Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2025

1900-luku

Sotilaskarkureiden värväysyritys Porthaninpuistossa

Kommentoi

Jatkosodan alun partaalla kesällä 1941 tuhannet miehet välttelivät astumista armeijan harmaisiin. He olivat saaneet kutsun ylimääräisiin harjoituksiin, eli liikekannallepano oli alkanut. Taustalla heillä oli erilaisia syitä kuten talvisodasta jääneet traumat, pasifistinen tai uskonnollinen vakaumus tai poliittinen ideologia.

Turussa toimi sodan alkamisen aikoihin Suomen mittakaavassa verrattain laaja, joskin silti jäsenistöltään pieni maanalainen kommunistinen vastarintaliike. Sen jäsenet laskelmoivat saavansa kaupungissa kesäkuisessa liikekannallepanossa kokoontuvia sotilaita ryhtymään karkureiksi ja siirtymään riveihinsä. Näin haitattaisiin Suomen armeijaa ja vahvistettaisiin omia vastarintasoluja.

Porthaninpuiston penkeillä saattoi jatkosodan aikana saada epäilyttävää seuraa. Kuva: Riku Kauhanen.

Monet vastarinnan jäsenistä olivat kuuluneet välirauhan aikana toukokuussa 1940 perustettuun Suomen-Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraan (SNS), joka lakkautettiin tammikuussa 1941.  Osaltaan seuran lakkauttamiseen oli johtanut väkivaltainen mellakka poliisien ja mielenosoittajien välillä Turussa 7.8.1940, jolloin 17 haavoittui ja yksi sivullinen kuoli. SNS:n Turun osastoon oli lakkauttamisen aikaan liittynyt arviolta 5000 jäsentä. Tämän jälkeen seuran entiset jäsenet olivat erityisen tarkkailun alaisina, ja heidän kanssakäymistään sotilaiden kanssa seurattiin Valtiollisen poliisin (Valpo) raporttien perusteella tarkkaan.

Ylimääräisten harjoitusten aikana yksi omituinen sotilaskarkureiden ”värväysyritys” tapahtui kesäkuun 20. päivänä 1941 Porthaninpuistossa, eli kirjaimellisesti silloisen poliisiaseman edessä. Tuona iltana turkulainen reservin sotamies vaimoineen istui puiston penkillä, kun seuraan tunki mieshenkilö, vaikka vapaitakin penkkejä olisi ollut tarjolla. Tunkeutuja selitti, että sotapalvelukseen menijät ovat tyhmiä, ja kertoi jo kehottaneensa monia muitakin karkaamaan.

Poliisin pöytäkirjan mukaan samalla hän moitti Suomen oloja ja valitteli sitä ”ettei muka oltu voitu pysyä ystävällisissä suhteissa Neuvostoliittoon, joka ’meitä ruokki’ ”. Mies kertoi omasta taustastaan, selitti vältelleensä sotaväkeen menoa tulemalla Helsingistä Turkuun ja aikovansa häipyä kaupungin kautta ulkomaille. Keskustelun lomassa selvisi myös, että hän oli hyvin perillä saksalaisten sotajoukoista Pohjois-Suomessa.

Puolen tunnin kuluttua puistossa käydystä keskustelusta ”kansankiihottaja” oli pidätetty. Alustavassa kuulustelussa mieheltä löytyi henkilöllisyystodistuksen ja ulkomaanpassin lisäksi SNS:n jäsenkortti. Viranomaisten Helsingistä saamien tietojen mukaan kuulusteltavana oleva oli vapautettu kokonaan sotapalveluksesta, syynä ”debilitas” eli ”heikkomielisyys”. Rikososaston alustavan kuulustelun jälkeen pidätetty sai odotella valtiollisen poliisin edustajien saapumista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Grönholm, Pertti et al. Elämää sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.

Kansallisarkisto, Turun toimipiste. Cb:12. Turun poliisilaitoksen rikososaston arkisto. Poliisitutkintapöytäkirjojen luonnokset 401–800. 1941.

