Kun pormestarinna halusi tuhota pormestarin

Turussa kuohui kesällä 1688. Kaupungilla juoruiltiin oikeuspormestari Olaus Beckiuksen ja inspehtori Lars Lambin vaimon Maria Lambskan väitetystä luvattomasta suhteesta. Pormestarinna Magdalena Kyhn kiljui kadulla Lambskaa miehensä huoraksi. Lisäksi kaupungilla kulki huhu siitä, että pormestarinna oli hakenut apua noidalta miehensä ja Lambskan rankaisemiseen. Magdalena Kyhn ilmoitti, ettei hän ollut suinkaan hakenut apua tuhotakseen miehensä, vaan kääntääkseen tämän kovan sydämen jälleen puoleensa. 

*

Oikeuspormestari Beckiuksen oli pakko tuoda juttu oikeuteen oman ja vaimonsa sekä Lambskan maineen puhdistamiseksi. Hänen selostuksensa keskeytyi kuitenkin alkuunsa, kun pormestarinna totesi miehelleen, että hän tiesi asiasta totuuden. Magdalena Kyhn kertoi tehneensä keväällä 1686 asiaa Uuteenkaupunkiin ja saaneensa matkalle tiennäyttäjäksi ja tulkiksi ratsumiehen vaimo Valborg Jöransdotterin. Paluumatkalla naiset pysähtyivät Mynämäen Thomas Keijaisen taloon. 

Kun pormestari Beckiuksen perheriitaa alettiin käsitellä Turun kämnerinoikeudessa toukokuussa 1688, ilmoitti pormestari alkajaisiksi vaimonsa Magdalena Kyhnin halunneen tuhota hänet. KA z:196 TKO 8.5.1688, 192.

Pormestarinna käski suomea taitamattomana Valborgin kysyä talolliselta, oliko pormestari noiduttu. Talollinen vastasi Maria Lambskan tuhonneen pormestarin paloviinalla. Pormestarinna halusi tietää, osasiko talollinen parantaa hänen miehensä. Tämä antoi naisille vähän suolaa ja käski vaimo Kyhniä laittamaan sen miehensä tyynyn alle, minkä hän tekikin. 

Pormestarinnalta kysyttiin, mistä hän tiesi hakea apua tältä talolliselta. Hän kertoi saaneensa tiedon eräältä turkulaiselta naiselta, joka oli neuvonut hänet toisen talollisen luo, joka kertoisi salaisen reitin noidan luo. Thomas Keijaisen mukaan naiset olivat pyytäneet häntä noitumaan pormestarin ja Lambskan niin, että he tulisivat päistään hulluiksi ja Lambska murtaisi jalkansa mennessään seuraavan kerran pormestarin luo. Naiset olivat talollisen mielestä kuin hullut yrittäessään pakottaa hänet tähän. Erityisesti Magdalena Kyhn, joka jankutti asiaansa kohotetuin käsin. Thomas antoi heille vähän suolaa vain tarkoituksenaan päästä heistä eroon, sillä hän ei osannut taikoa näiden tahtomia asioita. 

Pormestarinna kertoi, että hänen luokseen oli tullut joitakin vuosia aiemmin eräs mies Norrbottenista. Mies oli tuijottanut kiinteästi Magdalenaa ja hänen miestään. Magdalenan kysyessä tuijotuksen syytä oli mies sanonut, että pormestari rakasti toisen miehen vaimoa ja tulisi lyömään ja pahoinpitelemään omaa vaimoaan kahden vuoden kuluttua. Magdalena Kyhn kertoi vielä, että turkkuri Matthias Rauch ja suutari Lorentz Timme olivat puhuneet miten väärin oli, että pormestari vihasi vaimoaan. Heidän mielestään hänet oli noiduttu. Rauch oli kertonut, että hänellä oli saksalainen kirja, jossa neuvottiin, miten kirouksen sai purettua. Tuli ottaa vähän suolaa ja laittaa se noidutun vasempaan kenkään. Suola oli sitten heitettävä olkapäiden yli. 

*

Pormestarinna hermostui kesken oikeudenkäyntiä ja haukkui pormestaria useita kertoja kelmiksi ja hunsvotiksi. Pormestari myönsi käyneensä toisinaan iltaisin polttamassa piipullisen inspehtori Lambin kanssa, mutta poistuneensa sitten aina talosta. Magdalena kutsui edelleen Lambskaa useita kertoja kevytkenkäiseksi huoraksi ja sanoi, että hänen miehensä ja Lambska olivat majoittuneet Tukholmassa kolmeen tai neljään paikkaan ja maanneet ja eläneet yhdessä kuin mies ja vaimo. Pormestari Beckius kielsi edelleen tämän, mutta ilmoitti menevänsä heti uudelleen Lambin luo vaimonsa kiusaksi. Vaimoaan hän piti kunnian varkaana ja sanoi, että jos hän olisi saanut tehdä tämän kanssa niin kuin hän halusi, olisi Magdalena ollut jo kauan teilipyörissä pilkottuna. 

Myös Maria Lambska tulistui pormestarinnaan ja sanoi, ettei hän jättäisi asiaa ennen kuin Magdalena päätyisi torille kaakinpuuhun rautoihin. Sekä pormestari että Lambska väittivät Magdalenan jauhaneen sisarensa Barbro Kyhnin kanssa suljettujen ovien takana pormestarin housut ja Lambskan sukat tuottaakseen näille epäonnea. Tästä syystä Lambska oli huutanut viidentenä helluntaipäivänä kadulla Kyhniä noita-akaksi, huoraksi ja varkaaksi useita kertoja.

Koko soppa oli lopulta syntynyt naisten välisestä vihanpidosta. Asia juontui jo muutaman vuoden taakse, jolloin naiset olivat olleet vielä ystäviä. Kun pormestari Beckius sitten viihtyi inspehtori Lars Lambin ja tämän vaimon Maria Lambskan seurassa pormestarinnan mielestä liian hyvin, oli riidan siemen kylvetty.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:196 8.5.1688, 192−201; 26.7.1688, 284−286.

Suomen ensimmäinen rakennussuojelulista

Turun tauti on yksi ikävimmistä asioista, joista Turku on kotimaassa tullut kuuluisaksi. Alkujaan sanaparilla viitattiin korruptioon, eli rakennusliikkeiden ja paikallispoliitikkojen tekemiin sopimuksiin, jotka mahdollistivat Turun keskustassa laajamittaisen purkuaallon 1960- ja 1970-luvuilla. Sittemmin käsite on alkanut viitata yleisesti vanhojen rakennusten purkamiseen. 

