Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1900-luku

Crichton-Vulcanin levoton aines 1939

Kommentoi

Crichton-Vulcanin telakat olivat toisen maailmansodan lähestyessä iso kysymysmerkki Suomen poliittisessa kentässä. Aurajoen telakan kohdan alueella oli ollut veneenveistotoimintaa ainakin vuodesta 1730 alkaen. Talvisodan aikana toiminut telakkayhtiö, A/B Crichton-Vulcanin O.Y oli syntynyt vuonna 1916 muodostuneen A/B Crichtonin ja 1898 perustetun konepajayhtiö A/B Vulcanin yhdistyttyä vuonna 1924.  Näistä Crichtonin telakka sijaitsi länsirannalla ja vastapäätä itärannalla olivat Vulcanin tilat. Uudella telakalla valmistuivat muun muassa Suomen panssarilaivat ja sukellusveneet, joten sodan häämöttäessä yhtiön merkitys puolustusteollisuudelle oli suuri.

Crichton-Vulcanin OY:n Crichtonin toimitilat Aurajoen länsipuolella 1930-luvulla. Kuvassa rakenteilla panssarilaiva Ilmarinen. Kuva: Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1, s. 11.

Juuri talvisodan syttymisvuonna telakkayhtiön lakot ja vasemmiston toiminta olivat herättäneet paljon huomiota. Tuoreessa muistissa oli Crichton-Vulcanin lakko, joka alkoi 12.4.1939 palkkariitojen vuoksi. Lakko päättyi 4½ kuukauden työtaistelun jälkeen. Heinäkuussa tehtiin Suomen hallituksen välityksellä sovitteluesitys, jonka työnantaja ja SAK hyväksyivät, mutta metallityöväenliitto hylkäsi. Vasta uusi, Turun kaupunginjohtajan välittämä ehdotus hyväksyttiin 25.8.1939. Epäluuloa Crichton-Vulcanin työväkeä kohtaan aiheutti sekin seikka, että vuosien 1927 ja 1937 laajat metallialan lakot olivat alkaneet telakalta.

Lokakuussa 1939 perustetun Maan Turva -nimisen toimiston tarkkailijat lähettivät ennen talvisotaa ja sen aikana tarkkailuraporttejaan eri puolilta maata. Turku ylipäätään oli ”mielialakartalla epäilyttävä kohta” Maan Turvan varhaisen raportin mukaan. Crichton-Vulcaniin ja Turun sataman alueeseen kiinnitettiin tuolloin erityistä huomiota useassa raportissa. Turun työläisten kuvailtiin ennen sotaa jakautuneen 50/50 suhteessa ”puolustustahtoisiin ja kommunisteihin”.

Etenkin Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluiden aikaan syksyllä 1939 telakan väen mielipiteitä pantiin muistiin. Marraskuun alussa joku telakalla oli puhunut, että sodan syttyessä Venäjä valtaisi Suomen kahdessa tunnissa. Muutamaa viikkoa myöhemmin telakan työväen väitettiin tarkkaan laskevan, kuinka paljon tykin lavetteja ja pommeja tehtaassa valmistui.

Talvisodan sytyttyä 30.11. Turun sataman mielialat ovat mukana raporteissa verrattain usein, olihan Turun ja Ruotsin laivaliikenne keskeinen Suomen lännestä tulevalle huollolle, ja siksi myös keskeinen pommituskohde. Joulukuun 1939 lopulla jopa telakan työväki oli sään aiheuttaman parin viikon pommitustauon päätyttyä hermostunut itänaapuriin: ”Työläispiireissä on edelleenkin kahdenlaista mielialaa, joskin näyttää ilmeiseltä, että viime päivien pommitukset ovat parantaneet mieltä ja herättäneet ryssänvihaa sellaisissa piireissä, joissa sitä ei aikaisemmin ole havaittu. Onpa Crichton-Vulcanin työläisten keskuudessa ja muuallakin ilmennyt kiukunpurkauksia ryssiä vastaan.” Tuohon asti oli elänyt luulo, että neuvostokoneet olivat lopettaneet kaupunkien pommittamisen tyystin.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Teollisuuslehti 4/1939, 15.4.1939; 5/1940, 15.5.1940.

Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1.

Kansallisarkisto. Päämaja. Sis. propagandatoimisto (Prop. 3). Perus-3132/41 [80]. Salainen kirjeenvaihto ja muut asiakirjat 1939–1940. I/II. Tarkkailuraportti N:o 6. 19.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 8. 22.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 23.11.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 24.12.–26.12.1939.

1900-luku

Tauno Palo Turussa

Kommentoi

Marraskuussa 1957 turkulainen teatteriyleisö sai etuoikeuden kokea brasilialaisen Pedro Blochin (1914–2004) monologinäytelmän Naisen kädet (As Mãos de Eurídice).  Näytelmä oli kansainvälinen sensaatio, ja monologin ensimmäinen tulkitsija Rodolfo Mayer esitti sitä tiettävästi yli 3000 kertaa. Bloch oli syntynyt Ukrainan Žytomyrissä mutta muuttanut jo lapsena vanhempiensa mukana Brasiliaan.

