Kaikki kirjoittajan Toimittaja artikkelit

1900-luku

Paljon melua rokista

Kommentoi

Rock and roll -musiikin saapuminen Suomeen vuonna 1956 ei jäänyt kotimaiselta medialta huomaamatta. Kuinka olisikaan, sillä sanomalehdet olivat jo ennakkoon itse luomassa kohua. Sen keskiöön joutui Turun konserttitalossa järjestetty Suomen ensimmäinen rock-konsertti.

Urheiluseura Pyrkivä (TUL) järjesti kaksi rock-konserttia maanantai-iltana 22.10. Niissä esiintyi Erik Lindströmin luotsaama jazz-yhtye. Ammattimuusikoista koostunut yhtye soitti pääosin jazzia kyseisenäkin iltana, tosin hieman räväkämmällä otteella.

Rock and roll alkoi 1950-luvun jälkipuoliskolla näkyä myös lasten ja nuorten pukeutumisessa. Kuvassa pelataan Kaisaa Tapulikadun nuorisotalon kerhossa Turussa vuonna 1956. Kuvalähde: Turun nuorisoasiainkeskus / Finna.

Mainonta ja lehtijutut rock-ilmiöstä aiheuttivat sen, että molemmat konsertit oli etukäteen myyty täyteen. Kello 19 alkaneen konsertin yleisö koostui 15–20-vuotiaista turkulaisista, jotka käyttäytyivät Ilta-Sanomien mukaan aluksi varsin rauhallisesti. Tunnelma kuitenkin muuttui pian, sillä itse orkesterinjohtaja valitteli yleisölle kuulijoiden passiivisuutta. Tämä aiheutti lehden mukaan ”sanoin kuvaamattoman metelin”. Jotkut uskaltautuivat jopa nousemaan tuolirivien yli päästäkseen lähemmäs esiintyjiä.

”Metelöinti” jatkui Ilta-Sanomien mukaan Konserttitalon edustalla ja lähistöllä siihen malliin, että poliisi pidätti toistakymmentä henkilöä. Suurin osa pidätetyistä kuitenkin päästettiin vapaiksi henkilötietojen varmistuksen jälkeen. Poliisi jäi valvomaan kello 21 alkaneen toisen konsertin päättymistä, mutta ylenmääräistä levottomuutta ei enää esiintynyt.

Konserttia kuvattiin monissa lehdissä värikkäästi. Vaasa-lehti kirjoitti, kuinka ”hurmiotilaan” joutuneita nuoria jouduttiin poistamaan ”villejä näytelmiä” sisältäneestä konsertista ”penkkiriveittäin”. Lehden mukaan vielä tiistai-iltana poliisit joutuivat kyyditsemään ”konsertin jälkimainingeissa eläneitä lättähattuja” poliisilaitokselle rauhoittumaan. Samana päivänä uutisoitiin, kuinka Turun poliisimestari oli määrännyt, että kaupungissa ei saa vastaisuudessa esittää rock and roll -musiikkia ”missään muodossa”. Konsertista aiheutuneiden vahinkojen kustannukset olivat 3.680 markkaa eli nykyrahassa 136 euroa. Korjauskulut lankesivat järjestäjien maksettavaksi.

Turun Päivälehti uutisoi turkulaisille opettajille 25.10. järjestetystä tilaisuudesta, jossa käsiteltiin myös alkuviikon kohukonserttia. Turun opettajayhdistyksen tilaisuuden teemana oli ”Kurinpito koulu- ja kasvatuskysymyksenä”, mikä houkutteli paikalle satakunta opettajaa. Tilaisuudessa todettiin, kuinka kohu oli pitkälti järjestäjien ja lehdistön itsensä tuottama, ”kun on kerrottu jo etukäteen miten muissa maissa on riehuttu”.

Aiemmin lokakuussa monet Suomen lehdet olivat kertoneet, kuinka United Pressin valokuvaaja oli Kööpenhaminassa antanut nuorille rahaa saadakseen heidät häiriköimään erään rock-elokuvan esityksen jälkeen. Esityksen jälkeen poliisi joutuikin hillitsemään mellakoita voimakeinoin. Yritteliäs valokuvaaja todettiin tuoreeltaan yllyttäjäksi, mutta joitakin rock-konsertteja kiellettiin tapahtuman seurauksena ainakin Tanskassa.

Turun kohukonsertti oli osa laajempaa rock-musiikin aaltoa Euroopassa syksyllä 1956. Tuolloin etusivun uutisissa seurattiin pääasiassa Unkarin kansannousua ja Suezin kriisiä, mutta myös rock sai palstatilaa monissa lehdissä.

Pertti Grönholm

Lähteet:

Lehtikuvaaja yritti provosoida mellakan. Helsingin Sanomat (United Press) 7.10.1956.

Rock’n’Roll aiheutti 3.680 mkn vahingot Turun konserttisalissa. Turun Päivälehti 31.10.1956.

Rock and Roll meteli eilen illalla Turussa. ”Musta Maija” korjasi saaliin. Ilta-Sanomat 23.10.1956.

Rock and roll toi hulinoita Turkuun. Vaasa 25.10.1956.

Turun opettajat: Koulun ja kodin on totutettava nuoriso kuriin ja käytökseen. Turun Päivälehti 26.10.1956.

Uusitorppa, Harri: Suomen ensimmäinen rockkonsertti 60 vuotta sitten päättyi ”älyttömään hulluteen”, ja ”rokkirollilaisten” tapahtumat kiellettiin. Helsingin Sanomat 21.10.2016. Päivitetty 21.10.2016.