Turkua voidaan kuitenkin pitää myös rakennussuojeluajatusten suomalaisena kehtona, sillä vuonna 1955, purkuvimman ollessa vasta aluillaan, Turun historiallisen museon johtaja Irja Sahlberg sekä amanuenssi Carl Jacob Gardberg laativat museolautakunnan puolesta listan kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, joita olisi syytä varjella purkamiselta. Lista oli tiettävästi ensimmäinen Suomessa laadittu suojelulista. 

C. J. Gardbergin vuonna 1958 ottama kuva Piispankadulta, jonka puuempireriviä yritti suojelulistallakin puolustaa. Lopulta rivistä purettiin kuitenkin kaikki paitsi lähimpänä tuomiokirkkoa olevat rakennukset. Kuva: Carl Jacob Gardberg/Turun kaupunginmuseo.

Gardberg muisteli myöhemmin kaupunginjohtaja Kalervo Pellisen suhtautuneen listaan vihamielisesti ja syyttäneen museolautakuntaa halusta suojella puolen kaupunkia. Gardbergin arvion mukaan suojeltaviksi esitettyjen kohteiden tontit kattoivat todellisuudessa noin neljä prosenttia Turun ruutukaava-alueesta ja lista käsitti vain osan sittemmin arvokkaiksi mielletyistä rakennuksista. 

Listan 68 kohteesta purettiin 26 rakennusta sen laatimista seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Gardberg luonnehti jälkeenpäin monia näistä niin arvokkaiksi, ettei niitä myöhempinä vuosikymmeninä enää missään nimessä olisi hävitetty.

Vuosikymmeniä myöhemmin Gardberg kommentoi vuoden 1955 suojelulistaa itsekriittisesti. Siihen oli kelpuutettu vain rakennuksia ajalta ennen Turun paloa tai välittömästi sitä seuraavalta ajalta. Suojeluajattelu oli ottanut listan laatimisen jälkeisinä vuosikymmeninä suuria harppauksia. Yksittäisten rakennusmuistomerkkien vaalimisesta oli siirrytty suurempien kokonaisuuksien suojeluun. Tämän myötä myös ajatus suojelulistoista tuntui vanhentuneelta.

Vuoden 1955 listallakin oli silti yhtä rakennusta suurempia kokonaisuuksia. Listalta löytyivät nimittäin esimerkiksi Piispankadun puuempiretalot, jotka muodostivat yhtenäisen, tuomiokirkolta alkavan rivin. Tämä pitkä talorivi ei kuitenkaan säästynyt. Se purettiin, lukuun ottamatta kirkkoa lähimpänä sijaitsevia rakennuksia. 

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Gardberg, C. J. (1993). Byggnadssydd i Åbo på 1950-talet. Teoksessa M. Kairamo, M. Mattinen & S. Joutsalmi (toim.), Rakennettu aika. ICOMOSin Suomen osasto 25 vuotta. Helsinki: ICOMOS, Suomen osasto.

Gardberg, C. J. (1980). Skyddet av den bebyggda miljön. Teoksessa K. Mikkola (toim.), Genius loci. Otto-I. Meurmanin 90-vuotisjuhlakirja 4.6.1980. Helsinki: Rakennuskirja Oy.

Gardberg, C. J. (1977). Rakennetun miljöön suojelu. Suomen Turku 1977(4), 11–13.

Lahtinen, Rauno (2013). Turun puretut talot. Viides painos, ensimmäinen lisätty painos. Turku: Sammakko.

Männistö-Funk, Tiina (2022). Vanha kaupunki tuhon valossa: Carl Jacob Gardberg ja rakennussuojelu Turussa. Yhdyskuntasuunnittelu 60 (3), 50–70.

Turun linnan vanki

”On hirmuinen pakkainen”, kirjoitti Peter Schäfer Turun linnassa 3. maaliskuuta 1712. ”En voi kylmän tähden päällepitää kirjoittamista.” Schäfer oli virunut vankina jo viisi pitkää vuotta. Hän piti suomenkielistä päiväkirjaa, kirjoitti tapahtumiaan ja kokemuksiaan muistiin lähes päivittäin ja luki pietististä kirjallisuutta, jota hänelle salakuljetettiin säännöllisesti.

Turun linna Robert Wilhelm Ekmanin maalauksessa Talvikalastusta Turun linnan ulkopuolella, 1872 (yksityiskohta). Kuva: Kansallisgalleria.

Petter Schäfer (n. 1660–1729) oli aikakauden radikaaleja, Turun Akatemian maisteri, joka oli kokenut herätyksen jo opiskeluvuosinaan. Hän oli tutustunut Lars Ulstadiukseen, joka oli vuonna 1688 herättänyt kohua ja pahennusta, keskeyttänyt saarnan tuomiokirkossa ja alkanut itse soimata niin papistoa kuin kirkkokansaa. Schäferistä tuli Ulstadiuksen ajatusten kannattaja ja julistaja. Hän pakeni ulkomaille vuonna 1694 ja päätyi Lontoon kautta Pohjois-Amerikkaan, Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Vuosisadan vaihteessa hän palasi kuitenkin Turkuun, mutta ajautui jälleen ristiriitoihin. Hän syytti luterilaisuutta vääräoppisuudesta ja esitti synkkiä ennustuksiaan. Hän kieltäytyi käymästä ehtoollisella, ja lopulta hänet ”vietiin linnaan fankiuteen” 8. huhtikuuta 1707.

Tutkintavankeuden aikana Schäferiä yritettiin taivutella pyörtämään sanansa, mutta hän kieltäytyi itsepintaisesti antamasta periksi: ”En tottele. Kiivaudessa olin piispaa vastaan. Löin pöytään 2 eli 3 kertaa. Panin myssin päähäni. Puhuin paljon ja rohkiasti piispan pahasta menosta.” Lopulta Schäfer tuomittiin kuolemaan vuonna 1709, mutta kuninkaallinen majesteetti armahti hänet. Pietismin leviämisen estämiseksi toisinajattelija päätettiin pitää vangittuna, ja hänet eristettiin Turun linnassa vuoteen 1713 asti. Silloin hänet siirrettiin venäläisten joukkojen lähestyessä Gävleen.

