Aihearkisto: 1800-luku

1800-luku

Kauhuromantiikkaa Turussa

Kommentoi

Tuskin kovin moni kaunokirjallisuutta harrastaneistakaan tietää, että ensimmäinen suomalainen kauhuromaani on julkaistu Turussa. Tämä ruotsinkielinen teos, jonka nimeksi tuli Det gråa slottet, ilmestyi alun perin Johan Wilhelm Lilljan kustantamosta pimeään vuodenaikaan marraskuussa 1851. Romaanista tuli sen verran suosittu, että siitä otettiin toinen ruotsinkielinen painos 1880-luvulla, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt useita suomennoksia, viimeisin vuodelta 2009.

Ingeliuksen romaanin ensipainoksen nimiölehti 1851. Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Romaanin ensipainoksen nimiölehdellä komeili salanimi ”Författaren till Granriskojan” eli Granriskojan-romaanin tekijä. Nimen taakse kätkeytyneen tekijän useat aikalaiset tunsivat hyvin. Hän oli turkulainen säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius, joka oli kirjoittanut teoksensa Ylikylän tilalla Hirvensalossa. Romaani oli silloisten arvioiden mukaan kotimaiseksi tuotokseksi epätavallisen laaja teos, 394 sivua taskukirjaa vastaavassa sexodecimokoossa. Sen tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Turkuun tai sen lähiympäristöön vaan Satakuntaan, kuvitteelliseen Ristilän kartanoon, johon kirjan sankari, kotiopettajaksi palkattu nuori maisteri Harald Thalberg saapuu kertomuksen alussa.

Ingelius ei varsinaisesti ollut kirjallisen kauhuromantiikan tienraivaaja Suomessa, sillä Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson olivat ennen häntä ehtineet julkaista Helsingissä kauhuromanttisia kertomuksia. Mutta Det gråa slottet on edeltäjiään kunnianhimoisempi aikaansaannos. Vaikka teos tuntuu nykylukijasta osittain hajanaiselta, se on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisen kerrontatekniikkansa ansiosta mukaansatempaava ja koostuu menneisyyteen kätkeytyvän arvoitusten vyyhdin vähittäisestä paljastumisesta. Ingelius kutoo kertomukseensa vihjeitä, tiedonsirpaleita, kuulopuheita ja romaanihenkilöiden saamia pahaenteisiä aavistuksia. Näiden käänteiden lomaan mahtuu murhayrityksiä, rajuilmoja, kummittelua, synkkiä paikkoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä. Monet romaanin aiheet ja kohtaukset esitetään melodramaattisesti jyrkkien vastakohtien muodossa. Kerronnassa vaihtelevat ihanteellinen hyvyys ja alhainen kataluus, ja aika ajoin Ingelius höystää tekstiä huumorilla ja ironialla.

Romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, mutta teos sai myös virikkeitä nuoren Ingeliuksen kuulemista huhuista. Ne kertoivat Porin lähistöllä Ulvilan pitäjässä sijainneesta Koiviston ratsutilasta ja siellä vuonna 1839 sattuneesta ikävästä tapauksesta, joka johti epävarmoiksi jääneisiin rikosepäilyihin. Koiviston kartanon jylhää kaksikerroksista päärakennusta kutsuttiin kansan suussa 1800-luvulla Harmaaksi linnaksi, mistä Ingelius lainasi romaanilleen nimen. Kirjassa Koiviston nimi vaihtui sitten Ristilään. Millaisesta tapauksesta oli kyse, siitä lukija voi nyt ottaa halutessaan selvää lukemalla vaikkapa tuon kauhuromaanin uusimman suomennoksen ja siihen laaditut jälkisanat!

Jukka Sarjala

Lähteet:

Det gråa slottet. Original af förf. till Granriskojan. Åbo: J. W. Lillja & Co, 1851.

Axel Gabriel Ingelius, Harmaa linna. Suomentanut Eeva-Liisa Järvinen. Jälkisanat Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus Oy, 2009.

Jukka Sarjala, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

1800-luku

Lehtiuutisia Turun luulöydöistä 1800-luvulta

Kommentoi

Pitkin 1800-lukua Turussa ilmaantui erilaisissa rakennustöissä, ojankaivuissa ja katutöiden yhteydessä ihmisjäänteitä menneiltä vuosisadoilta. Näistä löydöistä kerrottiin usein Turun paikallislehdissä, ja toisinaan ne saivat valtakunnallistakin huomiota. Madeleine Simon-Bellamy yhdisti arkeologian pro gradussaan (2017) monet näistä uutisoiduista luulöydöistä Turun vanhoihin hautausmaihin. Kaikkiaan hän löysi suomenkielisistä sanomalehdistä kymmenen eri tapausta Turun luulöydöistä vuosilta 1868–1890.

Etenkin vanhan dominikaanikonventin alueelta on löytynyt luita useaan otteeseen, ja uutisia niistä on vuosilta 1868, 1879 ja 1882. Esimerkiksi kaivettaessa ojaa värjäri Malinin talon pihalla Isohämeenkadun varrella 29.8.1879 löydettiin useita luita, jotka paikalla asuva lääkäri tunnisti ihmisluiksi. Uutisen mukaan ”[n]e olivat niin pehtantuneet että woi päättää niitten jo vuosikymmeniä maanneen maassa. Ne olivat korkeintaan 10 tuuman syvällä ja mullassa niitten seassa ruostuneita raudan kappaleita, veran tilkkoja (kangastilkkuja), posliinisia lasten leikkikaluin kappaleita, wirkapukunappia, karinkaukalon kuoria ja hywin mädänneitä hedelmän sydämiä. Napit olivat sellaisia, joita wielä pidetään tuomarein wirkapuwuissa.” Ruumisarkkujen jäänteitä ei tavattu, ja luiden arveltiin olleen kunnosta päätellen tunkioroskia vanhempia. Luut koottiin säilytettäväksi yhteen värjäri Malinin vajoista.