1400-luku

Jumalan armosta hengellistä ravintoa

Kommentoi

Turun piispa Magnus Olai (Maunu Tavast, piispana 1412–1450) oli tyytymätön hiippakuntansa asukkaiden hartauden harjoittamisen tapoihin. Hiippakunnan esipaimenena hänen velvollisuutensa oli johdattaa heitä oikealle polulle uskon saralla. Niinpä hän kesäkuussa vuonna 1441 synodaalikonsiilissa vakuutti muut arkkihiippakunnan piispat anekirjeen tarpeellisuudesta. Kirjeessä huomioitiin, että suurten etäisyyksien ja vaikeakulkuisten teiden maassa kristityt eivät vierailleet kirkoissa niin useasti kuin olisi suotavaa; niinpä piispat rohkaisivat kaikki turkulaisia – niin kaupungin kuin hiippakunnankin asukkaita – vierailemaan Turun tuomiokirkossa ja muissa hiippakunnan seurakuntakirkoissa ja -kappeleissa. Näin he saisivat sielulleen Jumalan armosta hengellistä ravintoa.

Maunu Tavastin piispanvaakuna. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjeen lupaamien 40 päivän aneiden edellytyksenä oli aito syntien katumus ja ripittäytyminen. Aneiden tarkoitus oli ohjata kristittyjä oikealle polulle; aneet lyhentäisivät kiirastulessa kuoleman jälkeen kärsittyä aikaa. Ehtona oli lisäksi vierailla katedraalissa – tai muussa kirkossa – kirkon nimikkopyhimyksen juhlapäivänä tai kirkon vihkimispäivänä. Turun tuomiokirkko oli omistettu Pyhälle Henrikille, jonka reliikkien translaatio 18. kesäkuuta, päivää aiemmin vietettiin kirkon pyhittämisjuhlaa. Kirje onkin osaltaan tukenut tuomiokirkon kesäkuisia juhlallisuuksia. Turun tuomiokirkon toinen taivaallinen suojelija oli Neitsyt Maria. Kirje kehotti vierailemaan kirkoissa myös kaikkina Marian ja Jeesuksen juhlapäivinä. Aneet sai myös osallistumalla sunnuntaimessuun ja kuuntelemalla hartaasti saarnaa ja vierailemalla jokaisella kirkon pyhimysalttarilla. Tuomiokirkossa oli 1400-luvulla jopa useita kymmeniä eri pyhimyksille omistettuja alttareita.

Aneet saadakseen vierailijoiden tuli myös lausua Ave Maria -rukous. Ave Maria oli yksi keskiajan suosituimpia rukouksia ja maallikoiden oletettiin osaavan se. Samaisessa piispojen kokouksessa pappeja velvoitettiin lukemaan muun muassa Ave Maria -rukous kirkkokansalle joka sunnuntai äidinkielellä. ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi” lienee siis kuultu Turun tuomiokirkon seinien suojissa useasti. Vierailijoiden tuli lisäksi lahjoittaa kynttilöitä, koristeita, koruja, vaatteita, kirjoja, maljoja, liinoja, kankaita, rahaa, maata tai muuta tarpeellista kirkkojen ja alttarien ylläpitoon. Magnuksen tavoitteena lienee ollut maallikoiden opettamisen ja kirkon talouden kohentamisen ohella myös tuomiokirkon hartauselämän vilkastuttaminen. Aneiden saamisen ehtona mainittiin myös erilaiset juhlakulkueet, joita järjestettiin pyhimysten juhlapäivinä ja rukouspäivinä. Erikseen kehotettiin osallistumaan hautajaiskulkueisiin, kiertämään niiden mukana kirkkoa ja rukoilemaan vainajien sielun puolesta.

Kirjeen olivat allekirjoittaneet kaikki Uppsalan arkkihiippakunnan piispat, mutta he olivat ”taipuneet tähän päätökseen kunnioitetun veljen, Turun piispan Magnusin ja hänen kapitulinsa rukouksista ja pyynnöistä.” Perusteena päätökselleen piispat kirjoittivat, että he pitivät Jumalalle mieluisana ja hurskaana palveluksena rohkaista kristittyjä osallistumaan kirkonmenoihin, ylistämään Jumalaa ja tekemään muita hurskaita tekoja. Palkinnoksi he tarjosivat kristityille aneita ikään kuin houkuttelevina lahjoina.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

DF 2390, 2393

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimyksen Naapurina. Eletty usko myöhäiskeskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)

1900-luku

Brežnev Turussa vuonna 1961

Kommentoi

Syyskuinen Turku sai toimia päivän verran neuvostojohtaja Leonid Brežnevin (1906–1982) vierailun isäntänä vuonna 1961. Brežnev oli tuolloin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston eli parlamenttia vastaavan elimen puheenjohtaja ja virallisesti valtionpäämies. Tosiasiallista valtaa piti kuitenkin vielä kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov, jota Brežnev oli mukana syrjäyttämässä kolme vuotta myöhemmin.

