Aihearkisto: 1600-luku

1600-luku, 1700-luku

Wittfooth, Turun tontti numero 1

Kommentoi

Kaupunkitonttien numerointi aloitettiin Ruotsin valtakunnassa 1600- ja 1700-lukujen vaihteen kahden puolen. Turussa vanhin tonttinumerointi on vuodelta 1712, mutta sitä muokattiin useaan otteeseen ennen vuoden 1827 paloa ja sitä seurannutta koko kaupungin mullistanutta uutta asemakaavaa.

Tontti numero 1 Daniel Gadolinin kartassa vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo. 

Kirkkokorttelin talo numero 1 oli Turun tonttinumeroissa aina ensimmäisenä. Talo sijaitsi Kirkon Jokikadun kulmassa Suurtorin varrella ja Aurajoen ylittävän sillan pielessä. Kaupankäynnin kannalta paikka torin, Aurajoen rantalaitureiden ja joen ylittäneen sillan kupeessa oli kaupungin parhaita.

Tontti on perustettu ja mitattu jo keskiajalla – itse asiassa kyse on kahdesta keskiaikaisesta tontista, jotka yhdistettiin vuonna 1674. Kyseessä lienee sama jokirannassa sijainnut muurattu talo, jonka kauppias Laurens Vadmal myi 1.7.1426 tuomiokirkolle korkeaan 200 kultanobelin ja 130 Turun markan hintaan. Mahdollisesti jo vuonna 1386 mainittu porvari Hinnekinus Vadmal asui tällä paikalla.

Reformaation myötä tuomiokirkko menetti tämän ja melkein kaikki muutkin omistuksensa kaupungilla. Torin laidan talon varhaisin keskiajan jälkeinen tunnettu omistaja on Luostarikorttelista paikalle noin vuonna 1609 muuttanut maustekauppias Peter Kryddkrämer l. Delring. Hän asui tässä 1620-luvun puoliväliin asti ja hänen leskensä Elsa vielä parikymmentä vuotta pidempään. Krydde-Periksi kutsuttu kauppias korotti paikalla sijainnutta kivitaloa, minkä jälkeen talon toisen kerroksen päädyssä oli torille päin avautunut ikkuna. Kuvaus talosta perustuu myöhemmän professori Martin Stodiuksen (s. 1590) muistitietoon lapsuudestaan, jolloin hänen päivittäinen koulutiensä vei maustekauppiaan talon ohitse. Talo sai vuonna 1647 uuden omistajan saksalaissyntyisestä miekanhiojamestari Salomon Ludwig Ståhlista, joka asui paikalla lähes 30 vuoden ajan. 

Peter Kryddkrämer oli omistanut myös Jokikadun varressa olleen naapuritontin, mutta myi sen vuonna 1624 pormestari Petter Jesenhausille. Pormestarin tapaan talon seuraavat asukkaat Gewert Bugenhagen ja Hans Stamer olivat lyypekkiläistaustaisia kauppiaita. Talo siirtyi vuonna 1649 edesmenneen pormestari Jesenhausin vävylle, kauppias Joachim Wittfoothille. Tämä osti sittemmin myös naapuri Ståhlin talon ja yhdisti Kirkon Jokikadun päädyn kaksi tonttia liittäen niihin myös talojen välissä sijainneen kujan. Niin sanotusta venäläisestä kartasta 1740-luvulta näemme, että tontilla jo keskiajalta lähtien sijainnut suuri kivitalo oli Jokikadun varrella.

Kaupungin tontin numero 1 paikka Aurajokirannassa. Kuva: Georg Haggrén.

Kirkkokorttelin tonttia numero 1 kutsuttiin kauppiassuku Wittfoothin nimellä. Suvun jäsenet asuivat paikalla 1780-luvulle asti. Heidän jälkeensä paikalle muutti myöhempi kauppaneuvos Jacob Johan Maexmontan. Hän yhdisti tähän Kirkon Jokikadulla sijainneen naapuritalo Spikerin, minkä jälkeen osa puurakennuksista korvattiin kivisillä. Maexmontanin talot vaurioituivat Turun palossa 1827 ja Engelin uudessa asemakaavassa ne jäivät puiston ja Itäisen Rantakadun alle. Nykyisin Wittfoothin talon ja tontin jäännökset kätkeytyvät puistonreunan, katualueen ja rantapenkereen alle. Arkeologisesti tontilta on niukasti tietoa, koska kaivauksia paikalla on tehty vain vähän. Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että vaatimattoman katualueen kohdalla on aikoinaan sijainnut yksi kaupungin halutuimpia ja näyttävimpiä kauppiastaloja.