1700-luku

Herman Spöring vanhemman mineraalikokoelma

Kommentoi

Herman Spöring istahti uupuneena mutta tyytyväisenä takaisin työpöytänsä ääreen. Hän oli juuri saattanut aloittelevan luonnontutkija Carolus Linnæuksen kotimatkalle Uppsalaan kestittyään häntä joitain päiviä sateisessa Turussa. Lopuksi hän oli vielä lainannut vähävaraiselle nuorukaiselle rahaa paluumatkaa varten. Oli lokakuu 1732.  

Georg Engelhardt Schröder: Herman Spöring vanhempi, 1756. http://libris.kb.se/bib/8205855

Spöring, joka oli toiminut vuodesta 1728 lähtien Turun Akatemian lääketieteen professorina, toivoi voineensa antaa inspiraatiota nuorelle opiskelijalle, olihan hän itsekin aikoinaan saanut paljon irti keskusteluista kokeneempien kollegojen kanssa. Tapaaminen olikin ollut kerrassaan miellyttävä. Spöring oli kehottanut Linnæusta hakeutumaan Alankomaihin, joka oli tärkeä luonnontieteen keskus. Hän oli myös esitellyt tälle simpukka- ja mineraalikokoelmaansa.

Spöring tiesi edustavansa vielä Isovihan ajoista toipuvassa Turussa uutta luonnontieteellistä ajattelua. Hänet oli valittu Suomen ensimmäisenä muodollisen yliopistokoulutuksen saaneena lääkärinä vain pari vuotta aikaisemmin jäseneksi samaan Uppsalan tiedeseuraan, joka oli rahoittanut myös Linnæuksen matkan. Turussa Spöring pyrki uudistamaan lääketieteen opetusta. Myös Akatemian rehtorina hän tulisi toimimaan kahdesti, ensin vuosina 1737–1738 ja myöhemmin vuosina 1746–1747.

Spöringiä pidettiin monilahjakkuutena, joka puhui useita kieliä. Kielitaidon ohella myös mineraalikokoelma oli tulosta vaikutteista, joille hän oli altistunut opiskellessaan Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. Vastaavat kokoelmat ympäri 1700-luvun Eurooppaa kantoivat edelleen ajattelumalleja 1500- ja 1600-lukujen yksityiskokoelmista, kuriositeettikabineteista, joihin oli kerätty sekä luonnon että ihmisen muovaamia esineitä. Erityisesti Alankomaat oli tunnettu luonnontieteen ohella myös kuriositeettikaupan keskuksena jo yli sadan vuoden ajan.

Spöringin aikaan luonnontieteelliset näytteet olivatkin varastaneet pääroolin tieteessä teologisilta kirjoituksilta. Spöring keräsi opiskelijoidensa kanssa mineraalikokoelman, joka aloitti vuonna 1736 Turun Akatemian luonnontieteellisen kabinetin. Naturalie-kammaresta tulikin varsin mittava: esimerkiksi sen herbaariossa oli näytteitä parhaimmillaan 10 000 kasvilajista. Myös Spöringin kokoelma päätyi perinnöksi Akatemialle.

Mineraaleja. https://stockcake.com/

Myös Spöringin samannimiselle pojalle, joka syntyi Linnæuksen vierailun aikoihin, periytyi kiinnostus matkailuun. Spöring nuorempi sai mainetta osallistuttuaan James Cookin ensimmäiselle matkalle Tyynelle valtamerelle vuonna 1768. Toisaalta kivet liittyvät myös hänen tarinaansa: Aboa vetus Ars nova -museon muurissa voi yhä käydä ihailemassa Spöring nuoremman mukaan nimetyltä Tolaganlahden saarelta tuotua kiveä.

Kenties jotain tarttui Turun-vierailulta myös Linnæuksen ajatteluun. Linnæus, joka vuodesta 1762 tunnettiin nimellä Carl von Linné, oli kuin olikin siirtynyt heti matkansa jälkeen Alankomaihin. Vain kolme vuotta myöhemmin vuonna 1735 hän esitteli siellä kuuluisan taksonomiansa teoksessaan Systema naturæ. Kun Linnæus samassa työssä moittii Turun Akatemian kirjastoa “surkeaksi”, Spöringin mineraali- ja kivimuseota hän sen sijaan kehuu ”valikoimaltaan erinomaiseksi”.

Saara Penttinen

Lähteet:

Forsius, Arno: “Spöring, Herman Diedrich (1701–1747)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 9.10.2006. Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002582 (Viitattu 2.10.2025)

Marjomaa Risto: “Spöring, Herman Dietrich (noin 1733–1771)”. Kansallisbiografia verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 9.10.2006. Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008155 (Viitattu 2.10.2025)

Siukonen, Jyrki: Mies palavassa hatussa. Professori Johan Welinin maailma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Stén, Johan: Kulta-aika. Valistus ja luonnontieteet Turun Akatemiassa. Art House Oy, Helsinki 2021.

1500-luku, 1600-luku

Herramme turkulaisia

Kommentoi

Tulliluetteloihin merkityt turkulaiset porvarisnimet olivat 1500-luvulla usein suomenkielisiä ja henkilökohtaisia. Seuraavan vuosisadan alkupuolella nimet lyhenivät niin, että esimerkiksi Vanhapässistä tuli Pässi. Näitä nimiä kirjattiin raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin. Saman vuosisadan loppupuolella tulivat käyttöön ruotsinkieliset kaksiosaiset nimet, kuten Blomgren. Monet suvut ottivat käyttöönsä lähinnä latinasta tai ruotsista lainatun nimen. Niinpä esimerkiksi Ruskeapäästä tuli Miltopaeus ja Åhrapäästä Arppe. Monet porvarisnimet olivat huumori mielessä pitäen annettuja. Ne perustunevat yksittäisten henkilöiden erityispiirteisiin tai heille tapahtuneisiin sattumuksiin. Joka tapauksessa ne kertovat turkulaisten huumorintajusta. Mitä lienee tehnyt Jakob Kaalinkaataja? Oliko hän kaatuillut naapurin kaalimaalla iltamyöhään? 

