Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Nummenmäen kummitus

Kommentoi

Keskiviikkona 3. marraskuuta 1948 Turun Sanomien reportteri Matti Jämsä teki tutkimusmatkan Nummenmäelle. Toimittajaa oli pyydetty ottamaan selvää kummituksesta, joka oli häirinnyt elämää osoitteessa Peltotie 4. Kaksikerroksisessa omakotitalossa asui Kumlanderien kuusilapsinen perhe.

Kun Jämsä saapui paikalle, oli isäntä itse kotona ja totesi:

”Jo puolentoista kuukauden ajan ovat henget aktiivisesti kiusanneet meitä. Vintistä kuuluu kovaa kolinaa, koputuksia ja raskaita askelia. Väliin hakataan keittiön seiniin ja oveenkin.”

Kuva: Turun Sanomat 4.11.1948.

Kummittelu oli vilkkainta iltaseitsemän ja -kymmenen välillä, ja loka-marraskuun vaihteessa tätä oli tapahtunut päivittäin. Olipa kummitus näyttäytynytkin. Se oli 130–140 sentin korkuinen ”olento, jolla on hohtavan valkoinen pää ja joka on pukeutunut kireään, mustaan viittaan”. Jalat olivat kuin kurjella ja jalkaterät muistuttivat hevosen kavioita. Kädessään kummituksella oli ”eläimen suolta muistuttava esine, jota se huiskuttelee edessään”.

”Jumalan nimessä, mitä haette!” kertoi Kumlander huutaneensa, mutta kummitus oli vain katsonut pitkään ja poistunut.

Toimittajat päättivät tulla paikalle uudelleen illalla, kun alkoi hämärtää. Nummenmäkeläisiä kerääntyi Peltotielle seuraamaan tilanteen kehitystä, mutta mitään ei tapahtunut. Kummitus pysytteli piilossa.

Kuva: Kainuun Sanomat 7.11.1948.

Kun Jämsän kirjoitus – nimimerkillä Nalli – oli ilmestynyt Turun Sanomissa 4. marraskuuta, se levisi pian muihin lehtiin kautta maan, Helsingistä Kemiin ja Kokkolasta Mikkeliin. Pyhäinpäivän aikaan koko Suomi sai lukea Nummenmäen kummituksesta. Tarina jatkui seuraavien päivien lehdissä, joissa kerrottiin, miten ”henkitieteilijöitäkin” oli kutsuttu apuun pahoja henkiä karkottamaan.

Lopulta Kumlander teki rikosilmoituksen, ja jo 8. marraskuuta poliisi saapui paikalle tutkimaan tapausta. Uteliaisuus oli saanut turkulaiset liikkeelle sankoin joukoin, sillä lehtitietojen mukaan poliisi joutui raivaamaan tiensä ”läpi 300-henkisen yleisöjoukon”. Pitkään ei rikospoliisin tarvinnut työskennellä, kun selvisi, että – kuten Sosialisti-lehti raportoi –”’kummituksena’ on esiintynyt muudan Kumlanderin perheen läheinen naapuri, jolla ilmeisesti on jotain kaunaa Kumlandereja kohtaan”. Naapuri oli paitsi naamioitunut itse myös viritellyt naruja, joilla hän saattoi aiheuttaa kilinää ja kolinaa. Lehdistö lopetti uutisointinsa toteamalla lyhyesti: ”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

H. K.: ”Turun kummitusta katsomassa satoja ihmisiä ja poliiseja”, Jaakkiman Sanomat 10.11.1948.

Junttila, Veli: Suomi 1948/Nummenmäen kummitus. Turun Sanomat 1.11.1998.

”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana”, Sosialisti 9.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Etelä-Saimaa 5.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Kainuun Sanomat 7.11.1948.

”Kummitus Turussa”, Ylä-Vuoksi 6.11.1948.

Nalli: ” Nummenmäellä kummittelee vallan kamalasti”, Turun Sanomat 4.11.1948.

Nalli: ”Nummenmäen kummitus”, Turun Sanomat 5.11.1948.

”Nummenmäen ’kummitusjuttu’”, Turun Sanomat 7.11.1948.

”Turun kummitus mielikuvitusta”, Vaasa 13.11.1948.

1900-luku

Soikkokämmekkä, kenraali ja suomenkielinen yliopisto

Kommentoi

Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmiin kuuluu monia erikoisuuksia. Toisinaan itse kasvi ei ole niin erikoinen kuin sen tie Turkuun. Yksi tällainen on näyte numero 126178, soikkokämmekkä.

