Aihearkisto: 1900-luku

1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Turun vanhat ampumaradat

Kommentoi

Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.

Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.

Ruotsinkielinen lehti-ilmoitus, ilmoituksen vasemmassa yläkulmassa piirroskuva miehestä ampumassa pyöreään tauluun.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.

Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä). 

Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.

Mustavalkoinen valokuva makaavista miehistä ampumassa kivääreillä maavallin takana. Ampujien takana kaksi seisaallaan seuraavaa miestä, taustalla näkyy laudoista rakennettu puuvaja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.

Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.

Riku Kauhanen

Lähteet: 

Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.

Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.

Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.

Länsisuomen Työmies 9.3.1901.

Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.

Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.

Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923

Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.

Åbo Underrättelser 11.05.1874.

1900-luku

Elävien kuvien Phoenix

Kommentoi

Torin laidalla sijainnut Phoenix muistetaan Turun yliopiston ensimmäisenä päärakennuksena. Se purettiin vuonna 1959 sen jälkeen, kun yliopisto oli siirtynyt nykyaikaisempiin tiloihin. Suurimman osan historiastaan Phoenix palveli kuitenkin kokonaan muissa tehtävissä: ennen akateemista aikaansa se ehti olla yli 40 vuotta huvielämän keskus, hotelli, kokouspaikka, ravintola, konserttitila – ja elokuvateatteri.

Hotelli Phoenix vuonna 1908. Kuva: M. L. Carstens, Museovirasto.

Axel ja Hjalmar Kumlienin suunnittelema Hotelli Phoenix valmistui vuonna 1878. Sadan huoneen majatalo oli loistelias ja yltäkylläinen. Alkuvaikeuksien jälkeen hotellitoiminta vakiintui, ja rakennus tunnettiin kautta maan. Kun Arvid Järnefeltin romaanissa Veljekset (1900) päähenkilöihin lukeutuva Henrik saapuu Turkuun, hän ei voi vastustaa kiusausta vaan ottaa ”kolmen markan huoneen” kuuluisasta hotellista. Hän asettuu taloksi, kiillotuttaa saappaansa ja harjauttaa vaatteensa ennen peseytymistään ”hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla”. Huoneessa on jopa ”jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaessa pulpahti esille”.

Hotellitoiminnan ohessa Phoenix tarjosi paikan huvituksille. Kun elävät kuvat alkoivat yleistyä 1800-luvun lopulla, näytöksiä järjestettiin kaikenlaisissa tiloissa ravintoloista sirkusmaneeseihin. Ennen elokuvateattereiden aikaa kiertelevät esittäjät kulkivat paikkakunnalta toiselle liikkuvaa kuvaa esittelemässä. Turun ensimmäisen elokuvanäytöksen järjesti ruotsalainen insinööri Herman von Bardach maaliskuussa 1897. Uusi Aura -lehden ilmoituksessa todettiin 7. maaliskuuta, että insinööri järjestäisi kaksi ”kinematograafi-näytäntöä” Phoenixin ravintolasalissa. Istumapaikan sai markalla, ja seisomaan pääsi 50 pennin hintaan. Ajan tavan mukaan esitys koostui lyhyistä, korkeintaan muutaman minuutin mittaisista teoksista. Ohjelmistossa oli muun muassa kohtaus tsaari Nikolai II:n kruunajaisista (1896), todennäköisesti ranskalaisen Camille Cerfin kuvaamana.

Phoenixin esityksestä on säilynyt poikkeuksellinen aikalaistodistus. Västra Finland -lehden nimimerkki K. B. oli päässyt ylimääräiseen kutsunäytäntöön ja ihastunut kuvien luonnollisuuteen, katujen vilinään, uimarantojen elämänmenoon, aaltojen keinuntaan ja moneen muuhun ihmeellisyyteen. Kirjoittaja pohtii, että kohta jo svekomaanien ja fennomaanien riitely jää taakse, kun yleisöllä on mahdollisuus nähdä, millaista on elämä suuressa maailmassa.

”Maailmallisuus” eläviin kuviin liittyikin, eikä ihme, että Priman taloon vuonna 1905 syntynyt Turun ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri sai nimen Maailman ympäri.

Elokuvateatteri Arkadian mainos. Kuva: Åbo Underrättelser 24.12.1909/Kansalliskirjasto.

