Opiskelu – Sivu 2 – Histofriikki

Histofriikki ja Suomen historian kesä 1999 – Histofriikki 20 vuotta

”JULKAISU, nimi ei tiedossa, pituus n. 20 s., lisäksi kannet = yht. 24 sivua. ilm. n. 15.8. (=1.9.) Yksi juttu n. 2 s. – 2,5s. Otsikot ja kuvitus olisivat ensiarvoisen tärkeitä. Ja se, että sisällössä … on nykyisestä historiantutkimuksen tilanteesta ja tuloksista. Mikä on kiinnostavaa. Haettava eksistentiaalista relevanssia!!!!! Teemat: Opiskelu, jatko-opiskelu, työelämän tulevaisuudet, tutkimusryhmät.”

Tällaisen alkuluonnoksen olen tallettanut vuoden 1999 kesätyökansioon. Oli kesäkuu ja olin päässyt Suomen historian kesätyöntekijäksi – silloin puhuttiin valtionhallinnon harjoittelusta. Toimeksiantona oli kirjoittaa omaa gradua, valmistella konferenssia – ja ennen kaikkea ideoida ja toimittaa oppiaineelle oma julkaisu, joka esittelisi sen toimintaa.

Kulttuurihistoriassa oli jo pitkään ilmestynyt ”Kulttuurihistoria NYT!” -vuotuisjulkaisu, ja Suomen historiassa oli mietitty, että samankaltainen, mutta kuitenkin omaleimainen julkaisu olisi mukava myös Suomen historian oppiaineessa.

Taiton luonnostelua käsin. Kuva: Kirjoittajan henkilökohtaiset arkistot.

Tutkimushankkeita, tutkijaesittelyjä ja työelämäkuulumisia

Luotto kesätoimittajaa kohtaan oli kova – kävin kysymässä ohjeita muutamaan kertaan, mutta sain vastaukseksi, että voisin ideoida sisällön varsin vapaasti. Se oli yhtaikaa hienoa ja vähän pelottavaa, mutta omien koululehden toimitus- tai taittokokemusten pohjalta lähdin hahmottelemaan sisältöä. Mukaan tuli tutkijahaastatteluja, hanke-esittelyjä ja osuus ”Gradukahvien jälkeen”, johon haastateltiin eri työtehtäviin päätyneitä tuoreita tai valmistuvia maistereita.

Tältä näytti Raunistulan Sanomat, kaupunginosan historiaa tarkasteleva julkaisu, vuonna 1999. Kuva https://web.archive.org/web/20010420043652/http://www.utu.fi/hum/historia/raunistula/valikko.html

Mielestäni muualla ei aivan ymmärretty, miten kiinnostavia avauksia oppiaineessa oli tehty esimerkiksi sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian suuntaan, joten nämä valikoituivat luontevasti esittelyaiheiksi, samoin Kari Teräksen vetämä Raunistulan sähköistämis -hanke, monivuotinen hieno virtuaalinen historiahanke, joka ansaitsisi löytyä muutenkin kuin vanhana pikku-uutisena.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua

”Onko oppiaineessa valokuvakokoelmia? Pitänee ottaa joitakin kuvia. Mustavalkoiset vaan ovat kovin synkkiä… Yliopiston ehkä omistamalla digitaalikameralla kuvat -> digitaalimuotoon suoraa päätä, eikä mitään skannauksia???!!!”

Vuonna 1999 ei vielä räiskitty mielin määrin kännykkäkuvia. Kuvat piti ottaa omalla järjestelmäkameralla, teettää paperisiksi ja skannata. Byrokraattisen vaivan minimoimiseksi käytin omia ja poikaystävän ottamia kuvia. Paperille kehittämisen jälkeen ne piti skannata, ja osa niistä on aika rakeisia. Kansikuvaan sain tutorlapseni ja ainejärjestön hallitustoverin, Iiris Virtasalon.

Myös taitto piti tehdä itse – silloinen ohjelma oli nimeltään Pagemaker. Palautin mieleeni koululehden toimittamisesta tutut säännöt kuvien sijoittelusta ja palstojen rakentamisesta. Vaikutteita ei voinut googlata pilvin pimein, vaan hain taiton esikuvat oppiaineen kahvihuoneeseen saapuvista lehdistä. Kesätyökansioon on kopioitu näytteeksi Kanavaa, Yliopisto- ja Tieteessä tapahtuu -lehteä, joista Kanava näyttää antaneen suurimmat vaikutteet.

