Aihearkisto: 1800-luku

1800-luku

Sopimatonta käytöstä harjoittava leipurinvaimo

Kommentoi

Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapauslaki tarjosi naisille ensimmäistä kertaa oikeuden oman, itsenäisen elinkeinon harjoittamiselle. Täysin vapaata se ei ollut, sillä naimisissa olevat naiset pysyivät holhoojiensa edusmiehisyyden alaisina aina 1930-luvulle saakka – toisin sanoen he tarvitsivat elinkeinonsa harjoittamiselle miehensä suostumuksen.  Sitä ei aina ollut helppo saada, kuten Amanda Caleniuksen (1846–1890) tapaus osoittaa.

Leipurimestari August Caleniuksen kanssa naimisissa ollut Amanda aloitti liiketoimintansa jo vuonna 1879,  jolloin hän ilmoitti myyvänsä omiin nimiinsä mämmiä, piirakoita, pasteijoita ja torttuja sekä tuoreita munia. Amanda piti myös pitopalvelua, joka järjesti häitä ja juhlia maksua vastaan. Lisäksi hän huusi huutokaupasta itselleen vuodeksi ravintolaoikeudet Ruissalon kansanpuistossa sijainneesta Allmänna Promenadenista 500 markalla. Kaksi vuotta myöhemmin hän maksoi oikeuksista 1 000 markkaa, mutta Maistraatti katsoi, ettei hän enää ollut tähän tehtävään kelvollinen. Syynä olivat toistuvat kahnaukset virkavallan kanssa, juhlissa esiintyneet järjestyshäiriöt, poliisin halventaminen sekä sopimaton käytös. 

Ryhmäkuva Ruissalon kansanpuistossa sijainneelta Allmänna Promenadenin terassilta vuodelta 1894. Kuvaajana Axel Tammelander, Vapriikin kuva-arkisto.

Amanda ei kuitenkaan antanut periksi. Hän hankki itselleen oikeudet viinien myyntiin, vuokrasi Iso-Heikkilästä lukaalin häitä ja juhlia varten, hankki käyttöönsä myyntipaikan Aleksanterin torilta sekä alkoi ylläpitää kylpylaitosta. Vuoden 1886 alussa Amandan toimet saavuttivat kuitenkin mittasuhteet, jotka eivät enää saaneet hänen miehensä suostumusta, vaan tämä ilmoitti paikallislehdissä kieltävänsä muiden käymästä vaimonsa kanssa kauppaa tai myymästä hänelle tavaroita velaksi.

Leipuri August Caleniuksen paikallislehteen laittama ilmoitus liiketoiminnan kieltämisestä hänen vaimonsa kanssa, Turun Lehti 23.3.1886 no 23

Syy kiellolle selvisi nopeasti. Ensin Amanda ilmoitti lopettavansa liiketoiminnan. Seuraavaksi hänen miehensä ilmoitti pariskunnan tehneen konkurssin ja hänen vaimonsa poistuneen kaupungista. Amanda oli nimittäin saanut syytteet poliisiin kohdistuneesta kunnianloukkauksesta sekä kiroilemisesta. Varojen puutteessa hänet oli määrätty vankeuteen 24 päivän ajaksi. Lisäksi kävi ilmi, että Amanda oli ostanut huutokaupasta velaksi suuren määrän juhlakäyttöön tarkoitettuja huonekaluja ja jättänyt laskunsa maksamatta. 

Oikeuteen Amanda päätyi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin häntä syytettiin Helsingissä ravintolan laittomasta ylläpitämisestä, luvattomasta oluen anniskelusta sekä pyhäpäivän rikkomisesta. Tämä ei saanut Amandaa muuttamaan tapojaan, vaan monen muun pienimuotoista kauppaa harjoittaneen naisen tapaan hänen oli toimeentulonsa turvatakseen kerta toisensa jälkeen turvauduttava luvattomaan oluenmyyntiin, josta häntä rangaistiin viimeisen kerran Hangossa vuoden 1890 lopulla.

Jarkko Keskinen

Lähteet:

Keisarillisen Majesteetin armollinen asetus 31.3.1879.

Aura 1.10.1885 no 115 (viinin myyntioikeudesta); 23.3.1886 no 35 (kauppiasoikeuksien luopumisesta); 13.5.1886 no 56 (sopimattomasta käytöksestä ja vankeudesta). 

Sanomia Turusta 19.9.1885 no 217 (juhlien organisoinnista); 17.12.1885 no 293 (juhlalukaalien vuokraamisesta); 29.1.1886 no 23 (kylpylaitoksesta); 30.4.1886 no 98 (konkurssi-ilmoituksesta); 19.5.1886 no 114 (maksamattomista huonekaluista).

Turun Lehti 21.3.1883 no 22 (ravintolaoikeuksista); 23.3.1886 no 23 (kieltoilmoituksesta).

Åbo Posten 16.4.1878 no 89 ja 23.3.1879 no 1879 (elintarvikkeiden myynnistä).

Åbo Tidning 24.4.1885 no 109 (ravintolaoikeuksista); 14.10.1885 no 279 (häiden ja muiden juhlien järjestämisestä); 18.12.1885 no 344 (kahnauksista poliisin kanssa); 20.1.1886 no 18 (torikaupasta); 3.1.1886 no 2 (kylpylaitoksesta); 19.7.1886 no 192 (syytteistä Helsingissä); 11.10.1890 no 276 (syytteistä Hangossa).

1800-luku

Italialainen miekkailumestari Turussa

Kommentoi

Lääkärin perheeseen Pohjois-Italian Torinossa vuonna 1775 syntynyt Gioacchino Otta vaikutti suuresti suomalaisen liikunnanopetuksen varhaisimpiin vaiheisiin. Nuorukaisena hän päätyi Napoleonin armeijaan, jossa yleni luutnantiksi saakka. Vuonna 1807 käydyn Pommerin sodan yhteydessä hän kuitenkin joutui ruotsalaisjoukkojen vangitsemaksi. Vapauduttuaan Otta jäi vaikuttamaan pysyvästi Itämeren alueelle.