Neuvostoliiton presidentti Leonid Brezhnev vierailemassa Turun yliopistolla 25. syyskuuta 1961. Kuva: V. K. Hietanen, Museovirasto.

Neuvostojohtajien vierailut noudattivat yleensä melko vakiintunutta kaavaa. Ensin hoidettiin Helsingissä viralliset seremoniat ja neuvottelut, sen jälkeen itänaapurin vieraille esiteltiin pääkaupungin ulkopuolista Suomea. Näin toimittiin myös tällä kertaa. Helsingistä alkanut vierailu kesti yhteensä yhdeksän päivää ja pääkaupungin lisäksi neuvostojohtajaa kiikutettiin Turkuun, Kemiin ja Rovaniemelle.

Turussa Brežnevin ja hänen seurueensa vierailukohteiksi olivat valikoituneet Valmetin Pansion telakka sekä Turun yliopisto. Telakalla Brežnev – entinen koneinsinööri – tuntui olevan kuin omiensa parissa keskustellessaan turkulaisten telakkatyöläisten kanssa. Suomalaiselle laivateollisuudelle osoitettujen ylisanojen lomassa hän lupaili itänaapurin pysyvän luotettavana ja pitkäikäisenä tilaajana.

Turun yliopistonmäellä neuvostojohtajalle esiteltiin kampuksen modernia korkeakouluarkkitehtuuria sekä presidentti Paasikiven mittavaa yksityiskirjastoa. Brežnev korosti yliopistoväelle pitämässään puheessa opiskelijanuorison merkitystä tulevaisuuden tekijänä ja kertoi lahjoittavansa yliopistolle 2 000 niteen kokoelman oppikirjoja ja tieteellistä kirjallisuutta.

Suomalaiset sanomalehdet seurasivat tarkkaan itänaapurin vieraiden matkaa ja siteerasivat neuvostojohtajan puheita jutuissaan.

Myös neuvostoliittolaiset sanomalehdet noteerasivat vierailun. Izvestija korosti Turun ja ystävyyskaupunki Leningradin asukkaiden lämpimiä ja ystävällismielisiä suhteita. Sen mukaan tuhannet turkulaiset olivat saapuneet rautatieaseman aukiolle  jättämään jäähyväisiä Brežneville ja koko Suomen-vierailua isännöineelle presidentti Kekkoselle rauha ja ystävyys -huutojen kaikuessa.

Pravdan lukijoille Turusta puolestaan maalattiin kuvaa yhtenä Suomen vanhimmista kaupungeista, joka oli 600 vuoden ajan toiminut alueen hallinnollisena keskuksena. Vierailun hetkellä Pravda luonnehti Turkua yhdeksi keskeisimmistä teollisuuskaupungeista ja työväenliikkeen keskuspaikoista Suomessa.

Neuvostolehdistä saattoi lukea myös vierailun tärkeimmän poliittisen tavoitteen: edistää ajatusta Pohjoismaista puolueettomana rauhanalueena ja vastustaa Naton laajenemista.

Pia Koivunen

Lähteet:

Helsingin Sanomat, 27.9.11961, Leo Shulgin, Presidentti Brezhnev tervehti Turun teollisuutta ja oppia.

Izvestija, 25.9.1961, V. Tarasov, Rukopleskanija druzei.

Pravda, 26.9.1961, Sovetskie gosti v Turku.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.

1900-luku, 2000-luku

Uuden Päivän toimituksen jäämistö kellarikomerossa

Kommentoi

Opiskellessani Turun yliopistossa muutin kesällä 2014 asuntoon Läntiselle Pitkäkadulle, jossa asuin valmistumiseeni saakka. Muuttaessani Rautatienpuiston kupeeseen sain tietää asunnon edellisiltä omistajilta, että kellarikerroksessa oli käyttämätön ja numeroimaton varastokomero, jonka he olettivat kuuluneen tähän asuntoon, mutta sitä ei ollut otettu käyttöön heidän toimestaan.

Lyhyen asumisen jälkeen aloin siivota varastokoppia, joka pölystä ja liasta päätellen vaikutti siltä, ettei sitä ollut käytetty vuosiin. Varastossa näyttikin olevan lähinnä tavaraa, joita muut asukkaat olivat turhana tai hajonneena hylänneet. Päästyäni pienen varastokopin perälle löysin vanhoja lehtiä, postilaatikoita, nimikylttejä ja muuta asiaankuuluvaa toimitustavaraa. Lehdissä luki nimi ”Uusi Päivä”. Mikä Uusi Päivä? Olinko löytänyt lehden toimituksen?

