Aihearkisto: 1800-luku

1600-luku, 1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Kupittaan terveellinen vesi

Kommentoi

Kupittaan lähteen vesi on ollut tunnettua parantavilta vaikutuksiltaan jo 1600-luvulta lähtien. Seuraavalta vuosisadalta lähtien terveyslähteen suosio kasvoi ja veden juojien määrä lisääntyi niin, että paikalle rakennettiin 1800-luvun alussa näyttävät kaivohuonerakennukset. Tämä laitos oli myös alkuna Kupittaan alueen nousulle Turun huvittelukeskukseksi 1800-luvulla.

Kuppis eller St.Henriks hälsokälla. Vasemmalla näkyy Kupittaan lähteen kaivohuone ja muut rakennukset kuuluvat kaivohuoneeseen. Johan Jakob Reinberg 1853. Atelier Alppila, valokuvaaja, Eemeli Reuna, valokuvaaja. Reprokuva: Eija Karnisto / Turun kaupunginmuseo.

*

Elias Tillandz (1640−1693) oli ensimmäinen varsinaisen lääketieteellisen koulutuksen saanut professori Turun akatemiassa.  Häntä pidetään myös Suomen kasvitieteen isänä. Hänen virkakaudellaan potilaiden hoitamista vaikeutti huomattavasti sairaalan puute. Turun raastuvassa käsiteltiin kesäkuussa 1691 Tillandzin pyyntöä saada pystyttää sauna Pyhän Henrikin eli Kupittaan lähteelle, jotta siellä voitaisiin hoitaa sairaita. Raati suostui tähän pyyntöön, minkä jälkeen Tillandz kokeili lähteen vettä useiden sairauksien hoidossa. 

Turun seudulla ja erityisesti saaristossa esiintyi tuolloin paljon spitaalia eli lepraa. Siksi Tillandz esitti, että lähteen viereen rakennettaisiin erityinen sairashuone sen selvittämiseksi, voitaisiinko spitaalisia parantaa siellä. Alueelle rakennettiin esimerkiksi suomalainen sauna, jossa oli myös amme kylpyjä varten. Lopuksi alueelle rakennettiin lauta-aita estämään lepraa sairastavien ja muiden potilaiden välinen kanssakäyminen.

Johannes Ekelund (1712/1713−1746) oli puolestaan ensimmäinen Turun akatemian lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistunut lääkäri ja lääketieteen tohtori. Hänet julistettiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1743. Opintojensa loppuvaiheessa Ekelund väitteli tohtoriksi puolustaen joulukuussa 1741 latinankielistä väitöskirjaa Examen Chymico-Medicum fontis soterii Kuppisensis. Tutkimuksessa kuvattiin Kupittaan terveyslähteen veden ominaisuuksia sekä niitä sairauksia, joiden hoidossa vettä oli käytetty menestyksekkäästi. 

*

Kupittaan prunni eli kaivo saavutti suosiota terveyslähteenä 1700-luvun kuluessa. Vuonna 1783 vuosittaisten vedenjuojien määräksi ilmoitettiin 100−150, ja esimerkiksi vuonna 1781 heitä oli 137. Tuolloin laitoksessa oli lähdesali, apteekkisali sekä huone köyhille ja sairaille juojille. Piha oli katettu, jotta vieraat eivät joutuisi käyskentelemään sateessa ja auringossa. Esimerkiksi vuonna 1797 Kupittaan juonti alkoi kesäkuussa ja köyhillä oli oltava papintodistus siitä, että he olivat sairaita ja varattomia. Vuonna 1822 kaivohuoneella ilmoitettiin olevan keittäjättären, joka valmisti vieraiden ruoan. Tuolloin kaivonjuojia oli vuosittain 180−220. 

Evert Julius Bonsdorff (1810−1898) oli aikansa merkittävimpiä lääkäreitä Suomessa. Bonsdorff toimi vuodesta 1853 Kupittaan terveyslähteen esimiehenä, ja hän korosti muodin mukaista vesiparannusta muun hoidon osana. Kupittaan terveyslähteellä toimi 1800-luvulta kaivomestari, joka johti veden juontia ja muuta siihen liittyvää oheistoimintaa. Vettä tuli juoda tiettyinä aikoina säännöllisesti tietty määrä, eikä miten sattui, jotta sen terveysvaikutuksista olisi ollut hyötyä. Jatkossa suositeltiin lämpimiä ja kylmiä kylpyjä saksalaisen Karlsbader-mallin mukaan. Tarjolla oli myös pullotettua vettä, jota vieraat saattoivat viedä mukanaan kotiin. Vuonna 1913 Kupittaan vesi tutkittiin Ruotsissa ja siinä oli runsaasti radiumia, jolla katsottiin olevan terveyttä edistävä vaikutus.

*

Kupittaanpuisto muokattiin vuonna 1820 kylpylävieraiden käveltäväksi. Vuonna 1824 sinne päätettiin rakentaa Charles Bassin upeat kaivohuonerakennukset. Se käsitti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla nykyisen puiston koillisosan, kylpylän alueen ja sitä ympäröivän pienen puistikon. Kupittaan puutarhakoulun toiminta alkoi alueella vuonna 1841 ja oppilaiden vastuulla oli hoitaa ympäröivää puistoa. Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun kulmassa sijaitsi Kupittaantori, jonka poikki johti kulku varsinaiseen puistoon. Tori uudistettiin 1880-luvulla, jolloin sinne istutettiin mm. vieläkin paikalla kasvava poppeli.

