Kirjoittajalta Tanja Laimi (page 2 of 3)

Koira toverina kandissa – kokemuksia kandidaatintutkielman kirjoittamisesta

Alkuun ajatus kandidaatintutkielmasta ja seminaarista kauhistutti. En ole ikinä ollut kovin pitkäjänteinen ihminen, joten epäilin vahvasti sitä, saanko lainkaan kokoon kandidaatintutkielmaa – gradua en uskaltanut vielä edes ajatella. Kun seminaari alkoi syyskuussa, minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, millaisesta aiheesta haluan tutkielmani tehdä. Uusi sotahistoria oli kiinnostanut minua jo vuosia, mutta en yrityksistäni huolimatta ollut keksinyt vielä sellaista aihetta, joka olisi loksahtanut kohdalleen. Kesällä olin pyöritellyt mielessäni ajatuksia tutkia esimerkiksi sotilaiden vapaa-ajan mahdollisuuksia rintamalla tai lottien psykohistoriaa, mutta ne eivät tuntuneet aivan oikeilta.

Keksin tutkielmani aiheen kastajaisyönä keskustellessamme kaverini kanssa lemmikeistä, ja millaista olisi tutkia esimerkiksi sitä, mitä lemmikkien lempinimet kertovat niiden ja omistajien välisestä suhteesta. Tästä ajatuksesta aloin jalostaa oman kandityöni aihetta, ja lopulta palaset loksahtivat kohdalleen: halusin tutkia sotakoirien ja sotilaiden välistä suhdetta Suomen sodissa ja keskittyä erityisesti siihen, miten koirien ja sotilaiden välille syntynyt syvä suhde vaikutti molempien psyykeen ja henkiseen jaksamiseen rintamalla. Tässä siis yhdistyivät kaksi suosikkiasiaani eli koirat ja uusi sotahistoria, tarkemmin sanottuna sotilaiden henkinen kestävyys.

Kun aloin paneutua tarkemmin aiheeseeni, huomasin, että sotakoirista ei ole tehty oikeastaan lainkaan tutkimusta. Löysin yhden ainoan sotakoiria käsittelevän gradun, mutta varsinaisesti tätä aihetta käsitteleviä tutkimuksia en löytänyt. Samaan aikaan oli kauhistuttavaa ja innostavaa tajuta, että minun täytyy lähteä rakentamaan aihettani melkein tyhjästä ja keksiä itse millaisia tutkimusmenetelmiä käyttämällä saisin aiheesta jotakin irti.

Alkuperäislähteistä tuli kuitenkin onneksi vastaan runsaasti, ja näin jälkikäteen ajatellen pelkästään yksi kolmasosa käyttämistäni alkuperäislähteistä olisi riittänyt. Otin tutkielmaani mukaan neljä sotakoiria käsittelevää romaania, muistitietoaineistoa, SA-kuva-arkiston valokuvia sekä kolme vuosina 1942–45 julkaistua puolustusvoimien sotakoiraopasta. Aineistossani tarkastelin erityisesti sitä, miten sotakoirien ja sotilaiden välistä ystävyyttä kuvataan teksteissä, sotakoiraoppaissa eli puolustusvoimien virallisissa ohjeissa koiranohjaajille ja valokuvissa, ja mitä sotaveteraanit kertovat koirasuhteestaan. Siksi tutkielmani otsikko oli Koira toverina sodassa. Koettu ja kuvattu ystävyys sotakoirien ja sotilaiden välillä talvi- ja jatkosodassa. Tutkimusmenetelmistä sovelsin luonnollisesti uutta sotahistoriaa, ja sen lisäksi myös psykohistoriaa, muistitietotutkimusta ja eläintutkimusta. Laadimme seminaarissa tutkimussuunnitelmat, annoimme niistä toisillemme vertaispalautetta ja sitten aloimme kirjoittaa.

Ote Uula Aapan teoksesta Sotakoiria partioretkellä. Kuvasta näkee hyvin, kuinka monta muistilappua jokaiseen kirjaan käytin. Keltaiset laput merkitsevät kohtia, joissa kerrotaan koirien ja sotilaiden välisestä ystävyydestä. Kuva: Noora Viljamaa.

