Aihearkisto: 1600-luku

1600-luku

Kunnialliset hautajaiset

Kommentoi
Hopeoituja kuparikoristeita vuonna 1677 kuolleen rouva Märta Oxenstiernan arkusta Hornien sukuhaudasta Turun tuomiokirkosta. Veli Pekka Toropainen 2025.

Mitä tarvittiin 1600-luvulla kunniallisten hautajaisten järjestämiseen? Rahaa tietenkin! Rahaa tarvitsivat aateliset hautajaiskulkueessa kannettaviin hautajaisvaakunoihinsa, koristeellisiin arkkuihinsa ja kivestä veistettyihin hautamuistomerkkeihinsä. Sekä aatelisto että porvaristo lahjoittivat Turun tuomiokirkolle kastemaljoja, messuvaatteita ja muita kallisarvoisia esineitä Jumalalle kunniaksi ja oman muistonsa säilyttämiseksi. Mutta oli köyhänkin maksettava killinkinsä päästäkseen kunniallisesti hautaan.

*

Raadin jäsen Johan Graan valitti kesällä 1695, että Per Nissilän vaimon Elisabet Jakobsdotterin ruumis oli löydetty Vanhalta Kirkkokadulta avoimesta kellarista, jossa se oli ollut jo kolmen vuoden ajan oltuaan sitä ennen puolen vuoden ajan kotona. Nissilä ilmoitti, ettei hänellä ollut varaa antaa haudata vaimoaan. Hän oli odottanut, että tämän sukulaiset Oriveden Onnistaipaleelta tulisivat kaupunkiin ja antaisivat haudata hänet. Nissilä sanoi vielä, ettei siitä ollut kuin puoli vuotta, kun hän vei vaimonsa ruumiin salaa kelkalla kellariin eräänä yönä. Sitä ennen se oli ollut kolme vuotta hänellä kotona siitä lähtien, kun vaimo kuoli hieman ennen joulua 1692. Oikeus halusi kuulla niitä vaimoja, jotka olivat olleet laittamassa ruumista arkkuun. Vaimot todistivat, että pariskunta oli elänyt yhdessä kauniisti ja vaimon olleen kauan sairaana ennen kuolemaansa. Vaimo Elisabet määrättiin haudattavaksi. Koska mies olisi voinut antaa haudata tämän köyhyytensä vuoksi ilmaiseksi, määrättiin hänelle tuhannen hopeataalarin sakot, joka oli rikkaan kauppiaan talon arvo. Asia tosin alistettiin hovioikeudelle, sillä sakkoja hän ei olisi kyennyt maksamaan.

*

Papisto sai osallistumisesta hautajaisprosessiin korvauksen. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, vaan papistoa pidettiin rahanahneena. Niinpä tuomiokirkon suomalainen kappalainen Jacobus Kilovius ja hospitaalinsaarnaaja Lars Kanis valittivat toukokuussa 1669, että Luostarikorttelissa asuva vaimo Gertrud Ambrosiusdotter oli laulanut heistä virren Herre tu äst min skiölldh sävelellä seuraavaa suomen kielellä: 

Kilo virren allcka,
Kanis saa marckan pallcka,
Kanis käy Kilon edell,
Kilo sit rumin edell.
Kanis hän edes prise,
Ja Kilo peräs härise.
Kanis käy Kilon edell,
Kilo sitt rumin edell,
puall marcka aja taka,
eij hän sijt ikän laka.

*

Aatelisrouva Ingeborg Stensdotter Tavast kertoi oikeudelle toukokuussa 1686, että hän oli sopinut jo vuonna 1678 Simon Lydemanin kanssa, että tämä valmistaisi rouvan omasta kuparista tämän miehen majuri Kristian Fredrik von Wedellin ruumisarkkuun osia. Hinnaksi oli sovittu 50 taalaria, ja Lydeman oli jo saanut puolet summasta. Nyt rouva vaati sekä kupariaan että rahojaan takaisin, sillä työ ei ollut valmistunut. Lydeman kertoi käyttäneensä kuparin arkun jalkoihin ja koristeisiin, jotka hän oli valmistanut kultaseppä Kasper Kellnerin mallien mukaan. Rouva vain ei ollut hänen mukaansa ollut kiinnostunut näin pitkään aikaan työstä. Kupariosat Lydeman sanoi toimittaneensa Kellnerille hopeoitavaksi yhdessä kahdeksan hopealuodin kanssa. Paikalla ollut Kellner sanoikin hopeoineensa ne ja hänelle oli luvattu työpalkkana 120 taalaria. Lydeman sai pitää 25 taalariaan, sillä hän oli tehnyt työnsä ja toimittanut kuparin Kellnerille. Tämä ei puolestaan voinut osoittaa toteen väitettään siitä, että koristeet olisivat tuhoutuneet tulipalossa, ja hän joutui maksamaan materiaalista 20 taalaria Ingeborg Tavastille ja menetti työpalkkansa. Majuri oli jo tässä vaiheessa haudattu toiseen arkkuun.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

KA (Kansallisarkisto) z:37, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 19.5.1669, 234–241; KA z:62, TRO 8.7.1695, 288–290.

KA z:194, TKO (Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat) 12.5.1686, 48−49; KA z:202, TKO 25.6.1695, 386−387.

1600-luku

Kultaa, helmiä ja hopeaa

Kommentoi

Turussa elettiin 1600-luvulla barokin aikakautta. Se suosi raskaita ja runsaita muotoja, jotka näkyivät myös johtavan porvariston koruissa. Aikakaudelta ei ole juuri säilynyt maalauksia turkulaisesta porvaristosta, mutta perukirjat, panttiluettelot ja raastuvanoikeuden pöytäkirjat paljastavat jotakin ajan koruista ja siitä, mitä turkulaiset naiset himoitsivat kaulalleen ja pukuihinsa.

*

Turkulaisten arvometalleista valmistetuista esineistä saa yleiskuvan Jakob Wolle nuoremman lesken Ingeborg Gerdnerin haltuun kertyneistä panteista. Pariskunta harjoitti laajaa pankkiiritoimintaa, johon kuuluivat pantteja vastaan annetut lainat. Turun raati säilytti raatihuoneella näitä pantteja Wollen kuoltua. Yksi arkuista avattiin 4. helmikuuta 1640 ja se sisälsi 129 arvoesinettä. Samaan aikaan Wollen perheen omiin hopeisiin kuului 71 lusikkaa, jotka olivat suurimmaksi osaksi lunastamatta jääneitä pantteja.

Magdalena Wernlen muotokuva vuodelta 1666. Korujen lisäksi Magdalemalla on pukunsa asusteena flanderilaista Binche-pitsiä, jonka tekemiseen on mennyt noin tuhat tuntia. WAM Turun kaupungin taidemuseo.

Avattu arkku sisälsi hopeamaljoja, -tuoppeja. -kousia, -remmareita eli paloviinakuppeja ja -pikareita, kultaisia kaulaketjuja, kullattuja ja kultaamattomia kaulaketjuja, joista riippui rahoja, hopeaheloja, kulta- ja hopeasormuksia, amulettisormuksen, timantti- ja helmisormuksia, hopeisen avainketjun ja kalkin, hopeavöitä ketjuineen, kredenssin eli maljan kannen, hopeanappeja, sata irtonaista granaattikiveä ja helmenompelijan hopealankaa. Esineet kuuluivat johtavan porvariston, pienporvariston, käsityöläisten, aatelisten, virkamiesten ja papiston edustajille. Lisäksi arkussa oli kymmeniä kullattuja ja kultaamattomia hopealusikoita, jotka olivat yleisimmin asiakirjoissa esiintyviä jalometalliesineitä. Lusikan arvo oli yleensä vain muutamia kuparitaalareita, joten monilla oli varaa hankkia niitä. Ne oli myös helppo kuljettaa ja pantata tai myydä.