Oman ryhmänsä muodostavat erityisesti 1500-luvulla käytetyt kaksiosaiset suomenkieliset nimet, jotka katoavat nimistöstä lähes täysin 1600-luvun alussa. Näillä nimillä on usein jotakin ominaisuutta kuvaava merkitys. Laajimman ja pisimpään käytössä säilyneen ryhmän näistä muodostavat pää-nimet. Vuonna 1549 mainitaan Knut Paljaspää ja vuonna 1609 Sigfrid Kokkapää ja Henrik Alapää. Vuoden 1632 porvariluettelossa näitä nimiä on vilisemällä: Anders Tasapää, Matts Isopää, Eskil Luupää, Eskil Ruskeapää, Thomas Åhrapää, Jöns Utupää, Mårten Kahrapää ja Nils Satopää.

Toisena ryhmänä olivat poika-nimet. Vuonna 1549 kaupungissa asui porvari Markus Hyvämuorinpoika ja vuonna 1582 Hans Muorinpoika. Olivatko 1609 mainitut Erik Miehenpoika ja Erik Arkapoika toistensa vastakohtia, ei selviä asiakirjoista. Ja mahtoiko vuonna 1574 mainittu Markus Hurmuripoika vastata nimeään?

Kaupungissa ei voinut olla samaan aikaan kahta porvaria, joilla oli sama nimi. Tämä olisi sekoittanut kaupankäynnin, sillä muissa kaupungeissa olevien kauppakumppanien piti olla varmoja tavaroiden lähettäjän ja tilaajan henkilöllisyydestä. Kun Turussa oli vuonna 1549 jo yksi Mickel Rakki, ei hänen porvarisoikeudet saanut Mickel-poikansa voinut kantaa samaa nimeä, vaan hänestä tuli Rakinpenikka. Saman logiikan mukaan vuonna 1632 saman tontin kahdella puolikkaalla asui kaksi Jöns-nimistä porvaria, Pillu ja Sianpillu.

Turun vuoden 1549 tulliluetteloon päätyivät myös porvareiden Jöns Suolenkääntäjän, Mickel Rakinpenikan ja Henrik Rajakarhun kaupunkiin tuomat suolaerät. Kansallisarkisto 233, Turun kaupungin tullitilit 1549, s. 9v.

Muita ominaisuuksia kuvaavia nimiä esiintyy mainituissa asiakirjoissa taajaan. Vuoden 1549 tulliluettelosta löytyvät Henrik Pahajalka, Lasse Mustakulli, Sigfrid Punasaapas, Lasse Mesileipä, Lasse Järvihauki, Henrik Paharauta ja Anders Karvatasku, jonka suku on saanut Turkuun kadunkin. Vuosisadan lopulla ja 1630-luvulla asiakirjoihin pääsivät esimerkiksi Anders Hassuparta, Jöran Suvikenkä, Mårten Lehmäkenkä, Filpus Mustasuu, Matts Tomuhousu (mylläri), Grels Huithattu, Thomas Suolenkääntäjä (makkarantekijä) ja Eskil Ymmyriäinen. Jotkin moderneilta tuntuvat sanat ovat vanhoja, mutta muuttaneet merkitystään, kuten 1584 mainitun Anna Rambon ja 1609 kirjatun Olof Persun nimet. Kaupungista löytyivät myös Helvetin Sigfrid, Piruntappaja, Paratiisin Maria, Pillunpalan leski ja Jöns Kissankenkä (teurastaja).

Ulkomaalaisilla valtaporvareilla oli sukunimensä, jotka kulkivat sukupolvesta toiseen, kuten Plagman, Såger ja Wittfooth. Alempi porvaristo käytti pelkkää patronyymiä tai usein sen talon nimeä, jonka perhe omisti. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi Anttila, Fläskilä, Kissala ja Tallila. Perheen nimi voitiin muokata myös talon nimestä, kuten esimerkiksi Fläskilästä saatu nimi Fläske. Erityisesti ulkomaisilla käsityöläisillä saattoi olla sukunimi, mutta siihenkin lisättiin yleensä ammatista kertova nimi Guldsmed, Skomakare tai Tynnebindare. Koko nimi saattoi kuulua siis Mårten Lambertz Skomakare – Mårten Lambertz suutari.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto 233–237, Turun kaupungin tullitilit 1549–1617; Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (−1809), Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat (TKO) z:171−207 (1639─1700), Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat (TRO) z:1−67 (1623−1700) 

Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa:4 (1632)

1900-luku

Prinsessa Sibyllan kesäpäivä Turussa

Yksi kommentti

Kesäkuussa 1955 Turku sai harvinaisen vieraan. Vesterbottenin herttuatar, Ruotsin prinsessa Sibylla, saapui Suomeen tyttäriensä Birgittan ja Desirén kanssa. Matka alkoi Helsingistä, jossa kuninkaallinen seurue vieraili muun muassa Eduskuntatalossa, Presidentinlinnassa ja Suomenlinnassa. Heidät vastaanottivat presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi, ja iltajuhla vietettiin Kalastajatorpalla.

