Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Tangoa tekoälyllä

Kommentoi

Musiikin ammattilaiset ja kuluttajat ovat 2020-luvulla olleet huolissaan tekoälysävellysten, -sanoitusten ja -esitysten tulvimisesta internetin kaupallisiin musiikki- ja videopalveluihin. Verkossa on jo tarjolla lukuisia tekoälysovelluksiin perustuvia palveluja, joiden käyttäjä voi muutamilla rajauksilla ja ohjeistuksilla tuottaa valmista musiikkia eri tyylilajeissa ja niitä yhdistellen.

Harva kuitenkaan tietää, että tekoälysäveltämisen ensiaskeleita otettiin Turun yliopistossa jo 1960-luvun puolivälin jälkeen. Asialla olivat nuoret tutkijat, joilla ei ollut pidäkkeitä kokeilla, mitä kaikkea tietokoneilla oli mahdollista tehdä. 

Yksi heistä oli Markku I. Nurminen (s.1945), matemaatikko ja nykyinen Turun yliopiston tietojärjestelmätieteen emeritusprofessori. Hän oli tutustunut 1960-luvun puolivälissä tietokoneisiin paitsi työskennellessään IBM:llä myös sovelletun matematiikan laitoksella. Musiikin teoriaakin opiskelleen Nurmisen kiinnostus tietokoneisiin tuotti idean tangojen sävellysautomaatista. Nurminen houkutteli myös Toivo Kärjen (1915–1992) hankkeeseen ja sai häneltä materiaalikseen 59 tämän säveltämää, mollisävellajeihin kirjoitettua tangoa.  

Nurminen soitti ensin Kärjen tangoja valiten niistä säveltäjän tyyliä edustavia, mutta keskenään erilaisia melodioita ja soinnutuksia sisältäneitä teoksia. Sen jälkeen hän kirjoitti sävellysohjelman Fortran- ja Assembler-ohjelmointikielillä sovelletun matematiikan laitoksen IBM 1130 -tietokoneelle ja tulosti valmiin ohjelman pahvisille reikäkorteille. Tämän jälkeen Nurminen syötti valitsemansa sävelainekset koneelle ja komensi sen tuottamaan niistä uusia sävellyksiä. Ohjelma pystyi generoimaan uuden tangon parissa minuutissa. Tuloksena oli koko joukko uusia kappaleita, jotka nekin tallennettiin reikäkorteille ja tulostettiin nuotteina paperille.

Kokonaista ”kärkimäistä” tangoa tietokone ei kuitenkaan pystynyt tuottamaan, vaan kappaleet sisälsivät keskenään hyvinkin erityylisiä osia. Ohjelma kyllä osasi kirjoittaa Kärjen tyylillä säkeistöjä, mutta Nurminen joutui lopulta kokoamaan kappaleen itse, yhdistellen osia useista konetangoista.

Ensimmäinen tietokoneavusteinen tangosävellys äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1967.

Nurminen myös sovitti kappaleen Juhani Lompolon sanoitukseen. Kesän muistatko sen -kappaleen levytti Esko Rahkonen yhdessä Jaakko Borgin orkesterin kanssa. Alkuun lisättiin introksi mekaanisen kirjoituskoneen naksutusta ja kilahduksia. Säveltäjäksi tangon singlejulkaisussa on merkitty ’Tietokone IBM 1130’, ohjelmoijaksi Markku I. Nurminen sekä sovittajaksi ja tuottajaksi Toivo Kärki. IBM jakeli singleä asiakkailleen joululahjana vuonna 1967, ja teos sai muutenkin julkisuutta.

Yleisradio haastatteli sekä Nurmista että Kärkeä tuoreeltaan. Nurminen selosti haastattelussa työvaiheitaan yksityiskohtaisesti. Vaikka koneella ei ollut itsenäistä luovaa roolia eikä taiteellista kykyä, se pystyi Nurmisen mielestä nopeuttamaan sävellystyötä huomattavasti. Kärki tunnusti hämmästyneensä sävellyksen laadukkuutta. ”Huonommat säveltäjät voivat lopettaa säveltämisen ja vähän paremmat voivat siirtyä eläkkeelle”, hän ehdotti. Molemmat haastattelut ovat katsottavissa Ylen elävässä arkistossa.

Sovelletun matematiikan laitoksen tutkijat, joukossaan matemaatikko Ulla Huttunen ja professori Olavi Hellman, olivat osallistuneet jo vuonna 1966 kahdella sävellyksellä Turun yliopiston opiskelijoiden taidetapahtumaan IBM 1130 -tietokoneen tuottamalla musiikilla.

Pertti Grönholm


Lähteet:

Esko Rahkonen ja orkesteri, joht. Jaakko Borg: ’Kesän Muistatko Sen’. Philips PF 304 807 (1967), vinyylisingle 7”, kesto 2:24.

Kuljuntausta, Petri: On/Off, Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Like kustannus & Nykytaiteen museo Kiasma 2002, ss. 227–230.

Lindfors, Jukka: Tietokoneet sävelsivät tangoa ja soittelivat polkkaa. Ylen elävä arkisto. Verkkoartikkeli 13.2.2008 (päivitetty 28.9.2016) [https://yle.fi/a/20-89301]

Setälä, Ritva: Toivo Kärki tykkäsi Tietokonetangosta. Turun Sanomat 21.6.2023. Verkkoartikkeli. [https://www.ts.fi/teemat/6024114]

1800-luku, 1900-luku

Tuomiokirkon naakat

Kommentoi

Turun tuomiokirkko on vuosisatojen ajan ollut naakkojen koti. Naakka on kulttuuriympäristöjen lintu, joka viihtyy rakennusten onkaloissa ja koloissa, vaikka se pesii myös lehti- ja sekametsissä. Se on vuosisatojen ajan elänyt kivikirkkojen ullakoilla ja torneissa. Tästä se on saanut myös nimet kirkhakkinen ja kirkherra.

