1900-luku

Yöjunalla Turkuun

Kommentoi

Suomen toinen presidentti, Lauri Kristian Relander, sai kansan suussa pilkkanimen ”Reissu-Lasse”, sillä hän matkusteli niin usein. Edellinen presidentti K. J. Ståhlberg ei tehnyt yhtään ulkomaanvierailua. Relander teki niitä viisi: Viroon, Ruotsiin, Latviaan, Norjaan ja Tanskaan. Yksi ensimmäisistä kotimaanmatkoista suuntautui Suomen Turkuun.

Sunnuntaina, toukokuun kymmenentenä 1925, seisoi Turun rautatieasemalla salonkivaunu, jossa presidentti Relander oli yöpynyt saavuttuaan yöjunalla kaupunkiin edellisenä iltana. Presidentti oli saapunut huomaamattomasti, mutta kaupunki oli valmistautunut näyttävään vastaanottoon.

Kaduilla liehuivat Suomen liput, rakennusten julkisivuja koristivat köynnökset ja kansanjoukot pakkautuivat aseman tuntumaan nähdäkseen vilauksen presidentistä ja rouva Signe Relanderista. Kun virallinen seurue astui ulos vaunusta, vastaanottokomitea, jonka muodostivat Turun ja Porin läänin maaherra, kaupungin kunnallispormestari Löfman, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, tuomiorovasti Candolin sekä ensimmäisen divisionin komentaja, kenraali Åkerman, oli heitä vastassa.

Presidentti Relander tarkasti Porin rykmentin ja Turun suojeluskunnan kunniakomppanian, jonka rivit seisoivat suorina kevätauringossa. Sen jälkeen seurue suuntasi autolla Turun tuomiokirkkoon, jossa vietettiin rauhallinen hetki keskellä juhlahumua. Kirkon kiviseinät olivat todistaneet vuosien saatossa jos jonkinlaisia tapahtumia ja nyt ne ottivat vastaan nuoren tasavallan presidentin.

Kasarmilla koko Porin rykmentti oli kerääntynyt tervehtimään presidenttiä, ja taidemuseossa intendentti A. Haartman esitteli kaupungin kulttuurielämää. Tärkeä oli myös pysähdys Turun suomalaisessa yliopistossa, jossa rehtori V. A. Koskenniemi piti tervetulopuheen. Vastauspuheessaan presidentti lausui, että Turun suomalainen yliopisto on lujalla pohjalla ja että sen tehtävä on edelleen kehittää sitä suomalaista kulttuuritahtoa, joka on sen luonut.

Kuvateksti: Presidentti Relander ja seurue ruokailemassa Hamburger Börsissä Turun Sanomien valokuvassa. https://finna.fi/Record/tmk.161022574851100?sid=5115937374&imgid=2

Vierailu jatkui Åbo Akademihin, hovioikeuteen, lääninhallitukseen ja kunnan virkamiesten tapaamiseen. Vasta tämän jälkeen presidentti ehti istahtaa aamiaispöytään Hamburger Börsissä. Sieltä matka jatkui Naantalin Kultarantaan.

Päivän tapahtumista saivat nauttia myös pääkaupunkilaiset. Jo samana iltapäivänä Helsingissä nimittäin esitettiin elokuva presidentin vierailusta. Mutta ei turkulainen media jäänyt kakkoseksi: Turun Sanomien konttorin ikkunassa oli katsottavissa jo sunnuntai-iltapäivänä kymmenkunta valokuvaa ja muutamia suurennoksia presidentin vierailusta kaupungissa.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Iltalehti, 11.5.1925, nro 106, s. 1, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1401165?page=1

Turun Sanomat, 12.5.1925, nro 6456, s. 6, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1487327?page=6

Suomen Kuvalehti, 23.5.1925, nro 21, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889584?page=15

1600-luku

Turun lääninpyöveliksi ottaminen

Kommentoi

Ruotsin valtakuntaan luotiin 1630-luvulla lääninpyövelijärjestelmä, sillä lainkäytön tiukentuessa pyövelillä tuli olemaan yhä tärkeämpi asema oikeuden antamien tuomioiden täytäntöönpanossa. Pyövelin ammatti luokiteltiin kuitenkin kunniattomaksi, ja sen vuoksi tehtävän haltijaa välteltiin. Pyöveliksi valitut miehet olivat nuoria ja syyllistyneet tavallisesti vain varkauksiin. Monet heistä eivät olleet lainkaan rikollisia, vaan perivät vieroksutun ammatin isältään.

Henrik Bertilsson erosi virasta vuonna 1663 ja hänen tilalleen valittiin hänen poikansa Jöran Henriksson, joka tässä kuittaa saaneensa palkkanaan kymmenen hopeataalaria suorittamastaan teloituksesta. Kansallisarkisto, Läänintilit 7289, 981. Turun läänin tositekirja 1663.
Henrik Bertilsson erosi virasta vuonna 1663 ja hänen tilalleen valittiin hänen poikansa Jöran Henriksson, joka tässä kuittaa saaneensa palkkanaan kymmenen hopeataalaria suorittamastaan teloituksesta. Kansallisarkisto, Läänintilit 7289, 981. Turun läänin tositekirja 1663.