Petter Schäferin päiväkirja tarjoaa näköalan 1700-luvun alun maailmaan. Hän kuvaa kirjallisia töitään ja lukemiaan teoksia, mutta myös tarkasti niin paastoamistaan kuin saamiaan ruokiakin. Hän ei näytä olleen millään tavalla eristyksissä vaan sai jatkuvasti tietoja niin kaupungilta kuin maailmaltakin. Keväällä 1710 hänen korviinsa kantautui asessori Gyllenkrokin tyly kohtalo:

”Asessori Anders Gyllenkrok lankesi äkisti sillan päässä Wittfotin puodin edessä, löi suun ja nenän vereen, kannettiin kottia ja hetken perästä kuoli. Äkisti tapahtui.”

Linnan muurien sisälle kantautui tietoja myös sotarintamalta, kuningas Kaarle XII:n edesottamuksista. Schäfer kirjoitti 14. syyskuuta 1709:

”Kovat sanomat kuului kuningas Carl XII:sta. Venäläinen löi koko armeijan Ukrainassa Pultavan kaupungin tykönä: 27.6. on tappelus ollut. Kuningas on päässyt [paennut]. Postisanomat sanovat hänen olleen 28.8. Benderin kaupungissa kovin sairas. Hän on nyt Turkin maassa.”

Schäferin arkipäivässä vuorottelivat toisaalta rakkauden kaipuu ja himo, toisaalta paastoaminen ja oman ruumiin kurittaminen. Hän eli kipujen keskellä, sääriluita särki ja hampaatkin tuntuivat hajoavan:

”Vedin langalla ulos ensimmäisen, toisen sormella. Kaikki hampaat ovat vallallensa; en tainnut purra pehmiää leipää. Länteeni on ulos vaipunut, suu ajettunut; en tainnut puhua selkiästi. Koettelin vettä juoda, thee- ja caphe-, mutta ei auttanut. Minun täytyi jättää paasto hampaiden ja kovan skärbukin tähden.”

Kaiken tämän keskellä omalaatuista saarnaajaa kävi tapaamassa kaikenlaisia turkulaisia, ja hän lähetti viestejään, ”bladeja” ja ”zedeleitä”, tuttavilleen. Päiväkirjan lopulla tunnelma tiivistyy, kun venäläisten joukot lähestyvät, ja Turku tuntuu jäävän vihollisen käsiin. Schäferille hävitys oli todistusta hengellisestä harhautumisesta:

”Herra lyö heitä, ei he tunne; hän hävittää heitä, vaan ei he tottele. Jumala nähköön sen surkeuden päälle! Se hengellinen hävitys on surullisempaa ja vahingollisempaa kuin se ulkonainen, ajallinen. Ei kenkään tunne, ei tee oikiaa parannusta, aamen!”

Hannu Salmi

Lähteet:

Petter Schäfer: Minä Pietar ja minä Anna. Päiväkirja vuosilta 1707–1714. Toimittanut Matti Piispa. Otava, Helsinki 2000.

Esko M. Laine: Schäfer, Petter. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– Luettu 22.2.2026.

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Gyllenkrok. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2230>. Luettu 22.2.2026.

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Lars Ulstadius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2817>. Luettu 22.2.2026.

Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Schaefer. Verkkojulkaisu 2005, https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=2565. Luettu 21.2.2026.

Kun tulevaisuus on hämärän peitossa

Maija Rajainen kirjoitti 4.9.1944 Turussa kirjettä saadakseen ohjeita esimieheltään Pentti Renvallilta. Rajaisen elämässä ei tuolla hetkellä ollut juuri selkeitä kiintopisteitä. Kirjoituspäivänä astui Suomen puolelta voimaan jatkosodan päättänyt aselepo. Rajaiselle sodan päättyminen tiesi koko elämän asettamista uuteen järjestykseen. Hänellä oli virka Terijoen lyseon historian ja yhteiskuntaopin opettajana, mutta Terijoki ja siellä sijainnut koti olivat nyt Neuvostoliiton hallitsemalla alueella ja lukio toimi Lahdessa. Rajaisen aviomies Sergei oli vielä armeijan palveluksessa. Turkuun Rajaisen oli tuonut hänen sota-aikana eri jaksoissa tekemänsä työ Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan sotasaalisarkiston palveluksessa. 

Turun maakunta-arkiston tutkijasali kuvattuna 8.2.1944, puoli vuotta ennen kuin Rajainen tuli Turkuun jatkamaan töitään. Kuva: Turun kaupunginmuseo RF020107.

Sotasaalisarkiston varsinainen toiminta oli päättynyt suomalaisten poistumiseen Petroskoista 21.6.1944, mutta Rajainen teki vielä Suomen kulttuurirahaston apurahalla tutkimusta Pentti Renvallin projektissa, jonka tarkoituksena oli tutkia Neuvosto-Karjalan historiaa sotasaalisarkistoon koottujen aineistojen pohjalta. Rajaisen kirje Renvallille avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, millaista oli elää hetkessä, jolloin kaikki oli muutoksessa ja tulevaisuuden näkymät hämärän peitossa.

Rajainen oli lähdössä hoitamaan siviiliasioitaan ja kysyi Renvallin mielipidettä, pitäisikö matka pitää mahdollisimman lyhyenä ja jatkaa töitä niin kauan kuin niiden teko oli mahdollista. Rajaisen huoli perustui siihen, että hänen Turun maakunta-arkistossa käyttämänsä sotasaalisarkiston kokoelmat oli koottu miehitetystä Neuvosto-Karjalasta. Rajainen oletti aivan oikein, että odotettavissa olevan rauhan ehdoissa olisi myös niiden palauttaminen takaisin Neuvostoliittoon.

Rajainen oli väitellyt Vanhan Suomen normaalikouluista, ja nyt hänen oli tarkoitus tutkia kouluoloja Neuvosto-Karjalassa. Jos sotasaalisarkiston kokoelmat palautettaisiin Neuvostoliittoon, hänellä ei olisi enää tarvitsemiaan lähteitä käytössä, vaan hänen tulisi kirjoittaa muistiinpanojensa pohjalta.