Osa varastosta löytyneistä esineistä kirjoittajan kotona Salossa. Kirjoittajan kotiarkisto.

Uusi Päivä oli Turussa vuosina 1945–1969 ilmestynyt sanomalehti. Se oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) varsinaissuomalainen äänenkannattaja. Lehden historiasta on kirjoittanut sen toimittajanakin 1960-luvulla toiminut Pekka Lehtonen teoksessaan Uusi Päivä kaikki muuttaa voi. Turkulainen työväenlehti ajan ja aatteiden aallokossa (2007).

Lehtosen kirjasta ilmenee, että tulevaisuuden toivoa symboloinut lehti oli keväällä 1948 siirtänyt toimituksensa Työväentalosta omiin tiloihin Käsityöläiskadulle. Käsityöläiskatu risteää Läntisen Pitkäkadun kanssa risteyksessä, jossa kyseinen taloyhtiö sijaitsee.

Nykyäänkin ilmestyvän Kansan Uutisten perustaminen vuonna 1957 uhkasi Uutta Päivää Varsinais-Suomen markkinoilla. Uuden Päivän lakkauttamista harkittiin, mutta sen tekeminen kuitenkin jatkui. Lokakuussa 1956 lehti siirtyi juuri valmistuneen kerrostalon uusiin tiloihin Läntisen Pitkäkadun katutasossa.

Uusi Päivä lakkautettiin alkuvuonna 1969 SKDL:n päätöksellä. Ratkaisun syynä olivat nimellisesti taloudelliset vaikeudet, mutta lehden sisäisillä puoluepoliittisilla riidoilla oli oma merkittävä vaikutuksensa. Lehden viimeinen numero ilmestyi 28.6.1969. Kansan Uutiset perusti Turun toimiston lehden entisiin tiloihin. Nykyisin liiketilassa toimii Antikvariaatti Arwo Paperi / Juvekim Oy.

Lehteä pidempi turkulainen historiallinen kuriositeetti on lehden syksyllä 1947 aloittama vuosittainen juoksukilpailu. ”Uuden Päivän maraton”, 25 kilometrin juoksukilpailu, joka tunnettiin myös nimellä Kupittaan piikki. Kansainvälisiäkin osallistujia houkutelleen Piikin järjestäminen jatkui Uuden Päivän lakkauttamisen jälkeen ainakin vuoteen 1992 saakka (Helsingin Sanomat 8.9.1992).

Olen säilyttänyt löytämäni esineistön ja huonokuntoiset lehdet löydöksestäni lähtien. Suunnitelmissani on tehdä jonkinlainen seinätaulu tai muu teos esittelemään löytynyttä esineistöä. Lehdet postilaatikot ajattelin kiinnittää autotallin seinään.

Jerkko Holmi

1200-luku, 1900-luku, 2000-luku

Turku juhlii syntymäpäiviään vuonna 2029 – miksi?

Kommentoi

Turku 800 -juhlavuoden ilmeen ja teemojen julkistamisen jälkeen mediassakin on keskusteltu, juhliiko Turku syntymäpäiväänsä oikeana vuonna. 800 vuotta tulee kuluneeksi vuodesta 1229, mutta historioitsijoiden ja arkeologien jakama käsitys on, että keskiaikainen Turku perustettiin vuoden 1300 tienoilla. Mistä vuosi 1229 siis tulee?

Näkymä nykyiseen Aurajokeen ja Turkuun. Kuva: Janne Mustonen / Turun kaupunki.

Tarkkaa Turun perustamisvuotta ei tiedetä. Lähes varmasti Turulle on perustamisen yhteydessä myönnetty kaupunkiprivilegiot, mutta tätä tai mitään muutakaan alkuperäistä asiakirjaa perustamisesta ei ole säilynyt.

Kaupungin perustamisen ja piispanistuimen siirron on pitkään nähty olleen toisiinsa kytköksissä. Jo 1500-luvulla kirjoitetussa Paulus Juustenin piispainkronikassa esitettiin käsitys, jonka mukaan Turun piispanistuin siirrettiin Koroisista nykyiselle sijainnilleen vuonna 1300. Viimeistään 1600-luvulla tämä siirto yhdistettiin Turun kaupungin perustamiseen.