Pyövelit eivät siis vastaa nykyisen populaarikulttuurin huppupäisiä hahmoja, jotka ilmestyvät mestauslavalle, suorittavat kuolemantuomion täytäntöönpanon ja katoavat. Huppua heillä ei myöskään ollut, sillä kasvojen peittäminen oli kiellettyä salamyhkäisyyden pelossa. Seuraava Turun raastuvanoikeuden ote kertoo, miten pyöveli, joka oli toiselta nimeltään mestarismies, sai virkansa.

Turkulaiset kokoontuivat kaupungin torille 22. huhtikuuta 1643. Parhailla paikoilla seisoivat pormestarit ja raatimiehet. Valmistauduttiin hirttämään kaupungin pyöveli Erik Larsson varkauksiensa takia. Toisena kuolemaan kävi miehentappaja Claes Willamsson. Hänet piti mestata kirveellä ja hänen oikea kätensä piti katkaista ranteesta ja naulata varoitukseksi kaakinpuuhun eli piiskauspaaluun. Lisäksi vaimo Brita Klemetsdotter piti ruoskia ja karkottaa kaupungista samassa tilaisuudessa, sillä hän oli osallistunut pyöveli Erikin kanssa varkauksiin.

Paikalle tilattu Hämeen läänin pyöveli oli vanha ja vähävoimainen. Kun Britan mies Henrik Bertilsson oli pyytänyt vaimonsa armahtamista, kysyi raati häntä Hämeen pyövelin avustajaksi. Henrikin isä oli nimittäin ollut ennen Erik Larssonia Turun pyöveli. Henrik kieltäytyi aluksi, mutta lupasi lopulta ottaa tehtävän ja Turun pyövelin viran hoitaakseen, jos hänen vaimonsa armahdettaisiin karkotuksesta.

Henrik pyysi lisäksi, ettei hänen nahkaansa poltettaisi pyövelin merkkiä, sillä hän oli isänsä jälkeen perintöpyöveli eikä rikollinen. Hän pyysi myös lupaa saada kantaa julkisesti lyhyttä miekkaa kupeellaan pyövelin merkkinä. Palkakseen hän pyysi sataa taalaria ja pyövelin vaatekerran. Raati kysyi näistä ehdoista pikaisesti hovioikeudelta, joka istui torin laidalla oikeuttaan. Se päätti, että vaimo armahdettaisiin. Pyövelin polttomerkin Henrik joutui ottamaan heti, mutta hän sai valita sen paikan vapaasti, joten sitä ei painettu hänen kasvoihinsa. Asunnokseen hän sai pyövelin talon Uudenmaantullista.

Pyövelin eli mestarismiehen näytteen hän antoi heti auttamalla paikalle kutsuttua Hämeen pyöveliä. Henrik piti mestattavaa hiuksista toimituksen ajan ja naulasi sitten hänen kätensä kaakinpuuhun. Seuraavaksi Henrik auttoi Hämeen pyöveliä vetämällä Lars Erikssonin riittävän korkealle hirteen ja sitomalla köyden hirsipuun ympärille. Näin Henrik ansaitsi mestarismiehen nimen, ja hänestä tuli Turun ja Porin läänin pyöveli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:13, 22.4.1643, 304−305.

1300-luku

Julistusta ja ihmeitä tuomiokapitulissa

Kommentoi

Turun tuomiokirkon tuomiokapitulin arkinen työ keskeytyi – elettiin oletettavasti vuotta 1374 – sillä piispa Johannes Wesfalilla (piispana 1370–1385) oli julistettavaa.  Tämä porvarissäätyinen ja turkulaislaistaustainen kirkonmies oli tarmokas uudistaja hiippakunnassaan, tarkastusmatkoillaan hän esimerkiksi uudisti verojen ja kymmenysten keräämistapoja. Sielunhoitoakin hän edisti sopeuttamalla katolisen kirkon tapoja suomalaiseen kontekstiin: harvaan asuttu maa ja kylmät, pimeät talvet vaativat omanlaisiaan ratkaisuja. Johannes hankki paavilta luvan messun viettämiseen kannettavalla alttarilla sekä ennen päivänkoittoa.

Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat.
Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat. Kuva: Mikael Lindmark/Wikimedia Commons.