Magnus von Wright & Wilhelm von Wright: Naakka, 1828–1838. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Kun Nils Henrik Pinello saapui Turkuun 6. syyskuuta 1827, kaksi päivää onnettoman kaupunkipalon syttymisen jälkeen, hän kiinnitti jo Paimiossa huomiota suureen naakkaparveen. Pinello tulkitsi, että linnut olivat lähteneet ihmisten tapaan pakolaisiksi tuhoutuneesta kaupungista. Naakat löysivät varmaankin nopeasti uudelleen takaisin tuomiokirkolle, mutta Pinellon havainto kertoo, miten olennainen osa kaupunkiympäristöä nämä tummanpuhuvat varislinnut olivat.

Naakkojen suhde Turun paloon tuli esille myös vuonna 1936, kun Seura-lehti julkaisi kuvitteellisen haastattelun. Lehden toimittaja kertoi kömpineensä kirkontorniin tapaamaan kellonsoittajaa mutta olikin päätynyt jututtamaan tuomiokirkon naakkaa. Mukana haastattelussa oli kirkon virkailija, joka oli hyvin harmistunut siitä, miten paljon naakat likaavat tornia. Toimittajaa kiinnosti kuitenkin enemmän se, mitä naakalla oli kerrottavanaan, ja kysyi palon vaikutuksista. ”Pois paloivat nämä istuinortemme”, vastasi naakka runollisesti, ”sortuivat punahonkaiset salvokset, sulivat mahtavat malmikellot ja rapaantuivat jylhät kiviseinät.”

Naakat ovat olleet paitsi kulttuuriympäristön lintuja myös mitä mielikuvituksellisimpien tarinoiden kohteita. Kirjailija J. H. Erkko taltioi 1910-luvulla sadun kahdesta pojasta, jotka kiipesivät tuomiokirkon torniin ryöväämään naakan munia. Toinen piteli sisäpuolella lankkua tornin luukusta samaan aikaan, kun toinen meni ulkopuolelle lankun päälle kurottamaan pesälle. Juuri ratkaisevalla hetkellä syntyi kiistaa siitä, kuka saisi saaliin. Eipä aikaakaan, kun toinen toveri putosi lankulta: ”Mutta tällä osui olemaan lammasnahkaturkit yllänsä. Tuuli ne levitti siiviksi putoavalle. Ne kannattivat häntä ilmassa ja laskivat hänet hiljaa ja loukkaantumatta toiselle puolelle Aura-jokea.”

Tarinoita olisi kirjaksi asti, mutta nostan tähän vain kirjailija Rafael Hertzbergin novellin ”Turun tuomiokirkon aateliset naakat”. Tässä tarinassa naakat kertovat sanomaa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Linnut olivat seuranneet sivistyksen tuloa. Piispa Henrikin sormeakaan ei löytänyt korppi vaan tietysti naakka. Kirkherrojen ikiaikainen merkitys oli unohtunut, mutta ”tuleepa kerran kaupunkiimme kynänpyörittäjä, joka saattaa kaupunkilaisten tiedoksi kunniakkaan historiamme ja merkityksemme kulttuurisena kirkon jylhyyden omalaatuisena värittäjänä”.

Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 23.12.2021 julkaistuun alioartikkeliin.

1900-luku

Joulupäivän liikennettä

Kommentoi

Turkulaiset viettivät joulupäivää 1917 pienessä pakkassäässä. Lehtiä ei pyhäpäivinä ilmestynyt, mutta juhlan jälkeen Turun Sanomien nimimerkki Kulkija kuvasi päivää seuraavasti:

Joulukortti vuodelta 1906. Kuva: Norjan kansalliskirjasto/Wikimedia Commons.

”Joulupäivän aamuna antoivat kaduille leimansa runsaat kirkkokansan joukot, joita oli kaikkialla liikkeellä. Matkustajia, jotka eivät sanottuna aamuna liioin voineet käyttää hyväkseen ajureita eikä raitiotievaunujakaan, jotka aloittivat toimintansa vasta klo 10 a.p., näki myöskin siellä täällä. Vastoin tavallisuutta oli joulupäivänä junissakin tungokseen saakka matkustajia. Varsinkin näkyi paljon venäläisiä sotilaita sekä lähtevissä että tulevissa junissa. Mitä mahtaa merkitä näiden muukalaisten edestakaisin liikehtiminen, siihen haluaisi varmaan moni muukin kuin minä ratkaisevan vastauksen.”

Kirkkokansan lisäksi joulupäivänä tuntuivat siis monet olevan liikkeellä. Myös junaliikenne jatkui, ja kaikkien matkustajien henkilöllisyys tarkastettiin. Nimimerkki Kulkija jatkaa:

”Joulupäivän aamuna kuulin Toijalan junassa muutaman matkustajan tarkastajalta, joka oli yksinkertainen siviilivaatteissa oleva mies, tiedustelevan, miten kauan tällaista tarkastusta aiotaan jatkaa. Tarkastajan kuulin vastaavan, että sitä tullaan tekemään niin kauan kuin yksikin solttu on maassa. Samainen matkustaja tuntui vielä huomauttaneen, että mokoman tarkastuksen jatkaminen itsenäisessä maassa on aivan naurettavaa, johon herra tarkastusmiehen kuulin vastaavan: ’Palttua annetaan sille itsenäisyydelle.’ Kolkoksi tahtoi tehdä sivullisenkin tunnelman moinen vastaus.”