Georg Haggrén

1300-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Pyhän Hengen kirkon kaupunkiympäristön 3D-malli

Kommentoi

Alkukesästä 2025 julkaistiin Turun Vähätorilla sijaitsevan Casagrandentalon ympäristön historiallisia aikatasoja esittelevä 3D-malli ja lisätyn todellisuuden sovellus (https://casagrandentalo.fi/omnia_vincit_amor/). Sovelluksen tilasi arkkitehti Benito Casagrande ja sen toteuttivat yhdessä Panu Savolainen, Control Reality ja Stereoscape.

Mallin tarkoituksena on havainnollistaa, miten Aurajoen Aninkaisten puoleinen ranta on kehittynyt 1300-luvun lopulta aina Turun paloon 1827. Mallissa ovat esillä aikatasot, jotka esittävät vuosien 1390, 1510, 1620, 1640, 1740 ja 1790 kaupunkia. Mallia voi katsella selaimessa, ja sovelluksen lataamalla se tarjoaa paikan päällä mahdollisuuden tarkastella puhelimen tai tabletin näytöllä, miltä juuri samassa kohdassa näytti satoja vuosia sitten.

Mallin pohjaksi on haalittu kaikki saatavilla oleva tieto kaupunkiympäristön historiasta. Aivan varhaisimmasta aikatasosta ei ole jäljellä juuri mitään rakennuksista kertovaa edes arkeologisessa aineistossa, joten keskiajan kaupunki edustaa tutkimukseen pohjaavaa valistunutta arvausta. Paikalla tuolloin sijainnut Pyhän Hengen talo ja sen kappeli on toteutettu muualta Ruotsista säilyneitä esimerkkejä mukaillen.

Vuoden 1790 aikatasossa näkyy palossa tuhoutunutta kaupunkia ja valkoisilla katkoviivoilla.

Keskeisessä osassa mallin kolmiulotteista historiakerrontaa on paikalla sijainnut Pyhän Hengen kirkko, joka rakennettiin Aninkaisiin Juhana III:n määräyksestä suomenkielisen seurakunnan kirkoksi 1500-luvun lopulla. Tämä aikanaan kaupunkikuvaa hallinnut monumentti purettiin suurimmilta osin Turun katuverkoston reguloinnin toimeenpanon myötä 1650-luvulla. Viimeiset rauniot määrättiin purettaviksi 1600-luvun lopulla. Nykyään kirkon arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä perustuksia on tallella Pyhän Hengen kappelissa.

Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, kaupunkiympäristöä kuvaavia kirjallisia lähteitä on säilynyt runsaammin. Tästä syystä vuosien 1740 ja 1790 kaupunki on voitu mallintaa uskottavammin, ja tuoreimmassa aikatasossa useiden tonttien rakennuksista on jäljellä palovakuutusasiakirjoja ja katselmusasiakirjoja, joista käyvät ilmi jopa ikkunajaot ja julkisivuväritys.

Malli hyödyntää uutta teknologiaa, jossa puhelimen tai tabletin kamera tunnistaa olinpaikkansa kaupunkiympäristön geometriasta ja sijoittaa itsensä oikealle paikalle. Näin on mahdollista katsoa paikan päällä, millainen Aurajoen sivu-uoma lainehti vielä 1300-luvun lopulla nykyisen kirjaston ja Linnankadun kohdalla. Lisätty sovellus tuo kaupunkiympäristön historian kokemisen aiempaa konkreettisemmaksi ja lähemmäs arkikokemusta.

Panu Savolainen

1600-luku

Vaara vaanii Aurajoessa

Kommentoi
Aurajoen vilkkaat rannat ovat olleet sekä siunaus kaupungille, että murhenäytelmien paikka yksilöille. Kuva Ossi Reuter, Turun kaupunginmuseo. Public domain.

