Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2026

1900-luku

Turkulaista poliisityötä vuonna 1916

Yksi kommentti

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Turun poliisilaitoksen käsittelyyn päätyi kahden miehen rikosasia. Etsivän osaston rikoskomisario Carl Welander kertoi raportissaan 26.10.1916 työmies Väinö Saarisen ja renki Kustaa Einar Leivon tapauksesta. Leivo ja Saarinen olivat jääneet kiinni jo 18. päivä Liedon pitäjässä. Silti Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslia moitti kaksi päivää myöhemmin Liedon piirin virkaatekevää nimismiestä poliisitutkintopöytäkirjan puutteellisuudesta.

Tutkimuksiin Turussa sisältyi tietopyyntöjen lähettäminen puhelimitse 20.10. Asikkalaan Saarisen tapauksessa, 20.10. Laitilaan ja 23.10. Uudenkirkon piirin nimismiehelle Leivon tuntomerkkien varmentamiseksi. Kahden päivän päästä lääninhallituksen apukamreeri Kurt Egon Ramström vastaanotti konstaapeli Salosen sanelusta puhelinsanoman Uudenkirkon nimismiehenkonttorista, jossa kerrottiin Leivon tunnusmerkit ja ikä. Tämä kaikki johti Welanderin tutkimuksiin etsivässä osastossa kiinni otettujen miesten henkilöllisyyksien selvittämiseksi kuvernööri Eliel Ilmari Wuorisen välipäätöksellä 26.10.1916.

Rikoskomisarion kuulusteluissa selvisi seuraavat tiedot. Saarinen oli humalassa kadottanut oman matkapassinsa Liedossa ja kantanut erään Kaarle Perttulan työkirjaa, joka oli jäänyt hänen haltuunsa. Leivo taas oli tietoisesti esiintynyt Frans Arttur Heinisenä. Hän oli karannut palveluspaikastaan, ostanut matkapassin Heiniseltä yhdellä markalla ja antanut Liedon piirin nimismiehelle itsestään väärät tiedot peläten karkaamisensa seurauksia. Welanderin raportissa kuvailtiin myös miesten fyysisiä tunnusmerkkejä, kuten ruumiinrakennetta, partaa ja kasvojen muotoa. 

Laitilan nimismiehen myöntämä matkapassi Frans Arttur Heiniselle. Carl Welanderin lähettämät kaksi etsivää saivat asiakirjan haltuunsa Turun Humalistonkadun talossa N:o 15 sijaitsevasta paikanvälitysliikkeestä. K. E. Leivo oli jättänyt matkapassin liikkeeseen työnhakua varten. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916).  Kansallisarkisto, Turku. Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 22.5.2025.

Jotta voimme ymmärtää kiinni otettujen miesten tilannetta, esittelen jalkaväenkenraali Vladimir Nikolajevitš Gorbatovskin pakollisen määräyksen, joka muodosti oikeudellista pohjaa tapauksen käsittelemiseen rikosasiana. Määräys oli annettu heinäkuussa 1916.

Pakollisen määräyksen sisältö käsitteli henkilöiden liikkumista Suomen alueella ja liikkumiseen vaadittuja lupatodistuksia sekä nimesi vastuunalaiset viranomaiset liikkumiseen liittyvissä epäilyissä. Gorbatovskin määräys määritteli Suomen pitäjistä kielletyiksi sellaiset alueet, jotka kuuluivat maan- tai merenpuoleisella rajalla olevaan 15 kilometrin levyiseen alueeseen. Jos henkilö jäi kiinni ilman asianmukaista lupaa tai anoessaan lupaa väärillä tiedoilla, hänet karkotettiin kielletyltä alueelta ja saatettiin tuomita joko korkeintaan 8 000 markan sakkoon tai kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen asianomaisen kuvernöörin päätöksellä.