Ruotsissa hän elätti itseään antamalla opetusta miekkailussa. Tämä osui ajan hermoon, sillä fyysiseen kulttuuriin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota eri puolilla Eurooppaa. Ruotsi oli tämän kehityksen kärjessä, ja erityisen vaikutusvaltaiseksi hahmoksi alalla kohosi Per Henrik Ling, joka nimitettiin vuonna 1805 Lundin yliopiston miekkailunopettajaksi.

Otta, jonka etunimi taipui ajan saatossa pohjoismaiseen muotoon Joachim, päätyi vastaavaan tehtävään Turun Akatemiaan vuonna 1812. Hänen edeltäjänään miekkailun ja tanssin opettajana toimi ruotsalaissyntyinen Johan Baptista Meyer, mutta tehtävä ehti olla tyhjänä kolme vuotta ennen Ottan saapumista Turkuun.

Ottan elämäntyö herätti kiinnostusta 1930-luvun lehdistössä, erityisesti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen purkamisen yhteydessä. Kansan Kuvalehti 12.5.1934.

Turussa Ottan elämään astui myös sauvolainen Hedvig Finnberg, joka oli jäänyt leskeksi vuonna 1812. Finnberg ryhtyi pitämään majataloa Hämeentullin luona ja laajensi pian liiketoimintaansa Luostarikorttelista hankkimaansa huoneistoon. Jälkimmäisessä saatettiin viranomaisten luvalla harrastaa biljardia, joka mitä ilmeisemmin kiehtoi Ottaa. Avioiduttuaan Finnbergin kanssa keväällä 1816 myös Otta osallistui liiketoimintaan. Tästä esimerkkinä Åbo Allmänna Tidning -lehti julkaisi seuraavan vuoden kesäkuussa hänen allekirjoittamansa ilmoituksen, jossa tarjottiin myytäväksi vanhaa biljardipöytää, keppejä ja palloja.

Kuten monelle muullekin turkulaiselle, kaupungin palo syyskuussa 1827 merkitsi känteentekevää hetkeä Gioacchino Ottan elämässä. Hän menetti palon myötä omistamansa talon ja seurasi Turun Akatemian mukana Helsinkiin jatkamaan työtään. Otta vaikutti tammikuussa 1848 päättyneen elämänsä loppuun saakka Helsingissä, jossa hänen oppilaisiinsa lukeutui muiden muassa Zachris Topelius.

Ottan rooli oli hyvin aloitteellinen siinä, että Helsinkiin siirtynyt akatemia ja sen opiskelijat saivat käyttöönsä yksinomaan voimistelun ja miekkailun käyttöön tarkoitetun rakennuksen vuonna 1834. Kun rakennus purettiin tasan sata vuotta myöhemmin, Ottan työ eräänä suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajista nousi pinnalle eri yhteyksissä. Erityisesti Ottaa teki tunnetuksi 1930-luvun taitteessa professori Ivar Wilskman, joka kertoi italialaisen miekkailumestarin vaiheista paitsi kirjoissaan ja lehtikirjoituksissaan myös esimerkiksi liikuntakasvatuksen ja urheiluvälinenäyttelyn avajaispuheessaan kesällä 1930.

Joonas Kananen

Lähteet

Åbo Allmänna Tidning, 3.6.1817, nro 64, s. 4

Dahlström, Svante. Promenader 2. Åbo: Åbo tidnings- och tryckeri aktiebolags förlag . 1960.

Uusi Suomi 13.6.1930, nro 156, s. 1

Wilskman, Ivar. Muistelmiani voimistelu- ja voimailuelämämme alkuajoilta. Helsinki: Otava. 1929.

1800-luku

Turun linnan tonttu-ukko (1849)

Kommentoi

”Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä.”

Zacharias Topelius (1818–1898) julkaisi sadun ”Tomtegubben i Åbo slott” (Turun linnan tonttu-ukko) vuonna 1849. Satu julkaistiin myöhemmin muokattuna kokoelmassa Läsning för barn (Lukemisia lapsille). Sadussa 12-vuotias poika Matti, ruotsinkielisessä alkuteoksessa Matts, löytää sattumalta maanalaisen käytävän, joka johtaa Turun linnalta Turun tuomiokirkolle. Matti jää ansaan käytävään, joka sortuu hänen edessään ja takanaan. Poika ei kuitenkaan jää ikuisiksi ajoiksi vangiksi maan alle. Hänet pelastaa Turun linnan tonttu-ukko, yli 700 vuotta vanha, lähes raunioksi muuttuneen linnan suojelija. 

Romantiikan ajan sadussa 12-vuotias lapsi kohtaa menneisyyden rapistuvassa linnassa, paikassa, johon liittyy menetys ja ajan kuluminen. Menneisyyden materiaalisten jälkien tutkimiseen liittyy riemua, mutta myös vaara joutua raunioiden vangiksi. Musketinluotien keräämisestä alkunsa saanut huoleton seikkailu saa uuden merkityksen, kun aika kuluu. Haltijatontun pelastamasta Matista tulee aikuisena vanhan ränsistyneen keskiaikaisen linnan vahtimestari. Hän päätyy vaalimaan linnan aarteita ja kivisiä muureja vielä vanhuusiälläkin. Mutta yhden nuoruuden menetys ei riitä, vaan tonttu vaatii myös Matin jälkeläisiä menneiden aikojen muistomerkin vaalijoiksi. Ihmisikä on lyhyt suhteessa linnaan ja sen edustamaan pitkään menneisyyteen. Vastuu muistamisesta ja yhteisen perinnön säilyttämisestä siirtyy tontun mukaan sukupolvelta toiselle.  

Kuvitusta satuun Tomtegubben i Åbo slott (1849). Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.

Topeliuksen satu vaikutti osaltaan siihen, että kiinnostus linnan restauroimiseen heräsi 1800-luvulla. Restauroimissuunnitelma tehtiin 1880-luvulla, ja samaan aikaan linnan tiloja otettiin museokäyttöön. Ensimmäiset entisöimistyöt tehtiin vuosina 1929–1933.  Samaan aikaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella lehdistössä Turun linnan tonttu-ukko esiintyi erilaisissa linnan entisöintiä ja kulttuuriperinnön vaalimista käsittelevissä teksteissä.