Toisaalta Rajainen kyseenalaisti koko tekemänsä työn mielekkyyden. Hän kirjoitti Renvallille olevansa pessimisti ja olettavansa, että, jos suhteet Neuvostoliittoon järjestyvät ”ystävälliselle kannalle”, ei kukaan painaisi Suomessa kirjaa, joka hänen lähteidensä perusteella oli syntymässä, vaikka hän miten yrittäisi katsoa asioita Neuvostoliiton kannalta, koska ”puolueetonta tiedettä ei naapurien käsityksen mukaan kerta kaikkiaan ole olemassa ja arkistolähteisiin pohjaava objektiivinen esitys on vielä suurempi pahan tahdon ilmaus kuin konsanaan esim. subjektiiviset muistelmateokset”.  

Jälkikäteen katsottuna Rajaisen analyysi tilanteesta osui hyvin oikeaan. Vaikka myös Renvallin vastauskirjeen arvelu siitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hyvät välit olisivat vain väliaikaisia, piti paikkansa, se ei johtanut tilanteeseen, jossa miehitysaikana sotasaaliiksi otettujen aineistojen perusteella tehtyä tutkimusta Neuvosto-Karjalan kouluista olisi ollut mahdollista julkaista. 

Liisa Vuonokari-Bomström

Lähteet:

Vuonokari-Bomström Liisa: Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941-1944 Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941–1944 – UTUPub

Sirkkalan kasarmin ammutut punavangit

Sisällissodan (27.1.–15.5.1918) aikana ja sen päätyttyä valkoiset perustivat eri puolille Suomea lukuisia vankileirejä, joissa pidettiin kymmeniä tuhansia hävinneen osapuolen edustajia eli punaisia vankeina. Teloitusten lisäksi nälkä ja sairaudet surmasivat tuhansia vankeja. Osa leireistä sai erityisen julman maineen, kuten Lahden Hennala tai Tammisaari. 

Joissakin vankileireissä taas kuolleisuus ja julmuudet olivat harvinaisia, ja yksi näistä oli Turun Sirkkalan kasarmeille huhtikuussa 1918 perustettu Turun Sotavankileiri. Ennen tätä kasarmit olivat Venäjän armeijan käytössä. Leirin hyvämaineisuus johtui pääasiassa siitä, että vartijat olivat Kakolan ammattimaisia vanginvartijoita, ja leirin komentaja Albert Arhenius oli aidosti kiinnostunut vankien hyvinvoinnista. Kuolleisuudessa suurin piikki syntyi, kun Hämeenlinnasta siirrettiin lakkautetun leirin heikkokuntoisia vankeja Sirkkalaan.

Sirkkalan kasarmeilla surmatuista punavangeista liikkuu erilaisia kertomuksia. Erään tarinan mukaan punaisten murhaaman miehen kaksospojat tulivat Sirkkalan leirille ja nylkivät sekä paloittelivat isänsä surmaajan Sirkkalan kellareissa. Tyypillisten kauhutarinoiden lisäksi on paljon kertomuksia siitä, että Sirkkalassa olisi ammuttu yhdestä kolmeen vankia. Virallisesti varmaa tietoa on kahdesta tapauksesta, joissa vartijat ampuivat vankeja. Valtiopäiville jätettiin vuonna 1919 ilmoitus, jonka mukaan leiristä karannut vanki olisi saanut ”asianmukaisen tuomion toisille varoitukseksi”, mutta tavanomainen rangaistus pakoyrityksestä Turussa oli eristysselli, ei teloitus.

Turun Sotavankileirillä 30.5.1918 ammuttu punavanki Kaarlo Vihma. Virallisten raporttien  mukaan Vihma herjasi ikkunasta kierroksella ollutta vartijaa, joka ampui tämän varoitusten jälkeen. Kuva: Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Ensimmäisessä varmassa tapauksessa mynämäkeläinen mäkitupalainen Kaarlo Vihma (1894–1918) oli kertoman mukaan herjannut 30.5.1918 ikkunasta vanginvartija Asplundia, joka seisoi kadulla vartioimassa. Kun Vihma ei Asplundin kehotuksista huolimatta suostunut poistumaan ikkunan äärestä, ampui vartija Vihman. Demokraatissa julkaistun kuolinilmoituksen mukaan Vihma ”ammuttiin 30.5.1918 Turun vankileirillä”.

Toisessa tapauksessa vangit olivat ryhtyneet varastamaan ruokaa vankilarakennuksen alakerrassa sijaitsevasta varastohuoneesta ikkunoiden kautta. Vanginvartija oli ampunut 8.8.1918 varoituslaukauksen, jolloin raportin mukaan ”luoti vahingossa sattui lentämään ulos ikkunasta, sattuen Tuusulasta kotoisin olevan, tänne Hämeenlinnasta tuodun kuritushuonevangin Jalmari Frantsilan vatsaan.” Frantsila ei kuollut heti vammoihin, vaan vasta 16.9.1918 sairaalassa. On epäselvää, olivatko syynä haavat vai sairaus, koska hänen kerrottiin olevan toipumassa vammoista. Tiedoissa on tässä kohtaa pieni hämäävä yksityiskohta: Turun Sotavankileiri oli 15.9.1918 eli juuri edellisenä päivänä muuttunut nimeltään Turun pakkotyölaitokseksi, joten Frantsilaa ammuttiin Sotavankileirin vankina, mutta hän menehtyi pakkotyölaitoksen alaisuudessa. Ilmeisesti tämä sekaannus leirin terminologiassa on saanut aikaiseksi väitteen kolmesta leirillä ammutusta vangista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Demokraatti 18.10.1919, s. 2.

Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Pöytäkirjat/Valtiopäivät, 1.4.1919, nro I istunnot 1-53, s. 280.

Turun yliopisto, Folkloristiikan oppiaine. Sirkkala 1918–2018: Vankileiristä muistin paikaksi ja kulttuuriperintökohteeksi -hankkeen aineistot

Kujanjuoksu

Kujanjuoksu yleistyi 1600-luvulla ensin armeijan rankaisukeinona ja levisi sieltä myös siviilejä koskevan oikeuden piiriin. Kujanjuoksussa tietty määrä miehiä asettui kujaksi, jonka läpi tuomitun oli kuljettava. Jokaisen kujaan osallistuneen oli lyötävä piiskalla ohi kulkevaa rikollista. Kuja kuljettiin oikeuden määräämät kerrat, ja jokaisen lyöjän oli lyötävä lujaa sakon uhalla. Kujanjuoksua sovellettiin rangaistuskeinona ainoastaan miehiin.

Kujanjuoksu vuodelta 1525 Jost Ammanin mukaan. Wikimedia Commons, Public domain.

