Avainsana-arkisto: kirjallisuus

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1800-luku

Kauhuromantiikkaa Turussa

Kommentoi

Tuskin kovin moni kaunokirjallisuutta harrastaneistakaan tietää, että ensimmäinen suomalainen kauhuromaani on julkaistu Turussa. Tämä ruotsinkielinen teos, jonka nimeksi tuli Det gråa slottet, ilmestyi alun perin Johan Wilhelm Lilljan kustantamosta pimeään vuodenaikaan marraskuussa 1851. Romaanista tuli sen verran suosittu, että siitä otettiin toinen ruotsinkielinen painos 1880-luvulla, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt useita suomennoksia, viimeisin vuodelta 2009.

Ingeliuksen romaanin ensipainoksen nimiölehti 1851. Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Romaanin ensipainoksen nimiölehdellä komeili salanimi ”Författaren till Granriskojan” eli Granriskojan-romaanin tekijä. Nimen taakse kätkeytyneen tekijän useat aikalaiset tunsivat hyvin. Hän oli turkulainen säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius, joka oli kirjoittanut teoksensa Ylikylän tilalla Hirvensalossa. Romaani oli silloisten arvioiden mukaan kotimaiseksi tuotokseksi epätavallisen laaja teos, 394 sivua taskukirjaa vastaavassa sexodecimokoossa. Sen tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Turkuun tai sen lähiympäristöön vaan Satakuntaan, kuvitteelliseen Ristilän kartanoon, johon kirjan sankari, kotiopettajaksi palkattu nuori maisteri Harald Thalberg saapuu kertomuksen alussa.

Ingelius ei varsinaisesti ollut kirjallisen kauhuromantiikan tienraivaaja Suomessa, sillä Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson olivat ennen häntä ehtineet julkaista Helsingissä kauhuromanttisia kertomuksia. Mutta Det gråa slottet on edeltäjiään kunnianhimoisempi aikaansaannos. Vaikka teos tuntuu nykylukijasta osittain hajanaiselta, se on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisen kerrontatekniikkansa ansiosta mukaansatempaava ja koostuu menneisyyteen kätkeytyvän arvoitusten vyyhdin vähittäisestä paljastumisesta. Ingelius kutoo kertomukseensa vihjeitä, tiedonsirpaleita, kuulopuheita ja romaanihenkilöiden saamia pahaenteisiä aavistuksia. Näiden käänteiden lomaan mahtuu murhayrityksiä, rajuilmoja, kummittelua, synkkiä paikkoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä. Monet romaanin aiheet ja kohtaukset esitetään melodramaattisesti jyrkkien vastakohtien muodossa. Kerronnassa vaihtelevat ihanteellinen hyvyys ja alhainen kataluus, ja aika ajoin Ingelius höystää tekstiä huumorilla ja ironialla.

Romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, mutta teos sai myös virikkeitä nuoren Ingeliuksen kuulemista huhuista. Ne kertoivat Porin lähistöllä Ulvilan pitäjässä sijainneesta Koiviston ratsutilasta ja siellä vuonna 1839 sattuneesta ikävästä tapauksesta, joka johti epävarmoiksi jääneisiin rikosepäilyihin. Koiviston kartanon jylhää kaksikerroksista päärakennusta kutsuttiin kansan suussa 1800-luvulla Harmaaksi linnaksi, mistä Ingelius lainasi romaanilleen nimen. Kirjassa Koiviston nimi vaihtui sitten Ristilään. Millaisesta tapauksesta oli kyse, siitä lukija voi nyt ottaa halutessaan selvää lukemalla vaikkapa tuon kauhuromaanin uusimman suomennoksen ja siihen laaditut jälkisanat!

Jukka Sarjala

Lähteet:

Det gråa slottet. Original af förf. till Granriskojan. Åbo: J. W. Lillja & Co, 1851.

Axel Gabriel Ingelius, Harmaa linna. Suomentanut Eeva-Liisa Järvinen. Jälkisanat Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus Oy, 2009.