1840-luvulla Topelius käytti historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja osana satunsa maailmaa. Kuvaukset linnan materiaalisuudesta ja rapistuneista paikoista sitoivat nykyaikaa kaukaiseen menneisyyteen. Tornit, salit ja portaikot muistuttivat linnan asukkaista ja elämästä, joka siellä oli joskus ollut. Vanha Turun linnan tonttu-ukko, paikan oma haltija, muisti menneet tapahtumat ja toimi välittäjänä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Myöhemmin Topeliuksen romanttinen satukertomus on vedonnut monien lukijoiden mielikuvitukseen vaikuttaen osaltaan linnaan liitettyihin mielikuviin. 

Martin Rudolf Heland Château d´Åbo. Teoksessa A. F. Skjöldebrand: Voyage Pittoresque au Cap Nord, Stockholm 1801. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Vuonna 1910 Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattajassa ilmestynyt artikkeli ”Maanalaisista käytävistä” käsitteli maanalaisiin käytäviin liittyvää kiinnostusta ja historiallista mielikuvitusta niin Turussa kuin myös muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Teksti alkaa kuvauksella siitä, miten ruotsalainen vierailija tutustuu Turun linnaan Topeliuksen sadun innoittamana. Kuvaus havainnollistaa sitä, miten historialliset muistomerkit usein nähdään erilaisten kirjallisuuden luomien odotusten ja innoituksen valossa: ”[…] lukemattomat vanhat tarinat ja muistot ympäröivät ja kietovat katsojaa ja kuulijaa noissa vanhoissa saleissa. Topeliuksen Turun linnan tonttu-ukko oli lumonnut tämänkin muukalaisen – kuten hän itse väitti – jo hänen linnan portista astuessaan.”

Turun linnan tonttu-ukkoon viitattiin myös, kuten kuvattiin arkeologien ja museoalan ammattilaisten työtä kulttuuriperinnön tutkimuksen ja tallentamisen parissa. 1900-luvun alkupuolella eri alojen ammattilaisten yhteinen tehtävä kulttuuriperinnön säilyttämiseksi tuleville sukupolville rinnastettiin sadun kertomukseen ihmisen ja haltijatontun yhteisistä ponnisteluista linnan säilyttämiseksi tuhon ja unohduksen sijaan. 

Elokuussa 1939, vain pari viikkoa ennen toisen maailmansodan alkamista, julkaistiin Suomen Kuvalehdessä artikkeli Turun linnan korjauksista: 

”Linnassa, varsinkin sen vanhassa osassa on suoritettu melkoisia tutkimus- ja korjaustöitä, joiden pyrkimyksenä on ollut linnan restauraatio, entistäminen. […] Ja vaikka Turun linnan nykyiset tutkijat eivät löytäisikään sen uumenista Z. Topeliuksen kuvailemaa Turunlinnan tonttu-ukkoa, löytävät he ainakin sen ympäristön, jossa tonttu-ukon muistelemat tapaukset monia vuosisatoja sitten tapahtuivat, Turun linnan salaperäisen romantiikan.” 

Talvi- ja jatkosota katkaisivat entisöimistyöt. 1280-luvulla perustettu Turun linna sai pahoja osumia vuoden 1941 pommituksissa. Päälinnan puuosat tuhoutuivat täysin tulipalossa. Sotien jälkeen restaurointityöt kestivät 15 vuotta. Linna avattiin entisöitynä yleisölle vuonna 1961.

Heidi Hakkarainen

Lähteet:

A.M. T., Maanalaisista käytävistä. Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja 1.3.1910. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Kommentarer till Tomtegubben i Åbo slott
Läsning för barn
Zacharias Topelius Skrifter – https://topelius.sls.fi
https://topelius.sls.fi/sv/collection/221/text/21604

Herman Paul, Key issues in Historical Theory. New York, Routledge 2015.

Kyllikki Penttilä, Turun linnan tonttu-ukon puheilla. Kansan kuvalehti 18.12.1831. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Zacharias Topelius, Lukemisia lapsille. 3:mas osa. WSOY, Porvoo 1893, s. 52. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Zacharias Topelius, Tomtegubben i Åbo slott. Sagor af Topelius, tredje samlingen. Wasenius, Helsingfors 1849. Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.

Turun linnan menneisyyttä etsitään. Suomen Kuvalehti 12.8.1939. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Turun linna, Turku. Museovirasto restauroi. http://museovirastorestauroi.nba.fi/linnat/turun-linna

1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Turun vanhat ampumaradat

Kommentoi

Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.

Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.

Ruotsinkielinen lehti-ilmoitus, ilmoituksen vasemmassa yläkulmassa piirroskuva miehestä ampumassa pyöreään tauluun.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.

Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä). 

Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.

Mustavalkoinen valokuva makaavista miehistä ampumassa kivääreillä maavallin takana. Ampujien takana kaksi seisaallaan seuraavaa miestä, taustalla näkyy laudoista rakennettu puuvaja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.

Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.

Riku Kauhanen

Lähteet: 

Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.

Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.

Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.

Länsisuomen Työmies 9.3.1901.

Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.

Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.

Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923

Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.

Åbo Underrättelser 11.05.1874.

1800-luku

Monialayrittäjä – Selma Nordlin

Kommentoi

Elinkeinovapaus avasi ovet uudenlaisen kaupunkitalouden synnylle 1800-luvun lopulla. Entisten rakenteiden murtuessa myös naisten oli entistä helpompaa löytää markkinoilta tilaa oman itsenäisen liiketoimintansa harjoittamiselle. Turussa 1800-luvun lopun näkyvimpiä naisyrittäjiä oli Turussa vuonna 1845 syntynyt Selma Paulina Nordlin (os. Pettersson).

Selma avioitui 17-vuotiaana paikallisesta merenkulkuoppilaitoksesta valmistuneen kapteeni Gustav Reinhold Nordlinin kanssa vuonna 1868. Jo seuraavana vuonna he perustivat yhdessä kaupunkiin siirtomaatuotteita, hedelmiä ja herkkuja myyvän myymälän kotinsa yhteyteen. Liikkeen pyörittäminen jäi pitkälti Selman hoidettavaksi, sillä Gustav oli enenevissä määrin merillä ja liikkeen oli tarkoitus turvata perheen toimeentulo hänen poissa ollessaan.