Nyt oli kuitenkin kyse jostain muusta kuin kirkon hallinnollisten asioiden hoidosta. Johanneksen tietoon oli tullut Kokemäen kirkkoherran Olavuksen kohtalo. Olavus oli kohtalon oikusta sokeutunut. Tämä oli tietysti ankara koettelemus kenelle tahansa, mutta kirkonmieheltä se vei myös elannon – kanoninen oikeuskin määräsi, ettei kirkonmiehillä saanut olla ruumiillisia vammoja. Olavus ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi onnettomuudessaan vaan hän oli pyytänyt hädässään apuun taivaallista välittäjää, Pyhää Birgittaa. Ruotsin Birgitta, aatelisrouva ja tunnettu mystikko, oli kuollut vuonna 1373 Roomassa. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo hänen eläessään ja ihmeteot alkoivat heti hänen kuolemansa jälkeen. Seuraavana vuonna Birgitan pyhäinjäännökset siirrettiin Vadstenan luostariin, Ruotsiin. Uutiset Birgitan ihmeitätekevistä voimista olivat siis kulkeneet vauhdilla läpi kristikunnan Kokemäelle saakka.

Birgitta oli vastannut Olavuksen rukouksiin ja palauttanut hänen näkönsä. Tämän ihmeen piispa Johannes nyt julkisti – ja julisti – synodissaan tuomiokirkon kaniikeille. Näin Johannes osaltaan osallistui Birgitan pyhimysmaineen levittämiseen. Keskiajalla Birgitta olikin yksi suosituimmista pyhimyksistä Suomessa. Vastalahjaksi kokemastaan ihmeestä Olavus oli luvannut peräti kolme pyhiinvaellusmatkaa Vadstenaan. Ensimmäisellä toivioretkellä häntä saattoivat piispa Johannes ja Turun tuomiokirkon kaniikeista Ditmalus (ilmeisesti piispan veli Detmarus) sekä Jacobus. Birgittalaisveljet kirjasivat Olavuksen ihmeen ylös Vadstenassa ja lähettivät sen muiden ihmekertomusten mukana Roomaan paavin kuuriaan arvioitavaksi.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

Acta et processus canonizacionis Beate Birgitte, toim. Isak Collijn. Samlingar utgivna av Svenska Fornskriftsällskapet. Ser. 2 Latinska skrifter. Band I. Uppsala. Almqvist & Wiksells boktryckeri 1924–1931, 142.

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)

Palola, Ari-Pekka: Johannes Westfal. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 14.8.2025)
http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000232

1800-luku

Engel Turussa 1814

Kommentoi

Näkymä Suurtorilta Ison Kirkkokadun päähän, kohti tuomiokirkkoa. Carl Ludvig Engel, 1814. Kuva: Kansalliskirjasto.

Berliiniläissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel seisoi ikkunan äärellä Brinkkalan talossa, Suurtorin laidalla, katsoi kohti tuomiokirkkoa ja tarttui kynäänsä. Hän taltioi näkymän siihen Turkuun, joka kolmetoista vuotta myöhemmin tuhoutuisi ennennäkemättömässä suurpalossa.

Engel oli vuodesta 1809 lähtien työskennellyt Tallinnassa, jossa hän oli todennäköisesti tavannut Suomen silloisen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin Engelin työmahdollisuuksia Suomessa, ja niin huhtikuussa 1814 nuori arkkitehti oli jo matkalla Turkuun. Tehtäväksi tuli sokeritehtaan rakennus, joka sijaitsi kohdassa Läntinen Rantakatu 7. Vierailu osoittautui merkittäväksi, sillä juuri tällä matkallaan Engel tapasi fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällströmin, joka ajoi voimakkaasti tähtitornin rakentamista Turkuun, nousevan tieteenalan tarpeisiin. Engel innostui siinä määrin, että teki piirustukset ja rakennusprojekti käynnistyi muutamaa vuotta myöhemmin.

Brinkkalan talon ikkunasta Engel tallensi ainutlaatuisen näkymän Turun vanhasta keskustasta. Etualalla on tori, jossa tehdään korjaustöitä. Varakkaan herran vaunut ajavat torille samalla, kun kadun kulmassa kerjätään almua. Venäläisten sotilaiden vartio näkyy oikealla. Tuomiokirkolle johtaa Iso Kirkkokatu, jonka päässä oikealla asui kirjanpainaja Frenckell. Nuohooja ahertaa korkealla talon katolla – tärkeässä tehtävässä, sillä puurakenteisessa kaupungissa nokisavuja ei saanut pöllähtää talojen piipuista. Kadunkulmassa oikealla näkyy kaupungin ruiskuhuone, jossa säilytettiin nahkaletkullista paloruiskua. Takana kohoaa komea tuomiokirkko siinä asussa kuin se oli ennen vuoden 1827 suurpaloa. Kultainen kukko, tuuliviiri, pyörii tornin huipulla. Kun kaupunki paloi, tuuliviiri löytyi seuraavana aamuna maasta tuhkan ja muun palojätteen seasta.

Kuvaa piirtäessään, vuonna 1814, Engel ei voinut aavistaa, että hän palaisi Turkuun sen jälkeen, kun tämä vanha keskusta olisi tuhoutunut, ja piirtäisi kaupungille uuden asemakaavan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Dahlström, Svante: Turun kaupungin entisajan arkkitehdit. Uusi Aura 6.12.1930.

Rancken, A. W.:  Carl Ludvig Engel. Finsk Tidksrift 6/1938, 53–59.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava, Helsinki 2022.