Aihearkisto: 1800-luku

1800-luku

Suoneniskentää ja iilimatoja 1800-luvun Turussa

Kommentoi

Iilimatoja eli verijuotikkaita on jo antiikin ajoista käytetty sairauksien ja vaivojen hoitoon. Antiikin ajalta 1800-luvulle asti terveyskäsityksiin vaikutti niin sanottu humoraalioppi, jonka mukaan elimistön neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – tuli olla keskenään tasapainossa. Jos lääkärin tai kansanparantajan arvion mukaan verta oli kertynyt liikaa suhteessa muihin nesteisiin, sitä oli poistettava joko suonta iskemällä, kuppaamalla tai vaikkapa antamalla verta imevien iilimatojen kiinnittyä potilaaseen. Yhdellä ruokailukerralla juotikas imee ravinnokseen 5-10 millilitraa isännän verta. Juotikkailla hoidettiin jopa liikalihavuutta.

Iilimato eli verijuotikas. Kuva: Art.com.

Juotikkaiden käyttö potilaiden hoidossa kasvoi Euroopassa ennen näkemättömiin mittoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Ranskassa yksittäisen sairaalan vuosikulutus saattoi olla kymmeniä tuhansia juotikkaita.  Myös Suomessa iilimadoista tuli 1800-luvulla suosittu muotilääke, jota pyrittiin kaikin keinoin hankkimaan joko kotimaasta tai ulkomailta. Elias Lönnrot kirjoitti iilimatojen käytöstä muun muassa vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Lönnrotin mukaan silmän kipeydyttyä ”usiampia iilimatoja pannaan silmän ympäristölle”. Korvakipuja taas ohjeistettiin hoitamaan laittamalla ”iilimatoja korvan taaksi”. Juotikkaiden käyttö oli laajaa 1800-luvun loppuun asti, jolloin moderni lääketiede alkoi syrjäyttää ajatusta ”pahan” tai ”sairaan veren” poistamisesta suoneniskennällä.

Hoitomenetelmän suosion kasvaessa ongelmaksi tuli verijuotikkaiden saatavuus. Tätä ongelmaa yritti eri tavoin ratkaista myös jokainen Turun apteekeista 1800-luvulla. Vaihtoehtoja oli kolme: iilimatojen hankinta kotimaasta, niiden tuonti ulkomailta tai suunnitelmallinen kasvatus lammikoissa.

Iilimatojen kotimainen tuotanto arvioitiin 1800-luvun alkupuolella noin 10 000:ksi vuodessa. Kun Turussa tarvittiin 1850-luvulla arviolta 15 000 juotikasta vuodessa, oli selvää, ettei eläinten keräily luonnon lammikoista riittänyt kattamaan kysyntää. Juotikkaiden tiedettiin viihtyvän matalissa ja seisovavetisissä rehevissä lammissa, joista kalat puuttuivat. Veden tuli olla lämmintä ja rantakasvillisuuden mielellään runsasta. Biologi Kaarlo Levanderin mukaan keruumenetelmä oli yksinkertainen: ”Vanhat akat kuuluvat pyydystävän niitä mennen veteen paljain jaloin antaen juotikkaiden imeytyä kiinni.” Teiskolaisen Mato-Pirjon väitettiin hankkineen elantonsa 40 vuoden ajan juotikkaiden pyynnillä. Keuruulla juotikkaiden pyynti laskettiin 1840-luvulla peräti omaksi elinkeinokseen.  

Kaikesta huolimatta Turkuun saatiin kotimaisia juotikkaita ainakin Ahvenmaalta sekä kaupungin läheltä Rymättylästä, Paraisilta ja Nauvosta. Tuontiin ulkomailta oli kuitenkin turvauduttava. Niinpä juotikkaita tiedetäänkin tuodun Turkuun ainakin Ruotsista ja mahdollisesti myös Venäjältä. Valtiovalta suhtautui kuitenkin penseästi juotikkaiden tuontiin ulkomailta.

Erik Julin (1796–1874). Kuva: Wikimedia Commons.

Oli siis ainakin yritettävä turvautua kolmanteen vaihtoehtoon eli juotikkaiden lammikkokasvatukseen, joka oli yleistä Ranskassa ja Saksassa. Ei ollut yllättävää, että hankkeeseen ryhtyi tunnettu turkulainen liikemies, apteekin omistaja ja sittemmin kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Julin muistetaan Turun VPK:n perustajana sekä henkilönä, joka edisti Vartiovuoren rakentamista kaupunkipuistoksi.

Uusi Aura kertoi Julinin ansioista 29. elokuuta 1948: ”Hänellä oli saippua- ja kynttilätehdas, hän valmisti etikkaa, hänellä oli kaakeli-, posliini- ja fajanssitehdas ja hän lähetti tavaraa Venäjälle. Kaakelitehtaan alueelle hän padotti lammikon, jossa viljeli iilimatoja, kun niiden kysyntä oli yhteen aikaan tarjontaa paljon suurempi. Mutta yritys ei onnistunut: istutetut iilimadot sairastuivat ja kuolivat.”

Julin ryhtyi epäonniseen iilimatohankkeeseen yhdessä helsinkiläisen kirjakauppiaan G. O. Waseniuksen (1789–1852) kanssa. Senaatille lokakuussa 1838 lähetetyssä kirjeessä Julin ja Wasenius hakivat viiden vuoden ajaksi yksinoikeutta iilimatojen kasvattamiseen lammikoissa Turun ja Porin läänissä (Julin) ja Uudenmaan läänissä (Wasenius). Kuten edellä todettiin, herrasmiesten hanke jostakin syystä epäonnistui kummallakin alueella ”jokseenkin täydellisesti”.

Timo Vuorisalo ja Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 1.9.2024 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Huviretkellä Halistenkoskella

Kommentoi

Halistenkoski oli jo 1800-luvulla turkulaisten huviretkeilyn kohteena. Kosken rannat kuuluivat 1900-luvulle saakka Kaarinan ja Maarian pitäjiin, mutta niitä hallitsi 1600-luvulta lähtien Turun maistraatti, joka oli saanut ne palkkatiloikseen. Koskella oli erilaisten vesivoimaa käyttävien laitosten keskittymä. Maarian puoleisella rannalla sijaitsi myös kylmäsauna, jossa saattoi virkistäytyä virtaavassa vedessä. Sunnuntaisin vapaapäiväänsä viettäviä turkulaisia virtasi nauttimaan luonnosta, mikä ei aina miellyttänyt rannan talollisia.