Kaupungin ainoan helmenompelijaperheen työnantajia olivat kirkko ja aateliset. Kirkolliset tekstiilit, joita on säilynyt Turun tuomiokirkkomuseossa, kirjailtiin kulta- ja hopealangalla. Aatelisten vaatetukseen kuuluivat kulta- ja hopeakaluunat. Vuodesta 1664 niiden määrää säädeltiin kruunun antamilla ylellisyysasetuksilla. Helmenompelijaperheen naiset Hebla ja Maria Pärlestickerska, äiti ja tytär, toimivat morsiamenpukijoina, sillä heidän arvoesineisiinsä kuului viisi kultakoristetta, kullattu kruunu, kultasormuksia ja hopeavöitä. 

Kauppias Johan Sågerin perintöä jaettaessa Elin Plagmanille ja hänen lapsilleen jäi timantti-, safiiri-, rubiini- ja turkoosikultasormuksia. Muuta kultaa pesässä oli 52 luotia ja hopeaesineitä 900 luotia eli 12,5 kiloa. Yksittäisen johtavan porvariston perheen keräämistä kalleuksista kertoo puolestaan kauppias Thomas Trällin perukirja vuodelta 1636. Kymmenien tinavatien ja -lautasten lisäksi pöytään voitiin kattaa hopeamalja, kolme hopeakannua, joista yhdessä oli kultainen panta, keskeneräinen hopeakannu, hopeatuoppi, kullattu kredenssi ja pöytäkranssi sekä kolme kullattua ja kymmenen hopealusikkaa. Koruina mainitaan kullattu samettiremmein varustettu vyö, kaksi hopeavyötä, hopeaketju, kultainen kaulaketju, helmikaulanauha, kymmenestä kultadukaatista valmistettu rannekoru, kaksi kaulalla kannettavaa rahakorua, kaksi sileää kultasormusta, kultainen helmisormus, emalisormus, kivellinen sormus, hopeinen sinettisormus, sileä sormus sekä lenkkisormus. Nämä korut jaettiin tyttärille ja vävyille käytettäväksi.

* 

Vuonna 1646 käsiteltiin juttua, jonka mukaan Isak Rothoviuksen piispatar Karin Andersdotter oli lainannut 2½ luotia painavat helmet tammikuussa 1642 ja antanut niiden panttina kapteenin vaimo Barbro Stahlille 84 luodin painoisen hopeamaljan ja joukon hopeanappeja. Helmien käytöstä hän oli maksanut leiviskän pellavia ja toisen läskiä. Piispatar halusi hopeansa takaisin, vaikka Barbro väitti, että kyseessä oli vaihtokauppa. Piispatar ilmoitti, ettei olisi koskaan vaihtanut 2½ luotia helmiä sataan luotiin hopeaa. Johan Silfverspåra vastasi vaimonsa puolesta, että kun hänen vaimonsa oli vähää myöhemmin valmis matkustamaan Riikaan, oli piispatar edelleen kieltäytynyt luovuttamasta helmiä. Barbro oli tällöin tarjonnut vaihtokauppaa, josta osapuolet olivatkin olleet yksimielisiä. Hopean Barbro oli ottanut mukaansa Riikaan ja näyttänyt ne siellä miehelleen. Piispatar ilmoitti suostuneensa kauppaan vain, jos Barbro toisi hänelle lisää helmiä Riiasta. Oikeus määräsi osapuolet palauttamaan tavarat alkuperäisille omistajilleen.

Eräs piispattareen liittyvä oikeustapaus osoittaa, että naiset seurasivat tarkoin toistensa pukeutumista ja tiesivät esimerkiksi sen, kenelle mikäkin koru kuului. Kun uusi koru hankittiin, sitä käytettiin ja ilmeisesti myös esiteltiin toisille. Oman aseman manifestoimisen lisäksi tällä saattoi olla käytännöllisempikin tarkoitus. Kun kaikki tiesivät toistensa ylellisyysesineet, oli niitä vaikea myydä, jos ne varastettiin. Korujen keräilijä ja erityisesti helmien ystävä piispatar Karin Andersdotter valitti kesäkuussa 1646, että kauppias Johan Sågerin leski Elin Plagman väitti piispattaren vaihtaneen hänen kultakäätynsä huonompaan lainattuaan sen Elinin tyttäreltä Brita Sågerilta, kauppias Kristoffer Franckin vaimolta. Elin oli tallettanut korun tyttärelleen matkustettuaan itse kaupungista. 

Piispatar oli lainannut käädyt kesällä 1645 ollessaan morsiamen pukijana Uskelan pappilassa ja toisen kerran syksyllä Wijsa Knutsdotterin häissä. Kun Elin Plagman sitten oli pyytänyt korunsa takaisin tyttäreltään, oli hän huomannut heti, ettei se ollut hänen omansa. Von Birckholtzin häitä tanssittaessa oli piispatar halunnut ostaa Elin Plagmanin korun ja tarjonnut siitä maksuksi kullattuja kredenssejä. Mikäli Elin Plagman ei halunnut myydä sitä, oli piispatar kiinnostunut pelaamaan siitä hänen kanssaan. Robert Ranckenin vaimo Elin Klöfverblad, Casper Ekmanin vaimo, Joachim Schultzin vaimo Elin Jemse, Henrik Schefferin vaimo Margareta Wernberg ja Balthazar Wernlen vaimo Katarina Gubbertz, jotka tunsivat Elin Plagmanin korut hyvin, olivat varmoja, että hän oli saanut väärät käädyt.

Meille on säilynyt yksi esimerkki siitä, miten 1600-luvun puolivälin turkulainen varakas porvarisnainen pukeutui. Silkkikauppias Jost Schultz ja hänen vaimonsa Magdalena Wernle maalauttivat itsestään muotokuvat vuonna 1666. Maalauksessa 34-vuotias Magdalena on pukeutunut kasviaiheiseen mustaan leikkosamettiin ja leveisiin kaulus- ja mansettipitseihin sekä mustaan myssyyn. Kaulalla hänellä on viisinkertainen kultainen kaulaketju. Ranteita koristavat samoin viisinkertaiset kultaiset rannerenkaat, joissa on puna-sini-valkoinen kasviaiheinen emaloitu lukko. Rinnalla on kahden mustan silkkirusetin yläpuolella kultainen rintaneula, jonka emaliaiheessa toistuvat rannerenkaiden värit ja kasviaiheet. Kivisormukset ja luusta tehty ilmeisesti punaisin tulppaanein maalattu viuhka täydentävät asusteet. Magdalenan korut ovat samaa tyyppiä, joita mainitaan asiakirjoissa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

TKA (Turun kaupunginarkisto), TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) BIa 12, 4.2.1640, 417–421; TKA, TRO BIa 12, Liite 4.2.1640, sp; TKA, TRO BIa 8, Liite 20.11.1635, sp; TKA, TRO BIa 18, 25.2.1646, 173─180; 26.11.1646, 78; TKA, TRO BIa 18, 3.6.1646, 279−286; TKA, TRO BIa 5, 24.5.1633, 60─60v; TKA TRO BIa 31, 27.4.1661, 122−139; Turun museokeskus, Turun linna, Barokkihuone.

1600-luku

Kun pormestarinna halusi tuhota pormestarin

Kommentoi

Turussa kuohui kesällä 1688. Kaupungilla juoruiltiin oikeuspormestari Olaus Beckiuksen ja inspehtori Lars Lambin vaimon Maria Lambskan väitetystä luvattomasta suhteesta. Pormestarinna Magdalena Kyhn kiljui kadulla Lambskaa miehensä huoraksi. Lisäksi kaupungilla kulki huhu siitä, että pormestarinna oli hakenut apua noidalta miehensä ja Lambskan rankaisemiseen. Magdalena Kyhn ilmoitti, ettei hän ollut suinkaan hakenut apua tuhotakseen miehensä, vaan kääntääkseen tämän kovan sydämen jälleen puoleensa. 

*

Oikeuspormestari Beckiuksen oli pakko tuoda juttu oikeuteen oman ja vaimonsa sekä Lambskan maineen puhdistamiseksi. Hänen selostuksensa keskeytyi kuitenkin alkuunsa, kun pormestarinna totesi miehelleen, että hän tiesi asiasta totuuden. Magdalena Kyhn kertoi tehneensä keväällä 1686 asiaa Uuteenkaupunkiin ja saaneensa matkalle tiennäyttäjäksi ja tulkiksi ratsumiehen vaimo Valborg Jöransdotterin. Paluumatkalla naiset pysähtyivät Mynämäen Thomas Keijaisen taloon. 