Yksi myöhemmän kenraaliluutnantti Lennart Oeschin Turun yliopistolle lahjoittamista ranskalaisista kasveista, soikkokämmekkä Turun kasvimuseossa. Kuva: Samuli Lehtonen/Turun yliopiston kasvimuseo.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Karl Lennart Oesch (1892–1978) oli Helsingissä tekemässä tutkintoa kasvitieteeseen. Hänen pro gradunsa homesienistä jäi kesken, kun jääkäriliike houkutti vuonna 1915 orastavan kasvitieteilijän lähtemään Saksaan. Sotatie toi Oeschin takaisin Suomeen helmikuussa 1918, ja hän jäi armeijan palvelukseen. Vuonna 1923 Oesch päätyi monen mutkan kautta Ranskaan, missä suomalaiset yleisesikuntaupseerit 1920-luvulla koulutettiin.

Samaan aikaan kun Oesch vaihtoi kasvit armeijan ohjesääntöihin, kuhisi suomenkielisessä yliopistomaailmassa. Vuonna 1896 perustettu Eläin- ja kasvitieteellinen yhdistys Vanamo järjestettiin 1919 uusilla säännöillä nimenomaan suomenkieliseksi yhdistykseksi, erotuksena ”ruotsinkieliseen” Societas pro Fauna et Flora Fennicaan (joka oli perustettu Turussa 1821). Lisäksi Suomen kansa puuhasi uutta yliopistoa Turkuun. Ensimmäinen täysin suomenkielinen yliopisto avattiin Turussa vuonna 1920. Sen tiedekunnat olivat humanistinen ja luonnontieteellinen.

Vanamo, joka oli vuosia kerännyt omia luonnontieteellisiä näytteitä, lahjoitti pian kirjastonsa ja kokoelmansa Turkuun. Uunituoreen yliopiston ja seuran suhde oli alusta alkaen läheinen. Esimerkiksi vuoden 1923 Vanamon vuosikokoukseen lähetettiin tervehdyssähke: ”Terwehdys taeaeltae uudesta suomalaisesta tieteenahjosta ja sen liepeiltae, huoltakaahan siellae Helsingissae lisaewaekeae suomalaisen luonnontieteen wiinamaekeen.”

Ranskassa opiskellessaan Oesch tutustui ranskalaiseen tykistöeversti Louis Verguiniin (1868–1936), joka Oeschin tavoin oli botanisti. Everstillä oli mittava kasvikokoelma, mutta tiettyjä näytteitä puuttui. Oesch lähetti vuonna 1925 Pariisista kirjeen vanhalle tutulleen Vanamon jäsenelle ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkolalle (1888–1942) ja selosti everstin toivetta: ”Hänen kiihkeänä toivomuksenaan oli kuitenkin saada joitakin häneltä puuttuvia pohjoisia lajeja, kuten Saxifraga nivalis (pahtarikko) ja S. hieracifolia (kuolanrikko).”

Vastineeksi lähetyksistä Oesch lupasi apua Turkuun: ”Minä puolestani koetan taas tehdä vastalahjan Turun Suomalaiselle Yliopistolle. Olen nimittäin jo viime kesän aikana koonnut noin 150 täkäläistä erikoisuutta ja tätä samaa aion jatkaa, mikäli mahdollista, vielä ensi kesänä. Kun palaan takaisin Suomeen, niin olen päättänyt, että ainakin 50 ranskalaista kasvilajia lahjoitan Turun Suomalaiselle Yliopistolle.” Sivistyneistön keskuudessa botanismi oli suosittua, ja siihen usein liittyvä kasvivaihto oli keino luoda tärkeitä suhteita.

Myöhemmin kenraaliksi ylenneen Oeschin lupaamia kasveja, kuten alussa mainittu soikkokämmekkä, päätyi Turun yliopistolle. Keräilypaikaksi on merkitty Ranskan Le Valdahon, vuonna 1907 perustettu armeijan tukikohta Sveitsin lähellä. Sattumalta soikkokämmekän tieteellinen nimi on Orchis militaris.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Kansalliskirjasto, Helsinki. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma. Linkola, Kaarlo. Coll. 132.8. Lennart Oeschin kirje Kaarlo Linkolalle 13.2.1925.

Kansalliskirjasto, Helsinki. Vanamo-seuran kokousten pöytäkirjat liitteineen v. 1923. Vanamoseuran vuosikokous 10.2.1923. Liite 2. Sähke Helsinki Turusta 287,35,10/2,12,24.

Määttä, Vesa. K.L. Oesch: ylivoimaa vastassa. Helsinki: Gummerus, 2015.

1900-luku

Paavo Karikko, urheiluvalmennuksen uranuurtaja

Kommentoi

Karikonlenkki ja Karikon huvila ovat tuttuja Turun Urheilupuiston käyttäjille. Kumpikin viittaa Keuruulla syntyneeseen yleisurheiluvalmentaja Paavo Karikkoon (1903–1978), jonka elämä juurtui Turkuun.

