Avainsana-arkisto: kirjakulttuuri

Kauppias Josef Petrej ja kirjarahdit

Varakas turkulainen kauppias Josef Petrej syntyi vuonna 1660 Loimaalla ja sai Turussa porvarisoikeudet vuonna 1695. Hän kuoli Turun vanhimpana suomalaisena porvarina 15.1.1735. Hän keskittyi kaupankäynnissään hankkimaan tuotteita maaseudun talonpojilta ja viemään niitä kuutollaan eli saaristolaivallaan Ruotsiin. Paluurahtina hänellä saattoi olla muutakin, kuin suolaa ja kankaita.

Tämän vuoden 1725 virsikirjan arkit ovat Henrik C. Merckellin painamia sivuja, jotka on sidottu kirjaksi. Ne eivät siis ole Josef Petrejn Ruotsista tuomia sivuja. Kansalliskirjasto.

Olipa rahdin tilaaja kuka tahansa, Petrej oli tarkka siitä, että hänelle kuuluvat maksut suoritettiin ennen kuin hän luovutti lastin tilaajan haltuun. Hän joutui tästä tavastaan riitaan jopa herra piispa ja tohtori Johannes Gezeliuksen kanssa. Piispan valtuutettu ylioppilas Johan Degerman valitti Turun raastuvassa marraskuussa 1711, ettei Petrej suostunut luovuttamaan herra piispan Tukholmasta tilaamaa kirjapainolaitosta ennen kuin sai siitä rahtimaksuna 150 kuparitaaleria. Degermanin mukaan hinnaksi oli sovittu vain 120 taaleria tukholmalaisen kirjanpainaja Henrik Christopher Merckellin kanssa. Petrej kertoi puolestaan sopineensa Merckellin kanssa, että hän saisi pyytää rahdista haluamansa summan, kun se olisi lastattu ja toimitettu turvallisesti perille. 

Merckellin mukaan Petrej sanoi Tukholmassa, ettei voinut rahdata kirjapainoa 120 taalarin liian halvasta maksusta. Koko kirjapaino ei edes mahtunut täyteen lastattuun kuuttoon, vaan osa siitä lastattiin Mickel Naulin alukseen. Kun Petrejlle toimitettiin raastuvanoikeuden tuomio asiassa, sysäsi hän sen pois ja ilmoitti, ettei huolinut sitä. Se oli kuitenkin annettu viralliselle leimapaperille, joten oikeus määräsi Petrejlle sakon oikeuden loukkaamisesta. Saman kuun 29. päivänä Petrejn valtuutettu pyysi saada päämiehensä takavarikoidut tinavadit takaisin. Oikeus ilmoitti, että Petrej saisi ne takaisin lunastettuaan hyljeksimänsä oikeuden tuomion kolmella hopeataalerilla.

Sattuipa niinkin, että Petrejn tuomat tavarat jäivät hänen käsiinsä. Tammikuussa 1725 raastupaan tulivat kaupunginviskaali Nils Gedich sekä kirjansitojamestarit Kristian Trapp, Niclas Erland ja Johan Gummerus, jotka syyttivät Petrejtä luvattomasta kirjojen myymisestä. Tuolla kertaa Petrejtä edusti oikeudessa vain yksinkertainen teinipoika Simon Lindberg, joka sanoi Petrejn olevan muissa tehtävissä talonpoikien kanssa, koska oli markkina-aika. Petrej oli lisäksi huonovointinen, joten asiaa ei voitu käsitellä enempää tuolla kertaa. Häntä syytettiin jatkossa maaherra Otto Reinhold Yxkullin kirjeen perusteella painettujen arkkien tuomisesta maahan, sitomisesta kirjoiksi ja myymisestä. Täten hän vahingoitti kirjansitojien ammattikuntaa. Petrejn kirjat olivat 200 suomenkielistä virsikirjaa ja 70 katekismusta ja ne päätettiin takavarikoida välittömästi kirjansitoja Petter Södermanin haltuun. 

