Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2025

1900-luku

Turkulaistutkijat Itä-Karjalan soilla

Kommentoi

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 suomalaiset ylittivät vanhan Tarton rauhan rajan ja miehittivät alueita Itä-Karjalasta. Alueiden taloudellisten mahdollisuuksien todentaminen sekä muu tutkimus nousi jo joulukuussa 1941 esille. Yhtenä päämääränä oli niiden todistaminen osaksi Suomen ”luonnollisia” alueita, ja vuonna 1942 tarvittiin erilaisia käytännöllisiä tietoja alueita johtavan sotilashallintoesikunnan välittömään käyttöön.

Harry Wariksen Vieljärvellä Itä-Karjalassa 1.7.1943 ottama värivalokuva ”alkulaakson rinneletosta”. Kuvassa majuri Mauno J. Kotilainen, joka palveli kaukopartioissa Osasto Kuismasessa ja johti kasvitutkimuksia Itä-Karjalassa. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.

Opetusministeriön vuoden 1941 lopussa asettama Itä-Karjalan toimikunta lähestyi Suomen eri tieteellisiä toimijoita toiveenaan saada lista Itä-Karjalaa koskevista lähiaikojen ja myöhempien vuosien tutkimuksista ja suunnitelmista sekä aloitteista. Toimikunnan oli tarkoitus laatia oma suunnitelma sotilashallinnon kanssa kesäksi 1942.

Turun yliopiston rehtorille kirje lähetettiin 3.1.1942. Vastausta selviteltiin pitkään, sillä rehtori Einar Juva (1892–1966) vastasi vasta helmikuun lopulla. Turun yliopistolla ei ollut mitään omia suunnitelmia pitkään tutkijoilta suljettuna olleen alueen tutkimukselle, mutta silti päätettiin pohtia niitä mahdollisuuksia, joita yliopistolla olisi osallistumiseen. Humanistiselta puolelta suomen kielen ja sen sukukielten professori Paavo Ravila (1902–1974) oli armeijan palveluksessa, joten mahdollisuuksia sopivien opiskelijoiden tai murretutkijoiden lähettämiseen ei voitu häneltä helpolla selvittää.

Matemaattis-Luonnontieteellisen tiedekunnan puolella löytyi useampia sopivia tutkijoita kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimuksiin. Tällaisia henkilöitä olivat professori Harry Waris (1893–1973), Kaarlo ”Jukka” Lounamaa (1913–1978), Paavo Kallio (1914–1992), Matti Laurila (1915–1942), Aimo Merisuo (1907–1984) ja Paavo Niemelä (1911–1951). Waris ja Lounamaa olivat suotutkijoita, Kallion tutkijanuran oli sota keskeyttänyt. Laurila oli lupaava itiökasvien ja siemenkasvien tutkija. Hänen sotatiensä ja tutkijanuransa päättyi 15.9.1942 päähän osuneeseen kranaatinsirpaleeseen Krivillä. Aimo Merisuo puolestaan oli petopistiäistutkija ja Paavo Niemelä hyönteistutkija, jolle kaavailtiin mehiläisten ja muiden myrkkypistiäisten tutkimusta. Hyönteistutkijoille olennaista oli verrata Suomen kantoja Itä-Karjalan vastaaviin ja kiinnittää huomiota itäisiin tulokkaisiin Suomen Karjalassa.

Kuvassa kapteeni Jukka Lounamaa, Turun yliopiston kasvitutkija Itä-Karjalassa Äänislinnan lähettyvillä 5.7.1942. Varsinaisena kuvauskohteena ”Thalictrum” eli ängelmäkasvit. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.

Kesäksi 1942 Turun yliopiston kuudesta ehdokkaasta kaksi, eli Waris ja Lounamaa saivat apurahan suotutkimuksiin. Tämä johtui etenkin siitä, että kasvitieteen professori Kaarlo Linkola (1888–1942), jonka asema toimikunnassa oli olennainen, menehtyi huhtikuussa 1942. Ohjat otti käsiinsä Mauno J. Kotilainen (1895–1961), joka painotti vahvasti omaa erikoisalaansa eli suotutkimuksia.

Waris ja Lounamaa olivat Itä-Karjalassa suotutkijoina myös vuonna 1943, jolloin mukana oli kasvitieteen dosentti ja värivalokuvauksen harrastaja Lauri Kari (1901–1962). Tältä ajalta on peräisin 120 värivalokuvaa kasvimuseon kokoelmista, jotka ”löydettiin” uudelleen vasta 2022.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Laine, Antti. Tiedemiesten Suur-Suomi – Itä-Karjalan tutkimus jatkosodan vuosina. Historiallinen Arkisto 102. Helsinki: SHS, 1993, 91–202.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Kirje Turun yliopistolle. Helsinki 3.1.1942. N:o 24.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Turun yliopiston rehtori. Kirje Valtion tieteelliselle Itä-Karjalan toimikunnalle. 26.2.1942. No 126/1 b.

Suomalaisten sotabotanistien Itä-Karjalassa ottamia värivalokuvia löytyi Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmista. 17.8.2022. Utu.fi. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/suomalaisten-sotabotanistien-ita-karjalassa-ottamia-varivalokuvia-loytyi (käytetty 20.11.2025)

1300-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Pyhän Hengen kirkon kaupunkiympäristön 3D-malli

Kommentoi

Alkukesästä 2025 julkaistiin Turun Vähätorilla sijaitsevan Casagrandentalon ympäristön historiallisia aikatasoja esittelevä 3D-malli ja lisätyn todellisuuden sovellus (https://casagrandentalo.fi/omnia_vincit_amor/). Sovelluksen tilasi arkkitehti Benito Casagrande ja sen toteuttivat yhdessä Panu Savolainen, Control Reality ja Stereoscape.