Kujaan oli vaikea saada miehiä, sillä heitä tarvittiin kerralla jopa sata. Turussa rikkaat kauppiaat pyysivät raadilta, ettei heidän tarvitsisi osallistua moiseen häpeälliseen toimitukseen. He olivat jopa valmiita maksamaan itsensä rahalla vapaaksi toimitukseen osallistumisesta. Raati ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan ilmoitti porvarinvalan vannoneiden velvollisuuksiin kuuluvan myös tämän tehtävän. Helsingistä porvarit kysyivät puolestaan Turun raadilta, oliko kaupungissa tapana, että porvarit osallistuivat itse kujaan. Heidän mielestään rengit olisivat riittäneet.

Asiaa yritettiin ratkaista myös muuten. Turun köyhiä porvareita eri kortteleista kutsuttiin esimerkiksi helmikuussa 1670 oikeuden eteen ja heitä käskettiin osallistumaan pahantekijöiden rankaisemiseen. Heille luvattiin anteeksi taksavero ja kaupunginvartioston vahtivuorot sekä sakkoja. Osa tarttui tilaisuuteen ja heistä laadittiin erillinen luettelo. He osallistuivat 22. helmikuuta neljän miehen suorittamaan kujanjuoksuun. 

Vuonna 1698 raati joutui toteamaan, että kaikki vitsaporvarit, joita oli käytetty kujanjuoksujen toimeenpanoissa, olivat kuolleet edellisten kahden kovan nälkävuoden aikana. Muu porvaristo ei halunnut osallistua kujanjuoksuun, eikä heitä voitu siihen määrätä ilman korkeamman esivallan määräystä, koska niin ei ollut tehty ennenkään. Raastuvanoikeus päätti kysyä hovioikeudelta tai maaherralta, voisiko Turussa ja muissa kaupungeissa käyttää alempaa porvaristoa piiskaukseen, mikäli kaupungin vartiokaartista ei tulisi 50 miestä. Tämä haluttiin tietää siksi, etteivät huonot tavat leviäisi, kun rangaistukseen osallistuvia puuttui.

*

Kuningatar Kristiinan vuonna 1653 annetun rangaistusjärjestyksen mukaan kahdeksan taalarin sakon voi sovittaa yhden kerran juoksemalla kujanjuoksun viidenkymmenen miehen välissä. Tämä teki yhteensä sata iskua. Mitä korkeampi sakko oli, sen useampi kuja oli juostava. Toukokuussa 1698 annetun kuninkaallisen asetuksen mukaan sakot voitiin korvata raipoilla tai piiskalla. Tällöin molempia sukupuolia koskeva rangaistus suoritettiin torilla seisseessä häpeäpaalussa. Miesväkeä kuului lyödä parilla raippoja kolme kertaa jokaisesta 2½ hopeataalarista ja naisväkeä kolme lyöntiä parilla piiskoja.

Lyöntien määrä oli näin ollen verrannollinen varkauden arvoon. Kannuksentekijä Jonas Höök valitti syyskuussa 1683, että irtolainen Erik Mattsson Turun linnasta oli vienyt Jonakselta Jaakon päivän aikaan tavaraa 66 kuparitaalarilla. Joukossa oli kynttilänjalka ja paljon vaatetavaraa. Erik tuomittiin palauttamaan tavaroiden arvo ja maksamaan se kolminkertaisesti sakkoina. Hänen tuli lisäksi suorittaa julkirippi. Koska hän ei voinut maksaa sakkojaan, sai hän juosta kujanjuoksun kuusi kertaa edes takaisin. Lyöjiä oli 25 paria, ja iskuja siis 600! Kujanjuoksun jälkeen vaarana oli haavakuume, johon saattoi kuolla.

Oikeuden tehtävä ei ollut kuitenkaan aiheuttaa heikoille ja sairaille turhaa kärsimystä, vaan tuomiota oli lievennettävä tarpeen niin vaatiessa. Siten miekkasepän kisälli Knut Jöransson juoksi kujanjuoksunaan vain kaksi kertaa edestakaisin 30. heinäkuuta 1679. Hänen tuomiotaan alennettiin hänen  sairaalloisuutensa vuoksi. Juoksulla hän kuittasi hovioikeuden hänelle määräämän korkean sadan hopeataalarin sakon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA): KA z:38, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 11.2.1670, 76−77; 12.2.1670, 78−79; 14.2.1670, 80; 22.2.1670, 90; KA z:46, TRO 30.7.1679, 422; KA z:50, TRO 3.11.1683, 485−488; 7.11.1683, 501; KA z:65, TRO 29.10.1698, 399v−401v; KA z:80, TRO 17.8.1711, 374v−375; 21.8.1711, 387v; 26.8.1711, 389−389v.

Drottning Christinæ Straff-Ordning dat. Stockholm 18.Maji åhr 1653. J. Schmedeman, Kongliga stadgar, förordningar etc. Stockholm 1706, 294−296. 

Carl von Bonsdorff, Åbo stads historia under sjuttonde seklet. Första bandet. Bidrag till Åbo stads historia. J. Simelii arfvingars boktryckeri aktiebolag 1894, 315.

Mauno Koiviston väitöskirja Turun satamasta

Mauno Koivisto, Suomen tasavallan myöhempi presidentti, väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Turun yliopistosta vuonna 1956. Koiviston väitöskirja  Sosiaaliset suhteet Turun satamassa käsitteli 1950-luvun alkupuolen Turun sataman monimutkaisia sosiaalisia suhteita ja satamassa tapahtunutta sosiaalista kehitystä. Koivisto oli nuorena miehenä ollut apupoikana Crichton-Vulcanin Turun telakalla, ja hän toimi myöhemmin ahtaajana Turun satamassa. Hän oli itse osallistunut sosiaalidemokraattien puolella Turun sataman kiivaaseen kamppailuun ammattiliittojen välillä. Hän toimi jonkin aikaa Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948.

Mauno Koivisto väitöstilaisuudessaan 13.9.1956. Kuva: Wikimedia Commons.

