Avainsana-arkisto: oikeuslaitos

Ylioppilas Sigfridus Boijan kuolema

Turun raastuvanoikeudessa tutkittiin elokuusta joulukuuhun 1642 ylioppilas Sigfridus Erici Boijan kuolemaa. Ylioppilas oli syntynyt Turussa Karjakadulla. Hän oli ollut ylioppilas Joachimus Joachimi Stutaeuksen kanssa kaupunginkellarissa 15. elokuuta ja löytyi hukkuneena Aurajoesta 22. elokuuta porvari David Måsen talon alapuolelta. 

Alexander Wattsonin talo Kirkkokorttelissa nykyisen Pinellan paikkeilla. Talon pohjapiirroksen piirsi vuoden 1630 jälkeen maanmittari Olaus Gangius. Riksarkivet, Stockholm. Kuva Veli Pekka Toropainen 2024.

Sigfriduksen vanha ystävä ja opiskelutoveri Henrik Mattsson, joka oli jättänyt opinnot ja antautunut kaupan alalle, oli tullut edellisenä päivänä Tukholmasta. Hän oli puhunut seuraavana päivänä kello kuusi Sigfriduksen kanssa Turun sillalla. Sigfridus oli pyytänyt häntä ylioppilaiden mukaan kellariin. Henrik oli kieltäytynyt ja sanonut olevansa liian väsynyt lähteäkseen krouviin. Sigfridus oli pyytänyt häneltä markkaa lainaksi ja sanonut tulevansa myöhemmin yöksi Henrikin kuuttoon joelle nukkumaan. Kun he olivat eronneet, olivat Sigfridus ja Joachimus menneet kaupunginkellariin. 

Henrik oli mennyt saunaan majapaikkaansa ja nukkunut siellä yönsä enää näkemättä Sigfridusta. Seuraavana päivänä hän oli mennyt Karjakadulle kysymään Sigfridusta, mutta kukaan talossa ei ollut tiennyt hänen olinpaikkaansa. Henrik oli ajatellut hänen matkustaneen Joachimuksen kanssa tämän maatilalle Kakskertaan, sillä tämä oli ollut aikeissa lähteä sinne. Kun Sigfridus sitten oli löytynyt joesta, oli hänellä ollut mustia hiustukkoja kädessään ja 15 markkaa rahaa housujen taskussa, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan rahaa kellariin mennessään.

Parturi Mårten Sumboldt, joka oli lähetetty tarkastamaan ruumis heti sen löydyttyä, kertoi, että hän ei ollut löytänyt mitään merkkejä siitä, että Sigfridusta olisi lyöty tai pistetty millään esineellä. Hiuksia, jotka tällä oli kädessä, hän oli verrannut Sigfriduksen omiin hiuksiin ja todennut niiden kuuluvan hänelle itselleen. Sitä hän ei osannut sanoa, miten ne olivat joutuneet hänen käteensä.

Sigfriduksen veli Anders Eriksson Bakare, joka oli Turussa leipurimestarina, kertoi että kiltatuvasta oli tullut piika katsomaan hänen veljensä ruumista. Hän oli ymmärtänyt tämän puheista, että veli olisi joutunut killassa korttipeliin ja siinä riitaan jonkun kanssa. Killan krouvia pitäneeltä Joachim Strokerckin vaimolta kysyttiin, oliko Sigfridus ollut sinä iltana killan kapakassa. Vaimo sanoi siellä olleen vain kolme juuri tullutta ruotsalaista. Mitään korttipeliä tai riitaa sinä iltana ei ollut. 

Alexander Wattsonin piika kertoi tulleensa katsomaan Sigfridusta, sillä hän oli tuntenut tämän aiemmin palvellessaan Karjakadun Köppilässä. Hän oli kulkenut aamulla ohi ajaessaan pormestari Johan Knutssonin pienen pojan kanssa lehmiä Karjakatua myöten. Myöskään hän ei ollut nähnyt Sigfriduksen juovan kyseisenä iltana Wattsonin talossa. Anders Merthenin kapakan tarjoilijalta Anders Kellaresveniltä kysyttiin, kuka oli ollut hänen luonaan kyseisenä iltana. Sigfridusta hän ei ollut nähnyt ja sanoi sulkeneensa kapakan oven kello 9 maistraatin käskyn mukaan. Hän ei ollut myöskään anniskellut sen jälkeen kenellekään. 