Jouluaaton ja joulupäivän hautausmaakäynneistä kertoi Turun Sanomat 27.12.1917. Kuva: Kansalliskirjasto, digi.kansalliskirjasto.fi.

Jouluaattona ja joulupäivinä kansa vaelsi myös hautausmaalle, kuten tapana oli. Turun Sanomien mukaan haudoille vietiin kynttilöiden sijaan tuoreita kukkia ja seppeleitä. Lunta tuiskusi, mutta hetken aikaa hautausmaa toi mieleen kesäpäivän:

”Vanhaa kaunista tapaa muistaen kävivät kaupunkilaiset jouluaattona ja joulupäivänä lumituiskusta huolimatta kuolleitten kaupungissa kaunistamassa vainajien hautoja tuoreilla kukilla ja seppeleillä. Sadoilla hautakummuilla eriväriset kukat muistuttivat hetken ajan ihanaa kesäpäivää, mutta pian sakea lumi hautasi allensa ne. Kaunis tehtävä tuli kun tulikin suoritetuksi monien vainajien muistoksi ja hyvillä mielin jokainen haudoilla käynyt palasi omaistensa luo juhlaa viettämään.”

Hannu Salmi

Lähteet:

”Joulu hautausmaalla”, Turun Sanomat 27.12.1917.

Kulkija: ”Joulu v. 1917”, Turun Sanomat 27.12.1917.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu blogissa Elämää Turussa 1917–1918, https://blogit.utu.fi/elamaaturussa/2017/12/25/joulupaivan-liikennetta/

1900-luku

Joulurauhan televisioinnin vaikeat vuodet

Kommentoi

Turun joulurauhan julistuksella on suomalaisessa jouluperinteessä kansallisen instituution asema. Tämän alkuna oli Yleisradion vuonna 1935 tekemä päätös julistuksen lähettämisestä.

Vaikka säännölliset televisiolähetykset alkoivat Suomessa jo vuonna 1958, joulurauhan julistusta oli mahdollista seurata televisiossa ensimmäistä kertaa suorana vasta jouluaattona 1983. Turussa oli jo pitkään ollut tekniset ja toiminnalliset valmiudet välittää kuvaa suorana lähetyksenä, kuten Ylen Länsi-Suomen silloinen aluepäällikkö Juhani Laven on todennut. Esteenä oli Yleisradion nihkeys; ymmärrystä tapahtuman suoralle televisioinnille ei tuntunut löytyvän. Ratkaisu löytyi tv-uutisista, jonka tuotantoon Ylen uutispäällikkö Jarmo Virmavirta otti joulurauhan julistuksen.

Ehti kulua vain viitisen vuotta, kun tv-uutiset päätti luopua ohjelmasta. Televisioinnin jatkumisen takuumieheksi tuli turkulaistaustainen toimittaja ja Ylen faktaohjelmien tuottaja Leo Lehdistö. Hän otti joulurauhan julistuksen televisioinnin TV 1:n ohjelmistoon – ja turvasi toistaiseksi sen näkyvyyden. Tuotantoresurssit paranivat huomattavasti ja paikalle saatiin kunnollinen ulkolähetyskalustokin. Joulurauhan televisioinnin tulevaisuus näytti nyt hyvältä, joskaan Ylen sitoutumisesta asiaan ei voitu olla täysin varmoja.

Keväällä 1996 Turun kaupungin johdon tietoon tulikin, että Yle ja MTV 3 olivat virittelemässä hanketta, jossa joulurauha julistettaisiin Lapissa kuvattavalla ja laajasti ulkomaillekin jaettavalla ohjelmalla. Julistajaksi oli tiettävästi pyydetty tasavallan presidenttiä. Tähän Turun kaupungin johto reagoi huhtikuussa 1996 kirjeellä suoraan Ylen toimitusjohtajalle Arne Wessbergille. Sen mukaan Turku ei voinut ymmärtää tällaista maamme ehkä tunnetuimman jouluperinteen musertamista ja esitettiin toivomus, että ”Yle ja MTV luopuisivat sellaisista hankkeista, jotka tähtäävät jouluperinteen hämärtämiseen”. Hanke kuivuikin kasaan.

Televisioinnin alkuvaiheissa joulurauhan julistus taltioitiin yhdellä kameralla lähetysauton katolta. Kuva vuodelta 1986. Kuvaaja: Bo Stranden 1986. YLE Kuvapalvelu

Jätettyään Ylen vuonna 1997 Leo Lehdistö jatkoi joulurauhan julistuksen välittämistä oman tuotantoyhtiönsä kautta. Vain pari vuotta myöhemmin TV 1 ilmoitti, ettei sitä enää kiinnostanut jatkaa joulurauhaohjelman lähettämistä. Nyt Lehdistö kääntyi Turun kaupungin ja TV 2:n puoleen. Keskustelut etenivätkin hyvin ja TV 2 ilmoitti olevansa valmis viiden vuoden sopimukseen joulurauhan julistuksen ja jo muutaman kerran järjestetyn, Ekumeeninen Joulu Suomen Turussa -tilaisuuden lähettämisestä.