Jos nyt kirjoittaisin kandityöni uudestaan, tekisin monta asiaa toisin. Ensinnäkin rajaisin aineistoani huomattavasti, sillä tutkielman suositeltu pituus on vain 15–20 sivua, ja se on todella vähän. Oman tutkielmani pituus paisui aluksi miltei 30 sivuun, mutta opponoinnin jälkeen sain nipistettyä muutaman sivun pituudesta pois. Toiseksi suunnittelisin tarkemmin mitä asioita haluan aineistosta löytää ja missä järjestyksessä niitä käsittelen. Toki tutkimussuunnitelmasta oli hyötyä, mutta esimerkiksi miellekartan laatiminen olisi auttanut tässä vaiheessa hurjasti. Omaa tutkielmaa kannattaa jäsennellä huolella ja käsittelyjärjestyksen luonnostelusta on huomattavasti hyötyä kirjoitusvaiheessa, vaikka disposition laatiminen etukäteen saattaa olla vaikeaa. Jouduin poistamaan paljon tekstiä tajutessani, että olin innostunut vähän liikaa. Kolmanneksi kirjoittaisin koko aineistostani huolelliset muistiinpanot yhteen paikkaan. Lähdeaineistona käyttämäni kirjat olivat täynnä erivärisiä lappuja, ja lopulta menin sekaisin siinä, mikä lappu tarkoitti mitäkin. Jouduin tekemään paljon turhaa työtä selatessani aineistoa aina vain uudestaan läpi ja etsiessäni tiettyjä kohtia. Kannattaa siis kirjata selkeästi ylös kaikki tarvittavat tiedot aineistosta, sillä se helpottaa työtä huomattavasti.

Kuva kranaatin haavoittamista viestiluutnantista ja hänen koirastaan oli yksi niistä valokuvista, joita käsittelin tutkielmassani. Kuva otettu Rukajärven suunnalla 7.8.1944. SA-kuva.

Sekavasta työskentelytavastani huolimatta kandityöni kirjoittaminen on ollut ehdottomasti yliopiston paras ja hauskin asia ja itse asiassa vielä mukavampaa kuin itse kandiksi valmistuminen (joku toinen voi toki olla tästä eri mieltä). Laaja aineistoni tarjosi luonnollisesti monenlaista materiaalia, ja erityisen palkitsevaa oli tajuta sekä muistitietoaineistoa, valokuvia ja aikalaiskirjoituksia tutkiessa, että sotakoirat tosiaan olivat vähintään yhtä tärkeitä sotilaille kuin olin etukäteen ajatellut.

Erityisesti aikalaiskirjallisuudessa nousi esiin useita suorastaan kaunopuheisia tarinoita, jotka olivat sotilaan ja sotakoiran välisen suhteen ylistystä. Oli palkitsevaa peilata näitä tarinoita SA-kuva-arkiston valokuviin, puolustusvoimien sotakoiraoppaisiin ja sotaveteraanien kertomuksiin, joista jälkimmäiset olivat huomattavasti romaanien kuvailuja hillitympiä. Nautin siitä, että sain muodostaa rauhassa kokonaiskuvaa monipuolisesta aineistostani ja pohtia sotilaiden ja koirien suhdetta monesta eri näkökulmasta. Koiranohjaajat luonnollisesti välittivät ohjaamistaan koirista, mutta muut sotilaat suhtautuivat alkuun lähes poikkeuksetta koiriin epäluuloisesti.

Kandityön tekemisessä kaikkein parasta taisi olla se, että sain tehdä jotain aivan uutta tutkimusta minulle täydellisesti sopivasta aiheesta. Oli rohkaisevaa tajuta, että minähän osaan sittenkin jotain, ja työn edetessä myös itseluottamukseni kasvoi. Totta kai kandiseminaariin mahtui myös lukuisia epätoivon hetkiä aiheen valinnasta siihen kun tajusin, että aineistoa on aivan liikaa. Kirjapino lattiallani keräsi paljon pölyä ja lukemattomat lappuseni tuottivat tuskaa. Jälkikäteen löysin kandistani useita virheitä ja sellaisia kohtia, jotka tällä hetkellä muotoilisin aivan toisin. Silti olen todella ylpeä aikaansaannoksestani (tilanne saattaa tosin olla aivan eri puolen vuoden päästä) ja olen helpottunut siitä, että ennen gradua sain harjoitella tutkimuksen tekemistä, sillä harjoitustyöhän kandidaatintutkielma kuitenkin on. Suhtautukaa siis kandiseminaariin mahdollisuutena oppia valtavasti uutta ja hyödyntäkää seminaari, sillä vaikka oma työni olisikin ollut aivan surkea, olivat seminaari ja tutkielma kuitenkin välttämätön ja hyödyllinen etappi ennen gradua.