Karikon nuoruutta värittivät kokemukset sisällissodasta, jossa hän taisteli valkoisten puolella ja menetti veljensä. Opiskellessaan myöhemmin lakitiedettä Helsingissä Karikko lyöttäytyi Akateemisen Karjala-Seuran piiriin, jossa vaikutti myös hänen opiskelutoverinsa ja ystävänsä Urho Kekkonen.

Karikko (toinen vasemmalta) valmentamassa urheilijoita Turun Urheilupuistossa. Turun Sanomat 4.6.1939.

Karikkoa ja Kekkosta yhdisti urheilu. Kun Kekkonen toimi Suomen voimistelu- ja urheiluliiton urheilujaoston ja siitä vuonna 1932 itsenäistyneen Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana, Karikko nousi yleisurheilun kansallisesti merkittävimpiin valmentajatehtäviin.

Kun Italian yleisurheiluliitto hankki maahan suomalaisia yleisurheiluvalmentajia Berliinin olympialaisten alla, yksi valituista oli kotimaassa ansioitunut Karikko. Hän vaikutti Italiassa vuosina 1933–1936. Karikko asetettiin ylivalmentajan rooliin, ja hänen alaisuudessaan toimi näinä vuosina myös kolme muuta suomalaisvalmentajaa, Martti Järvinen, Ove Andersen ja Veikko Renko.

Kun Karikko palasi Suomeen, Turun kaupunki nimitti hänet liikuntahallinnon alle sijoitettuun kunnallisen urheiluohjaajan tehtävään. Karikko aloitti virassa, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa, tammikuussa 1938 ja eläköityi siitä vuonna 1969. Näinä vuosina Karikko myös järjesti Suomen armeijan jatkosodan aikaisia urheilukilpailuja, Karhumäen kisoja, sekä valmensi yleisurheilijoita Sveitsissä ollessaan virkavapaalla 1940-luvun lopussa.

Aikakauden urheiluvalmentajien tehtäväkenttä oli hyvin laaja. Urheilun tekniikkaan ja välineisiin liittyneen tietotaidon ohella heillä oli usein tärkeä rooli urheilun olosuhteiden kehittämisessä. Tämä heijastui myös Karikon toimintaan, ja Italiassa ollessaan hän suunnitteli urheilijoiden harjoittelun tueksi saunat Firenzeen ja Pisaan. Niistä riitti puhetta kotimaan lehdistössä.

Karikon kehitystyö näkyi myös Turun Urheilupuiston alakentän juoksuradassa, jota nimitettiin 1950-luvulla maailman nopeimmaksi. Tavanomaista hiilimurskaa joustavampi ja kestävämpi radan pinta syntyi, kun Karikko löysi ryyneiksi kuivunutta savea, johon hän yhdisti vetureiden koksipölyä. Sekoitus sidottiin jäteöljyllä.

Karikko teki merkittäviä ponnistuksia Turun urheiluelämän kehittämiseksi myös kilpaurheilun ulkopuolella. Nykyinen Karikonlenkki juontaa juurensa 1950-luvulle, jolloin hän alkoi pitää kaikelle kansalle avoimia sunnuntailenkkejä Urheilupuistossa.

Karikon huvilana tunnettu rakennus puolestaan nousi nykyiselle paikalleen jo 1920-luvun alussa, Turun urheiluelämän toisen merkkihenkilön, August Blombergin kodiksi. Hänen toinen vaimonsa, yhtä lailla urheilun saralla ansioitunut Lisie Blomberg (o.s. Nyström) asutti huvilaa aina vuoteen 1966 saakka. Karikon nimen käyttö huvilan yhteydessä vakiintui myöhempinä vuosikymmeninä.

Joonas Kananen

Lähteet:

Turun Sanomat, 3.5.1934, nro 117, s. 2.

Kärkkäinen, Osmo. Keuruun Kisailijat sata vuotta. Keuruu: Keuruun Kisailijat 2014.

Lahtinen, Rauno & Laaksonen, Hannu. Kävely puistojen Turussa. Turku: Turkuseura, 2008.

Martiskainen, Seppo & Arponen, Antti O. Suomi voittoon – kansa liikkumaan: Suomen yleisurheilun 100 vuotta. Helsinki: Yleisurheilun tukisäätiö 2006.

1900-luku

Kiinalais-afrikkalainen näyttely VPK-talolla lokakuussa 1911

Kommentoi

Vapaapalokunnan talolla Eskelinkadulla avautui lokakuussa 1911 erikoinen näyttely. Se esitteli nimensä mukaisesti kiinalaista ja afrikkalaista esineistöä, jotka oli kerätty Suomen Lähetysseuran silloisella kahdella työalueella Hunanin maakunnassa Kaakkois-Kiinassa ja Owambon alueella nykyisessä Pohjois-Namibiassa.

