Lääkärin perheeseen Pohjois-Italian Torinossa vuonna 1775 syntynyt Gioacchino Otta vaikutti suuresti suomalaisen liikunnanopetuksen varhaisimpiin vaiheisiin. Nuorukaisena hän päätyi Napoleonin armeijaan, jossa yleni luutnantiksi saakka. Vuonna 1807 käydyn Pommerin sodan yhteydessä hän kuitenkin joutui ruotsalaisjoukkojen vangitsemaksi. Vapauduttuaan Otta jäi vaikuttamaan pysyvästi Itämeren alueelle.
Ruotsissa hän elätti itseään antamalla opetusta miekkailussa. Tämä osui ajan hermoon, sillä fyysiseen kulttuuriin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota eri puolilla Eurooppaa. Ruotsi oli tämän kehityksen kärjessä, ja erityisen vaikutusvaltaiseksi hahmoksi alalla kohosi Per Henrik Ling, joka nimitettiin vuonna 1805 Lundin yliopiston miekkailunopettajaksi.
Otta, jonka etunimi taipui ajan saatossa pohjoismaiseen muotoon Joachim, päätyi vastaavaan tehtävään Turun Akatemiaan vuonna 1812. Hänen edeltäjänään miekkailun ja tanssin opettajana toimi ruotsalaissyntyinen Johan Baptista Meyer, mutta tehtävä ehti olla tyhjänä kolme vuotta ennen Ottan saapumista Turkuun.
Ottan elämäntyö herätti kiinnostusta 1930-luvun lehdistössä, erityisesti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen purkamisen yhteydessä. Kansan Kuvalehti 12.5.1934.
Turussa Ottan elämään astui myös sauvolainen Hedvig Finnberg, joka oli jäänyt leskeksi vuonna 1812. Finnberg ryhtyi pitämään majataloa Hämeentullin luona ja laajensi pian liiketoimintaansa Luostarikorttelista hankkimaansa huoneistoon. Jälkimmäisessä saatettiin viranomaisten luvalla harrastaa biljardia, joka mitä ilmeisemmin kiehtoi Ottaa. Avioiduttuaan Finnbergin kanssa keväällä 1816 myös Otta osallistui liiketoimintaan. Tästä esimerkkinä Åbo Allmänna Tidning -lehti julkaisi seuraavan vuoden kesäkuussa hänen allekirjoittamansa ilmoituksen, jossa tarjottiin myytäväksi vanhaa biljardipöytää, keppejä ja palloja.
Kuten monelle muullekin turkulaiselle, kaupungin palo syyskuussa 1827 merkitsi känteentekevää hetkeä Gioacchino Ottan elämässä. Hän menetti palon myötä omistamansa talon ja seurasi Turun Akatemian mukana Helsinkiin jatkamaan työtään. Otta vaikutti tammikuussa 1848 päättyneen elämänsä loppuun saakka Helsingissä, jossa hänen oppilaisiinsa lukeutui muiden muassa Zachris Topelius.
Ottan rooli oli hyvin aloitteellinen siinä, että Helsinkiin siirtynyt akatemia ja sen opiskelijat saivat käyttöönsä yksinomaan voimistelun ja miekkailun käyttöön tarkoitetun rakennuksen vuonna 1834. Kun rakennus purettiin tasan sata vuotta myöhemmin, Ottan työ eräänä suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajista nousi pinnalle eri yhteyksissä. Erityisesti Ottaa teki tunnetuksi 1930-luvun taitteessa professori Ivar Wilskman, joka kertoi italialaisen miekkailumestarin vaiheista paitsi kirjoissaan ja lehtikirjoituksissaan myös esimerkiksi liikuntakasvatuksen ja urheiluvälinenäyttelyn avajaispuheessaan kesällä 1930.
Joonas Kananen
Lähteet
Åbo Allmänna Tidning, 3.6.1817, nro 64, s. 4
Dahlström, Svante. Promenader 2. Åbo: Åbo tidnings- och tryckeri aktiebolags förlag . 1960.
Uusi Suomi 13.6.1930, nro 156, s. 1
Wilskman, Ivar. Muistelmiani voimistelu- ja voimailuelämämme alkuajoilta. Helsinki: Otava. 1929.
”Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä.”
Zacharias Topelius (1818–1898) julkaisi sadun ”Tomtegubben i Åbo slott” (Turun linnan tonttu-ukko) vuonna 1849. Satu julkaistiin myöhemmin muokattuna kokoelmassa Läsning för barn (Lukemisia lapsille). Sadussa 12-vuotias poika Matti, ruotsinkielisessä alkuteoksessa Matts, löytää sattumalta maanalaisen käytävän, joka johtaa Turun linnalta Turun tuomiokirkolle. Matti jää ansaan käytävään, joka sortuu hänen edessään ja takanaan. Poika ei kuitenkaan jää ikuisiksi ajoiksi vangiksi maan alle. Hänet pelastaa Turun linnan tonttu-ukko, yli 700 vuotta vanha, lähes raunioksi muuttuneen linnan suojelija.
Romantiikan ajan sadussa 12-vuotias lapsi kohtaa menneisyyden rapistuvassa linnassa, paikassa, johon liittyy menetys ja ajan kuluminen. Menneisyyden materiaalisten jälkien tutkimiseen liittyy riemua, mutta myös vaara joutua raunioiden vangiksi. Musketinluotien keräämisestä alkunsa saanut huoleton seikkailu saa uuden merkityksen, kun aika kuluu. Haltijatontun pelastamasta Matista tulee aikuisena vanhan ränsistyneen keskiaikaisen linnan vahtimestari. Hän päätyy vaalimaan linnan aarteita ja kivisiä muureja vielä vanhuusiälläkin. Mutta yhden nuoruuden menetys ei riitä, vaan tonttu vaatii myös Matin jälkeläisiä menneiden aikojen muistomerkin vaalijoiksi. Ihmisikä on lyhyt suhteessa linnaan ja sen edustamaan pitkään menneisyyteen. Vastuu muistamisesta ja yhteisen perinnön säilyttämisestä siirtyy tontun mukaan sukupolvelta toiselle.