Kun pormestari Beckiuksen perheriitaa alettiin käsitellä Turun kämnerinoikeudessa toukokuussa 1688, ilmoitti pormestari alkajaisiksi vaimonsa Magdalena Kyhnin halunneen tuhota hänet. KA z:196 TKO 8.5.1688, 192.

Pormestarinna käski suomea taitamattomana Valborgin kysyä talolliselta, oliko pormestari noiduttu. Talollinen vastasi Maria Lambskan tuhonneen pormestarin paloviinalla. Pormestarinna halusi tietää, osasiko talollinen parantaa hänen miehensä. Tämä antoi naisille vähän suolaa ja käski vaimo Kyhniä laittamaan sen miehensä tyynyn alle, minkä hän tekikin. 

Pormestarinnalta kysyttiin, mistä hän tiesi hakea apua tältä talolliselta. Hän kertoi saaneensa tiedon eräältä turkulaiselta naiselta, joka oli neuvonut hänet toisen talollisen luo, joka kertoisi salaisen reitin noidan luo. Thomas Keijaisen mukaan naiset olivat pyytäneet häntä noitumaan pormestarin ja Lambskan niin, että he tulisivat päistään hulluiksi ja Lambska murtaisi jalkansa mennessään seuraavan kerran pormestarin luo. Naiset olivat talollisen mielestä kuin hullut yrittäessään pakottaa hänet tähän. Erityisesti Magdalena Kyhn, joka jankutti asiaansa kohotetuin käsin. Thomas antoi heille vähän suolaa vain tarkoituksenaan päästä heistä eroon, sillä hän ei osannut taikoa näiden tahtomia asioita. 

Pormestarinna kertoi, että hänen luokseen oli tullut joitakin vuosia aiemmin eräs mies Norrbottenista. Mies oli tuijottanut kiinteästi Magdalenaa ja hänen miestään. Magdalenan kysyessä tuijotuksen syytä oli mies sanonut, että pormestari rakasti toisen miehen vaimoa ja tulisi lyömään ja pahoinpitelemään omaa vaimoaan kahden vuoden kuluttua. Magdalena Kyhn kertoi vielä, että turkkuri Matthias Rauch ja suutari Lorentz Timme olivat puhuneet miten väärin oli, että pormestari vihasi vaimoaan. Heidän mielestään hänet oli noiduttu. Rauch oli kertonut, että hänellä oli saksalainen kirja, jossa neuvottiin, miten kirouksen sai purettua. Tuli ottaa vähän suolaa ja laittaa se noidutun vasempaan kenkään. Suola oli sitten heitettävä olkapäiden yli. 

*

Pormestarinna hermostui kesken oikeudenkäyntiä ja haukkui pormestaria useita kertoja kelmiksi ja hunsvotiksi. Pormestari myönsi käyneensä toisinaan iltaisin polttamassa piipullisen inspehtori Lambin kanssa, mutta poistuneensa sitten aina talosta. Magdalena kutsui edelleen Lambskaa useita kertoja kevytkenkäiseksi huoraksi ja sanoi, että hänen miehensä ja Lambska olivat majoittuneet Tukholmassa kolmeen tai neljään paikkaan ja maanneet ja eläneet yhdessä kuin mies ja vaimo. Pormestari Beckius kielsi edelleen tämän, mutta ilmoitti menevänsä heti uudelleen Lambin luo vaimonsa kiusaksi. Vaimoaan hän piti kunnian varkaana ja sanoi, että jos hän olisi saanut tehdä tämän kanssa niin kuin hän halusi, olisi Magdalena ollut jo kauan teilipyörissä pilkottuna. 

Myös Maria Lambska tulistui pormestarinnaan ja sanoi, ettei hän jättäisi asiaa ennen kuin Magdalena päätyisi torille kaakinpuuhun rautoihin. Sekä pormestari että Lambska väittivät Magdalenan jauhaneen sisarensa Barbro Kyhnin kanssa suljettujen ovien takana pormestarin housut ja Lambskan sukat tuottaakseen näille epäonnea. Tästä syystä Lambska oli huutanut viidentenä helluntaipäivänä kadulla Kyhniä noita-akaksi, huoraksi ja varkaaksi useita kertoja.

Koko soppa oli lopulta syntynyt naisten välisestä vihanpidosta. Asia juontui jo muutaman vuoden taakse, jolloin naiset olivat olleet vielä ystäviä. Kun pormestari Beckius sitten viihtyi inspehtori Lars Lambin ja tämän vaimon Maria Lambskan seurassa pormestarinnan mielestä liian hyvin, oli riidan siemen kylvetty.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:196 8.5.1688, 192−201; 26.7.1688, 284−286.

1600-luku, 1700-luku

Turun linnan vanki

Kommentoi

”On hirmuinen pakkainen”, kirjoitti Peter Schäfer Turun linnassa 3. maaliskuuta 1712. ”En voi kylmän tähden päällepitää kirjoittamista.” Schäfer oli virunut vankina jo viisi pitkää vuotta. Hän piti suomenkielistä päiväkirjaa, kirjoitti tapahtumiaan ja kokemuksiaan muistiin lähes päivittäin ja luki pietististä kirjallisuutta, jota hänelle salakuljetettiin säännöllisesti.

Turun linna Robert Wilhelm Ekmanin maalauksessa Talvikalastusta Turun linnan ulkopuolella, 1872 (yksityiskohta). Kuva: Kansallisgalleria.

Petter Schäfer (n. 1660–1729) oli aikakauden radikaaleja, Turun Akatemian maisteri, joka oli kokenut herätyksen jo opiskeluvuosinaan. Hän oli tutustunut Lars Ulstadiukseen, joka oli vuonna 1688 herättänyt kohua ja pahennusta, keskeyttänyt saarnan tuomiokirkossa ja alkanut itse soimata niin papistoa kuin kirkkokansaa. Schäferistä tuli Ulstadiuksen ajatusten kannattaja ja julistaja. Hän pakeni ulkomaille vuonna 1694 ja päätyi Lontoon kautta Pohjois-Amerikkaan, Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Vuosisadan vaihteessa hän palasi kuitenkin Turkuun, mutta ajautui jälleen ristiriitoihin. Hän syytti luterilaisuutta vääräoppisuudesta ja esitti synkkiä ennustuksiaan. Hän kieltäytyi käymästä ehtoollisella, ja lopulta hänet ”vietiin linnaan fankiuteen” 8. huhtikuuta 1707.

Tutkintavankeuden aikana Schäferiä yritettiin taivutella pyörtämään sanansa, mutta hän kieltäytyi itsepintaisesti antamasta periksi: ”En tottele. Kiivaudessa olin piispaa vastaan. Löin pöytään 2 eli 3 kertaa. Panin myssin päähäni. Puhuin paljon ja rohkiasti piispan pahasta menosta.” Lopulta Schäfer tuomittiin kuolemaan vuonna 1709, mutta kuninkaallinen majesteetti armahti hänet. Pietismin leviämisen estämiseksi toisinajattelija päätettiin pitää vangittuna, ja hänet eristettiin Turun linnassa vuoteen 1713 asti. Silloin hänet siirrettiin venäläisten joukkojen lähestyessä Gävleen.

Petter Schäferin päiväkirja tarjoaa näköalan 1700-luvun alun maailmaan. Hän kuvaa kirjallisia töitään ja lukemiaan teoksia, mutta myös tarkasti niin paastoamistaan kuin saamiaan ruokiakin. Hän ei näytä olleen millään tavalla eristyksissä vaan sai jatkuvasti tietoja niin kaupungilta kuin maailmaltakin. Keväällä 1710 hänen korviinsa kantautui asessori Gyllenkrokin tyly kohtalo:

”Asessori Anders Gyllenkrok lankesi äkisti sillan päässä Wittfotin puodin edessä, löi suun ja nenän vereen, kannettiin kottia ja hetken perästä kuoli. Äkisti tapahtui.”