Satamatyö oli ruumiillisesti erittäin vaativaa sekä kuluttavaa, koska se tehtiin pitkälti lihasvoimin. Työ oli myös epävarmaa urakkaluonteisuutensa vuoksi. Satamatyöntekijöiden sosiaaliset olot olivat usein heikot, ja ne rinnastettiin tehdastyöläisten oloihin. Satamatyöntekijät olivat harjoittaneet yhdistystoimintaa ja osuuskuntatoimintaa Turussa 1890-luvulta alkaen kohentaakseen sosiaalisia olojaan vaihtelevin tuloksin. Ahtausliikkeet vastustivat järjestötoimintaa ja käyttivät lakonmurtajia työntekijöiden lakkoilua vastaan. Järjestötoiminta oli työntekijöiden kannalta vaarallista, koska se saattoi helposti johtaa työpaikan menetykseen. Vuonna 1945 solmittiin työehtosopimus, joka antoi työntekijöiden järjestöille aikaisempaa enemmän valtaa. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä käytiin ankaraa kilpailua ammattiliittojen hallitsemisesta, minkä vuoksi lakkoja ja muita levottomuuksia oli paljon. Puoluepolitiikka oli juurtunut tiukasti sataman sosiaalisiin suhteisiin.

Koiviston väitöskirja on sosiologinen tutkimus, joka edusti 1950-luvulla uusine metodeineen uraauurtavaa empiirisen sosiologian tutkimusta. Erona muihin sen aikaisiin sosiologisiin tutkimuksiin Koiviston väitöskirjassa on selkeä historiallinen näkökulma, kun hän kartoittaa Turun satamatyön ja ammattiliittotoiminnan historiaa taustana sen hetkiselle tilanteelle.

Koivisto pohti väitöskirjassaan sosiaalisten olojen vaikutusta Turun sataman levottomuuksiin. Koiviston mielestä ahtausliikkeiden tulisi ottaa suurempi vastuu satamatyöntekijöiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja panostettava siihen. Pyrkimykset parantaa satamatyöläisten sosiaalisia oloja olivatkin jo alkaneet tuottaa tulosta väitöskirjan julkaisun aikaan. Koivisto toteaa väitöskirjassaan omiin tutkimuksiinsa perustuen, että sosiaalisten olojen koheneminen lisäsi työntekijöiden yleistä tyytyväisyyttä. Satamatyöntekijöiden sosiaalisten olojen paranemiseen vaikutti esimerkiksi työntekijöiden mukavuutta varten rakennetun huoltorakennuksen valmistuminen.

Koiviston väitöstilaisuus oli merkittävä tapahtuma monille Turun sataman työntekijöille. Koivisto haastatteli väitöskirjaansa tehdessään kaikkia Turun satamassa vakinaisesti työskennelleitä kahteen kertaan. Väitöskirjaa myös ostettiin paljon Turun satamassa. Koiviston väitöskirjan ansiosta sataman olosuhteet saivat runsaasti julkista huomiota ja siinä esitetyt tulokset antoivat omalta osaltaan intoa Turun sataman ja myös muiden Suomen satamien sosiaalisten olojen parantamiseen.

Kevin Mårtensson

Lähteet:

Koivisto, Mauno: Sosiaaliset suhteet Turun Satamassa: sosiologinen tutkimus. Turun yliopisto, Turku 1956.

Turun sataman historia. Toim. Jussi T. Lappalainen. Turun Satama, Turku 1999.

Pyöräillään Turkuun!

Turussa on todistettavasti pyöräilty nyt jo 140 vuoden ajan, sillä yksi Suomen ensimmäisistä pyöräilyseuroista, Åbo velocipedklubb, perustettiin täällä vuonna 1886. Mutta miten monia ihmisiä onkaan kaikkien näiden vuosien aikana mahtanut saapua Turkuun pyörällä? Eniten tänne on epäilemättä pyöräilty aivan lähialueilta, niin töihin tai kouluun kuin ostoksille ja vierailuillekin. Mutta moni on polkenut Turkuun myös paljon kauempaa.

Suurimman osan 1900-lukua oli tavallista kulkea polkupyörällä tarvittaessa pitkiäkin matkoja. Oma äitini oli niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa pyöräillyt yhden päivän aikana kotoaan Säkylän Iso-Vimmasta Jopolla Turkuun ilmoittautuakseen kesäyliopistoon matematiikan kurssille. Lapsena tämä tuntui minusta uskomattomalta uroteolta. Vastaavista, mutta huomattavasti vanhemmista, reissuista on tallella runsaasti mainintoja museovirastossa, missä säilytetään vuonna 1971 tehdyn polkupyöräkyselyn vastauksia. Poimittakoon siis sieltä joitain muistoja pyöräilemisestä Turkuun.

Kuvassa pyöräilyleirille osallistuvat lapset pitävät juomataukoa matkalla Keravalta Turkuun heinäkuussa 1985. Kuva: Keravan museopalvelut.

Turussa opiskelevat taittoivat usein kymmeniä kilometrejä hiekkateitä koulukaupungin ja kodin välillä polkien. Kyselyn vastaajissa on vauraiden maalaisperheiden poikia, jotka kertoivat käyneensä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana Turusta viikonloppuisin kotonaan esimerkiksi Mellilässä, Yläneellä ja Nousiaisissa. Polkupyörä oli niihin aikoihin kallis ja haluttu kulkuväline.

Vuonna 1911 syntynyt naispuolinen vastaaja muisteli saaneensa polkupyörän 1920-luvun alkupuolella siten, että kustansi itse puolet hinnasta keräämällä apilansiemeniä ja vanhemmat maksoivat loput. Hankkeessa auttoi isoveljen työpaikka turkulaisessa Merilän tehtaassa, joka oli perustettu vuonna 1904 Suomen ensimmäiseksi polkupyörätehtaaksi. Vastaaja kävi Turussa oppikoulua ja tarvitsi pyörää pistäytyäkseen kotonaan Liedossa. Hän muistelee pyörän olleen näillä matkoilla kuin lastattu kameli: molemmissa ohjaustangoissa oli suuri kassi ja tarakalla vielä perunasäkki. 

Polkupyörä ei silti ollut pelkästään hyötyä varten, vaan se oli myös tärkeä seuraelämän välikappale. Vuonna 1907 syntynyt vastaaja muisteli nuorten käyneen hänen kotipaikkakunnaltaan Huittisista tanssimassa jopa Turussa asti pyörällä. Piioilla ei pyöriä ollut, mutta he saattoivat saada kyydin jonkun nuoren miehen polkupyörän putken päällä.

