Kaikki kirjoittajan Editor artikkelit

1900-luku

Kultaajamestarin kidekone

Yksi kommentti

Kultaajamestari Johan Anshelm Nurmen haastattelu sai yllättävän alun, kun ”eloisa ja iloinen vanhus” istui keinutuolissa luurit vieressä olevan sängyn peitteellä. Turun Sanomien toimittaja arveli hänen kuunnelleen uutisia kidekoneella ovikellon soidessa. Tammikuussa 1938 Nurmi oli 72-vuotias ja yksi viimeisistä Turun kultaajista, joka muisteli omia vaiheitaan hyvin mielellään. Kidekone ja sen kiireessä pois työnnetyt kuulokkeet unohtuivat, kun Nurmi kertoi 1800-luvun suurista vuosista.

ASA;n kidekone. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

”Aristokraattisessa kultaajanverstaassa” ilman koneita työskennellyt Nurmi oli myös iäkäs teknofriikki, jota kiinnostivat erityisesti kidekoneet ja ikiliikkujat. Tämä ei ollut sattumaa, sillä ne molemmat toimivat ilman ulkopuolista virtalähdettä. Ikiliikkujien suhteen Nurmi joutui olemaan omavarainen huonoin tuloksin: hän kehitti laitteen, jonka pieni potkuri alkoi pyöriä siihen kiinnitettyyn putkeen puhallettaessa. Se ei kuitenkaan pyörinyt ikuisesti, minkä kaikki putkeen puhkuneet Nurmen vieraat käsittivät pian.

Kidekoneiden osalta omavaraisuus toteutui paremmin. Kidekone eli kidevastaanotin (engl. crystal radio) muunsi radioaallot kuultavaksi äänisignaaliksi ilman ulkoista virtalähdettä, sillä se sai kaiken tarvitsemansa energian suoraan radiosignaalista. Radiotoiminnan kehittyessä 1920-luvulla kidekoneet olivat hyvin suosittuja, mutta 1930-luvulla niiden käyttö alkoi vähentyä. Vielä vuonna 1930 radio-ohjelmien kuuntelijoista 37,7 % käytti kidekonetta, vaikka keskustelu niiden ongelmista lisääntyi koko ajan. Turussakin oli valiteltu sitä, miten niiden käyttäjät kärsivät jatkuvasti erilaisista häiriöistä.

Kidekoneita kuitenkin ostettiin edelleen. Turussa moni hankki ne Radioliike Arvo Sakreliukselta, joka vaihtoi vuonna 1930 nimekseen ASA-Radio. Se myi 1930-luvun alussa kidekoneita ja muuta audiotekniikkaa Eerikinkatu 20:ssä. On helppoa kuvitella J. A. Nurmen piipahtaneen Sakreliuksen liikkeessä uusimpia kidekoneita silmäilemässä, sillä hänen oma kauppansa oli Kristiinankadulla.

Janne Tunturi

Lähteet:

J. A. Nurmen laitekokoelma. Yksityisomistuksessa.
Turun Sanomat 25.4.1930, 16.1.1934, 23.1.1934, 21.1.1938.

Hirvikunnas, Teppo. ASA Radio Oy – Suomalaisen elektroniikkateollisuuden edelläkävijän tarina. AV Plus. https://avplus.fi/asa-radio-oy-suomalaisen-elektroniikkateollisuuden-edellakavijan-tarina/

Hoffman, Kai: Sakrelius, Arvo. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008– (viitattu 29.5.2026).

1800-luku

Konstantin Fischerin ajatuksia Turusta

Kommentoi

Konstantin Ivanovitš Fischer toimi Suomen kenraalikuvernöörin Pietarin kanslian päällikkönä 1800-luvun alkupuoliskolla sekä Suomen ministerivaltiosihteerin apulaisena. Hän oli kenraalikuvernöörinä vuosina 1833–1855 työskennelleen ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikovin luottomies. Fischer kirjoitti myöhemmin muistelmansa, jotka julkaistiin 1900-luvun alussa. Muistelmia ovat tutkimuksissaan käyttäneet professori Osmo Jussila ja dosentti Kristiina Kalleinen. Jussila kuvailee Fischerin muistelmia itseriittoisiksi. Muistelmissa on mahdollisen oman aseman liiallisen korostamisen lisäksi kaunokirjallisia elementtejä tapahtumien kuvailussa.