Ruotsin prinsessa Sibylla vierailulla Helsingissä 8.6.1955. Kuvaaja UA Saarinen. Kuvalähde: JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, Museovirasto.

Matka jatkui Porvooseen, Lappeenrantaan ja Imatralle, ja lopulta Turkuun, jossa prinsessat saapuivat autokolonnassa Paraisten tienhaaraan 13. kesäkuuta. Automobiiliklubin ruskealakkiset edustajat ojensivat prinsessa Sibyllalle vaaleanpunaisia ruusuja. Hän otti kukat vastaan autossa istuen, mutta huomattuaan valokuvaajien vaikeudet hän kysyi ystävällisesti: “Onko liian pimeää, pitäisikö minun astua ulos?” Kuvakin saatiin. Siinä teräksenharmaassa jakkupuvussa ja valkomustassa hatussa istuva prinsessa hymyili kameralle.

Turussa kuninkaallinen seurue tutustui Tuomiokirkkoon, jossa professori Svante Dahlström esitteli kirkon historiaa. Erityisesti prinsessa Sibyllaa kiinnosti Kaarina Maununtyttären sarkofagi, jonka ääressä hän vietti pitkän tovin. Luostarinmäellä kampamestari sorvasi kuninkaalliselle seurueelle sarvikammat, savenvalaja sai aplodit esimerkillisestä dreijaamisesta, ja suutarimestari otti prinsessojen mitat käsintehtyjä kenkiä varten. Turun linnassa partiotytöt lauloivat marssin, ja prinsessat tutustuivat museoon, jossa kirjoittivat nimensä kuningas Kustaa V:n lahjoittamaan vieraskirjaan.

Lounas nautittiin Turun Ruotsin konsulaatissa, vuorineuvos Hans von Rettigin kodissa Aurajoen rannalla. Pieni Carl-Gustav ojensi prinsessalle ruusukimpun, ja seurue siirtyi punaista mattoa pitkin sisään. Mukana olivat kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen, maaherra Erkki Härmä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Toivonen.

Vierailu päättyi Turun satamaan, josta prinsessat tekivät paluumatkansa Ruotsiin hävittäjä Upplandilla. Matka oli osa laajempaa kulttuurista ja diplomaattista yhteydenpitoa, ja se tallennettiin myös filmille. Suomen Filmiteollisuuden dokumentti Resan till Finland ikuisti kuninkaallisten matkan – ja sen hetken, jolloin Turku sai kuninkaallisia vieraita.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Suomen Filmiteollisuus (1955) Resan till Finland. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_1043874
Helsingin Sanomat, 14.6.1955, nro 158, s. 12, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2516891?page=12
Uusi Aura, 1.6.1955, nro 145, s. 12
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3086159?page=12
Kansan Tahto, 12.6.1955, nro 134, s. 3
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3080962?page=3

1700-luku

Turusta lähtemisen vaikeudesta

Kommentoi

Turku toukokuun alussa vuonna 1795. Nuori akateeminen mies on lähdössä ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille. Hän on antanut sidotuttaa itselleen muistikirjan, jonka valkoiset sivut ovat vielä tyhjät. Matkan aikana nuo sivut tulevat täyttymään muistiin kirjatuista kokemuksista aina baletti- ja ooppera-arvioista keskusteluihin erilaisten tuttavuuksien kanssa aatelisherroista munkkeihin ja katulapsiin. Suuren seikkailunsa kynnyksellä hän kirjoittaa: ”Turusta Amsterdamiin: pahuksenmoinen matka nuorukaiselle, joka on nähnyt vain vähän opiskelukamarinsa ja atlaksensa ulkopuolella olevaa maailmaa.” 

Reinberg, Johan Jakob. Slottet. (Åbo). Åbo Slott. Vy Från Berget Vid Varvsgatan Mot Slottet, Hirvensalo, Tjärholmen Och Runsala. 1852. Åbo Akademin arkistokokoelmat.

Näin kirjoittaessaan Frans Michael Franzén hiukan liioitteli. Nuori hän kyllä oli – täyttänyt helmikuussa 23 vuotta – mutta sentään poistunut kammaristaan Uppsalaankin opiskelemaan. Ruotsin valtakunnan ulkopuolella oululaissyntyinen Franzén ei kuitenkaan ollut käynyt. Turkuun hän oli muuttanut jo 13-vuotiaana aloittaessaan opintonsa Turun akatemiassa. 17-vuotiaana Franzén oli jo maisteri, muutamaa vuotta myöhemmin dosentti. Oppineiden maailma oli avautunut hänelle varhain jo lapsena tunnistetun lahjakkuuden, nopean oppimiskyvyn ja lukeneisuuden ansiosta. Mutta nähdä maailmaa omin silmin olisi tietysti toista kuin siitä lukeminen. Franzén osoittautui mainioksi matkapäiväkirjan kirjoittajaksi. Hänen merkintänsä ovat tarkkanäköisen ja kirjallisesti lahjakkaan ihmisen huomioita lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Franzénin matka ulottui lopulta Amsterdamia paljon laajemmalle alueelle Manner-Euroopassa ja Brittein saarilla. 

Toukokuisessa Turussa matkaanlähtö kuitenkin kesti, sillä tuulet eivät olleet suotuisia. Helsingöriin suuntaava kauppalaiva oli lähtövalmiina Pikisaaren satamassa. Sen mukana Franzén ja hänen matkakumppaninsa Carl Fredrik Bremer pääsisivät Tanskan puolelle, josta matka jatkuisi kohti Manner-Eurooppaa. Mutta nyt laiva vain odotti. Ja Franzénin matkakuume paheni. Lopulta useiden päivien viivästyksen jälkeen matka oli alkamassa. Purjelaivan ympärillä hääräili vielä matruusien puolisoita. Nämä olivat tulleet saattamaan miehiään matkaan. Kun alus irtosi laiturista, vaimot seurasivat lähtöä kyynelsilmin. 