Kaivohuoneen vieraille oli tarjolla vuokrattavia hevosia terveysajeluihin. Puistossa järjestettiin myös konsertteja ja ilotulituksia. Vähitellen ravintolatoiminta ja erilaiset esitykset laajenivat Kupittaan muihinkin osiin, joihin perustettiin ravintoloita. 1800-luvulla Kupittaa oli Turun huvittelukeskus, jota voisi verrata Kööpenhaminan Tivoliin. Kupittaan kaivohuonetoiminta päättyi vuonna 1885, kun vanhin kylpylärakennus paloi ja toinen huutokaupattiin siirrettäväksi pois. Juhlasali säilyi käyttämättömänä talvisotaan asti, jolloin se paloi. Nykyisin paikalla on enää lähdepaviljonki.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Veli Pekka Toropainen 2023: Kansanparantajasta lääketieteen professoriin – Sairauksien parantajat ja sairaanhoidon organisointi 1600-luvun Turussa. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 2/2023. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126013. Luettu 18.11.2025.

1800-luku

Maantieteellinen seurapeli vuodelta 1890

Kommentoi

Vuonna 1890 Turun Uusi Kivipaino julkaisi Suomea esittelevän ”Maantieteellisen seurapelin”. Lautapelin koko nimi oli Maantieteellinen seurapeli: Matka kautta Suomen eli Geografiskt Sällskapsspel – En resa Genom Finland.  Ohjeet olivat sekä ruotsiksi että suomeksi; ruotsiksi latinalaisin aakkosin ja suomeksi fraktuuralla. Peli oli selvästi laadittu ruotsiksi, sillä ohjeiden runomitta toimii näillä ohjeilla paremmin. Pelilaudalla kuljettiin halki silloisen Suuriruhtinaskunnan yhden tai useamman arpakuution avulla sadan peräkkäisen ympyrän kautta. Kyseessä oli siis tuuripohjainen lautapeli. Jännitystä peliin toi rahapanos: Kukin pelaaja maksoi alussa viisi markkaa kassaan.

Turun ympäristöä ja Turun jokimaisemaa Maantieteellisessä seurapelissä. Kuva: Geografiskt Sällskapsspel/Doria.fi

Matka alkoi Porkkalasta kohti länttä ja päättyi Pietariin. Joka neljännellä paikkakunnalla oli jokin erityisohje, jolloin pelissä yleensä pääsi eteenpäin, jäi kyseiseen paikkaan tai joutui maksamaan kassaan lisää rahaa. Maksamaan päätyi esimerkiksi ostettuaan Tammisaaressa markan edestä kilohaileja. Oravaisissa pelaajaa odotti äkkikuolema sillä ”Orawaisten tanterella mon’ urho kuolon sai/Niin tästä kävi kullekin: Sä kuolet, ai, ai ai!” 

Pelilauta on suhteellisen selkeä vesistöt ja tiet esittävä Suomen kartta, jossa merkittävistä nähtävyyksistä on vieressä pienet kuvat. Karttaan on erikseen merkitty esimerkiksi ”Rautatie”, ”Rautatie, ehdotettu”, ”Arkkipiispan asunto” ja ”Piispan asunto” sekä ”Västingit” eli linnoitukset. Myös maakuntien ja läänien rajat ovat kartassa. Liikenneyhteydet olivat tärkeitä, ja esimerkiksi Keravalta pääsi välittömästi rautateitse Porvooseen. Rantarata Turusta Helsinkiin puuttui vielä, eikä seuraavaan ruutuun 13 eli Saloon päässyt kuin maanteitse.

Ruudussa 12 komeilee kuvalla koristettu Turku, jossa käsky oli ”I Gamla Åbo stannar du ett kast! Bese dess minnen under denna rast!” eli suomeksi ”Kun yli yhden heiton nyt viiwyt Turussa/Woit käydä katsomassa sen muinaismuistoja!” Turkuun pääsi suoraan Maarianhaminasta laivalla sillä ”Ifrån Mariehamn dig båten för/ direkt till Åbo. Var vid godt humör.”

Pelin lopussa ruudussa 100 oltiin Pietarissa, jossa ohjeena oli ”Pietarista wierahasta, käsky kuuluu niin, laiwateitse suoraan riennä kotiin Helsinkiin. Kun ensimmäiseks ehdit näin päämaalihin, niin pelin voitit kassan myös ja kunniankin!” Pelaaja siis siirtyi välittömästi Helsingin ympyrään ja voitti pelin ja kassan rahat.

Lautapeli tuli myyntiin joulukuussa 1890, eli juuri ennen joulua. Peliä mainosti pääasiassa kotikaupungin Aura-lehti. Ensimmäinen mainos 13.12.1890 Aurassa julisti lautapelistä: ”Uutta! Uutta! Jouluksi. Uudessa kivipainossa täällä myytävänä. Kuwallinen, maantieteellinen seurapeli: MATKA kautta maamme” 

Maantieteellisen seurapelin ensimmäinen mainos sanomalehti Aurassa 13.12.1890. Kuva: Aura 13.12.1890/digi.kansalliskirjasto.fi

Peliä oli tarjolla vielä marraskuussa 1891, jolloin ”tuota mieluista” seurapeliä oli saatavilla kaupungin kaikista kirjakaupoista, leikkikalukauppiailta sekä Uudesta Kivipainosta. Tämän jälkeen peli jokseenkin tyystin katoaa. Pelistä kiinnostuneet voivat ladata pelilaudan sääntöineen vapaasti Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Aura 13.12.1890