Tuolilla istuva parrakas mieshenkilö tummassa puvussa.
Suomen ministerivaltiosihteerin apulainen Pietarissa, salaneuvos Konstantin Fischer. Valmistusaika: 1860–1863. Pietari. Ladattu 20.5.2026. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Muistelmissaan Fischer kertoo matkasta, jonka hän teki kenraalikuvernööri Menšikovin mukana Turkuun todennäköisesti ajanjaksolla 1835–1837. Turkuun saavuttuaan venäläisten seurue tapasi rannalla kaupungin viranomaisia, joita johti läänin kuvernööri Lars Gabriel von Haartman. He kokoontuivat hovioikeuden talolla. Täällä Menšikov lausui karkean vitsin ranskaksi siitä, että katto romahtaa ja murskaa nämä herrasmiehet. Tähän vitsiin von Haartman vastasi hymyillen: ”Herra, toivomme, että Kaitselmus, joka välittää Suomesta, ei anna näiden ansiokkaiden tuomarien menehtyä.”

Vieraat majoittuivat Turussa ollessaan apteekkari Julinin kauniiseen ja laajaan taloon, missä heille tarjottiin erinomainen aamiainen. He söivät esimerkiksi kylmää vasikkaa makeassa kastikkeessa. Sitten oli lounas, jossa oli musiikkia ja paikalla 60 ihmistä. Juhlassa osallistujat kuuntelivat soittajien soittamaa venäläistä aariaa. Fischer väitti tosin muistelmissaan, että vasikka, vaikkakin hyvää, ei ollut vieraiden makuun. Aaria oli kyllä venäläinen, mutta se oli todellisuudessa ”Mene kotiin, lehmäiseni”. Turusta Menšikovin seurue jatkoi matkaansa Bomarsundin linnoitusten rakennustyömaalle Ahvenanmaalle.

Fischer jatkoi muistelmissaan Turun arviointia. Hän todisteli Turun olleen Suomen poliittinen, älyllinen ja hengellinen keskus, koska kaupungissa oli ollut hovioikeus, yliopisto ja arkkipiispan asuinpaikka. Helppokäyttöinen satama ja Tukholman läheisyys mahdollistivat eurooppalaisen sivilisaation vaikutteiden saapumisen Turkuun, joten ajatus Turusta Suomen pääkaupunkina ei käynyt Venäjän hallituspiireille. Keisari Aleksanteri I pelkäsi, Fischerin mukaan, hyökkäystä Ruotsista, joten pääkaupungin siirtäminen Helsinkiin katsottiin hyväksi. Helsinkiähän suojasi Venäjän armeijan ja laivaston käyttämä Viaporin linnoitus.

Hallintovirastojen ja yliopiston siirtäminen vähensi Turun merkitystä. Fischer mainitsee myös Viipurin hovioikeuden perustamisen Turun hovioikeuden vaikutusvallan heikkenemisen syyksi. Tässä kirjoittaja erehtyy tai unohtaa asioita, sillä hän antaa ymmärtää Turun hovioikeuden olleen ainoa tuomioiden jakaja asteellaan, vaikka Vaasan hovioikeus oli perustettu jo 1775.  Fischerin arvio von Haartmanin seuraajasta läänin kuvernöörinä, Gabriel Anton Cronstedtista, oli tyly, sillä hän kuvasi Venäjän armeijan upseeri Cronstedtia hölmöksi ja lättäjalaksi. Kun von Haartman siirtyi senaattiin, Turun ja Porin lääni menetti viimeisenkin hohteensa ja muuttui Fischerin mukaan kiistattomaksi provinssiksi.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Фишер, Константин Иванович: Записки сенатора К. И. Фишера. Исторический вестник. Т. CXII. Тип. А. С. Суворина. Апреля 1908. Санкт-Петербург. Fišer, Konstantin Ivanovitš: Zapiski senatora K. I. Fišera. Istoritšeskij vestnik. T. CXII. Tip. A. S. Suvorina. Aprelja 1908. Sankt-Peterburg. URL: https://archive.org/details/istoricheskvies31shubgoog/page/57/mode/2up. Haettu 20.5.2026.