V. Saarinen ja K. E. Leivo tuomittiin 27.10.1916 sekä jalkaväenkenraali Gorbatovskin 15.6.1916 annetulla määräyksellä että Suomen kenraalikuvernöörin Frans Albert Aleksandrovitš Seynin 31. maaliskuuta vuonna 1915 annetun pakollisen määräyksen N:o 28 nojalla seuraaviin rangaistuksiin: Saarinen tuomittiin karkotettavaksi pois kielletyltä alueelta ja 40 markan sakkoon, joka on saattanut vastata 8 päivän vankeusrangaistusta, sillä päätöspöytäkirjassa on yhtäsuuruusmerkki rahasumman ja merkinnän 8p välillä. Leivo sai kolme kuukautta vankeutta. Saarisen ja Leivon tapaus on konkreettinen esimerkki esivallan tavoitteesta rajoittaa kansalaisten liikkumisvapautta. Se heijasteli samalla sotatilan vaikutusta kansalaisyhteiskuntaan. Kyse oli kahden suomalaisen siviilin tuomitsemista, ensimmäisen maailmansodan tilanteessa, oikeudellisiin rangaistuksiin kahden venäläisen sotilaan hallinnollisiin toimenpiteisiin pohjautuen.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Finlands Statskalender för året 1916. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag. Helsinki, 1915.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 15.08.1916, nro 188, s. 1 URL: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1296948?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.01.2026.

Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916). Kansallisarkisto, Turku.

1900-luku

Pommitusjälkiä Turun katukuvassa

Kommentoi

Tärkeänä vesiväylänä länteen Turku ja etenkin sen satama olivat toisessa maailmansodassa neuvostoilmavoimille tärkeä maali. Pommeja putosi eri puolille Turkua, ja monin paikoin ne aineellisten tuhojen lisäksi vaativat ihmisuhreja.  Kokonaisuudessaan Turkua pommitettiin ankarimmin talvisodassa kolmessa jaksossa: Ensimmäinen jakso oli 25.12.1939–4.1.1940, toinen jakso alkoi viikon päästä 12.1.–4.2. ja kolmas jakso oli 14.2.–9.3. Ainoastaan sääolosuhteet rajoittivat pommituslentoja. 

Mikäli Viipuria ei lasketa, oli Turku talvisodassa Suomen pommitetuin kaupunki. Pommitustuhoja esittelevistä kartoista huomaa hyvin, kuinka talvisodan pommimatot kulkevat kaakosta eli Viron suunnasta kohti luodetta. Pommikoneet ovat avanneet luukkunsa yleensä Aurajoen tai Kupittaankadun kohdalla.

Turun katukuvasta ohikulkijoille tutuimmat jäljet talvisodan pommituksista ovat ”mustana maanantaina” 29.1.1940 syntyneet, Postitalon kupeessa eli Eerikinkatu 25:n kohdalla olevat repeämät rakennuksen kivijalassa. Tapahtumista muistuttamassa on peräti kaksi kivilaattaa, joista ensimmäinen, vuonna 1986 asennettu laatta kertoo jälkien olevan talvisodan pommitusten perua. Vuonna 2011 täydennykseksi sen alle liitetty laatta kertoo myös uhrien lukumäärän: 29 ihmistä.

Pommituksen jälkiä on Postitalon lisäksi muuallakin Turussa. Mustana maanantaina Suomen Pankin edustalla kuoli kolme ihmistä, ja samalla pankin oven yläpuolella oleva kivinen Suomen leijona sai sirpaleista osumia. Haavoittunut leijona on yhä silpoutunut, mahdollisesti jätetty sellaiseksi tarkoituksella muistomerkiksi talvisodan murhenäytelmästä.

Pommitusjälkiä Puolalankatu 1:n sisäpihalle johtavassa käytävässä. Jäljet syntyivät ilmeisesti pommituksessa aamuyöllä 19.–20.2.1940. Kuva: Riku Kauhanen.

Mikaelinkirkon Sairashuoneenkadun puoleisissa portaissa on myös selkeästi havaittavissa talvisodan aikaisia pommitusjälkiä. Kadulle pudotettiin 2.2.1940 neljä pommia, jotka vaurioittivat asuinrakennusta Sairashuoneenkatu 18:ssa ja samassa pommituksessa Betelin lähetyskirkko (Yliopistonkatu 29) kärsi pieniä vaurioita. Kenties turkulaisille huomaamattomimmat jäljet ovat Puolalankatu 1:ssä, Sammontaloa vastapäätä olevassa rakennusten välisessä käytävässä, joka johtaa korttelin sisäpihalle. Kivijalka sai osumia neljä yötä jatkuneissa pommituksissa 17.–21.2.1940, todennäköisesti aamuyöllä 19.–20.2.