Aura 27.11.1891

Geografiskt sällskapspel. Doria.fi https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018060725494 (käytetty 8.12.2025)

1800-luku

Kirjatoukan elämää

Kommentoi

Keskiaikaa käsittelevän Ruusun nimi –romaaninsa esipuheessa Umberto Eco siteeraa Tuomas Kempiläistä: “Kaikesta olen etsinyt rauhaa enkä ole sitä muualta löytänyt kuin yksinäisessä nurkassa luetusta kirjasta.” Varmasti kaikki kirjanystävät voivat hyväksyä tämän alankomaalaisen mystikon ja skolastikon huomautuksen, mutta erityisen hyvin se luonnehtii Turussa 1810-luvulla opiskelleen Anders Johan Sjögrenin elämäntapoja.

Anders Johan Sjögren (1794–1855). Teoksesta G. Heinricius, Anteckningar om Immanuel Ilmoni, 1912.

Anders Johan Sjögren oli kotoisin Iitin pitäjästä, kävi koulunsa Loviisassa ja Porvoossa ja siirtyi Keisarilliseen Turun yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1813. Mukanaan uuteen asuinkaupunkiinsa hän toi kirjalaatikkonsa ja intohimoisen lukuharrastuksensa. Hän oli elänyt kouluvuosinaan varsin eristynyttä elämää – niin eristynyttä, että Porvoon kymnaasin lehtori Magnus Alopaeus lausui hänelle kunnioittavat jäähyväissanat: “Teillä näyttää oikein olevan taipumus paikoillanne istumiseen ja kamarissa tuumailuun.” Sjögren ei vieraillut seurapiireissä tai teatteriesityksissä eikä pitänyt kortinpeluusta. Kirjat veivät hänen aikansa, ja niin kävi aluksi myös Turussa.

Sjögreniltä on säilynyt mittava päiväkirjasarja, noin 8 300 sivua koko elämän ajalta. Se kertoo tarkasti kirjoittajansa jokapäiväisistä tapahtumista ja askareista myös opiskeluajalta Turussa ja on siten arvokas lähde 1800-luvun alun ylioppilaselämästä. Sjögrenillä oli tapana merkitä ylös ostamiensa, lainaamiensa ja lukemiensa kirjojen ja lehtien tiedot. Lisäksi hän käytti päiväkirjaa muistiinpanojen tekemiseen. Se sisältää tiivistelmiä ja suorasanaisia lainauksia kirjoista ja lehdistä satojen sivujen laajuudelta. Siksi Sjögren-tutkija Michael Branch on nimittänyt sitä kulttuurihistorialliseksi hakuteokseksi, jonka tarkoitus oli kasvattaa kirjoittajansa mahdollisuuksia sopivien yliopistokurssien ja luentojen valitsemisessa.

Turussa Sjögren pänttäsi päähänsä tietysti ajan akateemista kurssikirjallisuutta, muun muassa Kreikan ja Rooman klassillisia teoksia, mutta niiden ohella hän tutustui maantieteeseen, matkakuvauksiin, historiaan, romaaneihin ja näytelmiin. Vuonna 1815 hän tunnusti lukevansa oikeastaan mitä vain mieli teki, koska ei ollut vielä päättänyt elämänurastaan. Tällainen monipuolisuus kuitenkin enteili tulevaa, sillä Turun vuosien jälkeen Sjögrenistä kehittyi Venäjällä kuuluisa etnografi ja tutkimusmatkailija.

Jukka Sarjala

Lähteet:

Jukka Sarjala, “Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 119:3 (2021) s. 275–287.

Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Michael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Helsingfors: Nationalbiblioteket, 2020. [https://www.doria.fi/handle/10024/177355]

1800-luku

Axel Gabriel Ingelius – nerokas hutilus

Kommentoi

Turun teatterielämässä meni vuodenvaihteessa 1861–1862 Théodore Barrièren ja Jules Lorinin kirjoittama yksinäytöksinen komedia Berthas piano. Se oli yleisömenestys. Teksti oli ruotsinnettu ranskasta, ja kappaleen kuplettinumerot oli säveltänyt kaupungissa hyvin tunnettu Axel Gabriel Ingelius. Innostunut yleisö huusi häntä esiin tammikuussa 1862 annetun näytöksen jälkeen. Säveltäjä ei kuitenkaan halunnut nousta lavalle kiittämään suosiosta muuten kuin osana muiden muusikoiden joukkoa. Ele ei ollut vaatimattomuutta, jota 40 ikävuottaan lähestyvältä Ingeliukselta ei juuri löytynyt, vaan pikemminkin loukatun ylpeyttä. Säveltäjä ei tuossa elämäntilanteessa osoittanut mielellään kunnioitusta turkulaisille, jotka olivat hänestä pitkälti syypäitä hänen kokemiinsa vaikeuksiin.

Säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius (1822–1868). Käyntikorttivalokuva, Wikimedia Commons.