Vähemmälle huomiolle jäi huhtikuussa 1888 löydetty luuranko, joka tavattiin tehtäessä kaivaustöitä talossa numero 4 Eerikinkadun varrella. Tämä liittyy vanhaan Pyhän Hengen taloon eli kirkon ylläpitämään köyhäintaloon ja sen yhteydessä toimineen kappelin ja sairaalan hautausmaan alueeseen. Vanhan Pyhän Yrjänän hospitaalin hautausmaan alueelta löydettiin Puolalankadulta samalta paikalta luita kahteen otteeseen toukokuussa ja syyskuussa 1884. Turun linnan hautausmaalta taas luita löytyi Läntinen Rantakatu 47:n kohdalta maaliskuussa 1883.

Näiden lisäksi on joitakin irrallisia löytöjä. Kasarmikatu 32:sta löytyi maaliskuussa 1884 rakennuksen perustaa kaivettaessa naapuritalon kivijalan alta puulaatikko, jossa oli aikuisen miehen luuranko. Linnankatu 28:sta taas löytyi lokakuussa 1887 pitkälle maatuneita yksittäisen luurangon osia vesijohtoa kaivettaessa. Eerikinkadun varrelta löytyi luita toukokuussa 1890 Saima-ravintolan kohdalta, eli Kristiinankadun ja Eerikinkadun risteyksestä. Nämä olivat todennäköisesti yksittäisiä hautauksia, eivätkä liity hautausmaihin. 

Åbo Tidningarin varhainen lehtiuutinen Turussa tehdyistä luulöydöistä. Kuva: Åno Tidningar 22.4.1853.

Ruotsinkielinen lehdistö täydentää kuvaa vain vähän, mutta yksi uutinen varhaistaa ensimmäistä luulöytöä. Åbo Tidningarin lyhyen kirjoituksen mukaan huhtikuussa 1853 Eerikinkadulta (St. Eriksgatan) löytyi luurankoja (skeletter) vanhan Pyhän Hengen kirkon kohdalta. Lehti käytti Daniel Jusleniuksen teosta Åbo förr och nu (eli Aboa vetus et novaa) lähteenään mainitessaan kirkon mahdollisena vainajien alkuperänä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Aura 19.10.1887.

Aura 29.4.1888.

Aura 20.5.1890.

Kalpa, Harri et al. Casagrandentalo: Pyhän Hengen kirkosta Pyhän Hengen kappeliin. 3. laaj. p. Turku: Kiinteistö oy Casagrandentalo, 2011.

Päivän Uutiset 1.5.1888.

Sanomia Turusta 19.6.1868.

Sanomia Turusta 3.9.1879.

Sanomia Turusta 12.3.1884.

Sanomia Turusta 17.3.1884.

Sanomia Turusta 17.5.1884.

Simon-Bellamy, Madeleine. Mundo mortuus sis, sed Deo vivas: Turun kaupungin armeliaisuuslaitokset ja hautausmaat. Turku: Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia, 2017.

Turun Lehti 11.9.1884.

Uusi Suometar 18.9.1882.

Åbo Tidningar 22.4.1853.

1800-luku

Erään tapakulttuurin loppu

Kommentoi

Turkulaisessa Åbo Underrättelser -sanomalehdessä ilmestyi joulukuun 29. päivä vuonna 1847 ilmoitus, jonka mukaan joukko turkulaisia säätyläisiä irtisanoutui keskuudessaan vallinneesta tavasta toteuttaa uudenvuoden kohteliaisuusvierailuja toistensa luokse. Ilmoituksen oli allekirjoittanut 52 turkulaista yksityishenkilöä, jotka kaikki edustivat Turun ylintä seurapiiriä. Mutta mistä tässä julkisessa ulostulossa oli oikein kyse?

Åbo Underrättelser 29.12.1847. Kuva: Kansalliskirjasto.

Suomen suuriruhtinaskunnan säätyläiset, turkulainen seurapiiri etunenässä, olivat alkaneet järjestää uudenvuoden vierailuja toisten luo 1800-luvun alussa. Käytäntönä oli, että etenkin virka-asemaltaan alempana olleet henkilöt tekivät kohteliaisuuskäyntejä ylempiensä luokse aina vuodenvaihtumisen jälkeen tammikuun ensimmäisellä viikolla. Virkakunnan lisäksi vierailuja tehtiin myös sukulaisten ja tuttavien luokse, ja ne toteutettiin yleensä aina saman päivän aikana.

Uudenvuoden kohteliaisuuskäynnit vakiintuivat nopeasti osaksi säätyläisten tapakulttuuria, mutta hiljalleen niistä alkoi olla myös riesaa. Ihmiset kiertelivät ympäri kaupunkia sen sijaan, että olisivat olleet kotonaan vastaanottamassa vieraita. Ratkaisun ongelmalliseen tilanteeseen tarjosivat säätyläisperheen palkolliset, jotka alkoivat kiertää ovilla säätyläisten sijaan viemässä isäntiensä ja emäntiensä käyntikortteja ja toivottamassa näin hyvää uutta vuotta seurapiirin jäsenille.