Turkua pommitettiin myös jatkosodassa. Erityisen ankarasti kärsi Betanian kirkon ympäristö Martissa. Kirkko tuhoutui pommituksissa jo talvisodassa 25. ja 27.12.1939, ja jatkosodan alussa neuvostokoneet muuttivat 26.6.1941 kaupunginosan liekkimereksi. Betanian kirkon raunioiden kohdalla (Itäinen Pitkäkatu 51) on pommitusten muistolaatta. Jatkosodan alun pommituksissa erityisen tärkeä maali oli jälleen Turun satama, jolloin Turun linnaan osui useampi pommi ja se kärsi pahoja vaurioita. Turun linnan viereisten puumakasiinien sisällä on yhä jälkiä näiden pommien sirpaleista, ja osa seinähirsien rei’istä voi olla peräisin näistä pommituksista.

Riku Kauhanen

SA-kuva Martin alueen pommitustuhoista kesäkuussa 1941. Kuva esittää aluetta Martinkirkosta länteen, Tapulikadun ja Vilhonkadun välistä korttelia. Neuvostokoneet pommittivat aluetta ankarasti 26.6.1941, mutta kuvausajankohdaksi on merkitty 25. päivä. Kuva: SA-kuva 20998.

Lähteet:

Hallanvaara, Lea-Kaarina. 1975. Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun historiallinen arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku: s. 257–322.

Penttilä, Eino. 1988. Turku talvi- ja jatkosodassa. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna

Pesonen, Aake. 1982. Tuli-iskuja taivaalle: ilmatorjuntajoukkojen taisteluista talvi- ja jatkosodassa. Karisto, Hämeenlinna

Raevuori, Antero. 2016. Tuho taivaalta: talvisodan pommitukset 1939–1940. Otavan Kirjapaino, Keuruu.

Hintsala, Kari. Pommeja Turkuun talvisodassa, http://kaponieeri.blogspot.fi/2016/01/pommeja-turkuun-talvisodassa.html

1800-luku

Suoneniskentää ja iilimatoja 1800-luvun Turussa

Kommentoi

Iilimatoja eli verijuotikkaita on jo antiikin ajoista käytetty sairauksien ja vaivojen hoitoon. Antiikin ajalta 1800-luvulle asti terveyskäsityksiin vaikutti niin sanottu humoraalioppi, jonka mukaan elimistön neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – tuli olla keskenään tasapainossa. Jos lääkärin tai kansanparantajan arvion mukaan verta oli kertynyt liikaa suhteessa muihin nesteisiin, sitä oli poistettava joko suonta iskemällä, kuppaamalla tai vaikkapa antamalla verta imevien iilimatojen kiinnittyä potilaaseen. Yhdellä ruokailukerralla juotikas imee ravinnokseen 5-10 millilitraa isännän verta. Juotikkailla hoidettiin jopa liikalihavuutta.

Iilimato eli verijuotikas. Kuva: Art.com.

Juotikkaiden käyttö potilaiden hoidossa kasvoi Euroopassa ennen näkemättömiin mittoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Ranskassa yksittäisen sairaalan vuosikulutus saattoi olla kymmeniä tuhansia juotikkaita.  Myös Suomessa iilimadoista tuli 1800-luvulla suosittu muotilääke, jota pyrittiin kaikin keinoin hankkimaan joko kotimaasta tai ulkomailta. Elias Lönnrot kirjoitti iilimatojen käytöstä muun muassa vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Lönnrotin mukaan silmän kipeydyttyä ”usiampia iilimatoja pannaan silmän ympäristölle”. Korvakipuja taas ohjeistettiin hoitamaan laittamalla ”iilimatoja korvan taaksi”. Juotikkaiden käyttö oli laajaa 1800-luvun loppuun asti, jolloin moderni lääketiede alkoi syrjäyttää ajatusta ”pahan” tai ”sairaan veren” poistamisesta suoneniskennällä.