Linnan muurien sisälle kantautui tietoja myös sotarintamalta, kuningas Kaarle XII:n edesottamuksista. Schäfer kirjoitti 14. syyskuuta 1709:

”Kovat sanomat kuului kuningas Carl XII:sta. Venäläinen löi koko armeijan Ukrainassa Pultavan kaupungin tykönä: 27.6. on tappelus ollut. Kuningas on päässyt [paennut]. Postisanomat sanovat hänen olleen 28.8. Benderin kaupungissa kovin sairas. Hän on nyt Turkin maassa.”

Schäferin arkipäivässä vuorottelivat toisaalta rakkauden kaipuu ja himo, toisaalta paastoaminen ja oman ruumiin kurittaminen. Hän eli kipujen keskellä, sääriluita särki ja hampaatkin tuntuivat hajoavan:

”Vedin langalla ulos ensimmäisen, toisen sormella. Kaikki hampaat ovat vallallensa; en tainnut purra pehmiää leipää. Länteeni on ulos vaipunut, suu ajettunut; en tainnut puhua selkiästi. Koettelin vettä juoda, thee- ja caphe-, mutta ei auttanut. Minun täytyi jättää paasto hampaiden ja kovan skärbukin tähden.”

Kaiken tämän keskellä omalaatuista saarnaajaa kävi tapaamassa kaikenlaisia turkulaisia, ja hän lähetti viestejään, ”bladeja” ja ”zedeleitä”, tuttavilleen. Päiväkirjan lopulla tunnelma tiivistyy, kun venäläisten joukot lähestyvät, ja Turku tuntuu jäävän vihollisen käsiin. Schäferille hävitys oli todistusta hengellisestä harhautumisesta:

”Herra lyö heitä, ei he tunne; hän hävittää heitä, vaan ei he tottele. Jumala nähköön sen surkeuden päälle! Se hengellinen hävitys on surullisempaa ja vahingollisempaa kuin se ulkonainen, ajallinen. Ei kenkään tunne, ei tee oikiaa parannusta, aamen!”

Hannu Salmi

Lähteet:

Petter Schäfer: Minä Pietar ja minä Anna. Päiväkirja vuosilta 1707–1714. Toimittanut Matti Piispa. Otava, Helsinki 2000.

Esko M. Laine: Schäfer, Petter. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– Luettu 22.2.2026.

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Gyllenkrok. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2230>. Luettu 22.2.2026.

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Lars Ulstadius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2817>. Luettu 22.2.2026.

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Schaefer. Verkkojulkaisu 2005, https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2565. Luettu 21.2.2026.

1600-luku

Kujanjuoksu

Kommentoi

Kujanjuoksu yleistyi 1600-luvulla ensin armeijan rankaisukeinona ja levisi sieltä myös siviilejä koskevan oikeuden piiriin. Kujanjuoksussa tietty määrä miehiä asettui kujaksi, jonka läpi tuomitun oli kuljettava. Jokaisen kujaan osallistuneen oli lyötävä piiskalla ohi kulkevaa rikollista. Kuja kuljettiin oikeuden määräämät kerrat, ja jokaisen lyöjän oli lyötävä lujaa sakon uhalla. Kujanjuoksua sovellettiin rangaistuskeinona ainoastaan miehiin.

Kujanjuoksu vuodelta 1525 Jost Ammanin mukaan. Wikimedia Commons, Public domain.

Kujaan oli vaikea saada miehiä, sillä heitä tarvittiin kerralla jopa sata. Turussa rikkaat kauppiaat pyysivät raadilta, ettei heidän tarvitsisi osallistua moiseen häpeälliseen toimitukseen. He olivat jopa valmiita maksamaan itsensä rahalla vapaaksi toimitukseen osallistumisesta. Raati ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan ilmoitti porvarinvalan vannoneiden velvollisuuksiin kuuluvan myös tämän tehtävän. Helsingistä porvarit kysyivät puolestaan Turun raadilta, oliko kaupungissa tapana, että porvarit osallistuivat itse kujaan. Heidän mielestään rengit olisivat riittäneet.

Asiaa yritettiin ratkaista myös muuten. Turun köyhiä porvareita eri kortteleista kutsuttiin esimerkiksi helmikuussa 1670 oikeuden eteen ja heitä käskettiin osallistumaan pahantekijöiden rankaisemiseen. Heille luvattiin anteeksi taksavero ja kaupunginvartioston vahtivuorot sekä sakkoja. Osa tarttui tilaisuuteen ja heistä laadittiin erillinen luettelo. He osallistuivat 22. helmikuuta neljän miehen suorittamaan kujanjuoksuun. 

Vuonna 1698 raati joutui toteamaan, että kaikki vitsaporvarit, joita oli käytetty kujanjuoksujen toimeenpanoissa, olivat kuolleet edellisten kahden kovan nälkävuoden aikana. Muu porvaristo ei halunnut osallistua kujanjuoksuun, eikä heitä voitu siihen määrätä ilman korkeamman esivallan määräystä, koska niin ei ollut tehty ennenkään. Raastuvanoikeus päätti kysyä hovioikeudelta tai maaherralta, voisiko Turussa ja muissa kaupungeissa käyttää alempaa porvaristoa piiskaukseen, mikäli kaupungin vartiokaartista ei tulisi 50 miestä. Tämä haluttiin tietää siksi, etteivät huonot tavat leviäisi, kun rangaistukseen osallistuvia puuttui.

*

Kuningatar Kristiinan vuonna 1653 annetun rangaistusjärjestyksen mukaan kahdeksan taalarin sakon voi sovittaa yhden kerran juoksemalla kujanjuoksun viidenkymmenen miehen välissä. Tämä teki yhteensä sata iskua. Mitä korkeampi sakko oli, sen useampi kuja oli juostava. Toukokuussa 1698 annetun kuninkaallisen asetuksen mukaan sakot voitiin korvata raipoilla tai piiskalla. Tällöin molempia sukupuolia koskeva rangaistus suoritettiin torilla seisseessä häpeäpaalussa. Miesväkeä kuului lyödä parilla raippoja kolme kertaa jokaisesta 2½ hopeataalarista ja naisväkeä kolme lyöntiä parilla piiskoja.

Lyöntien määrä oli näin ollen verrannollinen varkauden arvoon. Kannuksentekijä Jonas Höök valitti syyskuussa 1683, että irtolainen Erik Mattsson Turun linnasta oli vienyt Jonakselta Jaakon päivän aikaan tavaraa 66 kuparitaalarilla. Joukossa oli kynttilänjalka ja paljon vaatetavaraa. Erik tuomittiin palauttamaan tavaroiden arvo ja maksamaan se kolminkertaisesti sakkoina. Hänen tuli lisäksi suorittaa julkirippi. Koska hän ei voinut maksaa sakkojaan, sai hän juosta kujanjuoksun kuusi kertaa edes takaisin. Lyöjiä oli 25 paria, ja iskuja siis 600! Kujanjuoksun jälkeen vaarana oli haavakuume, johon saattoi kuolla.

Oikeuden tehtävä ei ollut kuitenkaan aiheuttaa heikoille ja sairaille turhaa kärsimystä, vaan tuomiota oli lievennettävä tarpeen niin vaatiessa. Siten miekkasepän kisälli Knut Jöransson juoksi kujanjuoksunaan vain kaksi kertaa edestakaisin 30. heinäkuuta 1679. Hänen tuomiotaan alennettiin hänen  sairaalloisuutensa vuoksi. Juoksulla hän kuittasi hovioikeuden hänelle määräämän korkean sadan hopeataalarin sakon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA): KA z:38, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 11.2.1670, 76−77; 12.2.1670, 78−79; 14.2.1670, 80; 22.2.1670, 90; KA z:46, TRO 30.7.1679, 422; KA z:50, TRO 3.11.1683, 485−488; 7.11.1683, 501; KA z:65, TRO 29.10.1698, 399v−401v; KA z:80, TRO 17.8.1711, 374v−375; 21.8.1711, 387v; 26.8.1711, 389−389v.