Vuonna 1898 syntynyt maanviljelijän poika muisteli ensimmäisen maailmansodan aikana kotoaan 170 kilometrin päästä Turkuun tekemäänsä pyöräretkeä, jonka varrella hän muun muassa pysähtyi virkistämään itseään kestikievarissa Piikkiössä. Missään urheiluvaatteissa hän ei toki ollut matkalla, vaan villaisessa tweed-puvussa. Reissun ikimuistoisin hetki liittyikin pukuun ja ajan tieoloihin: 

”Muistan kun saavuin Turkuun, ja istuin Braahen puistossa, ihaillen tuomiokirkkoo, silmäni osuivat siniseen seviottipukuuni se olikin muuttunut harmaaksi. Hien kostuttamaan pukuun oli tarttunut hienoo hiekkaa ja pölyä, joka ei paljon lähtenyt ennen kun kuivui.”

Oletko sinä joskus pyöräillyt Turkuun kaukaa? Voit kertoa siitä kommenteissa.

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Museoviraston keruuarkisto, Kysely 18, MV:K18.

Kappalainen tulimyrskyn keskellä

Ei ole enää oloo eikä taloo,
Waikka mun täytyy asuu Turussa,
Sill’ mieleeni muistuu wiel’ se kowa palo,
Jonka tähden sydämmen’ on surussa,
Kuin lapset ne itkit ja ihmiset huusit,
Hädässä apua odotit ja pyysit,
Ja kellot ne kläppäsit niin kowasti :,:

Matthias Jernvallin palovahinkoilmoituksen allekirjoitus. Kuva: Hannu Salmi / Turun kaupunginarkisto.

Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen Matthias Jernvall (1784–1832) teki lähtemättömän vaikutuksen arkkiveisullaan, jonka hän sepitti vuoden 1827 suurpalon jälkeen. Tuomiokirkon ja raatihuoneen kellojen kalkatus, hätähuudot ja uhrien kärsimykset tuntuivat veisun kirjoitushetkellä yhä painavan mieltä. Jernvall kirjoitti runonsa Carl Michael Bellmanin säveleen, jonka moni aikalainen tunsi. Kansan muistissa laulu eli hämmästyttävän pitkään, viestinä menneiltä ajoilta. Luostarinmäellä asunut Hjalmar Kanervo muisti veisun ensimmäisen säkeistön vielä 1950-luvulla.

Jernvall oli syntynyt Rautelan kylässä Somerolla maaliskuussa 1784, ja hänet tunnettiin nimellä Rautelius vuoteen 1814 saakka. Rautelius/Jernvall valmistui ylioppilaaksi 1809 ja vihittiin papiksi vuonna 1812. Toimittuaan ensin apulaiskappalaisena Aurassa hän sai vt. kappalaisen tehtävän Turun suomalaisesta seurakunnasta vuonna 1818. Elämä asettui uomiinsa, ja Jernvall sai vakinaisen tehtävän. Avioliiton hän solmi vuonna 1821 kersantin tyttären Christina Maria von Hausenin kanssa. Kun Turun palo syttyi, perhe asui kaupungin Itäisessä korttelissa, tontilla 112, joka sijaitsi Pienen Uudenmaankadun varrella. ”Lilla Nylandsgatan” alkoi Hämeenkadulta, kulki mäkeä ylös ja yhdistyi siellä Uudenmaankatuun. Perheeseen oli syntynyt kolme lasta, pian kuusi vuotta täyttävä Carl Johan, nelivuotias Mathilda Maria ja vain kaksikuukautinen Frans Matthias Evert. Samalla tontilla asuivat myös aktuaari Renforssin leski Sophia ja muurarin kisälli Gustaf Friberg.

Historialliset lähteet eivät kerro, mitä perheelle tapahtui syyskuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä, kun raivoava tulimyrsky tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista. Jernvall osallistui varmaankin sammutustöihin, kuten kaikkien kaupungin miesten kuului. Kun tulimeri oli vyörynyt Kirkkokortteliin, eikä myrskytuuli ottanut laantuakseen, näytti ilmeiseltä, ettei Itäinenkään kortteli olisi turvassa. Tontilta 112 oli selkeintä paeta kohti Uudenmaantullia, jonka taakse Kupittaan kentälle muodostui pakolaisleiri. Ehkä sinne päätyi myös Jernvallin perhe, turvaan tulelta.

Matthias Jernvallin perheen koti Turun kaupungin Itäisessä korttelissa. Kuvan pohjana on Johan Tillbergin kartta vuodelta 1818. Kuva: Hannu Salmi / Kansallisarkisto.

Palon jälkeen Jernvall teki palovahinkokomitealle luettelon kaikesta omaisuudestaan, joka oli jäänyt tulen saaliiksi. Rakennuksille oli otettu palovakuutus vuonna 1808, ja silloin tontilla oli ollut päärakennus, jossa oli kuusi lämmitettävää huonetta, keittiö, leivintupa ja kellari. Pihalla oli talousrakennuksia. Vakuutus kattoi kuitenkin vain osan menetyksistä, kuten Jernvall anomuksessaan kirjoitti. Kappalaisen koti oli köyhä, eikä hopeaa ollut kuin yhden ruokalusikan verran. Vahinkoluettelossa menetykset on listattu materiaalien mukaan, arvokkaimmat ensin. Kupariesineiden luettelo koostuu kahdesta kahvipannusta ja kahdesta kattilasta. Kahvin lisäksi perheessä nautittiin teetä, sillä tinaesineiden joukossa mainitaan ”teerasia, suurempaa mallia”. Huonekalut antavat kuvaa interiööristä: Jernvallien kodissa oli senkki, lukollinen kirjakaappi ja kirjoituspöytä, soikea teepöytä, ruokapöytä ja paljon tuoleja, kullatulla kehyksellä koristettu peili ja seinäkello, leipävartaita ja taikinakaukalo, vesisaaveja ja pesusoikkoja, keinutuoli ja kaksi kehtoa. Palovahinkoluettelon mukaan perhe menetti myös valtaosan vaatteistaan; lastenvaateitakin niin paljon, ettei niitä pystynyt enää tarkasti arvioimaan. Epäilemättä tuli nieli myös lukollisen kirjakaapin sisällön, Raamatun, Postillan, lakikirjan ja monta muuta nidettä.