Muistojen bulevardi

Luultavasti kesätyössä riitti vauhtia ja stressinaihetta – kesätyökansion muistiinpanot palauttavat mieleen, että kokonaisuus vaati paljon miettimistä sisällöstä fonttivalikoihin ja painotalotilaukseen. Muistoissa päällimmäisenä on kuitenkin kesäisten päivien lämpö ja pituus, ja utelias perehtyminen yliopistolliseen työyhteisöön.

Suomen historian oppiaine sijaitsi tuolloin Juslenian ylimmässä kerroksessa, joka oli melko autio kesäkuusta elokuun puoliväliin. Muiden kesätyöntekijöiden ja muutaman tutkijan kanssa hallitsimme käytäviä, ja seminaarikirjastossa ja varastoissa riitti ihmeteltävää ja vanhojen hankkeiden ja julkaisujen kerrostumia.

Lomaileva apulaisprofessori Ulla Heino lainasi suurta työhuonettaan, jonne linnoittauduin Finlands medeltidsurkunder –lähteiden kanssa – gradu syntyi vielä paperisen laitoksen avulla, nykyäänhän aineisto on saatavilla digitaalisena versiona osoitteesta http://df.narc.fi/

Seuraavana kesänä olin jo väitöskirjatutkija. Nyt voin nähdä Histofriikissa monenlaisia tulevaisuuden aihioita – tutkimusaiheita, tulevia kollegoja, opiskeluaikaisten kaverien työurien alkuja. Kesätyökansioon on päätynyt monien myöhempienkin vuosien Histofriikkeja. Monet ihmiset ovat vaihtuneet ja teknologia muuttunut, mutta varmasti edelleen kesäinen yliopisto tuo työhön oman tunnelmansa.

Ja tältä se sitten näytti, Unipapsin mankelista ulos tultuaan. Kuva: Anu Lahtinen.

Rakkaan lapsen nimi

Mutta mistä nimi? Kesätyökansion mukaan sitä on pähkäilty pitkään ja hartaasti. Turvauduin lopulta opiskeluaikaisen ystäväni, toimittajana työskennelleen opiskelija Kanerva Eskolan ideointikykyyn. Kanerva, joka päätyi myöhemmin Atenan kustannustoimittajaksi pohtimaan otsikointeja ja toimitteita, pallotteli erilaisia nimityksiä ja lopulta pulpahti pintaan nimi, joka mielestämme yhdisti historiantutkimuksen ja historian tosiystävän innostuksen: Histofriikki.

Anu Lahtinen

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti (TY) sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti (HY), joka hoitaa historian professuuria Helsingin yliopistossa.

Gradu on oppimisprosessi

Jatkosota. En ollut ajatellut tehdä mitään siihen liittyvää tutkimusta. Sitten löysin vaarini kaapista hänen isänsä Niilo Syväniemen jatkosodasta ottamiaan valokuvia ja vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetut muistelmansa. Gradussani tutkin valokuvista suomalaisten sotilaiden jaettua kokemusta vihollisesta ja sodan maisemasta.

Graduni aineistona on kahden sotamiehen, Niilo Syväniemen ja Antti Gunnar Salosen, jatkosodasta ottamia epävirallisia valokuvia, joita miehet kauppasivat eteenpäin. Jatkosodan virallisesta dokumentoinnista huolehti Tiedotuskomppania – kaikilla muilla täytyi olla valokuvaamiseen erityislupa. Salosen kuvakauppa oli hyvin laajamittaista ja hänellä olikin kuvauslupa kohdillaan. Syväniemi kauppasi kuvia lähinnä lähipiirilleen, jolloin ylemmän tahon hiljainen hyväksyntä riitti. Kuvakaupan avulla pystyin selvittämään sotilaille merkityksellisimmät kuva-aiheet ja pääsin näin käsiksi heille tärkeisiin jaettuihin kokemuksiin. Ostetuimmat kuva-aiheet liittyivät vihollisiin ja maisemiin.