Selma oli myös eräs niistä kauppiaista, jotka ymmärsivät mainonnan merkityksen liiketoiminnan menestymiselle. Näin ollen perheen liiketoimintaa on mahdollista seurata lähes päivittäin ilmestyneistä ilmoituksista ja mainoksista. Myymälän valikoimiin kuului alusta saakka eri puolilta Eurooppaa tuotuja herkkuja, kuten omenoita Krimiltä, portviiniä Portugalista, appelsiineja Valenciasta, punaviinejä Bordeaux’sta sekä joulupöytään tuotuja kalkkunoita Pietarista. Valikoimasta oli myös suuren suosion saavuttanutta Amykos-suuvettä, joka ainakin lehtimainoksen mukaan auttoi lähes kaikkeen.

Ruotsalaisen apteekkari Henrik Gahnin kehittämän Amykos suuveden sanomalehtimainos, Åbo Posten 27.11.1878, nro 277.

Vuoden 1883 alussa Selma laajensi yritystään perustaen muotimakasiinin ystävänsä Serafia Jacobssonin kanssa. Serafia kuoli kuitenkin jo samana vuonna ja liike siirtyi Selman omistukseen. Muotiala osoittautui menestykseksi. Liike tarjosi asiakkailleen viimeisintä muotia: kankaita, vaatteita ja hattuja, joita Selma hankki ympäri Eurooppaa vieraillen säännöllisesti muun muassa Lyypekissä ja Berliinissä. Menestys rohkaisi häntä avaamaan myös uuden myymälän.

Selma Nordlinin ilmoitus lähdöstä Berliiniin ostamaan sesonkituotteita. Åbo Tidning 21.4 ja 18.8.1886.

Selma jäi leskeksi ja yksin kahdeksan lapsensa kanssa ollessaan 42-vuotias vuonna 1887. Tämä ei kuitenkaan hidastanut liiketoimintaa, päinvastoin. Hän perusti sokerileipomon, avasi herkkukaupalle toisen toimipisteen, perusti kaupungin ensimmäisen wieniläiskahvilan sekä osti vaurioituneen höyrylaivan ja korjautti sen henkilöliikenteeseen Turun saaristoon. Hän haki lehdissä jatkuvasti myös uutta työvoimaa sekä myymälöihinsä että kotiinsa auttamaan lasten hoidossa. Samalla yritys saavutti oman lakipisteensä.

Suomeen saapui 1890-luvussa lama, joka ajoi Selman lopulta vararikkoon vuonna 1892. Koti Turussa vaihtui Maarianhaminaan, jossa hän aloitti alusta. Selma kävi siirtomaatavarakauppaa ja valmisti karamelleja seuraavan 20 vuoden ajan, ennen muuttamistaan takaisin Turkuun, jossa hän kuoli 83 vuoden iässä vuonna 1928.

Jarkko Keskinen

Lähteet:

Aura 18.5.1888 no 114 (Wiener café)

Sanomia Turusta 28.3.1883 no 64 (Muotimakasiini); 22.11.1887 no 271 (sokerileipomo); 3.5.1888 no 78 (laivanosto), 6.2.1888 no 30 (palkollisia), 24.4.1888 no 94 (kotiapulainen)

Åbo Posten 27.11.1878 no 277 (Akomys suuvesi)

Åbo Tidning 16.5.1883 no 129 (viini); 12.2.1884 no 41 (omenat); 13.2.1884 no 42 (Portviini ja appelsiinit); 12.12.1884 no 338 (Kalkkuna); 21.4.1886 no 108 ja 18.8.1886 no 222 (Berliini); 18.10.1887 no 283 Miehen kuolema); 6.9.1892 no 241 (Konkurssi)

Axelsson, Kristina, Selma Nordlin – siirtomaatuotteita turkulaisille. Naisten ääni. https://www.naistenaani.fi/selma-nordlin-siirtomaatuotteita-turkulaisille/

Ekman, Arne, Norlin – Nordlin, Genos. Suomen sukututkimusseuran Aikakauskirja 3/1953.

1800-luku, 1900-luku

Pyöräillään Turkuun!

5 kommenttia

Turussa on todistettavasti pyöräilty nyt jo 140 vuoden ajan, sillä yksi Suomen ensimmäisistä pyöräilyseuroista, Åbo velocipedklubb, perustettiin täällä vuonna 1886. Mutta miten monia ihmisiä onkaan kaikkien näiden vuosien aikana mahtanut saapua Turkuun pyörällä? Eniten tänne on epäilemättä pyöräilty aivan lähialueilta, niin töihin tai kouluun kuin ostoksille ja vierailuillekin. Mutta moni on polkenut Turkuun myös paljon kauempaa.

Suurimman osan 1900-lukua oli tavallista kulkea polkupyörällä tarvittaessa pitkiäkin matkoja. Oma äitini oli niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa pyöräillyt yhden päivän aikana kotoaan Säkylän Iso-Vimmasta Jopolla Turkuun ilmoittautuakseen kesäyliopistoon matematiikan kurssille. Lapsena tämä tuntui minusta uskomattomalta uroteolta. Vastaavista, mutta huomattavasti vanhemmista, reissuista on tallella runsaasti mainintoja museovirastossa, missä säilytetään vuonna 1971 tehdyn polkupyöräkyselyn vastauksia. Poimittakoon siis sieltä joitain muistoja pyöräilemisestä Turkuun.

Kuvassa pyöräilyleirille osallistuvat lapset pitävät juomataukoa matkalla Keravalta Turkuun heinäkuussa 1985. Kuva: Keravan museopalvelut.

Turussa opiskelevat taittoivat usein kymmeniä kilometrejä hiekkateitä koulukaupungin ja kodin välillä polkien. Kyselyn vastaajissa on vauraiden maalaisperheiden poikia, jotka kertoivat käyneensä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana Turusta viikonloppuisin kotonaan esimerkiksi Mellilässä, Yläneellä ja Nousiaisissa. Polkupyörä oli niihin aikoihin kallis ja haluttu kulkuväline.