Turku hävisi näköpiiristä. Edessä kokonainen saarten labyrintti – näin Franzén saaristoa kutsui – jonka kaiken aikaa muuttuvia maisemia matkustaja saattoi ihailla. Kunnes Korppoon kohdalla tuuli jälleen tyyntyi ja matka pysähtyi. Odottelussa tuhraantui taas useita päiviä ja Franzénin kärsivällisyys oli koetuksella. Suuri seikkailu antoi odotuttaa itseään. 

Franzénin merimatka Turusta Helsingöriin kesti lopulta kolmisen viikkoa. Kokonaisuudessaan hänen Euroopan-matkansa kesto oli lähes puolitoista vuotta.

Heli Rantala

Lähteet:

Frans Michael Franzén: ”Antekningar under en Utrikes resa”, Åbo Tidning 31.1.1801. [Jatkokertomuksen ensimmäinen osa.]

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Helsinki: Gaudeamus, 2020.

1800-luku

Siirtomaaseikkailujen romantiikka ja realismi

Kommentoi

Vuoden 1879 juhannuksena Turun satamaan laskeutui muiden Ruotsin-laivan matkaajien muassa paluumuuttaja kaukaisilta mailta. Kemiöläissyntyinen, Turussa opiskellut ja nuorempana työskennellyt Hjalmar Björling (1848–1885) oli viettänyt enimmän osan 1870-luvusta Aasiassa, pääasiassa Alankomaiden Itä-Intiassa eli nykyisessä Indonesiassa.

Mikä vei Björlingin, keskiluokkaisen papin pojan, kauas itään? Seikkailunhalu, haaveet rikkauksista, ehkä jopa henkilökohtaisen maineen tavoittelu. Björling hankkiutui parikymppisenä Bataviaan (nyk. Jakarta) ja asettui sinne pitämään kauppaa ruotsalaisen kollegan kanssa. Joidenkin vuosien jälkeen tie vei vielä kauemmas, Kiinan rannikolle saksalaisen siirtomaafirman asiamiehenä.

Hjalmar Björlingin kauppaliike sijaitsi Bataviassa tällä vanhan liikekeskustan Pasar Pisang -kadulla. Woodbury & Page, ~1865–69. Leidenin yliopiston kirjasto, KITLV 3385. http://hdl.handle.net/1887.1/item:790422 

Monivuotinen siirtomaaura huipentui yritykseen perustaa oma tupakkaplantaasi Sumatran saarelle, mutta hanke ei ollut kovinkaan menestyksekäs. Laajeneva, kovaotteinen ja riistävä plantaasitalous aiheutti paikallisväestössä kiivasta vastarintaa, väkivaltaistakin. Björling oli aikeissaan kiistatta historian väärällä puolella, mutta pitkään hän ei Sumatralla kestänyt. Kotimaahan hän palasi häntä koipien välissä.

Turussa hän saattoi kuitenkin ylpeillä täkäläisittäin harvinaisilla kokemuksillaan. Björling kirjoitteli puolivakinaisesti sanomalehtiin (mm. Åbo Underrättelser) siirtomaa-aiheisia tekstejä ja jopa novelleja. Malaijasta hän toi mukanaan myös paikallisen palvelijansa Mayn, jonka kasteesta luterilaiseen uskoon uutisoitiin ympäri maata arvattavaan tapaan eksotisoiden, arvaillen mm. hänen sopeutumiskyvystään Pohjolan pakkasiin.

Björlingin ura siirtomaissa ei ollut menestyksekäs, eikä tuottanut hänelle maallista vaurautta sen paremmin kuin kirjallistakaan glooriaa. Sikäli häntä voisi luonnehtia eräänlaiseksi historian sivuhahmoksi. Mielenkiintoisen tästä hahmosta tekee nykypäivän näkökulmasta se, mitä hän kertoo Turun asemasta osana globaaleja siirtomaaverkostoja, vaikkakin syrjäisenä sellaisena. Satama avasi tien kauas maailmalle, hyvässä ja pahassa.

Mikko Toivanen

Lähteitä:

Toivanen, Mikko. (2023). A Nordic Colonial Career Across Borders: Hjalmar Björling in the Dutch East Indies and China. The Journal of Imperial and Commonwealth History, 51(3), 421–441. https://doi.org/10.1080/03086534.2023.2205697

Toivanen, Mikko. (2020). Suomesta Sumatralle: miten Hollannin Itä-Intia ja Britannian siirtokunnat näkyivät 1800-luvun loppupuolen suomalaisessa lehdistössä?. Historiallinen Aikakauskirja, 118(4), 540–544. https://doi.org/10.54331/haik.140764 

1500-luku, 1600-luku

Turun Annikaisesta Karin Hakolaan

Kommentoi

Tunnetun runon mukaan Turun Annikainen istuu sillan pielessä vanhana naisena ja varoittelee nuoria neitoja lankeamasta saksalaisten kauppakestien pauloihin. Nämä kun viipyvät kaupungissa kauppaamassa tavaroitaan vain talvikauden ja purjehtivat heti ensimmäisellä avovedellä takaisin kotiseuduilleen.