Aurajoki – Turun joeksi 1600-luvulla kutsuttu – mahdollisti kaupungin olemassaolon, mutta se oli myös vaarallinen sen rannoilla liikkuville. Tavallisimmin jokeen päädyttiin vahingossa töitä tehdessä tai jäiden pettäessä, ”päänheikkoudessa”, humalassa tai tappelun tuoksinassa. Hukkuminen tutkittiin aina tarkoin oikeudessa, sillä onnettomuus tuli erottaa tahallisesta tai ”pään heikkoudessa” tehdystä teosta sekä tarkoituksellisesta itsemurhasta, sillä viimeksi mainittuja ei saanut haudata siunattuun maahan, mikäli he olivat olleet järjissään tehdessään tekonsa.

Vaimo Valborg Koukkar kertoi siten kesäkuussa 1670, että hän oli pudonnut saman päivän aamuna jokeen Taivassalon Olof Jakobssonin takia. Olof vastasi, ettei hän ollut syyllinen tapahtumaan, sillä hänen kalastusveneeseensä oli tungeksinut niin paljon väkeä, että se oli alkanut upota ja hänen oli ollut pakko työntää se irti rannasta. Valborg oli juuri tällöin astumassa alukseen, mutta putosikin vahingossa jokeen. Talollinen halusi antaa Valborgille omasta vapaasta tahdostaan keittokalan, ja Valborg tyytyi tähän.

Turun syysmarkkinoilla 1643 sattui käsirysy porvari Klemet Pålackin joen puoleisella vesiportilla Luostarikorttelissa. Eräs Sauvon talollinen Jöran oli ryypännyt veneessään joella portin alapuolella kolmen poikansa Erikin, Jöranin ja Johanin kanssa. Tappelun tuoksinassa pojista Johan Jöransson viskasi paikalle tulleen sauvolaisen laivamiehen Olof Erikssonin jokeen ja hyppäsi itse perässä tämän selkään uhaten hukuttaa miehen.

Säämiskäntekijämestari Simon Mattssonin poika Matthias Pitonius hukkui syksyllä 1695 Turun joen jäihin. Pitoniuksen kerrottiin huutaneen apua, ennen kuin hän joutui jään alle, joten kyse oli tuskin itsemurhasta. Lisäksi pormestari Berend Riggertsson, joka oli hänen naapurinsa, kertoi, että Pitonius oli elänyt hiljaista ja jumalista elämää ja käynyt ehtoollisella. Tämän perusteella raati antoi 7. toukokuuta 1696 isälle luvan haudata poikansa siunattuun maahan normaalein menoin.

Turun raastuvanoikeus suoritti marraskuussa 1677 kuolemansyyntutkimuksen. Porvari Sigfrid Hijdis oli löydetty hukkuneena joesta tiilisalin kohdalla. Hijdis oli ollut vetämässä Jöran Kopparin alusta ylös joesta muiden porvareiden kanssa. Kun he olivat tehneet sen, oli emäntä tarjonnut heille ruokaa ja olutta. Sigfrid oli tullut humalaan ja hänet oli ollut kannettava ulos. Sigfrid kulki yksin kadulla ja haukkui ihmisiä mennessään kelmeiksi ja varkaiksi. Oikeus ei asettanut ketään vastuuseen Sigfridin kuolemasta, mutta määräsi hänen ruumiinsa haudattavaksi kirkkomaan aidan ulkopuolelle. Humalassa hukkuminen kun katsottiin itse aiheutetuksi onnettomuudeksi ja kunniattomaksi kuolemaksi.