Kuvitusta satuun Tomtegubben i Åbo slott (1849). Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.
Topeliuksen satu vaikutti osaltaan siihen, että kiinnostus linnan restauroimiseen heräsi 1800-luvulla. Restauroimissuunnitelma tehtiin 1880-luvulla, ja samaan aikaan linnan tiloja otettiin museokäyttöön. Ensimmäiset entisöimistyöt tehtiin vuosina 1929–1933. Samaan aikaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella lehdistössä Turun linnan tonttu-ukko esiintyi erilaisissa linnan entisöintiä ja kulttuuriperinnön vaalimista käsittelevissä teksteissä.
1840-luvulla Topelius käytti historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja osana satunsa maailmaa. Kuvaukset linnan materiaalisuudesta ja rapistuneista paikoista sitoivat nykyaikaa kaukaiseen menneisyyteen. Tornit, salit ja portaikot muistuttivat linnan asukkaista ja elämästä, joka siellä oli joskus ollut. Vanha Turun linnan tonttu-ukko, paikan oma haltija, muisti menneet tapahtumat ja toimi välittäjänä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Myöhemmin Topeliuksen romanttinen satukertomus on vedonnut monien lukijoiden mielikuvitukseen vaikuttaen osaltaan linnaan liitettyihin mielikuviin.
Martin Rudolf Heland Château d´Åbo. Teoksessa A. F. Skjöldebrand: Voyage Pittoresque au Cap Nord, Stockholm 1801. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.
Vuonna 1910 Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattajassa ilmestynyt artikkeli ”Maanalaisista käytävistä” käsitteli maanalaisiin käytäviin liittyvää kiinnostusta ja historiallista mielikuvitusta niin Turussa kuin myös muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Teksti alkaa kuvauksella siitä, miten ruotsalainen vierailija tutustuu Turun linnaan Topeliuksen sadun innoittamana. Kuvaus havainnollistaa sitä, miten historialliset muistomerkit usein nähdään erilaisten kirjallisuuden luomien odotusten ja innoituksen valossa: ”[…] lukemattomat vanhat tarinat ja muistot ympäröivät ja kietovat katsojaa ja kuulijaa noissa vanhoissa saleissa. Topeliuksen Turun linnan tonttu-ukko oli lumonnut tämänkin muukalaisen – kuten hän itse väitti – jo hänen linnan portista astuessaan.”
Turun linnan tonttu-ukkoon viitattiin myös, kuten kuvattiin arkeologien ja museoalan ammattilaisten työtä kulttuuriperinnön tutkimuksen ja tallentamisen parissa. 1900-luvun alkupuolella eri alojen ammattilaisten yhteinen tehtävä kulttuuriperinnön säilyttämiseksi tuleville sukupolville rinnastettiin sadun kertomukseen ihmisen ja haltijatontun yhteisistä ponnisteluista linnan säilyttämiseksi tuhon ja unohduksen sijaan.
Elokuussa 1939, vain pari viikkoa ennen toisen maailmansodan alkamista, julkaistiin Suomen Kuvalehdessä artikkeli Turun linnan korjauksista:
”Linnassa, varsinkin sen vanhassa osassa on suoritettu melkoisia tutkimus- ja korjaustöitä, joiden pyrkimyksenä on ollut linnan restauraatio, entistäminen. […] Ja vaikka Turun linnan nykyiset tutkijat eivät löytäisikään sen uumenista Z. Topeliuksen kuvailemaa Turunlinnan tonttu-ukkoa, löytävät he ainakin sen ympäristön, jossa tonttu-ukon muistelemat tapaukset monia vuosisatoja sitten tapahtuivat, Turun linnan salaperäisen romantiikan.”
Talvi- ja jatkosota katkaisivat entisöimistyöt. 1280-luvulla perustettu Turun linna sai pahoja osumia vuoden 1941 pommituksissa. Päälinnan puuosat tuhoutuivat täysin tulipalossa. Sotien jälkeen restaurointityöt kestivät 15 vuotta. Linna avattiin entisöitynä yleisölle vuonna 1961.
Kommentarer till Tomtegubben i Åbo slott Läsning för barn Zacharias Topelius Skrifter – https://topelius.sls.fi https://topelius.sls.fi/sv/collection/221/text/21604
Herman Paul, Key issues in Historical Theory. New York, Routledge 2015.
Kyllikki Penttilä, Turun linnan tonttu-ukon puheilla. Kansan kuvalehti 18.12.1831. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Zacharias Topelius, Lukemisia lapsille. 3:mas osa. WSOY, Porvoo 1893, s. 52. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Zacharias Topelius, Tomtegubben i Åbo slott. Sagor af Topelius, tredje samlingen. Wasenius, Helsingfors 1849. Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.
Turun linnan menneisyyttä etsitään. Suomen Kuvalehti 12.8.1939. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Turun kirkkoherra Thomas Laurentii (Thomas Larsson; Tuomas Laurinpoika) lähti vuonna 1585 hankkimaan maisterintutkintoa Saksasta. Hän päätyi Tübingenin yliopistoon, aikansa julkkisintellektuellin, kreikan professori Martin Crusiuksen oppiin. Crusius piti ahkerasti päiväkirjaa, johon hän kirjasi muistiin Thomasin kuvauksia Turusta, “Suomen metropolista”. Joitakin vuosia sitten löytämäni päiväkirjamerkinnät ovat uusi lähde 1500-luvun lopun Turkuun.