Näyttelijä Tauno Palo vuonna 1952. Kuvaaja: U. A. Saarinen. Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Suomessa Tauno Palo innostui omaperäisestä näytelmästä, joka pyrki hävittämään rajaa yleisön ja näyttämön väliltä. Päähenkilö, perheensä hylännyt kirjailija, kulkee yleisön joukossa, esittää kysymyksiä ja näyttää valokuvia. Monologi soveltui erinomaisesti kiertuekäyttöön. Teoksen suomensi Albert Saloranta ja ohjasi Jack Witikka. Lehdistö kertoi myöhemmin Bloch kuulleen, että muuan Tauno Palo Suomesta on kiinnostunut Naisen käsistä. ”Onko hän hyvä näyttelijä”, kysyi Rio de Janeirossa asunut Bloch ystävältään, silloiselta Suomen lähettiläältä Oskari Vahervuorelta. ”Hyvä näyttelijä on”, vakuutti Vahervuori.

Turkulaiset saivat nähdä Palon tulkinnan maanantaina 4. marraskuuta 1957 Ruotsalaisessa teatterissa. Lavastuksena oli vain muutama metri punaista kangasta, näyttämöllä pöytä ja penkki ja katsomossa tuoli näyttelijää varten, rekvisiittana päällystakki, pari tavallista miehen pukua ja kaksi paria kenkiä. Näistä lähtökohdista Palo vangitsi yleisönsä. ”Hän toikin ajoittain katsojan eteen niin välittömän ja ilmeikkään ihmisen kuin toivoa voi. Vain pieni ele, hymy, silmän välähdys pystyi luomaan kuvan siitä, minkä sana kätki taakseen”, kirjoitti Turun Päivälehti.

Esityksen jälkeen Palo yöpyi turkulaisten ystäviensä Senni Niemisen ja Taito Mäkelän luona. Turun Sanomien toimittaja, nimimerkki Ad., pääsi jututtamaan näyttelijöitä heti ensi-illan jälkeen.

”En tiedä, näyttelenkö sen hyvin tai huonosti”, pohti Palo aluksi. ”Näyttelen sen vain siten kuin tunnen. Uskon, että ihmisen suurin vaikeus on siinä, ettei hän halua tuoda esille sitä mitä tuntee, ettei hän usko omaan itseensä ja siten aliarvioi omat kykynsä.”

Näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä puistonpenkillä. Kuvaaja: Matti Poutvaara. Kuva: Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Tässä kohtaa sanavalmis Senni Nieminen puuttui puheeseen ja totesi:

”Sun on ain ollu niin helppo tuoda esill mitä sää tunnet.”

”Ehkä se on Jumalan lahja”, vastasi Palo.

”Mut Jumala anta monell niin falskin luantten, ettei sitä saa millä esill.”

Toimittajalle Senni Nieminen kuvasi myös näyttelijöiden pitkäaikaista yhteistyötä. Nieminen jatkoi: ”Taunohan mua auttoi aina filmissäkin. Sanos: ’ann mennä vaa’, ku mää pelkäsi.”

Paloa kohteliaisuudet tuntuivat vaivaavan, ja hän palasi näyttelijäntyöhön:

”Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä useammin löytää ihmisen. Olipa kuori kuninkaan tai kerjäläisen, aina siellä kaiken pohjalla on ihminen. Tämä saa näyttelijän karistamaan pois turhat painolastit. Vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn tajuamaan mitä pienen pojan mielessä liikkuu. Nyt kun voisin sen näytellä, ei kukaan sitä enää uskoisi, sanoo Tauno Palo hieman haikeana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

Ad.: ”Tauno Palo on oma vihollisensa ja ikuinen ihmisen etsijä”, Turun Sanomat 6.11.1957.

A. T–n: ”Tauno Palon voitokas vierailu eilen Turussa”, Turun Päivälehti 5.11.1957.

”Tauno Palo Turussa”, Uusi Aura 4.11.1957.

”Tauno Palon erikoislaatuinen näyttelijänsuoritus”, Itä-Häme 29.10.1957.

”Tauno tulkitsee Naisen käsiä”, Ilta-Sanomat 4.1.1958.

1900-luku

Tangoa tekoälyllä

Kommentoi

Musiikin ammattilaiset ja kuluttajat ovat 2020-luvulla olleet huolissaan tekoälysävellysten, -sanoitusten ja -esitysten tulvimisesta internetin kaupallisiin musiikki- ja videopalveluihin. Verkossa on jo tarjolla lukuisia tekoälysovelluksiin perustuvia palveluja, joiden käyttäjä voi muutamilla rajauksilla ja ohjeistuksilla tuottaa valmista musiikkia eri tyylilajeissa ja niitä yhdistellen.

Harva kuitenkaan tietää, että tekoälysäveltämisen ensiaskeleita otettiin Turun yliopistossa jo 1960-luvun puolivälin jälkeen. Asialla olivat nuoret tutkijat, joilla ei ollut pidäkkeitä kokeilla, mitä kaikkea tietokoneilla oli mahdollista tehdä. 