Hoitomenetelmän suosion kasvaessa ongelmaksi tuli verijuotikkaiden saatavuus. Tätä ongelmaa yritti eri tavoin ratkaista myös jokainen Turun apteekeista 1800-luvulla. Vaihtoehtoja oli kolme: iilimatojen hankinta kotimaasta, niiden tuonti ulkomailta tai suunnitelmallinen kasvatus lammikoissa.

Iilimatojen kotimainen tuotanto arvioitiin 1800-luvun alkupuolella noin 10 000:ksi vuodessa. Kun Turussa tarvittiin 1850-luvulla arviolta 15 000 juotikasta vuodessa, oli selvää, ettei eläinten keräily luonnon lammikoista riittänyt kattamaan kysyntää. Juotikkaiden tiedettiin viihtyvän matalissa ja seisovavetisissä rehevissä lammissa, joista kalat puuttuivat. Veden tuli olla lämmintä ja rantakasvillisuuden mielellään runsasta. Biologi Kaarlo Levanderin mukaan keruumenetelmä oli yksinkertainen: ”Vanhat akat kuuluvat pyydystävän niitä mennen veteen paljain jaloin antaen juotikkaiden imeytyä kiinni.” Teiskolaisen Mato-Pirjon väitettiin hankkineen elantonsa 40 vuoden ajan juotikkaiden pyynnillä. Keuruulla juotikkaiden pyynti laskettiin 1840-luvulla peräti omaksi elinkeinokseen.  

Kaikesta huolimatta Turkuun saatiin kotimaisia juotikkaita ainakin Ahvenmaalta sekä kaupungin läheltä Rymättylästä, Paraisilta ja Nauvosta. Tuontiin ulkomailta oli kuitenkin turvauduttava. Niinpä juotikkaita tiedetäänkin tuodun Turkuun ainakin Ruotsista ja mahdollisesti myös Venäjältä. Valtiovalta suhtautui kuitenkin penseästi juotikkaiden tuontiin ulkomailta.

Erik Julin (1796–1874). Kuva: Wikimedia Commons.

Oli siis ainakin yritettävä turvautua kolmanteen vaihtoehtoon eli juotikkaiden lammikkokasvatukseen, joka oli yleistä Ranskassa ja Saksassa. Ei ollut yllättävää, että hankkeeseen ryhtyi tunnettu turkulainen liikemies, apteekin omistaja ja sittemmin kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Julin muistetaan Turun VPK:n perustajana sekä henkilönä, joka edisti Vartiovuoren rakentamista kaupunkipuistoksi.

Uusi Aura kertoi Julinin ansioista 29. elokuuta 1948: ”Hänellä oli saippua- ja kynttilätehdas, hän valmisti etikkaa, hänellä oli kaakeli-, posliini- ja fajanssitehdas ja hän lähetti tavaraa Venäjälle. Kaakelitehtaan alueelle hän padotti lammikon, jossa viljeli iilimatoja, kun niiden kysyntä oli yhteen aikaan tarjontaa paljon suurempi. Mutta yritys ei onnistunut: istutetut iilimadot sairastuivat ja kuolivat.”

Julin ryhtyi epäonniseen iilimatohankkeeseen yhdessä helsinkiläisen kirjakauppiaan G. O. Waseniuksen (1789–1852) kanssa. Senaatille lokakuussa 1838 lähetetyssä kirjeessä Julin ja Wasenius hakivat viiden vuoden ajaksi yksinoikeutta iilimatojen kasvattamiseen lammikoissa Turun ja Porin läänissä (Julin) ja Uudenmaan läänissä (Wasenius). Kuten edellä todettiin, herrasmiesten hanke jostakin syystä epäonnistui kummallakin alueella ”jokseenkin täydellisesti”.

Timo Vuorisalo ja Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 1.9.2024 julkaistuun alioartikkeliin.