1900-luku

Crichton-Vulcanin levoton aines 1939

Kommentoi

Crichton-Vulcanin telakat olivat toisen maailmansodan lähestyessä iso kysymysmerkki Suomen poliittisessa kentässä. Aurajoen telakan kohdan alueella oli ollut veneenveistotoimintaa ainakin vuodesta 1730 alkaen. Talvisodan aikana toiminut telakkayhtiö, A/B Crichton-Vulcanin O.Y oli syntynyt vuonna 1916 muodostuneen A/B Crichtonin ja 1898 perustetun konepajayhtiö A/B Vulcanin yhdistyttyä vuonna 1924.  Näistä Crichtonin telakka sijaitsi länsirannalla ja vastapäätä itärannalla olivat Vulcanin tilat. Uudella telakalla valmistuivat muun muassa Suomen panssarilaivat ja sukellusveneet, joten sodan häämöttäessä yhtiön merkitys puolustusteollisuudelle oli suuri.

Crichton-Vulcanin OY:n Crichtonin toimitilat Aurajoen länsipuolella 1930-luvulla. Kuvassa rakenteilla panssarilaiva Ilmarinen. Kuva: Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1, s. 11.

Juuri talvisodan syttymisvuonna telakkayhtiön lakot ja vasemmiston toiminta olivat herättäneet paljon huomiota. Tuoreessa muistissa oli Crichton-Vulcanin lakko, joka alkoi 12.4.1939 palkkariitojen vuoksi. Lakko päättyi 4½ kuukauden työtaistelun jälkeen. Heinäkuussa tehtiin Suomen hallituksen välityksellä sovitteluesitys, jonka työnantaja ja SAK hyväksyivät, mutta metallityöväenliitto hylkäsi. Vasta uusi, Turun kaupunginjohtajan välittämä ehdotus hyväksyttiin 25.8.1939. Epäluuloa Crichton-Vulcanin työväkeä kohtaan aiheutti sekin seikka, että vuosien 1927 ja 1937 laajat metallialan lakot olivat alkaneet telakalta.

Lokakuussa 1939 perustetun Maan Turva -nimisen toimiston tarkkailijat lähettivät ennen talvisotaa ja sen aikana tarkkailuraporttejaan eri puolilta maata. Turku ylipäätään oli ”mielialakartalla epäilyttävä kohta” Maan Turvan varhaisen raportin mukaan. Crichton-Vulcaniin ja Turun sataman alueeseen kiinnitettiin tuolloin erityistä huomiota useassa raportissa. Turun työläisten kuvailtiin ennen sotaa jakautuneen 50/50 suhteessa ”puolustustahtoisiin ja kommunisteihin”.

Etenkin Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluiden aikaan syksyllä 1939 telakan väen mielipiteitä pantiin muistiin. Marraskuun alussa joku telakalla oli puhunut, että sodan syttyessä Venäjä valtaisi Suomen kahdessa tunnissa. Muutamaa viikkoa myöhemmin telakan työväen väitettiin tarkkaan laskevan, kuinka paljon tykin lavetteja ja pommeja tehtaassa valmistui.

Talvisodan sytyttyä 30.11. Turun sataman mielialat ovat mukana raporteissa verrattain usein, olihan Turun ja Ruotsin laivaliikenne keskeinen Suomen lännestä tulevalle huollolle, ja siksi myös keskeinen pommituskohde. Joulukuun 1939 lopulla jopa telakan työväki oli sään aiheuttaman parin viikon pommitustauon päätyttyä hermostunut itänaapuriin: ”Työläispiireissä on edelleenkin kahdenlaista mielialaa, joskin näyttää ilmeiseltä, että viime päivien pommitukset ovat parantaneet mieltä ja herättäneet ryssänvihaa sellaisissa piireissä, joissa sitä ei aikaisemmin ole havaittu. Onpa Crichton-Vulcanin työläisten keskuudessa ja muuallakin ilmennyt kiukunpurkauksia ryssiä vastaan.” Tuohon asti oli elänyt luulo, että neuvostokoneet olivat lopettaneet kaupunkien pommittamisen tyystin.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Teollisuuslehti 4/1939, 15.4.1939; 5/1940, 15.5.1940.

Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1.

Kansallisarkisto. Päämaja. Sis. propagandatoimisto (Prop. 3). Perus-3132/41 [80]. Salainen kirjeenvaihto ja muut asiakirjat 1939–1940. I/II. Tarkkailuraportti N:o 6. 19.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 8. 22.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 23.11.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 24.12.–26.12.1939.

1600-luku

Väärää rahaa

Kommentoi

Vuonna 1696 Ruotsin valtakuntaa ja erityisesti sen Suomen puoleista osaa koetteli yksi kaikkien aikojen pahimmista nälänhädistä. Suomen alueen väestöstä arvellaan kolmanneksen menettäneen henkensä tauteihin ja ravinnon puutteeseen. Turussa porvariston kellareissa ja aitoissa oli vielä ruokaa, mutta tämä ei koskenut kaikkia kaupunkilaisia. Köyhimpien elanto oli kruunun jakaman viljan ja kanssaihmisten hyvän tahdon varassa. Vyöntekijä Petter Falck vaimoineen keksi kuitenkin tavan hankkia itselleen ruokaa.

*

Kultasepän leski Anna Augustinsdotter oli lainannut alkukesästä 1696 Petter Falckille hienoa hiekkaa ja valukuppeja tämän pyynnöstä. Leski ei kuitenkaan tiennyt, että Falck valoi niillä tinasta 11 kappaletta kaksinkertaista karoliinia, joista jokainen oli hopeataalerin arvoinen. Falck antoi oppipoikansa ja kahden vaimon vaihtaa niitä lailliseen rahaan. Rahan väärentämisestä oli annettu kuninkaallisia asetuksia pitkin vuosisataa ja teko oli vakava majesteettirikos. Petter Falck pyysi raastuvanoikeudessa, että hänen tekonsa annettaisiin anteeksi vaikeana nälkäaikana, jolloin hän oli pakotettu tähän tekoon.

Tätä kuningatar Kristiinan äyriä väärennettiin vielä 1970-luvulla. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.