Юссила, Осмо: Великое Княжество Финляндии 1809–1917. Перевод с финского под редакцией академика А. Ю. Румянцева. Ruslania. Хельсинки. Jussila, Osmo: Velikoe Knjažestvo Finljandii 1809–1917. Perevod s finskogo pod redaktsiej akademika A. Ju. Rumjantseva. Ruslania. Helsinki.

Kalleinen, Kristiina: Isänmaani onni on kuulua Venäjälle – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001,

Kalleinen, Kristiina: Suuriruhtinaskunnan etuvartiossa: ministerivaltiosihteeri R.H. Rehbinder Suomen etujen puolustajana Pietarissa 1811–1841. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017.

1900-luku

”Arvatakseni tulee Turun maakunta-arkistosta hyvä tutkimuslaitos”

Kommentoi

Helmikuussa 1932 Turun Sanomat julkaisi artikkelin otsikolla ”Turun maakunta-arkiston valmistuminen ja käyttö”. Toimintansa aloittavaa maakunta-arkistoa varten suunniteltu rakennus oli siinä vaiheessa jo saanut vesikaton päällensä ja sisärappaukset olivat valmistumassa. Rakennuksen oli tarkoitus valmistua heinäkuussa.

Uudessa arkistorakennuksessa oli neljä kerrosta, joista alimmassa olivat henkilökunnan ja tutkijoiden tilat ja yläkerroksissa arkistomakasiinit. Kuumana kesäpäivänä ylimmässä makasiinissa työskennellyt tietää, että arkistokelpoisen tilan vaatimus ei siellä lämpötilan suhteen täyty, mutta on huomattavaa, että taloudellisesti niukkoina aikoina maakunta-arkistolle voitiin rakentaa arkkitehtonisesti näyttävä, juuri arkistotilaksi suunniteltu rakennus. Arkiston piti jo pelkällä arkkitehtuurillaan ilmentää kansallista kulttuuria ja historian merkitystä.

Turun maakunta-arkisto, Kuvaaja Eemeli Reuna, Atelier Alppila, Turun kaupunginmuseo. Reprokuva: Eija Karnisto.

Taloudellinen niukkuus näkyi sen sijaan henkilökunnan mitoituksessa. Artikkeliin haastateltu valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt kertoi, että rakennukseen oli tulossa ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi vain väliaikainen arkistonhoitaja ja vahtimestari. Riippui tulevista valtion budjeteista, minkä verran saataisiin varoja tuleviin rekrytointeihin: ”Joka tapauksessa pyritään tulemaan toimeen niin vähäisellä henkilökunnalla ja niin vähäisin kustannuksin kuin vain on mahdollista.”

Tutkijoita varten rakennukseen tuli iso tutkijasali ja pienempi huone, jossa ”tunnettu tutkija” saattoi päästä tutkimaan aineistoja ilman valvontaa. Arkistoissahan kävijöitä valvotaan ainutkertaisten aineistojen suojelemiseksi, mutta Blomstedt kertoi olevansa ”melko suvaitsevainen”, kun kyseessä oli hänen hyvin tuntemansa, tunnettu tutkija. Tällaisen henkilökohtaisen kontaktin avulla saattoi saada oikeuden käyttää aineistoja ilman valvontaa. Blomstedt viittasi tässä käytäntöihin Helsingissä. Turussa tällaisen suosionosoituksen sai luultavasti läpäisemällä ensimmäiseksi arkistonhoitajaksi valitun Kaarlo Österbladhin seulan.

Turun Sanomien artikkeli päättyi valtionarkistonhoitaja Blomstedtin optimistiseen arvioon: ”Arvatakseni tulee Turun maakunta-arkistosta hyvä tutkimuslaitos.”

Liisa Vuonokari-Bomström

Lähteet: 

Turun Sanomat 3.2.1932.

1300-luku, 1400-luku

Birgitta tuomiokirkon laulukirjassa

Kommentoi

Pyhän Birgitan juhlapäivä 7. lokakuuta vakiintui 1300-luvun lopulla Turun hiippakunnan liturgiseen kalenteriin. Turun tuomiokirkossa – kuten jokaisessa seurakuntakirkossa – Birgitan juhlaan valmistautuminen alkoi aattopäivän vesperillä, illan rukoushetkellä ja seuraavilla laulun sanoilla:

Rosa rorans bonitatem,
Stella stillans claritatem,
Birgitta, vas gratie,
Rora celi pietatem,
Stilla vite puritatem
In vallem miserie.

(Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu, 
kirkkautta vihmova tähti, 
Birgitta, armon astia, 
pisaroi taivaan rakkautta, 
vihmo elämän puhtautta 
kurjuuden laaksoon)

Kaunis laulu, ”Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu”, vei kuulijan kohti seuraavan päivän suurta juhlaa. Laulun sanat voi ymmärtää kutsuna pyhimykselle, johon laulussa viitataan niin ruusuna, tähtenä kuin astianakin: hänen toivotaan olevan läsnä omassa juhlapäivässään samoin kuin seurakuntalaisten jokapäiväisessä elämässä.

Laulukirjan F.m. IV.156 folio 21r, Birgitan juhlan alku, De sancta Birgitta (punaisella). Kansalliskirjaston kokoelmat.

Birgitalle omistetut laulut ovat säilyneet keskiajan Suomesta katkelmina. Kenties jännittävin tällainen katkelma on laulukirja, joka tunnetaan Kansalliskirjaston kokoelmasta nimellä F.m. IV.156. Se pitää sisällään 24 säilynyttä pergamenttilehteä, mutta alun perin lehtiä on ollut paljon enemmän. Se on käsin kopioitu todennäköisesti vuosien 1460–1475 välissä ja se arvioidaan laadituksi Naantalin luostarissa olleessa kopiointipajassa. Käsikirjoitusfragmentissa on poikkeuksellisen laaja laulujen sarja Birgitalle. Yhtä juhlavasti Turun hiippakunnassa on juhlittu vain hiippakunnan suojeluspyhimystä Pyhää Henrikiä.

Käsikirjoitusta on tuskin koskaan kuitenkaan käytetty Naantalissa, koska birgittasisarilla oli aivan oma traditionsa Birgitan juhlille. Tarpeeksi osaavat laulajat, jotka saattoivat suoriutua pitkästä ja juhlavasta liturgisesta kaavasta, joka fragmenttiin on talletettu, löytyivät todennäköisesti Naantalin ohella vain Turun tuomiokirkosta. Näin on oletettavaa, että käsikirjoitus valmistettiin aikoinaan räätälöidysti tilaajan toiveita noudattaen Turun tuomiokirkossa sijainneelle Pyhän Birgitan, pyhän ristin ja kaikkien enkelten alttarille. Alttarin oli perustanut Turun piispa Maunu Tavast vuonna 1421 (alttarin perustamiseen liittyvä asiakirja, ks. Diplomatarium Fennicum, 1685: https://df.narc.fi/document/1685). Maunu Tavast ja muut lahjoittajat lahjoittivat alttarille myös varoja, jotka ovat mahdollistaneet tavallista juhlavamman liturgisen elämän; alttarilla ilmeisesti vietettiin messua viikon jokaisena päivänä. Kerran viikossa messu vietettiin vuorotellen Birgitan ja pyhien enkeleiden kunniaksi. Säilyneet asiakirjat eivät anna suoria määräyksiä Birgitan juhlasta, mutta näyttää siltä, että Birgitan juhlan aattona ja varsinaisen juhlapäivänä (tai mahdollisesti useina perättäisinä päivinä) alttarilla on vietetty sekä Birgitan messuja että rukoushetkiä. Kun muu tuomiokirkko on hiljentynyt, ovat Birgitalle omistetut ylistyslaulut edelleen kaikuneet sivukappelissa.

Marika Räsänen

Voit tutustua aiheeseen lisää:

Vuori, Hilkka-Liisa ja Marika Räsänen: ”Rosa rorans bonitatem -antifoni Turun hiippakunnan nuottikäsikirjoituksissa”, Pyhä Birgitta ja birgittalaisuus myöhäiskeskiajan Suomessa, toim. A-S. Hägglund & S. Lahti. SKS 2025, 183–221. Open Access: DOI-number 10.21435/ht.294

1900-luku

Turkulaisesta leipomoyrittäjästä lähetyssaarnaajan vaimoksi Afrikkaan

Kommentoi

Aivan vuoden 1900 viimeisinä viikkoina konttoristi Ellen Johanna Cajander ilmoitti maistraattiin ryhtyvänsä pitämään leipomoa Turussa. Toiminimi ”Uleåborgska hembageriet”, suomeksi Oulun tai Oululaisen kotileipomo, sai alkunsa Vartiovuorenkatu 1:ssä, mutta siirtyi pian osoitteeseen Birgerinkatu 12 B. Cajander, joka useimmiten mainoksissaan ja ilmoituksissaan esiintyi nimellä Elli, tarjoili leipomossaan ainakin monen sorttista pikkuleipää.