Turkuun tuotu näyttely oli osa laajempaa näyttelykiertuetta, joka oli käynnistynyt saman vuoden helmikuussa Helsingistä ja päättyi Riihimäellä huhtikuussa 1912. Tässä välissä näyttely vieraili 15 paikkakunnalla ympäri Suomea. Se pystytettiin vaihtuviin tiloihin esimerkiksi kouluihin, rukoushuoneisiin ja raittiustaloille. Näyttelyä ei ollut alun perin suunniteltu kiertäväksi, mutta Helsingin näyttelyn osakseen saama suuri kiinnostus herätti ajatuksen näyttelykokonaisuuden kuljettamisesta muillekin paikkakunnille.

Turun Sanomien julkaisema kuva näyttelyn afrikkalaisosastolta (19.10.1911).

Näyttely toi kiinalais- ja afrikkalaisesineitä ensi kertaa suuren yleisön nähtäville Suomessa. Näyttelyn tarkoituksena oli informoida Lähetysseuran kristillistämistyöstä maailmalla ja vakuuttaa yleisö työn jatkamisen tarpeesta. Tämä johti erityisiin painotuksiin: näyttely pyrki esineiden avulla esittelemään suomalaisille vieraita kulttuureja mutta samalla myös korostamaan niissä havaitsemiaan muutostarpeita. Huomion kohteena olivat erityisesti paikalliset uskomukset ja rituaalit, joita pidettiin kummallisina, takapajuisina ja merkkeinä uskonnottomuudesta tai väärästä uskonnosta.

Turkulaislehdissä julkaistiin useaan otteeseen näyttelyä koskevia ilmoituksia. Toimittajat kävivät myös paikan päällä VPK-talolla ja kirjoittivat näyttelystä omia artikkeleitaan. Eräs Turun Sanomiin kirjoittanut henkilö kertoi viettäneensä näyttelyssä yli kaksi tuntia, mutta koki silti vasta piipahtaneensa, sillä nähtävää oli niin paljon. Turun Sanomat julkaisi myös kuvia näyttelytilasta.

Erland Sihvonen pukeutui näyttelykiertueen aikana kiinalaisasuun. Atelier Apollo. Suomen Lähetysseuran kuvakokoelma, Museovirasto.

Näyttelyn puuhamies, Kiinassa pitkään työskennellyt lähetystyöntekijä Erland Sihvonen, piti Turun vierailunsa aikana Akatemiatalon salissa esitelmän buddhalaisuuden saapumisesta Kiinaan. Sekä silloin että näyttelyä palokunnan talolla esitellessään hän esiintyi kiinalaisasuun pukeutuneena. Tämä herätti erityistä ihmetystä ja mielenkiintoa koko näyttelykiertueen ajan, epäilemättä myös turkulaisissa.

Leila Koivunen

Lähteet:

Koivunen, Leila: Terweisiä Kiinasta ja Afrikasta. Suomen Lähetysseuran näyttelytoiminta 1870–1930-luvuilla. Helsinki 2011.

Afrikalaisia kuvia kiinalais-afrikalaisesta näyttelystä. Turun Sanomat 24.10.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1179649?page=5

Boman: Kiinalaisten ja afrikalaisten esineiden näyttely. Turun Sanomat 19.10.1911. 

Kuvia kiinalaisesta näyttelystä. Turun Sanomat 22.10.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1179932?page=5

1900-luku

Paljon melua rokista

Kommentoi

Rock and roll -musiikin saapuminen Suomeen vuonna 1956 ei jäänyt kotimaiselta medialta huomaamatta. Kuinka olisikaan, sillä sanomalehdet olivat jo ennakkoon itse luomassa kohua. Sen keskiöön joutui Turun konserttitalossa järjestetty Suomen ensimmäinen rock-konsertti.

Urheiluseura Pyrkivä (TUL) järjesti kaksi rock-konserttia maanantai-iltana 22.10. Niissä esiintyi Erik Lindströmin luotsaama jazz-yhtye. Ammattimuusikoista koostunut yhtye soitti pääosin jazzia kyseisenäkin iltana, tosin hieman räväkämmällä otteella.

Rock and roll alkoi 1950-luvun jälkipuoliskolla näkyä myös lasten ja nuorten pukeutumisessa. Kuvassa pelataan Kaisaa Tapulikadun nuorisotalon kerhossa Turussa vuonna 1956. Kuvalähde: Turun nuorisoasiainkeskus / Finna.

Mainonta ja lehtijutut rock-ilmiöstä aiheuttivat sen, että molemmat konsertit oli etukäteen myyty täyteen. Kello 19 alkaneen konsertin yleisö koostui 15–20-vuotiaista turkulaisista, jotka käyttäytyivät Ilta-Sanomien mukaan aluksi varsin rauhallisesti. Tunnelma kuitenkin muuttui pian, sillä itse orkesterinjohtaja valitteli yleisölle kuulijoiden passiivisuutta. Tämä aiheutti lehden mukaan ”sanoin kuvaamattoman metelin”. Jotkut uskaltautuivat jopa nousemaan tuolirivien yli päästäkseen lähemmäs esiintyjiä.