Martin Crusius, kreikan kielen professori, Tübingenin yliopisto. Jäljennös Anton Ramslerin muotokuvasta (1590). Public domain / Wikimedia Commons.
Kaupungin ja valtakunnan asioiden lisäksi Thomas kertoi katedraalikoulun toiminnasta, mikä tietysti kiinnosti humanistioppinut Martin Crusiusta. Thomasin mukaan koulussa oli tuolloin seitsemän opettajaa ja yli 700 oppilasta. Opettajamäärä vastaa tutkimuksen käsitystä, mutta oppilasmäärässä on aimo annos aikansa mainospuhetta. 1500-luvun lopussa katedraalikoulussa opiskeli arviolta 50–100 oppilasta. Opetusohjelman mallina oli humanistioppinut Philipp Melanchthonin Wittenbergissä 1520-luvulla laatima koulujärjestys, ja katedraalikoulun oppilaat pänttäsivätkin kielioppia ja puhetaitoa Melanchthonin retoriikan oppikirjasta sekä Erasmus Rotterdamilaisen teoksista kouluja varten koostetusta lyhennelmästä.
Kiinnostavia ovat Thomasin kertomat tiedot katedraalikoulun kielten opetuksesta. Latina oli edelleen koulusivistyksen perusta, ja sitä opettamaan riitti paljon pätevää väkeä. Latinaksi humanisti Martin Crusius kirjoitti päiväkirjansa, ja tuolla ajan oppineiden yleiskielellä Crusius ja Thomas todennäköisesti kävivät keskustelunsa.
Katedraalikoulussa oli kuitenkin otettu opetusohjelmaan myös uusia kieliä, mikä 1500-luvulla tarkoitti vanhoja kieliä. Koulun rehtori Jacobus Petri, suomalaisittain virsikirjan koostajana parhaiten tunnettu Jaakko Finno, osasi hieman kreikkaa ja opetti sen perusteita koulun oppilaille. Vielä kiinnostavampi on maininta siitä, että piispa Eerik Sorolainen opetti koulussa heprean alkeita.
Heprean ja kreikan opetus liittyi tietysti reformaation ja humanismin ihanteisiin tekstien, erityisesti Raamatun tutkimisesta alkukielillä. Siinä missä keskiajan raamatuntulkinta perustui latinankieliseen Vulgataan, 1500-luvun oppineet ja kääntäjät pyrkivät kreikan- ja hepreankielisten tekstien äärelle. Turun katedraalikoulu näyttää olleen Ruotsin valtakunnassa aivan eturintamassa, sillä voimassa ollut vuoden 1571 koulujärjestys ei vielä sisältänyt kreikan saati heprean opintoja, ja Raamatun alkukieliä alettiin ylipäätään Ruotsissa opettaa vasta 1580-luvulla.
Osaajat olivat kuitenkin harvassa, ja myös Thomasin opintomatkan syy oli kreikan ja heprean taitojen kartuttaminen. Hän ottikin kreikasta yksityistunteja aikansa johtavalta asiantuntijalta, Martin Crusiukselta. Siinä missä 2020-luvulla metsästetään tekoälyeksperttejä, 1580-luvulla pöhinä kävi kreikan ja heprean ympärillä.
Lisää tietoa Thomas Laurentiin opintomatkasta ja Martin Crusiuksen päiväkirjojen Turkua koskevien osien käännös löytyy Historiallisen Aikakauskirjan artikkelista (2019): https://journal.fi/haik/article/view/140631
Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.
Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.
Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä).
Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.
Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.
Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.
Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.
Länsisuomen Työmies 9.3.1901.
Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.
Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.
Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923
Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.
Elinkeinovapaus avasi ovet uudenlaisen kaupunkitalouden synnylle 1800-luvun lopulla. Entisten rakenteiden murtuessa myös naisten oli entistä helpompaa löytää markkinoilta tilaa oman itsenäisen liiketoimintansa harjoittamiselle. Turussa 1800-luvun lopun näkyvimpiä naisyrittäjiä oli Turussa vuonna 1845 syntynyt Selma Paulina Nordlin (os. Pettersson).
Selma avioitui 17-vuotiaana paikallisesta merenkulkuoppilaitoksesta valmistuneen kapteeni Gustav Reinhold Nordlinin kanssa vuonna 1868. Jo seuraavana vuonna he perustivat yhdessä kaupunkiin siirtomaatuotteita, hedelmiä ja herkkuja myyvän myymälän kotinsa yhteyteen. Liikkeen pyörittäminen jäi pitkälti Selman hoidettavaksi, sillä Gustav oli enenevissä määrin merillä ja liikkeen oli tarkoitus turvata perheen toimeentulo hänen poissa ollessaan.
Selma oli myös eräs niistä kauppiaista, jotka ymmärsivät mainonnan merkityksen liiketoiminnan menestymiselle. Näin ollen perheen liiketoimintaa on mahdollista seurata lähes päivittäin ilmestyneistä ilmoituksista ja mainoksista. Myymälän valikoimiin kuului alusta saakka eri puolilta Eurooppaa tuotuja herkkuja, kuten omenoita Krimiltä, portviiniä Portugalista, appelsiineja Valenciasta, punaviinejä Bordeaux’sta sekä joulupöytään tuotuja kalkkunoita Pietarista. Valikoimasta oli myös suuren suosion saavuttanutta Amykos-suuvettä, joka ainakin lehtimainoksen mukaan auttoi lähes kaikkeen.
Ruotsalaisen apteekkari Henrik Gahnin kehittämän Amykos suuveden sanomalehtimainos, Åbo Posten 27.11.1878, nro 277.