Syksyllä jatkan kandityöni aiheen käsittelyä ja aloitan graduni – vahingoistani viisastuneena.

 

Jutun kirjoittaja Noora Viljamaa on neljännen vuoden Suomen historian pääaineopiskelija. 

Kuva: Noora Viljamaa

Tie tulevaisuuden opettajuuteen

Löysin itseni viimein siltä tieltä, jolle 12-vuotiaan minäni kysymys laittoi minut aikanaan kulkemaan. Silloin nimittäin rohkenin tiedustella omalta luokanopettajaltani, olisiko minulla koskaan mahdollisuutta tulla opettajaksi. Tähän joko humoristinen tai erittäin paljon työllisyystilanteesta huolestunut opettaja vastasi: ” Totta kai, mutta ei kannata. Huono palkka”. Oli hänen sanomansa tarkoitus mikä tahansa, niin virkkeen kaksi ensimmäistä sanaa antoivat uskoa sille nuorelle lapselle, jonka tulevat elämänvalinnat johtivat lopulta tilanteeseen, jossa hän havaitsi aloittavansa syksyllä 2017 aineopettajan pedagogiset opinnot Turun Normaalikoulussa. Nyt lähes vuosi on kulunut tästä hetkestä ja on hyvä pohtia sen antamien antien näkökulmasta tulevaisuuden opettajuuden vaatimuksia, mutta samalla antaa myös vinkkejä saman tien valitseville.

Mitä tulevaisuuden opettajuus vaatii?

Meillä kaikilla on varmasti mielikuvia siitä, mitä on hyvä opettajuus. Toisille se on luokan edessä asiansa osaava luennoitsija, kun taas toisille se oppilaiden kanssa alituisesti keskusteleva aikuinen. Hyvään opettajuuteen ei kuitenkaan ole olemassa valmiita ohjeita, sillä jokainen opettaja Suomessa luo työskennellessään oman tapansa opettaa ja samalla ammatti-identiteettinsä. Opettajien työskentelymallien erilaisuus on lähtökohtaisesti hyvä asia, sillä erilaisia opettajia tarvitaan tulevaisuuden koulumaailmassakin, jossa vilisee vastaisuudessakin erilaisia oppilaita eri tarpeilla. Koska opetusharjoitteluun kuuluu paljon niin opetusta kuin sen seuraamista, pedagogisten opinnot ovat hyvä paikka niin oman opetustyylin kehittämiselle, kuin eri opetusryhmille sopivien opetustyylien etsimiselle. Tätä kautta nuori opettaja pystyy kehittämään tilannetajua, joka on tärkeä taito opettajalle varmasti myös tulevaisuudessakin.

Tilannetaju itsessään on kuitenkin pienempi osanen suurempaa koko sosiaalisen kanssakäymisen taitoja.  Koulut ovat monella tapaa opettajille sosiaalisten taitojen harjoituskenttä, joiden omina ”oppiaineina” toimivat koulun eri ikäiset ihmiset ja heidän mukanaan tuomat vuorovaikutustilanteet. Opettajat pääsevät työssään kohtamaan niin oppilaissaan kuin kollegoissaan erilaisia persoonallisuuksia, joiden kanssa hänen on pystyttävä toimimaan erilaisissa tilanteissa niin kasvokkain kuin lisääntyvässä määrin teknologian välityksellä.