Yksi heistä oli Markku I. Nurminen (s.1945), matemaatikko ja nykyinen Turun yliopiston tietojärjestelmätieteen emeritusprofessori. Hän oli tutustunut 1960-luvun puolivälissä tietokoneisiin paitsi työskennellessään IBM:llä myös sovelletun matematiikan laitoksella. Musiikin teoriaakin opiskelleen Nurmisen kiinnostus tietokoneisiin tuotti idean tangojen sävellysautomaatista. Nurminen houkutteli myös Toivo Kärjen (1915–1992) hankkeeseen ja sai häneltä materiaalikseen 59 tämän säveltämää, mollisävellajeihin kirjoitettua tangoa.  

Nurminen soitti ensin Kärjen tangoja valiten niistä säveltäjän tyyliä edustavia, mutta keskenään erilaisia melodioita ja soinnutuksia sisältäneitä teoksia. Sen jälkeen hän kirjoitti sävellysohjelman Fortran- ja Assembler-ohjelmointikielillä sovelletun matematiikan laitoksen IBM 1130 -tietokoneelle ja tulosti valmiin ohjelman pahvisille reikäkorteille. Tämän jälkeen Nurminen syötti valitsemansa sävelainekset koneelle ja komensi sen tuottamaan niistä uusia sävellyksiä. Ohjelma pystyi generoimaan uuden tangon parissa minuutissa. Tuloksena oli koko joukko uusia kappaleita, jotka nekin tallennettiin reikäkorteille ja tulostettiin nuotteina paperille.

Kokonaista ”kärkimäistä” tangoa tietokone ei kuitenkaan pystynyt tuottamaan, vaan kappaleet sisälsivät keskenään hyvinkin erityylisiä osia. Ohjelma kyllä osasi kirjoittaa Kärjen tyylillä säkeistöjä, mutta Nurminen joutui lopulta kokoamaan kappaleen itse, yhdistellen osia useista konetangoista.

Ensimmäinen tietokoneavusteinen tangosävellys äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1967.

Nurminen myös sovitti kappaleen Juhani Lompolon sanoitukseen. Kesän muistatko sen -kappaleen levytti Esko Rahkonen yhdessä Jaakko Borgin orkesterin kanssa. Alkuun lisättiin introksi mekaanisen kirjoituskoneen naksutusta ja kilahduksia. Säveltäjäksi tangon singlejulkaisussa on merkitty ’Tietokone IBM 1130’, ohjelmoijaksi Markku I. Nurminen sekä sovittajaksi ja tuottajaksi Toivo Kärki. IBM jakeli singleä asiakkailleen joululahjana vuonna 1967, ja teos sai muutenkin julkisuutta.

Yleisradio haastatteli sekä Nurmista että Kärkeä tuoreeltaan. Nurminen selosti haastattelussa työvaiheitaan yksityiskohtaisesti. Vaikka koneella ei ollut itsenäistä luovaa roolia eikä taiteellista kykyä, se pystyi Nurmisen mielestä nopeuttamaan sävellystyötä huomattavasti. Kärki tunnusti hämmästyneensä sävellyksen laadukkuutta. ”Huonommat säveltäjät voivat lopettaa säveltämisen ja vähän paremmat voivat siirtyä eläkkeelle”, hän ehdotti. Molemmat haastattelut ovat katsottavissa Ylen elävässä arkistossa.

Sovelletun matematiikan laitoksen tutkijat, joukossaan matemaatikko Ulla Huttunen ja professori Olavi Hellman, olivat osallistuneet jo vuonna 1966 kahdella sävellyksellä Turun yliopiston opiskelijoiden taidetapahtumaan IBM 1130 -tietokoneen tuottamalla musiikilla.

Pertti Grönholm


Lähteet:

Esko Rahkonen ja orkesteri, joht. Jaakko Borg: ’Kesän Muistatko Sen’. Philips PF 304 807 (1967), vinyylisingle 7”, kesto 2:24.

Kuljuntausta, Petri: On/Off, Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Like kustannus & Nykytaiteen museo Kiasma 2002, ss. 227–230.

Lindfors, Jukka: Tietokoneet sävelsivät tangoa ja soittelivat polkkaa. Ylen elävä arkisto. Verkkoartikkeli 13.2.2008 (päivitetty 28.9.2016) [https://yle.fi/a/20-89301]

Setälä, Ritva: Toivo Kärki tykkäsi Tietokonetangosta. Turun Sanomat 21.6.2023. Verkkoartikkeli. [https://www.ts.fi/teemat/6024114]

1800-luku, 1900-luku

Tuomiokirkon naakat

Kommentoi

Turun tuomiokirkko on vuosisatojen ajan ollut naakkojen koti. Naakka on kulttuuriympäristöjen lintu, joka viihtyy rakennusten onkaloissa ja koloissa, vaikka se pesii myös lehti- ja sekametsissä. Se on vuosisatojen ajan elänyt kivikirkkojen ullakoilla ja torneissa. Tästä se on saanut myös nimet kirkhakkinen ja kirkherra.

Magnus von Wright & Wilhelm von Wright: Naakka, 1828–1838. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Kun Nils Henrik Pinello saapui Turkuun 6. syyskuuta 1827, kaksi päivää onnettoman kaupunkipalon syttymisen jälkeen, hän kiinnitti jo Paimiossa huomiota suureen naakkaparveen. Pinello tulkitsi, että linnut olivat lähteneet ihmisten tapaan pakolaisiksi tuhoutuneesta kaupungista. Naakat löysivät varmaankin nopeasti uudelleen takaisin tuomiokirkolle, mutta Pinellon havainto kertoo, miten olennainen osa kaupunkiympäristöä nämä tummanpuhuvat varislinnut olivat.