Elokuvaesitykset jatkuivat tulevina vuosina myös Phoenixissa. Tapaninpäivänä 1909 avasi ovensa elokuvateatteri Arkadia, jonka sisäänkäynti oli Aurakadun puolella. Entistä ravintolasalia koristivat komeat öljyvärimaalaukset. Lehtitietojen mukaan Arkadia oli ”Turun uusin ja kodikkain biografiteatteri”. Näytäntöjen aikana kuultiin säestystä ”Blüthner-flyygelillä”, ja yleisöä viihdytti Hans Burmesterin orkesteri, toisinaan puhallinorkesteri. Näytäntöjä oli arkisin klo 16–22, pyhäpäivisin klo 15–23.

Tapani Maskulan haastattelema elokuva-alan veteraani Eino Näre muisteli 1960-luvulla, että Arkadiassa huomiota herätti kookas, musta ovimies, joka oli pukeutunut pitkään, punaiseen takkiin: ”Itse ohjelma käsitti kuusi tai seitsemän noin kymmenen minuutin pituista filminpätkää. Joka osan jälkeen vahtimestari kuulutti ovelta seuraavan jakson otsakkeen, pianisti löi soittimestaan mahtavat alkusoinnut ja ohjelma jatkui mielestäni perin jännittävänä.”

Arkadia-teatterin omistaja oli rouva Lucie Widell. Tosin sosialistinen Arbetet-lehti epäili häntä poliisikomisario Enbergin bulvaaniksi. Teatteri vaihtoi omistajaa jo vuonna 1911, sillä kilpailu oli ankaraa. Vuonna 1912 salin hankki paroni Hjalmar Stackelberg, joka remontoi sen perusteellisesti. Uusi lämmitysjärjestelmä ja ilmastointi eivät kuitenkaan auttaneet. Lopulta, tammikuussa 1913, koko teatterin kalustus huutokaupattiin, mukaan lukien kinematografilaitteet, matot, tuolit ja seinien öljyvärimaalaukset.

Arkadia sulki ovensa, mutta seuraelämän keskipisteenä Phoenx säilyi. Entiseen elokuvasaliin avattiin kahvila, ja syksyllä 1913 Phoenixin valtasi kansainvälinen suosikkitanssi, tango, jota turkulainen yleisö pääsi ihastelemaan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Arkadia-teatterin mainos, Sosialisti 24.12.1909.
Arvid Järnefelt: Veljekset. Otava, Helsinki 1900.
Herman von Bardachin esityksen mainos, Uusi Aura 7.3.1897.
K. B.: ”Bref från Åbo”, Västra Finland 13.3.1897.
”Polisteatern”, Arbetet 7.1.1910.
Tapani Maskula: ”Turkulaisia eläviä kuvia”, Studio 7, Elokuvan vuosikirja 1961–1962. Suomen Elokuva-arkisto, Helsinki 1963.
Hannu Salmi: ”Elävien kuvien Phoenix”, Turun Sanomat 15.2.2020.

1900-luku

Suomen ensimmäinen rakennussuojelulista

Kommentoi

Turun tauti on yksi ikävimmistä asioista, joista Turku on kotimaassa tullut kuuluisaksi. Alkujaan sanaparilla viitattiin korruptioon, eli rakennusliikkeiden ja paikallispoliitikkojen tekemiin sopimuksiin, jotka mahdollistivat Turun keskustassa laajamittaisen purkuaallon 1960- ja 1970-luvuilla. Sittemmin käsite on alkanut viitata yleisesti vanhojen rakennusten purkamiseen. 

Turkua voidaan kuitenkin pitää myös rakennussuojeluajatusten suomalaisena kehtona, sillä vuonna 1955, purkuvimman ollessa vasta aluillaan, Turun historiallisen museon johtaja Irja Sahlberg sekä amanuenssi Carl Jacob Gardberg laativat museolautakunnan puolesta listan kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, joita olisi syytä varjella purkamiselta. Lista oli tiettävästi ensimmäinen Suomessa laadittu suojelulista. 

C. J. Gardbergin vuonna 1958 ottama kuva Piispankadulta, jonka puuempireriviä yritti suojelulistallakin puolustaa. Lopulta rivistä purettiin kuitenkin kaikki paitsi lähimpänä tuomiokirkkoa olevat rakennukset. Kuva: Carl Jacob Gardberg/Turun kaupunginmuseo.