Raastuvanoikeus ei hyväksynyt vetoamista nälkään, sillä Falckin olisi tullut hankkia perheelleen elanto ammatillaan. Siksi hänet tuomittiin kaupunginlain Kuninkaan kaaren mukaan hirtettäväksi. Hänen tuli myös korvata muille aiheuttamansa vahinko. Mitä tuli hänen vaimoonsa Elin Karlsdotter Pihliin, joka oli oikeuden mukaan heikompi astia, tämä ei yksinkertaisuudessaan voinut ymmärtää tällaisen teon seurauksia. Elin oli lisäksi Jumalan ja Ruotsin lain mukaan miehensä alamainen ja velvollinen tottelemaan tätä. Vaimo tunnusti kuitenkin olleensa miehensä kanssa yhteistuumin tässä teossa. Hänen ei olisi lain mukaan tullut totella miestään näin raskaassa rikollisessa teossa. Siksi myös hänet tuomittiin Varkaan kaaren mukaisesti kuolemaan.

Raastuvanoikeus katsoi, että Falckin 12 tai 13 vuotta vanha oppipoika Petter Eriksson oli velvollinen tottelemaan isäntäänsä, mikäli hän aikoi välttää rangaistuksen. Koska hän oli ollut paikalla isännän valaessa väärät rahat, ei hänen olisi tullut enää totella isäntäänsä näin raskaassa rikoksessa, vaikka hän ei tiennytkään, mihin rahoja aiottiin käyttää. Siksi hänet piiskattiin raatihuoneen käytävällä ja hän oli sen jälkeen vapaa syytöksistä Tuomarin ohjeiden mukaan.

*

Koska tuomioita ei voitu panna heti täytäntöön, vaan jäätiin odottamaan Turun hovioikeuden tuomiota, oli tuomitut säilytettävä Turun linnan vankilassa. Sitä varten maaherra Lorentz Creutz antoi linnan vahtimestari Henrik Björckille määräyksen ottaa kolmikko linnan vankilaan. Heille tuli antaa tavanomainen vangin ylöspito. Tämä tarkoitti vähäistä ruokarahaa päivittäin. Käytännössä tämä tarkoitti nälkää, sillä ruokaa ei ollut saatavissa tavallisten vuosien tapaan nälänhädän aikana. 

Hovioikeus antoi tuomionsa 18. heinäkuuta 1696. Hovioikeudella oli tapana leuteroida eli lieventää kuolemantuomioita sakko- tai ruumiinrangaistuksiksi ja karkotuksiksi kaupungista. Lievennetyn tuomion mukaan Petter Falck ja hänen vaimonsa Elin Pihl ruoskittaisiin 27. heinäkuuta Turun torin häpeäpaalussa ja karkotettaisiin kaupungista. Oppipoika Petter Erikssonin piiskaustuomio pysyi voimassa.

Maaherra Creutz antoi  rangaistuksen toimeenpanopäivänä vahtimestari Björckille määräyksen toimittaa heidät Turun raadin haltuun kärsimään rangaistustaan. Jos karkotettu palasi kaupunkiin, tuomittiin hänet kaupunginlain mukaan raastuvanoikeudessa kuolemaan. Ja Falck palasi ja sai kuolemantuomion. Maaherra Creutz sai kirjoittaa jälleen vahtimestari Björckille 20.5.1697, että Falck tuli ottaa vankilaan, kunnes asiasta annettaisiin uudet määräykset. 

Turun hovioikeus kirjoitti 3. kesäkuuta 1697 kuninkaalliselle majesteetille ja kysyi, miten Falckin kanssa tuli menetellä. Hovioikeus sai tuomita hänet uudelleen ruoskittavaksi ja karkotettavaksi kaupungista. Jos hän palaisi vielä kerran, pantaisiin kuolemantuomio täytäntöön. Karkottaminen tarkoitti sitä, ettei karkotettu saanut tulla kaupunkia ympäröivän tulliaidan sisäpuolelle. Petter Falck lienee uskonut tällä kerralla, sillä hänestä ei kuultu enää Turun raastuvanoikeudessa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA, Helsinki): KA z:63, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 4.7.1696, 414−415; 8.7.1696, 420−426; 27.7.1696, 528; Turun ja Porin läänin tilejä, Tositekirjat KA 7401, 4229, 4231, 4333, 4335; Riksarkivet (Stockholm): Åbo hovrätt till Kungl. Maj:t 1691-1698, 7. Turun hovioikeus kuninkaalle 3.6.1697, sp.

1900-luku

Tauno Palo Turussa

Kommentoi

Marraskuussa 1957 turkulainen teatteriyleisö sai etuoikeuden kokea brasilialaisen Pedro Blochin (1914–2004) monologinäytelmän Naisen kädet (As Mãos de Eurídice).  Näytelmä oli kansainvälinen sensaatio, ja monologin ensimmäinen tulkitsija Rodolfo Mayer esitti sitä tiettävästi yli 3000 kertaa. Bloch oli syntynyt Ukrainan Žytomyrissä mutta muuttanut jo lapsena vanhempiensa mukana Brasiliaan.

Näyttelijä Tauno Palo vuonna 1952. Kuvaaja: U. A. Saarinen. Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Suomessa Tauno Palo innostui omaperäisestä näytelmästä, joka pyrki hävittämään rajaa yleisön ja näyttämön väliltä. Päähenkilö, perheensä hylännyt kirjailija, kulkee yleisön joukossa, esittää kysymyksiä ja näyttää valokuvia. Monologi soveltui erinomaisesti kiertuekäyttöön. Teoksen suomensi Albert Saloranta ja ohjasi Jack Witikka. Lehdistö kertoi myöhemmin Bloch kuulleen, että muuan Tauno Palo Suomesta on kiinnostunut Naisen käsistä. ”Onko hän hyvä näyttelijä”, kysyi Rio de Janeirossa asunut Bloch ystävältään, silloiselta Suomen lähettiläältä Oskari Vahervuorelta. ”Hyvä näyttelijä on”, vakuutti Vahervuori.