Uusinkin versio tavasta alkoi kohdata vastustusta ja viimeistään 1840-luvun alussa osalla Helsingin seurapiiriä tuli asian suhteen mitta täyteen. Ensimmäinen protesti-ilmoitus julkaistiin Helsingfors Tidningarissa joulukuussa 1843, mutta intoa oli varmasti synnyttänyt Zachris Topeliuksen uudenvuoden kohteliaisuuskäyntejä kritisoinut artikkeli, joka ilmestyi lehden sivuilla jo 4.1.1843.

Uudenvuoden kohteliaisuuskäynnit koettiin rasitteeksi, jotka veivät turhaa aikaa ja rahaa. Käyntikortteja piti painattaa, hevoskuskeja vuokrata ja kohteliaisuuksien toimittamisesta maksaa, mikäli niitä eivät tehneet omat palkolliset. Säätyläiset kanavoivat jatkossa rahat mieluummin hyväntekeväisyyteen, mitä varten syntyi erillinen visitkassan, joka jakoi kerätyt varat kaupungin köyhille.

Ihmisten keskinäiset tavat vaihtuvat tai hiipuvat hiljalleen usein niin, ettei niiden muutos paljastu selkeänä historioitsijoille. Uudenvuoden kohteliaisuusvierailuista irtisanoutuminen tarjoaakin kiinnostavan ikkunan tapakulttuurissa syntyneeseen muutokseen, joka voidaan rajat ajallisesti ja paikallisesti. Samalla se valaisee myös niin käyntikorttien kuin porvarillisten kohteliaisuustapojen varhaishistoriaa.

Topi Artukka

Lähteet

Åbo Tidningar, Åbo Underrättelser, Helsingfors Morgonblad ja Helsingfors Tidningar -sanomalehtien kirjoitukset koskien uuden vuoden kohteliaisuusvierailuja vuosilta 1843–1847.

Johan Winterin päiväkirja vuosilta 1812–1820, J. P. Winterin arkisto, Kansallisarkisto.

Schauman, August: Kuudelta vuosikymmeneltä Suomessa, osa I. Muistoja elämän varrelta. WSOY, Helsinki 1967 (1892).

1800-luku, 1900-luku

Tuomiokirkon naakat

Kommentoi

Turun tuomiokirkko on vuosisatojen ajan ollut naakkojen koti. Naakka on kulttuuriympäristöjen lintu, joka viihtyy rakennusten onkaloissa ja koloissa, vaikka se pesii myös lehti- ja sekametsissä. Se on vuosisatojen ajan elänyt kivikirkkojen ullakoilla ja torneissa. Tästä se on saanut myös nimet kirkhakkinen ja kirkherra.

Magnus von Wright & Wilhelm von Wright: Naakka, 1828–1838. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Kun Nils Henrik Pinello saapui Turkuun 6. syyskuuta 1827, kaksi päivää onnettoman kaupunkipalon syttymisen jälkeen, hän kiinnitti jo Paimiossa huomiota suureen naakkaparveen. Pinello tulkitsi, että linnut olivat lähteneet ihmisten tapaan pakolaisiksi tuhoutuneesta kaupungista. Naakat löysivät varmaankin nopeasti uudelleen takaisin tuomiokirkolle, mutta Pinellon havainto kertoo, miten olennainen osa kaupunkiympäristöä nämä tummanpuhuvat varislinnut olivat.

Naakkojen suhde Turun paloon tuli esille myös vuonna 1936, kun Seura-lehti julkaisi kuvitteellisen haastattelun. Lehden toimittaja kertoi kömpineensä kirkontorniin tapaamaan kellonsoittajaa mutta olikin päätynyt jututtamaan tuomiokirkon naakkaa. Mukana haastattelussa oli kirkon virkailija, joka oli hyvin harmistunut siitä, miten paljon naakat likaavat tornia. Toimittajaa kiinnosti kuitenkin enemmän se, mitä naakalla oli kerrottavanaan, ja kysyi palon vaikutuksista. ”Pois paloivat nämä istuinortemme”, vastasi naakka runollisesti, ”sortuivat punahonkaiset salvokset, sulivat mahtavat malmikellot ja rapaantuivat jylhät kiviseinät.”

Naakat ovat olleet paitsi kulttuuriympäristön lintuja myös mitä mielikuvituksellisimpien tarinoiden kohteita. Kirjailija J. H. Erkko taltioi 1910-luvulla sadun kahdesta pojasta, jotka kiipesivät tuomiokirkon torniin ryöväämään naakan munia. Toinen piteli sisäpuolella lankkua tornin luukusta samaan aikaan, kun toinen meni ulkopuolelle lankun päälle kurottamaan pesälle. Juuri ratkaisevalla hetkellä syntyi kiistaa siitä, kuka saisi saaliin. Eipä aikaakaan, kun toinen toveri putosi lankulta: ”Mutta tällä osui olemaan lammasnahkaturkit yllänsä. Tuuli ne levitti siiviksi putoavalle. Ne kannattivat häntä ilmassa ja laskivat hänet hiljaa ja loukkaantumatta toiselle puolelle Aura-jokea.”

Tarinoita olisi kirjaksi asti, mutta nostan tähän vain kirjailija Rafael Hertzbergin novellin ”Turun tuomiokirkon aateliset naakat”. Tässä tarinassa naakat kertovat sanomaa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Linnut olivat seuranneet sivistyksen tuloa. Piispa Henrikin sormeakaan ei löytänyt korppi vaan tietysti naakka. Kirkherrojen ikiaikainen merkitys oli unohtunut, mutta ”tuleepa kerran kaupunkiimme kynänpyörittäjä, joka saattaa kaupunkilaisten tiedoksi kunniakkaan historiamme ja merkityksemme kulttuurisena kirkon jylhyyden omalaatuisena värittäjänä”.

Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 23.12.2021 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Viattomien lasten päivä Turussa vuonna 1853

Kommentoi

Turun rouvasväenyhdistys vietti vuonna 1853 vuosikokoustaan tuttuun tapaansa viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta kaupungin sivistyneistön voimin. Muun muassa Åbo Underrättelser raportoi kauniista ja näyttävästä juhlasta, jossa ei ollut tingitty ohjelmasta. Tilaisuudessa kuultiin torvimusiikkia krenatööritarkk’ampujapataljoonan soittamana sekä virsi lauluyhdistyksen esittämänä. Uutisessa ei mainita, missä juhla järjestettiin, mutta yhdistys kokoontui todennäköisesti Seurahuoneella, sillä siellä yhdistys tapasi järjestää muun muassa tanssiaisia. 

Turun rouvasväenyhdistys kokoontui säännöllisesti Turun Seurahuoneessa, joka valmistui vuonna 1812. Siellä yhdistys vietti vuosikokoustaan mahdollisesti myös vuonna 1853. Seurahuoneen pihafasadia kuvaava laaveraus vuodelta 1863 on mahdollisesti nimimerkki G. F. A:n tekemä. Turun kaupunginmuseo.

Vuosijuhla ei kuitenkaan kerro pelkästään kaupungin kermasta vaan avaa näkökulman myös kaupungin köyhempien asukkaiden historiaan. Turun rouvasväenyhdistys oli vuonna 1849 perustettu sivistyneistön hyväntekeväisyysyhdistys, jonka johtokunnassa oli pääasiassa naisia. Sen tarkoitus oli ratkaista filantropian hengessä massaköyhyyden ongelmia kuten kerjuuta, sillä virallinen köyhäinapu ei riittänyt kaikille apua tarvitseville. Yhdistys auttoi erityisesti köyhiä naisia ja lapsia tarjoamalla näille sopivaksi katsomaansa apua, pääasiassa työtä ja koulutusta. Sen vuoksi yhdistys perusti kasvatuslaitoksen eli koulun 8‒12-vuotiaille tytöille, jotka tulivat köyhistä perheistä ja olivat turvattomia eli puoli- tai täysorpoja. Tätä kautta se halusi tukea köyhiä lapsia kasvattamalla ja kouluttamalla heitä kristillisiksi, työteliäiksi ja hyvätapaisiksi kansalaisiksi. 

Ei ollut sattumaa, että yhdistyksen vuosijuhla järjestettiin juuri viattomien lasten päivänä. Ajankohta alleviivaa yhdistyksen tehtävää nimenomaan lasten auttajana, ja siksi myös juhlaan oli kutsuttu yhdistyksen koulun (jota kutsuttiin tuolloin nimellä ”Räddningsskola”) oppilaat. Vielä vuonna 1850 vuosikokoukseen oli kutsuttu kaikki yhdistyksen avustamat henkilöt, mutta suuren määrän vuoksi yhdistys kutsui jatkossa juhlaan vain koululaisia, joita oli vuoden 1853 juhlassa 11.

Juhlaan osallistuneista koululaisista ilta lienee ollut erityisen ikimuistoinen Maria Wilhelmina Paleniukselle, Augusta Wilhelmina Walleniukselle ja Ulrika Sofia Sundgrenille. Åbo Underrättelser kertoo, että tytöt olivat osoittaneet opinnoissaan erityistä ahkeruutta ja hyveellisyyttä, minkä ansioista yhdistyksen puheenjohtaja, rouva kenraalimajorska Cronstedt palkitsi heidät lahjoin ‒ todennäköisesti kirjoin. Illan aikana koululaiset saivat omin silmin todistaa säätyläistön seurallisuuden kulttuuria asiaankuuluvine illallisineen ja ohjelmanumeroineen. Vaatimattomista ja köyhistä oloista tulleet ja historiankirjoituksessa usein sivuutetut koululaiset jättivät siten nimensä myös sanomalehtien sivuille. 

Noora Viljamaa

Lähteet:

Sanomia Turusta 21.1.1851, nro 2, ”Herras-naisten-yhdistys Turussa”.

Suometar 13.1.1854, nro 2, ”Kotimaalta, Turusta”.

Åbo Underrättelser 30.12.1853, nro 10, ”Åbo: Fruntimmersföreningens årsfest”.

Matikainen, Taru: ”Jalot ihmisystävät”? Turun rouvasväenyhdistys vähempiosaisten auttajana vuosina 1848‒1910. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Turku 2001.

1600-luku, 1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Kupittaan terveellinen vesi

Kommentoi

Kupittaan lähteen vesi on ollut tunnettua parantavilta vaikutuksiltaan jo 1600-luvulta lähtien. Seuraavalta vuosisadalta lähtien terveyslähteen suosio kasvoi ja veden juojien määrä lisääntyi niin, että paikalle rakennettiin 1800-luvun alussa näyttävät kaivohuonerakennukset. Tämä laitos oli myös alkuna Kupittaan alueen nousulle Turun huvittelukeskukseksi 1800-luvulla.

Kuppis eller St.Henriks hälsokälla. Vasemmalla näkyy Kupittaan lähteen kaivohuone ja muut rakennukset kuuluvat kaivohuoneeseen. Johan Jakob Reinberg 1853. Atelier Alppila, valokuvaaja, Eemeli Reuna, valokuvaaja. Reprokuva: Eija Karnisto / Turun kaupunginmuseo.