Ingeliuksen suhde yleisöön ja ihmisiin ylipäänsä oli monesti vaikea, missä hän ikinä kulkikin, useasti juuri Turussa. Paljon kertoo Topeliuksen hänestä keksimä luonnehdinta ”nerokas hutilus”. Ingelius oli aluksi lupaava lahjakkuus usealla alalla eli musiikin lisäksi kirjallisuudessa ja kriitikkona, mutta hän tärveli maineensa itsekeskeisellä ja huolimattomalla käytöksellä. Hän opiskeli Helsingissä maisteriksi, mutta epäonnistui väitöskirjan tekijänä. Lopulta hänen elämänsä tuhosi alkoholi, vaikka hänen paleltumisensa kuoliaaksi lumimyrskyssä Uudenkaupungin lähistöllä kevättalvella 1868 ei johtunutkaan juomisesta.

Ingeliuksen asuinpaikat sijaitsivat kirkonkirjojen mukaan pitkään Hirvensalossa ja Raisiossa, mutta häntä on kyllä syytä pitää ennen kaikkea turkulaisena taiteilijana. Turussa hän ansaitsi leipänsä ajoittaisissa opettajan ja toimittajan tehtävissä ja korjasi siellä merkittävimmät taiteelliset voittonsa. Siellä hän myös solmi yhteistyösuhteensa. Tuotantoon kuuluu monia romaaneja ja kertomuksia, sinfonia, ooppera, muutama näytelmä, pianosävellyksiä, paljon yksinlauluja sekä kritiikkejä ja lehtikirjoituksia.

Suku- ja perhepiirin ansiosta myös Ingeliuksen yksityiselämä kytkeytyi vahvasti Turun ympäristöön ja Lounais-Suomeen. Yhtä vahvasti hänen taiteilijaroolinsa oli kytköksissä romantiikan synnyttämään käsitykseen luovista (mies)neroista, jotka olivat viime kädessä vastuullisia ja uskollisia vain itselleen ja keksintäkyvylleen. Voisi melkeinpä sanoa, että Ingeliuksen nosti julkisuuteen myytti poikkeusyksilöistä, kunnes hän ei enää jaksanut kamppailla taiteilijaroolinsa ja suuren egonsa kanssa vaan antoi periksi. Kirjallisuudessa häntä kutsuttiin hänen kuolemansa jälkeen ”sortuneeksi neroksi”. Suuri yleisö unohti hänet ja hänen tuotantonsa, mutta viime vuosikymmeninä Turussa on uudelleen virinnyt kiinnostusta hänen aikaansaannoksiinsa.

Jukka Sarjala

Lähde:

Jukka Sarjala, Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.

1800-luku

Testamentit rahoitusinstrumenttina

Kommentoi

Kuolinpesäkamreerina tunnettu Johan Fredrik Heldt (1780–1854) oli kuvausten perusteella “vilkas, laiha ja siro vanhus, joka pukeutui vanhanaikaisen elegantisti” ja käveli ylenpalttisesti ”ympäriinsä espanjalainen keppi kädessään ja kultarenkaat korvissaan”.  Heldtin hahmo jää mieleen Tor Carpelanin Åbo donatorer -teoksen (1910) lyhyestä esittelystä, sillä 1800-luvun Turussa ei ollut montaa hänen kaltaistaan lahjoittajaa, joka olisi esiintynyt yhtä näyttävästi julkisuudessa. 

Johan Fredrik Heldtin kynsiharja. Turun kaupunginmuseo, Finna.

Carpelanin teos kirjoitti suomalaista rinnakkaishistoriaa: samaan aikaan, kun suuriruhtinaskunnan valtiolliset rakenteet vahvistuivat, lahjoittajien pienoiselämäkerrat korostivat yksityisten henkilöiden merkitystä Turun kaupungin vaiheissa. Monet heistä olivat tunnustettuja yhteisön avainhahmoja, mutta Heldtin tarina on hieman toisenlainen. Hän syntyi aviottomana lapsena kauppiassukuun. 

Turkulaiset tunsivat Heldtin kuolinpesäkamreerina. Hän auttoi testamenttien kirjoittamisessa ja vainajan omaisuuden hoidossa pitäen huolta siitä, että sai itse tarpeeksi suuren palkkion avustaan. Kuolinpesissä liikkui paljon rahaa ja testamentit kanavoivat niitä sopiviin suuntiin. Useissa testamenteissa Heldt sai osan pesän varoista, osa suunnattiin hyväntekeväisyyteen ja loput jäivät vainajan sukulaisille. 

Heldt oli tutustunut johtaviin turkulaisiin talouselämän hahmoihin. Hän esiintyi Englannista vaikutteita saaneen John Julinin sihteerinä ja saattoi kiinnostua juuri tämän takia hyväntekeväisyydestä. Julinin mukana Heldt oli perustamassa 1820-luvulla sekä Turun säästöpankkia että Bell-Lancaster-koulua. Myöhemmin Heldt tuki ennen kaikkea tyttöjen koulutusta. 

Turun palo aloitti Heldtin liiketoimien kukoistuskauden. Hän lainasi rahaa maaomaisuutta vastaan ja myi sitten tulen tuhoamia tontteja. Voittoja kanavoitiin muun ohessa Turun kaupungin jälleenrakennukseen ja sen historian ylläpitoon. Heldt rahoitti tuomiokirkon uudet urut ja alkoi kerätä Kaarina Maununtyttäreen liittyviä esineitä.