Pian tämän jälkeen asia sai uuden käänteen: Yle ja Turun kaupunki pääsivät sopimukseen televisioinnin jatkosta. Sen mukaan TV 1 tulee sekä tuottamaan että välittämään molemmat tilaisuudet. Ensimmäistä kertaa Turulla oli mustaa valkoisella ja varmuus Ylen sitoutumisesta ohjelmien kehittämiseen ja markkinointiin, myös ulkomaille. Samalla sopimus sulki ulkopuolelle muut kanavat.

Joulurauhan julistuksen televisioinnissa Juhani Laven ja Jarmo Virmavirta olivat avainasemassa. Leo Lehdistö puolestaan pelasti eri tilanteissa sen jatkuvuuden. Lisäksi Lehdistöllä oli keskeinen rooli Ekumeeninen Joulu -ohjelmakokonaisuuden ideoinnissa ja toteutumisessa, jossa myös sekä Virmavirralla että pitkäaikaisella joulurauhan julistajalla Paavo Heinosella oli tärkeä osa.

Tähän mennessä julistusta on radiosta voitu seurata talvisodan joulua lukuun ottamatta joka joulu jo 88 vuoden ajan ja televisiostakin 41 vuotta. Joulurauhan julistus Vanhalla Suurtorilla ja ekumeeninen rauhanvetoomus -tapahtuma Turun Tuomiokirkossa ovat osaltaan luoneet positiivisista kuvaa Turusta. Näin saatua pr-arvoa voi vain arvailla.

Tapani Kunttu

Lähteet:

Kunttu, Tapani: Joulurauhan julistus – yhteinen kokemus. Teoksessa Joulurauha Suomen Turusta, Kuninkaanrauhasta ekumeeniseen rauhanvetoomukseen. Tapani Kunttu, Timo Soikkanen, Tarja Tuulikki Laaksonen. Keuruu 2015.

1600-luku, 1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Kupittaan terveellinen vesi

Kommentoi

Kupittaan lähteen vesi on ollut tunnettua parantavilta vaikutuksiltaan jo 1600-luvulta lähtien. Seuraavalta vuosisadalta lähtien terveyslähteen suosio kasvoi ja veden juojien määrä lisääntyi niin, että paikalle rakennettiin 1800-luvun alussa näyttävät kaivohuonerakennukset. Tämä laitos oli myös alkuna Kupittaan alueen nousulle Turun huvittelukeskukseksi 1800-luvulla.

Kuppis eller St.Henriks hälsokälla. Vasemmalla näkyy Kupittaan lähteen kaivohuone ja muut rakennukset kuuluvat kaivohuoneeseen. Johan Jakob Reinberg 1853. Atelier Alppila, valokuvaaja, Eemeli Reuna, valokuvaaja. Reprokuva: Eija Karnisto / Turun kaupunginmuseo.

*

Elias Tillandz (1640−1693) oli ensimmäinen varsinaisen lääketieteellisen koulutuksen saanut professori Turun akatemiassa.  Häntä pidetään myös Suomen kasvitieteen isänä. Hänen virkakaudellaan potilaiden hoitamista vaikeutti huomattavasti sairaalan puute. Turun raastuvassa käsiteltiin kesäkuussa 1691 Tillandzin pyyntöä saada pystyttää sauna Pyhän Henrikin eli Kupittaan lähteelle, jotta siellä voitaisiin hoitaa sairaita. Raati suostui tähän pyyntöön, minkä jälkeen Tillandz kokeili lähteen vettä useiden sairauksien hoidossa. 

Turun seudulla ja erityisesti saaristossa esiintyi tuolloin paljon spitaalia eli lepraa. Siksi Tillandz esitti, että lähteen viereen rakennettaisiin erityinen sairashuone sen selvittämiseksi, voitaisiinko spitaalisia parantaa siellä. Alueelle rakennettiin esimerkiksi suomalainen sauna, jossa oli myös amme kylpyjä varten. Lopuksi alueelle rakennettiin lauta-aita estämään lepraa sairastavien ja muiden potilaiden välinen kanssakäyminen.

Johannes Ekelund (1712/1713−1746) oli puolestaan ensimmäinen Turun akatemian lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistunut lääkäri ja lääketieteen tohtori. Hänet julistettiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1743. Opintojensa loppuvaiheessa Ekelund väitteli tohtoriksi puolustaen joulukuussa 1741 latinankielistä väitöskirjaa Examen Chymico-Medicum fontis soterii Kuppisensis. Tutkimuksessa kuvattiin Kupittaan terveyslähteen veden ominaisuuksia sekä niitä sairauksia, joiden hoidossa vettä oli käytetty menestyksekkäästi. 

*

Kupittaan prunni eli kaivo saavutti suosiota terveyslähteenä 1700-luvun kuluessa. Vuonna 1783 vuosittaisten vedenjuojien määräksi ilmoitettiin 100−150, ja esimerkiksi vuonna 1781 heitä oli 137. Tuolloin laitoksessa oli lähdesali, apteekkisali sekä huone köyhille ja sairaille juojille. Piha oli katettu, jotta vieraat eivät joutuisi käyskentelemään sateessa ja auringossa. Esimerkiksi vuonna 1797 Kupittaan juonti alkoi kesäkuussa ja köyhillä oli oltava papintodistus siitä, että he olivat sairaita ja varattomia. Vuonna 1822 kaivohuoneella ilmoitettiin olevan keittäjättären, joka valmisti vieraiden ruoan. Tuolloin kaivonjuojia oli vuosittain 180−220. 

