Kaikki kirjoittajan Editor artikkelit

1900-luku

Liisa Tanner ja rautatienvierustan sammakot

Kommentoi

Puutaloyhtiömme Turun Koulukadun varrella on yli sata vuotta vanha. Olemme usein pohtineet, millaista elämä täällä on ollut eri aikoina, keitä yhtiössä on asunut ja miten ympäristö on kuluneiden vuosien aikana muuttunut. Kansallisarkiston digitoiman sanomalehtiaineiston avulla olemme saaneet pienen vilauksen menneestä yhden entisen asukkaan näkökulmasta. Tämä asukas on taiteilija ja opettaja Liisa Tanner, joka asui yhtiössämme lapsuudessaan ja myöhemmin aikuisena.

Liisa Tanner syntyi Turussa vuonna 1902 ja hän myös kuoli Turussa tasan 40 vuotta sitten vuonna 1986. Uransa aikana hän maalasi satoja muotokuvia ja myös maisemia. Tannerin kotona tehdyssä Uuden Auran haastattelussa kotia koristavatkin useat muotokuvat, joissa esiintyvät hänen sukulaisensa sekä taiteilija itse. Oman kodin seinien sisälle Tannerin työt eivät kuitenkaan jääneet, vaan hänen teoksiaan on ollut esillä ensimmäisen kerran vuonna 1928 ja tämän jälkeen useissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä. Myös Turun yliopiston taidekokoelmassa on useita Tannerin maalaamia muotokuvia.

Liisa Tanner maalaamassa taulua Koulukadun asunnossaan 1940-luvun lopulla. Turun kaupunginmuseo, Turun Sanomien kokoelmat. https://www.finna.fi/Record/tmk.161027033541700.

Tannerista löytyy useita lehtihaastatteluja ja näyttelyuutisia. Yksi mielestämme kiinnostavimmista on Turun Sanomien haastattelu vuodelta 1949. Kyseessä on juttusarja, jossa tunnetuilta turkulaisilta kysyttiin, miten nämä olivat tienanneet ensimmäiset rahansa. Haastattelussa Tanner kuvailee yksityiskohtaisesti Koulukadulla sijaitsevien puutalojen elämää, lasten leikkejä sekä alueen luontoa 1910-luvun lopulla.

Tanner aloittaa haastattelun kertomalla, miten erityisesti pihan tytöt olivat tavattoman yritteliäitä. He olivat esimerkiksi keksineet myydä luonnonkasveja apteekkarille. Tanner oli muiden mukana keräämässä kasveja, vaikkei tehnyt sitä mielellään. Kasveja nimittäin kerättiin puutalojen vieressä sijaitsevan rautatien alueelta, jossa kasvien seasta esiin hyppivät sammakot pelottivat häntä. Hän keräsi kasveja kuitenkin muiden pihan lasten mukana, jotta ei rikkoisi yhteishenkeä, jonka kertoi vallitsevan pihan tyttöjen keskuudessa.

Haastattelussaan Tanner muistelee, että lapset eivät käyneet kauppaa apteekkarin kanssa pelkästään kasveilla, vaan Tannerin kauhuksi myös iilimadoilla, joita lapset keräsivät Aurajoen rantamilta. Koska Tanner ei ollut osoittanut tarpeeksi suurta aktiivisuutta matojen pyydystämiseen, lähetettiin hänet apteekkarin luo tekemään kauppoja matosaaliista. Vaikka madot olivat pitkiä ja paksuja, proviisori totesi niiden olevan kuitenkin väärää lajia.

Lopulta tytöt keksivät tavan ansaita rahaa, joka oli myös Tannerille mieleinen. Taloyhtiön pihaan perustettiin näytelmäseura, joka järjesti iltamia pesutuvassa. Asukkaat suhtautuivat myötämielisesti näytelmäharrastukseen, vaikka pääsylipuista pyydettiin maksua 10 penniä. Rahaa näytelmäseuralle kertyi lopulta niin paljon, että he pääsivät teatteriin.

Tannerin lapsuuskertomus on kiinnostava monelta eri kantilta. Se antaa kurkistusikkunan lasten elämään ja leikkeihin Turussa 1900-luvun alussa, mutta kertoo myös ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Tänä päivänä esimerkiksi ajatus sammakon näkemisestä samassa paikassa rautatien varrella tai Turun keskustan alueella tuntuu miltei mahdottomalta, eikä iilimatojen kerääminenkään kuulu enää lasten harrastuksiin. Sen sijaan yhteiset leikit ja taskurahan tienaaminen taloyhtiön asukkaiden kustannuksella on Tannerin vanhalla kotipihalla edelleen suosittua. Näytelmäkerhojen sijaan lapset ovat kuitenkin useana kesänä perustaneet kesäkioskin.

Otto Latva ja Johanna Latva

Lähteet:

Helinä. Turkulaisia taiteilijattaria tapaamassa. Uusi Aura 24.2.1946.

Helinä. Miten ansaitsin ensimmäiset rahani IX. Turun Sanomat 12.11.1949.

Monto, Riitta. Liisa Tannerin luonnosnäyttely on turkulaista kulttuurihistoriaa. Turun Sanomat 4.10.2006. https://www.ts.fi/a/1074151397.

Palin, Tutta. Hilja Teräskeli – tietoa teoksesta. Turun yliopiston taidekokoelma 2024. https://art.utu.fi/object/hilja-teraskeli/.

Villehartti, Veli. ”Taiteen suurena tehtävänä on kirkastaa jokapäiväistä elämää”. Turun Sanomat 23.3.1947.

1900-luku

Matteus-passion ensiesitys Turussa

Kommentoi

”Mainehikas valiokuoromme Suomen Laulu vieraili eilen Turussa esittämällä illalla Mikaelinkirkossa J. S. Bachin suurenmoisen Matteus-passion miltei kirkontäyteiselle yleisölle”. Näin kirjoitti Uuden Auran kriitikko R. H. sunnuntaina 6. huhtikuuta 1947. ”Tämä teos esitettiin nyt tiettävästi ensimmäisen kerran kaupungissamme, ja teki sen esitys läsnäolleisiin valtaisan vaikutuksen.”

Saksalaisen Johann Sebastian Bachin (1698–1750) säveltämä Matteus-passio on tunnetuimpia kirkkomusiikin teoksia. Se käsittelee pääsiäisen aikaa Matteuksen evankeliumin mukaisesti tapahtumien sarjana, joka päättyy Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Musiikkiteos on kaksiosainen ja kestää yli kolme tuntia.

Matteus-passio esitettiin ensimmäisen kerran Tuomaan kirkossa Leipzigissa 1720-luvulla ja sen jälkeen vielä muutamia kertoja Bachin elinaikana. Matteus-passiota ei kuitenkaan kuultu Leipzigin ulkopuolella kuin vasta vuonna 1829, jolloin saksalainen säveltäjä Felix Mendelssohn Bartholdy esitti tekemänsä muunnelman teoksesta Berliinissä suurelle yleisölle. Mendelssohnin esityksellä oli käänteentekevä merkitys Matteus-passiolle sekä laajemmin Bachin perinnölle. Esityksen jälkeen Bach ja hänen teoksensa alkoivat saada laajempaa huomiota, ja 1800-luvun lopulla Bach oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä maailman tunnetuimmista säveltäjistä.