Vuoteen 1229 ulottuva Turun historia on sen sijaan verrattain uusi. 1920-luvulla Turun tuomiokirkon restaurointia johtanut Juhani Rinne esitti tulkinnan, joka poikkesi aiempien ja myöhempien historioitsijoiden näkemyksistä. Rinteen mukaan paavi Gregorius IX:n vuonna 1229 antama lupa siirtää Suomen piispanistuin parempaan paikkaan viittasi siirtoon Koroisista nykyiselle tuomiokirkon paikalle. Tämä käsitys on sittemmin hylätty: Gregorius IX:n kirjeessä ei mainita paikkoja, mutta kaikki viittaa siihen, että luvan seurauksena piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroisiin, tosin todennäköisesti vasta jonkin aikaa paavin antaman luvan jälkeen.

Rinteen tulkinnan pohjalta oletettiin, että myös kaupungin perustaminen tapahtui tuolloin, ja siksi Turku juhli 700-vuotisjuhliaan vuonna 1929. Aikainen perustamivuosi sopi itsenäisyyden alun kansakunnan rakentamisen projektiin: eri ilmiöiden juuria etsittiin mahdollisimman kaukaa menneisyydestä.

Turku syntymäpäivien viettäminen vuonna 2029 jatkaa siis sata vuotta sitten syntynyttä perinnettä.

Ajankohta ei kuitenkaan ole täysin vailla perusteita, jos kaupungin syntyä tarkastellaan prosessina yksittäisen hetken sijaan. 1200-luvun aikana ja 1300-luvun alkuun mennessä kirkon, kruunun ja kauppiaiden vaikutusvalta alkoi keskittyä Aurajoen alajuoksulle.

Vuonna 1229 paavi myönsi luvan siirtää Suomen piispanistuin parempaan paikkaan, ja se siirrettiin Koroisiin, jonne uuden piispankirkon ympärille muodostui hallinnollinen, taloudellinen ja kulttuurinen keskus. Ruotsin kruunun asema lujittui, kun Turun linnan rakentaminen alkoi 1200-luvun lopulla joen suulle. Noin vuonna 1300 kehitys saavutti uuden vaiheen: Turun kaupunki perustettiin ja tuomiokirkko siirrettiin nykyiselle paikalleen. Vuoteen 1310 mennessä Turusta oli tullut sekä hiippakunnan hallinnollinen keskus että raatikaupunki, jossa porvarit valitsivat keskuudestaan hallintoa hoitavan raadin ja pormestarit.

Lähes minkä tahansa historian ilmiön takana on yksittäistä vuotta pidempi kehityskulku. Juhlikaamme siis Turun tarinan alkua hyvällä omatunnolla vuonna 2029.

Reima Välimäki

Kirjoitus perustuu Reima Välimäen ja Panu Savolaisen Turun Sanomissa 9.8.2025 julkaistuun Puheenvuoroon.

1900-luku

Yöjunalla Turkuun

Kommentoi

Suomen toinen presidentti, Lauri Kristian Relander, sai kansan suussa pilkkanimen ”Reissu-Lasse”, sillä hän matkusteli niin usein. Edellinen presidentti K. J. Ståhlberg ei tehnyt yhtään ulkomaanvierailua. Relander teki niitä viisi: Viroon, Ruotsiin, Latviaan, Norjaan ja Tanskaan. Yksi ensimmäisistä kotimaanmatkoista suuntautui Suomen Turkuun.

Sunnuntaina, toukokuun kymmenentenä 1925, seisoi Turun rautatieasemalla salonkivaunu, jossa presidentti Relander oli yöpynyt saavuttuaan yöjunalla kaupunkiin edellisenä iltana. Presidentti oli saapunut huomaamattomasti, mutta kaupunki oli valmistautunut näyttävään vastaanottoon.

Kaduilla liehuivat Suomen liput, rakennusten julkisivuja koristivat köynnökset ja kansanjoukot pakkautuivat aseman tuntumaan nähdäkseen vilauksen presidentistä ja rouva Signe Relanderista. Kun virallinen seurue astui ulos vaunusta, vastaanottokomitea, jonka muodostivat Turun ja Porin läänin maaherra, kaupungin kunnallispormestari Löfman, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, tuomiorovasti Candolin sekä ensimmäisen divisionin komentaja, kenraali Åkerman, oli heitä vastassa.