Mallin tarkoituksena on havainnollistaa, miten Aurajoen Aninkaisten puoleinen ranta on kehittynyt 1300-luvun lopulta aina Turun paloon 1827. Mallissa ovat esillä aikatasot, jotka esittävät vuosien 1390, 1510, 1620, 1640, 1740 ja 1790 kaupunkia. Mallia voi katsella selaimessa, ja sovelluksen lataamalla se tarjoaa paikan päällä mahdollisuuden tarkastella puhelimen tai tabletin näytöllä, miltä juuri samassa kohdassa näytti satoja vuosia sitten.

Mallin pohjaksi on haalittu kaikki saatavilla oleva tieto kaupunkiympäristön historiasta. Aivan varhaisimmasta aikatasosta ei ole jäljellä juuri mitään rakennuksista kertovaa edes arkeologisessa aineistossa, joten keskiajan kaupunki edustaa tutkimukseen pohjaavaa valistunutta arvausta. Paikalla tuolloin sijainnut Pyhän Hengen talo ja sen kappeli on toteutettu muualta Ruotsista säilyneitä esimerkkejä mukaillen.

Vuoden 1790 aikatasossa näkyy palossa tuhoutunutta kaupunkia ja valkoisilla katkoviivoilla.

Keskeisessä osassa mallin kolmiulotteista historiakerrontaa on paikalla sijainnut Pyhän Hengen kirkko, joka rakennettiin Aninkaisiin Juhana III:n määräyksestä suomenkielisen seurakunnan kirkoksi 1500-luvun lopulla. Tämä aikanaan kaupunkikuvaa hallinnut monumentti purettiin suurimmilta osin Turun katuverkoston reguloinnin toimeenpanon myötä 1650-luvulla. Viimeiset rauniot määrättiin purettaviksi 1600-luvun lopulla. Nykyään kirkon arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä perustuksia on tallella Pyhän Hengen kappelissa.

Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, kaupunkiympäristöä kuvaavia kirjallisia lähteitä on säilynyt runsaammin. Tästä syystä vuosien 1740 ja 1790 kaupunki on voitu mallintaa uskottavammin, ja tuoreimmassa aikatasossa useiden tonttien rakennuksista on jäljellä palovakuutusasiakirjoja ja katselmusasiakirjoja, joista käyvät ilmi jopa ikkunajaot ja julkisivuväritys.

Malli hyödyntää uutta teknologiaa, jossa puhelimen tai tabletin kamera tunnistaa olinpaikkansa kaupunkiympäristön geometriasta ja sijoittaa itsensä oikealle paikalle. Näin on mahdollista katsoa paikan päällä, millainen Aurajoen sivu-uoma lainehti vielä 1300-luvun lopulla nykyisen kirjaston ja Linnankadun kohdalla. Lisätty sovellus tuo kaupunkiympäristön historian kokemisen aiempaa konkreettisemmaksi ja lähemmäs arkikokemusta.

Panu Savolainen

1900-luku

Pahuus puhutti 1980-luvulla

Kommentoi

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.

Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.

Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.

Seminaarijulkaisun tummasävyinen kansi oli Totti Tuhkasen käsialaa. Takakannen mukaan puheenvuorot luotaavat syvältä aikamme henkistä ilmapiiriä ja sitä muokkaavia traditioita. 

Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.

Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla. 

Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.

Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus. 

Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.

Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.

Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.

Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.

1900-luku

Leonard Bernstein Turussa

Kommentoi

Jännitys tiivistyi maanantaina 5. lokakuuta 1959. Puolenpäivän aikaan Turun lentokentälle laskeutui kone, joka toi mukanaan 112 kollia instrumentteja ja muuta tavaraa, yhteensä 9120 kiloa. Iltapäivällä klo 16 jälkeen saapui lentokoneellinen muusikoita. Pian tulisi vielä kolmas kone. Toimittajat ryntäsivät paikalle vastaanottamaan kauan odotettuja vieraita, Leonard Bernsteinia ja hänen maineikasta orkesteriaan New Yorkin filharmonikkoja. Lentokoneen portailta astui kuitenkin ensimmäisenä konserttimestari John Corigliano. Hän vastasi uteliaana odottavalle vastaanottokomitealle, jota johti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Valtonen: ”Mr. Bernstein ei ole mukana. Hän saapuu tänne autolla!”

Turun Sanomat uutisoi New Yorkin filharmonikkojen vierailusta 1.9.1959,

Tuntia myöhemmin Bernstein ja hänen puolisonsa kurvasivat kaupunkiin suoraan Helsingistä ja asettuivat Hotelli Turkuun, josta toimittajat heidät lopulta tavoittivat. Turun Sanomien reportteri totesi, ettei Bernstein vaikuttanut ollenkaan turhantärkeältä vaan päinvastoin leppoisalta kuin ”jatsibändin johtaja”. Lehti kuvasi kohtaamista hotellin aulassa:

”Hän heilautti iloisesti kättään, kertoi matkan Helsingistä sujuneen erinomaisesti ja olevansa iloinen saadessaan vierailla Turussa. Tätä kaikkea kertoessaan hän näppärästi otti vaimoaan kaulasta kiinni poseeraten koko nuorekkaalla olemuksellaan valokuvaajalle. Hän oli pukeutunut kesäisen kevyesti urheilumalliseen takkiin ja sitä hieman tummempiin housuihin. Hän ei ole kovin pitkä, mutta hartiat ovat tukevat, ja terävästi katsovissa silmissä on eloisa katse. Tukka, jossa on runsaasti hopeanharmaita hiuksia, riippui vallattomasti ohimoille, ja kun pariskunta siirtyi hissiin, heilautti ’Lenny’ tuttavallisesti kättään ja huudahti: ’Helou…’”

New Yorkin filharmonikkojen konsertti oli jo samana iltana. Lavalla nähtiin ennennäkemätön kokoonpano, 108 soittajaa. Ohjelmassa oli alkupalana Samuel Barberin Second Essay for Orchestra, sen jälkeen Wolfgang Amadeus Mozartin Pianokonsertto G-duuri, solistina Bernstein itse, ja päätösnumerona Johannes Brahmsin Sinfonia n:o 1 c-molli. Yleisö oli haltioissaan ja pukeutunut lehtitietojen mukaan parhaimpiinsa. Taputukset jatkuivat 5 minuuttia 20 sekuntia, ennen kuin Bernstein heltyi ylimääräiseen numeroon, ja Šostakovitšin sävelet soivat lopuksi kuin muistutuksena siitä, että kiertue oli osa kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa. New Yorkin filharmonikot oli saapunut Suomeen Moskovasta, jossa se oli konsertoinut menestyksellisesti.

Leonard Bernstein johtaa Turun konserttitalossa 5.10.1959. Kuva: Turun Sanomat 6.10.1959.

Turun-vierailu jäi lopulta lyhyeksi. Etukäteen varatut hotellihuoneet peruutettiin, ja koko seurue, yhteensä 125 henkeä, päättikin lähteä vielä illaksi Tukholmaan. Soittajat viipyivät kaupungissa tuskin kuutta tuntia, kuten lehdistössä todettiin. Mieleen jäivät kuitenkin Bernsteinin lämpimät sanat Turun konserttitalosta, josta oltiin syystäkin ylpeitä:

”Well, salinne on erittäin loistava! Tämä musiikkimme sopi täällä erinomaisesti esitettäväksi.”

Hannu Salmi

Lähteet:

“New York Philharmonic”, Uusi Aura 6.10.1959.

”New Yorkin filharmonikkojen Turun konsertti kiinnostaa”, Turun Sanomat 28.9.1959.

”New Yorkin filharmonikot Turussa”, Turun Sanomat 1.9.1959.

”NY:n filharmonikot saapuivat eilen”, Turun Sanomat 6.10.1959.

”Suuren lännen suurta taidetta”, Uusi Aura 6.10.1959.

1900-luku

Tom of Finland

Kommentoi

Touko Laaksosen sisarenpoika kuvaili enoaan mieheksi, joka leikki lasten kanssa, oli seurallinen ja huumorintajuinen, kertoi hauskoja juttuja ja piti hyvästä ruoasta. Hänen luonaan kyläiltiin mielellään Helsingissä käydessä. Kun eno sitten kuoli vuonna 1991, selvisi sukulaisille vasta hautajaisissa hänen ystäväpiirinsä tultua paikalle, että eno olikin kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja homoikoni Tom of Finland. Laaksosen kuolemasta on kulunut lähes 35 vuotta ja hänen taidettaan arvostetaan edelleen. Häntä kutsutaan nykyisin tasa-arvon esitaistelijaksi ja maailmanrauhan lähettilääksi, koska hänen piirtämänsä positiiviset miehet vapauttavat ihmisiä epäluuloista ja fobioista. 

*

Turun kaupunkiin syntyi asutuspainetta 1800-luvulla. Hämeentullin ulkopuolelle syntyi siksi 1800-luvun kuluessa asutusta, jonne muutti pienkäsityöläisiä ja työväestöä. Hämeentullin takaisella maalla pidettiin myös kaksi kertaa vuodessa karjamarkkinat. Esimerkiksi vuonna 1880 Nummenmäellä laskettiin asuvan jo 733 henkeä. Kaarinaan kuulunut Hämeentien alkupää Nummenpakka muistutti kaupunkimaista asutusta jo 1900-luvun alussa ja suuri osa sen asukkaista kävi töissä Turun kaupungissa. Alueet liitettiin Turun kaupunkiin vuoden 1939 alusta.

Touko Laaksosen varhainen työ Turun Tuomiokirkkosillasta. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.

Kasvava väestö edellytti kouluolojen järjestelemistä. Uudelle Littoisten koulupiirille etsittiin vuosina 1911─1912 oman koulutalon paikkaa ja sellaiseksi valikoitui Kuralan Vähä-Kohmon mailla ollut tontti, joka oli kymmenen metriä korkealla Aurajoen rantatörmällä. Koulun piirustukset valmistuivat 1913 ja koulutyö uudessa rakennuksessa voitiin aloittaa seuraavana vuonna. Tuolloin mäki oli puuton ja koululta näkyi laajalle alueelle Aurajokilaaksossa. 

Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Saima Ritalahti. Koulun oppilasmäärän kasvaessa palkattiin elokuusta 1914 kouluun toinen opettaja, Edvin Laaksonen. Saima Ritalahti ja Edvin Laaksonen avioituivat pian ja perustivat perheensä koululle vuosikymmeniksi. Touko Valio Laaksonen syntyi 8. toukokuuta 1920 tähän perheeseen. 