Vuoden 1883 alussa Selma laajensi yritystään perustaen muotimakasiinin ystävänsä Serafia Jacobssonin kanssa. Serafia kuoli kuitenkin jo samana vuonna ja liike siirtyi Selman omistukseen. Muotiala osoittautui menestykseksi. Liike tarjosi asiakkailleen viimeisintä muotia: kankaita, vaatteita ja hattuja, joita Selma hankki ympäri Eurooppaa vieraillen säännöllisesti muun muassa Lyypekissä ja Berliinissä. Menestys rohkaisi häntä avaamaan myös uuden myymälän.
Selma Nordlinin ilmoitus lähdöstä Berliiniin ostamaan sesonkituotteita. Åbo Tidning 21.4 ja 18.8.1886.
Selma jäi leskeksi ja yksin kahdeksan lapsensa kanssa ollessaan 42-vuotias vuonna 1887. Tämä ei kuitenkaan hidastanut liiketoimintaa, päinvastoin. Hän perusti sokerileipomon, avasi herkkukaupalle toisen toimipisteen, perusti kaupungin ensimmäisen wieniläiskahvilan sekä osti vaurioituneen höyrylaivan ja korjautti sen henkilöliikenteeseen Turun saaristoon. Hän haki lehdissä jatkuvasti myös uutta työvoimaa sekä myymälöihinsä että kotiinsa auttamaan lasten hoidossa. Samalla yritys saavutti oman lakipisteensä.
Suomeen saapui 1890-luvussa lama, joka ajoi Selman lopulta vararikkoon vuonna 1892. Koti Turussa vaihtui Maarianhaminaan, jossa hän aloitti alusta. Selma kävi siirtomaatavarakauppaa ja valmisti karamelleja seuraavan 20 vuoden ajan, ennen muuttamistaan takaisin Turkuun, jossa hän kuoli 83 vuoden iässä vuonna 1928.
Jarkko Keskinen
Lähteet:
Aura 18.5.1888 no 114 (Wiener café)
Sanomia Turusta 28.3.1883 no 64 (Muotimakasiini); 22.11.1887 no 271 (sokerileipomo); 3.5.1888 no 78 (laivanosto), 6.2.1888 no 30 (palkollisia), 24.4.1888 no 94 (kotiapulainen)
Åbo Posten 27.11.1878 no 277 (Akomys suuvesi)
Åbo Tidning 16.5.1883 no 129 (viini); 12.2.1884 no 41 (omenat); 13.2.1884 no 42 (Portviini ja appelsiinit); 12.12.1884 no 338 (Kalkkuna); 21.4.1886 no 108 ja 18.8.1886 no 222 (Berliini); 18.10.1887 no 283 Miehen kuolema); 6.9.1892 no 241 (Konkurssi)
Torin laidalla sijainnut Phoenix muistetaan Turun yliopiston ensimmäisenä päärakennuksena. Se purettiin vuonna 1959 sen jälkeen, kun yliopisto oli siirtynyt nykyaikaisempiin tiloihin. Suurimman osan historiastaan Phoenix palveli kuitenkin kokonaan muissa tehtävissä: ennen akateemista aikaansa se ehti olla yli 40 vuotta huvielämän keskus, hotelli, kokouspaikka, ravintola, konserttitila – ja elokuvateatteri.
Hotelli Phoenix vuonna 1908. Kuva: M. L. Carstens, Museovirasto.
Axel ja Hjalmar Kumlienin suunnittelema Hotelli Phoenix valmistui vuonna 1878. Sadan huoneen majatalo oli loistelias ja yltäkylläinen. Alkuvaikeuksien jälkeen hotellitoiminta vakiintui, ja rakennus tunnettiin kautta maan. Kun Arvid Järnefeltin romaanissa Veljekset (1900) päähenkilöihin lukeutuva Henrik saapuu Turkuun, hän ei voi vastustaa kiusausta vaan ottaa ”kolmen markan huoneen” kuuluisasta hotellista. Hän asettuu taloksi, kiillotuttaa saappaansa ja harjauttaa vaatteensa ennen peseytymistään ”hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla”. Huoneessa on jopa ”jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaessa pulpahti esille”.
Hotellitoiminnan ohessa Phoenix tarjosi paikan huvituksille. Kun elävät kuvat alkoivat yleistyä 1800-luvun lopulla, näytöksiä järjestettiin kaikenlaisissa tiloissa ravintoloista sirkusmaneeseihin. Ennen elokuvateattereiden aikaa kiertelevät esittäjät kulkivat paikkakunnalta toiselle liikkuvaa kuvaa esittelemässä. Turun ensimmäisen elokuvanäytöksen järjesti ruotsalainen insinööri Herman von Bardach maaliskuussa 1897. Uusi Aura -lehden ilmoituksessa todettiin 7. maaliskuuta, että insinööri järjestäisi kaksi ”kinematograafi-näytäntöä” Phoenixin ravintolasalissa. Istumapaikan sai markalla, ja seisomaan pääsi 50 pennin hintaan. Ajan tavan mukaan esitys koostui lyhyistä, korkeintaan muutaman minuutin mittaisista teoksista. Ohjelmistossa oli muun muassa kohtaus tsaari Nikolai II:n kruunajaisista (1896), todennäköisesti ranskalaisen Camille Cerfin kuvaamana.
Phoenixin esityksestä on säilynyt poikkeuksellinen aikalaistodistus. Västra Finland -lehden nimimerkki K. B. oli päässyt ylimääräiseen kutsunäytäntöön ja ihastunut kuvien luonnollisuuteen, katujen vilinään, uimarantojen elämänmenoon, aaltojen keinuntaan ja moneen muuhun ihmeellisyyteen. Kirjoittaja pohtii, että kohta jo svekomaanien ja fennomaanien riitely jää taakse, kun yleisöllä on mahdollisuus nähdä, millaista on elämä suuressa maailmassa.