Kun Heldt kuoli elokuussa 1854, hänen oma testamenttinsa oli kunnossa.  Tunnettu kuolinpesien järjestelijä oli määrännyt sen julkaistavaksi ja pian J. W. Lilljan kirjapainosta ilmestyikin 40 sivun mittainen kirjanen. Heldt listaa sivukaupalla tuttaviaan, joille hän lahjoitti erilaisia arvoesineitä, mutta hän ei ollut unohtanut hyväntekeväisyyttä. Irtaimiston huutokaupan avulla kerättiin rahaa 111 köyhälle naiselle sekä muille Turun köyhille. Pesän omaisuutta piti sijoittaa niin, että siitä voitiin maksaa vuotuista korkoa kaupungin virkamiehille. Lisäksi perustettiin erikseen nimetyille henkilöille eläkerahasto.

Kuolinpesäkamreeri vaikuttaa edelleen. Eläkerahastosta kehittyi vuosien myötä oikeustieteen opintoja tukeva Heldtin stipendirahastosäätiö. Lisäksi antiikkiliikkeissä voi tulla vastaan yksittäisiä hopealusikoita, joiden jakamisesta Heldtin testamentti myös sääti tarkasti. 

Janne Tunturi

Lähteet:

Carpelan, Tor. Åbo Donatorer Intill år 1909: Biografiska Anteckningar. Åbo: Åbo stads historiska museum, 1910.
Korpiola, Mia. Johan Fredrik Heldt (1780–1854) – eksentrinen turkulainen mesenaatti ja ”kuolinpesäkamreeri”. https://blogit.utu.fi/oikeudellinentietotaito/2021/02/08/johan-fredrik-heldt-1780-1854-eksentrinen-turkulainen-mesenaatti-ja-kuolinpesakamreeri/
Tunturi, Janne. Kuolinpesäkamreeri ja suurlahjoittaja: Johan Fredrik Heldtiä jäljittämässä. Turku: Heldtin stipendirahastosäätiö sr., 2021.

1700-luku, 1800-luku

Sankariämpäri

Kommentoi

“Paloämpäri, nahkainen; neljä sivukappaletta, yksi pohjakappale; suussa ja saumojen kohdalla nahkasuikaleiden peittämät kovikkeet, samoin pohjan sisässä ristinmuotoinen sellainen. Köysikannike.”

Paloämpäri löytyy Luostarinmäeltä, museon kirjapainosta. Se on museon tietojen mukaan ostettu 6.8.1937 antiikkikauppias Ståhlmanilta Turusta, ja sen kylkeen on valkoisella maalattu merkintä palvelupaikasta. 

Palontorjuntavälineitä Luostarinmäellä. Kuva: Johanna Viitaharju/Turun kaupunginmuseo, 2021. 

Missä kaikessa tämä esine on ollut mukana? Mitä se kertoisi, jos osaisi puhua?

Nahkainen paloämpäri on sen verran hyvin säilynyt, että tositoimiin se tuskin on koskaan päässyt. Se ja sen kaltaiset ovat kuitenkin olleet tärkeässä roolissa, kun turkulaiset ovat vuosisatojen aikana torjuneet tulipaloja, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Vuoden 1796 palovakuutusohjeistuksen mukaan jokaisessa vakuutetussa talossa piti olla kaksi käsiruiskua, kaksi palohakaa, kahdet tikapuut ja kaksi köysiluutaa sekä kaksi nahkasankoa ja muita astioita. Nahkasangot pysyivät käyttökelpoisina puisia paremmin, ja ne olivat myös puisia ämpäreitä kevyempiä ja kätevämpiä. Sangon pyöristetty pohja mahdollisti kontrolloidun vesivirran. 

Vettä piti saada palopaikalle mahdollisimman pian ja paljon. Luostarinmäellä ei ollut omia kaivoja, joten tulipaloihin varauduttiin keräämällä rännien avulla sadevettä tynnyreihin. Lähin yleinen kaivo oli kadulla Luostarimäen vieressä. 

Tulipalon sytyttyä sellaiset talonomistajat, joilla oli hevosia, velvoitettiin osallistumaan veden kuljetukseen. Muut kantoivat ämpäreillä ja saaveilla vettä palopaikalle ja muodostivat ämpäriketjuja.

Tietoja nahkaisen paloämpärin valmistajasta ei ole säilynyt, mutta sen tekeminen on vaatinut käsityöosaamista ja erilaisten materiaalien tuntemusta. Joissain nahkaämpäreissä kahva on punottu, toisissa on metalliosia.  Ämpäreitä ovat kenties valmistaneet suutarit, satulantekijät tai tynnyrintekijät sekä muut puuta ja metallia käsittelevät käsityöläiset. 

Ainakin jossain päin Eurooppaa nahkaämpäreiden tekeminen on kuulunut pyövelin velvollisuuksiin. Pyövelin toimeen kuului myös nylkeä raatoja, ja sen vuoksi heillä oli käytössään eläinten nahkoja, joista saattoi valmistaa ämpäreitäkin. 

Luostarinmäen nahkaisella paloämpärillä olisi monenlaista tarinoita kerrottavana: vuosien aikana se on tavannut lukuisia museovieraita opastetuilla kierroksilla. Kirjanpainaja ja muut museon työntekijät kertovat kävijöille Turun palosta ja siitä, miten liekkejä vastaan on taisteltu ämpärien, ruiskujen ja luutien voimin.

Pälvi Rantala

Lähteitä:

Luostarinmäen näyttelyteksti. 

Tiedonanto 6.11.2025. Susanna Lahtinen ja Maiju Tuisku, Turun kaupunginmuseo.

Dahlström, Svante: Turun palo 1827. Tutkimuksia Turun kaupungin rakennushistoriasta vuoteen 1843. Turun kaupungin historiallisen museon johtokunta 1930.