Naakkojen suhde Turun paloon tuli esille myös vuonna 1936, kun Seura-lehti julkaisi kuvitteellisen haastattelun. Lehden toimittaja kertoi kömpineensä kirkontorniin tapaamaan kellonsoittajaa mutta olikin päätynyt jututtamaan tuomiokirkon naakkaa. Mukana haastattelussa oli kirkon virkailija, joka oli hyvin harmistunut siitä, miten paljon naakat likaavat tornia. Toimittajaa kiinnosti kuitenkin enemmän se, mitä naakalla oli kerrottavanaan, ja kysyi palon vaikutuksista. ”Pois paloivat nämä istuinortemme”, vastasi naakka runollisesti, ”sortuivat punahonkaiset salvokset, sulivat mahtavat malmikellot ja rapaantuivat jylhät kiviseinät.”

Naakat ovat olleet paitsi kulttuuriympäristön lintuja myös mitä mielikuvituksellisimpien tarinoiden kohteita. Kirjailija J. H. Erkko taltioi 1910-luvulla sadun kahdesta pojasta, jotka kiipesivät tuomiokirkon torniin ryöväämään naakan munia. Toinen piteli sisäpuolella lankkua tornin luukusta samaan aikaan, kun toinen meni ulkopuolelle lankun päälle kurottamaan pesälle. Juuri ratkaisevalla hetkellä syntyi kiistaa siitä, kuka saisi saaliin. Eipä aikaakaan, kun toinen toveri putosi lankulta: ”Mutta tällä osui olemaan lammasnahkaturkit yllänsä. Tuuli ne levitti siiviksi putoavalle. Ne kannattivat häntä ilmassa ja laskivat hänet hiljaa ja loukkaantumatta toiselle puolelle Aura-jokea.”

Tarinoita olisi kirjaksi asti, mutta nostan tähän vain kirjailija Rafael Hertzbergin novellin ”Turun tuomiokirkon aateliset naakat”. Tässä tarinassa naakat kertovat sanomaa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Linnut olivat seuranneet sivistyksen tuloa. Piispa Henrikin sormeakaan ei löytänyt korppi vaan tietysti naakka. Kirkherrojen ikiaikainen merkitys oli unohtunut, mutta ”tuleepa kerran kaupunkiimme kynänpyörittäjä, joka saattaa kaupunkilaisten tiedoksi kunniakkaan historiamme ja merkityksemme kulttuurisena kirkon jylhyyden omalaatuisena värittäjänä”.

Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 23.12.2021 julkaistuun alioartikkeliin.

1900-luku

Joulupäivän liikennettä

Kommentoi

Turkulaiset viettivät joulupäivää 1917 pienessä pakkassäässä. Lehtiä ei pyhäpäivinä ilmestynyt, mutta juhlan jälkeen Turun Sanomien nimimerkki Kulkija kuvasi päivää seuraavasti:

Joulukortti vuodelta 1906. Kuva: Norjan kansalliskirjasto/Wikimedia Commons.

”Joulupäivän aamuna antoivat kaduille leimansa runsaat kirkkokansan joukot, joita oli kaikkialla liikkeellä. Matkustajia, jotka eivät sanottuna aamuna liioin voineet käyttää hyväkseen ajureita eikä raitiotievaunujakaan, jotka aloittivat toimintansa vasta klo 10 a.p., näki myöskin siellä täällä. Vastoin tavallisuutta oli joulupäivänä junissakin tungokseen saakka matkustajia. Varsinkin näkyi paljon venäläisiä sotilaita sekä lähtevissä että tulevissa junissa. Mitä mahtaa merkitä näiden muukalaisten edestakaisin liikehtiminen, siihen haluaisi varmaan moni muukin kuin minä ratkaisevan vastauksen.”

Kirkkokansan lisäksi joulupäivänä tuntuivat siis monet olevan liikkeellä. Myös junaliikenne jatkui, ja kaikkien matkustajien henkilöllisyys tarkastettiin. Nimimerkki Kulkija jatkaa:

”Joulupäivän aamuna kuulin Toijalan junassa muutaman matkustajan tarkastajalta, joka oli yksinkertainen siviilivaatteissa oleva mies, tiedustelevan, miten kauan tällaista tarkastusta aiotaan jatkaa. Tarkastajan kuulin vastaavan, että sitä tullaan tekemään niin kauan kuin yksikin solttu on maassa. Samainen matkustaja tuntui vielä huomauttaneen, että mokoman tarkastuksen jatkaminen itsenäisessä maassa on aivan naurettavaa, johon herra tarkastusmiehen kuulin vastaavan: ’Palttua annetaan sille itsenäisyydelle.’ Kolkoksi tahtoi tehdä sivullisenkin tunnelman moinen vastaus.”

Jouluaaton ja joulupäivän hautausmaakäynneistä kertoi Turun Sanomat 27.12.1917. Kuva: Kansalliskirjasto, digi.kansalliskirjasto.fi.