*

Pienessä Turkua esittelevässä kertomuksessa heinäkuulta 1842 matkustavaista neuvottiin menemään kaupungin ulkopuolelle Hämeentullin kautta ja poikkeamaan vasta avatussa ja mukavassa Halisten suihkulaitoksessa virkistäytymässä. Halisten kylpysuihku oli kaksiosainen, toinen puoli herroille ja toinen rouvasväelle. Laitos sijaitsi Maarian Isomyllyn myllykanaalissa myllyn alapuolella. Laitoksessa roikuttiin köysistä kanaalissa virtaavassa vedessä. Asiakkaita kylpylaitokseen houkuteltiin soutusluupilla, joka lähti kaupungista kauppias Hummelinin luota Halisiin neljä kertaa päivässä. Åbo Tidningarissa surkuteltiin jo elokuussa 1847 sitä, ettei kaupungin työväestölle ollut sopivaa kylpylaitosta. Paremmalle väelle tarkoitettu Halisten kylpylaitos oli heille liian kaukana työpäivän pituuden huomioon ottaen. Tulevina vuosikymmeninä Halisiin taivallettiin lähinnä jalkaisin.

Vuosisadan loppupuolella kylmäsaunaa hoiti leski Marja Eriksson, joka hankki sinne saunavihtoja asiakkaiden pesemiseen. Vieraat kirjattiin erityiseen saunakirjaan.  Heinäkuu oli laitoksen talouden kannalta tärkein kuukausi, sillä esimerkiksi vuonna 1875 se tuotti huomattavan summan 433 markkaa. Heinäkuussa 1880 sanomalehdessä kirjoitettiin, että vesi Halistenkoskessa oli niin matalalla, että jauhomyllyn kivipareista osa seisoi. Myös kylpylaitoksen palveluja jouduttiin supistamaan. Suihkun sai kyllä kertatilauksella, mutta ei tavalliseen tapaan viikkovarauksella. Viimeisen kerran kylpylaitos mainitaan Halisten mylly-yhtiön kassakirjoissa kesällä 1883. 

*

Halistenkoski toimi retkeilykohteena sekä yksityisille että yhdistyksille. Esimerkiksi toukokuussa 1893 ilmoitti Raittiusyhdistys Toivo II, että se teki kävelyretken toisena Helluntaipäivänä. Halisissa pidettiin puhe, esitettiin runonlausuntoa, laulua, pilapuheita ym. ”Kaikki laulajat ja yhdistyksen jäsenet saapukoot.” 

Kesäpäivän viettoa Halistenkoskella vuonna 1907. Viktor H. Auer. Turun museokeskus.

Koski veti puoleensa levotonta ainestakin, mutta pahasta elämästä haukuttiin toisinaan väärää puuta. Kirje Turusta kertoi elokuussa 1901 hien pintaan nostattavasta kesäisestä kuumuudesta, joka sai turkulaiset hakeutumaan Halisiin vilvoittelemaan:

”Mutta ajatelkaapa, miltä tuntuu kun ihminen tällaisissa oloissa on retkeillyt tuon väsyttävän pitkän matkan uimavettä saadakseen ja saakin selkäänsä tai ainakin haukkumista oikeen Porvoon mitalla. Siitä tietävät kertoa ne muutamat turkulaiset, jotka sunnuntaina viime heinäk. 14 p:nä lähtivät Halisiin saadakseen edes kerran vuodessa virkistää sieluaan ja ruumistaan tuolla siunatulla uimavedellä. Tuskin olivat he saapuneet eräälle siellä olevalle jokirantakentälle, josta päivä oli polttanut pois ei ainoastaan ruohot vaan niiden juuretkin, ja jonka keltainen kamara muistutti jotakin kulon polttamaa ahoa, kun jo näkivät kentän omistajan, luultavasti hutikassa olevan miehen, erään maanviljelijän samasta kylästä, saapuvan rantaan. Ja silloin saivat he kuulla kunniansa.

─ P-leen hampuusi! tervehti hän. ─ Mitä te täällä teette ruohoa sotkemassa, h-tin krektaleet? Tämä on minun maatani, lurjukset; minä olen tämän rahallani ostanut, roistot! Menkää, p-n ryökäleet, omaan rantaanne uimaan ja älkää, siat, tänne tulko… Ja tuohon tapaan joikui hänen mieltäylentävä veisuunsa, kunnes karjatalouden sanavarasto oli tyhjentynyt ja hornan aateliskalenteri läpikäyty ja kunnes joku huomautti, että oli aivan tarpeetonta tyhjentää koko sydäntään, varsinkin kun he muutenkin ymmärsivät ja myönsivät, että hänhän se siinä isäntä oli, jonka jälkeen he poistuivat. Aivan totta kyllä, että hän se siinä isäntä oli ja hänellä se siinä oli valta poiskin käskeä. Jos hän sen olisi tehnyt ihmisiksi, en minä sanoisi asiasta mitään.”

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Turku), Topographica, Maaria 11 e, Halissten Rahasto-Kirja 1873─76, ?.8.1875, 187.

Aura 13.5.1893, 3.

Åbo Tidningar 21.8.1847, 1.

Åbo Underrättelser 16.7.1842, 2; 12.6.1844, 4; 3.7.1844, 4; 6.7.1869, 2; 14.7.1880, 2; 22.7.1883, 4.

Veli Pekka Toropainen 2015: Aurajoen Halistenkosken historiaa. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 48 (2015). Helsinki. https://journal.fi/ssvk/article/view/53302 Luettu 23.10.2025.