Evert Julius Bonsdorff (1810−1898) oli aikansa merkittävimpiä lääkäreitä Suomessa. Bonsdorff toimi vuodesta 1853 Kupittaan terveyslähteen esimiehenä, ja hän korosti muodin mukaista vesiparannusta muun hoidon osana. Kupittaan terveyslähteellä toimi 1800-luvulta kaivomestari, joka johti veden juontia ja muuta siihen liittyvää oheistoimintaa. Vettä tuli juoda tiettyinä aikoina säännöllisesti tietty määrä, eikä miten sattui, jotta sen terveysvaikutuksista olisi ollut hyötyä. Jatkossa suositeltiin lämpimiä ja kylmiä kylpyjä saksalaisen Karlsbader-mallin mukaan. Tarjolla oli myös pullotettua vettä, jota vieraat saattoivat viedä mukanaan kotiin. Vuonna 1913 Kupittaan vesi tutkittiin Ruotsissa ja siinä oli runsaasti radiumia, jolla katsottiin olevan terveyttä edistävä vaikutus.

*

Kupittaanpuisto muokattiin vuonna 1820 kylpylävieraiden käveltäväksi. Vuonna 1824 sinne päätettiin rakentaa Charles Bassin upeat kaivohuonerakennukset. Se käsitti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla nykyisen puiston koillisosan, kylpylän alueen ja sitä ympäröivän pienen puistikon. Kupittaan puutarhakoulun toiminta alkoi alueella vuonna 1841 ja oppilaiden vastuulla oli hoitaa ympäröivää puistoa. Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun kulmassa sijaitsi Kupittaantori, jonka poikki johti kulku varsinaiseen puistoon. Tori uudistettiin 1880-luvulla, jolloin sinne istutettiin mm. vieläkin paikalla kasvava poppeli.

Kaivohuoneen vieraille oli tarjolla vuokrattavia hevosia terveysajeluihin. Puistossa järjestettiin myös konsertteja ja ilotulituksia. Vähitellen ravintolatoiminta ja erilaiset esitykset laajenivat Kupittaan muihinkin osiin, joihin perustettiin ravintoloita. 1800-luvulla Kupittaa oli Turun huvittelukeskus, jota voisi verrata Kööpenhaminan Tivoliin. Kupittaan kaivohuonetoiminta päättyi vuonna 1885, kun vanhin kylpylärakennus paloi ja toinen huutokaupattiin siirrettäväksi pois. Juhlasali säilyi käyttämättömänä talvisotaan asti, jolloin se paloi. Nykyisin paikalla on enää lähdepaviljonki.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Veli Pekka Toropainen 2023: Kansanparantajasta lääketieteen professoriin – Sairauksien parantajat ja sairaanhoidon organisointi 1600-luvun Turussa. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 2/2023. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126013. Luettu 18.11.2025.

1900-luku

Haaveet uimahallista kaatuivat moneen otteeseen

Kommentoi

Syyskuussa 1936 Lintulan taloon, osoitteessa Eerikinkatu 7, avautui lähes 600-paikkainen elokuvateatteri Kino-Palatsi. Se valmistui tiloihin, joihin piti alun perin valmistua Turun ensimmäinen uimahalli. Merkkitapahtuma tarkoittikin jälleen uutta takaiskua haaveille uimahallista, joita oli elätelty kaupungissa jo pitkään.

Uinti- ja kylpemismahdollisuuksien parantaminen oli Turun kaupungin urheilulautakunnan kokousten kestopuheenaihe 1920- ja 1930-luvuilla. Haave uimahallista tuli julkilausutuksi viimeistään 1927, kun Turun Työväen Uimarit laati asiasta esityksen kaupungille. Jo seuraavan vuoden tammikuussa Uusi Aura uutisoi suunnitelmista rakentaa Turkuun urheilu- ja voimistelutalo, johon sisältyi myös uimahalli. Rakennuksen paikaksi kaavailtiin Linnankatu 24:n tonttia.

Näihin aikoihin Turussa palveli kaksi uimalaitosta, Kupittaalla ja Yleisellä käytävällä eli Ruissalon kansanpuistossa. Ensisijaisesti uusi uimahalli olisi mahdollistanut ympärivuotisen uintiharrastuksen kaupunkilaisille. Kausiluontoisuuden ohella uimalaitosten ongelmiksi koettiin muun muassa ensin mainitun riittämätön hygieniataso ja jälkimmäisen sijainti kaukana kaupungista. 

Uimahallihanke yhdistyi osaksi valtakunnallista ja eurooppalaista kehitystä. Lehdistö kirjoitti ahkerasti Pohjoismaihin valmistuneista uimahalleista ja Keski-Euroopan uimahalleja käsitteli esimerkiksi Vietti Nykäsen vuonna 1926 julkaistu tutkielma Nykyaikaisia uimahalleja. Osana tätä kehitystä Helsingin Yrjönkadulle avautui Suomen ensimmäinen uimahalli kesäkuussa 1928.

Suunnitelmia Olavinpuiston uimahallista esiteltiin lehdistössä syksyllä 1929. Uusi Aura 8.9.1929.

Kunnallinen uimahallihanke ei kuitenkaan edennyt Turussa. Sen seurauksena myös yksityiset tahot pyrkivät vastaamaan kaupunkilaisten huutavaan tarpeeseen. Asunto-osakeyhtiö Olavinpuiston yhteyteen suunniteltiin uimahallia vuosikymmenen taitteessa, mutta hanke kariutui yhtiön taloudellisten epäselvyyksien vuoksi.