Gardberg muisteli myöhemmin kaupunginjohtaja Kalervo Pellisen suhtautuneen listaan vihamielisesti ja syyttäneen museolautakuntaa halusta suojella puolen kaupunkia. Gardbergin arvion mukaan suojeltaviksi esitettyjen kohteiden tontit kattoivat todellisuudessa noin neljä prosenttia Turun ruutukaava-alueesta ja lista käsitti vain osan sittemmin arvokkaiksi mielletyistä rakennuksista. 

Listan 68 kohteesta purettiin 26 rakennusta sen laatimista seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Gardberg luonnehti jälkeenpäin monia näistä niin arvokkaiksi, ettei niitä myöhempinä vuosikymmeninä enää missään nimessä olisi hävitetty.

Vuosikymmeniä myöhemmin Gardberg kommentoi vuoden 1955 suojelulistaa itsekriittisesti. Siihen oli kelpuutettu vain rakennuksia ajalta ennen Turun paloa tai välittömästi sitä seuraavalta ajalta. Suojeluajattelu oli ottanut listan laatimisen jälkeisinä vuosikymmeninä suuria harppauksia. Yksittäisten rakennusmuistomerkkien vaalimisesta oli siirrytty suurempien kokonaisuuksien suojeluun. Tämän myötä myös ajatus suojelulistoista tuntui vanhentuneelta.

Vuoden 1955 listallakin oli silti yhtä rakennusta suurempia kokonaisuuksia. Listalta löytyivät nimittäin esimerkiksi Piispankadun puuempiretalot, jotka muodostivat yhtenäisen, tuomiokirkolta alkavan rivin. Tämä pitkä talorivi ei kuitenkaan säästynyt. Se purettiin, lukuun ottamatta kirkkoa lähimpänä sijaitsevia rakennuksia. 

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Gardberg, C. J. (1993). Byggnadssydd i Åbo på 1950-talet. Teoksessa M. Kairamo, M. Mattinen & S. Joutsalmi (toim.), Rakennettu aika. ICOMOSin Suomen osasto 25 vuotta. Helsinki: ICOMOS, Suomen osasto.

Gardberg, C. J. (1980). Skyddet av den bebyggda miljön. Teoksessa K. Mikkola (toim.), Genius loci. Otto-I. Meurmanin 90-vuotisjuhlakirja 4.6.1980. Helsinki: Rakennuskirja Oy.

Gardberg, C. J. (1977). Rakennetun miljöön suojelu. Suomen Turku 1977(4), 11–13.

Lahtinen, Rauno (2013). Turun puretut talot. Viides painos, ensimmäinen lisätty painos. Turku: Sammakko.

Männistö-Funk, Tiina (2022). Vanha kaupunki tuhon valossa: Carl Jacob Gardberg ja rakennussuojelu Turussa. Yhdyskuntasuunnittelu 60 (3), 50–70.

1900-luku

Kun tulevaisuus on hämärän peitossa

Kommentoi

Maija Rajainen kirjoitti 4.9.1944 Turussa kirjettä saadakseen ohjeita esimieheltään Pentti Renvallilta. Rajaisen elämässä ei tuolla hetkellä ollut juuri selkeitä kiintopisteitä. Kirjoituspäivänä astui Suomen puolelta voimaan jatkosodan päättänyt aselepo. Rajaiselle sodan päättyminen tiesi koko elämän asettamista uuteen järjestykseen. Hänellä oli virka Terijoen lyseon historian ja yhteiskuntaopin opettajana, mutta Terijoki ja siellä sijainnut koti olivat nyt Neuvostoliiton hallitsemalla alueella ja lukio toimi Lahdessa. Rajaisen aviomies Sergei oli vielä armeijan palveluksessa. Turkuun Rajaisen oli tuonut hänen sota-aikana eri jaksoissa tekemänsä työ Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan sotasaalisarkiston palveluksessa. 

Turun maakunta-arkiston tutkijasali kuvattuna 8.2.1944, puoli vuotta ennen kuin Rajainen tuli Turkuun jatkamaan töitään. Kuva: Turun kaupunginmuseo RF020107.

Sotasaalisarkiston varsinainen toiminta oli päättynyt suomalaisten poistumiseen Petroskoista 21.6.1944, mutta Rajainen teki vielä Suomen kulttuurirahaston apurahalla tutkimusta Pentti Renvallin projektissa, jonka tarkoituksena oli tutkia Neuvosto-Karjalan historiaa sotasaalisarkistoon koottujen aineistojen pohjalta. Rajaisen kirje Renvallille avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, millaista oli elää hetkessä, jolloin kaikki oli muutoksessa ja tulevaisuuden näkymät hämärän peitossa.

