
Ingeliuksen suhde yleisöön ja ihmisiin ylipäänsä oli monesti vaikea, missä hän ikinä kulkikin, useasti juuri Turussa. Paljon kertoo Topeliuksen hänestä keksimä luonnehdinta ”nerokas hutilus”. Ingelius oli aluksi lupaava lahjakkuus usealla alalla eli musiikin lisäksi kirjallisuudessa ja kriitikkona, mutta hän tärveli maineensa itsekeskeisellä ja huolimattomalla käytöksellä. Hän opiskeli Helsingissä maisteriksi, mutta epäonnistui väitöskirjan tekijänä. Lopulta hänen elämänsä tuhosi alkoholi, vaikka hänen paleltumisensa kuoliaaksi lumimyrskyssä Uudenkaupungin lähistöllä kevättalvella 1868 ei johtunutkaan juomisesta.
Ingeliuksen asuinpaikat sijaitsivat kirkonkirjojen mukaan pitkään Hirvensalossa ja Raisiossa, mutta häntä on kyllä syytä pitää ennen kaikkea turkulaisena taiteilijana. Turussa hän ansaitsi leipänsä ajoittaisissa opettajan ja toimittajan tehtävissä ja korjasi siellä merkittävimmät taiteelliset voittonsa. Siellä hän myös solmi yhteistyösuhteensa. Tuotantoon kuuluu monia romaaneja ja kertomuksia, sinfonia, ooppera, muutama näytelmä, pianosävellyksiä, paljon yksinlauluja sekä kritiikkejä ja lehtikirjoituksia.
Suku- ja perhepiirin ansiosta myös Ingeliuksen yksityiselämä kytkeytyi vahvasti Turun ympäristöön ja Lounais-Suomeen. Yhtä vahvasti hänen taiteilijaroolinsa oli kytköksissä romantiikan synnyttämään käsitykseen luovista (mies)neroista, jotka olivat viime kädessä vastuullisia ja uskollisia vain itselleen ja keksintäkyvylleen. Voisi melkeinpä sanoa, että Ingeliuksen nosti julkisuuteen myytti poikkeusyksilöistä, kunnes hän ei enää jaksanut kamppailla taiteilijaroolinsa ja suuren egonsa kanssa vaan antoi periksi. Kirjallisuudessa häntä kutsuttiin hänen kuolemansa jälkeen ”sortuneeksi neroksi”. Suuri yleisö unohti hänet ja hänen tuotantonsa, mutta viime vuosikymmeninä Turussa on uudelleen virinnyt kiinnostusta hänen aikaansaannoksiinsa.
Jukka Sarjala
Lähde:
Jukka Sarjala, Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.
Kuolinpesäkamreerina tunnettu Johan Fredrik Heldt (1780–1854) oli kuvausten perusteella “vilkas, laiha ja siro vanhus, joka pukeutui vanhanaikaisen elegantisti” ja käveli ylenpalttisesti ”ympäriinsä espanjalainen keppi kädessään ja kultarenkaat korvissaan”. Heldtin hahmo jää mieleen Tor Carpelanin Åbo donatorer -teoksen (1910) lyhyestä esittelystä, sillä 1800-luvun Turussa ei ollut montaa hänen kaltaistaan lahjoittajaa, joka olisi esiintynyt yhtä näyttävästi julkisuudessa.
Johan Fredrik Heldtin kynsiharja. Turun kaupunginmuseo, Finna.
Carpelanin teos kirjoitti suomalaista rinnakkaishistoriaa: samaan aikaan, kun suuriruhtinaskunnan valtiolliset rakenteet vahvistuivat, lahjoittajien pienoiselämäkerrat korostivat yksityisten henkilöiden merkitystä Turun kaupungin vaiheissa. Monet heistä olivat tunnustettuja yhteisön avainhahmoja, mutta Heldtin tarina on hieman toisenlainen. Hän syntyi aviottomana lapsena kauppiassukuun.
Turkulaiset tunsivat Heldtin kuolinpesäkamreerina. Hän auttoi testamenttien kirjoittamisessa ja vainajan omaisuuden hoidossa pitäen huolta siitä, että sai itse tarpeeksi suuren palkkion avustaan. Kuolinpesissä liikkui paljon rahaa ja testamentit kanavoivat niitä sopiviin suuntiin. Useissa testamenteissa Heldt sai osan pesän varoista, osa suunnattiin hyväntekeväisyyteen ja loput jäivät vainajan sukulaisille.
Heldt oli tutustunut johtaviin turkulaisiin talouselämän hahmoihin. Hän esiintyi Englannista vaikutteita saaneen John Julinin sihteerinä ja saattoi kiinnostua juuri tämän takia hyväntekeväisyydestä. Julinin mukana Heldt oli perustamassa 1820-luvulla sekä Turun säästöpankkia että Bell-Lancaster-koulua. Myöhemmin Heldt tuki ennen kaikkea tyttöjen koulutusta.
Turun palo aloitti Heldtin liiketoimien kukoistuskauden. Hän lainasi rahaa maaomaisuutta vastaan ja myi sitten tulen tuhoamia tontteja. Voittoja kanavoitiin muun ohessa Turun kaupungin jälleenrakennukseen ja sen historian ylläpitoon. Heldt rahoitti tuomiokirkon uudet urut ja alkoi kerätä Kaarina Maununtyttäreen liittyviä esineitä.
Kun Heldt kuoli elokuussa 1854, hänen oma testamenttinsa oli kunnossa. Tunnettu kuolinpesien järjestelijä oli määrännyt sen julkaistavaksi ja pian J. W. Lilljan kirjapainosta ilmestyikin 40 sivun mittainen kirjanen. Heldt listaa sivukaupalla tuttaviaan, joille hän lahjoitti erilaisia arvoesineitä, mutta hän ei ollut unohtanut hyväntekeväisyyttä. Irtaimiston huutokaupan avulla kerättiin rahaa 111 köyhälle naiselle sekä muille Turun köyhille. Pesän omaisuutta piti sijoittaa niin, että siitä voitiin maksaa vuotuista korkoa kaupungin virkamiehille. Lisäksi perustettiin erikseen nimetyille henkilöille eläkerahasto.
Kuolinpesäkamreeri vaikuttaa edelleen. Eläkerahastosta kehittyi vuosien myötä oikeustieteen opintoja tukeva Heldtin stipendirahastosäätiö. Lisäksi antiikkiliikkeissä voi tulla vastaan yksittäisiä hopealusikoita, joiden jakamisesta Heldtin testamentti myös sääti tarkasti.