Drottning Christinæ Straff-Ordning dat. Stockholm 18.Maji åhr 1653. J. Schmedeman, Kongliga stadgar, förordningar etc. Stockholm 1706, 294−296. 

Carl von Bonsdorff, Åbo stads historia under sjuttonde seklet. Första bandet. Bidrag till Åbo stads historia. J. Simelii arfvingars boktryckeri aktiebolag 1894, 315.

1500-luku, 1600-luku

Naantalin viimeisen birgittalaismunkin talo

Kommentoi

Turun keskiaikainen asemakaava ei enää 1600-luvulla vastannut varhaismodernin kaupunkisuunnittelun ihanteita, joita leimasivat ruutuasemakaava ja pitkät suorat katulinjat. Kreivi Pietari Brahe teki kahden kenraalikuvernöörikautensa aikana töitä Turun asemaakaavan modernisoimiseksi. Hän aloitti kaupungin reguloinnin Aurajoen länsipuolelta Aninkaisten korttelista. 

Vanhan Aninkaistenkadun rinnalle linjattiin uusi Brahenkatu, joka nousi Aurajoen sillan päässä sijainneelta Vähätorilta suoraan mäkeä ylös. Uusi katulinja kulki muutamien porvaristonttien halki ja tieltä puretun Pyhän Hengen kirkon perustusten yli. Vain harva vanha tontti pyyhkäistiin kirkon tavoin kokonaan maisemasta. Yksi tällainen oli Brahenkadun rannan puoleisen pään kohdalla sijainnut edesmenneen Andreas Petrin talo. 

Andreas Petrin tontin paikka entisen Brahenkadun päässä Daniel Gadolinin kartalla vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo. 

Andreas Petri (Lempelius l. Scraderus) oli nuoruudessaan tehnyt munkinlupauksen ja astunut Naantalin birgittalaisluostariin. Sen asukkaista pääosa oli nunnia, mutta yhteisöön kuului myös joukko munkkiveljiä. Luostarin toiminta päättyi Västeråsin vuoden 1527 valtiopäivien jälkeen alkaneeseen reformaatioon. Ruotsin valtakunnassa katolisen kirkon instituutioista pisimpään säilyivät birgittalaisluostarit, mutta viimein vuonna 1569 myös Andreas Petrin oli aika hyvästellä luostari ja sinne jääneet viimeiset nunnat.

Entinen munkki muutti Turkuun, jossa hän toimi 1580-luvun alussa tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisena. Tätä ennen hän lienee ollut katedraalikoulun opettajana. Andreas Petrin väitetään olleen turkulaisen suurkauppias Valpuri Innamaan poikapuoli. Tämä selittäisi, miksi hän omisti tontin sillan pielessä sijainneen Innamaan talon naapurissa. 

Vuonna 1584 entinen birgittalaisveli valittiin Lempäälän kirkkoherraksi. Monien muiden maaseudulta viran saaneiden pappien tapaan herra Andreas ei luopunut kaupunkitalostaan. Turussa hän kävi jatkossakin usein osallistuen valtaistuinriitojen värittämien vuosien kirkollisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Herra Andreas allekirjoitti Uppsalan vuoden 1593 kirkolliskokouksen päätöksen Turussa. Talvella 1595 hän oli Uppsalassa kuningas Sigismundin kruunajaisvaltiopäivillä ja vuonna 1600 jälleen Linköpingin valtiopäivillä. Kuningas Kaarle IX:n luottamusta hän ei täysin saavuttanut, vaan virui välillä vankina Turun linnassa.  

Andreas Petri kuoli vuonna 1609, minkä jälkeen hänen kaupunkitalonsa siirtyi muutaman mutkan kautta hänen pojalleen Måns Andreae Scraderukselle. Tämä oli Kumlingen ja sittemmin Räntämäen eli Maarian kirkkoherra, mutta menetti virkansa 1640. Viimeiset vuotensa hän eli virattomana pappina, minkä jälkeen kaupunkitalo autioitui. 

Herra Måns oli 1630-luvulla rakennuttanut tontille kolme hirsitupaa, mutta mikään ei viittaa, että paikalla olisi ollut kivitaloja. Vanhan katulinjan kivitalorivin välissä ollut ränsistynyt puutalotontti helpotti uuden Brahenkadun sijoittamista paikoilleen. Vuosia myöhemmin herra Månsin nuorempi veli, Tallinnan koulumestarina ja sittemmin Reigin kirkkoherrana Hiidenmaalla toiminut Paulus Andreae Lempelius (K 1665) väitti perineensä talon veljeltään ja vaati korvausta menettämästään kiinteistöstä, mutta oikeus totesi kanteen perusteettomaksi.

Turun paloa edeltävän Brahenkadun suu erottuu yhä sisäänajoporttina. Oikealla Casaganden talo. Kuva: Georg Haggrén.

Naantalin viimeisen munkin taloa ei ole arkeologisesti tutkittu toisin kuin vieressä sijaitsevaa nykyistä Casagranden taloa. Andreas Petrin talon paikka ja Turun paloa edeltävä Brahenkadun pää löytyvät nykymaisemassa Casagranden talon viereisen sisäänajoportin takaa.

Georg Haggrén

1600-luku

Väärää rahaa

Kommentoi

Vuonna 1696 Ruotsin valtakuntaa ja erityisesti sen Suomen puoleista osaa koetteli yksi kaikkien aikojen pahimmista nälänhädistä. Suomen alueen väestöstä arvellaan kolmanneksen menettäneen henkensä tauteihin ja ravinnon puutteeseen. Turussa porvariston kellareissa ja aitoissa oli vielä ruokaa, mutta tämä ei koskenut kaikkia kaupunkilaisia. Köyhimpien elanto oli kruunun jakaman viljan ja kanssaihmisten hyvän tahdon varassa. Vyöntekijä Petter Falck vaimoineen keksi kuitenkin tavan hankkia itselleen ruokaa.

*

Kultasepän leski Anna Augustinsdotter oli lainannut alkukesästä 1696 Petter Falckille hienoa hiekkaa ja valukuppeja tämän pyynnöstä. Leski ei kuitenkaan tiennyt, että Falck valoi niillä tinasta 11 kappaletta kaksinkertaista karoliinia, joista jokainen oli hopeataalerin arvoinen. Falck antoi oppipoikansa ja kahden vaimon vaihtaa niitä lailliseen rahaan. Rahan väärentämisestä oli annettu kuninkaallisia asetuksia pitkin vuosisataa ja teko oli vakava majesteettirikos. Petter Falck pyysi raastuvanoikeudessa, että hänen tekonsa annettaisiin anteeksi vaikeana nälkäaikana, jolloin hän oli pakotettu tähän tekoon.

Tätä kuningatar Kristiinan äyriä väärennettiin vielä 1970-luvulla. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.

Raastuvanoikeus ei hyväksynyt vetoamista nälkään, sillä Falckin olisi tullut hankkia perheelleen elanto ammatillaan. Siksi hänet tuomittiin kaupunginlain Kuninkaan kaaren mukaan hirtettäväksi. Hänen tuli myös korvata muille aiheuttamansa vahinko. Mitä tuli hänen vaimoonsa Elin Karlsdotter Pihliin, joka oli oikeuden mukaan heikompi astia, tämä ei yksinkertaisuudessaan voinut ymmärtää tällaisen teon seurauksia. Elin oli lisäksi Jumalan ja Ruotsin lain mukaan miehensä alamainen ja velvollinen tottelemaan tätä. Vaimo tunnusti kuitenkin olleensa miehensä kanssa yhteistuumin tässä teossa. Hänen ei olisi lain mukaan tullut totella miestään näin raskaassa rikollisessa teossa. Siksi myös hänet tuomittiin Varkaan kaaren mukaisesti kuolemaan.

Raastuvanoikeus katsoi, että Falckin 12 tai 13 vuotta vanha oppipoika Petter Eriksson oli velvollinen tottelemaan isäntäänsä, mikäli hän aikoi välttää rangaistuksen. Koska hän oli ollut paikalla isännän valaessa väärät rahat, ei hänen olisi tullut enää totella isäntäänsä näin raskaassa rikoksessa, vaikka hän ei tiennytkään, mihin rahoja aiottiin käyttää. Siksi hänet piiskattiin raatihuoneen käytävällä ja hän oli sen jälkeen vapaa syytöksistä Tuomarin ohjeiden mukaan.