Presidentti Relander tarkasti Porin rykmentin ja Turun suojeluskunnan kunniakomppanian, jonka rivit seisoivat suorina kevätauringossa. Sen jälkeen seurue suuntasi autolla Turun tuomiokirkkoon, jossa vietettiin rauhallinen hetki keskellä juhlahumua. Kirkon kiviseinät olivat todistaneet vuosien saatossa jos jonkinlaisia tapahtumia ja nyt ne ottivat vastaan nuoren tasavallan presidentin.

Kasarmilla koko Porin rykmentti oli kerääntynyt tervehtimään presidenttiä, ja taidemuseossa intendentti A. Haartman esitteli kaupungin kulttuurielämää. Tärkeä oli myös pysähdys Turun suomalaisessa yliopistossa, jossa rehtori V. A. Koskenniemi piti tervetulopuheen. Vastauspuheessaan presidentti lausui, että Turun suomalainen yliopisto on lujalla pohjalla ja että sen tehtävä on edelleen kehittää sitä suomalaista kulttuuritahtoa, joka on sen luonut.

Kuvateksti: Presidentti Relander ja seurue ruokailemassa Hamburger Börsissä Turun Sanomien valokuvassa. https://finna.fi/Record/tmk.161022574851100?sid=5115937374&imgid=2

Vierailu jatkui Åbo Akademihin, hovioikeuteen, lääninhallitukseen ja kunnan virkamiesten tapaamiseen. Vasta tämän jälkeen presidentti ehti istahtaa aamiaispöytään Hamburger Börsissä. Sieltä matka jatkui Naantalin Kultarantaan.

Päivän tapahtumista saivat nauttia myös pääkaupunkilaiset. Jo samana iltapäivänä Helsingissä nimittäin esitettiin elokuva presidentin vierailusta. Mutta ei turkulainen media jäänyt kakkoseksi: Turun Sanomien konttorin ikkunassa oli katsottavissa jo sunnuntai-iltapäivänä kymmenkunta valokuvaa ja muutamia suurennoksia presidentin vierailusta kaupungissa.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Iltalehti, 11.5.1925, nro 106, s. 1, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1401165?page=1

Turun Sanomat, 12.5.1925, nro 6456, s. 6, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1487327?page=6

Suomen Kuvalehti, 23.5.1925, nro 21, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889584?page=15

1600-luku

Turun lääninpyöveliksi ottaminen

Kommentoi

Ruotsin valtakuntaan luotiin 1630-luvulla lääninpyövelijärjestelmä, sillä lainkäytön tiukentuessa pyövelillä tuli olemaan yhä tärkeämpi asema oikeuden antamien tuomioiden täytäntöönpanossa. Pyövelin ammatti luokiteltiin kuitenkin kunniattomaksi, ja sen vuoksi tehtävän haltijaa välteltiin. Pyöveliksi valitut miehet olivat nuoria ja syyllistyneet tavallisesti vain varkauksiin. Monet heistä eivät olleet lainkaan rikollisia, vaan perivät vieroksutun ammatin isältään.

Henrik Bertilsson erosi virasta vuonna 1663 ja hänen tilalleen valittiin hänen poikansa Jöran Henriksson, joka tässä kuittaa saaneensa palkkanaan kymmenen hopeataalaria suorittamastaan teloituksesta. Kansallisarkisto, Läänintilit 7289, 981. Turun läänin tositekirja 1663.
Henrik Bertilsson erosi virasta vuonna 1663 ja hänen tilalleen valittiin hänen poikansa Jöran Henriksson, joka tässä kuittaa saaneensa palkkanaan kymmenen hopeataalaria suorittamastaan teloituksesta. Kansallisarkisto, Läänintilit 7289, 981. Turun läänin tositekirja 1663.

Pyövelit eivät siis vastaa nykyisen populaarikulttuurin huppupäisiä hahmoja, jotka ilmestyvät mestauslavalle, suorittavat kuolemantuomion täytäntöönpanon ja katoavat. Huppua heillä ei myöskään ollut, sillä kasvojen peittäminen oli kiellettyä salamyhkäisyyden pelossa. Seuraava Turun raastuvanoikeuden ote kertoo, miten pyöveli, joka oli toiselta nimeltään mestarismies, sai virkansa.

Turkulaiset kokoontuivat kaupungin torille 22. huhtikuuta 1643. Parhailla paikoilla seisoivat pormestarit ja raatimiehet. Valmistauduttiin hirttämään kaupungin pyöveli Erik Larsson varkauksiensa takia. Toisena kuolemaan kävi miehentappaja Claes Willamsson. Hänet piti mestata kirveellä ja hänen oikea kätensä piti katkaista ranteesta ja naulata varoitukseksi kaakinpuuhun eli piiskauspaaluun. Lisäksi vaimo Brita Klemetsdotter piti ruoskia ja karkottaa kaupungista samassa tilaisuudessa, sillä hän oli osallistunut pyöveli Erikin kanssa varkauksiin.