1800-luku

Turun palossa tuhoutunut kaupunkiympäristö

Kommentoi

Turun palo 4.–5.9.1827 oli pohjoismaiden historian laajin kaupunkipalo. Palossa tuhoutunut kulttuuriperintö ja irtaimisto oli korvaamaton menetys, ja samaten palo oli arkkitehtuurikatastrofi. Siinä tuhoutui tuhansia rakennuksia, ja liekkeihin hävisi muun muassa kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin (1722–1789) tuotannon valtaosa.

Palolta säilyneet alueet kaupunkia ympäröivillä mäillä – joista nykyaikaan on säilynyt vain Luostarinmäen rippeet – olivat vähävaraisten asuinalueita. Ne antavat siitä syystä verraten vääristyneen kuvan siitä, miltä kaupungin vauraamman väestön asuttama ydinkeskusta näytti ennen paloa.

Maisemakuvia ja piirustuksia palontakaisesta Turusta on säilynyt melko vähän, ja niistä melkein kaikki esittävät suunnilleen samaa kohtaa Aurajoen rannassa. Sen sijaan kaupunkiympäristöä ja rakennuksia kuvailevaa tekstiä on säilynyt kymmeniä tuhansia sivuja, palovakuutuksia, huutokauppa-asiakirjoja, katselmusasiakirjoja ja muuta viranomaisten tuottamaa materiaalia. Nämä aineistot sisältävät ikään kuin tekstimuotoisen koodin, jonka avulla suuri osa syyskuun 1827 palossa tuhoutuneesta kaupungista on luotavissa uudelleen silmien eteen kolmiulotteisena virtuaalimallina.

Turun Historian ja tulevaisuuden museo käynnisti vuonna 2018 hankkeen, jonka tähtäimessä oli mallintaa suurpalossa tuhoutunut kaupunki. Ensimmäinen virtuaalitodellisuuskokemus Suurtorin ympäristöstä julkaistiin pilottina alkuvuodesta 2019, ja koko malli valmistui asteittain vuoteen 2022 mennessä. Historiantutkimuksesta vastasi allekirjoittanut ja itse mallintamisesta ja kokemusrajapintojen luomisesta aluksi turkulainen CTRL Reality ja sittemmin helsinkiläinen Zoan.

Turku Åbo 1827 -virtuaaliympäristö herättää henkiin Turun palossa tuhoutuneen kaupungin. Kuvassa Hämeenkatua kohti itää. Korkea rakennus on hovioikeudenpresidentin virkatalo. https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) 

Tutkimustyö toi esiin värikkään ja tiheästi rakennetun kaupungin, ja paljon myös sellaista arkkitehtuurin historiaa koskevaa perustutkimusaineistoa, joka odottaa yhä julkaisemistaan tieteellisissä artikkeleissa. Itse malli on toistaiseksi yleisön nähtävillä vain Digimuseon virtuaalinäyttelyssä (https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) sekä Youtube-videoissa (esim. https://www.youtube.com/watch?v=pgEsegtkvks&list=PLjv1L3MBgATBfZbMmdFNNdVBZP0WlmYze&index=5), mutta Turun kaupunginmuseo luo sille uusia käyttäjärajapintoja ja kokemusalustoja aikanaan avattavassa Historian ja tulevaisuuden museossa.

Palontakaista Turkua esittävästä pienoismallista haaveiltiin jo 1900-luvun alussa. Svante Dahlström kirjoitti teoksessaan Turun palo (1929) että kokonaisvaltaisen ja tarkan tiedon kerääminen siitä, miltä Turku näytti ennen paloa, olisi mahdollista mutta työlästä. Nyt vihdoin tämä perustutkimus on tehty, joskaan lopputuloksena ei ollut fyysinen pienoismalli vaan digitaalinen mallinnus.

Panu Savolainen

1700-luku, 1800-luku

Maisteri Porthanin palvelijana

Kommentoi

Kirjailija ja taidehistorioitsija Emil Nervander kierteli kesällä 1871 Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa perehtymässä suomalaisiin muinaismuistoihin. Nervanderin retkikunta oli saapunut Korppoon kartanolle, joka oli siihen aikaan Stigzeliuksen suvun hallussa. Seurue jäi ihmettelemään kartanon kauniita huonekaluja ja vanhoja vaakunoita. Samalla he tapasivat perheen iäkkään palvelijan, joka oli silmin nähden innostunut akateemisen väen saapumisesta. Vanhus alkoi kertoa ”maisteri Porthanista”, jonka palveluksessa hän oli kerran ollut ja jonka ”kunnianarvoisan aseman kansakunnan historiassa hänen silmänsä olivat ilokseen saaneet nähdä”. Nervander ei kuitenkaan voinut jäädä tarinoita kuuntelemaan, sillä hänellä oli tovereineen kiire jatkaa muinaismuistojen kartoitusta. Hän kirjasi kuitenkin toiveen, että joku ”ehtisi tallentaa hänen huuliltaan pian haipuvia kaikuja hänen nuoruudestaan”.

Kuuluisa turkulainen oppinut, kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) oli kuollut 16. maaliskuuta 1804 Turussa, siis 67 vuotta Nervanderin kesäretkeä aikaisemmin. Nervander ei kerro kohtaamansa vanhuksen nimeä, mutta hänen on täytynyt olla Anna Maria Runér, joka Korppoon seurakunnan rippikirjan mukaan oli kartanon palveluksessa ja joka oli syntynyt vuonna 1780. Tapaamisen aikaan vanha palvelija oli jo kunnioitettavassa 91 vuoden iässä.

Mamselli Arfvidsson Lorens Pasch nuoremman kuvaamana, 1780. Kuva: Wikimedia Commons.