Turkulaiset saivat nähdä Palon tulkinnan maanantaina 4. marraskuuta 1957 Ruotsalaisessa teatterissa. Lavastuksena oli vain muutama metri punaista kangasta, näyttämöllä pöytä ja penkki ja katsomossa tuoli näyttelijää varten, rekvisiittana päällystakki, pari tavallista miehen pukua ja kaksi paria kenkiä. Näistä lähtökohdista Palo vangitsi yleisönsä. ”Hän toikin ajoittain katsojan eteen niin välittömän ja ilmeikkään ihmisen kuin toivoa voi. Vain pieni ele, hymy, silmän välähdys pystyi luomaan kuvan siitä, minkä sana kätki taakseen”, kirjoitti Turun Päivälehti.

Esityksen jälkeen Palo yöpyi turkulaisten ystäviensä Senni Niemisen ja Taito Mäkelän luona. Turun Sanomien toimittaja, nimimerkki Ad., pääsi jututtamaan näyttelijöitä heti ensi-illan jälkeen.

”En tiedä, näyttelenkö sen hyvin tai huonosti”, pohti Palo aluksi. ”Näyttelen sen vain siten kuin tunnen. Uskon, että ihmisen suurin vaikeus on siinä, ettei hän halua tuoda esille sitä mitä tuntee, ettei hän usko omaan itseensä ja siten aliarvioi omat kykynsä.”

Näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä puistonpenkillä. Kuvaaja: Matti Poutvaara. Kuva: Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Tässä kohtaa sanavalmis Senni Nieminen puuttui puheeseen ja totesi:

”Sun on ain ollu niin helppo tuoda esill mitä sää tunnet.”

”Ehkä se on Jumalan lahja”, vastasi Palo.

”Mut Jumala anta monell niin falskin luantten, ettei sitä saa millä esill.”

Toimittajalle Senni Nieminen kuvasi myös näyttelijöiden pitkäaikaista yhteistyötä. Nieminen jatkoi: ”Taunohan mua auttoi aina filmissäkin. Sanos: ’ann mennä vaa’, ku mää pelkäsi.”

Paloa kohteliaisuudet tuntuivat vaivaavan, ja hän palasi näyttelijäntyöhön:

”Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä useammin löytää ihmisen. Olipa kuori kuninkaan tai kerjäläisen, aina siellä kaiken pohjalla on ihminen. Tämä saa näyttelijän karistamaan pois turhat painolastit. Vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn tajuamaan mitä pienen pojan mielessä liikkuu. Nyt kun voisin sen näytellä, ei kukaan sitä enää uskoisi, sanoo Tauno Palo hieman haikeana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

Ad.: ”Tauno Palo on oma vihollisensa ja ikuinen ihmisen etsijä”, Turun Sanomat 6.11.1957.

A. T–n: ”Tauno Palon voitokas vierailu eilen Turussa”, Turun Päivälehti 5.11.1957.

”Tauno Palo Turussa”, Uusi Aura 4.11.1957.

”Tauno Palon erikoislaatuinen näyttelijänsuoritus”, Itä-Häme 29.10.1957.

”Tauno tulkitsee Naisen käsiä”, Ilta-Sanomat 4.1.1958.

1800-luku

Kauhuromantiikkaa Turussa

Kommentoi

Tuskin kovin moni kaunokirjallisuutta harrastaneistakaan tietää, että ensimmäinen suomalainen kauhuromaani on julkaistu Turussa. Tämä ruotsinkielinen teos, jonka nimeksi tuli Det gråa slottet, ilmestyi alun perin Johan Wilhelm Lilljan kustantamosta pimeään vuodenaikaan marraskuussa 1851. Romaanista tuli sen verran suosittu, että siitä otettiin toinen ruotsinkielinen painos 1880-luvulla, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt useita suomennoksia, viimeisin vuodelta 2009.

Ingeliuksen romaanin ensipainoksen nimiölehti 1851. Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Romaanin ensipainoksen nimiölehdellä komeili salanimi ”Författaren till Granriskojan” eli Granriskojan-romaanin tekijä. Nimen taakse kätkeytyneen tekijän useat aikalaiset tunsivat hyvin. Hän oli turkulainen säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius, joka oli kirjoittanut teoksensa Ylikylän tilalla Hirvensalossa. Romaani oli silloisten arvioiden mukaan kotimaiseksi tuotokseksi epätavallisen laaja teos, 394 sivua taskukirjaa vastaavassa sexodecimokoossa. Sen tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Turkuun tai sen lähiympäristöön vaan Satakuntaan, kuvitteelliseen Ristilän kartanoon, johon kirjan sankari, kotiopettajaksi palkattu nuori maisteri Harald Thalberg saapuu kertomuksen alussa.

Ingelius ei varsinaisesti ollut kirjallisen kauhuromantiikan tienraivaaja Suomessa, sillä Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson olivat ennen häntä ehtineet julkaista Helsingissä kauhuromanttisia kertomuksia. Mutta Det gråa slottet on edeltäjiään kunnianhimoisempi aikaansaannos. Vaikka teos tuntuu nykylukijasta osittain hajanaiselta, se on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisen kerrontatekniikkansa ansiosta mukaansatempaava ja koostuu menneisyyteen kätkeytyvän arvoitusten vyyhdin vähittäisestä paljastumisesta. Ingelius kutoo kertomukseensa vihjeitä, tiedonsirpaleita, kuulopuheita ja romaanihenkilöiden saamia pahaenteisiä aavistuksia. Näiden käänteiden lomaan mahtuu murhayrityksiä, rajuilmoja, kummittelua, synkkiä paikkoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä. Monet romaanin aiheet ja kohtaukset esitetään melodramaattisesti jyrkkien vastakohtien muodossa. Kerronnassa vaihtelevat ihanteellinen hyvyys ja alhainen kataluus, ja aika ajoin Ingelius höystää tekstiä huumorilla ja ironialla.

Romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, mutta teos sai myös virikkeitä nuoren Ingeliuksen kuulemista huhuista. Ne kertoivat Porin lähistöllä Ulvilan pitäjässä sijainneesta Koiviston ratsutilasta ja siellä vuonna 1839 sattuneesta ikävästä tapauksesta, joka johti epävarmoiksi jääneisiin rikosepäilyihin. Koiviston kartanon jylhää kaksikerroksista päärakennusta kutsuttiin kansan suussa 1800-luvulla Harmaaksi linnaksi, mistä Ingelius lainasi romaanilleen nimen. Kirjassa Koiviston nimi vaihtui sitten Ristilään. Millaisesta tapauksesta oli kyse, siitä lukija voi nyt ottaa halutessaan selvää lukemalla vaikkapa tuon kauhuromaanin uusimman suomennoksen ja siihen laaditut jälkisanat!

Jukka Sarjala

Lähteet:

Det gråa slottet. Original af förf. till Granriskojan. Åbo: J. W. Lillja & Co, 1851.

Axel Gabriel Ingelius, Harmaa linna. Suomentanut Eeva-Liisa Järvinen. Jälkisanat Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus Oy, 2009.

Jukka Sarjala, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

1600-luku, 1700-luku

Turun ympäröivä tulliaita

Kommentoi

Ruotsin valtakunnassa noudatettiin 1500-luvulta alkaen merkantilistista talouspolitiikkaa, joka merkitsi kruunun tarkkaa sääntelyä. Valtakunta tarvitsi rahaa sodankäyntiin, ja siksi 1600-luvulla säädettiin yhä uusia veroja. Yksi näistä oli vuonna 1622 perittäväksi määrätty pikkutulli kaupunkeihin tuoduista tavaroista. Kruunun etu vaati tulliaitojen pystyttämistä kaupunkien ympärille. Turkuakin ympäröi kyseisestä vuodesta lähtien tulliaita, jossa oli tulliportit tullitupineen. Tulliaidan rakentaminen ja ylläpitäminen oli porvareiden velvollisuus, ja jokaisella heistä oli oma pätkänsä aitaa hoidettavana. Tulleista huolehtivat tulliesimies, tullitarkastaja, tullikirjurit ja tullimiehet eli syökärit. Tulliaita kävi tarpeettomaksi vasta vuonna 1808, kun pikkutulli lakkautettiin.

*

Aidan rakenne vaihteli maaston muodosta riippuen. Eräissä kohdin siitä käytettiin nimitystä stadsgraven eli kaupunginoja, mikä kuvasi osuvasti sen rakennetta. Toisin paikoin aita oli tehty laudoista ja toisin tukeista. Kallioisilla mäillä puuaidan perustaksi koottiin kivivarustus. Mikään kaupunginmuuri rakenne ei siis ollut. Aidan pystyttäminen vei vuosia, sillä porvarit olivat vastahakoisia suorittamaan tätä rasitusta. Jos velvollisuus laiminlyötiin, sai siitä rangaistuksen. Esimerkiksi porvari Erik Nukarin leski Elin Persdotter oli jättänyt korjaamatta osuutensa, mutta hän lupasi korjata sen seuraavaan katselmukseen mennessä, mikä hänet velvoitettiin tekemään rangaistuksen uhalla.

Entisen tulliaidan perustuksia Turun Ryssän- eli Yliopistonmäellä. Kun kuva otettiin, seisoi sen kuvaaja Kaarinan pitäjän puolella tulliaitaa eli maaseudulla. Tulliaita merkitsi maaseudun muuttumista kaupungin alueeksi. Tulliaita merkitsi myös sitä, että sen kahden puolen noudatettiin eri lakeja ja erioikeuksia. Kirkko seisoi joka tapauksessa kaupungissakin keskellä kylää. Museovirasto.

Kaupunginaidan läpi ei saanut kulkea rangaistuksen uhalla kuin siihen määrätyistä porteista, jotka sijaitsivat Karjakadulla eli nykyisessä Uudenmaantullissa, josta tie johti Uudellemaalle ja Karjalaan, Hämeenkadulla akateemisen Hesen paikkeilla, josta kuljettiin Hämeeseen, sekä Aninkaistenkadulla Hotelli Helmen paikkeilla, josta päästiin Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Lisäksi tavaroiden tuontia valvottiin Aurajoen Multavierulla pikkutullissa ja Linnanpuomilla suuressa meritullissa.

Tulliportteihin kuuluivat myös vartiotornit. Tämä käy ilmi oikeusjutusta, jonka mukaan Petter Jessenhausenin renki Matts Mattsson oli vuonna 1639 työssä pikkutullin puomitornin luona tulliaitaa tekemässä. Hans Byggmästare pudotti tornista rautakangen huudettuaan ensin alhaalla olleille, että nämä varoisivat. Tästä tietämättömänä renki Matts sai kangen päähänsä. Asia todettiin puhtaaksi vahingoksi ja mieskin oli paranemassa.

Salaa kaupunkiin pyrkivät tullin välttelijät ja varkaat aiheuttivat aidalle jatkuvasti vahinkoa. Tullimiehet kyllä valvoivat aitaa, mutta lautojen irrottajia löytyi silti aina. Tulliporteillakin esiintyi ongelmia, sillä osa kaupunkiin tulijoista saattoi ratsastaa niistä täyttä laukkaa sisään tai tullimiehiä epäiltiin lahjusten ottamisesta.

*

Tulli tuli suorittaa kaikista kaupunkiin myytäväksi tuoduista tuotteista. Jos paraislainen emäntä halusi tuoda kaupunkiin myytäväksi vaikkapa kananmunia ja sukkaparin, oli hänen maksettava niistä tullimaksu tulliaidan portilla. Piika Brita Larsdotter toimi kuten pitikin, kun hän tullasi tulliportilla 44 kyynärää palttinaa, jotka hän toi myytäväksi kaupunkiin. Sen sijaan porvarisvaimo Anna Mattsdotter ajoi illalla kello yhdeksän neljä pukkia kaupunkiin Aninkaisten tulliportin kautta tullaamatta niitä. Pimeydessä tullimiehet eivät olleet havainneet vaimoa. Koska vaimo rikkoi tullisääntöä ensimmäistä kertaa, takavarikoitiin puolet pukeista.

Kaikki tullatut tuotteet tuli viedä torille tarjolle. Jos kauppaa käytiin jo tulliportilla, oli se laitonta etukauppaa. Porvari Gabriel Johansson syyllistyi moiseen ottaessaan Aninkaisten tulliportilla Jöran Vehkapuntarilta kolme kuormaa tavaraa.