Monipuolisen vuoropuhelun roolia suomalaisessa koulumaailmassa on tietoisesti lisätty viime aikoina muuttuvien pedagogisten ihanteiden vuoksi. Tämä asia oli erittäin selvästi havaittavissa pedagogisten opintojen yhteydessäkin, missä tarkoituksen mukaisesti vuoropuhelua haluttiin lisätä eri oppiaineiden välisissä pienryhmissä. Monipuolinen vuoropuhelu on siis tullut jäädäkseen kouluihin ja sen arkipäivää. Sen vuoksi onkin tärkeää, että tulevaisuuden opettajat olisivat työssään mahdollisimman avoimia ja yhteistyökykyisiä kaikkien koulumaailman eri toimijoiden kanssa.

Suomalaiset koulut näyttävät usein ulkopuolelta esteettisesti ankeilta paikoille, mutta niiden sisään kätkeytyy aina alati muutoksessa oleva koulumaailma. Kuvassa Turun Normaalikoulu. Kuva Jari Sjölund 2009.

Vuorovaikutuksen lisäksi tärkeä rooli tulevaisuuden opettajan työssä on myös itse opetustyö, joka monella tapaa on suurempi kokonaisuus kuin miten se usein mielletään. Opetus ei lopu siihen, kun oppitunti tai varsinainen työpäivä loppuu, vaan se jatkuu vielä sen jälkeenkin. Alituinen hyvien käyttäytymis- ja toimintamallien viljely jatkuu nimittäin opettajan työssä koulun kaikissa tiloissa ja niissä tapahtuvissa vuorovaikutustilanteissa. Samalla  varsinaisten oppituntien, oppikokonaisuuksien ja oppimateriaalien suunnittelu vie varsin paljon aikaa etenkin nuorilla opettajilla. Kaiken tämän lisäksi heidän aikaansa kuluttavat erilaiset koulumaailmassa yleistyvien testien tarkistaminen. Varsinainen opetustyö luokassa on siis murto-osa opettajan työtä, joka on parhaimmillaan havainnoitavissa auskultoidessa. Tämän vuoksi taas harjoitusvuosi, ja myöhempi työelämäkin, vaatii tekijältään kärsivällisyyttä ja aikatauluttamista. Kalenterista tuleekin viimeistään pedagogisten opintojen aikana tärkeä työväline, jonka kautta suuret, koko lukuvuoden kestävät oppikokonaisuudet, hahmottuvat selkeämmin tekijälleen.

Opettajan työn tuoma suuri työn määrä vaatiikin omien rajojen asettamista. Koulu on nimittäin paikka, jossa työt eivät lopu koskaan. Aina on perustyön ohelle löydettävissä tehtävää erilaisissa luottamustoimissa ja projekteissa. Sen takia opettajankin on työhyvinvointinsa ja jaksamisensa kannalta hyvä oppia sanomaan tulevaisuudessakin tarvittaessa ei ja tekemään kompromisseja niin itsensä kuin muiden kanssa. Opettajan pedagogiset opinnot ovatkin hyvä paikka harjoitella tätä taitoa, jonka puute on usein valittavasti johtanut monet niin nuoret, kuin työuraltaan vanhemmat opettajat uupumuksen partaalle. Sen takia niin pedagogisten opintojen aikana kuin vastaisuuden työssä on hyvä oppia vetämään selkeitä rajoja työ- ja vapaa-aikojen välille.

Työtä on siis kouluissa vastaisuudessakin paljon ja sen takia tulevaisuudenkin opettajan on suhtauduttava siihen intohimolla ja kokea se myös palkitsevana. Arkipäivän työssä pienetkin sellaiset tuntemukset antavat voimaa opettajille jaksaa työssään ja samalla myös kehittää omaa ammattiosaamistaan.  Tietysti aina voidaan sanoa, että opettaja saa palkkionsa viimeistään palkkapäivänä, mikä on ihan mukava asia yhteiskunnassa selviytymisen kannalta, mutta se lohtu on vain kerran tai kahdesti kuukaudessa tapahtuvaa. Sen takia tulevaisuudenkin opettajuus kannattaa rakentaa pääosin ei mitattavissa olevien pedagogisten päämäärien ja myös pieniin arjen onnistumisen hetkiin, joiden bongaamista opetellaan jonkin verran pedagogissa opinnoissa.

Olisiko minusta sitten opettajaksi?  