Anna Maria Runér eli tapaamisen jälkeen vielä pitkään ja oli lopulta maan iäkkäimpiä asukkaita. Hän menehtyi 25. huhtikuuta 1883, reilusti yli 102-vuotiaana. Kirkonkirjojen mukaan hän oli tullut Korppooseen Merimaskusta jo vuonna 1828, Stigzeliuksen perheen mukana, mutta oli sitä ennen ehtinyt kokea paljon. Jo lapsena hän oli päätynyt Ruotsiin, jossa hän työskenteli kuuluisan ennustajan Ulrica Arfvidssonin (1734–1801) palvelijana. Mamselli Arfvidsson oli tullut tunnetuksi Kustaa III:n ennustajana, ja Runér muisteli, miten monia tunnettuja henkilöitä kävi Arfvidssonin apua kysymässä vielä tämän viimeisinä vuosina. Tukholmasta Runér päätyi lopulta monien vaiheiden jälkeen Turkuun, ja hänet on merkitty Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa Turun akatemian lainopin professori Matthias Caloniuksen (1738–1817) talouteen vuosina 1800–1802. Juuri tuohon aikaan Runér tutustui paremmin myös Porthaniin. Åbo Tidningin vuonna 1883 julkaiseman muistokirjoituksen mukaan Porthan oli usein nähty vieras Caloniuksen kodissa, joka sijaitsi Pohjoiskorttelin tontilla 15. Professorin kotonaan järjestämät kokoontumiset olivat jääneet palvelijan mieleen samoin kuin opiskelijoiden monet kepposet.

Anna Maria Runérin nimi Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa. Kansallisarkisto.

Todennäköisesti Anna Maria Runér tutustui Porthaniin hyvinkin läheisesti, sillä tämä ei ollut ainoastaan säännöllinen vieras vaan asui vähän aikaa Caloniuksen kodissa, kuten M. G. Schybergson on Porthan-elämäkerrassaan todennut ja kuten myös rippikirjasta voi havaita. Porthan oli kyllästynyt entisen asuntonsa huonoon kuntoon, etsi parempaa asuinsijaa ja pääsi väliaikaisesti kollegansa luo. Kaikesta päätellen Anna Maria Runér oli Caloniuksen pestaama, mutta Nervanderille vanhus muisteli nimenomaan Porthania, josta oli tullut suoranainen kulttihahmo 1860-luvulta lähtien. Tästä vanhus oli epäilemättä hyvin perillä.

Hannu Salmi

Lähteet:

”Dödsfall”, Åbo Tidning 5.5.1883.

G. C.: ”Den älsta kvinna jag känt”, Åbo Tidning 9.3.1905.

Forsstrand, Carl: Spåkvinnor och trollkarlar. Minnen och anteckningar från Gustaf III:s Stockholm. Hugo Gebers förlag, Stockholm 1913.Korppoon seurakunnan muuttaneiden luettelo 1821–1883, Kansallisarkisto.

Korppoon seurakunnan rippikirja 1850–1858, Kansallisarkisto.

Merimaskun seurakunnan rippikirja 1821–1827, Kansallisarkisto.

Nervander, Emil: Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo-trakten. G. W. Edlnds förlag, Helsingfors 1872.

Salste, Tuomas, Suomen vanhimmat ihmiset, https://www.tuomas.salste.net/suku/vanhimmat.html

Schybergson, M. G.: Henrik Gabriel Porthan. Lefnadsteckning. Senare delen. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1911.

Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirja 1798–1803, Kansallisarkisto.

1800-luku

Kauhuromantiikkaa Turussa

Kommentoi

Tuskin kovin moni kaunokirjallisuutta harrastaneistakaan tietää, että ensimmäinen suomalainen kauhuromaani on julkaistu Turussa. Tämä ruotsinkielinen teos, jonka nimeksi tuli Det gråa slottet, ilmestyi alun perin Johan Wilhelm Lilljan kustantamosta pimeään vuodenaikaan marraskuussa 1851. Romaanista tuli sen verran suosittu, että siitä otettiin toinen ruotsinkielinen painos 1880-luvulla, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt useita suomennoksia, viimeisin vuodelta 2009.

Ingeliuksen romaanin ensipainoksen nimiölehti 1851. Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Romaanin ensipainoksen nimiölehdellä komeili salanimi ”Författaren till Granriskojan” eli Granriskojan-romaanin tekijä. Nimen taakse kätkeytyneen tekijän useat aikalaiset tunsivat hyvin. Hän oli turkulainen säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius, joka oli kirjoittanut teoksensa Ylikylän tilalla Hirvensalossa. Romaani oli silloisten arvioiden mukaan kotimaiseksi tuotokseksi epätavallisen laaja teos, 394 sivua taskukirjaa vastaavassa sexodecimokoossa. Sen tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Turkuun tai sen lähiympäristöön vaan Satakuntaan, kuvitteelliseen Ristilän kartanoon, johon kirjan sankari, kotiopettajaksi palkattu nuori maisteri Harald Thalberg saapuu kertomuksen alussa.

Ingelius ei varsinaisesti ollut kirjallisen kauhuromantiikan tienraivaaja Suomessa, sillä Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson olivat ennen häntä ehtineet julkaista Helsingissä kauhuromanttisia kertomuksia. Mutta Det gråa slottet on edeltäjiään kunnianhimoisempi aikaansaannos. Vaikka teos tuntuu nykylukijasta osittain hajanaiselta, se on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisen kerrontatekniikkansa ansiosta mukaansatempaava ja koostuu menneisyyteen kätkeytyvän arvoitusten vyyhdin vähittäisestä paljastumisesta. Ingelius kutoo kertomukseensa vihjeitä, tiedonsirpaleita, kuulopuheita ja romaanihenkilöiden saamia pahaenteisiä aavistuksia. Näiden käänteiden lomaan mahtuu murhayrityksiä, rajuilmoja, kummittelua, synkkiä paikkoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä. Monet romaanin aiheet ja kohtaukset esitetään melodramaattisesti jyrkkien vastakohtien muodossa. Kerronnassa vaihtelevat ihanteellinen hyvyys ja alhainen kataluus, ja aika ajoin Ingelius höystää tekstiä huumorilla ja ironialla.

Romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, mutta teos sai myös virikkeitä nuoren Ingeliuksen kuulemista huhuista. Ne kertoivat Porin lähistöllä Ulvilan pitäjässä sijainneesta Koiviston ratsutilasta ja siellä vuonna 1839 sattuneesta ikävästä tapauksesta, joka johti epävarmoiksi jääneisiin rikosepäilyihin. Koiviston kartanon jylhää kaksikerroksista päärakennusta kutsuttiin kansan suussa 1800-luvulla Harmaaksi linnaksi, mistä Ingelius lainasi romaanilleen nimen. Kirjassa Koiviston nimi vaihtui sitten Ristilään. Millaisesta tapauksesta oli kyse, siitä lukija voi nyt ottaa halutessaan selvää lukemalla vaikkapa tuon kauhuromaanin uusimman suomennoksen ja siihen laaditut jälkisanat!