Annikainen – tai Anikkainen – oli kokenut tämän petturuuden. Talvikauden hän syötti ja juotti kestiä tammikamarissaan. Ja sitten kesti hylkäsi hänet. Sanalla ”kesti” viitataan kuitenkin porvarisvalaa vannomattomaan mieheen, jolla oli raadin lupa myydä tuotteitaan kaupungissa vain tietyn ajan. Mikäli kesti olisi vannonut Turkuun porvarisvalan, hän olisi saanut asettua kaupunkiin pysyvästi. Kestin oli kuitenkin jätettävä kaupunki sakkojen uhalla. 

Suomalaiset tunnettiin sadat vuodet velhoina, jotka kykenivät hallitsemaan säitä ja tuulia. Laivalla oli hyvä olla suomalainen hädän sattuessa. Annikainenkin oli runon mukaan säiden haltija, sillä hän asettui kestille raivoissaan meren rantaan ja nostatti myrskyn, joka upotti kestin laivan. ”Kutti kutti kestin kelmi”, kuten runoelman eräs versio toteaa.

Olivatko turkulaiset naiset sitten yhtä heikkoja ja samaan aikaan vahvoja, kuin runo antaa ymmärtää? Esimerkiksi todellisesta elämästä käy porvarska – kauppiastaloaan hallitseva ja itsenäistä kauppaa harjoittava porvarisnainen – Karin Hakola. Karin syntyi Paraisten Kapellstrandin kartanossa vähäiseen suomalaisperäiseen rälssisukuun. Vuoden 1550 paikkeilla hän avioitui Turkuun kauppias Jakob Klemetsson Hakolan emännäksi nykyisen Suurtorin laidalle Brinkkalan taloa vastapäätä.

Karin Hakolan aviomiehet luetellaan Paraisten maantarkastusluettelossa vuonna 1606. KA 1672a, 29v.

Jakob Hakola toimi kauppiaana, Turun kaupunginkirjurina, kaupunginvoutina ja raatimiehenä. Hän kuoli vuoden 1590 alkupuolella. Karinia ei ajan tavan mukaan mainita asiakirjoissa ennen kuin leskenä, sillä perhettä edusti virallisissa asiakirjoissa sen pää, siis aviomiehen eläessä hän. Leskenä Karin oli perheensä pää. Esimerkiksi Karinin Saksasta tuomien tuotteiden nimikkeet monipuolistuivat huomattavasti hänen leskeytensä aikana. Suola, hunaja, pippuri, saippua, satulat, miekat, rihkamatavarat ja kankaat olivat näitä uutuuksia.

Karin avioitui uudelleen loppuvuodesta 1591 Matts Mårtenssonin kanssa, josta tuli Matts Hakola, raatimies ja pormestari. Hänen kuoltuaan vuoden 1602 jälkeen Karin avioitui kolmannen kerran vuonna 1606 rälssisäätyisen Lemun kirkkoherran pojan Erik Spåran kanssa. Tämä otti käyttöön nimen Erik Hakola ja kohosi raatimieheksi ja pormestariksi. 

Hakolan kauppiastalo tunnettiin luotettavana kauppakumppanina ympäri Itämerta, ja siksi tuntemattoman miehen oli edullisempaa esiintyä sen isäntänä. Erik oli Karinia huomattavasti nuorempi, syntynyt mahdollisesti 1570-luvulla, kun Karin oli puolestaan syntynyt viimeistään 1530-luvulla. Avioliitto ei kestänyt pitkään, sillä Karin haudattiin Turun tuomiokirkkoon jo 12.7.1609 varakkaalle porvarille sopivalla summalla. Erik kuoli vasta vuonna 1655 ja haudattiin myös tuomiokirkkoon.

Karin tiesi olevansa elämänsä ehtoossa solmiessaan viimeisen avioliittonsa. Nuori aviomies sai hänen rahansa käyttöönsä, mutta ei aivan kuten Annikaisen kohdalla. Karin nimittäin naitti tyttärentyttärensä Erikin veljelle ja sai tämän valvomaan perheen omaisuuden käyttöä. Erikillä oli lisäksi tuoda pesään oma laivansa ja menestyksekäs Pohjanmaan kauppansa. Karinin ensimmäisen avioliiton solmimisesta hänen kolmannen miehensä toisen puolison kuolemaan kului runsaat sata vuotta, eräänlainen ennätys sekin!

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto 261, Voudintilit, Turun tuomiokirkon tilit 1609, s. 23.

Kansallisarkisto 1672a, Voudintilit, Piikkiön kihlakunnan maantarkastusluettelossa vuodelta 1606, 29v. 

39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista. Turun museokeskuksen julkaisuja 85. Turun museokeskus. Turku 2019.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, SKVR IX1 98. Sääksmäki, Blåfield ja Varelius. Ritvalan Helka-virret, 1846. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-046370 

1800-luku

Kun miekka jakoi oikeutta

Kommentoi

Turkua kuohutti loppuvuodesta 1821 rikostapaus, josta tiedetään seuraavat seikat. Kymmenentenä joulukuuta kello kahdeksan aamulla Keisarillisen Turun yliopiston lääketieteen professorin Israel Hwasserin asuntoon ilmaantui nuori viittaan pukeutunut mies. Talonväki valmistautui juuri aamukahville. Saliin ohjattu vieras pyysi saada puhua professorin kanssa, ja kun tämä saapui paikalle, mies ojensi hänelle paperilapun, jossa luki “oikeus on käsissäni”. Hwasser ehti hädin tuskin kysyä vieraalta, mitä teksti tarkoitti, kun tämä veti viittansa alta esiin miekan, jolla iski talon isäntää ohimon seutuville niin, että verta roiskahti esiin. Talossa alkoi yleinen sekasorto. Eräät tiedot kertovat, että Hwasser kaatui iskun voimasta lattialle ja löi päänsä, toisten tietojen mukaan hän lähti haavoittuneena ja pystyssä pysyen etsimään apua muualta talosta. Pahantekijä ehti tällä välin kadota jäljettömiin.

