Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.
Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.
Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.
Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.
Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla.
Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.
Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus.
Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.
Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.
Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.
Paavo Oinonen
Lähteet:
Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.
Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.