Käydessään koulua Ristimäessä Touko Laaksonen ihaili ja seuraili läheisen Kuralan kylän työmiehiä, jotka edustivat hänen mielestään työvaatteissaan todellista miehen mallia. Koulupoika Touko Laaksonen piti piirtämisestä, erityisesti sarjakuvista, ja vanhin hänen tekemänsä sarjakuva on ajalta, jolloin hän oli täyttänyt viisi vuotta. Siinä poika seikkailee kaupungissa ja lopulta isot, vahvat poliisit pelastavat pojan perheineen. Myöhemmin hän piirsikin usein homoeroottisen taiteensa sarjakuvan muotoon. Vuodesta 1935 Touko Laaksonen kulki oppikouluun Turkuun linja-autolla ja löysi univormut. Linja-auton kuljettajat edustivat hänelle samaa miestyyppiä kuin raavaat rengit. 

Ylioppilaaksi hän kirjoitti Turussa ja muutti vuonna 1939 Helsinkiin opiskelemaan mainostamista. Laaksosen itsensä mukaan sota-ajan pimennetty Helsinki mahdollisti homoseksuaaliset kokemukset varsinkin puistoissa saksalaisten sotilaiden kanssa. Miehet olivat yksinäisiä ja kaipasivat läheistä kontaktia. Samalla Laaksonen tunnisti itsessään seksuaalisen fiksaation univormuihin, jonka hän oli kokenut jo lapsena.

Tom of Finlandin töitä alettiin julkaista Yhdysvalloissa säännöllisesti ja tämä johti siihen, että hän jätti vuonna 1973 taiteellisen johtajan työnsä suuryrityksessä ja keskittyi ainoastaan omalle taiteelleen. Hän kehitti 1960-luvulla vähitellen hahmon, Kaken, joka seikkaili hänen sarjakuvissaan. Kake lanseerattiin vuonna 1968. Tämä kuvitteellinen hahmo edusti Touko Laaksosen ideaalimiestä. Hän oli komeavartaloinen ja -kasvoinen, reipas ja raju sekä huumorintajuinen. Juuri Kaken kaltaisia miehiä kuvaavat piirrokset siivittivät Tom of Finlandin maailmanmaineeseen ja niistä hänet tunnetaan edelleenkin.

Kun Tom of Finland oli jo maailmalla tunnustettu hahmo, joutuivat Suomen homot vielä pysymään kaapissa. Ruotsin valtakunnan laki vuodelta 1734 ei rangaissut kahden samaa sukupuolta olevan välisestä suhteesta, vaan teko tuli vasta vuonna 1894 rikosoikeuden piiriin. Teosta voitiin tuomita kahden vuoden vankeuteen, mutta yleensä näin pitkät tuomiot olivat poikkeus. Teko säilyi rikoslaissa vuoteen 1971. Sairausluokituksesta se poistettiin Suomessa vuonna 1981. Näistä syistä Tom of Finland oli tuntematon Suomessa lukuun ottamatta pientä piiriä, joka tiesi hänen taiteensa ja henkilöllisyytensä. Kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Tom of Finland astui kaapista ulos Suomessa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Turun Sanomat 14.11.1915, no 3272B, Sunnuntailiite; Turun Sanomat 27.10.1918, no 4184.

Frilander, Aino 2017: Millainen mies löytyy Tom of Finland -kuvien takaa? Touko Laaksosen sisarenpoika avasi kotialbumit HS:lle. Helsingin Sanomat. Kulttuuri.

Hooven, Valentine III sa.: Tom of Finland. A short biography. http://www.tomoffinlandfoundation.org/foundation/touko.html. Tom of Finland Foundation. Luettu 14.10.2025.

Ikonen, Kimmo 2014: Sata opetuksen ja oppimisen vuotta. Ristimäen ja Hannunniitun koulujen vaiheita 1914─2014. Hannunniitun koulu. Turku.

Kalha, Harri 2012: Tom of Finland. Taidetta seksin vuoksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1378/Tieto. Hämeenlinna.

Laaksonen, Mika 1993: Kuralan kylämäen historiallisia vaiheita. Turun maakuntamuseo/Åbo landskapsmuseum. Monisteita 6. Turku.

Perälä, Tauno 1951: Turun esikaupunkien historia. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopisto. Turku.

1800-luku

Axel Gabriel Ingelius – nerokas hutilus

Kommentoi

Turun teatterielämässä meni vuodenvaihteessa 1861–1862 Théodore Barrièren ja Jules Lorinin kirjoittama yksinäytöksinen komedia Berthas piano. Se oli yleisömenestys. Teksti oli ruotsinnettu ranskasta, ja kappaleen kuplettinumerot oli säveltänyt kaupungissa hyvin tunnettu Axel Gabriel Ingelius. Innostunut yleisö huusi häntä esiin tammikuussa 1862 annetun näytöksen jälkeen. Säveltäjä ei kuitenkaan halunnut nousta lavalle kiittämään suosiosta muuten kuin osana muiden muusikoiden joukkoa. Ele ei ollut vaatimattomuutta, jota 40 ikävuottaan lähestyvältä Ingeliukselta ei juuri löytynyt, vaan pikemminkin loukatun ylpeyttä. Säveltäjä ei tuossa elämäntilanteessa osoittanut mielellään kunnioitusta turkulaisille, jotka olivat hänestä pitkälti syypäitä hänen kokemiinsa vaikeuksiin.

Säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius (1822–1868). Käyntikorttivalokuva, Wikimedia Commons.