*

Elias Tillandz (1640−1693) oli ensimmäinen varsinaisen lääketieteellisen koulutuksen saanut professori Turun akatemiassa.  Häntä pidetään myös Suomen kasvitieteen isänä. Hänen virkakaudellaan potilaiden hoitamista vaikeutti huomattavasti sairaalan puute. Turun raastuvassa käsiteltiin kesäkuussa 1691 Tillandzin pyyntöä saada pystyttää sauna Pyhän Henrikin eli Kupittaan lähteelle, jotta siellä voitaisiin hoitaa sairaita. Raati suostui tähän pyyntöön, minkä jälkeen Tillandz kokeili lähteen vettä useiden sairauksien hoidossa. 

Turun seudulla ja erityisesti saaristossa esiintyi tuolloin paljon spitaalia eli lepraa. Siksi Tillandz esitti, että lähteen viereen rakennettaisiin erityinen sairashuone sen selvittämiseksi, voitaisiinko spitaalisia parantaa siellä. Alueelle rakennettiin esimerkiksi suomalainen sauna, jossa oli myös amme kylpyjä varten. Lopuksi alueelle rakennettiin lauta-aita estämään lepraa sairastavien ja muiden potilaiden välinen kanssakäyminen.

Johannes Ekelund (1712/1713−1746) oli puolestaan ensimmäinen Turun akatemian lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistunut lääkäri ja lääketieteen tohtori. Hänet julistettiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1743. Opintojensa loppuvaiheessa Ekelund väitteli tohtoriksi puolustaen joulukuussa 1741 latinankielistä väitöskirjaa Examen Chymico-Medicum fontis soterii Kuppisensis. Tutkimuksessa kuvattiin Kupittaan terveyslähteen veden ominaisuuksia sekä niitä sairauksia, joiden hoidossa vettä oli käytetty menestyksekkäästi. 

*

Kupittaan prunni eli kaivo saavutti suosiota terveyslähteenä 1700-luvun kuluessa. Vuonna 1783 vuosittaisten vedenjuojien määräksi ilmoitettiin 100−150, ja esimerkiksi vuonna 1781 heitä oli 137. Tuolloin laitoksessa oli lähdesali, apteekkisali sekä huone köyhille ja sairaille juojille. Piha oli katettu, jotta vieraat eivät joutuisi käyskentelemään sateessa ja auringossa. Esimerkiksi vuonna 1797 Kupittaan juonti alkoi kesäkuussa ja köyhillä oli oltava papintodistus siitä, että he olivat sairaita ja varattomia. Vuonna 1822 kaivohuoneella ilmoitettiin olevan keittäjättären, joka valmisti vieraiden ruoan. Tuolloin kaivonjuojia oli vuosittain 180−220. 

Evert Julius Bonsdorff (1810−1898) oli aikansa merkittävimpiä lääkäreitä Suomessa. Bonsdorff toimi vuodesta 1853 Kupittaan terveyslähteen esimiehenä, ja hän korosti muodin mukaista vesiparannusta muun hoidon osana. Kupittaan terveyslähteellä toimi 1800-luvulta kaivomestari, joka johti veden juontia ja muuta siihen liittyvää oheistoimintaa. Vettä tuli juoda tiettyinä aikoina säännöllisesti tietty määrä, eikä miten sattui, jotta sen terveysvaikutuksista olisi ollut hyötyä. Jatkossa suositeltiin lämpimiä ja kylmiä kylpyjä saksalaisen Karlsbader-mallin mukaan. Tarjolla oli myös pullotettua vettä, jota vieraat saattoivat viedä mukanaan kotiin. Vuonna 1913 Kupittaan vesi tutkittiin Ruotsissa ja siinä oli runsaasti radiumia, jolla katsottiin olevan terveyttä edistävä vaikutus.

*

Kupittaanpuisto muokattiin vuonna 1820 kylpylävieraiden käveltäväksi. Vuonna 1824 sinne päätettiin rakentaa Charles Bassin upeat kaivohuonerakennukset. Se käsitti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla nykyisen puiston koillisosan, kylpylän alueen ja sitä ympäröivän pienen puistikon. Kupittaan puutarhakoulun toiminta alkoi alueella vuonna 1841 ja oppilaiden vastuulla oli hoitaa ympäröivää puistoa. Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun kulmassa sijaitsi Kupittaantori, jonka poikki johti kulku varsinaiseen puistoon. Tori uudistettiin 1880-luvulla, jolloin sinne istutettiin mm. vieläkin paikalla kasvava poppeli.

Kaivohuoneen vieraille oli tarjolla vuokrattavia hevosia terveysajeluihin. Puistossa järjestettiin myös konsertteja ja ilotulituksia. Vähitellen ravintolatoiminta ja erilaiset esitykset laajenivat Kupittaan muihinkin osiin, joihin perustettiin ravintoloita. 1800-luvulla Kupittaa oli Turun huvittelukeskus, jota voisi verrata Kööpenhaminan Tivoliin. Kupittaan kaivohuonetoiminta päättyi vuonna 1885, kun vanhin kylpylärakennus paloi ja toinen huutokaupattiin siirrettäväksi pois. Juhlasali säilyi käyttämättömänä talvisotaan asti, jolloin se paloi. Nykyisin paikalla on enää lähdepaviljonki.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Veli Pekka Toropainen 2023: Kansanparantajasta lääketieteen professoriin – Sairauksien parantajat ja sairaanhoidon organisointi 1600-luvun Turussa. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 2/2023. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126013. Luettu 18.11.2025.