Aleksanteri Syväriläisen Pyhän Kolminaisuuden luostari. Maisemakuva luostarista oli suosittu Syväniemen sotatovereiden keskuudessa. Kuva: Niilo Syväniemi.

Graduni yhtenä saavutuksena voisin pitää kuva-aineiston tarkastelua kokemushistorian metodien valossa. Kuvia on historiantutkimuksessa pidetty pitkään vaikeasti tulkittavina – tai lähinnä liian monitulkintaisina. Jokainen katsoja näkee kuvan yksilöllisellä tavallaan. Lisäksi kokemushistorian tutkimuksessa on painotettu verbaalisen ilmaisun merkitystä. Samalla kuitenkin on todettu, että jotain jää aina kielen ulottumattomiin. Mielestäni valokuvat kertovat juuri niistä kokemuksista, joita on ollut vaikea pukea sanoiksi. Miten tutkija sitten onnistuu purkamaan tällaisen visuaalisen esityksen suulliseen muotoon, onkin asia, josta voidaan olla montaa mieltä. Välillä tunsinkin vieväni tulkintaa varsin pitkälle. Toisaalta joskus on uskallettava lähelle reunaa antaakseen muille mahdollisuuden kritiikkiin ja keskusteluun, jotka vievät tiedettä eteenpäin.

Lopulta tutkimukseni kiertyi valokuvan ja muistin väliseen liittoon. Niilo Syväniemi ei muistelmissaan mainitse sotavalokuviaan, vaikka kertoo muuten vuolaasti sodan päivittäisistä tapahtumista. Näin oli myös Salosen kohdalla, joka ei sodan jälkeen palannut ottamiinsa valokuviin, mutta kertoi tarinoita niiden ulkopuolelta. Kuva on voimakas viesti. Niinpä henkilö, joka haluaa hallita muistonsa ja säilyttää tapahtumiin emotionaalisen etäisyyden, turvautuu mieluummin tekstiin kuin valokuviin. Kuvissa on voimaa.

Kuvien voima ja jopa kyyneleet saattavat yllättää tutkijankin. Välillä piti pysähtyä käsittelemään tunteita, joita sotilaiden kokemukset herättivät, pystyäkseni taas jatkamaan tutkijan roolissa. Näin kävi useampaan otteeseen Niilo Syväniemen kuvien ja muistelmien kohdalla, koskettaahan hänen tarinansa myös minun tarinaani. Sukulaisuus nosti eteen monia etiikan kysymyksiä, jotka kasvattivat tutkijana. Tunteita pidetään usein tutkimusta haittaavana tekijänä, mutta mielestäni empatia ei ole pelkästään huono asia. Se on myös kunnioitusta heitä kohtaan, jotka ovat kerran täällä eläneet. Toki tutkijan on tunnistettava nuo tunteet ja ymmärrettävä niiden vaikutus omaan ajatteluun.

Venäläinen vanki sytyttää Niilo Syväniemen tupakan luostarin takana. Kuva: Niilo Syväniemen kokoelma.

Entä itse työskentelyprosessi? Gradun kirjoittaminen vaatii aikaa. Tuona aikana saattaa elämä laittaa opiskelijalle mutkia matkaan ja kapuloita rattaisiin. Silloin on hyvä miettiä, mikä elämässä on tärkeintä. Ei gradu ainakaan. Gradu ei ole elämäntyö.

Onneksi apua saa, moneenkin asiaan, kun sitä uskaltaa pyytää. Gradun parissa, ja muutenkin, kynnys avun hakemiseen kannattaa pitää matalana – onhan työn ohjaus opiskelijan oikeus. Sitä paitsi, miten voisit osata täydellisesti jotain, minkä teet ensimmäistä kertaa? Unohda siis kaikki itsekriittisyys, olet siitä huolimatta tarpeeksi kriittinen kuitenkin. Gradu on oppimisprosessi. Virheet, epävarmuus ja solmukohdat ovat sen eteenpäin vievä voima. Niin epämukavaa kuin se onkin. Ja muista, ohjaajat ja ystävät kertovat ehdotuksiaan, mutta työn luonteen ja pisteen paikan määrittelet sinä.