Ingeliuksen suhde yleisöön ja ihmisiin ylipäänsä oli monesti vaikea, missä hän ikinä kulkikin, useasti juuri Turussa. Paljon kertoo Topeliuksen hänestä keksimä luonnehdinta ”nerokas hutilus”. Ingelius oli aluksi lupaava lahjakkuus usealla alalla eli musiikin lisäksi kirjallisuudessa ja kriitikkona, mutta hän tärveli maineensa itsekeskeisellä ja huolimattomalla käytöksellä. Hän opiskeli Helsingissä maisteriksi, mutta epäonnistui väitöskirjan tekijänä. Lopulta hänen elämänsä tuhosi alkoholi, vaikka hänen paleltumisensa kuoliaaksi lumimyrskyssä Uudenkaupungin lähistöllä kevättalvella 1868 ei johtunutkaan juomisesta.

Ingeliuksen asuinpaikat sijaitsivat kirkonkirjojen mukaan pitkään Hirvensalossa ja Raisiossa, mutta häntä on kyllä syytä pitää ennen kaikkea turkulaisena taiteilijana. Turussa hän ansaitsi leipänsä ajoittaisissa opettajan ja toimittajan tehtävissä ja korjasi siellä merkittävimmät taiteelliset voittonsa. Siellä hän myös solmi yhteistyösuhteensa. Tuotantoon kuuluu monia romaaneja ja kertomuksia, sinfonia, ooppera, muutama näytelmä, pianosävellyksiä, paljon yksinlauluja sekä kritiikkejä ja lehtikirjoituksia.

Suku- ja perhepiirin ansiosta myös Ingeliuksen yksityiselämä kytkeytyi vahvasti Turun ympäristöön ja Lounais-Suomeen. Yhtä vahvasti hänen taiteilijaroolinsa oli kytköksissä romantiikan synnyttämään käsitykseen luovista (mies)neroista, jotka olivat viime kädessä vastuullisia ja uskollisia vain itselleen ja keksintäkyvylleen. Voisi melkeinpä sanoa, että Ingeliuksen nosti julkisuuteen myytti poikkeusyksilöistä, kunnes hän ei enää jaksanut kamppailla taiteilijaroolinsa ja suuren egonsa kanssa vaan antoi periksi. Kirjallisuudessa häntä kutsuttiin hänen kuolemansa jälkeen ”sortuneeksi neroksi”. Suuri yleisö unohti hänet ja hänen tuotantonsa, mutta viime vuosikymmeninä Turussa on uudelleen virinnyt kiinnostusta hänen aikaansaannoksiinsa.

Jukka Sarjala

Lähde:

Jukka Sarjala, Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.

1800-luku

Testamentit rahoitusinstrumenttina

Kommentoi

Kuolinpesäkamreerina tunnettu Johan Fredrik Heldt (1780–1854) oli kuvausten perusteella “vilkas, laiha ja siro vanhus, joka pukeutui vanhanaikaisen elegantisti” ja käveli ylenpalttisesti ”ympäriinsä espanjalainen keppi kädessään ja kultarenkaat korvissaan”.  Heldtin hahmo jää mieleen Tor Carpelanin Åbo donatorer -teoksen (1910) lyhyestä esittelystä, sillä 1800-luvun Turussa ei ollut montaa hänen kaltaistaan lahjoittajaa, joka olisi esiintynyt yhtä näyttävästi julkisuudessa. 

Johan Fredrik Heldtin kynsiharja. Turun kaupunginmuseo, Finna.

Carpelanin teos kirjoitti suomalaista rinnakkaishistoriaa: samaan aikaan, kun suuriruhtinaskunnan valtiolliset rakenteet vahvistuivat, lahjoittajien pienoiselämäkerrat korostivat yksityisten henkilöiden merkitystä Turun kaupungin vaiheissa. Monet heistä olivat tunnustettuja yhteisön avainhahmoja, mutta Heldtin tarina on hieman toisenlainen. Hän syntyi aviottomana lapsena kauppiassukuun. 

Turkulaiset tunsivat Heldtin kuolinpesäkamreerina. Hän auttoi testamenttien kirjoittamisessa ja vainajan omaisuuden hoidossa pitäen huolta siitä, että sai itse tarpeeksi suuren palkkion avustaan. Kuolinpesissä liikkui paljon rahaa ja testamentit kanavoivat niitä sopiviin suuntiin. Useissa testamenteissa Heldt sai osan pesän varoista, osa suunnattiin hyväntekeväisyyteen ja loput jäivät vainajan sukulaisille. 

Heldt oli tutustunut johtaviin turkulaisiin talouselämän hahmoihin. Hän esiintyi Englannista vaikutteita saaneen John Julinin sihteerinä ja saattoi kiinnostua juuri tämän takia hyväntekeväisyydestä. Julinin mukana Heldt oli perustamassa 1820-luvulla sekä Turun säästöpankkia että Bell-Lancaster-koulua. Myöhemmin Heldt tuki ennen kaikkea tyttöjen koulutusta. 

Turun palo aloitti Heldtin liiketoimien kukoistuskauden. Hän lainasi rahaa maaomaisuutta vastaan ja myi sitten tulen tuhoamia tontteja. Voittoja kanavoitiin muun ohessa Turun kaupungin jälleenrakennukseen ja sen historian ylläpitoon. Heldt rahoitti tuomiokirkon uudet urut ja alkoi kerätä Kaarina Maununtyttäreen liittyviä esineitä.