Itsemurhaajan ruumiiseen sen sijaan saivat koskea vain tehtävään määrätyt ihmiset, kuten Turun pyöveli. Linnan vahtimestari Anders Korp kertoi kesäkuussa 1688 lähettäneensä vartiosotilaan joidenkin vankien kanssa suorittamaan työtä kaupunkiin. Varkaudesta tuomittu vanki Simon Persson oli juossut rannassa olleiden tyhjien veneiden yli ja syöksynyt pää edellä jokeen. Kun Simon oli mennyt jokeen, oli vartija mennyt kysymään neuvoa pormestarilta. Tämä lähetti pyövelin etsimään ruumista. Simon olikin noussut tällä välin pintaan ja pyöveli kiskoi hänet maihin. Simonin veljelle Andersille lähetettiin sana, että hän hakisi veljensä ruumiin. Kun Anders vastasi, ettei hän ottaisi raatoa huolehdittavakseen, pudotti pyöveli sen takaisin jokeen ja sitoi kiinni paaluun, ettei se katoaisi. Oikeus totesi tuomiossaan, että Simon oli ollut järjissään hukuttautuessaan jokeen. Siksi hänen ruumiinsa tuli viedä metsään ja haudata sinne.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:44, 9.11.1677, 626−633; z:55, 16.6.1688, 429−432; z:63, 7.5.1696, 276−279; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:172, 11.9.1643, 125v-126; z:187, 2.6.1670, 214; z:196, 13.6.1688, 246−248.

1600-luku

Laitonta leipää

Kommentoi

Kuninkaallinen majesteetti antoi koko 1600-luvun asetuksia leivän leipomisesta armeijan tarpeisiin ja siitä, miten kaupungeissa toimineiden miespuolisten ammattileipureiden tuli leipoa leipänsä. Sitä tuli leipoa riittävästi, sillä kaupungeissa asui jo 1600-luvulla sellaista väestöä, joka ei voinut leipoa itse, vaan osti leipänsä valmiina. Esimerkiksi Hollannista kaupunkiin tullut Petter then Hertzen asui vuokralla, eikä leiponut leipäänsä, vaan osti sen kaupungin leipureilta. Siksi hänen ei tarvinnut maksaa leivinuunirahoja, jotka maksettiin kruunulle siitä, että saatiin oikeus käyttää leivinuunia leipomiseen.

Leipurin merkki Turun Luostarinmäen museossa. Veli Pekka Toropainen 2025.

Turussa aksiisin eli valmisteveron tarkastaja Hans Bogge valitti heinäkuussa 1629, ettei oluenpanossa, leipomisessa ja teurastamisessa ollut mitään järjestystä. Ammattikuntia kehotettiin hoitamaan asia kunnolla majesteetin ordinantian eli asetuksen mukaisesti. Erityisesti ammattileipureiden toimintaa valvottiin tarkasti.

Leipuri Sigfrid Kara oli syytettynä heinäkuussa 1651 siitä, että hän oli leiponut sääntöjen vastaisia leipiä, sillä hänen leipänsä olivat painaneet 27 luotia (luoti 13,3 grammaa), vaikka niiden olisi tullut painaa 36 luotia. Koska Karalle oli huomautettu jo usein tästä asiasta, eikä hän ollut ottanut onkeensa, tuomittiin hänelle korkea sadan hopeamarkan sakko edesmenneen kuninkaallisen majesteetin Kustaa Adolfin suuren Leipurijärjestyksen mukaan. Summalla olisi ostanut vaatimattoman kaupunkitalon.

Yksittäisten porvareiden vaimot ja kaupungin köyhät vaimot saivat myydä karkeaa leipää elannon hankkimistarkoituksessa, mutta toiminta ei saanut haitata ammattileipureiden toimintaa. Markus Turvan vaimo oli kuitenkin tunkeutunut kesällä 1651 laittomasti leipuriammattikunnan tontille. Lisäksi vaimon kahden äyrin leivät olivat painaneet ainoastaan 17 luotia, kun oikea paino olisi ollut 36 luotia. Turvalle määrättiin 40 markan sakko. Summalla olisi ostanut pari lehmää.

Kaupunginviskaali Didrich Tegelman syytti syyskuussa 1687 virkansa puolesta leipureita Johan Fromia ja Mårten Schultzia siitä, että heidän myymänsä leivät eivät olleet määrätyn painoisia. Lisäksi Schultzin leivistä oli löytynyt hiekkaa. Oikeudelle esitettiin asiakkaan edellisenä päivänä ostama leipä, jossa tosiaan oli hiekkaa. Schultz arveli hiekan joutuneen leipiin myllystä, jonka kivet oli juuri uritettu uudelleen. 