Nuottisivu Mendelssohnin vuoden 1829 Matteus-passionin sovituksesta. Kyseessä on koraali ”Wenn ich einmal soll scheiden”. Kuva: Wikimedia Commons.

Bachin Matteus-passiota alettiin esittää laajasti Saksan alueen ulkopuolella 1800-luvulla, mutta Suomessa musiikkiteos sai ensiesityksensä vasta pääsiäisenä 1921. Heikki Klemetin johtama kuoro nimeltä Suomen Laulu oli ottanut Matteus-passion ohjelmistoonsa ja esitti teoksen lyhennettynä suomenkielisenä versiona Johanneksen kirkossa Helsingin kaupunginorkesterin säestämänä.

Ennen 1940-lukua vain osia Matteus-passiosta oli esitetty Suomessa Helsingin ulkopuolella. Tilanne muuttui pääsiäisenä 1947, kun Klemetin suomentama versio sai ensiesityksensä Turussa. Suomen Laulu esitti teoksen tuolloisen kuoronjohtajansa Martti Turusen johdolla Mikaelinkirkossa. Kun Turusta haastateltiin Matteus-passion Turun ensiesityksestä, hän harmitteli, ettei musiikkiteosta voitu esittää Turun tuomiokirkossa. Syy tähän oli Turusen mukaan se, että tuomiokirkon urkulehteri oli niin pieni, ettei sinne mahtunut 90 henkeä käsittävää kuoroa, kahta orkesteria ja solistijoukkoa. Mikaelinkirkkoon joukko mahtui juuri ja juuri. Matteus-passion Turun ensiesityksen solisteina toimivat aikakauden tunnetuimmat suomalaiset oopperalaulajat Lea Piltti, Doris Hovimaa, Oiva Soini ja Väinö Sola. Soini lauloi Jeesuksen roolin, Sola oli evankelistana. Myös turkulaiset esiintyjät pääsivät loistamaan. Alkukuoron kohdalla mukana oli turkulainen Kipinä-kuoro, ja koko teosta säesti Turun kaupunginorkesteri helsinkiläisillä muusikoilla vahvistettuna.

Konserttitilanne Mikaelinkirkossa. Kuva: Atelier Alppila, Eemeli Reuna, Turun kaupunginmuseo.

Matteus-passio on säilyttänyt suosionsa pääsiäiseen keskeisesti kuuluvana kirkkomusiikkiteoksena, ja sitä on esitetty Turussakin useasti vuoden 1947 ensiesityksen jälkeen. Matteus-passio myös esitettiin Suomessa aina 1970-luvulle saakka Klemetin suomenkielisenä käännöksenä, minkä jälkeen sitä on kuoronjohtaja Ensti Pohjolan aloitteesta alettu esittää saksaksi ja lyhentämättömänä versiona.

Otto Latva ja Hannu Salmi

Lähteet:

Applegate, Celia. Bach in Berlin. Nation and Culture in Medelssohn’s Revival of the St. Matthew Passion. Lontoo: Cornell University Press, 2005.

”Bachin Matteus-passion ensiesitys Turussa pääsiäisenä”, Turun Sanomat 30.3.1947.

F. I., ”Johann Sebastian Bachin Matteus-passio”, Turun Sanomat 6.4.1947.

R. H., ”Bachin Matteus-passio Turussa”, Uusi Aura 6.4.1947.

Suomen Laulun Matteus-passio. n.a. https://suomenlaulu.fi/matteus-passio/. (Viitattu 27.3.2026).

1900-luku

Aprillausta vuonna 1910

Kommentoi

Turkulaiset sanomalehdet ovat julkaisseet aprillipiloja jo pitkään, ainakin 1800-luvulta lähtien. Aprillauksen ytimenä on pitkään ollut juksata ihmiset jonnekin ties millä lupauksella tai yllättävällä näyllä. Keväällä 1910 Uusi Aura onnistui ihmisten liikuttamisessa mielestään niin harvinaisen hyvin, että lehti käytti menestystään huomioarvonsa markkinoinnissa.

Kuva puistosta, jossa näkyy lammikko ja kaksi naista.
Urheilupuiston kesäistä charmia 1900-luvun alussa. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Turun kaupunginmuseo / Finna.fi.

Pikku-uutinen perjantaina 1.4.1910 ilmoitti ”lappalaisjoukkueen” eli 11 hengen saamelaisryhmän eläimineen vierailevan Turussa: ”Nämä perheet oliwat kyllästyneet oleskeluunsa Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa samoinkuin heidän poronsakin, joitten mieli palaa takasin kylmään, mutta reipastuttawaan Lapin ilmastoon. — Lappalaiset owat pystyttäneet kotansa Urheilupuistoon, jossa siis turkulaisilla tänään aamupäiwällä on tilaisuus nähdä aito lappalais-elämää pienine nahkapukuisine palleroineen, poroineen ja wihaisine rakkikoirineen.”

Uutinen sisälsi monia uskottavia seikkoja, sillä saamelaisten kiertueista ulkomaille, kuten matkasta hampurilaisen eläintarhan ”kansatieteelliseen näyttelyyn”, oli kerrottu aiemmin lehdissä. Ilmeisin vihje huijauksesta oli se, että erikoisten vieraiden näkemisellä oli kiire, sillä aikaa oli vain tänään aamupäivällä: ”Seurue matkustaa iltapäiwän junassa klo 3,20 pohjoiseen.” Kenties junan väitetty lähtöaika oli hatusta vedetty eli vihje sekin.

Kuvassa on grafiikalla ympäröity tekstistä koostuva mainos, joka kehuu julkaisevaa lehteä ilmoituskanavana.
Lehti vetosi etusivun mainoksessaan eilisen aprillipilansa menestykseen. Lähde: Uusi Aura 2.4.1910, etusivu.

Seuraavana päivänä (2.4.) Uuden Auran toimittaja ilakoi jatkouutisella ”Oikea kesäpäivä”. Pakinatyylisen tekstin mukaan huhtikuun ensimmäinen päivä muistutti jo kesäpäivää myös ihmisten vilkkaan ulkoiluinnon suhteen: ”Warsinkin ohjasiwat sankat parwet askeleensa Urheilupuistoon, joka yleensä näyttää jääneen suurelta yleisöltä unohduksiin.” Pieni reippailu mäkimaastoon kohensi mieltä ja verenkiertoa!

Lehti jatkoi: ”Ellei siellä kaikkea näekään, mitä luulee, esim. lappalaisia, joitten lapsille muutamat jo kuuluwat makeisiakin wieneen, tai muita harwinaisuuksia, sen ensimmäisenä aprillina kernaasti antaa anteeksi”. Tekstin alaviitteessä luki latojan huomautus: ”Tarkkaawa lukija näki muuten edellisen päiwän numerosta, että Hagenbeckin lappalaiset owat lähteneet Königsbergiin ja Lontooseen.”