Elli Cajanderin konstailematon ilmoitus Åbo Tidningissä 5.3.1903.

Kotileipomon vaiheita voi jossain määrin seurata sanomalehdissä ilmestyneistä mainoksista ja ilmoituksista. Uleåborgska hembageriet piti Åbo Tidningissä vakituista mainospaikkaa vuosina 1901–1903, ja sen perusteella voi ainakin tietää yrityksen toimineen samassa osoitteessa. Muuten leipomon tai sen pitäjän arjesta on niukasti tietoa. Millaisia leipomuksia uunista vedettiin aamuisin? Kuka niistä nautti, oliko liikkeellä vakituisia kävijöitä? Palveliko Cajander itse asiakkaitaan, kiinnittikö joku hänen huomionsa muita enemmän?

Sen sanomalehdistä kuitenkin voi nähdä, että syyskuussa 1903 Cajanderin elämässä tapahtui suuria muutoksia. Uudessa Aurassa ilmoitettiin 20.9., että ”Oulun kotileipomon” toiminimellä jatkaisi vastaisuudessa Maria Cajander, Elli Cajanderin peruuttaessa sitä vastoin samalla nimellä tekemänsä elinkeinoilmoituksen. Jos joku lehden tilaaja ihmetteli moista käännettä, hän sai selvennystä asiantilaan pian, sillä 29.9. avioliittoon kuulutettujen listaa koristivat myös neiti Ellen Johanna Cajanderin ja hänen kihlattunsa lähetyssaarnaaja Heikki Saaren nimet.

Voi kenties olettaa, että Cajander ja Saari olivat kohdanneet tuolloin Turussa. Tai ehkä he olivat tunteneet jo pitkään. Ainakin pian avioliiton kuuluttamisen jälkeen marraskuussa Åbo Tidningin kaupungista pois matkustaneiden luettelossa oli myös Elli Cajander, jonka kerrottiin matkustavan Afrikkaan miehensä perässä. Tämä odotti siellä tulevaa vaimoaan. Niin turkulainen konttoristi, leipuriksi ryhtynyt Cajander jätti taakseen Oululaisen kotileipomon uunit. Naimisiin hän pääsi vuotta myöhemmin, Ontanangan lähetysasemalla.

Ilmoitukset Elli Cajanderin liike- ja avioelämästä päättyvät tähän. Seuraava tieto on hänen kuolemansa, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä kesäkuussa 1923. Sanomalehti-ilmoituksissa laskettuna hänen elämänsä mahtui vain muutamaan, mutta niiden kautta katsottuna jää eletty elämä näkymättömiin. Jääköön rakkaus ja elämän myöhemmät vaiheet leipurin ja lähetyssaarnaajan väliseksi asiaksi.

Elina Lahdenniemi

Lähteet:

Turun Lehti 9.2.1905.

Turun Sanomat 18.6.1923.

Uusi Aura 20.9.1903.

Uusi Aura 29.91903.

Uusi Aura 30.11.1900.

Åbo Tidning 1.12.1900.

Åbo Tidning 15.12.1900.

Åbo Tidning 7.6.1901.

Åbo Tidning 20.10.1903.

Åbo Tidning 6.11.1903.

1700-luku

Vuoden 1775 kaupunkipalon tutkinta Turussa

Kommentoi

Elokuun 10. päivänä 1775 Turussa sattui vuosikymmenten tauon jälkeen laaja kaupunkipalo. Vaskiseppä Nordquistin lesken Dorothea Bomanin talosta alkanut palo tuhosi 150 tonttia Pohjoiskorttelissa. Tulipalo oli yksi ensimmäisistä, joissa paloa vastaan taisteltiin menestyksekkäästi palopurjein, ja se saatiin tällä tavoin rajattua Brahen poikkikatuun.

Kaupunkipalot olivat valtavia taloudellisia ja yhteisöllisiä katastrofeja, ja siitä syystä ne tutkittiin tuomioistuimessa tarkoin. Niin myös tässä tapauksessa. Oikeutta käytiin Turun kämnerinoikeudessa 15.8.–25.11.1775, ja tapauksessa kuultiin talossa tulipalon alkaessa olleita Dorothea Bomania ja hänen poikaansa, kupariseppäkisälli Carl Petter Nordquistia sekä Bomanin ystävää Anna Helena Hedvallia – sekä lukuisaa joukkoa läheisyydessä olleita todistajia.