1800-luku

Maantieteellinen seurapeli vuodelta 1890

Kommentoi

Vuonna 1890 Turun Uusi Kivipaino julkaisi Suomea esittelevän ”Maantieteellisen seurapelin”. Lautapelin koko nimi oli Maantieteellinen seurapeli: Matka kautta Suomen eli Geografiskt Sällskapsspel – En resa Genom Finland.  Ohjeet olivat sekä ruotsiksi että suomeksi; ruotsiksi latinalaisin aakkosin ja suomeksi fraktuuralla. Peli oli selvästi laadittu ruotsiksi, sillä ohjeiden runomitta toimii näillä ohjeilla paremmin. Pelilaudalla kuljettiin halki silloisen Suuriruhtinaskunnan yhden tai useamman arpakuution avulla sadan peräkkäisen ympyrän kautta. Kyseessä oli siis tuuripohjainen lautapeli. Jännitystä peliin toi rahapanos: Kukin pelaaja maksoi alussa viisi markkaa kassaan.

Turun ympäristöä ja Turun jokimaisemaa Maantieteellisessä seurapelissä. Kuva: Geografiskt Sällskapsspel/Doria.fi

Matka alkoi Porkkalasta kohti länttä ja päättyi Pietariin. Joka neljännellä paikkakunnalla oli jokin erityisohje, jolloin pelissä yleensä pääsi eteenpäin, jäi kyseiseen paikkaan tai joutui maksamaan kassaan lisää rahaa. Maksamaan päätyi esimerkiksi ostettuaan Tammisaaressa markan edestä kilohaileja. Oravaisissa pelaajaa odotti äkkikuolema sillä ”Orawaisten tanterella mon’ urho kuolon sai/Niin tästä kävi kullekin: Sä kuolet, ai, ai ai!” 

Pelilauta on suhteellisen selkeä vesistöt ja tiet esittävä Suomen kartta, jossa merkittävistä nähtävyyksistä on vieressä pienet kuvat. Karttaan on erikseen merkitty esimerkiksi ”Rautatie”, ”Rautatie, ehdotettu”, ”Arkkipiispan asunto” ja ”Piispan asunto” sekä ”Västingit” eli linnoitukset. Myös maakuntien ja läänien rajat ovat kartassa. Liikenneyhteydet olivat tärkeitä, ja esimerkiksi Keravalta pääsi välittömästi rautateitse Porvooseen. Rantarata Turusta Helsinkiin puuttui vielä, eikä seuraavaan ruutuun 13 eli Saloon päässyt kuin maanteitse.

Ruudussa 12 komeilee kuvalla koristettu Turku, jossa käsky oli ”I Gamla Åbo stannar du ett kast! Bese dess minnen under denna rast!” eli suomeksi ”Kun yli yhden heiton nyt viiwyt Turussa/Woit käydä katsomassa sen muinaismuistoja!” Turkuun pääsi suoraan Maarianhaminasta laivalla sillä ”Ifrån Mariehamn dig båten för/ direkt till Åbo. Var vid godt humör.”

Pelin lopussa ruudussa 100 oltiin Pietarissa, jossa ohjeena oli ”Pietarista wierahasta, käsky kuuluu niin, laiwateitse suoraan riennä kotiin Helsinkiin. Kun ensimmäiseks ehdit näin päämaalihin, niin pelin voitit kassan myös ja kunniankin!” Pelaaja siis siirtyi välittömästi Helsingin ympyrään ja voitti pelin ja kassan rahat.

Lautapeli tuli myyntiin joulukuussa 1890, eli juuri ennen joulua. Peliä mainosti pääasiassa kotikaupungin Aura-lehti. Ensimmäinen mainos 13.12.1890 Aurassa julisti lautapelistä: ”Uutta! Uutta! Jouluksi. Uudessa kivipainossa täällä myytävänä. Kuwallinen, maantieteellinen seurapeli: MATKA kautta maamme” 

Maantieteellisen seurapelin ensimmäinen mainos sanomalehti Aurassa 13.12.1890. Kuva: Aura 13.12.1890/digi.kansalliskirjasto.fi

Peliä oli tarjolla vielä marraskuussa 1891, jolloin ”tuota mieluista” seurapeliä oli saatavilla kaupungin kaikista kirjakaupoista, leikkikalukauppiailta sekä Uudesta Kivipainosta. Tämän jälkeen peli jokseenkin tyystin katoaa. Pelistä kiinnostuneet voivat ladata pelilaudan sääntöineen vapaasti Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Aura 13.12.1890

Aura 27.11.1891

Geografiskt sällskapspel. Doria.fi https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018060725494 (käytetty 8.12.2025)

1800-luku

Kirjatoukan elämää

Kommentoi

Keskiaikaa käsittelevän Ruusun nimi –romaaninsa esipuheessa Umberto Eco siteeraa Tuomas Kempiläistä: “Kaikesta olen etsinyt rauhaa enkä ole sitä muualta löytänyt kuin yksinäisessä nurkassa luetusta kirjasta.” Varmasti kaikki kirjanystävät voivat hyväksyä tämän alankomaalaisen mystikon ja skolastikon huomautuksen, mutta erityisen hyvin se luonnehtii Turussa 1810-luvulla opiskelleen Anders Johan Sjögrenin elämäntapoja.

Anders Johan Sjögren (1794–1855). Teoksesta G. Heinricius, Anteckningar om Immanuel Ilmoni, 1912.