Etusivulla 2.4.1910 Uusi Aura mainosti olevansa erinomainen kanava ilmoittajille, minkä todisti eilisen ”vähäisen aprillipilan” voima saada ”koko kaupunki” liikkeelle. Uusi Aura oli laajalevikkinen ja aatteellisesti oikeistolaisesti suuntautunut, vanhasuomalaisten lehti. Vaikka emme tiedä ilman muita lähteitä, miten Turkua läpäisevä juksaus oli kyseessä, epäilemättä uskottava pila usein liittyi, kuten tässä, ajankohtaiseen aiheeseen.

Nykyään tällaista saamelaisten kuvittelua, esittelyä ja kiertueita voidaan lähestyä niin kotimaisena kolonialismina, jonka avulla voitiin myös vetää uteliaita nenästä, kuin saamelaisten omana toimeliaisuutena liikkua ylirajaisesti Suomessa ja maailmalla.

Petri Paju

Lähteet

Lappalaisjoukkue. Uusi Aura, 1.4.1910, nro 73 A, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803554?page=4

Lappalaisseurue Hampurissa. Uusi Aura, 31.3.1910, nro 72, s. 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803551?page=5

Arpi: Oikea kesäpäivä. Uusi Aura, 2.4.1910, nro 74, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803557?page=4

Lehtola, Veli-Pekka. Entiset elävät meissä. Saamelaisten historiat ja Suomi. Gaudeamus, Helsinki 2022.

1800-luku, 1900-luku

Juhlistiko Turku kahdesti 700-vuotisjuhliaan?

Kommentoi
Kuvakaappaus Turun Sanomien 2.12.1927 ilmestyneestä numerosta (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)

Turku vietti 700-vuotisjuhliaan vuonna 1929 näyttävin menoin. Kaupungissa järjestettiin lukuisa määrä erilaisia tapahtumia ja huvituksia, joihin kaupunkilaiset saivat osallistua. Juhlien yhteydessä pidettiin myös suuret Turun messut, jotka ovat jääneet elämään modernismin yhtenä esiinmarssina. Mutta voiko olla, että Turku olisi juhlistanut jo kerran aikaisemmin 700-vuotista historiaansa, kuten Turun Sanomat 2.12.1928 otsikossaan ”Kun Turku vietti 700-vuotisjuhliaan” antoi ymmärtää.

Näiden vuonna 1857 vietettyjen juupeli- tai riemujuhliksi kutsuttujen juhlallisuuksien julkinen syy oli juhlistaa kristinuskon oletettua saapumista ensimmäisen ristiretken mukana Suomen alueelle vuonna 1157. Nykytiedon valossa juhlien ajoitus (ja motiivi) oli varsin ongelmallinen, mutta aikalaisille juhla edusti luterilaisen uskon riemujuhlan ohella suomalaisuuden ja kansallisten juurien etsintää. Juhlat olivat valtakunnalliset, ja esimerkiksi Helsingissä yliopisto juhlisti vuotta jo toukokuussa vihkimällä tohtoreita ja maistereita kahdessa erillisessä promootiossa.

Turussa riemujuhlia vietettiin perinteisin menoin yhdistämällä jumalanpalvelus ja sitä seurannut isompi yhteinen juhla ohjelmineen. Juhlapäivä käynnistyi varhain tykinlaukauksilla, ja Tuomiokirkossa järjestettiin aamusta asti useampi jumalanpalvelus. Kupittaalla taas juhlittiin torvimusiikin ja kuorolaulun voimin koristeellisessa, ristiretkiä ihannoivasti korostavassa ympäristössä. Juhlan arvokkuutta aikalaisten silmissä nostatettiin erikseen sävelletyllä juhlakantaatilla ja painattamalla juhlavuodesta muistomitali.

Muistomitali kristinuskon saapumisen 700-vuotisjuhlan kunniaksi vuodelta 1857. Suunnittelija Alexander Ljalin, kaivertaja Mihail Kutškin, tilaaja: Suomen senaatti. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Mutta miksi Turun Sanomat liitti kristinuskon muistojuhlan Turun kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksiin? Näyttää siltä, että kyse oli Turun Sanomien ja toimittaja Julius F–g:n pyrkimyksestä liittää oletettu kristinuskon saapuminen ja Turun synty yhteen. Lehti ei suoraan väitä, että Turku olisi perustettu jo 1157, mutta se synnyttää oletuksen, jonka mukaan Turku olisi ollut olemassa jo 1157. Täten kristinuskon riemujuhlan lisäksi tulisi juhlistaa myös Turun kaupungin historiaa

Turun Sanomat pohjasi kirjoituksensa etenkin Sanomia Turusta -lehden riemujuhlakoontiin 23.6.1857. Siinä lehden toimittaja kirjoittaa, kuinka riemujuhlaa vietettiin Turussa ”siinä paikassa, josta sanomien mukaan Kristuksen oppi ensin saarnattiin”. Samasta näkökulmasta kirjoitti myös Åbo Tidningar numerossaan 23.6.1857.

Mikään muu aineisto ei kuitenkaan tue ajatusta, että Turussa olisi vietetty kesällä 1857 kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksia. Päin vastoin seremoniat keskittyivät nimenomaan kristinuskoon ja ensimmäisiksi uskottujen saarnaamisten ympärille, ei Turun kaupungin perustamisen ympärille. Tämän varjolla juhlien tärkein pitopaikka oli Tuomiokirkko jumalanpalveluksineen, vaikka myös Kupittaan vanhalla pyhän Henrikin lähteellä riemuittiin vuosipäivää.

Kytkös kristinuskon saapumisen ja Turun kaupungin perustamisen välille jää siis vain parin toimittajan ajatteluksi, eikä Turussa vietetty kaupungin perustamisjuhlia ensimmäisen kerran kuin vasta 1929. Tällöinkin kyse oli virhetulkinnasta, joka sitten jäi elämään elinvoimaisena rajapyykkinä.

Topi Artukka

Lähteet:

Sanomia Turusta 2.6.1857, 23.6.1857, 15.9.1857, 27.10.1857.

Suometar 5.6.1857.

Turun Sanomat 2.12.1928.

Åbo Tidningar 23.6.1857.

1600-luku

Kunnialliset hautajaiset

Kommentoi
Hopeoituja kuparikoristeita vuonna 1677 kuolleen rouva Märta Oxenstiernan arkusta Hornien sukuhaudasta Turun tuomiokirkosta. Veli Pekka Toropainen 2025.