Kanto, Anneli: Pyöveli. Gummerus 2015.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022.

1800-luku

Kohtalokas merimatka Turusta 1817

Kommentoi
Nuori Adolf Ivar Arwidsson (1791–1858), Turun romantikkojen tehokas organisaattori. Åbo Akademin kuvakokoelmat.

”Kun pääsimme ulapalle, pohjoistuuli voimistui myrskynpuuskiksi”, kertoo Adolf Ivar Arwidsson merimatkastaan Pohjanlahdella. ”Pian tuuli heikkeni ja kääntyi muutaman piirun lännemmäksi. Tällä tavoin saimme kohta näkyviin Ruotsin majakat, mutta samalla taivas pimeni tuulensuunnassa. Kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota eikä tajunnut tätä ennusmerkkiä. Kello oli kolme iltapäivällä. Puhurit ujelsivat takiloissa, ja laivan keinunta aallokossa irrotti vanttien kiinnityshaan tyyrpuurin puolelta. Kun se oli saatu takaisin paikoilleen, hirmumyrsky syöksyi päällemme. – – – Siinä samassa isopurje mastoineen ja takiloineen huuhtoutui laidan yli. Masto pirstoutui noin kyynärän syvyydeltä kannen alapuolelta ja sen palaset sinkoutuivat korkealle ilmaan. Yleinen tyrmistys ja kauhu valtasi kaikkien mielet, ja katsoimme sanattomina toisiamme.”

Arwidsson ja muutamat hänen ystävistään, jotka kuuluivat jälkimaailman nimeämään Turun romantikkojen joukkoon, olivat Itämerellä tosipaikan edessä. He olivat lähteneet Turusta kohti Tukholmaa Aurora-aluksella syyskuun jälkipuolella 1817 tarkoituksenaan päästä Uppsalan yliopistoon opiskelemaan. Laivan nimi, ”aamurusko”, sopi hienosti romantiikan teemoihin. Alkumatka oli sujunut heikon tuulen takia hitaasti. Ahvenanmaalta lähdön jälkeen Aurora kulki jo ripeämmin, kunnes lokakuun kolmantena päivänä naapurimaan siintäessä horisontissa olosuhteet muuttuivat yhtäkkiä ja kaikilla matkustajilla näytti olevan edessään meren hyinen hauta.

Myrsky vei ohjauskelvottoman aluksen takaisin merenselälle. Laivurista ei ollut mitään apua, tämä kun säntäili neuvottomana kannella edestakaisin. Merimiehet puolestaan ryhtyivät pelaamaan korttia ja juomaan viimeisiä viinojaan, sillä niitä ”ei taivaassa enää tarvittu”. Aallot keinuttivat Auroraa lastun lailla, ja taivaalta satoi vettä, rakeita ja räntää. Monet rukoilivat Kaikkivaltiaalta apua. Arwidsson kuvaa matkaa omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan ja esittää itsensä sankarillisessa valossa, mutta hänkin kyllä myöntää, että vajosi epätoivoon myrskyn riehuessa pahimmillaan.

Lopulta turkulaiset pelastuivat, kun myrsky laantui ja rungoltaan ehjänä säilynyt alus ajautui Fårön rannikolle Gotlannin pohjoispuolelle. Täältä matkalaiset pääsivät monien vaiheiden kautta Uppsalaan lokakuun lopulla. Heistä ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään, joten Turussa heidän otaksuttiin hukkuneen. Tieto pelastumisesta saavutti Turun juuri kun siellä juhlittiin reformaation 300-vuotismuistoa ja tuomiokirkon naapuriin rakennetun uuden akatemiatalon vihkiäisiä.

Jukka Sarjala

Lähteet:

G[ustaf] Heinricius, ”A. I. Arwidssons svenska resor 1817 och 1821 och några litterära minnen från dem”. Finsk Tidskrift 69:1–2 (1910) s. 92–115.

Jukka Sarjala, Åboromantiken. Idéer, läslust och nätverk på 1810-talet. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland & Stockholm: Appell Förlag, 2025.

1800-luku

Kadonneiden kissojen kaupunki

Kommentoi

Turku oli 1800-luvun lopussa – ja on aina ollut – paitsi ihmisten myös eläinten, kuten kissojen, koirien ja hevosten tai hiirien ja rottien, kaupunki. Vapaana liikkuvia kissoja ja koiria oli siinä määrin, että kuvernööri antoi vuonna 1892 määräyksen, jonka mukaan koirien piti käyttää kuonokoppaa. Kissojen taas oli syytä pysytellä sisätiloissa, sillä ”muutoin ne saa edesvastauksetta tappaa”. Vapaana liikkuvat kissat ja koirat olivat riski tilanteessa, jossa vesikauhun leviämistä pelättiin.

Kissa puutason päällä. Kuvaaja: E. Ekman. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Sanomalehtien ilmoitusosastoilla julkaistiin 1880-luvulla runsaasti etsintäkuulutuksia kadonneista kotieläimistä, varsinkin kissoista. Eerikinkatu 2:ssa sijainneessa kauppapuodissa asui siniharmaa kissa nimeltään Pikku. Sillä oli valkoinen rengas kaulalla, valkoinen rinta ja valkoiset käpälät. Samalla kadulla, numerossa 32, eleli musta Mirre, jonka toisessa silmässä oli valkoinen kehys. Vähä Hämeenkadulla puolestaan liikkuivat Misse ja Eko, jotka olivat melkein naapureita. Molemmat olivat vaaleankeltaisia tai kellertäviä. Eko-kissaa hoiti Emma-neiti, joka kuulutti rakasta lemmikkiään sanomalehden palstoilla.