Kaupunginviskaali Tegelman syytti myös vuonna 1691 kaupungin leipureita, värjäri Staffan Meunierin vaimoa Agneta Thomasdotteria, Mårten Schultzia ja Johan Fromin leskeä Brita Henriksdotteria siitä, että he myivät pienempiä leipiä kuin oli määrätty. Kunkin leipä punnittiin oikeudessa. Meunierin vaimon leipäkakku painoi 5½ luotia vähemmän, mutta vehnä- ja limppuleivät painoivat oikean määrän. Schultzin leivät taas painoivat määräänsä enemmän. Ainoastaan hänen vehnäsämpylänsä painoi hieman liian vähän, sillä se oli kuiva ja paistettu jo aiemmin. Fromin lesken leivät olivat puolestaan liian kevyitä. Vehnäsämpylästä puuttui 2½ luotia, limpusta neljä luotia ja kakkuleivästä kuusi luotia.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:2, 6.7.1629, sp; z:11, 20.10.1640; z:11, 22.9.1641; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:175, 24.7.1651, 61v; z:175, 2.8.1651, 63v; z:175, 5.9.1651, 68v; z:195, 15.9.1687, 187; z:198, 11.11.1691, 318.

1500-luku, 1600-luku

Herramme turkulaisia

Kommentoi

Tulliluetteloihin merkityt turkulaiset porvarisnimet olivat 1500-luvulla usein suomenkielisiä ja henkilökohtaisia. Seuraavan vuosisadan alkupuolella nimet lyhenivät niin, että esimerkiksi Vanhapässistä tuli Pässi. Näitä nimiä kirjattiin raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin. Saman vuosisadan loppupuolella tulivat käyttöön ruotsinkieliset kaksiosaiset nimet, kuten Blomgren. Monet suvut ottivat käyttöönsä lähinnä latinasta tai ruotsista lainatun nimen. Niinpä esimerkiksi Ruskeapäästä tuli Miltopaeus ja Åhrapäästä Arppe. Monet porvarisnimet olivat huumori mielessä pitäen annettuja. Ne perustunevat yksittäisten henkilöiden erityispiirteisiin tai heille tapahtuneisiin sattumuksiin. Joka tapauksessa ne kertovat turkulaisten huumorintajusta. Mitä lienee tehnyt Jakob Kaalinkaataja? Oliko hän kaatuillut naapurin kaalimaalla iltamyöhään? 

Oman ryhmänsä muodostavat erityisesti 1500-luvulla käytetyt kaksiosaiset suomenkieliset nimet, jotka katoavat nimistöstä lähes täysin 1600-luvun alussa. Näillä nimillä on usein jotakin ominaisuutta kuvaava merkitys. Laajimman ja pisimpään käytössä säilyneen ryhmän näistä muodostavat pää-nimet. Vuonna 1549 mainitaan Knut Paljaspää ja vuonna 1609 Sigfrid Kokkapää ja Henrik Alapää. Vuoden 1632 porvariluettelossa näitä nimiä on vilisemällä: Anders Tasapää, Matts Isopää, Eskil Luupää, Eskil Ruskeapää, Thomas Åhrapää, Jöns Utupää, Mårten Kahrapää ja Nils Satopää.

Toisena ryhmänä olivat poika-nimet. Vuonna 1549 kaupungissa asui porvari Markus Hyvämuorinpoika ja vuonna 1582 Hans Muorinpoika. Olivatko 1609 mainitut Erik Miehenpoika ja Erik Arkapoika toistensa vastakohtia, ei selviä asiakirjoista. Ja mahtoiko vuonna 1574 mainittu Markus Hurmuripoika vastata nimeään?

Kaupungissa ei voinut olla samaan aikaan kahta porvaria, joilla oli sama nimi. Tämä olisi sekoittanut kaupankäynnin, sillä muissa kaupungeissa olevien kauppakumppanien piti olla varmoja tavaroiden lähettäjän ja tilaajan henkilöllisyydestä. Kun Turussa oli vuonna 1549 jo yksi Mickel Rakki, ei hänen porvarisoikeudet saanut Mickel-poikansa voinut kantaa samaa nimeä, vaan hänestä tuli Rakinpenikka. Saman logiikan mukaan vuonna 1632 saman tontin kahdella puolikkaalla asui kaksi Jöns-nimistä porvaria, Pillu ja Sianpillu.