Mitä tarvittiin 1600-luvulla kunniallisten hautajaisten järjestämiseen? Rahaa tietenkin! Rahaa tarvitsivat aateliset hautajaiskulkueessa kannettaviin hautajaisvaakunoihinsa, koristeellisiin arkkuihinsa ja kivestä veistettyihin hautamuistomerkkeihinsä. Sekä aatelisto että porvaristo lahjoittivat Turun tuomiokirkolle kastemaljoja, messuvaatteita ja muita kallisarvoisia esineitä Jumalalle kunniaksi ja oman muistonsa säilyttämiseksi. Mutta oli köyhänkin maksettava killinkinsä päästäkseen kunniallisesti hautaan.

*

Raadin jäsen Johan Graan valitti kesällä 1695, että Per Nissilän vaimon Elisabet Jakobsdotterin ruumis oli löydetty Vanhalta Kirkkokadulta avoimesta kellarista, jossa se oli ollut jo kolmen vuoden ajan oltuaan sitä ennen puolen vuoden ajan kotona. Nissilä ilmoitti, ettei hänellä ollut varaa antaa haudata vaimoaan. Hän oli odottanut, että tämän sukulaiset Oriveden Onnistaipaleelta tulisivat kaupunkiin ja antaisivat haudata hänet. Nissilä sanoi vielä, ettei siitä ollut kuin puoli vuotta, kun hän vei vaimonsa ruumiin salaa kelkalla kellariin eräänä yönä. Sitä ennen se oli ollut kolme vuotta hänellä kotona siitä lähtien, kun vaimo kuoli hieman ennen joulua 1692. Oikeus halusi kuulla niitä vaimoja, jotka olivat olleet laittamassa ruumista arkkuun. Vaimot todistivat, että pariskunta oli elänyt yhdessä kauniisti ja vaimon olleen kauan sairaana ennen kuolemaansa. Vaimo Elisabet määrättiin haudattavaksi. Koska mies olisi voinut antaa haudata tämän köyhyytensä vuoksi ilmaiseksi, määrättiin hänelle tuhannen hopeataalarin sakot, joka oli rikkaan kauppiaan talon arvo. Asia tosin alistettiin hovioikeudelle, sillä sakkoja hän ei olisi kyennyt maksamaan.

*

Papisto sai osallistumisesta hautajaisprosessiin korvauksen. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, vaan papistoa pidettiin rahanahneena. Niinpä tuomiokirkon suomalainen kappalainen Jacobus Kilovius ja hospitaalinsaarnaaja Lars Kanis valittivat toukokuussa 1669, että Luostarikorttelissa asuva vaimo Gertrud Ambrosiusdotter oli laulanut heistä virren Herre tu äst min skiölldh sävelellä seuraavaa suomen kielellä: 

Kilo virren allcka,
Kanis saa marckan pallcka,
Kanis käy Kilon edell,
Kilo sit rumin edell.
Kanis hän edes prise,
Ja Kilo peräs härise.
Kanis käy Kilon edell,
Kilo sitt rumin edell,
puall marcka aja taka,
eij hän sijt ikän laka.

*

Aatelisrouva Ingeborg Stensdotter Tavast kertoi oikeudelle toukokuussa 1686, että hän oli sopinut jo vuonna 1678 Simon Lydemanin kanssa, että tämä valmistaisi rouvan omasta kuparista tämän miehen majuri Kristian Fredrik von Wedellin ruumisarkkuun osia. Hinnaksi oli sovittu 50 taalaria, ja Lydeman oli jo saanut puolet summasta. Nyt rouva vaati sekä kupariaan että rahojaan takaisin, sillä työ ei ollut valmistunut. Lydeman kertoi käyttäneensä kuparin arkun jalkoihin ja koristeisiin, jotka hän oli valmistanut kultaseppä Kasper Kellnerin mallien mukaan. Rouva vain ei ollut hänen mukaansa ollut kiinnostunut näin pitkään aikaan työstä. Kupariosat Lydeman sanoi toimittaneensa Kellnerille hopeoitavaksi yhdessä kahdeksan hopealuodin kanssa. Paikalla ollut Kellner sanoikin hopeoineensa ne ja hänelle oli luvattu työpalkkana 120 taalaria. Lydeman sai pitää 25 taalariaan, sillä hän oli tehnyt työnsä ja toimittanut kuparin Kellnerille. Tämä ei puolestaan voinut osoittaa toteen väitettään siitä, että koristeet olisivat tuhoutuneet tulipalossa, ja hän joutui maksamaan materiaalista 20 taalaria Ingeborg Tavastille ja menetti työpalkkansa. Majuri oli jo tässä vaiheessa haudattu toiseen arkkuun.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

KA (Kansallisarkisto) z:37, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 19.5.1669, 234–241; KA z:62, TRO 8.7.1695, 288–290.

KA z:194, TKO (Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat) 12.5.1686, 48−49; KA z:202, TKO 25.6.1695, 386−387.

1900-luku

Kolme poliisikuolemaa vuonna 1930

Kommentoi

Vuonna 1930 turkulaispoliisit menettivät riveistään kolme poliisia: Vanhemman konstaapeli Karl Jäspin, ylikonstaapeli Anton Lagerroosin ja ratsukonstaapeli Eino Tuomen. Lagerroosin ja Tuomen kohtaloksi tuli liikenneonnettomuus, kun taas Jäspi sai surmansa virantoimituksessa väärinkäsitysten sarjan vuoksi.

Talvinen, vähäluminen tienäkymä risteyksestä Turussa. Etualalla alamäkeen oikealta vasemmalle kulkeva sula asfalttitie, taustalla kauemmas loittoneva pienempi katu. Loittonevan kadun päässä vasemmalla puolella korkea kerrostalo vasemmalla puolella, samoin kadun oikealla puolella. Loittonevan kadun varrella kerrostaloja, pysäköityjä autoja ja kadun päässä savupiippuja.
Vähä-Hämeenkadun ja Uudenmaankadun risteys, missä johtaja Salomon Konsky törmäsi autollaan ylikonstaapeli Anton Lagerroosiin elokuussa 1929. Kuva: Riku Kauhanen.

Anton Lagerroos menehtyi sydänkohtaukseen 30. syyskuuta 1930, mutta siihen johtanut tapahtumasarja sai alkunsa jo vuotta aiemmin. Lagerroos oli 21. elokuuta 1929 Vähä-Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmauksessa keskustelemassa toisen konstaapelin kanssa, kun yllättäen johtaja Salomon Konsky (1886–1940) törmäsi autollaan Lagerrosiin ja rakennuksen seinään. Toinen konstaapeli ehti väistää, mutta Lagerroos sai vammoja polveen, nilkkaan ja rintakehään. Hänet laskettiin sairaalasta hoidettavaksi kotiinsa. Kuulusteluissa Konsky selitti, että oli unohtanut jarruttaa, mutta asiaa tutkittaessa selvisi, että Turun poliisilaitos oli evännyt häneltä ajokortin huonon näkykyvyn vuoksi. Konsky olikin käynyt hankkimassa korttinsa Porista, missä Konskylla oli vaatetusliike. Lagerroos sai törmäyksen seurauksena sydänoireita, jotka koituivat hänen kohtalokseen syyskuussa 1930.