Vuonna 1911 syntynyt naispuolinen vastaaja muisteli saaneensa polkupyörän 1920-luvun alkupuolella siten, että kustansi itse puolet hinnasta keräämällä apilansiemeniä ja vanhemmat maksoivat loput. Hankkeessa auttoi isoveljen työpaikka turkulaisessa Merilän tehtaassa, joka oli perustettu vuonna 1904 Suomen ensimmäiseksi polkupyörätehtaaksi. Vastaaja kävi Turussa oppikoulua ja tarvitsi pyörää pistäytyäkseen kotonaan Liedossa. Hän muistelee pyörän olleen näillä matkoilla kuin lastattu kameli: molemmissa ohjaustangoissa oli suuri kassi ja tarakalla vielä perunasäkki. 

Polkupyörä ei silti ollut pelkästään hyötyä varten, vaan se oli myös tärkeä seuraelämän välikappale. Vuonna 1907 syntynyt vastaaja muisteli nuorten käyneen hänen kotipaikkakunnaltaan Huittisista tanssimassa jopa Turussa asti pyörällä. Piioilla ei pyöriä ollut, mutta he saattoivat saada kyydin jonkun nuoren miehen polkupyörän putken päällä.

Vuonna 1898 syntynyt maanviljelijän poika muisteli ensimmäisen maailmansodan aikana kotoaan 170 kilometrin päästä Turkuun tekemäänsä pyöräretkeä, jonka varrella hän muun muassa pysähtyi virkistämään itseään kestikievarissa Piikkiössä. Missään urheiluvaatteissa hän ei toki ollut matkalla, vaan villaisessa tweed-puvussa. Reissun ikimuistoisin hetki liittyikin pukuun ja ajan tieoloihin: 

”Muistan kun saavuin Turkuun, ja istuin Braahen puistossa, ihaillen tuomiokirkkoo, silmäni osuivat siniseen seviottipukuuni se olikin muuttunut harmaaksi. Hien kostuttamaan pukuun oli tarttunut hienoo hiekkaa ja pölyä, joka ei paljon lähtenyt ennen kun kuivui.”

Oletko sinä joskus pyöräillyt Turkuun kaukaa? Voit kertoa siitä kommenteissa.

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Museoviraston keruuarkisto, Kysely 18, MV:K18.

1800-luku

Kappalainen tulimyrskyn keskellä

Kommentoi

Ei ole enää oloo eikä taloo,
Waikka mun täytyy asuu Turussa,
Sill’ mieleeni muistuu wiel’ se kowa palo,
Jonka tähden sydämmen’ on surussa,
Kuin lapset ne itkit ja ihmiset huusit,
Hädässä apua odotit ja pyysit,
Ja kellot ne kläppäsit niin kowasti :,:

Matthias Jernvallin palovahinkoilmoituksen allekirjoitus. Kuva: Hannu Salmi / Turun kaupunginarkisto.

Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen Matthias Jernvall (1784–1832) teki lähtemättömän vaikutuksen arkkiveisullaan, jonka hän sepitti vuoden 1827 suurpalon jälkeen. Tuomiokirkon ja raatihuoneen kellojen kalkatus, hätähuudot ja uhrien kärsimykset tuntuivat veisun kirjoitushetkellä yhä painavan mieltä. Jernvall kirjoitti runonsa Carl Michael Bellmanin säveleen, jonka moni aikalainen tunsi. Kansan muistissa laulu eli hämmästyttävän pitkään, viestinä menneiltä ajoilta. Luostarinmäellä asunut Hjalmar Kanervo muisti veisun ensimmäisen säkeistön vielä 1950-luvulla.

Jernvall oli syntynyt Rautelan kylässä Somerolla maaliskuussa 1784, ja hänet tunnettiin nimellä Rautelius vuoteen 1814 saakka. Rautelius/Jernvall valmistui ylioppilaaksi 1809 ja vihittiin papiksi vuonna 1812. Toimittuaan ensin apulaiskappalaisena Aurassa hän sai vt. kappalaisen tehtävän Turun suomalaisesta seurakunnasta vuonna 1818. Elämä asettui uomiinsa, ja Jernvall sai vakinaisen tehtävän. Avioliiton hän solmi vuonna 1821 kersantin tyttären Christina Maria von Hausenin kanssa. Kun Turun palo syttyi, perhe asui kaupungin Itäisessä korttelissa, tontilla 112, joka sijaitsi Pienen Uudenmaankadun varrella. ”Lilla Nylandsgatan” alkoi Hämeenkadulta, kulki mäkeä ylös ja yhdistyi siellä Uudenmaankatuun. Perheeseen oli syntynyt kolme lasta, pian kuusi vuotta täyttävä Carl Johan, nelivuotias Mathilda Maria ja vain kaksikuukautinen Frans Matthias Evert. Samalla tontilla asuivat myös aktuaari Renforssin leski Sophia ja muurarin kisälli Gustaf Friberg.

Historialliset lähteet eivät kerro, mitä perheelle tapahtui syyskuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä, kun raivoava tulimyrsky tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista. Jernvall osallistui varmaankin sammutustöihin, kuten kaikkien kaupungin miesten kuului. Kun tulimeri oli vyörynyt Kirkkokortteliin, eikä myrskytuuli ottanut laantuakseen, näytti ilmeiseltä, ettei Itäinenkään kortteli olisi turvassa. Tontilta 112 oli selkeintä paeta kohti Uudenmaantullia, jonka taakse Kupittaan kentälle muodostui pakolaisleiri. Ehkä sinne päätyi myös Jernvallin perhe, turvaan tulelta.

Matthias Jernvallin perheen koti Turun kaupungin Itäisessä korttelissa. Kuvan pohjana on Johan Tillbergin kartta vuodelta 1818. Kuva: Hannu Salmi / Kansallisarkisto.