Turun vuoden 1549 tulliluetteloon päätyivät myös porvareiden Jöns Suolenkääntäjän, Mickel Rakinpenikan ja Henrik Rajakarhun kaupunkiin tuomat suolaerät. Kansallisarkisto 233, Turun kaupungin tullitilit 1549, s. 9v.

Muita ominaisuuksia kuvaavia nimiä esiintyy mainituissa asiakirjoissa taajaan. Vuoden 1549 tulliluettelosta löytyvät Henrik Pahajalka, Lasse Mustakulli, Sigfrid Punasaapas, Lasse Mesileipä, Lasse Järvihauki, Henrik Paharauta ja Anders Karvatasku, jonka suku on saanut Turkuun kadunkin. Vuosisadan lopulla ja 1630-luvulla asiakirjoihin pääsivät esimerkiksi Anders Hassuparta, Jöran Suvikenkä, Mårten Lehmäkenkä, Filpus Mustasuu, Matts Tomuhousu (mylläri), Grels Huithattu, Thomas Suolenkääntäjä (makkarantekijä) ja Eskil Ymmyriäinen. Jotkin moderneilta tuntuvat sanat ovat vanhoja, mutta muuttaneet merkitystään, kuten 1584 mainitun Anna Rambon ja 1609 kirjatun Olof Persun nimet. Kaupungista löytyivät myös Helvetin Sigfrid, Piruntappaja, Paratiisin Maria, Pillunpalan leski ja Jöns Kissankenkä (teurastaja).

Ulkomaalaisilla valtaporvareilla oli sukunimensä, jotka kulkivat sukupolvesta toiseen, kuten Plagman, Såger ja Wittfooth. Alempi porvaristo käytti pelkkää patronyymiä tai usein sen talon nimeä, jonka perhe omisti. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi Anttila, Fläskilä, Kissala ja Tallila. Perheen nimi voitiin muokata myös talon nimestä, kuten esimerkiksi Fläskilästä saatu nimi Fläske. Erityisesti ulkomaisilla käsityöläisillä saattoi olla sukunimi, mutta siihenkin lisättiin yleensä ammatista kertova nimi Guldsmed, Skomakare tai Tynnebindare. Koko nimi saattoi kuulua siis Mårten Lambertz Skomakare – Mårten Lambertz suutari.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto 233–237, Turun kaupungin tullitilit 1549–1617; Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (−1809), Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat (TKO) z:171−207 (1639─1700), Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat (TRO) z:1−67 (1623−1700) 

Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa:4 (1632)

1500-luku, 1600-luku

Turun Annikaisesta Karin Hakolaan

Kommentoi

Tunnetun runon mukaan Turun Annikainen istuu sillan pielessä vanhana naisena ja varoittelee nuoria neitoja lankeamasta saksalaisten kauppakestien pauloihin. Nämä kun viipyvät kaupungissa kauppaamassa tavaroitaan vain talvikauden ja purjehtivat heti ensimmäisellä avovedellä takaisin kotiseuduilleen.

Annikainen – tai Anikkainen – oli kokenut tämän petturuuden. Talvikauden hän syötti ja juotti kestiä tammikamarissaan. Ja sitten kesti hylkäsi hänet. Sanalla ”kesti” viitataan kuitenkin porvarisvalaa vannomattomaan mieheen, jolla oli raadin lupa myydä tuotteitaan kaupungissa vain tietyn ajan. Mikäli kesti olisi vannonut Turkuun porvarisvalan, hän olisi saanut asettua kaupunkiin pysyvästi. Kestin oli kuitenkin jätettävä kaupunki sakkojen uhalla. 

Suomalaiset tunnettiin sadat vuodet velhoina, jotka kykenivät hallitsemaan säitä ja tuulia. Laivalla oli hyvä olla suomalainen hädän sattuessa. Annikainenkin oli runon mukaan säiden haltija, sillä hän asettui kestille raivoissaan meren rantaan ja nostatti myrskyn, joka upotti kestin laivan. ”Kutti kutti kestin kelmi”, kuten runoelman eräs versio toteaa.