Jukka Sarjala

Lähteet:

Det gråa slottet. Original af förf. till Granriskojan. Åbo: J. W. Lillja & Co, 1851.

Axel Gabriel Ingelius, Harmaa linna. Suomentanut Eeva-Liisa Järvinen. Jälkisanat Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus Oy, 2009.

Jukka Sarjala, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

1800-luku

Lehtiuutisia Turun luulöydöistä 1800-luvulta

Kommentoi

Pitkin 1800-lukua Turussa ilmaantui erilaisissa rakennustöissä, ojankaivuissa ja katutöiden yhteydessä ihmisjäänteitä menneiltä vuosisadoilta. Näistä löydöistä kerrottiin usein Turun paikallislehdissä, ja toisinaan ne saivat valtakunnallistakin huomiota. Madeleine Simon-Bellamy yhdisti arkeologian pro gradussaan (2017) monet näistä uutisoiduista luulöydöistä Turun vanhoihin hautausmaihin. Kaikkiaan hän löysi suomenkielisistä sanomalehdistä kymmenen eri tapausta Turun luulöydöistä vuosilta 1868–1890.

Etenkin vanhan dominikaanikonventin alueelta on löytynyt luita useaan otteeseen, ja uutisia niistä on vuosilta 1868, 1879 ja 1882. Esimerkiksi kaivettaessa ojaa värjäri Malinin talon pihalla Isohämeenkadun varrella 29.8.1879 löydettiin useita luita, jotka paikalla asuva lääkäri tunnisti ihmisluiksi. Uutisen mukaan ”[n]e olivat niin pehtantuneet että woi päättää niitten jo vuosikymmeniä maanneen maassa. Ne olivat korkeintaan 10 tuuman syvällä ja mullassa niitten seassa ruostuneita raudan kappaleita, veran tilkkoja (kangastilkkuja), posliinisia lasten leikkikaluin kappaleita, wirkapukunappia, karinkaukalon kuoria ja hywin mädänneitä hedelmän sydämiä. Napit olivat sellaisia, joita wielä pidetään tuomarein wirkapuwuissa.” Ruumisarkkujen jäänteitä ei tavattu, ja luiden arveltiin olleen kunnosta päätellen tunkioroskia vanhempia. Luut koottiin säilytettäväksi yhteen värjäri Malinin vajoista.

Vähemmälle huomiolle jäi huhtikuussa 1888 löydetty luuranko, joka tavattiin tehtäessä kaivaustöitä talossa numero 4 Eerikinkadun varrella. Tämä liittyy vanhaan Pyhän Hengen taloon eli kirkon ylläpitämään köyhäintaloon ja sen yhteydessä toimineen kappelin ja sairaalan hautausmaan alueeseen. Vanhan Pyhän Yrjänän hospitaalin hautausmaan alueelta löydettiin Puolalankadulta samalta paikalta luita kahteen otteeseen toukokuussa ja syyskuussa 1884. Turun linnan hautausmaalta taas luita löytyi Läntinen Rantakatu 47:n kohdalta maaliskuussa 1883.

Näiden lisäksi on joitakin irrallisia löytöjä. Kasarmikatu 32:sta löytyi maaliskuussa 1884 rakennuksen perustaa kaivettaessa naapuritalon kivijalan alta puulaatikko, jossa oli aikuisen miehen luuranko. Linnankatu 28:sta taas löytyi lokakuussa 1887 pitkälle maatuneita yksittäisen luurangon osia vesijohtoa kaivettaessa. Eerikinkadun varrelta löytyi luita toukokuussa 1890 Saima-ravintolan kohdalta, eli Kristiinankadun ja Eerikinkadun risteyksestä. Nämä olivat todennäköisesti yksittäisiä hautauksia, eivätkä liity hautausmaihin. 

Åbo Tidningarin varhainen lehtiuutinen Turussa tehdyistä luulöydöistä. Kuva: Åno Tidningar 22.4.1853.

Ruotsinkielinen lehdistö täydentää kuvaa vain vähän, mutta yksi uutinen varhaistaa ensimmäistä luulöytöä. Åbo Tidningarin lyhyen kirjoituksen mukaan huhtikuussa 1853 Eerikinkadulta (St. Eriksgatan) löytyi luurankoja (skeletter) vanhan Pyhän Hengen kirkon kohdalta. Lehti käytti Daniel Jusleniuksen teosta Åbo förr och nu (eli Aboa vetus et novaa) lähteenään mainitessaan kirkon mahdollisena vainajien alkuperänä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Aura 19.10.1887.

Aura 29.4.1888.

Aura 20.5.1890.

Kalpa, Harri et al. Casagrandentalo: Pyhän Hengen kirkosta Pyhän Hengen kappeliin. 3. laaj. p. Turku: Kiinteistö oy Casagrandentalo, 2011.

Päivän Uutiset 1.5.1888.

Sanomia Turusta 19.6.1868.

Sanomia Turusta 3.9.1879.

Sanomia Turusta 12.3.1884.

Sanomia Turusta 17.3.1884.

Sanomia Turusta 17.5.1884.

Simon-Bellamy, Madeleine. Mundo mortuus sis, sed Deo vivas: Turun kaupungin armeliaisuuslaitokset ja hautausmaat. Turku: Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia, 2017.

Turun Lehti 11.9.1884.

Uusi Suometar 18.9.1882.

Åbo Tidningar 22.4.1853.

1800-luku

Erään tapakulttuurin loppu

Kommentoi

Turkulaisessa Åbo Underrättelser -sanomalehdessä ilmestyi joulukuun 29. päivä vuonna 1847 ilmoitus, jonka mukaan joukko turkulaisia säätyläisiä irtisanoutui keskuudessaan vallinneesta tavasta toteuttaa uudenvuoden kohteliaisuusvierailuja toistensa luokse. Ilmoituksen oli allekirjoittanut 52 turkulaista yksityishenkilöä, jotka kaikki edustivat Turun ylintä seurapiiriä. Mutta mistä tässä julkisessa ulostulossa oli oikein kyse?