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta.

Tervetuloa uusi opiskelija!

Tapasin hiljattain ystäväni, joka opiskelee kolmatta vuotta matematiikkaa Helsingin yliopistossa. Vaihtaessamme kuulumisiamme kysyin ystävältäni, miten hänen opintonsa sujuvat ja mitä niihin ylipäätään kuuluu. Ystäväni kertoi, että he pääasiassa todistavat ja tutkivat asioita ja että matematiikan opiskelijalta on turha odottaa sitä, että hän osaisi toimittaa vaivatta päässään jonkin laskutoimituksen. Sitä he eivät nimittäin opinnoissaan tee. Samastuin ystävääni, sillä minä en muista vuosilukuja.

Keskustelumme (vuosi)luvuista oli tietenkin humoristisen kärjistettyä, mutta siinä piili jokin osa totuutta. Historia ja matematiikka ovat ainakin päältä päin katsottuna kovin erilaisia tieteenaloja, mutta keskustelumme osoitti, että niissä on myös paljon samaa. Historioitsijat eivät etsi absoluuttisia totuuksia, sillä niitä ei menneisyydestä voi löytää. Sen sijaan esitämme erilaisiin alkuperäislähteisiin perustuvia valistuneita arvauksia edes yrittämättä rekonstruoida mennyttä täydellisesti. Kukaan ei voi kertoa meille, mitä todella tapahtui – ja siitä huolimatta yritämme sinnikkäästi saada selville juuri sen, mitä todella tapahtui.

Tämä paradoksi kuulostaa kenties lannistavalta, luultavasti ainakin kummalliselta. Aikaisempi historian opiskelu peruskoulussa ja lukiossa on nimittäin ollut juuri faktojen ja joissain määrin myös vuosilukujen opettelemista. Ystäväsi, sukulaisesi ja tuttavasi todennäköisesti odottavat, että osaat jo ensimmäisenä opiskeluvuonna luetella sujuvasti ulkoa maailmanhistorian tapahtumat aina antiikin ajoista Neuvostoliiton romahtamiseen. Valitettavasti joudut tuottamaan heille pettymyksen, sillä historian opiskelu yliopistossa on hyvin erilaista verrattuna aiempaan kouluhistoriaan. Yliopisto ei nimittäin ole koulu vaan paikka, jossa tehdään tiedettä ja tutkimusta. Tämä tarkoittaa tiedon tuottamista ja olemassa olevan tiedon arvioimista kriittisesti yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa.

Olet kuitenkin valinnut hyvän paikan tulla opiskelemaan historiaa, ja onnittelen sinua lämpimästi opiskelupaikastasi. Turussa historia on kirjaimellisesti kaikkialla ympärilläsi, olemmehan Suomen vanhimmassa kaupungissa, joka on jo miltei 800 vuotta vanha. Liityt siis siihen tuhat- ja taas tuhatpäiseen joukkoon, joka on aikojen saatossa kulkenut pitkin kaupungin katuja.

Onnittelen sinua toisestakin syystä: historia on nimittäin mitä erinomaisin ja tärkein aihe ymmärtää ja opiskella erityisesti 2000-luvulla. Maailma tarinallistuu kovaa vauhtia, ja kertomukset leviävät kaikkialla ympärillämme. Totuudella ei niinkään ole väliä, kunhan vain kertomusten herättämät tunteet tuntuvat meistä oikeilta. Konkreettinen ja tunnetuin esimerkki tästä on Donald Trump, ja olemmekin eläneet jo jonkin aikaa valeuutisten, mis- ja disinformaation aikakautta.

Pääset nyt tekemään oman osasi, hyödyntämään ja tuottamaan vankkaa tutkimustietoa sekä suhtautumaan kriittisesti jo olemassa olevaan tietoon. Opintojesi aikana sinulle kertyy työkalupakki, johon keräät monenlaisia keinoja ja tapoja yrittää ymmärtää ja jäsennellä maailmaa ympärilläsi. Nämä työkalut eivät välttämättä ole juuri vuosilukuja, vaikka niistäkin voi olla hyötyä. Vuosilukujen opettelemisen sijaan tutustut erilaisiin historian lähestymistapoihin ja historianfilosofiaan, ja tämän ohella sinulle muodostuu kokonaiskuva Suomen, Euroopan ja maailman historiasta. Klassinen ajatus on, että nykyisyyttä ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä menneisyyttä. Se on klassikko siksi, koska se on totta.