Jokaisessa, jotka tuntevat sisimmässään vetoa omistaa osan elämästään toisten ihmisten auttamiseen ja ohjaamiseen, ovat juuri sopivia kyseiseen työhön. Opettajaksi siis sopivat luonteeltaan ja taidoltaan monenlaiset ihmiset. Pedagogiset opinnot sopivat myös niille, joiden unelma-ammatti lapsuudessa eikä edes näin aikuisiälläkään ole ollut opettajan työ. Aineopettajan koulutusta nimittäin voidaan nähdä toisaalta hyvänä ponnahduslautana moniin muihinkin ammatteihin ja se tarjoaakin erittäin hyviä eväitä erilaisissa työympäristöissä toimimiselle. Lisäksi on myös nähtävä, että eihän sitä koskaan varmaksi tiedä sopivuuttaan opettajaksi, ennen kuin pääsee sitä jossain testaamaan. Sen takia auskultointivuosi pedagogisten opintojen yhteydessä on oiva tilaisuus päästä testaamaan asiaa, ja samalla kartuttaa sitä niin tärkeää työkokemusta yhden Suomen arvostetuimman ammatin parissa.

Jos tunnet epävarmuutta myös siitä, että et omaa edellä mainittuja opettajuuden ihannemaisia piirteitä, ei huolta. Niitä ei omaa kukaan suoraan syntyessään, vaan ne kehittyvät jokaisella työn ja sen tuoman kokemuksen myötä. Kyseinen kehitys jatkuu vielä niin pitkään kuin opettajan viimeiseen työpäivään ennen hänen eläkkeelle siirtymistään. Tie opettajuuteen on siis pitkä, mutta varmasti toiminnantäyteinen ja palkitseva tekijälleen. Sen takia suosittelenkin teitä kaikkia edes asiaa vähän harkitsevia hakemaan jo ensi keväänä aineopettajan pedagogisiin opintoihin, jonka tien me monet päätökseemme monella tapaa tyytyväiset luonteenpiirteiltämme erilaiset historian opiskelijat ja ennen kaikkea tulevaisuuden opettajat olemme jo tehneet.

 

Juho Kankare

Suomen historian pääaineopiskelija ja tulevaisuuden opettaja

Kuva: Juho Kankare

 

 

 

Tuplasti vaihtoon

Olen Sanna Oksanen ja aloitin Turussa opiskelut vuonna 2013. Ennen Turun yliopistoa opiskelin Jyväskylässä englantia pääaineena ja vaikka opiskelut siellä jäivät kesken, pieni kipinä kaikkeen Suomen rajojen ulkopuolelle jäi. Ajatus erityisesti ulkomailla opiskelusta jäivät mieleen hautumaan. Pidin välivuoden, asuin Berliinissä ja tiesin jo Turussa historian opiskelut aloittaessa, että haluaisin lähteä vaihtoon. Kolmantena opiskeluvuotena lähdinkin vuodeksi Saksaan Mainziin opiskelemaan historiaa. Tuo vuosi ulkomailla oli mielestäni juuri sitä kaikkea mitä kansainvälisen toimiston henkilökunta mainostaa ja jota melkein jokainen vaihdossa käynyt lupailee: Turkuun palatessa olin hieman eri ihminen, täynnä uusia kokemuksia, kielitaitoa ja ystäviä.

Turussa alkoi pitkä talvi ja nopeasti mielessä alkoi hautua uusi ajatus vaihdosta. Monelta unohtuu, että vaihto on mahdollista tehdä sekä kandi- että maisterivaiheessa, sillä molempiin asteisiin on laskettu 12kk Erasmus-apurahaa. Näin ollen on hyvin mahdollista lähteä vaihtoon kahdesti. Itsekään en suunnitellut toista vaihtoa, se oli pikemminkin spontaani päätös opiskeluvaihdon hakuajan lähestyessä. Koin että vaihto on sellainen mahdollisuus, joka kannattaa hyödyntää kahdesti. Onko helpompaa keinoa lähteä asumaan ulkomaille, kuin vaihto-opiskelu jolloin saa apurahat ja kaiken mahdollisen tuen sekä kotiyliopistosta ja ulkomailta? Onko luontevampaa tapaa päästä oikeaan arkeen ulkomailla ollessa lomailun sijaan, kuin luennoilla istuminen ja päivittäinen kiire, jossa on kuitenkin sitä jotain pikkuisen ekstraa, koska et ole kuitenkaan Suomessa vaan kaikki on hieman erilaista?