Jouluaattona ja joulupäivinä kansa vaelsi myös hautausmaalle, kuten tapana oli. Turun Sanomien mukaan haudoille vietiin kynttilöiden sijaan tuoreita kukkia ja seppeleitä. Lunta tuiskusi, mutta hetken aikaa hautausmaa toi mieleen kesäpäivän:

”Vanhaa kaunista tapaa muistaen kävivät kaupunkilaiset jouluaattona ja joulupäivänä lumituiskusta huolimatta kuolleitten kaupungissa kaunistamassa vainajien hautoja tuoreilla kukilla ja seppeleillä. Sadoilla hautakummuilla eriväriset kukat muistuttivat hetken ajan ihanaa kesäpäivää, mutta pian sakea lumi hautasi allensa ne. Kaunis tehtävä tuli kun tulikin suoritetuksi monien vainajien muistoksi ja hyvillä mielin jokainen haudoilla käynyt palasi omaistensa luo juhlaa viettämään.”

Hannu Salmi

Lähteet:

”Joulu hautausmaalla”, Turun Sanomat 27.12.1917.

Kulkija: ”Joulu v. 1917”, Turun Sanomat 27.12.1917.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu blogissa Elämää Turussa 1917–1918, https://blogit.utu.fi/elamaaturussa/2017/12/25/joulupaivan-liikennetta/

1900-luku

Joulurauhan televisioinnin vaikeat vuodet

Kommentoi

Turun joulurauhan julistuksella on suomalaisessa jouluperinteessä kansallisen instituution asema. Tämän alkuna oli Yleisradion vuonna 1935 tekemä päätös julistuksen lähettämisestä.

Vaikka säännölliset televisiolähetykset alkoivat Suomessa jo vuonna 1958, joulurauhan julistusta oli mahdollista seurata televisiossa ensimmäistä kertaa suorana vasta jouluaattona 1983. Turussa oli jo pitkään ollut tekniset ja toiminnalliset valmiudet välittää kuvaa suorana lähetyksenä, kuten Ylen Länsi-Suomen silloinen aluepäällikkö Juhani Laven on todennut. Esteenä oli Yleisradion nihkeys; ymmärrystä tapahtuman suoralle televisioinnille ei tuntunut löytyvän. Ratkaisu löytyi tv-uutisista, jonka tuotantoon Ylen uutispäällikkö Jarmo Virmavirta otti joulurauhan julistuksen.

Ehti kulua vain viitisen vuotta, kun tv-uutiset päätti luopua ohjelmasta. Televisioinnin jatkumisen takuumieheksi tuli turkulaistaustainen toimittaja ja Ylen faktaohjelmien tuottaja Leo Lehdistö. Hän otti joulurauhan julistuksen televisioinnin TV 1:n ohjelmistoon – ja turvasi toistaiseksi sen näkyvyyden. Tuotantoresurssit paranivat huomattavasti ja paikalle saatiin kunnollinen ulkolähetyskalustokin. Joulurauhan televisioinnin tulevaisuus näytti nyt hyvältä, joskaan Ylen sitoutumisesta asiaan ei voitu olla täysin varmoja.

Keväällä 1996 Turun kaupungin johdon tietoon tulikin, että Yle ja MTV 3 olivat virittelemässä hanketta, jossa joulurauha julistettaisiin Lapissa kuvattavalla ja laajasti ulkomaillekin jaettavalla ohjelmalla. Julistajaksi oli tiettävästi pyydetty tasavallan presidenttiä. Tähän Turun kaupungin johto reagoi huhtikuussa 1996 kirjeellä suoraan Ylen toimitusjohtajalle Arne Wessbergille. Sen mukaan Turku ei voinut ymmärtää tällaista maamme ehkä tunnetuimman jouluperinteen musertamista ja esitettiin toivomus, että ”Yle ja MTV luopuisivat sellaisista hankkeista, jotka tähtäävät jouluperinteen hämärtämiseen”. Hanke kuivuikin kasaan.

Televisioinnin alkuvaiheissa joulurauhan julistus taltioitiin yhdellä kameralla lähetysauton katolta. Kuva vuodelta 1986. Kuvaaja: Bo Stranden 1986. YLE Kuvapalvelu

Jätettyään Ylen vuonna 1997 Leo Lehdistö jatkoi joulurauhan julistuksen välittämistä oman tuotantoyhtiönsä kautta. Vain pari vuotta myöhemmin TV 1 ilmoitti, ettei sitä enää kiinnostanut jatkaa joulurauhaohjelman lähettämistä. Nyt Lehdistö kääntyi Turun kaupungin ja TV 2:n puoleen. Keskustelut etenivätkin hyvin ja TV 2 ilmoitti olevansa valmis viiden vuoden sopimukseen joulurauhan julistuksen ja jo muutaman kerran järjestetyn, Ekumeeninen Joulu Suomen Turussa -tilaisuuden lähettämisestä.

Pian tämän jälkeen asia sai uuden käänteen: Yle ja Turun kaupunki pääsivät sopimukseen televisioinnin jatkosta. Sen mukaan TV 1 tulee sekä tuottamaan että välittämään molemmat tilaisuudet. Ensimmäistä kertaa Turulla oli mustaa valkoisella ja varmuus Ylen sitoutumisesta ohjelmien kehittämiseen ja markkinointiin, myös ulkomaille. Samalla sopimus sulki ulkopuolelle muut kanavat.