*

Koska tuomioita ei voitu panna heti täytäntöön, vaan jäätiin odottamaan Turun hovioikeuden tuomiota, oli tuomitut säilytettävä Turun linnan vankilassa. Sitä varten maaherra Lorentz Creutz antoi linnan vahtimestari Henrik Björckille määräyksen ottaa kolmikko linnan vankilaan. Heille tuli antaa tavanomainen vangin ylöspito. Tämä tarkoitti vähäistä ruokarahaa päivittäin. Käytännössä tämä tarkoitti nälkää, sillä ruokaa ei ollut saatavissa tavallisten vuosien tapaan nälänhädän aikana. 

Hovioikeus antoi tuomionsa 18. heinäkuuta 1696. Hovioikeudella oli tapana leuteroida eli lieventää kuolemantuomioita sakko- tai ruumiinrangaistuksiksi ja karkotuksiksi kaupungista. Lievennetyn tuomion mukaan Petter Falck ja hänen vaimonsa Elin Pihl ruoskittaisiin 27. heinäkuuta Turun torin häpeäpaalussa ja karkotettaisiin kaupungista. Oppipoika Petter Erikssonin piiskaustuomio pysyi voimassa.

Maaherra Creutz antoi  rangaistuksen toimeenpanopäivänä vahtimestari Björckille määräyksen toimittaa heidät Turun raadin haltuun kärsimään rangaistustaan. Jos karkotettu palasi kaupunkiin, tuomittiin hänet kaupunginlain mukaan raastuvanoikeudessa kuolemaan. Ja Falck palasi ja sai kuolemantuomion. Maaherra Creutz sai kirjoittaa jälleen vahtimestari Björckille 20.5.1697, että Falck tuli ottaa vankilaan, kunnes asiasta annettaisiin uudet määräykset. 

Turun hovioikeus kirjoitti 3. kesäkuuta 1697 kuninkaalliselle majesteetille ja kysyi, miten Falckin kanssa tuli menetellä. Hovioikeus sai tuomita hänet uudelleen ruoskittavaksi ja karkotettavaksi kaupungista. Jos hän palaisi vielä kerran, pantaisiin kuolemantuomio täytäntöön. Karkottaminen tarkoitti sitä, ettei karkotettu saanut tulla kaupunkia ympäröivän tulliaidan sisäpuolelle. Petter Falck lienee uskonut tällä kerralla, sillä hänestä ei kuultu enää Turun raastuvanoikeudessa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA, Helsinki): KA z:63, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 4.7.1696, 414−415; 8.7.1696, 420−426; 27.7.1696, 528; Turun ja Porin läänin tilejä, Tositekirjat KA 7401, 4229, 4231, 4333, 4335; Riksarkivet (Stockholm): Åbo hovrätt till Kungl. Maj:t 1691-1698, 7. Turun hovioikeus kuninkaalle 3.6.1697, sp.

1600-luku, 1700-luku

Turun ympäröivä tulliaita

Kommentoi

Ruotsin valtakunnassa noudatettiin 1500-luvulta alkaen merkantilistista talouspolitiikkaa, joka merkitsi kruunun tarkkaa sääntelyä. Valtakunta tarvitsi rahaa sodankäyntiin, ja siksi 1600-luvulla säädettiin yhä uusia veroja. Yksi näistä oli vuonna 1622 perittäväksi määrätty pikkutulli kaupunkeihin tuoduista tavaroista. Kruunun etu vaati tulliaitojen pystyttämistä kaupunkien ympärille. Turkuakin ympäröi kyseisestä vuodesta lähtien tulliaita, jossa oli tulliportit tullitupineen. Tulliaidan rakentaminen ja ylläpitäminen oli porvareiden velvollisuus, ja jokaisella heistä oli oma pätkänsä aitaa hoidettavana. Tulleista huolehtivat tulliesimies, tullitarkastaja, tullikirjurit ja tullimiehet eli syökärit. Tulliaita kävi tarpeettomaksi vasta vuonna 1808, kun pikkutulli lakkautettiin.

*

Aidan rakenne vaihteli maaston muodosta riippuen. Eräissä kohdin siitä käytettiin nimitystä stadsgraven eli kaupunginoja, mikä kuvasi osuvasti sen rakennetta. Toisin paikoin aita oli tehty laudoista ja toisin tukeista. Kallioisilla mäillä puuaidan perustaksi koottiin kivivarustus. Mikään kaupunginmuuri rakenne ei siis ollut. Aidan pystyttäminen vei vuosia, sillä porvarit olivat vastahakoisia suorittamaan tätä rasitusta. Jos velvollisuus laiminlyötiin, sai siitä rangaistuksen. Esimerkiksi porvari Erik Nukarin leski Elin Persdotter oli jättänyt korjaamatta osuutensa, mutta hän lupasi korjata sen seuraavaan katselmukseen mennessä, mikä hänet velvoitettiin tekemään rangaistuksen uhalla.

Entisen tulliaidan perustuksia Turun Ryssän- eli Yliopistonmäellä. Kun kuva otettiin, seisoi sen kuvaaja Kaarinan pitäjän puolella tulliaitaa eli maaseudulla. Tulliaita merkitsi maaseudun muuttumista kaupungin alueeksi. Tulliaita merkitsi myös sitä, että sen kahden puolen noudatettiin eri lakeja ja erioikeuksia. Kirkko seisoi joka tapauksessa kaupungissakin keskellä kylää. Museovirasto.

Kaupunginaidan läpi ei saanut kulkea rangaistuksen uhalla kuin siihen määrätyistä porteista, jotka sijaitsivat Karjakadulla eli nykyisessä Uudenmaantullissa, josta tie johti Uudellemaalle ja Karjalaan, Hämeenkadulla akateemisen Hesen paikkeilla, josta kuljettiin Hämeeseen, sekä Aninkaistenkadulla Hotelli Helmen paikkeilla, josta päästiin Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Lisäksi tavaroiden tuontia valvottiin Aurajoen Multavierulla pikkutullissa ja Linnanpuomilla suuressa meritullissa.

Tulliportteihin kuuluivat myös vartiotornit. Tämä käy ilmi oikeusjutusta, jonka mukaan Petter Jessenhausenin renki Matts Mattsson oli vuonna 1639 työssä pikkutullin puomitornin luona tulliaitaa tekemässä. Hans Byggmästare pudotti tornista rautakangen huudettuaan ensin alhaalla olleille, että nämä varoisivat. Tästä tietämättömänä renki Matts sai kangen päähänsä. Asia todettiin puhtaaksi vahingoksi ja mieskin oli paranemassa.

Salaa kaupunkiin pyrkivät tullin välttelijät ja varkaat aiheuttivat aidalle jatkuvasti vahinkoa. Tullimiehet kyllä valvoivat aitaa, mutta lautojen irrottajia löytyi silti aina. Tulliporteillakin esiintyi ongelmia, sillä osa kaupunkiin tulijoista saattoi ratsastaa niistä täyttä laukkaa sisään tai tullimiehiä epäiltiin lahjusten ottamisesta.

*

Tulli tuli suorittaa kaikista kaupunkiin myytäväksi tuoduista tuotteista. Jos paraislainen emäntä halusi tuoda kaupunkiin myytäväksi vaikkapa kananmunia ja sukkaparin, oli hänen maksettava niistä tullimaksu tulliaidan portilla. Piika Brita Larsdotter toimi kuten pitikin, kun hän tullasi tulliportilla 44 kyynärää palttinaa, jotka hän toi myytäväksi kaupunkiin. Sen sijaan porvarisvaimo Anna Mattsdotter ajoi illalla kello yhdeksän neljä pukkia kaupunkiin Aninkaisten tulliportin kautta tullaamatta niitä. Pimeydessä tullimiehet eivät olleet havainneet vaimoa. Koska vaimo rikkoi tullisääntöä ensimmäistä kertaa, takavarikoitiin puolet pukeista.