”Metelöinti” jatkui Ilta-Sanomien mukaan Konserttitalon edustalla ja lähistöllä siihen malliin, että poliisi pidätti toistakymmentä henkilöä. Suurin osa pidätetyistä kuitenkin päästettiin vapaiksi henkilötietojen varmistuksen jälkeen. Poliisi jäi valvomaan kello 21 alkaneen toisen konsertin päättymistä, mutta ylenmääräistä levottomuutta ei enää esiintynyt.

Konserttia kuvattiin monissa lehdissä värikkäästi. Vaasa-lehti kirjoitti, kuinka ”hurmiotilaan” joutuneita nuoria jouduttiin poistamaan ”villejä näytelmiä” sisältäneestä konsertista ”penkkiriveittäin”. Lehden mukaan vielä tiistai-iltana poliisit joutuivat kyyditsemään ”konsertin jälkimainingeissa eläneitä lättähattuja” poliisilaitokselle rauhoittumaan. Samana päivänä uutisoitiin, kuinka Turun poliisimestari oli määrännyt, että kaupungissa ei saa vastaisuudessa esittää rock and roll -musiikkia ”missään muodossa”. Konsertista aiheutuneiden vahinkojen kustannukset olivat 3.680 markkaa eli nykyrahassa 136 euroa. Korjauskulut lankesivat järjestäjien maksettavaksi.

Turun Päivälehti uutisoi turkulaisille opettajille 25.10. järjestetystä tilaisuudesta, jossa käsiteltiin myös alkuviikon kohukonserttia. Turun opettajayhdistyksen tilaisuuden teemana oli ”Kurinpito koulu- ja kasvatuskysymyksenä”, mikä houkutteli paikalle satakunta opettajaa. Tilaisuudessa todettiin, kuinka kohu oli pitkälti järjestäjien ja lehdistön itsensä tuottama, ”kun on kerrottu jo etukäteen miten muissa maissa on riehuttu”.

Aiemmin lokakuussa monet Suomen lehdet olivat kertoneet, kuinka United Pressin valokuvaaja oli Kööpenhaminassa antanut nuorille rahaa saadakseen heidät häiriköimään erään rock-elokuvan esityksen jälkeen. Esityksen jälkeen poliisi joutuikin hillitsemään mellakoita voimakeinoin. Yritteliäs valokuvaaja todettiin tuoreeltaan yllyttäjäksi, mutta joitakin rock-konsertteja kiellettiin tapahtuman seurauksena ainakin Tanskassa.

Turun kohukonsertti oli osa laajempaa rock-musiikin aaltoa Euroopassa syksyllä 1956. Tuolloin etusivun uutisissa seurattiin pääasiassa Unkarin kansannousua ja Suezin kriisiä, mutta myös rock sai palstatilaa monissa lehdissä.

Pertti Grönholm

Lähteet:

Lehtikuvaaja yritti provosoida mellakan. Helsingin Sanomat (United Press) 7.10.1956.

Rock’n’Roll aiheutti 3.680 mkn vahingot Turun konserttisalissa. Turun Päivälehti 31.10.1956.

Rock and Roll meteli eilen illalla Turussa. ”Musta Maija” korjasi saaliin. Ilta-Sanomat 23.10.1956.

Rock and roll toi hulinoita Turkuun. Vaasa 25.10.1956.

Turun opettajat: Koulun ja kodin on totutettava nuoriso kuriin ja käytökseen. Turun Päivälehti 26.10.1956.

Uusitorppa, Harri: Suomen ensimmäinen rockkonsertti 60 vuotta sitten päättyi ”älyttömään hulluteen”, ja ”rokkirollilaisten” tapahtumat kiellettiin. Helsingin Sanomat 21.10.2016. Päivitetty 21.10.2016.


1900-luku

Prinsessa Sibyllan kesäpäivä Turussa

Yksi kommentti

Kesäkuussa 1955 Turku sai harvinaisen vieraan. Vesterbottenin herttuatar, Ruotsin prinsessa Sibylla, saapui Suomeen tyttäriensä Birgittan ja Desirén kanssa. Matka alkoi Helsingistä, jossa kuninkaallinen seurue vieraili muun muassa Eduskuntatalossa, Presidentinlinnassa ja Suomenlinnassa. Heidät vastaanottivat presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi, ja iltajuhla vietettiin Kalastajatorpalla.

Ruotsin prinsessa Sibylla vierailulla Helsingissä 8.6.1955. Kuvaaja UA Saarinen. Kuvalähde: JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, Museovirasto.