Samana päivänä 7. lokakuuta 1930, jona Lagerroos haudattiin, menehtyi ratsukonstaapeli Eino Tuomi. Hän oli ratsupartiossa Raunistulassa konstaapeli Suomisen kanssa, ja he yrittivät tavoittaa kahta polkupyöräilijää, jotka ajoivat ilman valoja. Ratsumiehiä vastaan tuli omnibussi, joka pysähtyi, mutta sen takaa tuli yllättäen pyöräilijä, jolloin bussia ohittavan Tuomen hevonen kompastui pyörään ja kaatui. Tuomi jäi jalastaan kiinni jalustimeen, ja kun hevonen pillastuneena nousi pystyyn ja laukkasi karkuun sai perässä laahautuva Tuomi päähänsä vaikean murtuman ja menehtyi tunnin kuluttua.

Vanhempi konstaapeli, etsivä Karl Jäspi oli lähetetty 1. toukokuuta 1930 yhdessä etsivä F. Lindströmin kanssa Porin Rykmentin kasarmeille, eli nykyisen yliopiston alueelle Yliopistonmäelle etsimään kommunisteja, joiden huhuttiin olevan liikkeellä laittomissa aikeissa. Täällä etsivät törmäsivät kahteen epäilyttävään mieheen, joiden kanssa he ryhtyivät juttusille. Poliisin tietämättä Porin Rykmentti oli asettanut kommunisteja jahtaamaan kaksi omaa tutkijaansa, reserviupseerikokelaita siviiliasussa. Heitä kasarmeille saapunut parivaljakko luonnollisesti epäilytti suuresti. Kun sotilaat kysyivät, olivatko nämä etsiviä, he luonnollisesti kielsivät tämän. Kun sotilaat edelleen utelivat etsiviltä, tiesivätkö nämä mitään kiellettyjen lentolehtisten salakuljetuksesta rykmenttiin, arvelivat etsivät saaneensa kommunistinsa kiinni ja ryhtyivät pidättämään näitä. Syntyneessä käsikähmässä toinen sotilas otti esille taskuaseensa ja ampui Jäspiä vatsaan. Toinen sotilas taas haavoittui jalkaan poliisien laukauksista. Haavoittuneet vietiin sairaalaan, missä Jäspi menehtyi haavoihinsa. Jäspi haudattiin 12.5.1930 Turun uudelle hautausmaalle. Hautajaiskulkueessa oli mukana Porin Rykmentin soittokunta soittamassa suruhymniä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Poliisisurmat-tietokanta. Poliisimuseo.fi, https://poliisisurmat.poliisimuseo.fi/?s=&orderby_field=sukunimi_asc
Poliisimies: poliisijärjestöjen äänenkannattaja 20/1930.
Satakunnan Kansa 3.5.1930.
Suomen poliisilehti 9/1930; 19/1930.
Turun Sanomat 22.8.1929; 13.5.1930.

1700-luku

”Kaikkein Armollisin Kuninkaamme”

Kommentoi

Toukokuussa 1775 odotettiin Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n vierailua Turkuun. Maaherra Christoffer Rappe oli lähtenyt seurueineen Ahvenanmaalle vastaan, ja sieltä hän seurasi kuningasta Turkuun asti. Vihdoin aamulla 25. toukokuuta kaikuivat tykinlaukaukset merkkinä kuninkaan laivan lähestymisestä. Hovioikeuden jäsenet, maistraatti, akatemian professorit ja paikalliset sotilasosastot asettuivat Linnankentälle odottamaan Hänen Majesteettiaan, kunnes vihdoin kello 10 aikaan kuninkaan alus lipui Pikisaaren tuntumaan. Kun heinäkuussa sanomalehti Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kertoi kuninkaan saapumisesta, todettiin, miten aamu oli ollut sumuinen ja kolea, mutta kun Kustaa III astui Turun kamaralle, ”ilma muuttui täällä kirkkaaksi ja lämpimäksi”.

Kustaa III Alexander Roslinin muotokuvassa, 1777. Kuva: Wikimedia Commons.

Iltapäivällä kuningas rantautui, nousi ratsaille ja suuntasi kohti kaupunkia. Paikalle kerääntyneet turkulaiset saattelivat kuningasta riemuhuudoin. Kaupungin linnanpuoleiselle rajalle oli pystytetty juhlaa varten portti, jonka oli suunnitellut kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder.  Siihen oli kaiverrettu latinankielinen omistuskirjoitus ”isänmaan isälle” ja ”vapauden palauttajalle”. Kaupungin puoleiselle sivulle oli kirjoitettu säkeitä Vergiliukselta: ”Mikä onnellinen aikakausi on tuonut sinut? Ketkä suuret vanhemmat ovat synnyttäneet sinut? Aina on kunniasi, nimesi ja maineesi elävä!”

Kun Kustaa III oli asettunut majapaikkaansa, maaherran residenssiin, hän järjesti vastaanoton. Koko kaupunki oli koristeltu, ja kunnianosoituksia kuninkaalle oli sijoitettu joka puolelle. Raatihuoneelle oli tehty transparangeja, ohuelle kankaalle tai paperille piirrettyjä kuultokuvia, jotka valaistiin takaa päin. Toisessa nähtiin vuori, jonka laelta purot valuivat alas ja kastelivat maata. Samalla vuori suojeli maan kukoistusta takana myrskyävältä mereltä. Kuvan lisäksi transparangissa hehkui teksti: Tuetur & rigat (Suojelee ja kastelee). Toinen raatihuoneen näyttävä kuva esitti kevään puhkeamista, ja sitä saatteli teksti: Fert gaudia secum (Tuo ilon mukanaan). Molemmat ylistivät ”kaikkein armollisimman kuninkaan” elähdyttävää voimaa: kuningas oli vakaa kuin vuori ja samalla uuden elämän lähde. Kuninkaallisen Akatemian kirjastoon oli puolestaan asetettu näyttävä vaasi, jota Minerva-jumalatar kannatteli käsissään, ja vaasissa luki teksti: Hoc Numine lætatur Pallas (Tästä jumaluudesta Pallas iloitsee).

Illalla kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Maistraatti oli jo huhtikuussa määrännyt, että julkisten tilojen lisäksi yksityiskodit piti illalla valaista kynttilöin. Panu Savolaisen mukaan tämä oli todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun juhlavalaistus ulotettiin laajemmin kaupunkilaisten tehtäväksi. Luonnontieteilijä Pehr Kalm kirjoitti päiväkirjaansa 25. toukokuuta: ”Seuraavana yönä koko kaupunki valaistiin, ilotulitteita ja raketteja suhisi Wuorebergin [Vartiovuoren] laelta; musiikkia ja laulua ylhäällä kirkontornissa.”