Vaikka Uittamon uimalaitos valmistui kesäksi 1930, pyrkimykset uimahallin aikaansaamiseksi jatkuivat. Seuraavaksi sitä yritettiin aikaansaada asunto-osakeyhtiö Lintulan yhteyteen Eerikinkadulle. Rakennukseen sijoitettiin myös tennishalli, joka vihittiin käyttöön marraskuussa 1931. Uima-allas ehdittiin jopa valaa, mutta talousvaikeudet pysäyttivät uimahallin rakennustyöt tälläkin kertaa.

Kaupungilta anottiin avustusta uimahallin loppuunsaattamiseksi, mutta toimenpiteisiin ei ryhdytty. Rakennustyömaa oli pysähdyksissä seuraavat neljä vuotta, kunnes tilat päätettiin muuttaa elokuvateatteriksi. Kino-Palatsin tilojen suunnittelusta vastasi arkkitehti Erik Bryggman, joka oli osaltaan ratkaisemassa Turun uimahallikysymystä lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Kaupungin ensimmäinen uimahalli valmistui Bryggmanin suunnitteleman Ylioppilastalo A:n yhteyteen vuonna 1954.

Joonas Kananen

Lähteet:

Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1932 & 1933-1941.
Turun Sanomat, 9.6.1931, nro 151, 1.
Turunmaa 4.3.1930, nro 52, s. 1.
Uusi Aura, 26.1.1928, nro 24, 5.
Uusi Aura, 8.9.1929, nro 244, 4.
Uusi Aura, 3.12.1930, nro 328, 8.
Uusi Aura, 30.9.1936, nro 264, 4.

1900-luku

Turun lähiöostareiden helmiä

Kommentoi

Suomen suurissa kaupungeissa ja myös Turussa on harvinaistuva rakennustyyppi, joka on katoamassa vaivihkaa: vanhuuden kynnykselle ehtineet lähiöostarit. Lähiöostareiden alamäki alkoi jo lama-aikana 1990-luvulla, ja nykyään niitä kuihduttaa entisestään vähittäiskaupan yltyvä keskittyminen suuryksiköihin. 

Suikkilan 1. ostari vuonna 2006. Kuva: Maarit Lassila, Turun kaupunginmuseo.

Turun ensimmäinen lähiöostari rakennettiin 1950-luvun lopulla Patterinhakaan, mutta lähiöostarien varsinaista kultakautta oli 1960-luku. Tuolloin kaikkiin uusiin lähiöihin rakennettiin basaarityyppiset lättähattuostarit, joihin alueen palvelut keskittyivät. 

Turussa on monia upeita lähiöostareita, joita uhkaa purkaminen. Ja osa on jo purettu. Esimerkiksi tunnetun arkkitehdin Pekka Pitkäsen suunnittelema Suikkilan 1. ostoskeskus on purku-uhan alla. Sen arkkitehtoninen arvo on kiistaton – rakennus on maan 1960-luvun kaupallisen arkkitehtuurin upeimpia. Toistaiseksi turvassa olevista esimerkeistä voisi nostaa esiin Varissuon ostarin, joka oli aikanaan Suomen ensimmäinen tien yläpuolelle rakennettu ostoskeskus.

Lähiöostareiden arvo ei ole vain arkkitehtuurissa. Ne antavat ja voivat antaa toimintamahdollisuuksia sellaisille toimijoille, joilla ei ole mahdollisuuksia vuokrata tilaa kliinisistä kehäteiden varsille pystytetyistä komplekseista kuten Myllystä. Lisäksi ostarin on alkuaan suunniteltu käveltävyyden ja autotta saavutettavuuden lähtökohdista. Helsingissä on useita esimerkkejä renessanssin kokeneista ostoskeskuksista, esimerkkien ääripäinä Munkkivuoren ostari sekä Kontulan ostari. 

Ostareita voisi hyvin peilata kauppahallien alhoon. Turun kauppahallin purkamista suunniteltiin 1950-luvulla, koska se katsottiin aikansa eläneeksi. Tuolloin vähän vajaan 60 vuoden ikään ehtinyttä aikansa ostoskeskusta pidettiin kulahtaneena. Onneksi se säilyi, sillä nykyään kauppahalli on turkulaisten rakastama ostos- ja lounaspaikka. Purkuaikeiden aikaan kauppahalli oli samanikäinen kuin turkulaisostarit nyt.

Kadonneita lähiöostareita tullaan vielä kaipaamaan. Niitä tulisikin suojella ja vaalia nyt, kun se on yhä mahdollista. Samaan aikaan kun olisi tehtävä liikenteellisiä toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja väestön ylipaino Suomessa yltyy, maankäytössä keskitetään kaupallisia palveluita kauas asutuksesta vahvistaen autonormatiivista elämäntapaa. 

Panu Savolainen

1900-luku

Turun musta maanantai 29.1.1940 aikalaiskuvauksissa

Yksi kommentti

”Tukahduttavassa kuumuudessa ja ilmanpuutteessa istuimme siellä (=pommisuojassa) monta toivotonta tuntia. Kun pääsimme pois, odotti silmäämme lohduton hävityksen näky. Koko postin ympäristö oli täynnä savuavia puutaloja – kaikkiaan 9 täysosumaa.”