Oikeudenkäynnissä käytiin läpi, oliko tulipaloa edeltänyt tulen käyttö keittiöissä, leivintuvassa tai työpajassa. Nordquist vastasi lounaalla tehdyn ruokaa ja päivällisen jälkeen keitetyn hieman kahvia liedellä. Hänen poikansakaan ei ollut käyttänyt verstaalla tulta. Talon leivinuunia oli viimeksi käytetty viikkoja sitten leivän tekemiseen.

Kuukausien oikeudenkäynnin ja todistajanlausuntojen jälkeen Dorothea Boman ja Carl Petter Nordquist saivat huokaista helpotuksesta, kun kämnerinoikeus totesi heidät 25. marraskuuta syyttömiksi:

”Kuten edesmenneen kupariseppä Nordquiston leski Dorothea Boman ja hänen kupariseppäkisällipoikansa Carl Petter Nordquist ovat yhdessä vannoneet, tuli ei 10. elokuuta syttynyt heidän huolimattomuutensa tai tahallisuutensa johdosta, on kämnerinoikeus näin ollen vapauttanut heidät syytteistä tässä asiassa.”

 Vuodelta 1777 olevassa rakennuspiirustuksessa palon tuhoaman alueen jälleenrakennuksessa näkyy palon jälkeen suosittu kivikatto. Turun kaupunginmuseon arkisto.

Vuoden 1775 kaupunkipalo säikäytti turkulaiset. Se johti uusiin rakennustapaohjeisiin ja pyrkimyksiin paloturvallisen asemakaavan puolesta. Maaherra Christoffer Rappe kampanjoi paloturvallisten kivikattojen puolesta. Tässä ratkaisussa herkästi syttyvät katemateriaalit kuten lauta ja turve korvattiin vesieristeenä olevan tuohen päälle ladottavilla kivillä. Näitä kivikattoja on yhä nykyään jäljellä Turun Luostarinmäellä, joka rakennettiin juuri 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.

Vaikka paloturvallisuuteen kiinnitettiin aiempaa suurempaa huomiota, se ei riittänyt estämään palokatastrofia, joka lopulta 52 vuotta myöhemmin hävitti savuna ilmaan koko historiallisen Turun.

Panu Savolainen

Lähteet:

Turun Kämnerinoikeuden tuomiokirja, 1775. Kansallisakisto.

1900-luku

Pajun seisakkeen sabotaasit

Kommentoi

Rautatieyhteyksien sabotointi oli yksi suomalaisen jatkosodan (1941–1944) aikaisen maanalaisen vastarintaliikkeen näkyvimpiä tekoja Suomea ja sen armeijaa vastaan. Yleensä tosin sabotaasit epäonnistuivat, joko siksi että Valtion Rautateiden henkilökunta havaitsi kiskoille asennetut räjähteet ajoissa, tai koska improvisoidut räjähteet eivät toimineet tai tekivät vain vähän vahinkoa. Turun suunnalla toimiva huonekalukiillottaja Väinö Johannes Ketosen (1915–1944) kokoama ryhmä teki 1941 ja 1942 useampia iskuyrityksiä Pajun seisakkeen alueella Maariassa.

Karttaote Maarian ja Saramäen väliseltä rautatieosuudelta, johon on merkitty Pajun seisake tekstillä Paju.
Vaatimaton ja miehittämätön Pajun seisake puuttuu useimmista aikalaiskartoista. Tässä se on karkeasti merkitty vuoden 1953 taloudelliseen karttaan. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhatkartat.fi.