Kustaa III viipyi Turussa 31. toukokuuta asti. Hän sai tietää paljon Kuninkaallisen Akatemian toiminnasta, hänelle esiteltiin kaikki auditoriot, ja pääsipä hän samalla seuraamaan myös väitöstilaisuutta. Pehr Kalm sai kunnian esitellä Akatemian puutarhaa, ja Kalm kirjasikin muistiin, miten kuningas esitti innokkaasti kysymyksiä. Vierailu oli ratkaiseva, sillä kuningas antoi rahakirstustaan varoja uusia istutuksia varten ja myöhemmin lahjoitti kasvihuonekasveja omasta puutarhastaan.

Turkulaisten mieliin Kustaa III:n vierailu jäi pitkäksi aikaa, ja monenlaisia tarinoita kerrottiin. Erään muistikuvan mukaan kuningas olisi osallistunut Kärsämäellä sotilasparaatiin, jota tahdittivat soittokunnan sävelet. Rumpali epäonnistui kuitenkin tahdin lyönnissä siinä määrin, että kuningas närkästyi ja kysyi, eikö löytyisi taitavampaa rumpalia. Silloin kapellimestari ilmoitti, että muuan oboisti Jahn oli taitava ja hallitsi useita soittimia. Jahn otti kuninkaan toiveesta rummut hoitaakseen ja teki työnsä niin hyvin, että Kustaa III taputti häntä ihastuneena olkapäälle ja sanoi luottamuksellisesti: ”Se oli kaunista, toveri!”

Hannu Salmi

Lähteet:

K. F. W.: Ur Gustaf III’s eriksgata i Åbo. Veckans krönika 6/1910.

Pehr Kalm: Päiväkirjamerkinnät Turun vuosilta 1772–1779. Toimittaneet Samuli Helama, Jari Holopainen ja Henry Väre. Faros-kustannus, Turku 2026.

Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo 15.7.1775, 31.7.1775.

Hannu Laaksonen: Kun juhlavalaistu Turku vastaanotti Kustaa III:n. Turun Sanomat 26.10.2008.

Panu Savolainen: Teksteistä rakennettu kaupunki Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Sigillum, Turku 2017.

1800-luku

Sopimatonta käytöstä harjoittava leipurinvaimo

Kommentoi

Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapauslaki tarjosi naisille ensimmäistä kertaa oikeuden oman, itsenäisen elinkeinon harjoittamiselle. Täysin vapaata se ei ollut, sillä naimisissa olevat naiset pysyivät holhoojiensa edusmiehisyyden alaisina aina 1930-luvulle saakka – toisin sanoen he tarvitsivat elinkeinonsa harjoittamiselle miehensä suostumuksen.  Sitä ei aina ollut helppo saada, kuten Amanda Caleniuksen (1846–1890) tapaus osoittaa.

Leipurimestari August Caleniuksen kanssa naimisissa ollut Amanda aloitti liiketoimintansa jo vuonna 1879,  jolloin hän ilmoitti myyvänsä omiin nimiinsä mämmiä, piirakoita, pasteijoita ja torttuja sekä tuoreita munia. Amanda piti myös pitopalvelua, joka järjesti häitä ja juhlia maksua vastaan. Lisäksi hän huusi huutokaupasta itselleen vuodeksi ravintolaoikeudet Ruissalon kansanpuistossa sijainneesta Allmänna Promenadenista 500 markalla. Kaksi vuotta myöhemmin hän maksoi oikeuksista 1 000 markkaa, mutta Maistraatti katsoi, ettei hän enää ollut tähän tehtävään kelvollinen. Syynä olivat toistuvat kahnaukset virkavallan kanssa, juhlissa esiintyneet järjestyshäiriöt, poliisin halventaminen sekä sopimaton käytös. 

Ryhmäkuva Ruissalon kansanpuistossa sijainneelta Allmänna Promenadenin terassilta vuodelta 1894. Kuvaajana Axel Tammelander, Vapriikin kuva-arkisto.

Amanda ei kuitenkaan antanut periksi. Hän hankki itselleen oikeudet viinien myyntiin, vuokrasi Iso-Heikkilästä lukaalin häitä ja juhlia varten, hankki käyttöönsä myyntipaikan Aleksanterin torilta sekä alkoi ylläpitää kylpylaitosta. Vuoden 1886 alussa Amandan toimet saavuttivat kuitenkin mittasuhteet, jotka eivät enää saaneet hänen miehensä suostumusta, vaan tämä ilmoitti paikallislehdissä kieltävänsä muiden käymästä vaimonsa kanssa kauppaa tai myymästä hänelle tavaroita velaksi.

Leipuri August Caleniuksen paikallislehteen laittama ilmoitus liiketoiminnan kieltämisestä hänen vaimonsa kanssa, Turun Lehti 23.3.1886 no 23

Syy kiellolle selvisi nopeasti. Ensin Amanda ilmoitti lopettavansa liiketoiminnan. Seuraavaksi hänen miehensä ilmoitti pariskunnan tehneen konkurssin ja hänen vaimonsa poistuneen kaupungista. Amanda oli nimittäin saanut syytteet poliisiin kohdistuneesta kunnianloukkauksesta sekä kiroilemisesta. Varojen puutteessa hänet oli määrätty vankeuteen 24 päivän ajaksi. Lisäksi kävi ilmi, että Amanda oli ostanut huutokaupasta velaksi suuren määrän juhlakäyttöön tarkoitettuja huonekaluja ja jättänyt laskunsa maksamatta. 

Oikeuteen Amanda päätyi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin häntä syytettiin Helsingissä ravintolan laittomasta ylläpitämisestä, luvattomasta oluen anniskelusta sekä pyhäpäivän rikkomisesta. Tämä ei saanut Amandaa muuttamaan tapojaan, vaan monen muun pienimuotoista kauppaa harjoittaneen naisen tapaan hänen oli toimeentulonsa turvatakseen kerta toisensa jälkeen turvauduttava luvattomaan oluenmyyntiin, josta häntä rangaistiin viimeisen kerran Hangossa vuoden 1890 lopulla.

Jarkko Keskinen

Lähteet:

Keisarillisen Majesteetin armollinen asetus 31.3.1879.

Aura 1.10.1885 no 115 (viinin myyntioikeudesta); 23.3.1886 no 35 (kauppiasoikeuksien luopumisesta); 13.5.1886 no 56 (sopimattomasta käytöksestä ja vankeudesta). 

Sanomia Turusta 19.9.1885 no 217 (juhlien organisoinnista); 17.12.1885 no 293 (juhlalukaalien vuokraamisesta); 29.1.1886 no 23 (kylpylaitoksesta); 30.4.1886 no 98 (konkurssi-ilmoituksesta); 19.5.1886 no 114 (maksamattomista huonekaluista).

Turun Lehti 21.3.1883 no 22 (ravintolaoikeuksista); 23.3.1886 no 23 (kieltoilmoituksesta).

Åbo Posten 16.4.1878 no 89 ja 23.3.1879 no 1879 (elintarvikkeiden myynnistä).