Jukka Sarjala, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

1800-luku

Kirjatoukan elämää

Kommentoi

Keskiaikaa käsittelevän Ruusun nimi –romaaninsa esipuheessa Umberto Eco siteeraa Tuomas Kempiläistä: “Kaikesta olen etsinyt rauhaa enkä ole sitä muualta löytänyt kuin yksinäisessä nurkassa luetusta kirjasta.” Varmasti kaikki kirjanystävät voivat hyväksyä tämän alankomaalaisen mystikon ja skolastikon huomautuksen, mutta erityisen hyvin se luonnehtii Turussa 1810-luvulla opiskelleen Anders Johan Sjögrenin elämäntapoja.

Anders Johan Sjögren (1794–1855). Teoksesta G. Heinricius, Anteckningar om Immanuel Ilmoni, 1912.

Anders Johan Sjögren oli kotoisin Iitin pitäjästä, kävi koulunsa Loviisassa ja Porvoossa ja siirtyi Keisarilliseen Turun yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1813. Mukanaan uuteen asuinkaupunkiinsa hän toi kirjalaatikkonsa ja intohimoisen lukuharrastuksensa. Hän oli elänyt kouluvuosinaan varsin eristynyttä elämää – niin eristynyttä, että Porvoon kymnaasin lehtori Magnus Alopaeus lausui hänelle kunnioittavat jäähyväissanat: “Teillä näyttää oikein olevan taipumus paikoillanne istumiseen ja kamarissa tuumailuun.” Sjögren ei vieraillut seurapiireissä tai teatteriesityksissä eikä pitänyt kortinpeluusta. Kirjat veivät hänen aikansa, ja niin kävi aluksi myös Turussa.

Sjögreniltä on säilynyt mittava päiväkirjasarja, noin 8 300 sivua koko elämän ajalta. Se kertoo tarkasti kirjoittajansa jokapäiväisistä tapahtumista ja askareista myös opiskeluajalta Turussa ja on siten arvokas lähde 1800-luvun alun ylioppilaselämästä. Sjögrenillä oli tapana merkitä ylös ostamiensa, lainaamiensa ja lukemiensa kirjojen ja lehtien tiedot. Lisäksi hän käytti päiväkirjaa muistiinpanojen tekemiseen. Se sisältää tiivistelmiä ja suorasanaisia lainauksia kirjoista ja lehdistä satojen sivujen laajuudelta. Siksi Sjögren-tutkija Michael Branch on nimittänyt sitä kulttuurihistorialliseksi hakuteokseksi, jonka tarkoitus oli kasvattaa kirjoittajansa mahdollisuuksia sopivien yliopistokurssien ja luentojen valitsemisessa.

Turussa Sjögren pänttäsi päähänsä tietysti ajan akateemista kurssikirjallisuutta, muun muassa Kreikan ja Rooman klassillisia teoksia, mutta niiden ohella hän tutustui maantieteeseen, matkakuvauksiin, historiaan, romaaneihin ja näytelmiin. Vuonna 1815 hän tunnusti lukevansa oikeastaan mitä vain mieli teki, koska ei ollut vielä päättänyt elämänurastaan. Tällainen monipuolisuus kuitenkin enteili tulevaa, sillä Turun vuosien jälkeen Sjögrenistä kehittyi Venäjällä kuuluisa etnografi ja tutkimusmatkailija.

Jukka Sarjala

Lähteet:

Jukka Sarjala, “Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 119:3 (2021) s. 275–287.

Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Michael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Helsingfors: Nationalbiblioteket, 2020. [https://www.doria.fi/handle/10024/177355]

1900-luku

Pahuus puhutti 1980-luvulla

Kommentoi

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.

Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.

Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.

Seminaarijulkaisun tummasävyinen kansi oli Totti Tuhkasen käsialaa. Takakannen mukaan puheenvuorot luotaavat syvältä aikamme henkistä ilmapiiriä ja sitä muokkaavia traditioita. 

Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.

Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla. 

Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.

Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus. 

Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.

Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.

Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.

Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.