Kaupungin karja vietiin aamuisin tulliporteista laitumelle joko kaupungin paimenen tai porvareiden perheen toimesta. Asessori Anders Gyllenkrook kertoi syyskuussa 1694, että hänen lehmänsä oli jäänyt paimenen huolimattomuuden vuoksi yöksi tulliaidan ulkopuolelle ja tullut susien syömäksi.

*

Tulliaita ei ollut vain fyysinen raja vaan myös henkinen. Sen sisäpuolella noudatettiin vuoden 1734 valtakunnanlakiin saakka 1350-luvulta periytynyttä kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlakia, joka määräsi erikseen porvariston elinkeinonharjoituksesta. Jokaisella kaupungilla oli omat erioikeutensa eli privilegionsa, joten niiden asema oli aina hieman poikkeava toisistaan. Lisäksi kaupungin raadilla oli pitkälle menevä oikeus hoitaa omaa aluettaan ja asukkaitaan koskevat asiat. Maaseudulla noudatettiin samalta ajalta olevaa maanlakia, jonka sisältö oli erilainen. Kaupungissa esimerkiksi pojat ja tyttäret perivät tasan, mutta maalla tytär vain kolmanneksen.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA), Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat (TKO), z:171, 184–186, 201 (vuodet 1640, 1665, 1667, 1669, 1694).

Veli Pekka Toropainen 2025: Turun tulliaita 1600-luvulla. Suomen Sukututkimusseuran blogi. Julkaistu 27.9.2025.

Veli Pekka Toropainen 2017: Vuosikirja 2017 – sarjassaan kymmenes. Melkein maalla – lähes kaupungissa. Vuosikirja 2017. Toim. Sari Ahonen, Veli Pekka Toropainen, Päivi Kuusenlaakso, Olavi Hyvärinen. Turun seudun sukututkijat ry. Turku.

1900-luku

Tangoa tekoälyllä

Kommentoi

Musiikin ammattilaiset ja kuluttajat ovat 2020-luvulla olleet huolissaan tekoälysävellysten, -sanoitusten ja -esitysten tulvimisesta internetin kaupallisiin musiikki- ja videopalveluihin. Verkossa on jo tarjolla lukuisia tekoälysovelluksiin perustuvia palveluja, joiden käyttäjä voi muutamilla rajauksilla ja ohjeistuksilla tuottaa valmista musiikkia eri tyylilajeissa ja niitä yhdistellen.

Harva kuitenkaan tietää, että tekoälysäveltämisen ensiaskeleita otettiin Turun yliopistossa jo 1960-luvun puolivälin jälkeen. Asialla olivat nuoret tutkijat, joilla ei ollut pidäkkeitä kokeilla, mitä kaikkea tietokoneilla oli mahdollista tehdä. 

Yksi heistä oli Markku I. Nurminen (s.1945), matemaatikko ja nykyinen Turun yliopiston tietojärjestelmätieteen emeritusprofessori. Hän oli tutustunut 1960-luvun puolivälissä tietokoneisiin paitsi työskennellessään IBM:llä myös sovelletun matematiikan laitoksella. Musiikin teoriaakin opiskelleen Nurmisen kiinnostus tietokoneisiin tuotti idean tangojen sävellysautomaatista. Nurminen houkutteli myös Toivo Kärjen (1915–1992) hankkeeseen ja sai häneltä materiaalikseen 59 tämän säveltämää, mollisävellajeihin kirjoitettua tangoa.  

Nurminen soitti ensin Kärjen tangoja valiten niistä säveltäjän tyyliä edustavia, mutta keskenään erilaisia melodioita ja soinnutuksia sisältäneitä teoksia. Sen jälkeen hän kirjoitti sävellysohjelman Fortran- ja Assembler-ohjelmointikielillä sovelletun matematiikan laitoksen IBM 1130 -tietokoneelle ja tulosti valmiin ohjelman pahvisille reikäkorteille. Tämän jälkeen Nurminen syötti valitsemansa sävelainekset koneelle ja komensi sen tuottamaan niistä uusia sävellyksiä. Ohjelma pystyi generoimaan uuden tangon parissa minuutissa. Tuloksena oli koko joukko uusia kappaleita, jotka nekin tallennettiin reikäkorteille ja tulostettiin nuotteina paperille.

Kokonaista ”kärkimäistä” tangoa tietokone ei kuitenkaan pystynyt tuottamaan, vaan kappaleet sisälsivät keskenään hyvinkin erityylisiä osia. Ohjelma kyllä osasi kirjoittaa Kärjen tyylillä säkeistöjä, mutta Nurminen joutui lopulta kokoamaan kappaleen itse, yhdistellen osia useista konetangoista.

Ensimmäinen tietokoneavusteinen tangosävellys äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1967.

Nurminen myös sovitti kappaleen Juhani Lompolon sanoitukseen. Kesän muistatko sen -kappaleen levytti Esko Rahkonen yhdessä Jaakko Borgin orkesterin kanssa. Alkuun lisättiin introksi mekaanisen kirjoituskoneen naksutusta ja kilahduksia. Säveltäjäksi tangon singlejulkaisussa on merkitty ’Tietokone IBM 1130’, ohjelmoijaksi Markku I. Nurminen sekä sovittajaksi ja tuottajaksi Toivo Kärki. IBM jakeli singleä asiakkailleen joululahjana vuonna 1967, ja teos sai muutenkin julkisuutta.

Yleisradio haastatteli sekä Nurmista että Kärkeä tuoreeltaan. Nurminen selosti haastattelussa työvaiheitaan yksityiskohtaisesti. Vaikka koneella ei ollut itsenäistä luovaa roolia eikä taiteellista kykyä, se pystyi Nurmisen mielestä nopeuttamaan sävellystyötä huomattavasti. Kärki tunnusti hämmästyneensä sävellyksen laadukkuutta. ”Huonommat säveltäjät voivat lopettaa säveltämisen ja vähän paremmat voivat siirtyä eläkkeelle”, hän ehdotti. Molemmat haastattelut ovat katsottavissa Ylen elävässä arkistossa.