Olivatko turkulaiset naiset sitten yhtä heikkoja ja samaan aikaan vahvoja, kuin runo antaa ymmärtää? Esimerkiksi todellisesta elämästä käy porvarska – kauppiastaloaan hallitseva ja itsenäistä kauppaa harjoittava porvarisnainen – Karin Hakola. Karin syntyi Paraisten Kapellstrandin kartanossa vähäiseen suomalaisperäiseen rälssisukuun. Vuoden 1550 paikkeilla hän avioitui Turkuun kauppias Jakob Klemetsson Hakolan emännäksi nykyisen Suurtorin laidalle Brinkkalan taloa vastapäätä.

Karin Hakolan aviomiehet luetellaan Paraisten maantarkastusluettelossa vuonna 1606. KA 1672a, 29v.

Jakob Hakola toimi kauppiaana, Turun kaupunginkirjurina, kaupunginvoutina ja raatimiehenä. Hän kuoli vuoden 1590 alkupuolella. Karinia ei ajan tavan mukaan mainita asiakirjoissa ennen kuin leskenä, sillä perhettä edusti virallisissa asiakirjoissa sen pää, siis aviomiehen eläessä hän. Leskenä Karin oli perheensä pää. Esimerkiksi Karinin Saksasta tuomien tuotteiden nimikkeet monipuolistuivat huomattavasti hänen leskeytensä aikana. Suola, hunaja, pippuri, saippua, satulat, miekat, rihkamatavarat ja kankaat olivat näitä uutuuksia.

Karin avioitui uudelleen loppuvuodesta 1591 Matts Mårtenssonin kanssa, josta tuli Matts Hakola, raatimies ja pormestari. Hänen kuoltuaan vuoden 1602 jälkeen Karin avioitui kolmannen kerran vuonna 1606 rälssisäätyisen Lemun kirkkoherran pojan Erik Spåran kanssa. Tämä otti käyttöön nimen Erik Hakola ja kohosi raatimieheksi ja pormestariksi. 

Hakolan kauppiastalo tunnettiin luotettavana kauppakumppanina ympäri Itämerta, ja siksi tuntemattoman miehen oli edullisempaa esiintyä sen isäntänä. Erik oli Karinia huomattavasti nuorempi, syntynyt mahdollisesti 1570-luvulla, kun Karin oli puolestaan syntynyt viimeistään 1530-luvulla. Avioliitto ei kestänyt pitkään, sillä Karin haudattiin Turun tuomiokirkkoon jo 12.7.1609 varakkaalle porvarille sopivalla summalla. Erik kuoli vasta vuonna 1655 ja haudattiin myös tuomiokirkkoon.

Karin tiesi olevansa elämänsä ehtoossa solmiessaan viimeisen avioliittonsa. Nuori aviomies sai hänen rahansa käyttöönsä, mutta ei aivan kuten Annikaisen kohdalla. Karin nimittäin naitti tyttärentyttärensä Erikin veljelle ja sai tämän valvomaan perheen omaisuuden käyttöä. Erikillä oli lisäksi tuoda pesään oma laivansa ja menestyksekäs Pohjanmaan kauppansa. Karinin ensimmäisen avioliiton solmimisesta hänen kolmannen miehensä toisen puolison kuolemaan kului runsaat sata vuotta, eräänlainen ennätys sekin!

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto 261, Voudintilit, Turun tuomiokirkon tilit 1609, s. 23.

Kansallisarkisto 1672a, Voudintilit, Piikkiön kihlakunnan maantarkastusluettelossa vuodelta 1606, 29v. 

39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista. Turun museokeskuksen julkaisuja 85. Turun museokeskus. Turku 2019.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, SKVR IX1 98. Sääksmäki, Blåfield ja Varelius. Ritvalan Helka-virret, 1846. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-046370 

1600-luku

Turun lääninpyöveliksi ottaminen

Kommentoi

Ruotsin valtakuntaan luotiin 1630-luvulla lääninpyövelijärjestelmä, sillä lainkäytön tiukentuessa pyövelillä tuli olemaan yhä tärkeämpi asema oikeuden antamien tuomioiden täytäntöönpanossa. Pyövelin ammatti luokiteltiin kuitenkin kunniattomaksi, ja sen vuoksi tehtävän haltijaa välteltiin. Pyöveliksi valitut miehet olivat nuoria ja syyllistyneet tavallisesti vain varkauksiin. Monet heistä eivät olleet lainkaan rikollisia, vaan perivät vieroksutun ammatin isältään.