”Maailmallisuus” eläviin kuviin liittyikin, eikä ihme, että Priman taloon vuonna 1905 syntynyt Turun ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri sai nimen Maailman ympäri.
Elokuvateatteri Arkadian mainos. Kuva: Åbo Underrättelser 24.12.1909/Kansalliskirjasto.
Elokuvaesitykset jatkuivat tulevina vuosina myös Phoenixissa. Tapaninpäivänä 1909 avasi ovensa elokuvateatteri Arkadia, jonka sisäänkäynti oli Aurakadun puolella. Entistä ravintolasalia koristivat komeat öljyvärimaalaukset. Lehtitietojen mukaan Arkadia oli ”Turun uusin ja kodikkain biografiteatteri”. Näytäntöjen aikana kuultiin säestystä ”Blüthner-flyygelillä”, ja yleisöä viihdytti Hans Burmesterin orkesteri, toisinaan puhallinorkesteri. Näytäntöjä oli arkisin klo 16–22, pyhäpäivisin klo 15–23.
Tapani Maskulan haastattelema elokuva-alan veteraani Eino Näre muisteli 1960-luvulla, että Arkadiassa huomiota herätti kookas, musta ovimies, joka oli pukeutunut pitkään, punaiseen takkiin: ”Itse ohjelma käsitti kuusi tai seitsemän noin kymmenen minuutin pituista filminpätkää. Joka osan jälkeen vahtimestari kuulutti ovelta seuraavan jakson otsakkeen, pianisti löi soittimestaan mahtavat alkusoinnut ja ohjelma jatkui mielestäni perin jännittävänä.”
Arkadia-teatterin omistaja oli rouva Lucie Widell. Tosin sosialistinen Arbetet-lehti epäili häntä poliisikomisario Enbergin bulvaaniksi. Teatteri vaihtoi omistajaa jo vuonna 1911, sillä kilpailu oli ankaraa. Vuonna 1912 salin hankki paroni Hjalmar Stackelberg, joka remontoi sen perusteellisesti. Uusi lämmitysjärjestelmä ja ilmastointi eivät kuitenkaan auttaneet. Lopulta, tammikuussa 1913, koko teatterin kalustus huutokaupattiin, mukaan lukien kinematografilaitteet, matot, tuolit ja seinien öljyvärimaalaukset.
Arkadia sulki ovensa, mutta seuraelämän keskipisteenä Phoenx säilyi. Entiseen elokuvasaliin avattiin kahvila, ja syksyllä 1913 Phoenixin valtasi kansainvälinen suosikkitanssi, tango, jota turkulainen yleisö pääsi ihastelemaan.
Hannu Salmi
Lähteet:
Arkadia-teatterin mainos, Sosialisti 24.12.1909. Arvid Järnefelt: Veljekset. Otava, Helsinki 1900. Herman von Bardachin esityksen mainos, Uusi Aura 7.3.1897. K. B.: ”Bref från Åbo”, Västra Finland 13.3.1897. ”Polisteatern”, Arbetet 7.1.1910. Tapani Maskula: ”Turkulaisia eläviä kuvia”, Studio 7, Elokuvan vuosikirja 1961–1962. Suomen Elokuva-arkisto, Helsinki 1963. Hannu Salmi: ”Elävien kuvien Phoenix”, Turun Sanomat 15.2.2020.
Turussa kuohui kesällä 1688. Kaupungilla juoruiltiin oikeuspormestari Olaus Beckiuksen ja inspehtori Lars Lambin vaimon Maria Lambskan väitetystä luvattomasta suhteesta. Pormestarinna Magdalena Kyhn kiljui kadulla Lambskaa miehensä huoraksi. Lisäksi kaupungilla kulki huhu siitä, että pormestarinna oli hakenut apua noidalta miehensä ja Lambskan rankaisemiseen. Magdalena Kyhn ilmoitti, ettei hän ollut suinkaan hakenut apua tuhotakseen miehensä, vaan kääntääkseen tämän kovan sydämen jälleen puoleensa.
*
Oikeuspormestari Beckiuksen oli pakko tuoda juttu oikeuteen oman ja vaimonsa sekä Lambskan maineen puhdistamiseksi. Hänen selostuksensa keskeytyi kuitenkin alkuunsa, kun pormestarinna totesi miehelleen, että hän tiesi asiasta totuuden. Magdalena Kyhn kertoi tehneensä keväällä 1686 asiaa Uuteenkaupunkiin ja saaneensa matkalle tiennäyttäjäksi ja tulkiksi ratsumiehen vaimo Valborg Jöransdotterin. Paluumatkalla naiset pysähtyivät Mynämäen Thomas Keijaisen taloon.
Kun pormestari Beckiuksen perheriitaa alettiin käsitellä Turun kämnerinoikeudessa toukokuussa 1688, ilmoitti pormestari alkajaisiksi vaimonsa Magdalena Kyhnin halunneen tuhota hänet. KA z:196 TKO 8.5.1688, 192.
Pormestarinna käski suomea taitamattomana Valborgin kysyä talolliselta, oliko pormestari noiduttu. Talollinen vastasi Maria Lambskan tuhonneen pormestarin paloviinalla. Pormestarinna halusi tietää, osasiko talollinen parantaa hänen miehensä. Tämä antoi naisille vähän suolaa ja käski vaimo Kyhniä laittamaan sen miehensä tyynyn alle, minkä hän tekikin.
Pormestarinnalta kysyttiin, mistä hän tiesi hakea apua tältä talolliselta. Hän kertoi saaneensa tiedon eräältä turkulaiselta naiselta, joka oli neuvonut hänet toisen talollisen luo, joka kertoisi salaisen reitin noidan luo. Thomas Keijaisen mukaan naiset olivat pyytäneet häntä noitumaan pormestarin ja Lambskan niin, että he tulisivat päistään hulluiksi ja Lambska murtaisi jalkansa mennessään seuraavan kerran pormestarin luo. Naiset olivat talollisen mielestä kuin hullut yrittäessään pakottaa hänet tähän. Erityisesti Magdalena Kyhn, joka jankutti asiaansa kohotetuin käsin. Thomas antoi heille vähän suolaa vain tarkoituksenaan päästä heistä eroon, sillä hän ei osannut taikoa näiden tahtomia asioita.