Palon jälkeen Jernvall teki palovahinkokomitealle luettelon kaikesta omaisuudestaan, joka oli jäänyt tulen saaliiksi. Rakennuksille oli otettu palovakuutus vuonna 1808, ja silloin tontilla oli ollut päärakennus, jossa oli kuusi lämmitettävää huonetta, keittiö, leivintupa ja kellari. Pihalla oli talousrakennuksia. Vakuutus kattoi kuitenkin vain osan menetyksistä, kuten Jernvall anomuksessaan kirjoitti. Kappalaisen koti oli köyhä, eikä hopeaa ollut kuin yhden ruokalusikan verran. Vahinkoluettelossa menetykset on listattu materiaalien mukaan, arvokkaimmat ensin. Kupariesineiden luettelo koostuu kahdesta kahvipannusta ja kahdesta kattilasta. Kahvin lisäksi perheessä nautittiin teetä, sillä tinaesineiden joukossa mainitaan ”teerasia, suurempaa mallia”. Huonekalut antavat kuvaa interiööristä: Jernvallien kodissa oli senkki, lukollinen kirjakaappi ja kirjoituspöytä, soikea teepöytä, ruokapöytä ja paljon tuoleja, kullatulla kehyksellä koristettu peili ja seinäkello, leipävartaita ja taikinakaukalo, vesisaaveja ja pesusoikkoja, keinutuoli ja kaksi kehtoa. Palovahinkoluettelon mukaan perhe menetti myös valtaosan vaatteistaan; lastenvaateitakin niin paljon, ettei niitä pystynyt enää tarkasti arvioimaan. Epäilemättä tuli nieli myös lukollisen kirjakaapin sisällön, Raamatun, Postillan, lakikirjan ja monta muuta nidettä.

Turun paloa seuranneena talvena Matthias Jernvall jatkoi työtään kappalaisena ja saarnasi enimmäkseen kehruuhuoneen kirkossa Eteläkorttelissa. Näiden kuukausien aikana hän purki tuntojaan arkkiveisuksi, joka sai otsikon Wärsyt, joita yksi turkulainen M. J. ittekseen hyräili muistaissansa sitä kowaa ja haikiaa yötä 4:n ja 5:n päiwän wälillä syyskuussa w. 1827, jona hän Turun kaupungin palon tähden, ynnä tuhanten ystäwäinsä kanssa, täytyi lapsinensa paeta ja jättää majansa ja tawaransa tulen saalihiksi.

Jernvall asui perheineen Turussa, kunnes hän vuonna 1830 palasi lapsuudenseudulleen Somerolle kirkkoherraksi. Siellä hän myös menehtyi elokuussa 1832, 48-vuotiaana.

Hannu Salmi

Lähteet:

Palovahinkoilmoitus n:o 333, Palovahinkokomitea 1827–1836, Turun kaupunginarkisto.

Someron seurakunnan kuolleiden luettelo 1811–1858, Kansallisarkisto.

T:19 Henkikirja (1827), Turun ja Porin läänin henkikirjat, Kansallisarkisto.

Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, Kansallisarkisto.

Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Jernvall. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12234>. Luettu 7.2.2026.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava, Helsinki 2022.

1800-luku

Suoneniskentää ja iilimatoja 1800-luvun Turussa

Kommentoi

Iilimatoja eli verijuotikkaita on jo antiikin ajoista käytetty sairauksien ja vaivojen hoitoon. Antiikin ajalta 1800-luvulle asti terveyskäsityksiin vaikutti niin sanottu humoraalioppi, jonka mukaan elimistön neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – tuli olla keskenään tasapainossa. Jos lääkärin tai kansanparantajan arvion mukaan verta oli kertynyt liikaa suhteessa muihin nesteisiin, sitä oli poistettava joko suonta iskemällä, kuppaamalla tai vaikkapa antamalla verta imevien iilimatojen kiinnittyä potilaaseen. Yhdellä ruokailukerralla juotikas imee ravinnokseen 5-10 millilitraa isännän verta. Juotikkailla hoidettiin jopa liikalihavuutta.

Iilimato eli verijuotikas. Kuva: Art.com.

Juotikkaiden käyttö potilaiden hoidossa kasvoi Euroopassa ennen näkemättömiin mittoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Ranskassa yksittäisen sairaalan vuosikulutus saattoi olla kymmeniä tuhansia juotikkaita.  Myös Suomessa iilimadoista tuli 1800-luvulla suosittu muotilääke, jota pyrittiin kaikin keinoin hankkimaan joko kotimaasta tai ulkomailta. Elias Lönnrot kirjoitti iilimatojen käytöstä muun muassa vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Lönnrotin mukaan silmän kipeydyttyä ”usiampia iilimatoja pannaan silmän ympäristölle”. Korvakipuja taas ohjeistettiin hoitamaan laittamalla ”iilimatoja korvan taaksi”. Juotikkaiden käyttö oli laajaa 1800-luvun loppuun asti, jolloin moderni lääketiede alkoi syrjäyttää ajatusta ”pahan” tai ”sairaan veren” poistamisesta suoneniskennällä.

Hoitomenetelmän suosion kasvaessa ongelmaksi tuli verijuotikkaiden saatavuus. Tätä ongelmaa yritti eri tavoin ratkaista myös jokainen Turun apteekeista 1800-luvulla. Vaihtoehtoja oli kolme: iilimatojen hankinta kotimaasta, niiden tuonti ulkomailta tai suunnitelmallinen kasvatus lammikoissa.

Iilimatojen kotimainen tuotanto arvioitiin 1800-luvun alkupuolella noin 10 000:ksi vuodessa. Kun Turussa tarvittiin 1850-luvulla arviolta 15 000 juotikasta vuodessa, oli selvää, ettei eläinten keräily luonnon lammikoista riittänyt kattamaan kysyntää. Juotikkaiden tiedettiin viihtyvän matalissa ja seisovavetisissä rehevissä lammissa, joista kalat puuttuivat. Veden tuli olla lämmintä ja rantakasvillisuuden mielellään runsasta. Biologi Kaarlo Levanderin mukaan keruumenetelmä oli yksinkertainen: ”Vanhat akat kuuluvat pyydystävän niitä mennen veteen paljain jaloin antaen juotikkaiden imeytyä kiinni.” Teiskolaisen Mato-Pirjon väitettiin hankkineen elantonsa 40 vuoden ajan juotikkaiden pyynnillä. Keuruulla juotikkaiden pyynti laskettiin 1840-luvulla peräti omaksi elinkeinokseen.  