Matka jatkui Porvooseen, Lappeenrantaan ja Imatralle, ja lopulta Turkuun, jossa prinsessat saapuivat autokolonnassa Paraisten tienhaaraan 13. kesäkuuta. Automobiiliklubin ruskealakkiset edustajat ojensivat prinsessa Sibyllalle vaaleanpunaisia ruusuja. Hän otti kukat vastaan autossa istuen, mutta huomattuaan valokuvaajien vaikeudet hän kysyi ystävällisesti: “Onko liian pimeää, pitäisikö minun astua ulos?” Kuvakin saatiin. Siinä teräksenharmaassa jakkupuvussa ja valkomustassa hatussa istuva prinsessa hymyili kameralle.

Turussa kuninkaallinen seurue tutustui Tuomiokirkkoon, jossa professori Svante Dahlström esitteli kirkon historiaa. Erityisesti prinsessa Sibyllaa kiinnosti Kaarina Maununtyttären sarkofagi, jonka ääressä hän vietti pitkän tovin. Luostarinmäellä kampamestari sorvasi kuninkaalliselle seurueelle sarvikammat, savenvalaja sai aplodit esimerkillisestä dreijaamisesta, ja suutarimestari otti prinsessojen mitat käsintehtyjä kenkiä varten. Turun linnassa partiotytöt lauloivat marssin, ja prinsessat tutustuivat museoon, jossa kirjoittivat nimensä kuningas Kustaa V:n lahjoittamaan vieraskirjaan.

Lounas nautittiin Turun Ruotsin konsulaatissa, vuorineuvos Hans von Rettigin kodissa Aurajoen rannalla. Pieni Carl-Gustav ojensi prinsessalle ruusukimpun, ja seurue siirtyi punaista mattoa pitkin sisään. Mukana olivat kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen, maaherra Erkki Härmä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Toivonen.

Vierailu päättyi Turun satamaan, josta prinsessat tekivät paluumatkansa Ruotsiin hävittäjä Upplandilla. Matka oli osa laajempaa kulttuurista ja diplomaattista yhteydenpitoa, ja se tallennettiin myös filmille. Suomen Filmiteollisuuden dokumentti Resan till Finland ikuisti kuninkaallisten matkan – ja sen hetken, jolloin Turku sai kuninkaallisia vieraita.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Suomen Filmiteollisuus (1955) Resan till Finland. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_1043874
Helsingin Sanomat, 14.6.1955, nro 158, s. 12, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2516891?page=12
Uusi Aura, 1.6.1955, nro 145, s. 12
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3086159?page=12
Kansan Tahto, 12.6.1955, nro 134, s. 3
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3080962?page=3

1900-luku

Sotilaskarkureiden värväysyritys Porthaninpuistossa

Kommentoi

Jatkosodan alun partaalla kesällä 1941 tuhannet miehet välttelivät astumista armeijan harmaisiin. He olivat saaneet kutsun ylimääräisiin harjoituksiin, eli liikekannallepano oli alkanut. Taustalla heillä oli erilaisia syitä kuten talvisodasta jääneet traumat, pasifistinen tai uskonnollinen vakaumus tai poliittinen ideologia.

Turussa toimi sodan alkamisen aikoihin Suomen mittakaavassa verrattain laaja, joskin silti jäsenistöltään pieni maanalainen kommunistinen vastarintaliike. Sen jäsenet laskelmoivat saavansa kaupungissa kesäkuisessa liikekannallepanossa kokoontuvia sotilaita ryhtymään karkureiksi ja siirtymään riveihinsä. Näin haitattaisiin Suomen armeijaa ja vahvistettaisiin omia vastarintasoluja.

Porthaninpuiston penkeillä saattoi jatkosodan aikana saada epäilyttävää seuraa. Kuva: Riku Kauhanen.

Monet vastarinnan jäsenistä olivat kuuluneet välirauhan aikana toukokuussa 1940 perustettuun Suomen-Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraan (SNS), joka lakkautettiin tammikuussa 1941.  Osaltaan seuran lakkauttamiseen oli johtanut väkivaltainen mellakka poliisien ja mielenosoittajien välillä Turussa 7.8.1940, jolloin 17 haavoittui ja yksi sivullinen kuoli. SNS:n Turun osastoon oli lakkauttamisen aikaan liittynyt arviolta 5000 jäsentä. Tämän jälkeen seuran entiset jäsenet olivat erityisen tarkkailun alaisina, ja heidän kanssakäymistään sotilaiden kanssa seurattiin Valtiollisen poliisin (Valpo) raporttien perusteella tarkkaan.