Pormestarinna kertoi, että hänen luokseen oli tullut joitakin vuosia aiemmin eräs mies Norrbottenista. Mies oli tuijottanut kiinteästi Magdalenaa ja hänen miestään. Magdalenan kysyessä tuijotuksen syytä oli mies sanonut, että pormestari rakasti toisen miehen vaimoa ja tulisi lyömään ja pahoinpitelemään omaa vaimoaan kahden vuoden kuluttua. Magdalena Kyhn kertoi vielä, että turkkuri Matthias Rauch ja suutari Lorentz Timme olivat puhuneet miten väärin oli, että pormestari vihasi vaimoaan. Heidän mielestään hänet oli noiduttu. Rauch oli kertonut, että hänellä oli saksalainen kirja, jossa neuvottiin, miten kirouksen sai purettua. Tuli ottaa vähän suolaa ja laittaa se noidutun vasempaan kenkään. Suola oli sitten heitettävä olkapäiden yli.
*
Pormestarinna hermostui kesken oikeudenkäyntiä ja haukkui pormestaria useita kertoja kelmiksi ja hunsvotiksi. Pormestari myönsi käyneensä toisinaan iltaisin polttamassa piipullisen inspehtori Lambin kanssa, mutta poistuneensa sitten aina talosta. Magdalena kutsui edelleen Lambskaa useita kertoja kevytkenkäiseksi huoraksi ja sanoi, että hänen miehensä ja Lambska olivat majoittuneet Tukholmassa kolmeen tai neljään paikkaan ja maanneet ja eläneet yhdessä kuin mies ja vaimo. Pormestari Beckius kielsi edelleen tämän, mutta ilmoitti menevänsä heti uudelleen Lambin luo vaimonsa kiusaksi. Vaimoaan hän piti kunnian varkaana ja sanoi, että jos hän olisi saanut tehdä tämän kanssa niin kuin hän halusi, olisi Magdalena ollut jo kauan teilipyörissä pilkottuna.
Myös Maria Lambska tulistui pormestarinnaan ja sanoi, ettei hän jättäisi asiaa ennen kuin Magdalena päätyisi torille kaakinpuuhun rautoihin. Sekä pormestari että Lambska väittivät Magdalenan jauhaneen sisarensa Barbro Kyhnin kanssa suljettujen ovien takana pormestarin housut ja Lambskan sukat tuottaakseen näille epäonnea. Tästä syystä Lambska oli huutanut viidentenä helluntaipäivänä kadulla Kyhniä noita-akaksi, huoraksi ja varkaaksi useita kertoja.
Koko soppa oli lopulta syntynyt naisten välisestä vihanpidosta. Asia juontui jo muutaman vuoden taakse, jolloin naiset olivat olleet vielä ystäviä. Kun pormestari Beckius sitten viihtyi inspehtori Lars Lambin ja tämän vaimon Maria Lambskan seurassa pormestarinnan mielestä liian hyvin, oli riidan siemen kylvetty.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:196 8.5.1688, 192−201; 26.7.1688, 284−286.
Turun tauti on yksi ikävimmistä asioista, joista Turku on kotimaassa tullut kuuluisaksi. Alkujaan sanaparilla viitattiin korruptioon, eli rakennusliikkeiden ja paikallispoliitikkojen tekemiin sopimuksiin, jotka mahdollistivat Turun keskustassa laajamittaisen purkuaallon 1960- ja 1970-luvuilla. Sittemmin käsite on alkanut viitata yleisesti vanhojen rakennusten purkamiseen.
Turkua voidaan kuitenkin pitää myös rakennussuojeluajatusten suomalaisena kehtona, sillä vuonna 1955, purkuvimman ollessa vasta aluillaan, Turun historiallisen museon johtaja Irja Sahlberg sekä amanuenssi Carl Jacob Gardberg laativat museolautakunnan puolesta listan kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, joita olisi syytä varjella purkamiselta. Lista oli tiettävästi ensimmäinen Suomessa laadittu suojelulista.
C. J. Gardbergin vuonna 1958 ottama kuva Piispankadulta, jonka puuempireriviä yritti suojelulistallakin puolustaa. Lopulta rivistä purettiin kuitenkin kaikki paitsi lähimpänä tuomiokirkkoa olevat rakennukset. Kuva: Carl Jacob Gardberg/Turun kaupunginmuseo.
Gardberg muisteli myöhemmin kaupunginjohtaja Kalervo Pellisen suhtautuneen listaan vihamielisesti ja syyttäneen museolautakuntaa halusta suojella puolen kaupunkia. Gardbergin arvion mukaan suojeltaviksi esitettyjen kohteiden tontit kattoivat todellisuudessa noin neljä prosenttia Turun ruutukaava-alueesta ja lista käsitti vain osan sittemmin arvokkaiksi mielletyistä rakennuksista.
Listan 68 kohteesta purettiin 26 rakennusta sen laatimista seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Gardberg luonnehti jälkeenpäin monia näistä niin arvokkaiksi, ettei niitä myöhempinä vuosikymmeninä enää missään nimessä olisi hävitetty.