Turun paloa seuranneena talvena Matthias Jernvall jatkoi työtään kappalaisena ja saarnasi enimmäkseen kehruuhuoneen kirkossa Eteläkorttelissa. Näiden kuukausien aikana hän purki tuntojaan arkkiveisuksi, joka sai otsikon Wärsyt, joita yksi turkulainen M. J. ittekseen hyräili muistaissansa sitä kowaa ja haikiaa yötä 4:n ja 5:n päiwän wälillä syyskuussa w. 1827, jona hän Turun kaupungin palon tähden, ynnä tuhanten ystäwäinsä kanssa, täytyi lapsinensa paeta ja jättää majansa ja tawaransa tulen saalihiksi.

Jernvall asui perheineen Turussa, kunnes hän vuonna 1830 palasi lapsuudenseudulleen Somerolle kirkkoherraksi. Siellä hän myös menehtyi elokuussa 1832, 48-vuotiaana.

Hannu Salmi

Lähteet:

Palovahinkoilmoitus n:o 333, Palovahinkokomitea 1827–1836, Turun kaupunginarkisto.

Someron seurakunnan kuolleiden luettelo 1811–1858, Kansallisarkisto.

T:19 Henkikirja (1827), Turun ja Porin läänin henkikirjat, Kansallisarkisto.

Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, Kansallisarkisto.

Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Jernvall. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=12234>. Luettu 7.2.2026.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava, Helsinki 2022.

Turkulaista poliisityötä vuonna 1916

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Turun poliisilaitoksen käsittelyyn päätyi kahden miehen rikosasia. Etsivän osaston rikoskomisario Carl Welander kertoi raportissaan 26.10.1916 työmies Väinö Saarisen ja renki Kustaa Einar Leivon tapauksesta. Leivo ja Saarinen olivat jääneet kiinni jo 18. päivänä Liedon pitäjässä. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslia moitti kaksi päivää myöhemmin Liedon piirin virkaatekevää nimismiestä poliisitutkintopöytäkirjan puutteellisuudesta.

Tutkimuksiin Turussa sisältyi tietopyyntöjen lähettäminen puhelimitse 20.10. Asikkalaan Saarisen tapauksessa, 20.10. Laitilaan ja 23.10. Uudenkirkon piirin nimismiehelle Leivon tuntomerkkien varmentamiseksi. Kahden päivän päästä lääninhallituksen apukamreeri Kurt Egon Ramström vastaanotti konstaapeli Salosen sanelusta puhelinsanoman Uudenkirkon nimismiehenkonttorista, jossa kerrottiin Leivon tunnusmerkit ja ikä. Tämä kaikki johti Welanderin tutkimuksiin etsivässä osastossa kiinni otettujen miesten henkilöllisyyksien selvittämiseksi kuvernööri Eliel Ilmari Wuorisen välipäätöksellä 26.10.1916.

Rikoskomisarion kuulusteluissa selvisi seuraavat tiedot. Saarinen oli humalassa kadottanut oman matkapassinsa Liedossa ja kantanut erään Kaarle Perttulan työkirjaa, joka oli jäänyt hänen haltuunsa. Leivo taas oli tietoisesti esiintynyt Frans Arttur Heinisenä. Hän oli karannut palveluspaikastaan, ostanut matkapassin Heiniseltä yhdellä markalla ja antanut Liedon piirin nimismiehelle itsestään väärät tiedot peläten karkaamisensa seurauksia. Welanderin raportissa kuvailtiin myös miesten fyysisiä tunnusmerkkejä, kuten ruumiinrakennetta, partaa ja kasvojen muotoa. 

Laitilan nimismiehen myöntämä matkapassi Frans Arttur Heiniselle. Carl Welanderin lähettämät kaksi etsivää saivat asiakirjan haltuunsa Turun Humalistonkadun talossa N:o 15 sijaitsevasta paikanvälitysliikkeestä. K. E. Leivo oli jättänyt matkapassin liikkeeseen työnhakua varten. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916).  Kansallisarkisto, Turku. Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 22.5.2025.

Jotta voimme ymmärtää kiinni otettujen miesten tilannetta, esittelen jalkaväenkenraali Vladimir Nikolajevitš Gorbatovskin pakollisen määräyksen, joka muodosti oikeudellista pohjaa tapauksen käsittelemiseen rikosasiana. Määräys oli annettu heinäkuussa 1916.

Pakollisen määräyksen sisältö käsitteli henkilöiden liikkumista Suomen alueella ja liikkumiseen vaadittuja lupatodistuksia sekä nimesi vastuunalaiset viranomaiset liikkumiseen liittyvissä epäilyissä. Gorbatovskin määräys määritteli Suomen pitäjistä kielletyiksi sellaiset alueet, jotka kuuluivat maan- tai merenpuoleisella rajalla olevaan 15 kilometrin levyiseen alueeseen. Jos henkilö jäi kiinni ilman asianmukaista lupaa tai anoessaan lupaa väärillä tiedoilla, hänet karkotettiin kielletyltä alueelta ja saatettiin tuomita joko korkeintaan 8 000 markan sakkoon tai kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen asianomaisen kuvernöörin päätöksellä.

V. Saarinen ja K. E. Leivo tuomittiin 27.10.1916 sekä jalkaväenkenraali Gorbatovskin 15.6.1916 annetulla määräyksellä että Suomen kenraalikuvernöörin Frans Albert Aleksandrovitš Seynin 31. maaliskuuta vuonna 1915 annetun pakollisen määräyksen N:o 28 nojalla seuraaviin rangaistuksiin: Saarinen tuomittiin karkotettavaksi pois kielletyltä alueelta ja 40 markan sakkoon, joka on saattanut vastata 8 päivän vankeusrangaistusta, sillä päätöspöytäkirjassa on yhtäsuuruusmerkki rahasumman ja merkinnän 8p välillä. Leivo sai kolme kuukautta vankeutta. Saarisen ja Leivon tapaus on konkreettinen esimerkki esivallan tavoitteesta rajoittaa kansalaisten liikkumisvapautta. Se heijasteli samalla sotatilan vaikutusta kansalaisyhteiskuntaan. Kyse oli kahden suomalaisen siviilin tuomitsemista, ensimmäisen maailmansodan tilanteessa, oikeudellisiin rangaistuksiin kahden venäläisen sotilaan hallinnollisiin toimenpiteisiin pohjautuen.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Finlands Statskalender för året 1916. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag. Helsinki, 1915.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 15.08.1916, nro 188, s. 1 URL: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1296948?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.01.2026.

Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916). Kansallisarkisto, Turku.