Anders Johan Sjögren oli kotoisin Iitin pitäjästä, kävi koulunsa Loviisassa ja Porvoossa ja siirtyi Keisarilliseen Turun yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1813. Mukanaan uuteen asuinkaupunkiinsa hän toi kirjalaatikkonsa ja intohimoisen lukuharrastuksensa. Hän oli elänyt kouluvuosinaan varsin eristynyttä elämää – niin eristynyttä, että Porvoon kymnaasin lehtori Magnus Alopaeus lausui hänelle kunnioittavat jäähyväissanat: “Teillä näyttää oikein olevan taipumus paikoillanne istumiseen ja kamarissa tuumailuun.” Sjögren ei vieraillut seurapiireissä tai teatteriesityksissä eikä pitänyt kortinpeluusta. Kirjat veivät hänen aikansa, ja niin kävi aluksi myös Turussa.

Sjögreniltä on säilynyt mittava päiväkirjasarja, noin 8 300 sivua koko elämän ajalta. Se kertoo tarkasti kirjoittajansa jokapäiväisistä tapahtumista ja askareista myös opiskeluajalta Turussa ja on siten arvokas lähde 1800-luvun alun ylioppilaselämästä. Sjögrenillä oli tapana merkitä ylös ostamiensa, lainaamiensa ja lukemiensa kirjojen ja lehtien tiedot. Lisäksi hän käytti päiväkirjaa muistiinpanojen tekemiseen. Se sisältää tiivistelmiä ja suorasanaisia lainauksia kirjoista ja lehdistä satojen sivujen laajuudelta. Siksi Sjögren-tutkija Michael Branch on nimittänyt sitä kulttuurihistorialliseksi hakuteokseksi, jonka tarkoitus oli kasvattaa kirjoittajansa mahdollisuuksia sopivien yliopistokurssien ja luentojen valitsemisessa.

Turussa Sjögren pänttäsi päähänsä tietysti ajan akateemista kurssikirjallisuutta, muun muassa Kreikan ja Rooman klassillisia teoksia, mutta niiden ohella hän tutustui maantieteeseen, matkakuvauksiin, historiaan, romaaneihin ja näytelmiin. Vuonna 1815 hän tunnusti lukevansa oikeastaan mitä vain mieli teki, koska ei ollut vielä päättänyt elämänurastaan. Tällainen monipuolisuus kuitenkin enteili tulevaa, sillä Turun vuosien jälkeen Sjögrenistä kehittyi Venäjällä kuuluisa etnografi ja tutkimusmatkailija.

Jukka Sarjala

Lähteet:

Jukka Sarjala, “Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 119:3 (2021) s. 275–287.

Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Michael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Helsingfors: Nationalbiblioteket, 2020. [https://www.doria.fi/handle/10024/177355]

1800-luku

Axel Gabriel Ingelius – nerokas hutilus

Kommentoi

Turun teatterielämässä meni vuodenvaihteessa 1861–1862 Théodore Barrièren ja Jules Lorinin kirjoittama yksinäytöksinen komedia Berthas piano. Se oli yleisömenestys. Teksti oli ruotsinnettu ranskasta, ja kappaleen kuplettinumerot oli säveltänyt kaupungissa hyvin tunnettu Axel Gabriel Ingelius. Innostunut yleisö huusi häntä esiin tammikuussa 1862 annetun näytöksen jälkeen. Säveltäjä ei kuitenkaan halunnut nousta lavalle kiittämään suosiosta muuten kuin osana muiden muusikoiden joukkoa. Ele ei ollut vaatimattomuutta, jota 40 ikävuottaan lähestyvältä Ingeliukselta ei juuri löytynyt, vaan pikemminkin loukatun ylpeyttä. Säveltäjä ei tuossa elämäntilanteessa osoittanut mielellään kunnioitusta turkulaisille, jotka olivat hänestä pitkälti syypäitä hänen kokemiinsa vaikeuksiin.

Säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius (1822–1868). Käyntikorttivalokuva, Wikimedia Commons.

Ingeliuksen suhde yleisöön ja ihmisiin ylipäänsä oli monesti vaikea, missä hän ikinä kulkikin, useasti juuri Turussa. Paljon kertoo Topeliuksen hänestä keksimä luonnehdinta ”nerokas hutilus”. Ingelius oli aluksi lupaava lahjakkuus usealla alalla eli musiikin lisäksi kirjallisuudessa ja kriitikkona, mutta hän tärveli maineensa itsekeskeisellä ja huolimattomalla käytöksellä. Hän opiskeli Helsingissä maisteriksi, mutta epäonnistui väitöskirjan tekijänä. Lopulta hänen elämänsä tuhosi alkoholi, vaikka hänen paleltumisensa kuoliaaksi lumimyrskyssä Uudenkaupungin lähistöllä kevättalvella 1868 ei johtunutkaan juomisesta.

Ingeliuksen asuinpaikat sijaitsivat kirkonkirjojen mukaan pitkään Hirvensalossa ja Raisiossa, mutta häntä on kyllä syytä pitää ennen kaikkea turkulaisena taiteilijana. Turussa hän ansaitsi leipänsä ajoittaisissa opettajan ja toimittajan tehtävissä ja korjasi siellä merkittävimmät taiteelliset voittonsa. Siellä hän myös solmi yhteistyösuhteensa. Tuotantoon kuuluu monia romaaneja ja kertomuksia, sinfonia, ooppera, muutama näytelmä, pianosävellyksiä, paljon yksinlauluja sekä kritiikkejä ja lehtikirjoituksia.