Kun Heldt kuoli elokuussa 1854, hänen oma testamenttinsa oli kunnossa.  Tunnettu kuolinpesien järjestelijä oli määrännyt sen julkaistavaksi ja pian J. W. Lilljan kirjapainosta ilmestyikin 40 sivun mittainen kirjanen. Heldt listaa sivukaupalla tuttaviaan, joille hän lahjoitti erilaisia arvoesineitä, mutta hän ei ollut unohtanut hyväntekeväisyyttä. Irtaimiston huutokaupan avulla kerättiin rahaa 111 köyhälle naiselle sekä muille Turun köyhille. Pesän omaisuutta piti sijoittaa niin, että siitä voitiin maksaa vuotuista korkoa kaupungin virkamiehille. Lisäksi perustettiin erikseen nimetyille henkilöille eläkerahasto.

Kuolinpesäkamreeri vaikuttaa edelleen. Eläkerahastosta kehittyi vuosien myötä oikeustieteen opintoja tukeva Heldtin stipendirahastosäätiö. Lisäksi antiikkiliikkeissä voi tulla vastaan yksittäisiä hopealusikoita, joiden jakamisesta Heldtin testamentti myös sääti tarkasti. 

Janne Tunturi

Lähteet:

Carpelan, Tor. Åbo Donatorer Intill år 1909: Biografiska Anteckningar. Åbo: Åbo stads historiska museum, 1910.
Korpiola, Mia. Johan Fredrik Heldt (1780–1854) – eksentrinen turkulainen mesenaatti ja ”kuolinpesäkamreeri”. https://blogit.utu.fi/oikeudellinentietotaito/2021/02/08/johan-fredrik-heldt-1780-1854-eksentrinen-turkulainen-mesenaatti-ja-kuolinpesakamreeri/
Tunturi, Janne. Kuolinpesäkamreeri ja suurlahjoittaja: Johan Fredrik Heldtiä jäljittämässä. Turku: Heldtin stipendirahastosäätiö sr., 2021.

1700-luku, 1800-luku

Sankariämpäri

Kommentoi

“Paloämpäri, nahkainen; neljä sivukappaletta, yksi pohjakappale; suussa ja saumojen kohdalla nahkasuikaleiden peittämät kovikkeet, samoin pohjan sisässä ristinmuotoinen sellainen. Köysikannike.”

Paloämpäri löytyy Luostarinmäeltä, museon kirjapainosta. Se on museon tietojen mukaan ostettu 6.8.1937 antiikkikauppias Ståhlmanilta Turusta, ja sen kylkeen on valkoisella maalattu merkintä palvelupaikasta. 

Palontorjuntavälineitä Luostarinmäellä. Kuva: Johanna Viitaharju/Turun kaupunginmuseo, 2021. 

Missä kaikessa tämä esine on ollut mukana? Mitä se kertoisi, jos osaisi puhua?

Nahkainen paloämpäri on sen verran hyvin säilynyt, että tositoimiin se tuskin on koskaan päässyt. Se ja sen kaltaiset ovat kuitenkin olleet tärkeässä roolissa, kun turkulaiset ovat vuosisatojen aikana torjuneet tulipaloja, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Vuoden 1796 palovakuutusohjeistuksen mukaan jokaisessa vakuutetussa talossa piti olla kaksi käsiruiskua, kaksi palohakaa, kahdet tikapuut ja kaksi köysiluutaa sekä kaksi nahkasankoa ja muita astioita. Nahkasangot pysyivät käyttökelpoisina puisia paremmin, ja ne olivat myös puisia ämpäreitä kevyempiä ja kätevämpiä. Sangon pyöristetty pohja mahdollisti kontrolloidun vesivirran. 

Vettä piti saada palopaikalle mahdollisimman pian ja paljon. Luostarinmäellä ei ollut omia kaivoja, joten tulipaloihin varauduttiin keräämällä rännien avulla sadevettä tynnyreihin. Lähin yleinen kaivo oli kadulla Luostarimäen vieressä. 

Tulipalon sytyttyä sellaiset talonomistajat, joilla oli hevosia, velvoitettiin osallistumaan veden kuljetukseen. Muut kantoivat ämpäreillä ja saaveilla vettä palopaikalle ja muodostivat ämpäriketjuja.

Tietoja nahkaisen paloämpärin valmistajasta ei ole säilynyt, mutta sen tekeminen on vaatinut käsityöosaamista ja erilaisten materiaalien tuntemusta. Joissain nahkaämpäreissä kahva on punottu, toisissa on metalliosia.  Ämpäreitä ovat kenties valmistaneet suutarit, satulantekijät tai tynnyrintekijät sekä muut puuta ja metallia käsittelevät käsityöläiset. 

Ainakin jossain päin Eurooppaa nahkaämpäreiden tekeminen on kuulunut pyövelin velvollisuuksiin. Pyövelin toimeen kuului myös nylkeä raatoja, ja sen vuoksi heillä oli käytössään eläinten nahkoja, joista saattoi valmistaa ämpäreitäkin. 

Luostarinmäen nahkaisella paloämpärillä olisi monenlaista tarinoita kerrottavana: vuosien aikana se on tavannut lukuisia museovieraita opastetuilla kierroksilla. Kirjanpainaja ja muut museon työntekijät kertovat kävijöille Turun palosta ja siitä, miten liekkejä vastaan on taisteltu ämpärien, ruiskujen ja luutien voimin.

Pälvi Rantala

Lähteitä:

Luostarinmäen näyttelyteksti. 

Tiedonanto 6.11.2025. Susanna Lahtinen ja Maiju Tuisku, Turun kaupunginmuseo.