Seuraavaksi Petrej lähetti oikeuteen valtuutettunsa ja vuokralaisensa sotatuomari Jakob Östmanin, joka ilmoitti oikeudelle, että Petrej toi kyseiset kirjat Tukholmasta kirjanpainaja Merckelliltä kirjansitoja Trappin laskuun. Trapp ei kuitenkaan hyväksynyt Merckellin 15. tammikuuta päiväämää 600 kuparitaalarin laskua, ja siksi Petrej yritti myydä kirjat Södermanille. Kirjansitojat valittivat, että hän antoi itse sitoa kirjoja ja Gummerus näki Petrejn pojan myyvän niitä Hämeenlinnan markkinoilla. Österman sanoi Petrejn kyllä tarjonneen hänelle takavarikoituja kirjoja, mutta hän ei ostanut niitä. Kirjansitojien mukaan Petrej ilmoitti myyvänsä kirjansa markan halvemmalla kappaleelta kuin kirjansitojat. Trappia haluttiin kuulla kirjatilauksestaan, mutta hän oli estynyt. Hän ei ollut paikalla seuraavanakaan päivänä, sillä hänen oli sidottava joitakin lääninkansliasta saapuneita akteja. Trapp tuli oikeuteen vasta 25. helmikuuta ja kielsi täysin saaneensa Petrejltä mitään laskua kirjoista. 

Maaliskuun 12. päivä 1725 kirjansitoja Söderman kertoi myyneensä 30 Petrejn virsikirjoista ja häntä kiellettiin myymästä niitä enää lisää ennen jutun loppuun käsittelemistä oikeudessa. Kuusi päivää myöhemmin Petrej kertoi oikeudelle tarjonneensa kirjoja ostettavaksi Gummerukselle, mutta tämä piti niitä liian kalliina. Petrej tarjosi niitä myös Trappin pojalle, joka sanoi, että hän ilmoittaisi asian virallisena syyttäjänä toimivalle kaupunginviskaalille. Kirjansitojat olivat muutoin sitä mieltä, että he tulivat toimeen ilman Petrejn heille hankkimia kirjoja, sillä he saivat niitä muualta halvemmalla. Petrejllä oli mielestään oikeus myydä Merckelliltä tavaroistaan maksuksi saamiansa kirjoja, mutta kirjansitojat huomauttivat, ettei hänellä ollut oikeutta myydä sidottuja kirjoja. Oikeus totesi lopulta Petrejn rikkoneen kirjansitojien ammattikunnan oikeuksia ja hänet tuomittiin 40 hopeamarkan sakkoon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki, KA)

KA z:80, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 11.11.1711, s. 478v−479v; 13.11.1711, s. 488−488v; 29.11.1711, s. 519−519v.

KA z:86, TRO 23.1.1725, s. 71−72; 28.1.1725, s. 92−97; 29.1.1725, s. 97−98; 30.1.1725, s. 109; 25.2.1725, s. 228−229; 11.3.1725, s. 319−321; 12.3.1725, s. 322−324; 13.3.1725, s. 330−331; 15.3.1725, s. 343−344; 18.3.1725, s. 366−373; 19.4.1725, s. 517−519.

Kirjoja Turun kaduilla

Maanantaina, helmikuun 13. päivänä kirja putoaa kadulle akatemian ja pienen Luostarikadun välillä. On vuosi 1815 ja Turussa päivällisaika. Kadonnut kirja käsittelee heprean kielioppia ja omistajalla olisi opukselleen vielä tarvetta, sillä seuraavalla viikolla ilmestyy kaupungin sanomalehdessä katoamisilmoitus. Kirjan löytäjää pyydetään palauttamaan teos Isolla Kirkkokadulla sijaitsevaan ”kirjalaatikkoon” (Boklådan), joksi Frenckellien kirjakauppaa tuolloin kutsuttiin.

Frenckell-suvun kirjakauppa Turussa 1900-luvun alussa. Museovirasto.      

Tämänkaltaisia ilmoituksia kadotetuista kirjoista julkaistiin Turun lehdessä ajoittain 1800-luvun alussa. Julkaisualustana toimi Frenckellin kirjapainon tuote, Åbo Tidning– tai Åbo Allmänna Tidning -nimellä tunnettu lehti. Kirjojen omistajat olivat saattaneet pudottaa opuksensa liikkuessaan kaupungilla, vaikkapa etsiessään päivällispaikkaa, kuten heprean kielioppia mukanaan kantaneelle (oletettavasti akateemiselle) henkilölle oli mahdollisesti tapahtunut. Aina kirjan katoamispaikka ei ollut määriteltävissä kadun tarkkuudella. Koordinaateiksi voitiin ilmoittaa esimerkiksi Kupittaan ja kaupungin välinen alue. Tai toisaalta niinkin tarkka paikka kuin tuomiokirkko. Sieltä katosi psalmikirja vuonna 1810.