Professori Israel Hwasser (1790–1860). Johan Cardonin litografia, Wikimedia Commons.

Tapausta ryhdyttiin välittömästi selvittelemään. Vielä samana päivänä tekijäksi tunnistettiin yliopiston kuuluisan kemian professorin Johan Gadolinin mielenvikainen poika Johan Emanuel Gadolin, vuoden 1816 ylioppilas. Hän löytyi kotoaan kamariinsa sulkeutuneena. Professori Hwasser selviytyi aikaa myöten pahoinpitelystä, mutta se olikin suurin piirtein ainoa myönteinen seikka koko välikohtauksessa. Yliopistossa ja sen hallinnossa syntyi jälleen levoton tunnelma. Mitä tapauksesta ajateltaisiin Pietarissa ja keisarihovissa, kun opiskelijat olivat jo muutenkin aiheuttaneet levottomuuksia kaupungilla usean vuoden ajan? Tulisiko keisarille mitta täyteen ja määräisikö hän yliopiston suljettavaksi?

Yliopiston konsistori, jolla oli akateemista tuomiovaltaa, pui tapausta monta kuukautta. Ylioppilas Gadolinia kuulusteltiin ja lausuntoja asiasta pyydettiin. Kaupungilla liikkui huhuja pahoinpitelyn ulkomaisista esikuvista ja ylioppilasyhdistysten tarjoamista virikkeistä, mutta erikoisista näyistään konsistorille kertoneen Gadolinin motiiveista ja ajatuksista ei saatu täyttä käsitystä. Konsistori päätyi ehdottamaan syytetylle useita vaihtoehtoisia rangaistuksia. Lopulta kävi niin, että ylioppilas Gadolin toimitettiin ensin joksikin ajaksi erääseen pappilaan Ruotsissa, ja sieltä hänet vietiin professori Gadolinin vävyn, fyysikko Gustaf Gabriel Hällströmin maatilalle Vihtiin Uudellemaalle. Siellä hän vietti hiljaisuudessa pitkän loppuelämänsä. Professori Gadolin sai puolestaan koko oikeusprosessista tarpeekseen ja erosi yliopistollisesta virastaan oikeudenkäynnin vielä kestäessä vuonna 1822.

Jukka Sarjala

Lähteet:

G[ustaf] Heinricius, Skildringar från Åbo Akademi 1808–1828. Med 46 afbildningar. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1911.

Jukka Sarjala, Åboromantiken. Idéer, läslust och nätverk på 1810-talet. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland & Stockholm: Appell Förlag, 2025.

1900-luku

Sotilaskarkureiden värväysyritys Porthaninpuistossa

Kommentoi

Jatkosodan alun partaalla kesällä 1941 tuhannet miehet välttelivät astumista armeijan harmaisiin. He olivat saaneet kutsun ylimääräisiin harjoituksiin, eli liikekannallepano oli alkanut. Taustalla heillä oli erilaisia syitä kuten talvisodasta jääneet traumat, pasifistinen tai uskonnollinen vakaumus tai poliittinen ideologia.

Turussa toimi sodan alkamisen aikoihin Suomen mittakaavassa verrattain laaja, joskin silti jäsenistöltään pieni maanalainen kommunistinen vastarintaliike. Sen jäsenet laskelmoivat saavansa kaupungissa kesäkuisessa liikekannallepanossa kokoontuvia sotilaita ryhtymään karkureiksi ja siirtymään riveihinsä. Näin haitattaisiin Suomen armeijaa ja vahvistettaisiin omia vastarintasoluja.

Porthaninpuiston penkeillä saattoi jatkosodan aikana saada epäilyttävää seuraa. Kuva: Riku Kauhanen.

Monet vastarinnan jäsenistä olivat kuuluneet välirauhan aikana toukokuussa 1940 perustettuun Suomen-Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraan (SNS), joka lakkautettiin tammikuussa 1941.  Osaltaan seuran lakkauttamiseen oli johtanut väkivaltainen mellakka poliisien ja mielenosoittajien välillä Turussa 7.8.1940, jolloin 17 haavoittui ja yksi sivullinen kuoli. SNS:n Turun osastoon oli lakkauttamisen aikaan liittynyt arviolta 5000 jäsentä. Tämän jälkeen seuran entiset jäsenet olivat erityisen tarkkailun alaisina, ja heidän kanssakäymistään sotilaiden kanssa seurattiin Valtiollisen poliisin (Valpo) raporttien perusteella tarkkaan.

Ylimääräisten harjoitusten aikana yksi omituinen sotilaskarkureiden ”värväysyritys” tapahtui kesäkuun 20. päivänä 1941 Porthaninpuistossa, eli kirjaimellisesti silloisen poliisiaseman edessä. Tuona iltana turkulainen reservin sotamies vaimoineen istui puiston penkillä, kun seuraan tunki mieshenkilö, vaikka vapaitakin penkkejä olisi ollut tarjolla. Tunkeutuja selitti, että sotapalvelukseen menijät ovat tyhmiä, ja kertoi jo kehottaneensa monia muitakin karkaamaan.