Kun Anders Bakare epäili veljensä käyneen myöhemmin illalla ystävänsä Henrik Mattsson luona, lähetettiin hakemaan tämän 12-vuotiasta renkipoikaa Bengt Månssonia. Tämä kertoi syntyneensä Örebrossa ja tulleensa Henrikin palvelukseen Tukholmassa. Kysyttäessä Bengt sanoi tunnistaneensa Sigfriduksen, joka oli ollut suuren myrskyn yönä hänen isäntänsä kuutossa. Henrik ja Bengt olivat tulleet myöhään laivalle ja Bengt oli jo ennättänyt nukahtaa, kun hänen oli haettava Sigfrid jollalla kuuttoon. Henrik ja Sigfrid olivat menneet kajuuttaan ja hänen isäntänsä oli lyönyt tulen ja sulkenut kajuutan oven. Hän oli peittänyt hatulla kajuutan ikkunan. Itse Bengt oli mennyt alas nukkumaan. Kun hän oli aamulla kysynyt Henrikiltä, minne Sigfridus oli mennyt, oli tämä vastannut soutaneensa hänet rantaan ja tämän menneen kotiin. Henrik kielsi tällaisen kokonaan ja sanoi nukkuneensa sairaana ja huonovointisena majapaikassaan Klemet Posoilan luona. 

Seuraavaksi Bengtiltä kysyttiin, osasiko hän kertoa millaiset hiukset ja vaatteet vieraalla oli ollut. Pojan mukaan tällä oli tummat hiukset ja mustat vaatteet sekä mustat sukat. Lisäksi vieras oli ollut suurikokoinen ja lihavahko, kuten Sigfridus oli. Bengt kertoi vielä, että tämä oli jo päivällä ollut kuutossa erään pappismiehen kanssa juomassa kannullisen olutta. Henrik sanoi, että Sigfridus oli ollut herra Johannes Frisiuksen kanssa laivalla noin kello yhdeltä ja sitten lähteneen yhdessä Frisiuksen kanssa. Bengt pysyi kertomuksessaan siitä, että Sigfridus oli palannut yöllä takaisin, vaikka Henrik kielsi sen täysin ja sanoi olevansa puhdas omatunnoltaan ja voivansa elää ja kuolla sen kanssa. Myös Klemet Posoilan piika todisti, että Henrik oli ensin ollut saunassa ja sitten maannut Posoilassa koko maanantai-illan.

Henrik Mattsson kertoi millainen poika Bengt oli, sillä tämä oli sanonut hänelle Tukholmassa kadulla ottaessaan pestin, että hän oli Örebrosta ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kun Henrik oli nyt syksyllä toisen kerran Tukholmassa, oli pojan isä Måns Smed Nordmalinista haastanut hänet raastupaan, jonne hänen oli annettava takuut, että palauttaisi pojan Tukholmaan. Sigfriduksen veli Anders Bakarekaan ei halunnut sitoa Henrikiä veljensä kuolemaan, vaan sanoi niin ymmärtäneensä vain pojan puheista. Sigfriduksen äiti kertoi Sigfriduksen ja Henrikin olleen aina hyviä ystäviä ja Henrikin pariin otteeseen vierailleen hänen luonaan. Kun Henrikin hiuksia verrattiin kädestä saatuun hiustukkoon, todettiin ne melko samanvärisiksi, mutta pidemmiksi ja laadultaan ohuemmiksi. 

Henrik Hassu kertoi Henrikin viipyneen hänen saunassaan myöhäiseen hetkeen. Hänen vaimoväkensä sanoi hänen olleen niin sairaan, että he olivat heti hänen tultuaan pyntänneet hänet vällyihin. Henrikiä kehotettiin vielä kerran kertomaan totuus ja hänelle esitettiin esimerkki, kuinka salattu teko tuli kuitenkin ilmi myöhemmin. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas ja voivansa nauttia ehtoollista ja kuolla sen kanssa. Lopulta oikeus päätti, että koska Sigfriduksen ja Henrikin välillä oli ollut hyvä ja uskollinen ystävyys ja pojan sanaan ei voitu luottaa, ei Henrikiä voitu tuomita Sigfriduksen kuolemasta, vaan sen todettiin olleen onnettomuus.

Veli Pekka Toropainen

Lähde:

Turun kaupunginarkisto, Maistraatin arkisto BIa 15, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirja 14.12.1642, 137─144.

Kujanjuoksu

Kujanjuoksu yleistyi 1600-luvulla ensin armeijan rankaisukeinona ja levisi sieltä myös siviilejä koskevan oikeuden piiriin. Kujanjuoksussa tietty määrä miehiä asettui kujaksi, jonka läpi tuomitun oli kuljettava. Jokaisen kujaan osallistuneen oli lyötävä piiskalla ohi kulkevaa rikollista. Kuja kuljettiin oikeuden määräämät kerrat, ja jokaisen lyöjän oli lyötävä lujaa sakon uhalla. Kujanjuoksua sovellettiin rangaistuskeinona ainoastaan miehiin.

Kujanjuoksu vuodelta 1525 Jost Ammanin mukaan. Wikimedia Commons, Public domain.