Joulurauhan julistuksen televisioinnissa Juhani Laven ja Jarmo Virmavirta olivat avainasemassa. Leo Lehdistö puolestaan pelasti eri tilanteissa sen jatkuvuuden. Lisäksi Lehdistöllä oli keskeinen rooli Ekumeeninen Joulu -ohjelmakokonaisuuden ideoinnissa ja toteutumisessa, jossa myös sekä Virmavirralla että pitkäaikaisella joulurauhan julistajalla Paavo Heinosella oli tärkeä osa.

Tähän mennessä julistusta on radiosta voitu seurata talvisodan joulua lukuun ottamatta joka joulu jo 88 vuoden ajan ja televisiostakin 41 vuotta. Joulurauhan julistus Vanhalla Suurtorilla ja ekumeeninen rauhanvetoomus -tapahtuma Turun Tuomiokirkossa ovat osaltaan luoneet positiivisista kuvaa Turusta. Näin saatua pr-arvoa voi vain arvailla.

Tapani Kunttu

Lähteet:

Kunttu, Tapani: Joulurauhan julistus – yhteinen kokemus. Teoksessa Joulurauha Suomen Turusta, Kuninkaanrauhasta ekumeeniseen rauhanvetoomukseen. Tapani Kunttu, Timo Soikkanen, Tarja Tuulikki Laaksonen. Keuruu 2015.

1600-luku, 1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Kupittaan terveellinen vesi

Kommentoi

Kupittaan lähteen vesi on ollut tunnettua parantavilta vaikutuksiltaan jo 1600-luvulta lähtien. Seuraavalta vuosisadalta lähtien terveyslähteen suosio kasvoi ja veden juojien määrä lisääntyi niin, että paikalle rakennettiin 1800-luvun alussa näyttävät kaivohuonerakennukset. Tämä laitos oli myös alkuna Kupittaan alueen nousulle Turun huvittelukeskukseksi 1800-luvulla.

Kuppis eller St.Henriks hälsokälla. Vasemmalla näkyy Kupittaan lähteen kaivohuone ja muut rakennukset kuuluvat kaivohuoneeseen. Johan Jakob Reinberg 1853. Atelier Alppila, valokuvaaja, Eemeli Reuna, valokuvaaja. Reprokuva: Eija Karnisto / Turun kaupunginmuseo.

*

Elias Tillandz (1640−1693) oli ensimmäinen varsinaisen lääketieteellisen koulutuksen saanut professori Turun akatemiassa.  Häntä pidetään myös Suomen kasvitieteen isänä. Hänen virkakaudellaan potilaiden hoitamista vaikeutti huomattavasti sairaalan puute. Turun raastuvassa käsiteltiin kesäkuussa 1691 Tillandzin pyyntöä saada pystyttää sauna Pyhän Henrikin eli Kupittaan lähteelle, jotta siellä voitaisiin hoitaa sairaita. Raati suostui tähän pyyntöön, minkä jälkeen Tillandz kokeili lähteen vettä useiden sairauksien hoidossa. 

Turun seudulla ja erityisesti saaristossa esiintyi tuolloin paljon spitaalia eli lepraa. Siksi Tillandz esitti, että lähteen viereen rakennettaisiin erityinen sairashuone sen selvittämiseksi, voitaisiinko spitaalisia parantaa siellä. Alueelle rakennettiin esimerkiksi suomalainen sauna, jossa oli myös amme kylpyjä varten. Lopuksi alueelle rakennettiin lauta-aita estämään lepraa sairastavien ja muiden potilaiden välinen kanssakäyminen.

Johannes Ekelund (1712/1713−1746) oli puolestaan ensimmäinen Turun akatemian lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistunut lääkäri ja lääketieteen tohtori. Hänet julistettiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1743. Opintojensa loppuvaiheessa Ekelund väitteli tohtoriksi puolustaen joulukuussa 1741 latinankielistä väitöskirjaa Examen Chymico-Medicum fontis soterii Kuppisensis. Tutkimuksessa kuvattiin Kupittaan terveyslähteen veden ominaisuuksia sekä niitä sairauksia, joiden hoidossa vettä oli käytetty menestyksekkäästi. 

*

Kupittaan prunni eli kaivo saavutti suosiota terveyslähteenä 1700-luvun kuluessa. Vuonna 1783 vuosittaisten vedenjuojien määräksi ilmoitettiin 100−150, ja esimerkiksi vuonna 1781 heitä oli 137. Tuolloin laitoksessa oli lähdesali, apteekkisali sekä huone köyhille ja sairaille juojille. Piha oli katettu, jotta vieraat eivät joutuisi käyskentelemään sateessa ja auringossa. Esimerkiksi vuonna 1797 Kupittaan juonti alkoi kesäkuussa ja köyhillä oli oltava papintodistus siitä, että he olivat sairaita ja varattomia. Vuonna 1822 kaivohuoneella ilmoitettiin olevan keittäjättären, joka valmisti vieraiden ruoan. Tuolloin kaivonjuojia oli vuosittain 180−220. 