Kaupungin sanomalehdessä julkaistiin myös ilmoituksia löydetyistä kirjoista. Kadulle pudonnut kirja oli poimittu talteen ja sen sai tulla noutamaan ilmoituksessa mainitusta osoitteesta. Vaihtoehtoisesti löytäjä saattoi toimittaa kirjan esimerkiksi Frenckellien puotiin odottamaan omistajaansa. Tällaisten kadotettuja tai löydettyjä kirjoja koskevien yksittäisten ilmoitusten lisäksi lehdessä saatettiin peräänkuuluttaa aikanaan lainaan annettuja kirjoja, joita ei ollut saatu takaisin. Näin kävi esimerkiksi herra Collanille, joka huhtikuussa 1802 julkaisi etsintäkuulutuksen eräästä kirjastaan, jonka oli antanut lainaan ystävälleen. Laina oli ilmeisesti pitkittynyt, sillä nyt Collan ei enää kyennyt muistamaan, keneltä ystävistään hänen tulisi lainaa karhuta. Kirjan hän kyllä muisti. Se käsitteli moraalisia ajatuksia.

Heli Heino

Teksti pohjautuu tietoihin, jotka on julkaistu teoksessa Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Gaudeamus 2024. Kirjan ovat kirjoittaneet Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs ja Heidi Hakkarainen.

Kirjatoukan elämää

Keskiaikaa käsittelevän Ruusun nimi –romaaninsa esipuheessa Umberto Eco siteeraa Tuomas Kempiläistä: “Kaikesta olen etsinyt rauhaa enkä ole sitä muualta löytänyt kuin yksinäisessä nurkassa luetusta kirjasta.” Varmasti kaikki kirjanystävät voivat hyväksyä tämän alankomaalaisen mystikon ja skolastikon huomautuksen, mutta erityisen hyvin se luonnehtii Turussa 1810-luvulla opiskelleen Anders Johan Sjögrenin elämäntapoja.

Anders Johan Sjögren (1794–1855). Teoksesta G. Heinricius, Anteckningar om Immanuel Ilmoni, 1912.

Anders Johan Sjögren oli kotoisin Iitin pitäjästä, kävi koulunsa Loviisassa ja Porvoossa ja siirtyi Keisarilliseen Turun yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1813. Mukanaan uuteen asuinkaupunkiinsa hän toi kirjalaatikkonsa ja intohimoisen lukuharrastuksensa. Hän oli elänyt kouluvuosinaan varsin eristynyttä elämää – niin eristynyttä, että Porvoon kymnaasin lehtori Magnus Alopaeus lausui hänelle kunnioittavat jäähyväissanat: “Teillä näyttää oikein olevan taipumus paikoillanne istumiseen ja kamarissa tuumailuun.” Sjögren ei vieraillut seurapiireissä tai teatteriesityksissä eikä pitänyt kortinpeluusta. Kirjat veivät hänen aikansa, ja niin kävi aluksi myös Turussa.

Sjögreniltä on säilynyt mittava päiväkirjasarja, noin 8 300 sivua koko elämän ajalta. Se kertoo tarkasti kirjoittajansa jokapäiväisistä tapahtumista ja askareista myös opiskeluajalta Turussa ja on siten arvokas lähde 1800-luvun alun ylioppilaselämästä. Sjögrenillä oli tapana merkitä ylös ostamiensa, lainaamiensa ja lukemiensa kirjojen ja lehtien tiedot. Lisäksi hän käytti päiväkirjaa muistiinpanojen tekemiseen. Se sisältää tiivistelmiä ja suorasanaisia lainauksia kirjoista ja lehdistä satojen sivujen laajuudelta. Siksi Sjögren-tutkija Michael Branch on nimittänyt sitä kulttuurihistorialliseksi hakuteokseksi, jonka tarkoitus oli kasvattaa kirjoittajansa mahdollisuuksia sopivien yliopistokurssien ja luentojen valitsemisessa.

Turussa Sjögren pänttäsi päähänsä tietysti ajan akateemista kurssikirjallisuutta, muun muassa Kreikan ja Rooman klassillisia teoksia, mutta niiden ohella hän tutustui maantieteeseen, matkakuvauksiin, historiaan, romaaneihin ja näytelmiin. Vuonna 1815 hän tunnusti lukevansa oikeastaan mitä vain mieli teki, koska ei ollut vielä päättänyt elämänurastaan. Tällainen monipuolisuus kuitenkin enteili tulevaa, sillä Turun vuosien jälkeen Sjögrenistä kehittyi Venäjällä kuuluisa etnografi ja tutkimusmatkailija.

Jukka Sarjala

Lähteet:

Jukka Sarjala, “Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 119:3 (2021) s. 275–287.

Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Michael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Helsingfors: Nationalbiblioteket, 2020. [https://www.doria.fi/handle/10024/177355]