Paikalle tilattu Hämeen läänin pyöveli oli vanha ja vähävoimainen. Kun Britan mies Henrik Bertilsson oli pyytänyt vaimonsa armahtamista, kysyi raati häntä Hämeen pyövelin avustajaksi. Henrikin isä oli nimittäin ollut ennen Erik Larssonia Turun pyöveli. Henrik kieltäytyi aluksi, mutta lupasi lopulta ottaa tehtävän ja Turun pyövelin viran hoitaakseen, jos hänen vaimonsa armahdettaisiin karkotuksesta.

Henrik pyysi lisäksi, ettei hänen nahkaansa poltettaisi pyövelin merkkiä, sillä hän oli isänsä jälkeen perintöpyöveli eikä rikollinen. Hän pyysi myös lupaa saada kantaa julkisesti lyhyttä miekkaa kupeellaan pyövelin merkkinä. Palkakseen hän pyysi sataa taalaria ja pyövelin vaatekerran. Raati kysyi näistä ehdoista pikaisesti hovioikeudelta, joka istui torin laidalla oikeuttaan. Se päätti, että vaimo armahdettaisiin. Pyövelin polttomerkin Henrik joutui ottamaan heti, mutta hän sai valita sen paikan vapaasti, joten sitä ei painettu hänen kasvoihinsa. Asunnokseen hän sai pyövelin talon Uudenmaantullista.

Pyövelin eli mestarismiehen näytteen hän antoi heti auttamalla paikalle kutsuttua Hämeen pyöveliä. Henrik piti mestattavaa hiuksista toimituksen ajan ja naulasi sitten hänen kätensä kaakinpuuhun. Seuraavaksi Henrik auttoi Hämeen pyöveliä vetämällä Lars Erikssonin riittävän korkealle hirteen ja sitomalla köyden hirsipuun ympärille. Näin Henrik ansaitsi mestarismiehen nimen, ja hänestä tuli Turun ja Porin läänin pyöveli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:13, 22.4.1643, 304−305.

1300-luku

Julistusta ja ihmeitä tuomiokapitulissa

Kommentoi

Turun tuomiokirkon tuomiokapitulin arkinen työ keskeytyi – elettiin oletettavasti vuotta 1373 – sillä piispa Johannes Wesfalilla (piispana 1370–1385) oli julistettavaa.  Tämä porvarissäätyinen ja turkulaislaistaustainen kirkonmies oli tarmokas uudistaja hiippakunnassaan, tarkastusmatkoillaan hän esimerkiksi uudisti verojen ja kymmenysten keräämistapoja. Sielunhoitoakin hän edisti sopeuttamalla katolisen kirkon tapoja suomalaiseen kontekstiin: harvaan asuttu maa ja kylmät, pimeät talvet vaativat omanlaisiaan ratkaisuja. Johannes hankki paavilta luvan messun viettämiseen kannettavalla alttarilla sekä ennen päivänkoittoa.

Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat.
Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat. Kuva: Mikael Lindmark/Wikimedia Commons.

Nyt oli kuitenkin kyse jostain muusta kuin kirkon hallinnollisten asioiden hoidosta. Johanneksen tietoon oli tullut Kokemäen kirkkoherran Olavuksen kohtalo. Olavus oli kohtalon oikusta sokeutunut. Tämä oli tietysti ankara koettelemus kenelle tahansa, mutta kirkonmieheltä se vei myös elannon – kanoninen oikeuskin määräsi, ettei kirkonmiehillä saanut olla ruumiillisia vammoja. Olavus ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi onnettomuudessaan vaan hän oli pyytänyt hädässään apuun taivaallista välittäjää, Pyhää Birgittaa. Ruotsin Birgitta, aatelisrouva ja tunnettu mystikko, oli kuollut vuonna 1373 Roomassa. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo hänen eläessään ja ihmeteot alkoivat heti hänen kuolemansa jälkeen. Seuraavana vuonna Birgitan pyhäinjäännökset siirrettiin Vadstenan luostariin, Ruotsiin. Uutiset Birgitan ihmeitätekevistä voimista olivat siis kulkeneet vauhdilla läpi kristikunnan Kokemäelle saakka.