Evert Julius Bonsdorff (1810−1898) oli aikansa merkittävimpiä lääkäreitä Suomessa. Bonsdorff toimi vuodesta 1853 Kupittaan terveyslähteen esimiehenä, ja hän korosti muodin mukaista vesiparannusta muun hoidon osana. Kupittaan terveyslähteellä toimi 1800-luvulta kaivomestari, joka johti veden juontia ja muuta siihen liittyvää oheistoimintaa. Vettä tuli juoda tiettyinä aikoina säännöllisesti tietty määrä, eikä miten sattui, jotta sen terveysvaikutuksista olisi ollut hyötyä. Jatkossa suositeltiin lämpimiä ja kylmiä kylpyjä saksalaisen Karlsbader-mallin mukaan. Tarjolla oli myös pullotettua vettä, jota vieraat saattoivat viedä mukanaan kotiin. Vuonna 1913 Kupittaan vesi tutkittiin Ruotsissa ja siinä oli runsaasti radiumia, jolla katsottiin olevan terveyttä edistävä vaikutus.

*

Kupittaanpuisto muokattiin vuonna 1820 kylpylävieraiden käveltäväksi. Vuonna 1824 sinne päätettiin rakentaa Charles Bassin upeat kaivohuonerakennukset. Se käsitti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla nykyisen puiston koillisosan, kylpylän alueen ja sitä ympäröivän pienen puistikon. Kupittaan puutarhakoulun toiminta alkoi alueella vuonna 1841 ja oppilaiden vastuulla oli hoitaa ympäröivää puistoa. Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun kulmassa sijaitsi Kupittaantori, jonka poikki johti kulku varsinaiseen puistoon. Tori uudistettiin 1880-luvulla, jolloin sinne istutettiin mm. vieläkin paikalla kasvava poppeli.

Kaivohuoneen vieraille oli tarjolla vuokrattavia hevosia terveysajeluihin. Puistossa järjestettiin myös konsertteja ja ilotulituksia. Vähitellen ravintolatoiminta ja erilaiset esitykset laajenivat Kupittaan muihinkin osiin, joihin perustettiin ravintoloita. 1800-luvulla Kupittaa oli Turun huvittelukeskus, jota voisi verrata Kööpenhaminan Tivoliin. Kupittaan kaivohuonetoiminta päättyi vuonna 1885, kun vanhin kylpylärakennus paloi ja toinen huutokaupattiin siirrettäväksi pois. Juhlasali säilyi käyttämättömänä talvisotaan asti, jolloin se paloi. Nykyisin paikalla on enää lähdepaviljonki.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Veli Pekka Toropainen 2023: Kansanparantajasta lääketieteen professoriin – Sairauksien parantajat ja sairaanhoidon organisointi 1600-luvun Turussa. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 2/2023. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126013. Luettu 18.11.2025.

1900-luku

Haaveet uimahallista kaatuivat moneen otteeseen

Kommentoi

Syyskuussa 1936 Lintulan taloon, osoitteessa Eerikinkatu 7, avautui lähes 600-paikkainen elokuvateatteri Kino-Palatsi. Se valmistui tiloihin, joihin piti alun perin valmistua Turun ensimmäinen uimahalli. Merkkitapahtuma tarkoittikin jälleen uutta takaiskua haaveille uimahallista, joita oli elätelty kaupungissa jo pitkään.

Uinti- ja kylpemismahdollisuuksien parantaminen oli Turun kaupungin urheilulautakunnan kokousten kestopuheenaihe 1920- ja 1930-luvuilla. Haave uimahallista tuli julkilausutuksi viimeistään 1927, kun Turun Työväen Uimarit laati asiasta esityksen kaupungille. Jo seuraavan vuoden tammikuussa Uusi Aura uutisoi suunnitelmista rakentaa Turkuun urheilu- ja voimistelutalo, johon sisältyi myös uimahalli. Rakennuksen paikaksi kaavailtiin Linnankatu 24:n tonttia.

Näihin aikoihin Turussa palveli kaksi uimalaitosta, Kupittaalla ja Yleisellä käytävällä eli Ruissalon kansanpuistossa. Ensisijaisesti uusi uimahalli olisi mahdollistanut ympärivuotisen uintiharrastuksen kaupunkilaisille. Kausiluontoisuuden ohella uimalaitosten ongelmiksi koettiin muun muassa ensin mainitun riittämätön hygieniataso ja jälkimmäisen sijainti kaukana kaupungista. 

Uimahallihanke yhdistyi osaksi valtakunnallista ja eurooppalaista kehitystä. Lehdistö kirjoitti ahkerasti Pohjoismaihin valmistuneista uimahalleista ja Keski-Euroopan uimahalleja käsitteli esimerkiksi Vietti Nykäsen vuonna 1926 julkaistu tutkielma Nykyaikaisia uimahalleja. Osana tätä kehitystä Helsingin Yrjönkadulle avautui Suomen ensimmäinen uimahalli kesäkuussa 1928.

Suunnitelmia Olavinpuiston uimahallista esiteltiin lehdistössä syksyllä 1929. Uusi Aura 8.9.1929.