Sovelletun matematiikan laitoksen tutkijat, joukossaan matemaatikko Ulla Huttunen ja professori Olavi Hellman, olivat osallistuneet jo vuonna 1966 kahdella sävellyksellä Turun yliopiston opiskelijoiden taidetapahtumaan IBM 1130 -tietokoneen tuottamalla musiikilla.

Pertti Grönholm


Lähteet:

Esko Rahkonen ja orkesteri, joht. Jaakko Borg: ’Kesän Muistatko Sen’. Philips PF 304 807 (1967), vinyylisingle 7”, kesto 2:24.

Kuljuntausta, Petri: On/Off, Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Like kustannus & Nykytaiteen museo Kiasma 2002, ss. 227–230.

Lindfors, Jukka: Tietokoneet sävelsivät tangoa ja soittelivat polkkaa. Ylen elävä arkisto. Verkkoartikkeli 13.2.2008 (päivitetty 28.9.2016) [https://yle.fi/a/20-89301]

Setälä, Ritva: Toivo Kärki tykkäsi Tietokonetangosta. Turun Sanomat 21.6.2023. Verkkoartikkeli. [https://www.ts.fi/teemat/6024114]

1800-luku

Lehtiuutisia Turun luulöydöistä 1800-luvulta

Kommentoi

Pitkin 1800-lukua Turussa ilmaantui erilaisissa rakennustöissä, ojankaivuissa ja katutöiden yhteydessä ihmisjäänteitä menneiltä vuosisadoilta. Näistä löydöistä kerrottiin usein Turun paikallislehdissä, ja toisinaan ne saivat valtakunnallistakin huomiota. Madeleine Simon-Bellamy yhdisti arkeologian pro gradussaan (2017) monet näistä uutisoiduista luulöydöistä Turun vanhoihin hautausmaihin. Kaikkiaan hän löysi suomenkielisistä sanomalehdistä kymmenen eri tapausta Turun luulöydöistä vuosilta 1868–1890.

Etenkin vanhan dominikaanikonventin alueelta on löytynyt luita useaan otteeseen, ja uutisia niistä on vuosilta 1868, 1879 ja 1882. Esimerkiksi kaivettaessa ojaa värjäri Malinin talon pihalla Isohämeenkadun varrella 29.8.1879 löydettiin useita luita, jotka paikalla asuva lääkäri tunnisti ihmisluiksi. Uutisen mukaan ”[n]e olivat niin pehtantuneet että woi päättää niitten jo vuosikymmeniä maanneen maassa. Ne olivat korkeintaan 10 tuuman syvällä ja mullassa niitten seassa ruostuneita raudan kappaleita, veran tilkkoja (kangastilkkuja), posliinisia lasten leikkikaluin kappaleita, wirkapukunappia, karinkaukalon kuoria ja hywin mädänneitä hedelmän sydämiä. Napit olivat sellaisia, joita wielä pidetään tuomarein wirkapuwuissa.” Ruumisarkkujen jäänteitä ei tavattu, ja luiden arveltiin olleen kunnosta päätellen tunkioroskia vanhempia. Luut koottiin säilytettäväksi yhteen värjäri Malinin vajoista.

Vähemmälle huomiolle jäi huhtikuussa 1888 löydetty luuranko, joka tavattiin tehtäessä kaivaustöitä talossa numero 4 Eerikinkadun varrella. Tämä liittyy vanhaan Pyhän Hengen taloon eli kirkon ylläpitämään köyhäintaloon ja sen yhteydessä toimineen kappelin ja sairaalan hautausmaan alueeseen. Vanhan Pyhän Yrjänän hospitaalin hautausmaan alueelta löydettiin Puolalankadulta samalta paikalta luita kahteen otteeseen toukokuussa ja syyskuussa 1884. Turun linnan hautausmaalta taas luita löytyi Läntinen Rantakatu 47:n kohdalta maaliskuussa 1883.

Näiden lisäksi on joitakin irrallisia löytöjä. Kasarmikatu 32:sta löytyi maaliskuussa 1884 rakennuksen perustaa kaivettaessa naapuritalon kivijalan alta puulaatikko, jossa oli aikuisen miehen luuranko. Linnankatu 28:sta taas löytyi lokakuussa 1887 pitkälle maatuneita yksittäisen luurangon osia vesijohtoa kaivettaessa. Eerikinkadun varrelta löytyi luita toukokuussa 1890 Saima-ravintolan kohdalta, eli Kristiinankadun ja Eerikinkadun risteyksestä. Nämä olivat todennäköisesti yksittäisiä hautauksia, eivätkä liity hautausmaihin. 

Åbo Tidningarin varhainen lehtiuutinen Turussa tehdyistä luulöydöistä. Kuva: Åbo Tidningar 22.4.1853.

Ruotsinkielinen lehdistö täydentää kuvaa vain vähän, mutta yksi uutinen varhaistaa ensimmäistä luulöytöä. Åbo Tidningarin lyhyen kirjoituksen mukaan huhtikuussa 1853 Eerikinkadulta (St. Eriksgatan) löytyi luurankoja (skeletter) vanhan Pyhän Hengen kirkon kohdalta. Lehti käytti Daniel Jusleniuksen teosta Åbo förr och nu (eli Aboa vetus et novaa) lähteenään mainitessaan kirkon mahdollisena vainajien alkuperänä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Aura 19.10.1887.

Aura 29.4.1888.

Aura 20.5.1890.

Kalpa, Harri et al. Casagrandentalo: Pyhän Hengen kirkosta Pyhän Hengen kappeliin. 3. laaj. p. Turku: Kiinteistö oy Casagrandentalo, 2011.

Päivän Uutiset 1.5.1888.

Sanomia Turusta 19.6.1868.

Sanomia Turusta 3.9.1879.

Sanomia Turusta 12.3.1884.

Sanomia Turusta 17.3.1884.

Sanomia Turusta 17.5.1884.

Simon-Bellamy, Madeleine. Mundo mortuus sis, sed Deo vivas: Turun kaupungin armeliaisuuslaitokset ja hautausmaat. Turku: Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia, 2017.

Turun Lehti 11.9.1884.

Uusi Suometar 18.9.1882.