Mainzin Johannes Gutenbergin kampus. Kuva: Sanna Oksanen.

Mainziin hain humanistisen tiedekunnan vapailla paikoilla. Tämä paikka oli suositeltu erityisesti historian opiskelijoille, mikä näkyi erittäin korkeatasoisena opetuksena ja vaihto-opiskelijoiden hyvin huomioon ottamisessa. Vaikka olen Suomen historian opiskelija, sain hyvin opintoja Saksan historiasta hyväksi luettua opintoihini. Tein eräänlaisen sivuainepaketin näistä opinnoista, jotka kulkevat nyt nimellä ”Saksan historian kokonaisuus”. Eli vaikka et löytäisi täyttä vastaavuutta opinnoista ei kannata vaihdon mahdollisuutta jättää käyttämättä. Erityisesti historian laitoksella on suhtauduttu erittäin vastaanottavaisesti ja joustavasti vaihdon opintojen hyödyntämiseen. Kuten minulle sanottiin ennen ensimmäiseen vaihtoon lähtöä: opiskele kaikkea mikä kiinnostaa ja sitten kun tulet vaihdosta katsotaan, miten saadaan ne järkevästi tutkintoon laitettua. Saksan kielen kurssit jotka kävin Mainzissa, sain hyväksiluettua myös Turussa oleviin kieliopintoihini.

Wienin kansalliskirjasto. Kuva: Sanna Oksanen.

Wieniin hain yleisen valtio-opin paikalla. Tämä on taas toinen mahdollisuus, josta moni ei ehkä ole tietoinen, että vaihtoon voi hakea myös sivuaineen kautta. Olin lukenut valtio-opista jotenkuten perusopinnot ja koska tiesin että haluaisin lukea valtio-oppia luultavasti pidemmälle, päätin kokeilla kääntää tämänkin kiven. Ja sehän toimi! Eli älä epäröi hakea vaihtoon myös sivuaineen kautta, jos haluat pääaineesi sijaan opiskella sitä vaihdossa tai koet että siellä olisi sinua enemmän kiinnostavat vaihtopaikat. Humanistiset tieteet ovat yleensä avoimia aineita myös ulkomailla, joten itsekin pystyin opiskelemaan myös historiaa Wienissä. Wienin opinnot ovat olleet todella mielenkiintoisia. Turussa monet valtio-opin kurssit ovat pitkälti kirjatenttejä, erityisesti sivuaineopiskelijalle. Wienissä olen sen sijaan tehnyt monta seminaaria, joissa käsitellään asioita ryhmässä, luetaan, keskustellaan ja analysoidaan. Olen saanut apua akateemisen kirjoittamiseen. Lisäksi tein erittäin mielenkiintoisen historiankurssin kansanmurhista, jota oli opettamassa alansa huippuja Englannista.

Kaupunkin keskipiste Wienissä, Stephansdom. Kuva: Sanna Oksanen

Juuri tämä opiskelu erilaisessa ympäristössä, eri ympäristössä, eri opiskelumetodeilla ja materiaaleilla on vaihdon parasta antia. Vaikka Turussa on erittäin hyvää opetusta, on mukavaa vaihtelua kokeilla esimerkiksi täysin seminaaripohjaista opetusta, jossa professori antaa opetusvastuun opiskelijoille. Vaihdot voivat antaa myös inspiraatiota Suomen opintoihin, Saksassa opiskeltuani kansainvälisiä suhteita innostuin jatkamaan valtio-opin opintoja aikanaan. Lisäksi vaihdot voi hyödyntää jopa mahdollisuuksina kerätä aineistoa kandia tai gradua varten, jos haluaa hieman erilaisen lähdeaineiston.

Saksalaista opiskelija-asumista. Kuva: Sanna Oksanen.