Näin kuvasi postitalon sotasensuurissa 29.1.1940 työskennellyt lotta Helka Hiisku verekseltään päiväkirjaansa päivän tapahtumia. Historiaan jääneen Turun mustan maanantain pommituksessa sai surmansa 36 henkeä, näistä juuri postitalon kohdalla menehtyi 29.

Turku oli talvisodan aikana Suomen pommitetuimpia kaupunkeja. Tuona maanantaina kaakon suunnasta saapuneiden neuvostokoneiden pommitukset suuntautuivat keskustan kortteleihin – ja mikä pahinta, ne pääsivät yllättämään turkulaiset täysin. Valtaosa vajaasta 250 pommista oli palopommeja, jotka kylvivät kuolemaa ennen muuta Linnankadulla sekä Eerikinkadun ja Humalistonkadun kulmassa.

Turun mustan maanantain 29.1.1940 pommitusten tuhoja postitaloa vastapäätä. Postitalon edessä Eerikinkadulla sai surmansa 29 ihmistä. Kuvaaja Yrjö Paldan. Turun kaupunginmuseo.

Postitalon Eerikinkadun puoleisen porttikäytävän ovi oli poikkeuksellisesti lukossa ja ihmiset joutuivat kiertämään talon päästäkseen Humalistonkadun puolelta pommisuojaan. Turvaan pyrkivien ihmisten keskellä räjähti kaksi pommia – ja tuho oli totaalinen: kymmeniä kuolleita ja haavoittuneita, palavia taloja ja savuavia raunioita. Mustan maanantain pommitusten sammutustyöt kestivät liki 12 tuntia. Tilannetta pahensi vielä 30 asteen pakkanen.

Ihmepelastuksena voi pitää Ulla Heikelän (s. Rossila) selviytymistä. Työpaikaltaan postitalon naapuruudesta hän juoksi työtovereidensa kanssa ohi Eerikinkadun suljetun portin ja saavuttuaan postitalon ovisyvennykseen hän muiden mukana heittäytyi maahan pommien samalla räjähtäessä. ”Se oli valtavaa rytinää, johon liittyi särkyvien ikkunalasien helinä. OIimme kuitenkin nipin napin ehtineet postitalon kulman taakse. Ja tämä kulma suojasi meitä Eerikinkadulle pudonneiden pommien tappavilta sirpaleilta”, kertasi Heikelä pelastumistaan vuosikymmeniä myöhemmin.

Ilmavalvontalottana ilmapuolustuskeskuksessa (IPAK) työskennelleen Irma Jylhän päiväkirjaan on tallentunut silminnäkijäkuvaus postitalon edestä sorakasan alta löytyneestä naisesta, jolla ei enää ollut alaruumista. Jylhä jatkaa: ”Maassa makasi suullaan mies selkä auki, nyrkinkokoisia reikiä täynnä. ´Perkeleen Molotof´, sanoi hän”.

Pommituksia oli muuallakin keskustassa. Lukiolainen Katarina Nurmi (myöh. Piha) oli Hämeenkadun alkupäässä, kun sireeni soi pitkästä aikaa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kuhnailimme sireenin ulvoessa ja ajattelimme, että kyllä sitä ehtii. Tultuamme saunan kohdalle huusivat miehet: ´Ne on tosa jo, 7 konetta!´ Luulimme niitä suomalaisiksi. Ryssän 7 konetta liiteli päämme päällä. Ja me olimme kadulla paljaan taivaan alla kuten niin monet muutkin. Juoksimme henkemme edestä – sitten alkoi paukkua – prätisi ja paukkui – paukkui ja viuhui – ja ääni vain läheni. Odotin vain pommin putoavan eteeni (…) Hävitys oli kaameampi kuin koskaan ennen. Ainakin ihmishenkiin nähden.”

Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, miten näin pääsi tapahtumaan. Miksi hälytys viipyi, vaikka tieto koneiden tulosta oli välitetty, ja miksi postitalon porttikäytävän ovi oli lukossa? ”Jotain täytyi olla vinossa Turussa sinä päivänä, siitä olimme kaikki varmoja”, Hiisku päätteli. Aika oli otollinen erilaisille arvuutteluille ja huhuille.

Tapani Kunttu

Lähteet:

Arkistoaineisto

Helka Hiiskun päiväkirjat 1939–1940. Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto, Helsinki.

Irma Jylhän päiväkirja talvisodan ajalta. Turun Seudun Lottaperinneyhdistys ry, Turku.

Katarina Pihan päiväkirja talvisodan ajalta. Kristina Kuntun hallussa.

Kirjallisuus

Hallanvaara, Lea-Kaarina: Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun Historiallinen Arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1975.

Heikelä: Ulla: Pelastuin nipin napin. Teoksessa Tapahtui Suomen Turussa. Muistoja sotavuosilta 1939–1944. Toim. Tauno Kalske. Turkuseura-Åbosamfundet ry, Turku 1987.

Kallioniemi, Jouni: Sotavuosien 1939–1945 Turku, Turku 1999.

Kunttu, Tapani: Aatteellista toimeliaisuutta. Turun lotat rauhan ja sodan vuosina. Turun Seudun Lottaperinneyhdistys ry, Turku 2008.

Meronen, Mikko: Turun ilmapuolustus talvisodan aikana. Teoksessa Forum Marinum. Vuosikirja 2010. Toim. Mikko Meronen. Forum Marinum-säätiö, Turku 2010.