Åbo Tidningar 22.4.1853.

1800-luku

Erään tapakulttuurin loppu

Kommentoi

Turkulaisessa Åbo Underrättelser -sanomalehdessä ilmestyi joulukuun 29. päivä vuonna 1847 ilmoitus, jonka mukaan joukko turkulaisia säätyläisiä irtisanoutui keskuudessaan vallinneesta tavasta toteuttaa uudenvuoden kohteliaisuusvierailuja toistensa luokse. Ilmoituksen oli allekirjoittanut 52 turkulaista yksityishenkilöä, jotka kaikki edustivat Turun ylintä seurapiiriä. Mutta mistä tässä julkisessa ulostulossa oli oikein kyse?

Åbo Underrättelser 29.12.1847. Kuva: Kansalliskirjasto.

Suomen suuriruhtinaskunnan säätyläiset, turkulainen seurapiiri etunenässä, olivat alkaneet järjestää uudenvuoden vierailuja toisten luo 1800-luvun alussa. Käytäntönä oli, että etenkin virka-asemaltaan alempana olleet henkilöt tekivät kohteliaisuuskäyntejä ylempiensä luokse aina vuodenvaihtumisen jälkeen tammikuun ensimmäisellä viikolla. Virkakunnan lisäksi vierailuja tehtiin myös sukulaisten ja tuttavien luokse, ja ne toteutettiin yleensä aina saman päivän aikana.

Uudenvuoden kohteliaisuuskäynnit vakiintuivat nopeasti osaksi säätyläisten tapakulttuuria, mutta hiljalleen niistä alkoi olla myös riesaa. Ihmiset kiertelivät ympäri kaupunkia sen sijaan, että olisivat olleet kotonaan vastaanottamassa vieraita. Ratkaisun ongelmalliseen tilanteeseen tarjosivat säätyläisperheen palkolliset, jotka alkoivat kiertää ovilla säätyläisten sijaan viemässä isäntiensä ja emäntiensä käyntikortteja ja toivottamassa näin hyvää uutta vuotta seurapiirin jäsenille.

Uusinkin versio tavasta alkoi kohdata vastustusta ja viimeistään 1840-luvun alussa osalla Helsingin seurapiiriä tuli asian suhteen mitta täyteen. Ensimmäinen protesti-ilmoitus julkaistiin Helsingfors Tidningarissa joulukuussa 1843, mutta intoa oli varmasti synnyttänyt Zachris Topeliuksen uudenvuoden kohteliaisuuskäyntejä kritisoinut artikkeli, joka ilmestyi lehden sivuilla jo 4.1.1843.

Uudenvuoden kohteliaisuuskäynnit koettiin rasitteeksi, jotka veivät turhaa aikaa ja rahaa. Käyntikortteja piti painattaa, hevoskuskeja vuokrata ja kohteliaisuuksien toimittamisesta maksaa, mikäli niitä eivät tehneet omat palkolliset. Säätyläiset kanavoivat jatkossa rahat mieluummin hyväntekeväisyyteen, mitä varten syntyi erillinen visitkassan, joka jakoi kerätyt varat kaupungin köyhille.

Ihmisten keskinäiset tavat vaihtuvat tai hiipuvat hiljalleen usein niin, ettei niiden muutos paljastu selkeänä historioitsijoille. Uudenvuoden kohteliaisuusvierailuista irtisanoutuminen tarjoaakin kiinnostavan ikkunan tapakulttuurissa syntyneeseen muutokseen, joka voidaan rajat ajallisesti ja paikallisesti. Samalla se valaisee myös niin käyntikorttien kuin porvarillisten kohteliaisuustapojen varhaishistoriaa.

Topi Artukka

Lähteet

Åbo Tidningar, Åbo Underrättelser, Helsingfors Morgonblad ja Helsingfors Tidningar -sanomalehtien kirjoitukset koskien uuden vuoden kohteliaisuusvierailuja vuosilta 1843–1847.

Johan Winterin päiväkirja vuosilta 1812–1820, J. P. Winterin arkisto, Kansallisarkisto.

Schauman, August: Kuudelta vuosikymmeneltä Suomessa, osa I. Muistoja elämän varrelta. WSOY, Helsinki 1967 (1892).

1800-luku, 1900-luku

Tuomiokirkon naakat

Kommentoi

Turun tuomiokirkko on vuosisatojen ajan ollut naakkojen koti. Naakka on kulttuuriympäristöjen lintu, joka viihtyy rakennusten onkaloissa ja koloissa, vaikka se pesii myös lehti- ja sekametsissä. Se on vuosisatojen ajan elänyt kivikirkkojen ullakoilla ja torneissa. Tästä se on saanut myös nimet kirkhakkinen ja kirkherra.

Magnus von Wright & Wilhelm von Wright: Naakka, 1828–1838. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Kun Nils Henrik Pinello saapui Turkuun 6. syyskuuta 1827, kaksi päivää onnettoman kaupunkipalon syttymisen jälkeen, hän kiinnitti jo Paimiossa huomiota suureen naakkaparveen. Pinello tulkitsi, että linnut olivat lähteneet ihmisten tapaan pakolaisiksi tuhoutuneesta kaupungista. Naakat löysivät varmaankin nopeasti uudelleen takaisin tuomiokirkolle, mutta Pinellon havainto kertoo, miten olennainen osa kaupunkiympäristöä nämä tummanpuhuvat varislinnut olivat.

Naakkojen suhde Turun paloon tuli esille myös vuonna 1936, kun Seura-lehti julkaisi kuvitteellisen haastattelun. Lehden toimittaja kertoi kömpineensä kirkontorniin tapaamaan kellonsoittajaa mutta olikin päätynyt jututtamaan tuomiokirkon naakkaa. Mukana haastattelussa oli kirkon virkailija, joka oli hyvin harmistunut siitä, miten paljon naakat likaavat tornia. Toimittajaa kiinnosti kuitenkin enemmän se, mitä naakalla oli kerrottavanaan, ja kysyi palon vaikutuksista. ”Pois paloivat nämä istuinortemme”, vastasi naakka runollisesti, ”sortuivat punahonkaiset salvokset, sulivat mahtavat malmikellot ja rapaantuivat jylhät kiviseinät.”