Toivon sinulle antoisia opiskeluvuosia, tutkimusmatkaa Turkuun, itseesi, opiskeluun ja ennen kaikkea historiaan. Heittäydy historian virran vietäväksi, muista kyseenalaistaa, rohkaistu ajattelemaan ja nauti ajastasi historian opiskelijana Suomen Turussa!

Noora Viljamaa

Kirjoittaja on viidennen vuoden opiskelija, oppiaineen harjoittelija ja Histofriikin päätoimittaja kesällä 2019.

Koulutuspolitiikka kiinnostaa

Kopon taustaa

Historian henkilökunnalla ja opiskelijoilla on ollut perinteisesti hyvät suhteet. Asia, jossa läheisyys tulee esille eniten, on varmasti koulutuspolitiikka. Opetushenkilökunta ja opiskelijat ovat yhteydessä varsinkin historian ainejärjestön Kritiikin hallituksen koulutuspoliittisten vastaavien kautta. Koulutuspolitiikan konsepti saattaa silti varsinkin ensimmäisten vuosien opiskelijoille kuulostaa hankalalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Tätä ennakkoluuloa haluan lähteä murtamaan tässä artikkelissa. Haastattelin historian opiskelijoiden ainejärjestö Kritiikki ry:n nykyisiä koulutuspoliittisia vastaavia Janne Backströmiä ja Aleksi Karvosta, sekä edellisen vuoden kopoja Veera Semiä ja Mikko Sairaa. Kysyin myös opetushenkilökunnan näkemystä asiaan Suomen historian opintoneuvojalta Mari Välimäeltä.

Kaikkia Kritiikin kopoja yhdisti kiinnostus opintoasioihin vaikuttamiseen, minkä vuoksi he olivat lähteneet pestiin. He olivat kaikki myös kiinnostuneita ylläpitämään lämpimiä välejä henkilökunnan kanssa. Kopo pääsee myös näkemään sitä, mitä yliopiston toiminta käytännössä on, ja mitä yliopistolla arkipäivänä tehdään, mainitsi Aleksi.

Kritiikin tämän vuoden kopo Aleksi Karvonen kehottaa laittamaan kopoille viestiä rohkeasti, oli asia sitten sivuaineista, historian opinnoista tai muusta yliopistoon liittyvästä. Kuva: Aleksi Karvonen.

Mitä kopo sitten käytännössä tekee? Kopo huolehtii opiskelijoiden edellytyksistä opiskella, Aleksi tiivistää. Kopot ovat jäsenistön ääni opintoasioissa, mainitsee Janne. Kopon tehtäviä ovat myös kokoustaminen ja erilaisissa yliopiston elimissä mukana oleminen. Näitä ovat muun muassa oppiainekokoukset ja TYYn koponeuvosto, kertoo Veera. Kokouksissa istuminen vaatii kuitenkin paljon taustatöitä. Ennen kokousta pitää tarkistaa esityslistan sisältö, ja tarkistaa omat taustatiedot asioista. Jos niistä on epävarmuutta, henkilökunta on aina selventänyt asioita, täydentää Mikko.

Kopon tehtävänä on myös tiedottaa opiskelijoita koskevista asioista. Kuukausittain ilmestyvä Oppiainekokouksissa kuultua –sähköposti tiivistää oppiainekokouksissa käydyt keskustelut. Tiedottamisessa on työtä, sillä kaikesta saadusta tiedosta pitää ottaa olennainen ja muuttaa tiedot sellaiseksi, että hekin, joita koulutuspolitiikka ei yleensä kiinnosta, ymmärtävät, kertoo Veera. Samoin viime vuonna uutena asiana tullut opiskelijoille suunnattu kopokysely kerää palautetta opinnoista, johon kopot tarttuvat.

Hyvät käytänteet, kopojen vahva asema oppiaineessa ja asioita seuraavat opiskelijat ovat kaikkien etu, miettii viime vuoden kopo, nykyinen puheenjohtaja Veera Semi. Kuva: Hanne Helminen.