Kaikesta huolimatta Turkuun saatiin kotimaisia juotikkaita ainakin Ahvenmaalta sekä kaupungin läheltä Rymättylästä, Paraisilta ja Nauvosta. Tuontiin ulkomailta oli kuitenkin turvauduttava. Niinpä juotikkaita tiedetäänkin tuodun Turkuun ainakin Ruotsista ja mahdollisesti myös Venäjältä. Valtiovalta suhtautui kuitenkin penseästi juotikkaiden tuontiin ulkomailta.

Erik Julin (1796–1874). Kuva: Wikimedia Commons.

Oli siis ainakin yritettävä turvautua kolmanteen vaihtoehtoon eli juotikkaiden lammikkokasvatukseen, joka oli yleistä Ranskassa ja Saksassa. Ei ollut yllättävää, että hankkeeseen ryhtyi tunnettu turkulainen liikemies, apteekin omistaja ja sittemmin kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Julin muistetaan Turun VPK:n perustajana sekä henkilönä, joka edisti Vartiovuoren rakentamista kaupunkipuistoksi.

Uusi Aura kertoi Julinin ansioista 29. elokuuta 1948: ”Hänellä oli saippua- ja kynttilätehdas, hän valmisti etikkaa, hänellä oli kaakeli-, posliini- ja fajanssitehdas ja hän lähetti tavaraa Venäjälle. Kaakelitehtaan alueelle hän padotti lammikon, jossa viljeli iilimatoja, kun niiden kysyntä oli yhteen aikaan tarjontaa paljon suurempi. Mutta yritys ei onnistunut: istutetut iilimadot sairastuivat ja kuolivat.”

Julin ryhtyi epäonniseen iilimatohankkeeseen yhdessä helsinkiläisen kirjakauppiaan G. O. Waseniuksen (1789–1852) kanssa. Senaatille lokakuussa 1838 lähetetyssä kirjeessä Julin ja Wasenius hakivat viiden vuoden ajaksi yksinoikeutta iilimatojen kasvattamiseen lammikoissa Turun ja Porin läänissä (Julin) ja Uudenmaan läänissä (Wasenius). Kuten edellä todettiin, herrasmiesten hanke jostakin syystä epäonnistui kummallakin alueella ”jokseenkin täydellisesti”.

Timo Vuorisalo ja Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 1.9.2024 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Huviretkellä Halistenkoskella

Kommentoi

Halistenkoski oli jo 1800-luvulla turkulaisten huviretkeilyn kohteena. Kosken rannat kuuluivat 1900-luvulle saakka Kaarinan ja Maarian pitäjiin, mutta niitä hallitsi 1600-luvulta lähtien Turun maistraatti, joka oli saanut ne palkkatiloikseen. Koskella oli erilaisten vesivoimaa käyttävien laitosten keskittymä. Maarian puoleisella rannalla sijaitsi myös kylmäsauna, jossa saattoi virkistäytyä virtaavassa vedessä. Sunnuntaisin vapaapäiväänsä viettäviä turkulaisia virtasi nauttimaan luonnosta, mikä ei aina miellyttänyt rannan talollisia.

*

Pienessä Turkua esittelevässä kertomuksessa heinäkuulta 1842 matkustavaista neuvottiin menemään kaupungin ulkopuolelle Hämeentullin kautta ja poikkeamaan vasta avatussa ja mukavassa Halisten suihkulaitoksessa virkistäytymässä. Halisten kylpysuihku oli kaksiosainen, toinen puoli herroille ja toinen rouvasväelle. Laitos sijaitsi Maarian Isomyllyn myllykanaalissa myllyn alapuolella. Laitoksessa roikuttiin köysistä kanaalissa virtaavassa vedessä. Asiakkaita kylpylaitokseen houkuteltiin soutusluupilla, joka lähti kaupungista kauppias Hummelinin luota Halisiin neljä kertaa päivässä. Åbo Tidningarissa surkuteltiin jo elokuussa 1847 sitä, ettei kaupungin työväestölle ollut sopivaa kylpylaitosta. Paremmalle väelle tarkoitettu Halisten kylpylaitos oli heille liian kaukana työpäivän pituuden huomioon ottaen. Tulevina vuosikymmeninä Halisiin taivallettiin lähinnä jalkaisin.

Vuosisadan loppupuolella kylmäsaunaa hoiti leski Marja Eriksson, joka hankki sinne saunavihtoja asiakkaiden pesemiseen. Vieraat kirjattiin erityiseen saunakirjaan.  Heinäkuu oli laitoksen talouden kannalta tärkein kuukausi, sillä esimerkiksi vuonna 1875 se tuotti huomattavan summan 433 markkaa. Heinäkuussa 1880 sanomalehdessä kirjoitettiin, että vesi Halistenkoskessa oli niin matalalla, että jauhomyllyn kivipareista osa seisoi. Myös kylpylaitoksen palveluja jouduttiin supistamaan. Suihkun sai kyllä kertatilauksella, mutta ei tavalliseen tapaan viikkovarauksella. Viimeisen kerran kylpylaitos mainitaan Halisten mylly-yhtiön kassakirjoissa kesällä 1883. 

*

Halistenkoski toimi retkeilykohteena sekä yksityisille että yhdistyksille. Esimerkiksi toukokuussa 1893 ilmoitti Raittiusyhdistys Toivo II, että se teki kävelyretken toisena Helluntaipäivänä. Halisissa pidettiin puhe, esitettiin runonlausuntoa, laulua, pilapuheita ym. ”Kaikki laulajat ja yhdistyksen jäsenet saapukoot.” 

Kesäpäivän viettoa Halistenkoskella vuonna 1907. Viktor H. Auer. Turun museokeskus.