Åbo Tidning 24.4.1885 no 109 (ravintolaoikeuksista); 14.10.1885 no 279 (häiden ja muiden juhlien järjestämisestä); 18.12.1885 no 344 (kahnauksista poliisin kanssa); 20.1.1886 no 18 (torikaupasta); 3.1.1886 no 2 (kylpylaitoksesta); 19.7.1886 no 192 (syytteistä Helsingissä); 11.10.1890 no 276 (syytteistä Hangossa).

1700-luku

Geografisia huomioita Turusta

Kommentoi

Jos sinun pitäisi kirjoittaa sivun verran tekstiä tämän päivän Turusta, mistä kertoisit? Millaisia asioita haluaisit välittää tuleville lukijoille 250 vuoden päähän?

Maantiedon kirja 1770-luvulta pelastui tulipalosta. 

Käsissäni on Daniel Djurbergin (1744–1834) kirja Geografie, joka on julkaistu vuonna 1778. Tämä kappale kirjaa on tiettävästi pelastettu palavan apteekin yläkerrasta Ruotsin Uumajassa 1940-luvulla. Teos on sarjan toinen osa, ja siitä löytyy myös Åbo eli Turku. 

Aluksi kuvaillaan kaupungin maantieteellistä sijaintia. Ei kovin houkuttelevaa: maaperä on huonoa, ja seutu on osin suota ja rämettä. Luettelomaisesti etenevä kuvaus kuitenkin antaa kuvan varsin vilkkaasta paikasta. Kaupungista löytyvät esimerkiksi hovioikeus, yliopisto, katedraalikoulu sekä kirjapaino. Julkiset rakennukset tuovat kaupungille arvokkuutta. Erityisesti mainitaan kaksi kirkkoa sekä hovioikeuden ja akatemian rakennukset, raatihuone ja presidentin-, maaherran- ja piispantalot. Lasaretti ja kehruuhuonekin löytyvät. Teollisuuslaitoksista mainitaan sokeritehdas, villakangas- ja verkatehdas, kaksi tupakkakehräämöä, kaksi lankojen, tröijyjen ja sukkien valmistamoa, yksi parkitustehdas, yksi pellava- ja puuvilla- sekä pellavadamastikutomo. Eikä tässä vielä kaikki! Kaupungista löytyy myös telakka ja tiilitehdas.

Maantietoa vuodelta 1778. Mukana myös Turku!

Kansainvälisen kaupan keskus on tietysti satama. Vilkasta kauppaa käydään Välimeren alueelle, Hollantiin, Portugaliin, Englantiin, Espanjaan, Venäjälle ja Tanskaan. Vientituotteita ovat etenkin rauta, vilja, kuivatut elintarvikkeet, nahat, tali, pellava, hamppu, terva, puutavara ja muut metsätuotteet. Tuontitavaraksi mainitaan samat, jotka muissakin kaupungeissa tavallisesti käyvät kaupaksi. Nykylukijalle jää siis tämän tekstin perusteella arvoitukseksi, löytyikö Turkuun tulevista laivoista esimerkiksi kahvia, sokeria tai mausteita. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin, että mahdollisuudet kaupankäyntiin olisivat vielä paremmat, jos Suomen talonpoikien purjehdusvapaus ei hidastaisi sekä Turun että muiden kaupunkien kasvua. 

Maantiedosta tuli 1700-luvun kouluissa merkittävä oppiaine. Djurberg, jota tituleerataan maantieteilijäksi ja koulumieheksi, kirjoitti myös suositun oppikirjan Geografie för Begynnare, josta maantietoa opiskeli esimerkiksi nuori Zacharias Topelius. 

1700-luvun Turusta kertovaa tekstiä lukiessa voidaan miettiä, millaisesta elämästä lyhyt kuvaus kertoo, ja millaista taustatietoa sen syvempi ymmärtäminen vaatii. Kuka viljeli, kalasti, kuivasi, valmisti laivoja, kehräsi, parkitsi tai kasvatti tupakkaa? Kuka myi, osti, rikastui tai köyhtyi? 

Riveille ja rivien väliin mahtuu monenlaista elämää. 

Pälvi Rantala

Lähde:

Geografie, Sammandragen utur de Nyaste och Tilförliteligaste Auctorer, af Daniel Djurberg, II Delen. Stockholm, Tryckt hos P. Hesselberg 1778.

1600-luku

Kultaa, helmiä ja hopeaa

Kommentoi

Turussa elettiin 1600-luvulla barokin aikakautta. Se suosi raskaita ja runsaita muotoja, jotka näkyivät myös johtavan porvariston koruissa. Aikakaudelta ei ole juuri säilynyt maalauksia turkulaisesta porvaristosta, mutta perukirjat, panttiluettelot ja raastuvanoikeuden pöytäkirjat paljastavat jotakin ajan koruista ja siitä, mitä turkulaiset naiset himoitsivat kaulalleen ja pukuihinsa.

*

Turkulaisten arvometalleista valmistetuista esineistä saa yleiskuvan Jakob Wolle nuoremman lesken Ingeborg Gerdnerin haltuun kertyneistä panteista. Pariskunta harjoitti laajaa pankkiiritoimintaa, johon kuuluivat pantteja vastaan annetut lainat. Turun raati säilytti raatihuoneella näitä pantteja Wollen kuoltua. Yksi arkuista avattiin 4. helmikuuta 1640 ja se sisälsi 129 arvoesinettä. Samaan aikaan Wollen perheen omiin hopeisiin kuului 71 lusikkaa, jotka olivat suurimmaksi osaksi lunastamatta jääneitä pantteja.

Magdalena Wernlen muotokuva vuodelta 1666. Korujen lisäksi Magdalemalla on pukunsa asusteena flanderilaista Binche-pitsiä, jonka tekemiseen on mennyt noin tuhat tuntia. WAM Turun kaupungin taidemuseo.

Avattu arkku sisälsi hopeamaljoja, -tuoppeja. -kousia, -remmareita eli paloviinakuppeja ja -pikareita, kultaisia kaulaketjuja, kullattuja ja kultaamattomia kaulaketjuja, joista riippui rahoja, hopeaheloja, kulta- ja hopeasormuksia, amulettisormuksen, timantti- ja helmisormuksia, hopeisen avainketjun ja kalkin, hopeavöitä ketjuineen, kredenssin eli maljan kannen, hopeanappeja, sata irtonaista granaattikiveä ja helmenompelijan hopealankaa. Esineet kuuluivat johtavan porvariston, pienporvariston, käsityöläisten, aatelisten, virkamiesten ja papiston edustajille. Lisäksi arkussa oli kymmeniä kullattuja ja kultaamattomia hopealusikoita, jotka olivat yleisimmin asiakirjoissa esiintyviä jalometalliesineitä. Lusikan arvo oli yleensä vain muutamia kuparitaalareita, joten monilla oli varaa hankkia niitä. Ne oli myös helppo kuljettaa ja pantata tai myydä.