Miehittämätön Pajun seisake Saramäen ja Jäkärlän (Maarian) välisellä Turun-Toijalan rataosuudella Moision kohdalla on nykyään hankala paikantaa. Aikalaislähteissä mainitaan sen sijainneen vaihtelevasti 5–10 kilometrin päässä Turusta, mutta karkeasti se oli nykyisen Niittykulmantien ylikulkukäytävän kohdalla. Seisake sai alkunsa, kun Maarian Maidonmyyntiosuuskunta anoi 13. lokakuuta 1936 sen rakentamista maidon kuljettamiseksi radan varresta. Rautatiehallitus antoi 1937 luvan rakentamiselle, kunhan osuuskunta vastasi maitolaiturin kustannuksista ja töistä. Maitokuljetukset hoidettiin yleensä aamuvarhaisella, mutta laiturin rakentaminen oli lähtökohta myös henkilöliikenteelle seisakkeelta, joka alkoi 10. maaliskuuta 1937. Paikalliset asukkaat toivoivat sittemmin useampia henkilöjunien vuoroja, mutta vain harva juna pysähtyi seisakkeelle matkustajia varten. Seisake jäi pois käytöstä 31. toukokuuta 1980.

Junaratojen korjaamiseen käytetty keltainen työkone, raiteentukemiskone ajamassa raiteilla lähellä ylikulkukäytävää.
GRK Infra Oyj:n raiteentukemiskone Pajun entisen seisakkeen kohdalla lähellä Niittykulmantien ylikäytävää. Kuva: Riku Kauhanen.

Seisakkeen alueella yritettiin sota-aikana useaan otteeseen sabotaasia.  Ketonen oli onnistunut asentamaan 16. lokakuuta 1941 Pajun seisakkeen lähelle kiskon alle 2½ kilon edestä dynamiittia, joka räjähti tavarajunan ylittäessä kohdan. Tuolloin Turkuun matkalla olleen junan veturin oikeanpuoleinen ohjauspyörä vaurioitui ja kumpikin ohjauspyörä suistui raiteilta, mutta veturi vaunuineen pääsi syntyneen puolen metrin räjähdyksen synnyttämän aukon yli suistumatta raiteilta. Kuopalla oli syvyyttä vain 25 senttiä, mutta räjähdyksen voimasta radan viereiset lennätin- ja puhelinjohdot katkesivat.

Sabotaasista epäiltiin heti Ketosen porukkaa, eli niin sanottua Maskun metsäkaartia. Yksi näiden leiripaikoista oli sijainnut Maskussa, ja nykyisen lentokentän maastossa oli useita näiden jo kesällä 1941 valmistelemia korsuja. Samalla kohtaa Pajun pysäkkiä yritettiin räjäytystä 11. syyskuuta 1942, mutta tuolloin vain ratakisko rikkoutui. Kahta viikkoa myöhemmin 26. syyskuuta räjähti uudelleen, tällä kertaa kolme kilometriä Pajun pysäkiltä Turkuun päin Maarian ylikäytävän ja Räntämäen pysäkin välillä. Räjähdys vaurioitti rataa ja veturia. Sabotaaseja tai niiden yrityksiä tehtiin myös muilla Turun rataosuuksilla.

Sittemmin pidätysten myötä selvisi, että dynamiitin oli kuljettanut räjäytyspaikan lähelle turkulainen kommunisti Leo Virtanen kätköpaikkaan jo elokuussa 1941. Ketosen porukan jäsenten pidätykset loppukesällä viivästyttivät sabotaasien aloittamista. Ketonen itse jäi kiinni marraskuussa 1942 Kuralassa, ja hänet teloitettiin Oulussa maaliskuussa 1944.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Iltanen, Jussi. Radan Varrella: Suomen Rautatieliikennepaikat. Helsinki: Karttakeskus, 2009.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto 1395_1. Pääosaston tilannekatsaukset 1942–1945. Tilannekatsaus No 9. 17.10.1942. Syyskuulta 1942.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1478_1. Pääosaston salaiset tilannekatsaukset 1939–1945. Tilannekatsaus No 10. 20.11.1941. Lokakuulta 1941.

Rislakki, Jukka. Maan Alla: Vakoilua, Vastarintaa Ja Urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.

Turun Tienoo 4.12.1959

1800-luku, 1900-luku

Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar

Kommentoi

Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.

Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.

Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.

Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.

Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita. 

Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.

Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.

Noora Viljamaa

Lähteet

Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.

Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.

Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.

Vartija 1.2.1910, nro 2.

Åbo Tidningar 28.4.1956, nro 33.

1900-luku

Huijarien huvittavat huiputtajat

Kommentoi
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.

Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki). 

Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).

Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.

Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä.  Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.

Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Kivimäki, Aarne: Huijarien huvittavat huiputtajat, https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_121601?sid=5357948331

Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.