Miten nämä kaksi vaihtoa ovat siis eronneet toisistaan? Koen että molemmat kokemukset olivat hyvin erilaisia ja niitä on vaikea verrata keskenään. Kannattaa miettiä ennen vaihtoon lähtöä mitä hakee. Ensimmäinen vaihtoni Saksassa, Mainzin pienemmässä, mutta sitäkin tiiviimmässä opiskelijakaupungissa oli niin kutsuttu Erasmus-kokemus isolla E:llä. Sain ison, tiiviin, värikkään joukon kansainvälisiä ihmisiä ympärilleni, kokeilimme kaikkea uutta, osallistuimme järjestettyihin mitä hauskempiin ja jännempiin retkiin, tapahtumiin ja toimintaan yhdessä. Tutustuimme Saksaan tämän joukon turvin ja loin sellaisia ystävyyssuhteita, jotka ovat edelleen vahvoja välimatkasta huolimatta. Kansainvälinen opiskelu ja siihen liittyvät byrokratian silmukat naurattivat ja itkettivät. Vuoden jälkeen koin valtavan kotiinpaluun stressin ja en enää meinannut sopeutua takaisin Suomeen.

Mainzin kuvankaunis vanhakaupunki.

Wien isona pääkaupunkina oli toisenlainen kokemus. Vaihto-opiskelijoille järjestettiin tapahtumia, mutta kaupunki tarjosi itsessään niin paljon, että oman joukkoni kanssa tutustuimme kaupunkiin ja maahan omin päin. Koen että hiukan vanhempana ja pidemmällä opinnoissa sain juuri sen kokemuksen Wienistä minkä tarvitsin: näin millaista olisi, jos opiskelisin Wienissä ihan normaalisti, en ”vaihtarina”. Olin töissä, tutustuin paikallisiin ja minulla oli hiukan tylsempi arki ehkä kuin Saksassa, koska jouduin oikeasti opiskelemaan. Etsin graduun materiaalia. Nautin suurkaupungin vilskeestä ja muutaman hyvän kansainvälisen ja paikallisen ystävän seurasta. Kävimme oopperassa, nautimme kesäisestä Donau-kanaalin rannoista ja ilmaisista torstaista suurimpiin taidemuseoihin.

Oma ohjeeni olisi siis, että tee oma opiskelupolkusi. Joskus muutama mutka voi loppujen lopuksi olla hyvinkin palkitsevaa. Itselläni koen että juuri nämä kansainväliset opinnot ja kansainvälinen suuntaus, vaikka olen Suomen historian opiskelija, on vahvuuteni. Myös vaihdot voivat olla hyvin erilaisia, joten mieti etukäteen millaisen vaihdon haluat. Vaihdot antavat mahdollisuuden tulla osaksi kansainvälistä tiedeyhteisöä ja kasvattaa eräänlaista kansainvälistä osaamista. Yleensä kuusi kuukautta vaihdossa kehittää sinua opiskelijana ja ihmisenä enemmän kuin pidempi aika Suomessa tutun arjen parissa. Ja tähän arkeen on hyvä palata monia kokemuksia rikkaampana (ja eräänlaisen ikuisen kaukokaipuun kanssa)!

 

Jutun kirjoittaja Sanna Oksanen on kuudennen vuoden Suomen historian opiskelija.

Suomen historian kesäharjoittelija Tanja Laimi kävi vierailemassa Sannan luona Wienissä. Kuva: Sanna Oksanen.

Kuva: Sanna Oksanen

 

 

 

 

Historian hellässä huomassa

Historia oli vahva ennakkosuosikki, kun aloin lukiossa pohtia, mitä haluaisin tulevaisuudessa opiskella. Harkitsin myös muutamia muitakin vaihtoehtoja. Melko nopeasti kuitenkin totesin, että historia on oikea vaihtoehto minulle. Olihan se kiinnostanut jo lapsesta lähtien. Pidin lähes itsestäänselvyytenä hakea ensisijaisesti Turkuun, Suomen vanhaan pääkaupunkiin, jonka kadut ja rakennukset ovat täynnä historiaa. Lukionikin olin jo käynyt Turussa, joten tiesin viihtyväni täällä. Tärkeä Turkua puoltava seikka oli myös se, että täällä voi lukea pääaineena Suomen historiaa.

