1300-luku

Julistusta ja ihmeitä tuomiokapitulissa

Kommentoi

Turun tuomiokirkon tuomiokapitulin arkinen työ keskeytyi – elettiin oletettavasti vuotta 1373 – sillä piispa Johannes Wesfalilla (piispana 1370–1385) oli julistettavaa.  Tämä porvarissäätyinen ja turkulaislaistaustainen kirkonmies oli tarmokas uudistaja hiippakunnassaan, tarkastusmatkoillaan hän esimerkiksi uudisti verojen ja kymmenysten keräämistapoja. Sielunhoitoakin hän edisti sopeuttamalla katolisen kirkon tapoja suomalaiseen kontekstiin: harvaan asuttu maa ja kylmät, pimeät talvet vaativat omanlaisiaan ratkaisuja. Johannes hankki paavilta luvan messun viettämiseen kannettavalla alttarilla sekä ennen päivänkoittoa.

Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat.
Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat. Kuva: Mikael Lindmark/Wikimedia Commons.

Nyt oli kuitenkin kyse jostain muusta kuin kirkon hallinnollisten asioiden hoidosta. Johanneksen tietoon oli tullut Kokemäen kirkkoherran Olavuksen kohtalo. Olavus oli kohtalon oikusta sokeutunut. Tämä oli tietysti ankara koettelemus kenelle tahansa, mutta kirkonmieheltä se vei myös elannon – kanoninen oikeuskin määräsi, ettei kirkonmiehillä saanut olla ruumiillisia vammoja. Olavus ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi onnettomuudessaan vaan hän oli pyytänyt hädässään apuun taivaallista välittäjää, Pyhää Birgittaa. Ruotsin Birgitta, aatelisrouva ja tunnettu mystikko, oli kuollut vuonna 1373 Roomassa. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo hänen eläessään ja ihmeteot alkoivat heti hänen kuolemansa jälkeen. Seuraavana vuonna Birgitan pyhäinjäännökset siirrettiin Vadstenan luostariin, Ruotsiin. Uutiset Birgitan ihmeitätekevistä voimista olivat siis kulkeneet vauhdilla läpi kristikunnan Kokemäelle saakka.

Birgitta oli vastannut Olavuksen rukouksiin ja palauttanut hänen näkönsä. Tämän ihmeen piispa Johannes nyt julkisti – ja julisti – synodissaan tuomiokirkon kaniikeille. Näin Johannes osaltaan osallistui Birgitan pyhimysmaineen levittämiseen. Keskiajalla Birgitta olikin yksi suosituimmista pyhimyksistä Suomessa. Vastalahjaksi kokemastaan ihmeestä Olavus oli luvannut peräti kolme pyhiinvaellusmatkaa Vadstenaan. Ensimmäisellä toivioretkellä häntä saattoivat piispa Johannes ja Turun tuomiokirkon kaniikeista Ditmalus (ilmeisesti piispan veli Detmarus) sekä Jacobus. Birgittalaisveljet kirjasivat Olavuksen ihmeen ylös Vadstenassa ja lähettivät sen muiden ihmekertomusten mukana Roomaan paavin kuuriaan arvioitavaksi.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

Acta et processus canonizacionis Beate Birgitte, toim. Isak Collijn. Samlingar utgivna av Svenska Fornskriftsällskapet. Ser. 2 Latinska skrifter. Band I. Uppsala. Almqvist & Wiksells boktryckeri 1924–1931, 142.

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimyksen Naapurina. Eletty usko myöhäiskeskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)

Palola, Ari-Pekka: Johannes Westfal. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 14.8.2025)
http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000232

1800-luku

Engel Turussa 1814

Kommentoi

Näkymä Suurtorilta Ison Kirkkokadun päähän, kohti tuomiokirkkoa. Carl Ludvig Engel, 1814. Kuva: Kansalliskirjasto.

Berliiniläissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel seisoi ikkunan äärellä Brinkkalan talossa, Suurtorin laidalla, katsoi kohti tuomiokirkkoa ja tarttui kynäänsä. Hän taltioi näkymän siihen Turkuun, joka kolmetoista vuotta myöhemmin tuhoutuisi ennennäkemättömässä suurpalossa.

Engel oli vuodesta 1809 lähtien työskennellyt Tallinnassa, jossa hän oli todennäköisesti tavannut Suomen silloisen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin Engelin työmahdollisuuksia Suomessa, ja niin huhtikuussa 1814 nuori arkkitehti oli jo matkalla Turkuun. Tehtäväksi tuli sokeritehtaan rakennus, joka sijaitsi kohdassa Läntinen Rantakatu 7. Vierailu osoittautui merkittäväksi, sillä juuri tällä matkallaan Engel tapasi fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällströmin, joka ajoi voimakkaasti tähtitornin rakentamista Turkuun, nousevan tieteenalan tarpeisiin. Engel innostui siinä määrin, että teki piirustukset ja rakennusprojekti käynnistyi muutamaa vuotta myöhemmin.

Brinkkalan talon ikkunasta Engel tallensi ainutlaatuisen näkymän Turun vanhasta keskustasta. Etualalla on tori, jossa tehdään korjaustöitä. Varakkaan herran vaunut ajavat torille samalla, kun kadun kulmassa kerjätään almua. Venäläisten sotilaiden vartio näkyy oikealla. Tuomiokirkolle johtaa Iso Kirkkokatu, jonka päässä oikealla asui kirjanpainaja Frenckell. Nuohooja ahertaa korkealla talon katolla – tärkeässä tehtävässä, sillä puurakenteisessa kaupungissa nokisavuja ei saanut pöllähtää talojen piipuista. Kadunkulmassa oikealla näkyy kaupungin ruiskuhuone, jossa säilytettiin nahkaletkullista paloruiskua. Takana kohoaa komea tuomiokirkko siinä asussa kuin se oli ennen vuoden 1827 suurpaloa. Kultainen kukko, tuuliviiri, pyörii tornin huipulla. Kun kaupunki paloi, tuuliviiri löytyi seuraavana aamuna maasta tuhkan ja muun palojätteen seasta.

Kuvaa piirtäessään, vuonna 1814, Engel ei voinut aavistaa, että hän palaisi Turkuun sen jälkeen, kun tämä vanha keskusta olisi tuhoutunut, ja piirtäisi kaupungille uuden asemakaavan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Dahlström, Svante: Turun kaupungin entisajan arkkitehdit. Uusi Aura 6.12.1930.

Rancken, A. W.:  Carl Ludvig Engel. Finsk Tidksrift 6/1938, 53–59.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava, Helsinki 2022.