Dahlström, Svante: Turun palo 1827. Tutkimuksia Turun kaupungin rakennushistoriasta vuoteen 1843. Turun kaupungin historiallisen museon johtokunta 1930.

Kanto, Anneli: Pyöveli. Gummerus 2015.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022.

1900-luku

Housupukuinen nainen ja hamepukuinen mies Aurakadulla 1949

Kommentoi
Aurakadun ja Yliopistonkadun kulmaus Turussa 1936. Aarne Pietinen, Museovirasto, Historian kuvakokoelma. 

”Housumuoti” on alkanut vallata alaa Turun katukuvasta, kun ”miehiksi pukeutuneiden naisten” voi nähdä kulkevan pitkissä housuissaan pitkin Aurakatua. Näin kirjoittaa mielipidekirjoittaja Sosialisti-lehdessä vuonna 1949. 

Kirjoittajan mielestä housujen käyttö on sallittua, kunhan sillä ei korosteta ”erikoisesti” henkilön naisellisuutta. Muotivirtauksessa on kuitenkin hänestä yksi epäkohta, nimittäin se, että miehet eivät ole tasa-arvoisia pukeutumisen suhteen naisten kanssa. Kirjoittaja kysyykin hieman ironiseen sävyyn: 

”Mutta miten kävisi, jos miehetkin haluaisivat olla yhdenvertaisia naisten kanssa ja pukisivat päällensä naisten pukimet?”

Vaikka tekstistä on aistittavissa ironiaa, antaa se mahdollisuuden kurkistaa aikanaan naisille ja miehille sopivana pidetyn pukeutumisen rajoihin. Naisille sallittu vaatevalikoima laajeni Suomessa noin 1920-luvulta alkaen, kun pitkien housujen käyttö yleistyi vähitellen. Tuolloin naiset saivat käyttää housuja esimerkiksi hiihtäessä. Myös 1900-luvun alussa yleistyneet työ- ja virka-asut toivat lisää valikoimaa naisten pukeutumiseen. 

Housut saattoivat sopia aikalaisten mielestä naiselle työ- ja urheiluympäristössä käytettäviksi, mutta kaupungin keskustassa housuissa näyttäytymistä sopi vielä yhteiskunnan silmissä miettiä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Sosialistin mielipidekirjoittajan mukaan naisen ei 1940-luvun lopun Turussa sovi ”rehvastella” miesmäisessä työasussa julkisella paikalla.

Miesten ja naisten syysmuotia 1977. Kari Rainer Pulkkinen, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma. 

Miehille soveliaana pidetty vaaterepertuaari on taas monipuolistunut naisia hitaammin. 1960- ja 1970-luvulla etenkin nuorten muotiin tulivat aiempaa pidemmät hiukset, mutta miesten hameiden käyttö on puhuttanut pitkään. Esimerkiksi vielä 1990-luvun Helsingin Sanomissa on kirjoitettu ”valkotakkisten” tulevan paikalle, jos mies laittaa hameen päälleen. 

Miesten tiukoista pukeutumisraameista 1940-luvun lopun Turussa kertoo myös se, että Sosialistin kirjoittajan mukaan Aurakadulla liikkuva ”naiseksi pukeutunut mies” saattaisi tulla virkavallan pidättämäksi ja hänet olisi ”korjattava pois liikenteen häiritsijänä” ympärille kokoontuvan hämmästyneen väkijoukon vuoksi. 

Maininnat virkavallasta liittynevät siihen, että omalle sukupuolelle epätyypillisiksi katsottuihin vaatteisiin pukeutuminen saatettiin tulkita naamioitumiseksi, joka oli järjestyssääntöjen nojalla kiellettyä osassa Suomen kaupungeista. Ennen 1900-lukua sukupuolinormeja rikkovasta pukeutumisesta ongelmiin poliisin kanssa saattoivat joutua niin naisiksi kuin miehiksikin luetut henkilöt. 

Sosialisti-lehden kirjoitus kertoo kuitenkin yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta: naisten housujen käyttöä ei pidetty enää 1950-luvun vaihteen Turussa rangaistavana, vaikka sukupuolinormien rikkominen saattoikin jakaa mielipiteitä. Mieheyteen liittyvät lokerot ovat laajenneet sitäkin hitaammin. Vielä 2020-luvulla hametta käyttävää miestä on mediassa luonnehdittu harvinaiseksi, mutta yleistyväksi näyksi katukuvassamme.

Jean Lukkarinen

Lähteet: 

Housumuoti. Sosialisti, 15.05.1949, nro 109, s. 4.

Teinit eivät halua olla tuppisuita. Suomen Kuvalehti, 14.01.1967, nro 2, s. 28–31.

Miehet voisivat käyttää hametta tietyissä rajoissa. Helsingin Sanomat, 30.8.1997, https://www.hs.fi/suomi/art-2000003653421.html. 

Vierto, Tuija: Usva Kiuru, 18, on hameeseen pukeutuva mies, eikä hän ole ainoa: ”Mukava, käytännöllinen ja tyylikäs”. YLE 29.6.2023, https://yle.fi/a/74-20037186. 

Laine, Mio: ”Lieneekö tuo aprillinarrio wai pitkälle kehittyneen emansipatsioonin merkkiä wai muuta wallattomuutta.” Sukupuolen ilmaisun moninaisuus suomalaisissa sanomalehdissä 1868–1917. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2025.

Suhonen, Sami: Transsukupuolisuuden näkymätön historia. Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007.