Åbo Underrättelser 29.12.1847. Kuva: Kansalliskirjasto.

Suomen suuriruhtinaskunnan säätyläiset, turkulainen seurapiiri etunenässä, olivat alkaneet järjestää uudenvuoden vierailuja toisten luo 1800-luvun alussa. Käytäntönä oli, että etenkin virka-asemaltaan alempana olleet henkilöt tekivät kohteliaisuuskäyntejä ylempiensä luokse aina vuodenvaihtumisen jälkeen tammikuun ensimmäisellä viikolla. Virkakunnan lisäksi vierailuja tehtiin myös sukulaisten ja tuttavien luokse, ja ne toteutettiin yleensä aina saman päivän aikana.

Uudenvuoden kohteliaisuuskäynnit vakiintuivat nopeasti osaksi säätyläisten tapakulttuuria, mutta hiljalleen niistä alkoi olla myös riesaa. Ihmiset kiertelivät ympäri kaupunkia sen sijaan, että olisivat olleet kotonaan vastaanottamassa vieraita. Ratkaisun ongelmalliseen tilanteeseen tarjosivat säätyläisperheen palkolliset, jotka alkoivat kiertää ovilla säätyläisten sijaan viemässä isäntiensä ja emäntiensä käyntikortteja ja toivottamassa näin hyvää uutta vuotta seurapiirin jäsenille.

Uusinkin versio tavasta alkoi kohdata vastustusta ja viimeistään 1840-luvun alussa osalla Helsingin seurapiiriä tuli asian suhteen mitta täyteen. Ensimmäinen protesti-ilmoitus julkaistiin Helsingfors Tidningarissa joulukuussa 1843, mutta intoa oli varmasti synnyttänyt Zachris Topeliuksen uudenvuoden kohteliaisuuskäyntejä kritisoinut artikkeli, joka ilmestyi lehden sivuilla jo 4.1.1843.

Uudenvuoden kohteliaisuuskäynnit koettiin rasitteeksi, jotka veivät turhaa aikaa ja rahaa. Käyntikortteja piti painattaa, hevoskuskeja vuokrata ja kohteliaisuuksien toimittamisesta maksaa, mikäli niitä eivät tehneet omat palkolliset. Säätyläiset kanavoivat jatkossa rahat mieluummin hyväntekeväisyyteen, mitä varten syntyi erillinen visitkassan, joka jakoi kerätyt varat kaupungin köyhille.

Ihmisten keskinäiset tavat vaihtuvat tai hiipuvat hiljalleen usein niin, ettei niiden muutos paljastu selkeänä historioitsijoille. Uudenvuoden kohteliaisuusvierailuista irtisanoutuminen tarjoaakin kiinnostavan ikkunan tapakulttuurissa syntyneeseen muutokseen, joka voidaan rajat ajallisesti ja paikallisesti. Samalla se valaisee myös niin käyntikorttien kuin porvarillisten kohteliaisuustapojen varhaishistoriaa.

Topi Artukka

Lähteet

Åbo Tidningar, Åbo Underrättelser, Helsingfors Morgonblad ja Helsingfors Tidningar -sanomalehtien kirjoitukset koskien uuden vuoden kohteliaisuusvierailuja vuosilta 1843–1847.

Johan Winterin päiväkirja vuosilta 1812–1820, J. P. Winterin arkisto, Kansallisarkisto.

Schauman, August: Kuudelta vuosikymmeneltä Suomessa, osa I. Muistoja elämän varrelta. WSOY, Helsinki 1967 (1892).

1800-luku, 1900-luku

Tuomiokirkon naakat

Kommentoi

Turun tuomiokirkko on vuosisatojen ajan ollut naakkojen koti. Naakka on kulttuuriympäristöjen lintu, joka viihtyy rakennusten onkaloissa ja koloissa, vaikka se pesii myös lehti- ja sekametsissä. Se on vuosisatojen ajan elänyt kivikirkkojen ullakoilla ja torneissa. Tästä se on saanut myös nimet kirkhakkinen ja kirkherra.

Magnus von Wright & Wilhelm von Wright: Naakka, 1828–1838. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Kun Nils Henrik Pinello saapui Turkuun 6. syyskuuta 1827, kaksi päivää onnettoman kaupunkipalon syttymisen jälkeen, hän kiinnitti jo Paimiossa huomiota suureen naakkaparveen. Pinello tulkitsi, että linnut olivat lähteneet ihmisten tapaan pakolaisiksi tuhoutuneesta kaupungista. Naakat löysivät varmaankin nopeasti uudelleen takaisin tuomiokirkolle, mutta Pinellon havainto kertoo, miten olennainen osa kaupunkiympäristöä nämä tummanpuhuvat varislinnut olivat.

Naakkojen suhde Turun paloon tuli esille myös vuonna 1936, kun Seura-lehti julkaisi kuvitteellisen haastattelun. Lehden toimittaja kertoi kömpineensä kirkontorniin tapaamaan kellonsoittajaa mutta olikin päätynyt jututtamaan tuomiokirkon naakkaa. Mukana haastattelussa oli kirkon virkailija, joka oli hyvin harmistunut siitä, miten paljon naakat likaavat tornia. Toimittajaa kiinnosti kuitenkin enemmän se, mitä naakalla oli kerrottavanaan, ja kysyi palon vaikutuksista. ”Pois paloivat nämä istuinortemme”, vastasi naakka runollisesti, ”sortuivat punahonkaiset salvokset, sulivat mahtavat malmikellot ja rapaantuivat jylhät kiviseinät.”