Suomi näyttäytyy usein syrjäisenä ja merkityksettömänä paikkana, jolla ei ole ollut juuri minkäänlaista vaikutusta historian suuriin tapahtumiin. Moni saattaa tästä syystä ajatella Suomen historian olevan tylsää ja pitkäveteistä. Minä en. Suomen sijainti Euroopan laidalla, kylmä ilmasto ja harva asutus ovat tehneet Suomen historiasta melko poikkeuksellista. Osana Eurooppaa Suomi on kokenut monet samat ilmiöt ja suuntaukset kuin muutkin Euroopan maat. Suomen olosuhteet ovat kuitenkin usein muokanneet niitä hieman omaan suuntaansa, jolloin yleiseurooppalaisista ilmiöistä on syntynyt suomalainen versio. Eivätkä Suomi ja suomalaiset maailmankaan kannalta täysin merkityksettömiä ole olleet. Suomalaiset ovat olleet mukana niin 30-vuotisessa sodassa kuin löytöretkilläkin ja monessa muussa niiden väliltä.

Suomen historian, kuten muidenkin historia-aineiden, opiskelu yliopistossa on melko erilaista, mitä se peruskoulussa ja lukiossa on. Yliopistossa ei niinkään keskitytä historian tapahtumiin, sotiin ja suurmiehiin, vaan ennemmin arjen ja yhteiskunnan historiaan ja ilmiöihin. Koska historia on niin laaja aihealue, ja on täysin mahdotonta mahduttaa kaikkea olemassa olevaa historiatietoutta yhden ihmisen päähän, keskitytään historian opinnoissa paljon historian tutkimiseen ja sen ymmärtämiseen. Ainakin ensimmäisenä vuotena opinnoissa nousi jatkuvasti esille lähteiden merkitys. Tärkeää on oppia lähdekritiikkiä, eli arvioimaan lähteen luotettavuutta, sekä tietysti tulkitsemaan itse lähdettä. Käyttämällä lähteitään hyvin ja oikein historioitsija pyrkii aina vain lähemmäs täydellistä ja vääristymätöntä totuutta, jonka saavuttamisen hän tietää kuitenkin olevan mahdotonta.

Opiskelu saattaa toisinaan käydä raskaaksi omistautuneimmallekin opiskelijalle. Onneksi tällöin on apua saatavilla vilkkaasta opiskelijaelämästä, joka tuo erinomaista vastapainoa tenttikirjojen lukemiselle ja esseiden kirjoittamiselle. Yliopistolla on tarjota monipuolista järjestötoimintaa. Esimerkiksi ainejärjestöt, harrastejärjestöt ja osakunnat tarjoavat toimintaa laidasta laitaan, joten jokaiselle löytyy varmasti porukka, jonka toiminnassa viihtyy. Itselleni yksi järjestö on kuitenkin noussut ylitse muiden, nimittäin kulttuurihistorian, Suomen historian ja yleisen historian opiskelijoiden ainejärjestö Kritiikki ry, jonka jäseniksi ovat kaikki historian opiskelijat tervetulleita. Kritiikki järjestää monia erilaisia tapahtumia, kuten sitsejä, liikuntatapahtumia, ekskursioita, peli-iltoja, opiskelijabileitä ja paljon muuta. Itse olen pitänyt Kritiikin toiminnasta niin, että päätin lähteä mukaan Kritiikin hallitukseen, jossa toimin tämän vuoden yhtenä tapahtumavastaavista. Päävastuualueenani on ollut liikuntatapahtumien järjestäminen. Niihin on kuulunut muun muassa viikoittainen liikuntavuoro, sekä keväällä pidetty humanistisähly ja perinteinen pesäpallo-ottelu P-klubia (poliittisen historian ja yleisen valtio-opin ainejärjestö) vastaan, joista molemmista Kritiikki selviytyi voittajana. Kaiken kaikkiaan yliopisto-opiskelu on hieno työn ja vapaa-ajan yhdistelmä, joka tarjoaa varmasti jokaiselle jotakin.

 

Jutun kirjoittaja Sakari Salokannel on toisen vuoden Suomen historian opiskelija. Hän toimii historianopiskelijoiden ainejärjestön Kritiikki ry:n tapahtumavastaavana. 

Kuva: Sakari Salokannel

« Older posts Newer posts »

© 2019 Histofriikki

Theme by Anders NorenUp ↑