Koski veti puoleensa levotonta ainestakin, mutta pahasta elämästä haukuttiin toisinaan väärää puuta. Kirje Turusta kertoi elokuussa 1901 hien pintaan nostattavasta kesäisestä kuumuudesta, joka sai turkulaiset hakeutumaan Halisiin vilvoittelemaan:

”Mutta ajatelkaapa, miltä tuntuu kun ihminen tällaisissa oloissa on retkeillyt tuon väsyttävän pitkän matkan uimavettä saadakseen ja saakin selkäänsä tai ainakin haukkumista oikeen Porvoon mitalla. Siitä tietävät kertoa ne muutamat turkulaiset, jotka sunnuntaina viime heinäk. 14 p:nä lähtivät Halisiin saadakseen edes kerran vuodessa virkistää sieluaan ja ruumistaan tuolla siunatulla uimavedellä. Tuskin olivat he saapuneet eräälle siellä olevalle jokirantakentälle, josta päivä oli polttanut pois ei ainoastaan ruohot vaan niiden juuretkin, ja jonka keltainen kamara muistutti jotakin kulon polttamaa ahoa, kun jo näkivät kentän omistajan, luultavasti hutikassa olevan miehen, erään maanviljelijän samasta kylästä, saapuvan rantaan. Ja silloin saivat he kuulla kunniansa.

─ P-leen hampuusi! tervehti hän. ─ Mitä te täällä teette ruohoa sotkemassa, h-tin krektaleet? Tämä on minun maatani, lurjukset; minä olen tämän rahallani ostanut, roistot! Menkää, p-n ryökäleet, omaan rantaanne uimaan ja älkää, siat, tänne tulko… Ja tuohon tapaan joikui hänen mieltäylentävä veisuunsa, kunnes karjatalouden sanavarasto oli tyhjentynyt ja hornan aateliskalenteri läpikäyty ja kunnes joku huomautti, että oli aivan tarpeetonta tyhjentää koko sydäntään, varsinkin kun he muutenkin ymmärsivät ja myönsivät, että hänhän se siinä isäntä oli, jonka jälkeen he poistuivat. Aivan totta kyllä, että hän se siinä isäntä oli ja hänellä se siinä oli valta poiskin käskeä. Jos hän sen olisi tehnyt ihmisiksi, en minä sanoisi asiasta mitään.”

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Turku), Topographica, Maaria 11 e, Halissten Rahasto-Kirja 1873─76, ?.8.1875, 187.

Aura 13.5.1893, 3.

Åbo Tidningar 21.8.1847, 1.

Åbo Underrättelser 16.7.1842, 2; 12.6.1844, 4; 3.7.1844, 4; 6.7.1869, 2; 14.7.1880, 2; 22.7.1883, 4.

Veli Pekka Toropainen 2015: Aurajoen Halistenkosken historiaa. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 48 (2015). Helsinki. https://journal.fi/ssvk/article/view/53302 Luettu 23.10.2025.

1800-luku

Turun palossa tuhoutunut kaupunkiympäristö

Kommentoi

Turun palo 4.–5.9.1827 oli pohjoismaiden historian laajin kaupunkipalo. Palossa tuhoutunut kulttuuriperintö ja irtaimisto oli korvaamaton menetys, ja samaten palo oli arkkitehtuurikatastrofi. Siinä tuhoutui tuhansia rakennuksia, ja liekkeihin hävisi muun muassa kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin (1722–1789) tuotannon valtaosa.

Palolta säilyneet alueet kaupunkia ympäröivillä mäillä – joista nykyaikaan on säilynyt vain Luostarinmäen rippeet – olivat vähävaraisten asuinalueita. Ne antavat siitä syystä verraten vääristyneen kuvan siitä, miltä kaupungin vauraamman väestön asuttama ydinkeskusta näytti ennen paloa.

Maisemakuvia ja piirustuksia palontakaisesta Turusta on säilynyt melko vähän, ja niistä melkein kaikki esittävät suunnilleen samaa kohtaa Aurajoen rannassa. Sen sijaan kaupunkiympäristöä ja rakennuksia kuvailevaa tekstiä on säilynyt kymmeniä tuhansia sivuja, palovakuutuksia, huutokauppa-asiakirjoja, katselmusasiakirjoja ja muuta viranomaisten tuottamaa materiaalia. Nämä aineistot sisältävät ikään kuin tekstimuotoisen koodin, jonka avulla suuri osa syyskuun 1827 palossa tuhoutuneesta kaupungista on luotavissa uudelleen silmien eteen kolmiulotteisena virtuaalimallina.

Turun Historian ja tulevaisuuden museo käynnisti vuonna 2018 hankkeen, jonka tähtäimessä oli mallintaa suurpalossa tuhoutunut kaupunki. Ensimmäinen virtuaalitodellisuuskokemus Suurtorin ympäristöstä julkaistiin pilottina alkuvuodesta 2019, ja koko malli valmistui asteittain vuoteen 2022 mennessä. Historiantutkimuksesta vastasi allekirjoittanut ja itse mallintamisesta ja kokemusrajapintojen luomisesta aluksi turkulainen CTRL Reality ja sittemmin helsinkiläinen Zoan.

Turku Åbo 1827 -virtuaaliympäristö herättää henkiin Turun palossa tuhoutuneen kaupungin. Kuvassa Hämeenkatua kohti itää. Korkea rakennus on hovioikeudenpresidentin virkatalo. https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) 

Tutkimustyö toi esiin värikkään ja tiheästi rakennetun kaupungin, ja paljon myös sellaista arkkitehtuurin historiaa koskevaa perustutkimusaineistoa, joka odottaa yhä julkaisemistaan tieteellisissä artikkeleissa. Itse malli on toistaiseksi yleisön nähtävillä vain Digimuseon virtuaalinäyttelyssä (https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) sekä Youtube-videoissa (esim. https://www.youtube.com/watch?v=pgEsegtkvks&list=PLjv1L3MBgATBfZbMmdFNNdVBZP0WlmYze&index=5), mutta Turun kaupunginmuseo luo sille uusia käyttäjärajapintoja ja kokemusalustoja aikanaan avattavassa Historian ja tulevaisuuden museossa.

Palontakaista Turkua esittävästä pienoismallista haaveiltiin jo 1900-luvun alussa. Svante Dahlström kirjoitti teoksessaan Turun palo (1929) että kokonaisvaltaisen ja tarkan tiedon kerääminen siitä, miltä Turku näytti ennen paloa, olisi mahdollista mutta työlästä. Nyt vihdoin tämä perustutkimus on tehty, joskaan lopputuloksena ei ollut fyysinen pienoismalli vaan digitaalinen mallinnus.

Panu Savolainen