Vuosikymmeniä myöhemmin Gardberg kommentoi vuoden 1955 suojelulistaa itsekriittisesti. Siihen oli kelpuutettu vain rakennuksia ajalta ennen Turun paloa tai välittömästi sitä seuraavalta ajalta. Suojeluajattelu oli ottanut listan laatimisen jälkeisinä vuosikymmeninä suuria harppauksia. Yksittäisten rakennusmuistomerkkien vaalimisesta oli siirrytty suurempien kokonaisuuksien suojeluun. Tämän myötä myös ajatus suojelulistoista tuntui vanhentuneelta.
Vuoden 1955 listallakin oli silti yhtä rakennusta suurempia kokonaisuuksia. Listalta löytyivät nimittäin esimerkiksi Piispankadun puuempiretalot, jotka muodostivat yhtenäisen, tuomiokirkolta alkavan rivin. Tämä pitkä talorivi ei kuitenkaan säästynyt. Se purettiin, lukuun ottamatta kirkkoa lähimpänä sijaitsevia rakennuksia.
Tiina Männistö-Funk
Lähteet:
Gardberg, C. J. (1993). Byggnadssydd i Åbo på 1950-talet. Teoksessa M. Kairamo, M. Mattinen & S. Joutsalmi (toim.), Rakennettu aika. ICOMOSin Suomen osasto 25 vuotta. Helsinki: ICOMOS, Suomen osasto.
Gardberg, C. J. (1980). Skyddet av den bebyggda miljön. Teoksessa K. Mikkola (toim.), Genius loci. Otto-I. Meurmanin 90-vuotisjuhlakirja 4.6.1980. Helsinki: Rakennuskirja Oy.
Gardberg, C. J. (1977). Rakennetun miljöön suojelu. Suomen Turku 1977(4), 11–13.
Lahtinen, Rauno (2013). Turun puretut talot. Viides painos, ensimmäinen lisätty painos. Turku: Sammakko.
Männistö-Funk, Tiina (2022). Vanha kaupunki tuhon valossa: Carl Jacob Gardberg ja rakennussuojelu Turussa. Yhdyskuntasuunnittelu 60 (3), 50–70.
”On hirmuinen pakkainen”, kirjoitti Peter Schäfer Turun linnassa 3. maaliskuuta 1712. ”En voi kylmän tähden päällepitää kirjoittamista.” Schäfer oli virunut vankina jo viisi pitkää vuotta. Hän piti suomenkielistä päiväkirjaa, kirjoitti tapahtumiaan ja kokemuksiaan muistiin lähes päivittäin ja luki pietististä kirjallisuutta, jota hänelle salakuljetettiin säännöllisesti.
Turun linna Robert Wilhelm Ekmanin maalauksessa Talvikalastusta Turun linnan ulkopuolella, 1872 (yksityiskohta). Kuva: Kansallisgalleria.
Petter Schäfer (n. 1660–1729) oli aikakauden radikaaleja, Turun Akatemian maisteri, joka oli kokenut herätyksen jo opiskeluvuosinaan. Hän oli tutustunut Lars Ulstadiukseen, joka oli vuonna 1688 herättänyt kohua ja pahennusta, keskeyttänyt saarnan tuomiokirkossa ja alkanut itse soimata niin papistoa kuin kirkkokansaa. Schäferistä tuli Ulstadiuksen ajatusten kannattaja ja julistaja. Hän pakeni ulkomaille vuonna 1694 ja päätyi Lontoon kautta Pohjois-Amerikkaan, Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Vuosisadan vaihteessa hän palasi kuitenkin Turkuun, mutta ajautui jälleen ristiriitoihin. Hän syytti luterilaisuutta vääräoppisuudesta ja esitti synkkiä ennustuksiaan. Hän kieltäytyi käymästä ehtoollisella, ja lopulta hänet ”vietiin linnaan fankiuteen” 8. huhtikuuta 1707.
Tutkintavankeuden aikana Schäferiä yritettiin taivutella pyörtämään sanansa, mutta hän kieltäytyi itsepintaisesti antamasta periksi: ”En tottele. Kiivaudessa olin piispaa vastaan. Löin pöytään 2 eli 3 kertaa. Panin myssin päähäni. Puhuin paljon ja rohkiasti piispan pahasta menosta.” Lopulta Schäfer tuomittiin kuolemaan vuonna 1709, mutta kuninkaallinen majesteetti armahti hänet. Pietismin leviämisen estämiseksi toisinajattelija päätettiin pitää vangittuna, ja hänet eristettiin Turun linnassa vuoteen 1713 asti. Silloin hänet siirrettiin venäläisten joukkojen lähestyessä Gävleen.
Petter Schäferin päiväkirja tarjoaa näköalan 1700-luvun alun maailmaan. Hän kuvaa kirjallisia töitään ja lukemiaan teoksia, mutta myös tarkasti niin paastoamistaan kuin saamiaan ruokiakin. Hän ei näytä olleen millään tavalla eristyksissä vaan sai jatkuvasti tietoja niin kaupungilta kuin maailmaltakin. Keväällä 1710 hänen korviinsa kantautui asessori Gyllenkrokin tyly kohtalo:
”Asessori Anders Gyllenkrok lankesi äkisti sillan päässä Wittfotin puodin edessä, löi suun ja nenän vereen, kannettiin kottia ja hetken perästä kuoli. Äkisti tapahtui.”
Linnan muurien sisälle kantautui tietoja myös sotarintamalta, kuningas Kaarle XII:n edesottamuksista. Schäfer kirjoitti 14. syyskuuta 1709:
”Kovat sanomat kuului kuningas Carl XII:sta. Venäläinen löi koko armeijan Ukrainassa Pultavan kaupungin tykönä: 27.6. on tappelus ollut. Kuningas on päässyt [paennut]. Postisanomat sanovat hänen olleen 28.8. Benderin kaupungissa kovin sairas. Hän on nyt Turkin maassa.”