Kaikki tullatut tuotteet tuli viedä torille tarjolle. Jos kauppaa käytiin jo tulliportilla, oli se laitonta etukauppaa. Porvari Gabriel Johansson syyllistyi moiseen ottaessaan Aninkaisten tulliportilla Jöran Vehkapuntarilta kolme kuormaa tavaraa.

Kaupungin karja vietiin aamuisin tulliporteista laitumelle joko kaupungin paimenen tai porvareiden perheen toimesta. Asessori Anders Gyllenkrook kertoi syyskuussa 1694, että hänen lehmänsä oli jäänyt paimenen huolimattomuuden vuoksi yöksi tulliaidan ulkopuolelle ja tullut susien syömäksi.

*

Tulliaita ei ollut vain fyysinen raja vaan myös henkinen. Sen sisäpuolella noudatettiin vuoden 1734 valtakunnanlakiin saakka 1350-luvulta periytynyttä kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlakia, joka määräsi erikseen porvariston elinkeinonharjoituksesta. Jokaisella kaupungilla oli omat erioikeutensa eli privilegionsa, joten niiden asema oli aina hieman poikkeava toisistaan. Lisäksi kaupungin raadilla oli pitkälle menevä oikeus hoitaa omaa aluettaan ja asukkaitaan koskevat asiat. Maaseudulla noudatettiin samalta ajalta olevaa maanlakia, jonka sisältö oli erilainen. Kaupungissa esimerkiksi pojat ja tyttäret perivät tasan, mutta maalla tytär vain kolmanneksen.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA), Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat (TKO), z:171, 184–186, 201 (vuodet 1640, 1665, 1667, 1669, 1694).

Veli Pekka Toropainen 2025: Turun tulliaita 1600-luvulla. Suomen Sukututkimusseuran blogi. Julkaistu 27.9.2025.

Veli Pekka Toropainen 2017: Vuosikirja 2017 – sarjassaan kymmenes. Melkein maalla – lähes kaupungissa. Vuosikirja 2017. Toim. Sari Ahonen, Veli Pekka Toropainen, Päivi Kuusenlaakso, Olavi Hyvärinen. Turun seudun sukututkijat ry. Turku.

1600-luku

Joulunviettoa 1655

2 kommenttia

Petrus Magni Gyllenius opiskeli Turun kuninkaallisessa akatemiassa 1600-luvun puolimaissa ja kirjoitti opintojensa aikana päiväkirjaa. Akatemiassa vietettiin joulutaukoa noin Tuomaan päivästä (21.12.) Nuutin päivään (13.1.) ja Gyllenius kertoo päiväkirjassaan, miten hän vietti joulua vuonna 1655. Hän lähti ratsain yhden yksityisoppilaansa, Henrik Ekestubben kanssa 18. joulukuuta 1655 kohti Hämettä ja joulun viettoa. Gyllenius teki niin kuin useat muutkin turkulaiset ja lähti kaupungista maaseudulle joulun viettoon. 

Henrik Ekestubben isä oli Turun linnan kommendantti, majuri Henrik Larsson Ekestubbe, ja hän oli lähettänyt hevoset sekä Gylleniukselle että pojalleen. Suuntana Gylleniuksella ja hänen oppilaallaan oli Ekestubben suvun omistama Olkkalan kartano Vihdissä, ja matka ratsain sinne kesti kolme päivää. Joulua kokoontui Olkkalaan viettämään koko Ekestubben perhe, ja Gyllenius kertoo, että paikalla olivat myös Henrik Ekestubben siskot, nimeltä hän mainitsee vain Margaretan.

Gyllenius sekä Ekestubbet kävivät joulun aikana Vihdin kirkossa jumalanpalveluksessa joulupäivänä sekä 28.12. eli neljäntenä joulupäivänä ja vielä uuden vuoden päivänä. Tapanin päivänä (26.12.) Gyllenius saarnasi Olkkalassa Ekestubben perheelle. Jumalanpalvelukset olivat siis tärkeä osa joulunviettoa ja erityisesti niin sanottuja pesäpäiviä (21.–24.12.), jolloin joulua vietettiin kotipiirissä.

Jouluna matkustettiin ratsain ja reellä kyläilemään tuttavien ja sukulaisten luo. Kuva: Giuseppe Acerbi, Vaarallinen matka jäällä (1802). Kansalliskirjasto, Doria.

Tapaninpäivänä juhlinnalla oli tapana laajeta kodin piiristä kylälle, ja tällöin ajettiin muun muassa tapaninajoja. Joulun aikaan liittyi oleellisena osana kestitys ja Olkkalaankin kokoontui paljon väkeä erilaisin kokoonpanoin viettämään aikaa yhdessä uudenvuoden päivästä lähtien. Kuten Gyllenius asian tiiviisti ilmaisee: he joivat ja pitivät hauskaa. Gyllenius matkasi itsekin tammikuun alussa 1656 Olkkalasta kapteeni Caspar Fredrich Knorringin luokse Espoon pitäjään, missä hän huvitteli muiden kanssa ja sai kapteenilta neljä kirjaa. 

Paluumatka Turkuun aloitettiin 16. tammikuuta eli jouluajan päätyttyä ja perillä oltiin 19. päivänä myöhään illalla. Matkalla Gyllenius ja hänen oppilaansa Ekenstubbe kohtasivat Turussa Heikin markkinoilla käyneitä. Heikin päivä aloitti niin sanotut härkäviikot eli moniviikkoisen juhlattoman kauden keskellä talvea ennen laskiaista. Paluu arkeen oli koittanut ja joulun ajan hauskan pito oli päättynyt. 

Mari Välimäki

Lähteet:

Diarium Gyllenianum eller Petrus Magni Gyllenii dagbok 1622–1667, Reinh. Hausen (red.). Helsingfors: Finska statsarkiv 1882.

Toropainen, Veli Pekka 2023: ”Joulunaika 1600-luvun Turussa”, Aninkainen.

Vilkuna, Kustaa 1973: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.

Välimäki, Mari, ”Opiskelijat, akateemiset perinteet ja juhlat 1600-luvun Turussa”, Veli Pekka Toropainen et al. (toim.), Juhlat ja juomingit, Turun Seudun Sukututkijat ry:n vuosikirja 12. Turku: Turun Seudun Sukututkijat ry 2025, 63–82.

1600-luku, 1700-luku

Joulurauhanjulistus – Julfreden

Kommentoi

Porin maistraatin arkistossa säilytetään kirjaa, johon on kerätty vuosisatojen saatossa erilaisia valojen kaavoja pormestarista torivoutiin. Valojen joukossa on kuningas Kaarlen (isä Kaarle XI,  kuninkaana 1660-1697, tai poika Kaarle XII, kuninkaana 1697–1718) nimen mainitsemisesta päätellen 1600-luvun lopulle tai aivan 1700-luvun alkuun ajoittuva joulurauhan julistus sekä ruotsiksi että suomeksi. Joulurauhan kaavan ilmoitetaan olevan Turun kaupungissa julistetun. Blogin lukijoille toivotetaan tämän rauhanjulistuksen translitteroitujen versioiden myötä riemullista joulujuhlaa 2025!