1900-luku

Turkulaistutkijat Itä-Karjalan soilla

Kommentoi

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 suomalaiset ylittivät vanhan Tarton rauhan rajan ja miehittivät alueita Itä-Karjalasta. Alueiden taloudellisten mahdollisuuksien todentaminen sekä muu tutkimus nousi jo joulukuussa 1941 esille. Yhtenä päämääränä oli niiden todistaminen osaksi Suomen ”luonnollisia” alueita, ja vuonna 1942 tarvittiin erilaisia käytännöllisiä tietoja alueita johtavan sotilashallintoesikunnan välittömään käyttöön.

Harry Wariksen Vieljärvellä Itä-Karjalassa 1.7.1943 ottama värivalokuva ”alkulaakson rinneletosta”. Kuvassa majuri Mauno J. Kotilainen, joka palveli kaukopartioissa Osasto Kuismasessa ja johti kasvitutkimuksia Itä-Karjalassa. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.

Opetusministeriön vuoden 1941 lopussa asettama Itä-Karjalan toimikunta lähestyi Suomen eri tieteellisiä toimijoita toiveenaan saada lista Itä-Karjalaa koskevista lähiaikojen ja myöhempien vuosien tutkimuksista ja suunnitelmista sekä aloitteista. Toimikunnan oli tarkoitus laatia oma suunnitelma sotilashallinnon kanssa kesäksi 1942.

Turun yliopiston rehtorille kirje lähetettiin 3.1.1942. Vastausta selviteltiin pitkään, sillä rehtori Einar Juva (1892–1966) vastasi vasta helmikuun lopulla. Turun yliopistolla ei ollut mitään omia suunnitelmia pitkään tutkijoilta suljettuna olleen alueen tutkimukselle, mutta silti päätettiin pohtia niitä mahdollisuuksia, joita yliopistolla olisi osallistumiseen. Humanistiselta puolelta suomen kielen ja sen sukukielten professori Paavo Ravila (1902–1974) oli armeijan palveluksessa, joten mahdollisuuksia sopivien opiskelijoiden tai murretutkijoiden lähettämiseen ei voitu häneltä helpolla selvittää.

Matemaattis-Luonnontieteellisen tiedekunnan puolella löytyi useampia sopivia tutkijoita kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimuksiin. Tällaisia henkilöitä olivat professori Harry Waris (1893–1973), Kaarlo ”Jukka” Lounamaa (1913–1978), Paavo Kallio (1914–1992), Matti Laurila (1915–1942), Aimo Merisuo (1907–1984) ja Paavo Niemelä (1911–1951). Waris ja Lounamaa olivat suotutkijoita, Kallion tutkijanuran oli sota keskeyttänyt. Laurila oli lupaava itiökasvien ja siemenkasvien tutkija. Hänen sotatiensä ja tutkijanuransa päättyi 15.9.1942 päähän osuneeseen kranaatinsirpaleeseen Krivillä. Aimo Merisuo puolestaan oli petopistiäistutkija ja Paavo Niemelä hyönteistutkija, jolle kaavailtiin mehiläisten ja muiden myrkkypistiäisten tutkimusta. Hyönteistutkijoille olennaista oli verrata Suomen kantoja Itä-Karjalan vastaaviin ja kiinnittää huomiota itäisiin tulokkaisiin Suomen Karjalassa.

Kuvassa kapteeni Jukka Lounamaa, Turun yliopiston kasvitutkija Itä-Karjalassa Äänislinnan lähettyvillä 5.7.1942. Varsinaisena kuvauskohteena ”Thalictrum” eli ängelmäkasvit. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.

Kesäksi 1942 Turun yliopiston kuudesta ehdokkaasta kaksi, eli Waris ja Lounamaa saivat apurahan suotutkimuksiin. Tämä johtui etenkin siitä, että kasvitieteen professori Kaarlo Linkola (1888–1942), jonka asema toimikunnassa oli olennainen, menehtyi huhtikuussa 1942. Ohjat otti käsiinsä Mauno J. Kotilainen (1895–1961), joka painotti vahvasti omaa erikoisalaansa eli suotutkimuksia.

Waris ja Lounamaa olivat Itä-Karjalassa suotutkijoina myös vuonna 1943, jolloin mukana oli kasvitieteen dosentti ja värivalokuvauksen harrastaja Lauri Kari (1901–1962). Tältä ajalta on peräisin 120 värivalokuvaa kasvimuseon kokoelmista, jotka ”löydettiin” uudelleen vasta 2022.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Laine, Antti. Tiedemiesten Suur-Suomi – Itä-Karjalan tutkimus jatkosodan vuosina. Historiallinen Arkisto 102. Helsinki: SHS, 1993, 91–202.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Kirje Turun yliopistolle. Helsinki 3.1.1942. N:o 24.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Turun yliopiston rehtori. Kirje Valtion tieteelliselle Itä-Karjalan toimikunnalle. 26.2.1942. No 126/1 b.

Suomalaisten sotabotanistien Itä-Karjalassa ottamia värivalokuvia löytyi Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmista. 17.8.2022. Utu.fi. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/suomalaisten-sotabotanistien-ita-karjalassa-ottamia-varivalokuvia-loytyi (käytetty 20.11.2025)

1900-luku

Pahuus puhutti 1980-luvulla

Kommentoi

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.

Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.

Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.

Seminaarijulkaisun tummasävyinen kansi oli Totti Tuhkasen käsialaa. Takakannen mukaan puheenvuorot luotaavat syvältä aikamme henkistä ilmapiiriä ja sitä muokkaavia traditioita. 

Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.

Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla. 

Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.

Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus. 

Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.

Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.

Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.

Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.