Turun teatterielämässä meni vuodenvaihteessa 1861–1862 Théodore Barrièren ja Jules Lorinin kirjoittama yksinäytöksinen komedia Berthas piano. Se oli yleisömenestys. Teksti oli ruotsinnettu ranskasta, ja kappaleen kuplettinumerot oli säveltänyt kaupungissa hyvin tunnettu Axel Gabriel Ingelius. Innostunut yleisö huusi häntä esiin tammikuussa 1862 annetun näytöksen jälkeen. Säveltäjä ei kuitenkaan halunnut nousta lavalle kiittämään suosiosta muuten kuin osana muiden muusikoiden joukkoa. Ele ei ollut vaatimattomuutta, jota 40 ikävuottaan lähestyvältä Ingeliukselta ei juuri löytynyt, vaan pikemminkin loukatun ylpeyttä. Säveltäjä ei tuossa elämäntilanteessa osoittanut mielellään kunnioitusta turkulaisille, jotka olivat hänestä pitkälti syypäitä hänen kokemiinsa vaikeuksiin.
Ingeliuksen suhde yleisöön ja ihmisiin ylipäänsä oli monesti vaikea, missä hän ikinä kulkikin, useasti juuri Turussa. Paljon kertoo Topeliuksen hänestä keksimä luonnehdinta ”nerokas hutilus”. Ingelius oli aluksi lupaava lahjakkuus usealla alalla eli musiikin lisäksi kirjallisuudessa ja kriitikkona, mutta hän tärveli maineensa itsekeskeisellä ja huolimattomalla käytöksellä. Hän opiskeli Helsingissä maisteriksi, mutta epäonnistui väitöskirjan tekijänä. Lopulta hänen elämänsä tuhosi alkoholi, vaikka hänen paleltumisensa kuoliaaksi lumimyrskyssä Uudenkaupungin lähistöllä kevättalvella 1868 ei johtunutkaan juomisesta.
Ingeliuksen asuinpaikat sijaitsivat kirkonkirjojen mukaan pitkään Hirvensalossa ja Raisiossa, mutta häntä on kyllä syytä pitää ennen kaikkea turkulaisena taiteilijana. Turussa hän ansaitsi leipänsä ajoittaisissa opettajan ja toimittajan tehtävissä ja korjasi siellä merkittävimmät taiteelliset voittonsa. Siellä hän myös solmi yhteistyösuhteensa. Tuotantoon kuuluu monia romaaneja ja kertomuksia, sinfonia, ooppera, muutama näytelmä, pianosävellyksiä, paljon yksinlauluja sekä kritiikkejä ja lehtikirjoituksia.
Suku- ja perhepiirin ansiosta myös Ingeliuksen yksityiselämä kytkeytyi vahvasti Turun ympäristöön ja Lounais-Suomeen. Yhtä vahvasti hänen taiteilijaroolinsa oli kytköksissä romantiikan synnyttämään käsitykseen luovista (mies)neroista, jotka olivat viime kädessä vastuullisia ja uskollisia vain itselleen ja keksintäkyvylleen. Voisi melkeinpä sanoa, että Ingeliuksen nosti julkisuuteen myytti poikkeusyksilöistä, kunnes hän ei enää jaksanut kamppailla taiteilijaroolinsa ja suuren egonsa kanssa vaan antoi periksi. Kirjallisuudessa häntä kutsuttiin hänen kuolemansa jälkeen ”sortuneeksi neroksi”. Suuri yleisö unohti hänet ja hänen tuotantonsa, mutta viime vuosikymmeninä Turussa on uudelleen virinnyt kiinnostusta hänen aikaansaannoksiinsa.
Jukka Sarjala
Lähde:
Jukka Sarjala, Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.