Suku- ja perhepiirin ansiosta myös Ingeliuksen yksityiselämä kytkeytyi vahvasti Turun ympäristöön ja Lounais-Suomeen. Yhtä vahvasti hänen taiteilijaroolinsa oli kytköksissä romantiikan synnyttämään käsitykseen luovista (mies)neroista, jotka olivat viime kädessä vastuullisia ja uskollisia vain itselleen ja keksintäkyvylleen. Voisi melkeinpä sanoa, että Ingeliuksen nosti julkisuuteen myytti poikkeusyksilöistä, kunnes hän ei enää jaksanut kamppailla taiteilijaroolinsa ja suuren egonsa kanssa vaan antoi periksi. Kirjallisuudessa häntä kutsuttiin hänen kuolemansa jälkeen ”sortuneeksi neroksi”. Suuri yleisö unohti hänet ja hänen tuotantonsa, mutta viime vuosikymmeninä Turussa on uudelleen virinnyt kiinnostusta hänen aikaansaannoksiinsa.

Jukka Sarjala

Lähde:

Jukka Sarjala, Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.

1800-luku

Testamentit rahoitusinstrumenttina

Kommentoi

Kuolinpesäkamreerina tunnettu Johan Fredrik Heldt (1780–1854) oli kuvausten perusteella “vilkas, laiha ja siro vanhus, joka pukeutui vanhanaikaisen elegantisti” ja käveli ylenpalttisesti ”ympäriinsä espanjalainen keppi kädessään ja kultarenkaat korvissaan”.  Heldtin hahmo jää mieleen Tor Carpelanin Åbo donatorer -teoksen (1910) lyhyestä esittelystä, sillä 1800-luvun Turussa ei ollut montaa hänen kaltaistaan lahjoittajaa, joka olisi esiintynyt yhtä näyttävästi julkisuudessa. 

Johan Fredrik Heldtin kynsiharja. Turun kaupunginmuseo, Finna.

Carpelanin teos kirjoitti suomalaista rinnakkaishistoriaa: samaan aikaan, kun suuriruhtinaskunnan valtiolliset rakenteet vahvistuivat, lahjoittajien pienoiselämäkerrat korostivat yksityisten henkilöiden merkitystä Turun kaupungin vaiheissa. Monet heistä olivat tunnustettuja yhteisön avainhahmoja, mutta Heldtin tarina on hieman toisenlainen. Hän syntyi aviottomana lapsena kauppiassukuun. 

Turkulaiset tunsivat Heldtin kuolinpesäkamreerina. Hän auttoi testamenttien kirjoittamisessa ja vainajan omaisuuden hoidossa pitäen huolta siitä, että sai itse tarpeeksi suuren palkkion avustaan. Kuolinpesissä liikkui paljon rahaa ja testamentit kanavoivat niitä sopiviin suuntiin. Useissa testamenteissa Heldt sai osan pesän varoista, osa suunnattiin hyväntekeväisyyteen ja loput jäivät vainajan sukulaisille. 

Heldt oli tutustunut johtaviin turkulaisiin talouselämän hahmoihin. Hän esiintyi Englannista vaikutteita saaneen John Julinin sihteerinä ja saattoi kiinnostua juuri tämän takia hyväntekeväisyydestä. Julinin mukana Heldt oli perustamassa 1820-luvulla sekä Turun säästöpankkia että Bell-Lancaster-koulua. Myöhemmin Heldt tuki ennen kaikkea tyttöjen koulutusta. 

Turun palo aloitti Heldtin liiketoimien kukoistuskauden. Hän lainasi rahaa maaomaisuutta vastaan ja myi sitten tulen tuhoamia tontteja. Voittoja kanavoitiin muun ohessa Turun kaupungin jälleenrakennukseen ja sen historian ylläpitoon. Heldt rahoitti tuomiokirkon uudet urut ja alkoi kerätä Kaarina Maununtyttäreen liittyviä esineitä.

Kun Heldt kuoli elokuussa 1854, hänen oma testamenttinsa oli kunnossa.  Tunnettu kuolinpesien järjestelijä oli määrännyt sen julkaistavaksi ja pian J. W. Lilljan kirjapainosta ilmestyikin 40 sivun mittainen kirjanen. Heldt listaa sivukaupalla tuttaviaan, joille hän lahjoitti erilaisia arvoesineitä, mutta hän ei ollut unohtanut hyväntekeväisyyttä. Irtaimiston huutokaupan avulla kerättiin rahaa 111 köyhälle naiselle sekä muille Turun köyhille. Pesän omaisuutta piti sijoittaa niin, että siitä voitiin maksaa vuotuista korkoa kaupungin virkamiehille. Lisäksi perustettiin erikseen nimetyille henkilöille eläkerahasto.

Kuolinpesäkamreeri vaikuttaa edelleen. Eläkerahastosta kehittyi vuosien myötä oikeustieteen opintoja tukeva Heldtin stipendirahastosäätiö. Lisäksi antiikkiliikkeissä voi tulla vastaan yksittäisiä hopealusikoita, joiden jakamisesta Heldtin testamentti myös sääti tarkasti. 

Janne Tunturi

Lähteet:

Carpelan, Tor. Åbo Donatorer Intill år 1909: Biografiska Anteckningar. Åbo: Åbo stads historiska museum, 1910.
Korpiola, Mia. Johan Fredrik Heldt (1780–1854) – eksentrinen turkulainen mesenaatti ja ”kuolinpesäkamreeri”. https://blogit.utu.fi/oikeudellinentietotaito/2021/02/08/johan-fredrik-heldt-1780-1854-eksentrinen-turkulainen-mesenaatti-ja-kuolinpesakamreeri/
Tunturi, Janne. Kuolinpesäkamreeri ja suurlahjoittaja: Johan Fredrik Heldtiä jäljittämässä. Turku: Heldtin stipendirahastosäätiö sr., 2021.