Kujaan oli vaikea saada miehiä, sillä heitä tarvittiin kerralla jopa sata. Turussa rikkaat kauppiaat pyysivät raadilta, ettei heidän tarvitsisi osallistua moiseen häpeälliseen toimitukseen. He olivat jopa valmiita maksamaan itsensä rahalla vapaaksi toimitukseen osallistumisesta. Raati ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan ilmoitti porvarinvalan vannoneiden velvollisuuksiin kuuluvan myös tämän tehtävän. Helsingistä porvarit kysyivät puolestaan Turun raadilta, oliko kaupungissa tapana, että porvarit osallistuivat itse kujaan. Heidän mielestään rengit olisivat riittäneet.

Asiaa yritettiin ratkaista myös muuten. Turun köyhiä porvareita eri kortteleista kutsuttiin esimerkiksi helmikuussa 1670 oikeuden eteen ja heitä käskettiin osallistumaan pahantekijöiden rankaisemiseen. Heille luvattiin anteeksi taksavero ja kaupunginvartioston vahtivuorot sekä sakkoja. Osa tarttui tilaisuuteen ja heistä laadittiin erillinen luettelo. He osallistuivat 22. helmikuuta neljän miehen suorittamaan kujanjuoksuun. 

Vuonna 1698 raati joutui toteamaan, että kaikki vitsaporvarit, joita oli käytetty kujanjuoksujen toimeenpanoissa, olivat kuolleet edellisten kahden kovan nälkävuoden aikana. Muu porvaristo ei halunnut osallistua kujanjuoksuun, eikä heitä voitu siihen määrätä ilman korkeamman esivallan määräystä, koska niin ei ollut tehty ennenkään. Raastuvanoikeus päätti kysyä hovioikeudelta tai maaherralta, voisiko Turussa ja muissa kaupungeissa käyttää alempaa porvaristoa piiskaukseen, mikäli kaupungin vartiokaartista ei tulisi 50 miestä. Tämä haluttiin tietää siksi, etteivät huonot tavat leviäisi, kun rangaistukseen osallistuvia puuttui.

*

Kuningatar Kristiinan vuonna 1653 annetun rangaistusjärjestyksen mukaan kahdeksan taalarin sakon voi sovittaa yhden kerran juoksemalla kujanjuoksun viidenkymmenen miehen välissä. Tämä teki yhteensä sata iskua. Mitä korkeampi sakko oli, sen useampi kuja oli juostava. Toukokuussa 1698 annetun kuninkaallisen asetuksen mukaan sakot voitiin korvata raipoilla tai piiskalla. Tällöin molempia sukupuolia koskeva rangaistus suoritettiin torilla seisseessä häpeäpaalussa. Miesväkeä kuului lyödä parilla raippoja kolme kertaa jokaisesta 2½ hopeataalarista ja naisväkeä kolme lyöntiä parilla piiskoja.

Lyöntien määrä oli näin ollen verrannollinen varkauden arvoon. Kannuksentekijä Jonas Höök valitti syyskuussa 1683, että irtolainen Erik Mattsson Turun linnasta oli vienyt Jonakselta Jaakon päivän aikaan tavaraa 66 kuparitaalarilla. Joukossa oli kynttilänjalka ja paljon vaatetavaraa. Erik tuomittiin palauttamaan tavaroiden arvo ja maksamaan se kolminkertaisesti sakkoina. Hänen tuli lisäksi suorittaa julkirippi. Koska hän ei voinut maksaa sakkojaan, sai hän juosta kujanjuoksun kuusi kertaa edes takaisin. Lyöjiä oli 25 paria, ja iskuja siis 600! Kujanjuoksun jälkeen vaarana oli haavakuume, johon saattoi kuolla.

Oikeuden tehtävä ei ollut kuitenkaan aiheuttaa heikoille ja sairaille turhaa kärsimystä, vaan tuomiota oli lievennettävä tarpeen niin vaatiessa. Siten miekkasepän kisälli Knut Jöransson juoksi kujanjuoksunaan vain kaksi kertaa edestakaisin 30. heinäkuuta 1679. Hänen tuomiotaan alennettiin hänen  sairaalloisuutensa vuoksi. Juoksulla hän kuittasi hovioikeuden hänelle määräämän korkean sadan hopeataalarin sakon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA): KA z:38, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 11.2.1670, 76−77; 12.2.1670, 78−79; 14.2.1670, 80; 22.2.1670, 90; KA z:46, TRO 30.7.1679, 422; KA z:50, TRO 3.11.1683, 485−488; 7.11.1683, 501; KA z:65, TRO 29.10.1698, 399v−401v; KA z:80, TRO 17.8.1711, 374v−375; 21.8.1711, 387v; 26.8.1711, 389−389v.

Drottning Christinæ Straff-Ordning dat. Stockholm 18.Maji åhr 1653. J. Schmedeman, Kongliga stadgar, förordningar etc. Stockholm 1706, 294−296. 

Carl von Bonsdorff, Åbo stads historia under sjuttonde seklet. Första bandet. Bidrag till Åbo stads historia. J. Simelii arfvingars boktryckeri aktiebolag 1894, 315.