Opå den Stormechtigste Högborns Fürstes och Herres, Hr Carls, Swäriges, Göthes och Wändes Konungz och Arffurstes, Stoorfurstes till Finlandh Hertigz ithi Skåne, Estlandh, Lijflandh, Carelen, Bremen, Werden, Stetijn, Pomeren, Cassuben och Wänden, Förstes till Rügen, Herres utöfwer Ingermanlandh och Wissmar; Så och PfalzGrewes wedh Reijn i Beijern, till Gülich, Cleve och Bergen Hertigz wägnar låther Hans Nåde Högwälborne Herren Landzhöfdingen sampt Borgmestere och Rådh her i Staden her medh 

  1. Först lyysse Juhl och Juhlfredt i så måtto, att hwar i synnerheet betencker och öfwerwäger Gudz nådige Barmhertighet och goda willia oss bewijst, i dett han sin enda Son oss till återlössningh skänkt och gifwit hafr. Hwilkens Solenne fest och åminnelsse wij uthi all Gudachtighet nu dhenne tilstundande juhlehögtijdh medh all som största wyrningh fijra och begå skohla, först och för all tingh flijteligen sökia till Gudz Huuss, dher Gudz Heliga och Saliggörande ord om dhetta nådige återlössningz wärcket förnimma, dett uthi wårt hierta betrachta och dheruthinnan ingalunda någon försumelsse taga.
  2. Her hooss och till dett andra förbiudes all kiöpenskap och handell, wijn, öhl och andre starcke drycker, emedan Gudz Helige ordh förhandlas och predijkes att uthsällias, swalg och dryckenskap afstyras, af hwilcket ett oskickeligit lefwerne kan förorsakas medh grofwa orden och Gudz Helge nampns förtörnelsse; hwarföre och her medh förbiudes alle kellare Swenner och krögare i medler tijdh medh 40 mk Sölfr. mt. straf tilgörandes någre drycker sedan klockan om aftonen Siu slagen är att uthtappa och försällia, detta hwar och een huusfader wille befinna, sitt huussfålck och innehafwande gäster medh flijt förhålla och all ting så laga, att Gudh främst och för all tingh tilböhrligen må prijsatt och af oss allom ährat warda.
  3. Och såsom här i Staden en stoor och lasteligh oordningh inrijtat och opkommen är medh dem som löpa kringh om Staden ropa och skrija lijka som dhe en diefwulsk hampn o menniskio skapnat bydt hade, hwarigenom Gudh och mången Gudhfruchtigh menniskia blijfr. förtörnadt, så på dett sådant såwehl nu på denne Höga fäst som alltijdh måtte förtagas, will man hwariom och enom Stadzens inwånars hafwa her medh befallat, dett dhe noga tilser, hwilka dhe uthi sine huuss intaga, hyssa och herbergera, så lagandes att werden icke niutter gästen något till onda, wem som hälst befinnes her emoth i någon måtto att bryta, den samme skall effter lagen och på dett högsta straffat warda.
  4. Man will och icke till dett fierde hafwa förbijgådt medh alsom största flijt hwariom och enom förmant, rådt och tilsagt hafwa, att dhe ett flijtigt och noga insende hafwa medh enden, besynnerligen för den halmen skull som för dhetta sedwanligit haar warit att införas och uthströös, att ingen understår sig någon halm uthi sine huuss bruka wid 40 mr. Smt. wite, på dett att icke någon skada dherigenom må förorsakas, och att den akyldige så wehl som de skyldige och oachtsamme icke må någon skada lijda.
  5. Sijdst och till ett besluth will man eij annars hafwa förmodat, uthan den dher een rätt christen är eller wara will, warder sigh föruthinnan betre besinnandes, än han kan åthwarnas och förmanas, doch dher någon sådant wehlment påbudh icke will achta, uthan dett på motwilligt wiss uthslåår, öfwerträder och af ijdell onska sigh heremoth förhåller den skall uthan försyyn tilböhrligen straffas och effter lag plichta och bötha. Her medh hwariom och enom en godh, helsosam och lyckelig juhl uthi all fredh och enighet på dett kärligaste önskat och befallat.

Finnonice

Sen Suriwaldian Corckiast Sucuisen Förstin ia Herran, Hr CARLEN, Ruotzin, Göthein ia Wändein Cuningan ia Perindöförstin, Suri Ruchtinan Suomessa, Hertua Skånijn, Estinmaala, Wiroihin, Carelin, Brehmin, Werdin, Stetin, Pomerin, Cassubin ia Wändin, Rügenin Ruchtinan, Ingerinmaan ia Wissmarin Herran, nijn miös PfaltzGrefwin Reihnin Beijerisä, Gülichin, Clewin ia Bergin Hertuan puolesta, anda Hänen Armons Surisukuinen Herra, Manherra sekä Borgmestari ia Radi täsä Caupungisa tämän cansa

  1. Ensin culutta joulu juhlan ja joulu juhlan rauhan, sillä tawalla että jokainen erinomaisest ajattele ia tutki Jumalan armolista laupiutta ia hyfvä tahto meille osotettua, sijnä, että Hän Hänen ainoan Poickans meile lunastuxexi lahjottanut ia andanut on, jonga corckia juhla ia jälkimuisto me caickella jumalisudella, nyt tänä lähestywäissnä joulun corckiana juhlana, sille caickein surimalla cunnialla käytämän ja pitämän pitä, ensin ja ennen caickia wiriäst edzimän Jumalan Huometta, sijnä Jumalan Pyhä ia autuax tekewäistä Sana, sijtä armolisesta lunastuxen työstä ymmärtämän, sitä meiden sydämesem tutkiman, ia sitä ei millen muoto takaperin jättämän.
  2. Sijnä tykönä ia toisexi kieldän caiki mymiset ia caupantegot, wijnain, oluen ia muitten wäkewäin juomain, silloin cuin Jumalan Pyhä Sana edespannan ia sarnatan, mymästä, nijn miös ylen syömys ja juopumus, iosta sijwotoin elämäkerta alunsa saa, julmain walain ja Jumalan pyhän Nijmen rickomisen cansa; Sen tähden myös tämän cansa kieltän caicki kellari palweliat ia krouarit sillä wällillä 40 markan hopia rahan Sakolla, ychtän siemettä, sitte cuin Skello echtosti Seitzemän lyönyt on, ulos laskemasta ia mymästä, tätä jokainen Perhen Isändä tule mielensjohdata, ia hänen huonens wäelle ia siselolewaisille wierahille wireydella edespanna, ia caicki asiat nijn laita, että Jumala ensist ia ennen caickia mahdolisest tulis ylitetyxi ia meildä caickilda cunnioitetuxi,
  3. Ja nijn cuin täsä Caupungisa yxi suuri ia laitetapa tapa ia wika ylesstullut on, nijtten cansa, jotka juoxewat ymbärins Caupungisa, hutawat ia rieckuwat, nijn cuin he, Perkelen muotoon ihmisen muodon muuttanet olisit, jonga cauta Jumala ia monda Jumalista Ihmistä tule wihoitettuxi; Nijn että sencaltainen nijn hyvin nytt tällä Corckialle Juhlalle, nijn cuin joka aicka pitä estettämän, olcon sis iocaizelle ia itzecullengin Caupungin asuwaiselle tämän cansa käsketty, että he tarkasti cadzowat, keitä he heidän huoneseens sisälle otta, holhowat ja maja suo, nijn laitain, ettei Isändä holho wierasta iohongun pahuuten, cukaihänäns lyötän tätä wastan jollakin tawalla rickowan se sama pitä lain jälken caicken surimast rangaistaman.
  4. Ei mennä neljenexi keetän myös ohidze, caikein suurimalla wireydellä jokaista ia idzecutakin olla käsketyn, neuwotun ia muistetun, että he wiriän ia tarkan cadzomuxen pitäwät walkian cabsa, erinomaisest olkein tähden joca ennen tätä tapa on ollut sisälle tuoda ja hojotta, ettei yxikän rohkene, olkia huonesans pitä, 40 mk hopia rahan sakolla sen pääle, ettei jocu wahingo sen cautta tapahduis ia ettei nijn see wiatoin cuin wicapäkin ia warin pitämätöin kärsis jotacuta wahingo.
  5. Wijmein ia päätöxexi tahdom nij mutoin olla toiwotun, wan se ioka oickia Christitty on eli olla tahto, paremin täsä idzens tutki, cuin hän taitan waroitetta ia neuwotta, cuitengin ettei jocu sencaldaisesta hywästä neuwosta tahdo wari otta, wan sen wastahacoisudella hyljä, ylidzekäy ia sulasta pahudesta idzens tätä wastan pitä, hänen pitä ilman muodoncatzomust täydelisest rangaistaman is lain jälken kärsimän ia sakoitettaman. Tämän cansa iocaitzelle ia idzecullengin, hyfwä, terwelistä ia onnelista joulun juhla caickesa rauhasa ia sowinos caikein rackahimast toiwotettu.

Veli Pekka Toropainen

Lähde:

Kansallisarkisto, Porin maistraatin arkisto, Ha:16, Valojen kaavat.