1400-luku, 1500-luku

Turkulaiskauppiaat ja tiedonkulun nopeus keskiajalla

Kommentoi

Kuningas Kustaa Vaasa oivalsi 1500-luvulla tiedonkulun arvon: ”Jos jokainen tietäisi, millaisilla tavaroilla missäkin paikassa kannattaisi tehdä kauppaa, sen suurempi voitto (profitt) olisi saatavissa.” Kuningas piti itseään parhaana asiantuntijana kaupankäynnissä. Hänen kritisoimansa turkulaiset kauppiaat ymmärsivät silti tiedonkulun merkityksen vähintään yhtä hyvin kuin hallitsija. Keskiajalla hidas tiedonkulku ja hintojen ajoittain nopeat muutokset korostivat tiedonsaannin merkitystä. Miten nopeasti Turussa oltiin perillä Itämeren hansakaupunkien tapahtumista ja kauppaan vaikuttaneista muutoksista?

Monet erilaiset uhat luonnonvoimista alkaen olivat keskiajalla jatkuvasti laivaliikenteen ja tiedonkulun haittana. Lähde: Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia. Wikimedia Commons.

Tieto saattoi käytännössä kulkea joko suullisesti kauppiaalta toiselle tai sitten kauppakirjeiden välityksellä. Suullisen viestinnän merkitys oli mitä ilmeisimmin luultua suurempi, sillä siitä ei ole jäänyt samalla tavalla jälkiä kuin kirjallisesta viestinnästä. Etenkin laivurit olivat arvokkaita ”tietotoimistoja”, joilta kauppiaat kävivät kysymässä tuoreimpia uutisia heti laivan saavuttua satamaan. Laivurit myös veivät viestejä suoraan kauppiaalta toiselle. Esimerkiksi turkulaislaivuri Peter van Aken kertoi 1500-luvun alussa Danzigissa (Gdansk), mitä tavaroita kauppiaat Turussa halusivat ostaa. 

Kirjeenvaihto oli etenkin kaukokaupassa keskeinen yhteydenpidon muoto. Kirjeiden välityksellä tapahtunut kommunikaatio ei rajoittunut kaupoista sopimiseen, kuljetusten järjestämiseen tai esimerkiksi hintatietoihin. Kirjeet tarjosivat myös välineen, jonka avulla kauppiaat saattoivat ylläpitää luottamukseen ja jopa ystävyyteen perustunutta vuorovaikutusta. Kirjeet kulkivat laivojen matkassa, joten tieto siirtyi Itämeren poikki samalla vauhdilla kuin laivatkin. Turkulaislaivojen purjehdusnopeudesta on mahdollista saada käsitys 1500-luvun puolivälin tulliluetteloiden perusteella. Koska laivojen lähtö- ja saapumispäivät sekä määränpää tunnetaan, voidaan laskea edestakaiseen purjehdusmatkaan käytetty aika vuorokauden tarkkuudella.

Edestakainen laivamatka Tallinnaan vei kolme tai neljä viikkoa, kun taas Danzigin- ja Lyypekin-matkaan oli varattava kuudesta seitsemään viikkoa. Suotuisissa oloissa liikkuminen oli selvästi nopeampaa, ja Turusta saattoi purjehtia Danzigiin ja takaisin jopa alle kolmessa viikossa. Yhdensuuntainen matka Itämeren etelärannikolle vei tavallisesti alle 20 vuorokautta, Tallinnaan ehkä vain joitakin vuorokausia.

Nykymittapuun mukaan tiedonkulku oli keskiajalla hidasta. Kiinnostavaa kyllä, tiedonkulun nopeus ei juuri parantunut vuosisatojen aikana. Vielä 1800-luvun puolivälissä kirjeen saapuminen esimerkiksi Lyypekistä Turkuun kesti keskimäärin 10:stä 19 päivää. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta 1850-luvulta lähtien, kun sähköinen lennätin mullisti ikiaikaisen tiedonvälityksen ja ennen kaikkea sen nopeuden. 

Mika Kallioinen

Lähteet:

Kallioinen, Mika, ’Medieval merchants’ letters in Northern Europe. Functions and conventions’. Scandinavian Journal of History 44 (1) 2019, 53–76.

Kallioinen, Mika, Verkostoitu tieto. Informaatio ja ulkomaiset markkinat Dahlströmin kauppahuoneen liiketoiminnassa 1800-luvulla. SKS, 2003.