Turunen, Arja: ”HAME, HOUSUT, HAMEHOUSUT! VAI MIKÄ ON TULEVAISUUTEMME?” Naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889–1945. Etnologian väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, 2011.

1600-luku

Vaara vaanii Aurajoessa

Kommentoi
Aurajoen vilkkaat rannat ovat olleet sekä siunaus kaupungille, että murhenäytelmien paikka yksilöille. Kuva Ossi Reuter, Turun kaupunginmuseo. Public domain.

Aurajoki – Turun joeksi 1600-luvulla kutsuttu – mahdollisti kaupungin olemassaolon, mutta se oli myös vaarallinen sen rannoilla liikkuville. Tavallisimmin jokeen päädyttiin vahingossa töitä tehdessä tai jäiden pettäessä, ”päänheikkoudessa”, humalassa tai tappelun tuoksinassa. Hukkuminen tutkittiin aina tarkoin oikeudessa, sillä onnettomuus tuli erottaa tahallisesta tai ”pään heikkoudessa” tehdystä teosta sekä tarkoituksellisesta itsemurhasta, sillä viimeksi mainittuja ei saanut haudata siunattuun maahan, mikäli he olivat olleet järjissään tehdessään tekonsa.

Vaimo Valborg Koukkar kertoi siten kesäkuussa 1670, että hän oli pudonnut saman päivän aamuna jokeen Taivassalon Olof Jakobssonin takia. Olof vastasi, ettei hän ollut syyllinen tapahtumaan, sillä hänen kalastusveneeseensä oli tungeksinut niin paljon väkeä, että se oli alkanut upota ja hänen oli ollut pakko työntää se irti rannasta. Valborg oli juuri tällöin astumassa alukseen, mutta putosikin vahingossa jokeen. Talollinen halusi antaa Valborgille omasta vapaasta tahdostaan keittokalan, ja Valborg tyytyi tähän.

Turun syysmarkkinoilla 1643 sattui käsirysy porvari Klemet Pålackin joen puoleisella vesiportilla Luostarikorttelissa. Eräs Sauvon talollinen Jöran oli ryypännyt veneessään joella portin alapuolella kolmen poikansa Erikin, Jöranin ja Johanin kanssa. Tappelun tuoksinassa pojista Johan Jöransson viskasi paikalle tulleen sauvolaisen laivamiehen Olof Erikssonin jokeen ja hyppäsi itse perässä tämän selkään uhaten hukuttaa miehen.

Säämiskäntekijämestari Simon Mattssonin poika Matthias Pitonius hukkui syksyllä 1695 Turun joen jäihin. Pitoniuksen kerrottiin huutaneen apua, ennen kuin hän joutui jään alle, joten kyse oli tuskin itsemurhasta. Lisäksi pormestari Berend Riggertsson, joka oli hänen naapurinsa, kertoi, että Pitonius oli elänyt hiljaista ja jumalista elämää ja käynyt ehtoollisella. Tämän perusteella raati antoi 7. toukokuuta 1696 isälle luvan haudata poikansa siunattuun maahan normaalein menoin.

Turun raastuvanoikeus suoritti marraskuussa 1677 kuolemansyyntutkimuksen. Porvari Sigfrid Hijdis oli löydetty hukkuneena joesta tiilisalin kohdalla. Hijdis oli ollut vetämässä Jöran Kopparin alusta ylös joesta muiden porvareiden kanssa. Kun he olivat tehneet sen, oli emäntä tarjonnut heille ruokaa ja olutta. Sigfrid oli tullut humalaan ja hänet oli ollut kannettava ulos. Sigfrid kulki yksin kadulla ja haukkui ihmisiä mennessään kelmeiksi ja varkaiksi. Oikeus ei asettanut ketään vastuuseen Sigfridin kuolemasta, mutta määräsi hänen ruumiinsa haudattavaksi kirkkomaan aidan ulkopuolelle. Humalassa hukkuminen kun katsottiin itse aiheutetuksi onnettomuudeksi ja kunniattomaksi kuolemaksi.

Itsemurhaajan ruumiiseen sen sijaan saivat koskea vain tehtävään määrätyt ihmiset, kuten Turun pyöveli. Linnan vahtimestari Anders Korp kertoi kesäkuussa 1688 lähettäneensä vartiosotilaan joidenkin vankien kanssa suorittamaan työtä kaupunkiin. Varkaudesta tuomittu vanki Simon Persson oli juossut rannassa olleiden tyhjien veneiden yli ja syöksynyt pää edellä jokeen. Kun Simon oli mennyt jokeen, oli vartija mennyt kysymään neuvoa pormestarilta. Tämä lähetti pyövelin etsimään ruumista. Simon olikin noussut tällä välin pintaan ja pyöveli kiskoi hänet maihin. Simonin veljelle Andersille lähetettiin sana, että hän hakisi veljensä ruumiin. Kun Anders vastasi, ettei hän ottaisi raatoa huolehdittavakseen, pudotti pyöveli sen takaisin jokeen ja sitoi kiinni paaluun, ettei se katoaisi. Oikeus totesi tuomiossaan, että Simon oli ollut järjissään hukuttautuessaan jokeen. Siksi hänen ruumiinsa tuli viedä metsään ja haudata sinne.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:44, 9.11.1677, 626−633; z:55, 16.6.1688, 429−432; z:63, 7.5.1696, 276−279; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:172, 11.9.1643, 125v-126; z:187, 2.6.1670, 214; z:196, 13.6.1688, 246−248.