Birgitta oli vastannut Olavuksen rukouksiin ja palauttanut hänen näkönsä. Tämän ihmeen piispa Johannes nyt julkisti – ja julisti – synodissaan tuomiokirkon kaniikeille. Näin Johannes osaltaan osallistui Birgitan pyhimysmaineen levittämiseen. Keskiajalla Birgitta olikin yksi suosituimmista pyhimyksistä Suomessa. Vastalahjaksi kokemastaan ihmeestä Olavus oli luvannut peräti kolme pyhiinvaellusmatkaa Vadstenaan. Ensimmäisellä toivioretkellä häntä saattoivat piispa Johannes ja Turun tuomiokirkon kaniikeista Ditmalus (ilmeisesti piispan veli Detmarus) sekä Jacobus. Birgittalaisveljet kirjasivat Olavuksen ihmeen ylös Vadstenassa ja lähettivät sen muiden ihmekertomusten mukana Roomaan paavin kuuriaan arvioitavaksi.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

Acta et processus canonizacionis Beate Birgitte, toim. Isak Collijn. Samlingar utgivna av Svenska Fornskriftsällskapet. Ser. 2 Latinska skrifter. Band I. Uppsala. Almqvist & Wiksells boktryckeri 1924–1931, 142.

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimyksen Naapurina. Eletty usko myöhäiskeskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)

Palola, Ari-Pekka: Johannes Westfal. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 14.8.2025)
http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000232

1800-luku

Engel Turussa 1814

Kommentoi

Näkymä Suurtorilta Ison Kirkkokadun päähän, kohti tuomiokirkkoa. Carl Ludvig Engel, 1814. Kuva: Kansalliskirjasto.

Berliiniläissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel seisoi ikkunan äärellä Brinkkalan talossa, Suurtorin laidalla, katsoi kohti tuomiokirkkoa ja tarttui kynäänsä. Hän taltioi näkymän siihen Turkuun, joka kolmetoista vuotta myöhemmin tuhoutuisi ennennäkemättömässä suurpalossa.

Engel oli vuodesta 1809 lähtien työskennellyt Tallinnassa, jossa hän oli todennäköisesti tavannut Suomen silloisen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin Engelin työmahdollisuuksia Suomessa, ja niin huhtikuussa 1814 nuori arkkitehti oli jo matkalla Turkuun. Tehtäväksi tuli sokeritehtaan rakennus, joka sijaitsi kohdassa Läntinen Rantakatu 7. Vierailu osoittautui merkittäväksi, sillä juuri tällä matkallaan Engel tapasi fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällströmin, joka ajoi voimakkaasti tähtitornin rakentamista Turkuun, nousevan tieteenalan tarpeisiin. Engel innostui siinä määrin, että teki piirustukset ja rakennusprojekti käynnistyi muutamaa vuotta myöhemmin.

Brinkkalan talon ikkunasta Engel tallensi ainutlaatuisen näkymän Turun vanhasta keskustasta. Etualalla on tori, jossa tehdään korjaustöitä. Varakkaan herran vaunut ajavat torille samalla, kun kadun kulmassa kerjätään almua. Venäläisten sotilaiden vartio näkyy oikealla. Tuomiokirkolle johtaa Iso Kirkkokatu, jonka päässä oikealla asui kirjanpainaja Frenckell. Nuohooja ahertaa korkealla talon katolla – tärkeässä tehtävässä, sillä puurakenteisessa kaupungissa nokisavuja ei saanut pöllähtää talojen piipuista. Kadunkulmassa oikealla näkyy kaupungin ruiskuhuone, jossa säilytettiin nahkaletkullista paloruiskua. Takana kohoaa komea tuomiokirkko siinä asussa kuin se oli ennen vuoden 1827 suurpaloa. Kultainen kukko, tuuliviiri, pyörii tornin huipulla. Kun kaupunki paloi, tuuliviiri löytyi seuraavana aamuna maasta tuhkan ja muun palojätteen seasta.

Kuvaa piirtäessään, vuonna 1814, Engel ei voinut aavistaa, että hän palaisi Turkuun sen jälkeen, kun tämä vanha keskusta olisi tuhoutunut, ja piirtäisi kaupungille uuden asemakaavan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Dahlström, Svante: Turun kaupungin entisajan arkkitehdit. Uusi Aura 6.12.1930.

Rancken, A. W.:  Carl Ludvig Engel. Finsk Tidksrift 6/1938, 53–59.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava, Helsinki 2022.