Poliisin pöytäkirjan mukaan samalla hän moitti Suomen oloja ja valitteli sitä ”ettei muka oltu voitu pysyä ystävällisissä suhteissa Neuvostoliittoon, joka ’meitä ruokki’ ”. Mies kertoi omasta taustastaan, selitti vältelleensä sotaväkeen menoa tulemalla Helsingistä Turkuun ja aikovansa häipyä kaupungin kautta ulkomaille. Keskustelun lomassa selvisi myös, että hän oli hyvin perillä saksalaisten sotajoukoista Pohjois-Suomessa.

Puolen tunnin kuluttua puistossa käydystä keskustelusta ”kansankiihottaja” oli pidätetty. Alustavassa kuulustelussa mieheltä löytyi henkilöllisyystodistuksen ja ulkomaanpassin lisäksi SNS:n jäsenkortti. Viranomaisten Helsingistä saamien tietojen mukaan kuulusteltavana oleva oli vapautettu kokonaan sotapalveluksesta, syynä ”debilitas” eli ”heikkomielisyys”. Rikososaston alustavan kuulustelun jälkeen pidätetty sai odotella valtiollisen poliisin edustajien saapumista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Grönholm, Pertti et al. Elämää sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.

Kansallisarkisto, Turun toimipiste. Cb:12. Turun poliisilaitoksen rikososaston arkisto. Poliisitutkintapöytäkirjojen luonnokset 401–800. 1941.

1400-luku

Jumalan armosta hengellistä ravintoa

Kommentoi

Turun piispa Magnus Olai (Maunu Tavast, piispana 1412–1450) oli tyytymätön hiippakuntansa asukkaiden hartauden harjoittamisen tapoihin. Hiippakunnan esipaimenena hänen velvollisuutensa oli johdattaa heitä oikealle polulle uskon saralla. Niinpä hän kesäkuussa vuonna 1441 synodaalikonsiilissa vakuutti muut arkkihiippakunnan piispat anekirjeen tarpeellisuudesta. Kirjeessä huomioitiin, että suurten etäisyyksien ja vaikeakulkuisten teiden maassa kristityt eivät vierailleet kirkoissa niin useasti kuin olisi suotavaa; niinpä piispat rohkaisivat kaikki turkulaisia – niin kaupungin kuin hiippakunnankin asukkaita – vierailemaan Turun tuomiokirkossa ja muissa hiippakunnan seurakuntakirkoissa ja -kappeleissa. Näin he saisivat sielulleen Jumalan armosta hengellistä ravintoa.

Maunu Tavastin piispanvaakuna. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjeen lupaamien 40 päivän aneiden edellytyksenä oli aito syntien katumus ja ripittäytyminen. Aneiden tarkoitus oli ohjata kristittyjä oikealle polulle; aneet lyhentäisivät kiirastulessa kuoleman jälkeen kärsittyä aikaa. Ehtona oli lisäksi vierailla katedraalissa – tai muussa kirkossa – kirkon nimikkopyhimyksen juhlapäivänä tai kirkon vihkimispäivänä. Turun tuomiokirkko oli omistettu Pyhälle Henrikille, jonka reliikkien translaatio 18. kesäkuuta, päivää aiemmin vietettiin kirkon pyhittämisjuhlaa. Kirje onkin osaltaan tukenut tuomiokirkon kesäkuisia juhlallisuuksia. Turun tuomiokirkon toinen taivaallinen suojelija oli Neitsyt Maria. Kirje kehotti vierailemaan kirkoissa myös kaikkina Marian ja Jeesuksen juhlapäivinä. Aneet sai myös osallistumalla sunnuntaimessuun ja kuuntelemalla hartaasti saarnaa ja vierailemalla jokaisella kirkon pyhimysalttarilla. Tuomiokirkossa oli 1400-luvulla jopa useita kymmeniä eri pyhimyksille omistettuja alttareita.

Aneet saadakseen vierailijoiden tuli myös lausua Ave Maria -rukous. Ave Maria oli yksi keskiajan suosituimpia rukouksia ja maallikoiden oletettiin osaavan se. Samaisessa piispojen kokouksessa pappeja velvoitettiin lukemaan muun muassa Ave Maria -rukous kirkkokansalle joka sunnuntai äidinkielellä. ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi” lienee siis kuultu Turun tuomiokirkon seinien suojissa useasti. Vierailijoiden tuli lisäksi lahjoittaa kynttilöitä, koristeita, koruja, vaatteita, kirjoja, maljoja, liinoja, kankaita, rahaa, maata tai muuta tarpeellista kirkkojen ja alttarien ylläpitoon. Magnuksen tavoitteena lienee ollut maallikoiden opettamisen ja kirkon talouden kohentamisen ohella myös tuomiokirkon hartauselämän vilkastuttaminen. Aneiden saamisen ehtona mainittiin myös erilaiset juhlakulkueet, joita järjestettiin pyhimysten juhlapäivinä ja rukouspäivinä. Erikseen kehotettiin osallistumaan hautajaiskulkueisiin, kiertämään niiden mukana kirkkoa ja rukoilemaan vainajien sielun puolesta.

Kirjeen olivat allekirjoittaneet kaikki Uppsalan arkkihiippakunnan piispat, mutta he olivat ”taipuneet tähän päätökseen kunnioitetun veljen, Turun piispan Magnusin ja hänen kapitulinsa rukouksista ja pyynnöistä.” Perusteena päätökselleen piispat kirjoittivat, että he pitivät Jumalalle mieluisana ja hurskaana palveluksena rohkaista kristittyjä osallistumaan kirkonmenoihin, ylistämään Jumalaa ja tekemään muita hurskaita tekoja. Palkinnoksi he tarjosivat kristityille aneita ikään kuin houkuttelevina lahjoina.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

DF 2390, 2393

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys Naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)