Kaupungin ainoan helmenompelijaperheen työnantajia olivat kirkko ja aateliset. Kirkolliset tekstiilit, joita on säilynyt Turun tuomiokirkkomuseossa, kirjailtiin kulta- ja hopealangalla. Aatelisten vaatetukseen kuuluivat kulta- ja hopeakaluunat. Vuodesta 1664 niiden määrää säädeltiin kruunun antamilla ylellisyysasetuksilla. Helmenompelijaperheen naiset Hebla ja Maria Pärlestickerska, äiti ja tytär, toimivat morsiamenpukijoina, sillä heidän arvoesineisiinsä kuului viisi kultakoristetta, kullattu kruunu, kultasormuksia ja hopeavöitä. 

Kauppias Johan Sågerin perintöä jaettaessa Elin Plagmanille ja hänen lapsilleen jäi timantti-, safiiri-, rubiini- ja turkoosikultasormuksia. Muuta kultaa pesässä oli 52 luotia ja hopeaesineitä 900 luotia eli 12,5 kiloa. Yksittäisen johtavan porvariston perheen keräämistä kalleuksista kertoo puolestaan kauppias Thomas Trällin perukirja vuodelta 1636. Kymmenien tinavatien ja -lautasten lisäksi pöytään voitiin kattaa hopeamalja, kolme hopeakannua, joista yhdessä oli kultainen panta, keskeneräinen hopeakannu, hopeatuoppi, kullattu kredenssi ja pöytäkranssi sekä kolme kullattua ja kymmenen hopealusikkaa. Koruina mainitaan kullattu samettiremmein varustettu vyö, kaksi hopeavyötä, hopeaketju, kultainen kaulaketju, helmikaulanauha, kymmenestä kultadukaatista valmistettu rannekoru, kaksi kaulalla kannettavaa rahakorua, kaksi sileää kultasormusta, kultainen helmisormus, emalisormus, kivellinen sormus, hopeinen sinettisormus, sileä sormus sekä lenkkisormus. Nämä korut jaettiin tyttärille ja vävyille käytettäväksi.

* 

Vuonna 1646 käsiteltiin juttua, jonka mukaan Isak Rothoviuksen piispatar Karin Andersdotter oli lainannut 2½ luotia painavat helmet tammikuussa 1642 ja antanut niiden panttina kapteenin vaimo Barbro Stahlille 84 luodin painoisen hopeamaljan ja joukon hopeanappeja. Helmien käytöstä hän oli maksanut leiviskän pellavia ja toisen läskiä. Piispatar halusi hopeansa takaisin, vaikka Barbro väitti, että kyseessä oli vaihtokauppa. Piispatar ilmoitti, ettei olisi koskaan vaihtanut 2½ luotia helmiä sataan luotiin hopeaa. Johan Silfverspåra vastasi vaimonsa puolesta, että kun hänen vaimonsa oli vähää myöhemmin valmis matkustamaan Riikaan, oli piispatar edelleen kieltäytynyt luovuttamasta helmiä. Barbro oli tällöin tarjonnut vaihtokauppaa, josta osapuolet olivatkin olleet yksimielisiä. Hopean Barbro oli ottanut mukaansa Riikaan ja näyttänyt ne siellä miehelleen. Piispatar ilmoitti suostuneensa kauppaan vain, jos Barbro toisi hänelle lisää helmiä Riiasta. Oikeus määräsi osapuolet palauttamaan tavarat alkuperäisille omistajilleen.

Eräs piispattareen liittyvä oikeustapaus osoittaa, että naiset seurasivat tarkoin toistensa pukeutumista ja tiesivät esimerkiksi sen, kenelle mikäkin koru kuului. Kun uusi koru hankittiin, sitä käytettiin ja ilmeisesti myös esiteltiin toisille. Oman aseman manifestoimisen lisäksi tällä saattoi olla käytännöllisempikin tarkoitus. Kun kaikki tiesivät toistensa ylellisyysesineet, oli niitä vaikea myydä, jos ne varastettiin. Korujen keräilijä ja erityisesti helmien ystävä piispatar Karin Andersdotter valitti kesäkuussa 1646, että kauppias Johan Sågerin leski Elin Plagman väitti piispattaren vaihtaneen hänen kultakäätynsä huonompaan lainattuaan sen Elinin tyttäreltä Brita Sågerilta, kauppias Kristoffer Franckin vaimolta. Elin oli tallettanut korun tyttärelleen matkustettuaan itse kaupungista. 

Piispatar oli lainannut käädyt kesällä 1645 ollessaan morsiamen pukijana Uskelan pappilassa ja toisen kerran syksyllä Wijsa Knutsdotterin häissä. Kun Elin Plagman sitten oli pyytänyt korunsa takaisin tyttäreltään, oli hän huomannut heti, ettei se ollut hänen omansa. Von Birckholtzin häitä tanssittaessa oli piispatar halunnut ostaa Elin Plagmanin korun ja tarjonnut siitä maksuksi kullattuja kredenssejä. Mikäli Elin Plagman ei halunnut myydä sitä, oli piispatar kiinnostunut pelaamaan siitä hänen kanssaan. Robert Ranckenin vaimo Elin Klöfverblad, Casper Ekmanin vaimo, Joachim Schultzin vaimo Elin Jemse, Henrik Schefferin vaimo Margareta Wernberg ja Balthazar Wernlen vaimo Katarina Gubbertz, jotka tunsivat Elin Plagmanin korut hyvin, olivat varmoja, että hän oli saanut väärät käädyt.

Meille on säilynyt yksi esimerkki siitä, miten 1600-luvun puolivälin turkulainen varakas porvarisnainen pukeutui. Silkkikauppias Jost Schultz ja hänen vaimonsa Magdalena Wernle maalauttivat itsestään muotokuvat vuonna 1666. Maalauksessa 34-vuotias Magdalena on pukeutunut kasviaiheiseen mustaan leikkosamettiin ja leveisiin kaulus- ja mansettipitseihin sekä mustaan myssyyn. Kaulalla hänellä on viisinkertainen kultainen kaulaketju. Ranteita koristavat samoin viisinkertaiset kultaiset rannerenkaat, joissa on puna-sini-valkoinen kasviaiheinen emaloitu lukko. Rinnalla on kahden mustan silkkirusetin yläpuolella kultainen rintaneula, jonka emaliaiheessa toistuvat rannerenkaiden värit ja kasviaiheet. Kivisormukset ja luusta tehty ilmeisesti punaisin tulppaanein maalattu viuhka täydentävät asusteet. Magdalenan korut ovat samaa tyyppiä, joita mainitaan asiakirjoissa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

TKA (Turun kaupunginarkisto), TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) BIa 12, 4.2.1640, 417–421; TKA, TRO BIa 12, Liite 4.2.1640, sp; TKA, TRO BIa 8, Liite 20.11.1635, sp; TKA, TRO BIa 18, 25.2.1646, 173─180; 26.11.1646, 78; TKA, TRO BIa 18, 3.6.1646, 279−286; TKA, TRO BIa 5, 24.5.1633, 60─60v; TKA TRO BIa 31, 27.4.1661, 122−139; Turun museokeskus, Turun linna, Barokkihuone.