Mutta millainen mahtoi olla Käsityöläiskadulla majaillut Hessu, joka päätti lähteä seikkailemaan marraskuussa 1887? Tai iäkäs sileänharmaa Mikko-kissa, joka näyttää karanneen kodistaan ensin vuonna 1884 ja uudelleen kolme vuotta myöhemmin? Minne katosivat Linnankadun Pekka kesäkuussa 1889 ja Humalistonkadun Mirkku joulukuussa 1893?

Rouva Stenberg etsi tällä ilmoituksella harmaata Grollus-kissaansa, joka katosi osoitteesta Läntinen Pitkäkatu 1. Kuva: Åbo Underrättelser 17.2.1882. Ilmoitus julkaistiin suomeksi Sanomia Turusta -lehdessä 18.2.1882.

Kadonneita kissoja etsittiin usemmankin lehden voimin. Uudenmaankatu 19:ssä asuneella Olga W. Ihanderilla oli roteva harmaa Mirri-kissa, jolla oli tummia raitoja, mutta valkoiset käpälät sekä valkoinen rinta ja hännänpää. Ihander piti siirtomaa- ja ruokatavarakauppaa, ja varmaan monet asiakkaat olivat komean Mirrin nähneetkin. Ihanderin puoliso suutari Johan Gustaf oli menehtynyt äkillisesti elokuussa 1890, vain 29-vuotiaana, ja Olga jäi yksin poikansa kanssa. Lehtitietojen mukaan elämä ei ollut helppoa, sillä myöhemmin syksyllä leski jäi kiinni luvattomasta oluen myynnistä. Ja seuraavana kesänä katosi rakas Mirri-kissa. Epätoivoinen Ihander julkaisi ilmoitukset sekä Aurassa että Sanomia Turusta -lehdessä.

Arvoitukseksi jää, mitä Mirrille, Mikolle ja muille oman tiensä kulkijoille tapahtui. Turku näyttäytyy kadonneiden kissojen kaupunkina, ja samalla ilmoitukset paljastavat, miten paljon lemmikkejä oikeastaan oli. Kuvernöörin määräämä kissojen ”ulkonaliikkumiskielto” herätti levottomuutta, mutta se ei sulkenut kissoja koteihinsa tai estänyt niitä katoamasta. Lehti-ilmoituksilla lemmikkejä etsittiin yhtä uutterasti myös tulevina vuosikymmeninä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Aura 2.8.1890, 3.6.1891.
”Kadonnut”, Sanomia Turusta 18.2.1882, 21.10.1884, 15.10.1887, 7.11.1887, 29.2.1888, 16.4.1888, 28.2.1889, 30.6.1889, 8.3.1890, 12.12.1890, 6.1.1891, 3.2.1891, 3.6.1891, 10.7.1891, 17.12.1891, 18.2.1891, 4.3.1892, 12.11.1892, 5.7.1892, 20.12.1892, 17.12.1893.
”Kadonnut kissa”, Turun Lehti 5.4.1884.
”Kissat ja koirat Turussa”, Aura 23.8.1892.
”Sakotettu”, Sanomia Turusta 29.11.1890.
Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö. Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa”, Historiallinen Aikakauskirja 2/2019, DOI: https://doi.org/10.54331/haik.140609

1800-luku

Siirtomaaseikkailujen romantiikka ja realismi

Kommentoi

Vuoden 1879 juhannuksena Turun satamaan laskeutui muiden Ruotsin-laivan matkaajien muassa paluumuuttaja kaukaisilta mailta. Kemiöläissyntyinen, Turussa opiskellut ja nuorempana työskennellyt Hjalmar Björling (1848–1885) oli viettänyt enimmän osan 1870-luvusta Aasiassa, pääasiassa Alankomaiden Itä-Intiassa eli nykyisessä Indonesiassa.

Mikä vei Björlingin, keskiluokkaisen papin pojan, kauas itään? Seikkailunhalu, haaveet rikkauksista, ehkä jopa henkilökohtaisen maineen tavoittelu. Björling hankkiutui parikymppisenä Bataviaan (nyk. Jakarta) ja asettui sinne pitämään kauppaa ruotsalaisen kollegan kanssa. Joidenkin vuosien jälkeen tie vei vielä kauemmas, Kiinan rannikolle saksalaisen siirtomaafirman asiamiehenä.

Hjalmar Björlingin kauppaliike sijaitsi Bataviassa tällä vanhan liikekeskustan Pasar Pisang -kadulla. Woodbury & Page, ~1865–69. Leidenin yliopiston kirjasto, KITLV 3385. http://hdl.handle.net/1887.1/item:790422 

Monivuotinen siirtomaaura huipentui yritykseen perustaa oma tupakkaplantaasi Sumatran saarelle, mutta hanke ei ollut kovinkaan menestyksekäs. Laajeneva, kovaotteinen ja riistävä plantaasitalous aiheutti paikallisväestössä kiivasta vastarintaa, väkivaltaistakin. Björling oli aikeissaan kiistatta historian väärällä puolella, mutta pitkään hän ei Sumatralla kestänyt. Kotimaahan hän palasi häntä koipien välissä.