Naakat ovat olleet paitsi kulttuuriympäristön lintuja myös mitä mielikuvituksellisimpien tarinoiden kohteita. Kirjailija J. H. Erkko taltioi 1910-luvulla sadun kahdesta pojasta, jotka kiipesivät tuomiokirkon torniin ryöväämään naakan munia. Toinen piteli sisäpuolella lankkua tornin luukusta samaan aikaan, kun toinen meni ulkopuolelle lankun päälle kurottamaan pesälle. Juuri ratkaisevalla hetkellä syntyi kiistaa siitä, kuka saisi saaliin. Eipä aikaakaan, kun toinen toveri putosi lankulta: ”Mutta tällä osui olemaan lammasnahkaturkit yllänsä. Tuuli ne levitti siiviksi putoavalle. Ne kannattivat häntä ilmassa ja laskivat hänet hiljaa ja loukkaantumatta toiselle puolelle Aura-jokea.”

Tarinoita olisi kirjaksi asti, mutta nostan tähän vain kirjailija Rafael Hertzbergin novellin ”Turun tuomiokirkon aateliset naakat”. Tässä tarinassa naakat kertovat sanomaa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Linnut olivat seuranneet sivistyksen tuloa. Piispa Henrikin sormeakaan ei löytänyt korppi vaan tietysti naakka. Kirkherrojen ikiaikainen merkitys oli unohtunut, mutta ”tuleepa kerran kaupunkiimme kynänpyörittäjä, joka saattaa kaupunkilaisten tiedoksi kunniakkaan historiamme ja merkityksemme kulttuurisena kirkon jylhyyden omalaatuisena värittäjänä”.

Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 23.12.2021 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Viattomien lasten päivä Turussa vuonna 1853

Kommentoi

Turun rouvasväenyhdistys vietti vuonna 1853 vuosikokoustaan tuttuun tapaansa viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta kaupungin sivistyneistön voimin. Muun muassa Åbo Underrättelser raportoi kauniista ja näyttävästä juhlasta, jossa ei ollut tingitty ohjelmasta. Tilaisuudessa kuultiin torvimusiikkia krenatööritarkk’ampujapataljoonan soittamana sekä virsi lauluyhdistyksen esittämänä. Uutisessa ei mainita, missä juhla järjestettiin, mutta yhdistys kokoontui todennäköisesti Seurahuoneella, sillä siellä yhdistys tapasi järjestää muun muassa tanssiaisia. 

Turun rouvasväenyhdistys kokoontui säännöllisesti Turun Seurahuoneessa, joka valmistui vuonna 1812. Siellä yhdistys vietti vuosikokoustaan mahdollisesti myös vuonna 1853. Seurahuoneen pihafasadia kuvaava laaveraus vuodelta 1863 on mahdollisesti nimimerkki G. F. A:n tekemä. Turun kaupunginmuseo.

Vuosijuhla ei kuitenkaan kerro pelkästään kaupungin kermasta vaan avaa näkökulman myös kaupungin köyhempien asukkaiden historiaan. Turun rouvasväenyhdistys oli vuonna 1849 perustettu sivistyneistön hyväntekeväisyysyhdistys, jonka johtokunnassa oli pääasiassa naisia. Sen tarkoitus oli ratkaista filantropian hengessä massaköyhyyden ongelmia kuten kerjuuta, sillä virallinen köyhäinapu ei riittänyt kaikille apua tarvitseville. Yhdistys auttoi erityisesti köyhiä naisia ja lapsia tarjoamalla näille sopivaksi katsomaansa apua, pääasiassa työtä ja koulutusta. Sen vuoksi yhdistys perusti kasvatuslaitoksen eli koulun 8‒12-vuotiaille tytöille, jotka tulivat köyhistä perheistä ja olivat turvattomia eli puoli- tai täysorpoja. Tätä kautta se halusi tukea köyhiä lapsia kasvattamalla ja kouluttamalla heitä kristillisiksi, työteliäiksi ja hyvätapaisiksi kansalaisiksi. 

Ei ollut sattumaa, että yhdistyksen vuosijuhla järjestettiin juuri viattomien lasten päivänä. Ajankohta alleviivaa yhdistyksen tehtävää nimenomaan lasten auttajana, ja siksi myös juhlaan oli kutsuttu yhdistyksen koulun (jota kutsuttiin tuolloin nimellä ”Räddningsskola”) oppilaat. Vielä vuonna 1850 vuosikokoukseen oli kutsuttu kaikki yhdistyksen avustamat henkilöt, mutta suuren määrän vuoksi yhdistys kutsui jatkossa juhlaan vain koululaisia, joita oli vuoden 1853 juhlassa 11.

Juhlaan osallistuneista koululaisista ilta lienee ollut erityisen ikimuistoinen Maria Wilhelmina Paleniukselle, Augusta Wilhelmina Walleniukselle ja Ulrika Sofia Sundgrenille. Åbo Underrättelser kertoo, että tytöt olivat osoittaneet opinnoissaan erityistä ahkeruutta ja hyveellisyyttä, minkä ansioista yhdistyksen puheenjohtaja, rouva kenraalimajorska Cronstedt palkitsi heidät lahjoin ‒ todennäköisesti kirjoin. Illan aikana koululaiset saivat omin silmin todistaa säätyläistön seurallisuuden kulttuuria asiaankuuluvine illallisineen ja ohjelmanumeroineen. Vaatimattomista ja köyhistä oloista tulleet ja historiankirjoituksessa usein sivuutetut koululaiset jättivät siten nimensä myös sanomalehtien sivuille. 

Noora Viljamaa

Lähteet:

Sanomia Turusta 21.1.1851, nro 2, ”Herras-naisten-yhdistys Turussa”.

Suometar 13.1.1854, nro 2, ”Kotimaalta, Turusta”.

Åbo Underrättelser 30.12.1853, nro 10, ”Åbo: Fruntimmersföreningens årsfest”.

Matikainen, Taru: ”Jalot ihmisystävät”? Turun rouvasväenyhdistys vähempiosaisten auttajana vuosina 1848‒1910. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Turku 2001.

1600-luku, 1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Kupittaan terveellinen vesi

Kommentoi

Kupittaan lähteen vesi on ollut tunnettua parantavilta vaikutuksiltaan jo 1600-luvulta lähtien. Seuraavalta vuosisadalta lähtien terveyslähteen suosio kasvoi ja veden juojien määrä lisääntyi niin, että paikalle rakennettiin 1800-luvun alussa näyttävät kaivohuonerakennukset. Tämä laitos oli myös alkuna Kupittaan alueen nousulle Turun huvittelukeskukseksi 1800-luvulla.