Naakat ovat olleet paitsi kulttuuriympäristön lintuja myös mitä mielikuvituksellisimpien tarinoiden kohteita. Kirjailija J. H. Erkko taltioi 1910-luvulla sadun kahdesta pojasta, jotka kiipesivät tuomiokirkon torniin ryöväämään naakan munia. Toinen piteli sisäpuolella lankkua tornin luukusta samaan aikaan, kun toinen meni ulkopuolelle lankun päälle kurottamaan pesälle. Juuri ratkaisevalla hetkellä syntyi kiistaa siitä, kuka saisi saaliin. Eipä aikaakaan, kun toinen toveri putosi lankulta: ”Mutta tällä osui olemaan lammasnahkaturkit yllänsä. Tuuli ne levitti siiviksi putoavalle. Ne kannattivat häntä ilmassa ja laskivat hänet hiljaa ja loukkaantumatta toiselle puolelle Aura-jokea.”

Tarinoita olisi kirjaksi asti, mutta nostan tähän vain kirjailija Rafael Hertzbergin novellin ”Turun tuomiokirkon aateliset naakat”. Tässä tarinassa naakat kertovat sanomaa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Linnut olivat seuranneet sivistyksen tuloa. Piispa Henrikin sormeakaan ei löytänyt korppi vaan tietysti naakka. Kirkherrojen ikiaikainen merkitys oli unohtunut, mutta ”tuleepa kerran kaupunkiimme kynänpyörittäjä, joka saattaa kaupunkilaisten tiedoksi kunniakkaan historiamme ja merkityksemme kulttuurisena kirkon jylhyyden omalaatuisena värittäjänä”.

Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 23.12.2021 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Viattomien lasten päivä Turussa vuonna 1853

Kommentoi

Turun rouvasväenyhdistys vietti vuonna 1853 vuosikokoustaan tuttuun tapaansa viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta kaupungin sivistyneistön voimin. Muun muassa Åbo Underrättelser raportoi kauniista ja näyttävästä juhlasta, jossa ei ollut tingitty ohjelmasta. Tilaisuudessa kuultiin torvimusiikkia krenatööritarkk’ampujapataljoonan soittamana sekä virsi lauluyhdistyksen esittämänä. Uutisessa ei mainita, missä juhla järjestettiin, mutta yhdistys kokoontui todennäköisesti Seurahuoneella, sillä siellä yhdistys tapasi järjestää muun muassa tanssiaisia. 

Turun rouvasväenyhdistys kokoontui säännöllisesti Turun Seurahuoneessa, joka valmistui vuonna 1812. Siellä yhdistys vietti vuosikokoustaan mahdollisesti myös vuonna 1853. Seurahuoneen pihafasadia kuvaava laaveraus vuodelta 1863 on mahdollisesti nimimerkki G. F. A:n tekemä. Turun kaupunginmuseo.

Vuosijuhla ei kuitenkaan kerro pelkästään kaupungin kermasta vaan avaa näkökulman myös kaupungin köyhempien asukkaiden historiaan. Turun rouvasväenyhdistys oli vuonna 1849 perustettu sivistyneistön hyväntekeväisyysyhdistys, jonka johtokunnassa oli pääasiassa naisia. Sen tarkoitus oli ratkaista filantropian hengessä massaköyhyyden ongelmia kuten kerjuuta, sillä virallinen köyhäinapu ei riittänyt kaikille apua tarvitseville. Yhdistys auttoi erityisesti köyhiä naisia ja lapsia tarjoamalla näille sopivaksi katsomaansa apua, pääasiassa työtä ja koulutusta. Sen vuoksi yhdistys perusti kasvatuslaitoksen eli koulun 8‒12-vuotiaille tytöille, jotka tulivat köyhistä perheistä ja olivat turvattomia eli puoli- tai täysorpoja. Tätä kautta se halusi tukea köyhiä lapsia kasvattamalla ja kouluttamalla heitä kristillisiksi, työteliäiksi ja hyvätapaisiksi kansalaisiksi. 

Ei ollut sattumaa, että yhdistyksen vuosijuhla järjestettiin juuri viattomien lasten päivänä. Ajankohta alleviivaa yhdistyksen tehtävää nimenomaan lasten auttajana, ja siksi myös juhlaan oli kutsuttu yhdistyksen koulun (jota kutsuttiin tuolloin nimellä ”Räddningsskola”) oppilaat. Vielä vuonna 1850 vuosikokoukseen oli kutsuttu kaikki yhdistyksen avustamat henkilöt, mutta suuren määrän vuoksi yhdistys kutsui jatkossa juhlaan vain koululaisia, joita oli vuoden 1853 juhlassa 11.

Juhlaan osallistuneista koululaisista ilta lienee ollut erityisen ikimuistoinen Maria Wilhelmina Paleniukselle, Augusta Wilhelmina Walleniukselle ja Ulrika Sofia Sundgrenille. Åbo Underrättelser kertoo, että tytöt olivat osoittaneet opinnoissaan erityistä ahkeruutta ja hyveellisyyttä, minkä ansioista yhdistyksen puheenjohtaja, rouva kenraalimajorska Cronstedt palkitsi heidät lahjoin ‒ todennäköisesti kirjoin. Illan aikana koululaiset saivat omin silmin todistaa säätyläistön seurallisuuden kulttuuria asiaankuuluvine illallisineen ja ohjelmanumeroineen. Vaatimattomista ja köyhistä oloista tulleet ja historiankirjoituksessa usein sivuutetut koululaiset jättivät siten nimensä myös sanomalehtien sivuille. 

Noora Viljamaa

Lähteet:

Sanomia Turusta 21.1.1851, nro 2, ”Herras-naisten-yhdistys Turussa”.

Suometar 13.1.1854, nro 2, ”Kotimaalta, Turusta”.

Åbo Underrättelser 30.12.1853, nro 10, ”Åbo: Fruntimmersföreningens årsfest”.

Matikainen, Taru: ”Jalot ihmisystävät”? Turun rouvasväenyhdistys vähempiosaisten auttajana vuosina 1848‒1910. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Turku 2001.