Kunnallinen uimahallihanke ei kuitenkaan edennyt Turussa. Sen seurauksena myös yksityiset tahot pyrkivät vastaamaan kaupunkilaisten huutavaan tarpeeseen. Asunto-osakeyhtiö Olavinpuiston yhteyteen suunniteltiin uimahallia vuosikymmenen taitteessa, mutta hanke kariutui yhtiön taloudellisten epäselvyyksien vuoksi.

Vaikka Uittamon uimalaitos valmistui kesäksi 1930, pyrkimykset uimahallin aikaansaamiseksi jatkuivat. Seuraavaksi sitä yritettiin aikaansaada asunto-osakeyhtiö Lintulan yhteyteen Eerikinkadulle. Rakennukseen sijoitettiin myös tennishalli, joka vihittiin käyttöön marraskuussa 1931. Uima-allas ehdittiin jopa valaa, mutta talousvaikeudet pysäyttivät uimahallin rakennustyöt tälläkin kertaa.

Kaupungilta anottiin avustusta uimahallin loppuunsaattamiseksi, mutta toimenpiteisiin ei ryhdytty. Rakennustyömaa oli pysähdyksissä seuraavat neljä vuotta, kunnes tilat päätettiin muuttaa elokuvateatteriksi. Kino-Palatsin tilojen suunnittelusta vastasi arkkitehti Erik Bryggman, joka oli osaltaan ratkaisemassa Turun uimahallikysymystä lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Kaupungin ensimmäinen uimahalli valmistui Bryggmanin suunnitteleman Ylioppilastalo A:n yhteyteen vuonna 1954.

Joonas Kananen

Lähteet:

Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1932 & 1933-1941.
Turun Sanomat, 9.6.1931, nro 151, 1.
Turunmaa 4.3.1930, nro 52, s. 1.
Uusi Aura, 26.1.1928, nro 24, 5.
Uusi Aura, 8.9.1929, nro 244, 4.
Uusi Aura, 3.12.1930, nro 328, 8.
Uusi Aura, 30.9.1936, nro 264, 4.

1900-luku

Turun lähiöostareiden helmiä

Kommentoi

Suomen suurissa kaupungeissa ja myös Turussa on harvinaistuva rakennustyyppi, joka on katoamassa vaivihkaa: vanhuuden kynnykselle ehtineet lähiöostarit. Lähiöostareiden alamäki alkoi jo lama-aikana 1990-luvulla, ja nykyään niitä kuihduttaa entisestään vähittäiskaupan yltyvä keskittyminen suuryksiköihin. 

Suikkilan 1. ostari vuonna 2006. Kuva: Maarit Lassila, Turun kaupunginmuseo.

Turun ensimmäinen lähiöostari rakennettiin 1950-luvun lopulla Patterinhakaan, mutta lähiöostarien varsinaista kultakautta oli 1960-luku. Tuolloin kaikkiin uusiin lähiöihin rakennettiin basaarityyppiset lättähattuostarit, joihin alueen palvelut keskittyivät. 

Turussa on monia upeita lähiöostareita, joita uhkaa purkaminen. Ja osa on jo purettu. Esimerkiksi tunnetun arkkitehdin Pekka Pitkäsen suunnittelema Suikkilan 1. ostoskeskus on purku-uhan alla. Sen arkkitehtoninen arvo on kiistaton – rakennus on maan 1960-luvun kaupallisen arkkitehtuurin upeimpia. Toistaiseksi turvassa olevista esimerkeistä voisi nostaa esiin Varissuon ostarin, joka oli aikanaan Suomen ensimmäinen tien yläpuolelle rakennettu ostoskeskus.

Lähiöostareiden arvo ei ole vain arkkitehtuurissa. Ne antavat ja voivat antaa toimintamahdollisuuksia sellaisille toimijoille, joilla ei ole mahdollisuuksia vuokrata tilaa kliinisistä kehäteiden varsille pystytetyistä komplekseista kuten Myllystä. Lisäksi ostarin on alkuaan suunniteltu käveltävyyden ja autotta saavutettavuuden lähtökohdista. Helsingissä on useita esimerkkejä renessanssin kokeneista ostoskeskuksista, esimerkkien ääripäinä Munkkivuoren ostari sekä Kontulan ostari. 

Ostareita voisi hyvin peilata kauppahallien alhoon. Turun kauppahallin purkamista suunniteltiin 1950-luvulla, koska se katsottiin aikansa eläneeksi. Tuolloin vähän vajaan 60 vuoden ikään ehtinyttä aikansa ostoskeskusta pidettiin kulahtaneena. Onneksi se säilyi, sillä nykyään kauppahalli on turkulaisten rakastama ostos- ja lounaspaikka. Purkuaikeiden aikaan kauppahalli oli samanikäinen kuin turkulaisostarit nyt.

Kadonneita lähiöostareita tullaan vielä kaipaamaan. Niitä tulisikin suojella ja vaalia nyt, kun se on yhä mahdollista. Samaan aikaan kun olisi tehtävä liikenteellisiä toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja väestön ylipaino Suomessa yltyy, maankäytössä keskitetään kaupallisia palveluita kauas asutuksesta vahvistaen autonormatiivista elämäntapaa. 

Panu Savolainen