Ylimääräisten harjoitusten aikana yksi omituinen sotilaskarkureiden ”värväysyritys” tapahtui kesäkuun 20. päivänä 1941 Porthaninpuistossa, eli kirjaimellisesti silloisen poliisiaseman edessä. Tuona iltana turkulainen reservin sotamies vaimoineen istui puiston penkillä, kun seuraan tunki mieshenkilö, vaikka vapaitakin penkkejä olisi ollut tarjolla. Tunkeutuja selitti, että sotapalvelukseen menijät ovat tyhmiä, ja kertoi jo kehottaneensa monia muitakin karkaamaan.

Poliisin pöytäkirjan mukaan samalla hän moitti Suomen oloja ja valitteli sitä ”ettei muka oltu voitu pysyä ystävällisissä suhteissa Neuvostoliittoon, joka ’meitä ruokki’ ”. Mies kertoi omasta taustastaan, selitti vältelleensä sotaväkeen menoa tulemalla Helsingistä Turkuun ja aikovansa häipyä kaupungin kautta ulkomaille. Keskustelun lomassa selvisi myös, että hän oli hyvin perillä saksalaisten sotajoukoista Pohjois-Suomessa.

Puolen tunnin kuluttua puistossa käydystä keskustelusta ”kansankiihottaja” oli pidätetty. Alustavassa kuulustelussa mieheltä löytyi henkilöllisyystodistuksen ja ulkomaanpassin lisäksi SNS:n jäsenkortti. Viranomaisten Helsingistä saamien tietojen mukaan kuulusteltavana oleva oli vapautettu kokonaan sotapalveluksesta, syynä ”debilitas” eli ”heikkomielisyys”. Rikososaston alustavan kuulustelun jälkeen pidätetty sai odotella valtiollisen poliisin edustajien saapumista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Grönholm, Pertti et al. Elämää sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.

Kansallisarkisto, Turun toimipiste. Cb:12. Turun poliisilaitoksen rikososaston arkisto. Poliisitutkintapöytäkirjojen luonnokset 401–800. 1941.

1900-luku

Brežnev Turussa vuonna 1961

Kommentoi

Syyskuinen Turku sai toimia päivän verran neuvostojohtaja Leonid Brežnevin (1906–1982) vierailun isäntänä vuonna 1961. Brežnev oli tuolloin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston eli parlamenttia vastaavan elimen puheenjohtaja ja virallisesti valtionpäämies. Tosiasiallista valtaa piti kuitenkin vielä kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov, jota Brežnev oli mukana syrjäyttämässä kolme vuotta myöhemmin.

Neuvostoliiton presidentti Leonid Brezhnev vierailemassa Turun yliopistolla 25. syyskuuta 1961. Kuva: V. K. Hietanen, Museovirasto.

Neuvostojohtajien vierailut noudattivat yleensä melko vakiintunutta kaavaa. Ensin hoidettiin Helsingissä viralliset seremoniat ja neuvottelut, sen jälkeen itänaapurin vieraille esiteltiin pääkaupungin ulkopuolista Suomea. Näin toimittiin myös tällä kertaa. Helsingistä alkanut vierailu kesti yhteensä yhdeksän päivää ja pääkaupungin lisäksi neuvostojohtajaa kiikutettiin Turkuun, Kemiin ja Rovaniemelle.

Turussa Brežnevin ja hänen seurueensa vierailukohteiksi olivat valikoituneet Valmetin Pansion telakka sekä Turun yliopisto. Telakalla Brežnev – entinen koneinsinööri – tuntui olevan kuin omiensa parissa keskustellessaan turkulaisten telakkatyöläisten kanssa. Suomalaiselle laivateollisuudelle osoitettujen ylisanojen lomassa hän lupaili itänaapurin pysyvän luotettavana ja pitkäikäisenä tilaajana.

Turun yliopistonmäellä neuvostojohtajalle esiteltiin kampuksen modernia korkeakouluarkkitehtuuria sekä presidentti Paasikiven mittavaa yksityiskirjastoa. Brežnev korosti yliopistoväelle pitämässään puheessa opiskelijanuorison merkitystä tulevaisuuden tekijänä ja kertoi lahjoittavansa yliopistolle 2 000 niteen kokoelman oppikirjoja ja tieteellistä kirjallisuutta.

Suomalaiset sanomalehdet seurasivat tarkkaan itänaapurin vieraiden matkaa ja siteerasivat neuvostojohtajan puheita jutuissaan.

Myös neuvostoliittolaiset sanomalehdet noteerasivat vierailun. Izvestija korosti Turun ja ystävyyskaupunki Leningradin asukkaiden lämpimiä ja ystävällismielisiä suhteita. Sen mukaan tuhannet turkulaiset olivat saapuneet rautatieaseman aukiolle  jättämään jäähyväisiä Brežneville ja koko Suomen-vierailua isännöineelle presidentti Kekkoselle rauha ja ystävyys -huutojen kaikuessa.