Kritiikin kopotoiminta on hyvin aktiivista. Isommissakin ainejärjestöissä saattaa olla paljon pienempää kopotoimintaa, kertoo Aleksi. Toimintaa on tehty pitkään ja aktiivisesti ja se heijastuu nykypäivään. Kaksi kopoa, jotka toimivat kaikkien historia-aineiden kanssa, on toimiva konsepti, pohtii Janne. Kopot saavat näin hyvän kokonaiskuvan kaikista historia-aineista.

Miksi kiinnostua koulutuspolitiikasta?

Oppiaineen näkökulmasta kopot lyhentävät välejä opiskelijoihin. Heidän avullaan saadaan tärkeää palautetta esimerkiksi kursseista tai opetussuunnitelmasta. Opiskelijat huomaavat asioita, joita luennoitsijoilta voi jäädä huomaamatta. Näin nähdään suuri kuva; mikä kursseissa toimii ja mikä ei, huomauttaa Suomen historian opintoneuvoja Mari Välimäki. Kopojen toiminnan avulla on kehitetty opetusta. Esimerkiksi uutena asiana suunnitellaan opintoihin aikaisempaan vaiheeseen viittauskäytäntöjen ja nootituksen opetus. Tätä oli opiskelijoiden keskuudessa kaivattu, sillä sen harjoittelu on aikaisemmin aloitettu vasta kandia kirjoittaessa. Nootituksen sujuva osaaminen helpottaa kandin kirjoittamista. Henkilökunta otti Jannen mukaan ehdotuksen vastaan hyvin, ja ehdotus eteni helposti eteenpäin.

Jos olet kiinnostunut koulutuspolitiikasta, hae Kritiikin hallitukseen, kannustaa Kritiikin tämän vuoden kopo Janne.

Historian henkilökunta sai kaikilta kopoilta kehuja. Jannen mukaan uusiin kopoihin haluttiin aktiivisesti tutustua ja keskusteleminen oli helppoa. Henkilökunnan kanssa dialogi oli yllättävän luontevaa ja niin professorit kuin opiskelijaedustajat ovat samalla viivalla. Esimerkiksi teitittely oli tarpeetonta ja siitä mainittiin heti alkuun. Myös tunne, että opiskelijaedustaja olisi vain yksi suuresta opiskelijamassasta, katosi nopeasti. Oppiaineissa otetaan aina syksyn lopussa selville Kritiikin uuden hallituksen kokoonpano, ja ilmoitetaan kopoille tulevan kevään oppiainekokoukset, ja samalla toivotetaan heidät tervetulleiksi, kertoo Mari. Opiskelijoille oppiainekokouksien ajankohdat tiedotetaan sähköpostilla hyvissä ajoin.

Miksi siis koulutuspolitiikkaa kannattaa seurata? Esimerkiksi oppiainekokoukset eivät ole pelkästään henkilökunnalle ja kopoille tarkoitettuja. Niissä käydään läpi opiskelijoita koskevia asioita, ja kaivataan heidän mielipiteitään. Oppiainekokouksissa saatetaan esitellä uutta henkilökuntaa, pohtia kesäharjoittelijoiden työtehtäviä ja ottaa palautetta kursseista vastaan, mainitsee Mari.

Seuraamalla ja kommentoimalla koulutuspolitiikkaa aktiivisesti osoitetaan kaikille, että meitä koskevat asiat kiinnostavat meitä, kehottaa Kritiikin entinen kopo, nykyinen varapuheenjohtaja Mikko Saira. Kuva: Mikko Saira.

Oppiainekokouksia ja yleisemminkin kopoilua Mikko vertaa ytimekkäästi sipuliin. Sen kuori ei ehkä vaikuta houkuttelevalta, mutta kun sitä alkaa kuoria ja etenee kerros kerrokselta, sitä innostuu yhä enemmän. Rohkeasti mukaan vain!

Kopoille voi antaa palautetta Kritiikin Kopolootaan! Kopoloota on anonyymi palautekanava, johon voi kirjoittaa palautetta niin kursseista, tenteistä, kuin opiskelun sujumisesta ylipäätänsä.

Tanja Laimi