Kuppis eller St.Henriks hälsokälla. Vasemmalla näkyy Kupittaan lähteen kaivohuone ja muut rakennukset kuuluvat kaivohuoneeseen. Johan Jakob Reinberg 1853. Atelier Alppila, valokuvaaja, Eemeli Reuna, valokuvaaja. Reprokuva: Eija Karnisto / Turun kaupunginmuseo.

*

Elias Tillandz (1640−1693) oli ensimmäinen varsinaisen lääketieteellisen koulutuksen saanut professori Turun akatemiassa.  Häntä pidetään myös Suomen kasvitieteen isänä. Hänen virkakaudellaan potilaiden hoitamista vaikeutti huomattavasti sairaalan puute. Turun raastuvassa käsiteltiin kesäkuussa 1691 Tillandzin pyyntöä saada pystyttää sauna Pyhän Henrikin eli Kupittaan lähteelle, jotta siellä voitaisiin hoitaa sairaita. Raati suostui tähän pyyntöön, minkä jälkeen Tillandz kokeili lähteen vettä useiden sairauksien hoidossa. 

Turun seudulla ja erityisesti saaristossa esiintyi tuolloin paljon spitaalia eli lepraa. Siksi Tillandz esitti, että lähteen viereen rakennettaisiin erityinen sairashuone sen selvittämiseksi, voitaisiinko spitaalisia parantaa siellä. Alueelle rakennettiin esimerkiksi suomalainen sauna, jossa oli myös amme kylpyjä varten. Lopuksi alueelle rakennettiin lauta-aita estämään lepraa sairastavien ja muiden potilaiden välinen kanssakäyminen.

Johannes Ekelund (1712/1713−1746) oli puolestaan ensimmäinen Turun akatemian lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistunut lääkäri ja lääketieteen tohtori. Hänet julistettiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1743. Opintojensa loppuvaiheessa Ekelund väitteli tohtoriksi puolustaen joulukuussa 1741 latinankielistä väitöskirjaa Examen Chymico-Medicum fontis soterii Kuppisensis. Tutkimuksessa kuvattiin Kupittaan terveyslähteen veden ominaisuuksia sekä niitä sairauksia, joiden hoidossa vettä oli käytetty menestyksekkäästi. 

*

Kupittaan prunni eli kaivo saavutti suosiota terveyslähteenä 1700-luvun kuluessa. Vuonna 1783 vuosittaisten vedenjuojien määräksi ilmoitettiin 100−150, ja esimerkiksi vuonna 1781 heitä oli 137. Tuolloin laitoksessa oli lähdesali, apteekkisali sekä huone köyhille ja sairaille juojille. Piha oli katettu, jotta vieraat eivät joutuisi käyskentelemään sateessa ja auringossa. Esimerkiksi vuonna 1797 Kupittaan juonti alkoi kesäkuussa ja köyhillä oli oltava papintodistus siitä, että he olivat sairaita ja varattomia. Vuonna 1822 kaivohuoneella ilmoitettiin olevan keittäjättären, joka valmisti vieraiden ruoan. Tuolloin kaivonjuojia oli vuosittain 180−220. 

Evert Julius Bonsdorff (1810−1898) oli aikansa merkittävimpiä lääkäreitä Suomessa. Bonsdorff toimi vuodesta 1853 Kupittaan terveyslähteen esimiehenä, ja hän korosti muodin mukaista vesiparannusta muun hoidon osana. Kupittaan terveyslähteellä toimi 1800-luvulta kaivomestari, joka johti veden juontia ja muuta siihen liittyvää oheistoimintaa. Vettä tuli juoda tiettyinä aikoina säännöllisesti tietty määrä, eikä miten sattui, jotta sen terveysvaikutuksista olisi ollut hyötyä. Jatkossa suositeltiin lämpimiä ja kylmiä kylpyjä saksalaisen Karlsbader-mallin mukaan. Tarjolla oli myös pullotettua vettä, jota vieraat saattoivat viedä mukanaan kotiin. Vuonna 1913 Kupittaan vesi tutkittiin Ruotsissa ja siinä oli runsaasti radiumia, jolla katsottiin olevan terveyttä edistävä vaikutus.

*

Kupittaanpuisto muokattiin vuonna 1820 kylpylävieraiden käveltäväksi. Vuonna 1824 sinne päätettiin rakentaa Charles Bassin upeat kaivohuonerakennukset. Se käsitti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla nykyisen puiston koillisosan, kylpylän alueen ja sitä ympäröivän pienen puistikon. Kupittaan puutarhakoulun toiminta alkoi alueella vuonna 1841 ja oppilaiden vastuulla oli hoitaa ympäröivää puistoa. Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun kulmassa sijaitsi Kupittaantori, jonka poikki johti kulku varsinaiseen puistoon. Tori uudistettiin 1880-luvulla, jolloin sinne istutettiin mm. vieläkin paikalla kasvava poppeli.

Kaivohuoneen vieraille oli tarjolla vuokrattavia hevosia terveysajeluihin. Puistossa järjestettiin myös konsertteja ja ilotulituksia. Vähitellen ravintolatoiminta ja erilaiset esitykset laajenivat Kupittaan muihinkin osiin, joihin perustettiin ravintoloita. 1800-luvulla Kupittaa oli Turun huvittelukeskus, jota voisi verrata Kööpenhaminan Tivoliin. Kupittaan kaivohuonetoiminta päättyi vuonna 1885, kun vanhin kylpylärakennus paloi ja toinen huutokaupattiin siirrettäväksi pois. Juhlasali säilyi käyttämättömänä talvisotaan asti, jolloin se paloi. Nykyisin paikalla on enää lähdepaviljonki.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Veli Pekka Toropainen 2023: Kansanparantajasta lääketieteen professoriin – Sairauksien parantajat ja sairaanhoidon organisointi 1600-luvun Turussa. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 2/2023. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126013. Luettu 18.11.2025.