Pravdan lukijoille Turusta puolestaan maalattiin kuvaa yhtenä Suomen vanhimmista kaupungeista, joka oli 600 vuoden ajan toiminut alueen hallinnollisena keskuksena. Vierailun hetkellä Pravda luonnehti Turkua yhdeksi keskeisimmistä teollisuuskaupungeista ja työväenliikkeen keskuspaikoista Suomessa.

Neuvostolehdistä saattoi lukea myös vierailun tärkeimmän poliittisen tavoitteen: edistää ajatusta Pohjoismaista puolueettomana rauhanalueena ja vastustaa Naton laajenemista.

Pia Koivunen

Lähteet:

Helsingin Sanomat, 27.9.11961, Leo Shulgin, Presidentti Brezhnev tervehti Turun teollisuutta ja oppia.

Izvestija, 25.9.1961, V. Tarasov, Rukopleskanija druzei.

Pravda, 26.9.1961, Sovetskie gosti v Turku.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.

1900-luku, 2000-luku

Uuden Päivän toimituksen jäämistö kellarikomerossa

2 kommenttia

Opiskellessani Turun yliopistossa muutin kesällä 2014 asuntoon Läntiselle Pitkäkadulle, jossa asuin valmistumiseeni saakka. Muuttaessani Rautatienpuiston kupeeseen sain tietää asunnon edellisiltä omistajilta, että kellarikerroksessa oli käyttämätön ja numeroimaton varastokomero, jonka he olettivat kuuluneen tähän asuntoon, mutta sitä ei ollut otettu käyttöön heidän toimestaan.

Lyhyen asumisen jälkeen aloin siivota varastokoppia, joka pölystä ja liasta päätellen vaikutti siltä, ettei sitä ollut käytetty vuosiin. Varastossa näyttikin olevan lähinnä tavaraa, joita muut asukkaat olivat turhana tai hajonneena hylänneet. Päästyäni pienen varastokopin perälle löysin vanhoja lehtiä, postilaatikoita, nimikylttejä ja muuta asiaankuuluvaa toimitustavaraa. Lehdissä luki nimi ”Uusi Päivä”. Mikä Uusi Päivä? Olinko löytänyt lehden toimituksen?

Osa varastosta löytyneistä esineistä kirjoittajan kotona Salossa. Kirjoittajan kotiarkisto.

Uusi Päivä oli Turussa vuosina 1945–1969 ilmestynyt sanomalehti. Se oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) varsinaissuomalainen äänenkannattaja. Lehden historiasta on kirjoittanut sen toimittajanakin 1960-luvulla toiminut Pekka Lehtonen teoksessaan Uusi Päivä kaikki muuttaa voi. Turkulainen työväenlehti ajan ja aatteiden aallokossa (2007).

Lehtosen kirjasta ilmenee, että tulevaisuuden toivoa symboloinut lehti oli keväällä 1948 siirtänyt toimituksensa Työväentalosta omiin tiloihin Käsityöläiskadulle. Käsityöläiskatu risteää Läntisen Pitkäkadun kanssa risteyksessä, jossa kyseinen taloyhtiö sijaitsee.

Nykyäänkin ilmestyvän Kansan Uutisten perustaminen vuonna 1957 uhkasi Uutta Päivää Varsinais-Suomen markkinoilla. Uuden Päivän lakkauttamista harkittiin, mutta sen tekeminen kuitenkin jatkui. Lokakuussa 1956 lehti siirtyi juuri valmistuneen kerrostalon uusiin tiloihin Läntisen Pitkäkadun katutasossa.

Uusi Päivä lakkautettiin alkuvuonna 1969 SKDL:n päätöksellä. Ratkaisun syynä olivat nimellisesti taloudelliset vaikeudet, mutta lehden sisäisillä puoluepoliittisilla riidoilla oli oma merkittävä vaikutuksensa. Lehden viimeinen numero ilmestyi 28.6.1969. Kansan Uutiset perusti Turun toimiston lehden entisiin tiloihin. Nykyisin liiketilassa toimii Antikvariaatti Arwo Paperi / Juvekim Oy.

Lehteä pidempi turkulainen historiallinen kuriositeetti on lehden syksyllä 1947 aloittama vuosittainen juoksukilpailu. ”Uuden Päivän maraton”, 25 kilometrin juoksukilpailu, joka tunnettiin myös nimellä Kupittaan piikki. Kansainvälisiäkin osallistujia houkutelleen Piikin järjestäminen jatkui Uuden Päivän lakkauttamisen jälkeen ainakin vuoteen 1992 saakka (Helsingin Sanomat 8.9.1992).

Olen säilyttänyt löytämäni esineistön ja huonokuntoiset lehdet löydöksestäni lähtien. Suunnitelmissani on tehdä jonkinlainen seinätaulu tai muu teos esittelemään löytynyttä esineistöä. Lehdet postilaatikot ajattelin kiinnittää autotallin seinään.

Jerkko Holmi