Turussa hän saattoi kuitenkin ylpeillä täkäläisittäin harvinaisilla kokemuksillaan. Björling kirjoitteli puolivakinaisesti sanomalehtiin (mm. Åbo Underrättelser) siirtomaa-aiheisia tekstejä ja jopa novelleja. Malaijasta hän toi mukanaan myös paikallisen palvelijansa Mayn, jonka kasteesta luterilaiseen uskoon uutisoitiin ympäri maata arvattavaan tapaan eksotisoiden, arvaillen mm. hänen sopeutumiskyvystään Pohjolan pakkasiin.

Björlingin ura siirtomaissa ei ollut menestyksekäs, eikä tuottanut hänelle maallista vaurautta sen paremmin kuin kirjallistakaan glooriaa. Sikäli häntä voisi luonnehtia eräänlaiseksi historian sivuhahmoksi. Mielenkiintoisen tästä hahmosta tekee nykypäivän näkökulmasta se, mitä hän kertoo Turun asemasta osana globaaleja siirtomaaverkostoja, vaikkakin syrjäisenä sellaisena. Satama avasi tien kauas maailmalle, hyvässä ja pahassa.

Mikko Toivanen

Lähteitä:

Toivanen, Mikko. (2023). A Nordic Colonial Career Across Borders: Hjalmar Björling in the Dutch East Indies and China. The Journal of Imperial and Commonwealth History, 51(3), 421–441. https://doi.org/10.1080/03086534.2023.2205697

Toivanen, Mikko. (2020). Suomesta Sumatralle: miten Hollannin Itä-Intia ja Britannian siirtokunnat näkyivät 1800-luvun loppupuolen suomalaisessa lehdistössä?. Historiallinen Aikakauskirja, 118(4), 540–544. https://doi.org/10.54331/haik.140764 

1800-luku

Kun miekka jakoi oikeutta

Kommentoi

Turkua kuohutti loppuvuodesta 1821 rikostapaus, josta tiedetään seuraavat seikat. Kymmenentenä joulukuuta kello kahdeksan aamulla Keisarillisen Turun yliopiston lääketieteen professorin Israel Hwasserin asuntoon ilmaantui nuori viittaan pukeutunut mies. Talonväki valmistautui juuri aamukahville. Saliin ohjattu vieras pyysi saada puhua professorin kanssa, ja kun tämä saapui paikalle, mies ojensi hänelle paperilapun, jossa luki “oikeus on käsissäni”. Hwasser ehti hädin tuskin kysyä vieraalta, mitä teksti tarkoitti, kun tämä veti viittansa alta esiin miekan, jolla iski talon isäntää ohimon seutuville niin, että verta roiskahti esiin. Talossa alkoi yleinen sekasorto. Eräät tiedot kertovat, että Hwasser kaatui iskun voimasta lattialle ja löi päänsä, toisten tietojen mukaan hän lähti haavoittuneena ja pystyssä pysyen etsimään apua muualta talosta. Pahantekijä ehti tällä välin kadota jäljettömiin.

Professori Israel Hwasser (1790–1860). Johan Cardonin litografia, Wikimedia Commons.

Tapausta ryhdyttiin välittömästi selvittelemään. Vielä samana päivänä tekijäksi tunnistettiin yliopiston kuuluisan kemian professorin Johan Gadolinin mielenvikainen poika Johan Emanuel Gadolin, vuoden 1816 ylioppilas. Hän löytyi kotoaan kamariinsa sulkeutuneena. Professori Hwasser selviytyi aikaa myöten pahoinpitelystä, mutta se olikin suurin piirtein ainoa myönteinen seikka koko välikohtauksessa. Yliopistossa ja sen hallinnossa syntyi jälleen levoton tunnelma. Mitä tapauksesta ajateltaisiin Pietarissa ja keisarihovissa, kun opiskelijat olivat jo muutenkin aiheuttaneet levottomuuksia kaupungilla usean vuoden ajan? Tulisiko keisarille mitta täyteen ja määräisikö hän yliopiston suljettavaksi?

Yliopiston konsistori, jolla oli akateemista tuomiovaltaa, pui tapausta monta kuukautta. Ylioppilas Gadolinia kuulusteltiin ja lausuntoja asiasta pyydettiin. Kaupungilla liikkui huhuja pahoinpitelyn ulkomaisista esikuvista ja ylioppilasyhdistysten tarjoamista virikkeistä, mutta erikoisista näyistään konsistorille kertoneen Gadolinin motiiveista ja ajatuksista ei saatu täyttä käsitystä. Konsistori päätyi ehdottamaan syytetylle useita vaihtoehtoisia rangaistuksia. Lopulta kävi niin, että ylioppilas Gadolin toimitettiin ensin joksikin ajaksi erääseen pappilaan Ruotsissa, ja sieltä hänet vietiin professori Gadolinin vävyn, fyysikko Gustaf Gabriel Hällströmin maatilalle Vihtiin Uudellemaalle. Siellä hän vietti hiljaisuudessa pitkän loppuelämänsä. Professori Gadolin sai puolestaan koko oikeusprosessista tarpeekseen ja erosi yliopistollisesta virastaan oikeudenkäynnin vielä kestäessä vuonna 1822.

Jukka Sarjala

Lähteet:

G[ustaf] Heinricius, Skildringar från Åbo Akademi 1808–1828. Med 46 afbildningar. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1911.

Jukka Sarjala, Åboromantiken. Idéer, läslust och nätverk på 1810-talet. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland & Stockholm: Appell Förlag, 2025.