Henrik Bertilsson erosi virasta vuonna 1663 ja hänen tilalleen valittiin hänen poikansa Jöran Henriksson, joka tässä kuittaa saaneensa palkkanaan kymmenen hopeataalaria suorittamastaan teloituksesta. Kansallisarkisto, Läänintilit 7289, 981. Turun läänin tositekirja 1663.
Henrik Bertilsson erosi virasta vuonna 1663 ja hänen tilalleen valittiin hänen poikansa Jöran Henriksson, joka tässä kuittaa saaneensa palkkanaan kymmenen hopeataalaria suorittamastaan teloituksesta. Kansallisarkisto, Läänintilit 7289, 981. Turun läänin tositekirja 1663.

Pyövelit eivät siis vastaa nykyisen populaarikulttuurin huppupäisiä hahmoja, jotka ilmestyvät mestauslavalle, suorittavat kuolemantuomion täytäntöönpanon ja katoavat. Huppua heillä ei myöskään ollut, sillä kasvojen peittäminen oli kiellettyä salamyhkäisyyden pelossa. Seuraava Turun raastuvanoikeuden ote kertoo, miten pyöveli, joka oli toiselta nimeltään mestarismies, sai virkansa.

Turkulaiset kokoontuivat kaupungin torille 22. huhtikuuta 1643. Parhailla paikoilla seisoivat pormestarit ja raatimiehet. Valmistauduttiin hirttämään kaupungin pyöveli Erik Larsson varkauksiensa takia. Toisena kuolemaan kävi miehentappaja Claes Willamsson. Hänet piti mestata kirveellä ja hänen oikea kätensä piti katkaista ranteesta ja naulata varoitukseksi kaakinpuuhun eli piiskauspaaluun. Lisäksi vaimo Brita Klemetsdotter piti ruoskia ja karkottaa kaupungista samassa tilaisuudessa, sillä hän oli osallistunut pyöveli Erikin kanssa varkauksiin.

Paikalle tilattu Hämeen läänin pyöveli oli vanha ja vähävoimainen. Kun Britan mies Henrik Bertilsson oli pyytänyt vaimonsa armahtamista, kysyi raati häntä Hämeen pyövelin avustajaksi. Henrikin isä oli nimittäin ollut ennen Erik Larssonia Turun pyöveli. Henrik kieltäytyi aluksi, mutta lupasi lopulta ottaa tehtävän ja Turun pyövelin viran hoitaakseen, jos hänen vaimonsa armahdettaisiin karkotuksesta.

Henrik pyysi lisäksi, ettei hänen nahkaansa poltettaisi pyövelin merkkiä, sillä hän oli isänsä jälkeen perintöpyöveli eikä rikollinen. Hän pyysi myös lupaa saada kantaa julkisesti lyhyttä miekkaa kupeellaan pyövelin merkkinä. Palkakseen hän pyysi sataa taalaria ja pyövelin vaatekerran. Raati kysyi näistä ehdoista pikaisesti hovioikeudelta, joka istui torin laidalla oikeuttaan. Se päätti, että vaimo armahdettaisiin. Pyövelin polttomerkin Henrik joutui ottamaan heti, mutta hän sai valita sen paikan vapaasti, joten sitä ei painettu hänen kasvoihinsa. Asunnokseen hän sai pyövelin talon Uudenmaantullista.

Pyövelin eli mestarismiehen näytteen hän antoi heti auttamalla paikalle kutsuttua Hämeen pyöveliä. Henrik piti mestattavaa hiuksista toimituksen ajan ja naulasi sitten hänen kätensä kaakinpuuhun. Seuraavaksi Henrik auttoi Hämeen pyöveliä vetämällä Lars Erikssonin riittävän korkealle hirteen ja sitomalla köyden hirsipuun ympärille. Näin Henrik ansaitsi mestarismiehen nimen, ja hänestä tuli Turun ja Porin läänin pyöveli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:13, 22.4.1643, 304−305.