Schäferin arkipäivässä vuorottelivat toisaalta rakkauden kaipuu ja himo, toisaalta paastoaminen ja oman ruumiin kurittaminen. Hän eli kipujen keskellä, sääriluita särki ja hampaatkin tuntuivat hajoavan:
”Vedin langalla ulos ensimmäisen, toisen sormella. Kaikki hampaat ovat vallallensa; en tainnut purra pehmiää leipää. Länteeni on ulos vaipunut, suu ajettunut; en tainnut puhua selkiästi. Koettelin vettä juoda, thee- ja caphe-, mutta ei auttanut. Minun täytyi jättää paasto hampaiden ja kovan skärbukin tähden.”
Kaiken tämän keskellä omalaatuista saarnaajaa kävi tapaamassa kaikenlaisia turkulaisia, ja hän lähetti viestejään, ”bladeja” ja ”zedeleitä”, tuttavilleen. Päiväkirjan lopulla tunnelma tiivistyy, kun venäläisten joukot lähestyvät, ja Turku tuntuu jäävän vihollisen käsiin. Schäferille hävitys oli todistusta hengellisestä harhautumisesta:
”Herra lyö heitä, ei he tunne; hän hävittää heitä, vaan ei he tottele. Jumala nähköön sen surkeuden päälle! Se hengellinen hävitys on surullisempaa ja vahingollisempaa kuin se ulkonainen, ajallinen. Ei kenkään tunne, ei tee oikiaa parannusta, aamen!”
Hannu Salmi
Lähteet:
Petter Schäfer: Minä Pietar ja minä Anna. Päiväkirja vuosilta 1707–1714. Toimittanut Matti Piispa. Otava, Helsinki 2000.
Esko M. Laine: Schäfer, Petter. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– Luettu 22.2.2026.
Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Gyllenkrok. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2230>. Luettu 22.2.2026.
Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Lars Ulstadius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2817>. Luettu 22.2.2026.
Maija Rajainen kirjoitti 4.9.1944 Turussa kirjettä saadakseen ohjeita esimieheltään Pentti Renvallilta. Rajaisen elämässä ei tuolla hetkellä ollut juuri selkeitä kiintopisteitä. Kirjoituspäivänä astui Suomen puolelta voimaan jatkosodan päättänyt aselepo. Rajaiselle sodan päättyminen tiesi koko elämän asettamista uuteen järjestykseen. Hänellä oli virka Terijoen lyseon historian ja yhteiskuntaopin opettajana, mutta Terijoki ja siellä sijainnut koti olivat nyt Neuvostoliiton hallitsemalla alueella ja lukio toimi Lahdessa. Rajaisen aviomies Sergei oli vielä armeijan palveluksessa. Turkuun Rajaisen oli tuonut hänen sota-aikana eri jaksoissa tekemänsä työ Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan sotasaalisarkiston palveluksessa.
Turun maakunta-arkiston tutkijasali kuvattuna 8.2.1944, puoli vuotta ennen kuin Rajainen tuli Turkuun jatkamaan töitään. Kuva: Turun kaupunginmuseo RF020107.
Sotasaalisarkiston varsinainen toiminta oli päättynyt suomalaisten poistumiseen Petroskoista 21.6.1944, mutta Rajainen teki vielä Suomen kulttuurirahaston apurahalla tutkimusta Pentti Renvallin projektissa, jonka tarkoituksena oli tutkia Neuvosto-Karjalan historiaa sotasaalisarkistoon koottujen aineistojen pohjalta. Rajaisen kirje Renvallille avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, millaista oli elää hetkessä, jolloin kaikki oli muutoksessa ja tulevaisuuden näkymät hämärän peitossa.
Rajainen oli lähdössä hoitamaan siviiliasioitaan ja kysyi Renvallin mielipidettä, pitäisikö matka pitää mahdollisimman lyhyenä ja jatkaa töitä niin kauan kuin niiden teko oli mahdollista. Rajaisen huoli perustui siihen, että hänen Turun maakunta-arkistossa käyttämänsä sotasaalisarkiston kokoelmat oli koottu miehitetystä Neuvosto-Karjalasta. Rajainen oletti aivan oikein, että odotettavissa olevan rauhan ehdoissa olisi myös niiden palauttaminen takaisin Neuvostoliittoon.
Rajainen oli väitellyt Vanhan Suomen normaalikouluista, ja nyt hänen oli tarkoitus tutkia kouluoloja Neuvosto-Karjalassa. Jos sotasaalisarkiston kokoelmat palautettaisiin Neuvostoliittoon, hänellä ei olisi enää tarvitsemiaan lähteitä käytössä, vaan hänen tulisi kirjoittaa muistiinpanojensa pohjalta.
Toisaalta Rajainen kyseenalaisti koko tekemänsä työn mielekkyyden. Hän kirjoitti Renvallille olevansa pessimisti ja olettavansa, että, jos suhteet Neuvostoliittoon järjestyvät ”ystävälliselle kannalle”, ei kukaan painaisi Suomessa kirjaa, joka hänen lähteidensä perusteella oli syntymässä, vaikka hän miten yrittäisi katsoa asioita Neuvostoliiton kannalta, koska ”puolueetonta tiedettä ei naapurien käsityksen mukaan kerta kaikkiaan ole olemassa ja arkistolähteisiin pohjaava objektiivinen esitys on vielä suurempi pahan tahdon ilmaus kuin konsanaan esim. subjektiiviset muistelmateokset”.
Jälkikäteen katsottuna Rajaisen analyysi tilanteesta osui hyvin oikeaan. Vaikka myös Renvallin vastauskirjeen arvelu siitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hyvät välit olisivat vain väliaikaisia, piti paikkansa, se ei johtanut tilanteeseen, jossa miehitysaikana sotasaaliiksi otettujen aineistojen perusteella tehtyä tutkimusta Neuvosto-Karjalan kouluista olisi ollut mahdollista julkaista.