Rajainen oli lähdössä hoitamaan siviiliasioitaan ja kysyi Renvallin mielipidettä, pitäisikö matka pitää mahdollisimman lyhyenä ja jatkaa töitä niin kauan kuin niiden teko oli mahdollista. Rajaisen huoli perustui siihen, että hänen Turun maakunta-arkistossa käyttämänsä sotasaalisarkiston kokoelmat oli koottu miehitetystä Neuvosto-Karjalasta. Rajainen oletti aivan oikein, että odotettavissa olevan rauhan ehdoissa olisi myös niiden palauttaminen takaisin Neuvostoliittoon.

Rajainen oli väitellyt Vanhan Suomen normaalikouluista, ja nyt hänen oli tarkoitus tutkia kouluoloja Neuvosto-Karjalassa. Jos sotasaalisarkiston kokoelmat palautettaisiin Neuvostoliittoon, hänellä ei olisi enää tarvitsemiaan lähteitä käytössä, vaan hänen tulisi kirjoittaa muistiinpanojensa pohjalta.

Toisaalta Rajainen kyseenalaisti koko tekemänsä työn mielekkyyden. Hän kirjoitti Renvallille olevansa pessimisti ja olettavansa, että, jos suhteet Neuvostoliittoon järjestyvät ”ystävälliselle kannalle”, ei kukaan painaisi Suomessa kirjaa, joka hänen lähteidensä perusteella oli syntymässä, vaikka hän miten yrittäisi katsoa asioita Neuvostoliiton kannalta, koska ”puolueetonta tiedettä ei naapurien käsityksen mukaan kerta kaikkiaan ole olemassa ja arkistolähteisiin pohjaava objektiivinen esitys on vielä suurempi pahan tahdon ilmaus kuin konsanaan esim. subjektiiviset muistelmateokset”.  

Jälkikäteen katsottuna Rajaisen analyysi tilanteesta osui hyvin oikeaan. Vaikka myös Renvallin vastauskirjeen arvelu siitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hyvät välit olisivat vain väliaikaisia, piti paikkansa, se ei johtanut tilanteeseen, jossa miehitysaikana sotasaaliiksi otettujen aineistojen perusteella tehtyä tutkimusta Neuvosto-Karjalan kouluista olisi ollut mahdollista julkaista. 

Liisa Vuonokari-Bomström

Lähteet:

Vuonokari-Bomström Liisa: Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941-1944 Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941–1944 – UTUPub

1900-luku

Sirkkalan kasarmin ammutut punavangit

Kommentoi

Sisällissodan (27.1.–15.5.1918) aikana ja sen päätyttyä valkoiset perustivat eri puolille Suomea lukuisia vankileirejä, joissa pidettiin kymmeniä tuhansia hävinneen osapuolen edustajia eli punaisia vankeina. Teloitusten lisäksi nälkä ja sairaudet surmasivat tuhansia vankeja. Osa leireistä sai erityisen julman maineen, kuten Lahden Hennala tai Tammisaari. 

Joissakin vankileireissä taas kuolleisuus ja julmuudet olivat harvinaisia, ja yksi näistä oli Turun Sirkkalan kasarmeille huhtikuussa 1918 perustettu Turun Sotavankileiri. Ennen tätä kasarmit olivat Venäjän armeijan käytössä. Leirin hyvämaineisuus johtui pääasiassa siitä, että vartijat olivat Kakolan ammattimaisia vanginvartijoita, ja leirin komentaja Albert Arhenius oli aidosti kiinnostunut vankien hyvinvoinnista. Kuolleisuudessa suurin piikki syntyi, kun Hämeenlinnasta siirrettiin lakkautetun leirin heikkokuntoisia vankeja Sirkkalaan.

Sirkkalan kasarmeilla surmatuista punavangeista liikkuu erilaisia kertomuksia. Erään tarinan mukaan punaisten murhaaman miehen kaksospojat tulivat Sirkkalan leirille ja nylkivät sekä paloittelivat isänsä surmaajan Sirkkalan kellareissa. Tyypillisten kauhutarinoiden lisäksi on paljon kertomuksia siitä, että Sirkkalassa olisi ammuttu yhdestä kolmeen vankia. Virallisesti varmaa tietoa on kahdesta tapauksesta, joissa vartijat ampuivat vankeja. Valtiopäiville jätettiin vuonna 1919 ilmoitus, jonka mukaan leiristä karannut vanki olisi saanut ”asianmukaisen tuomion toisille varoitukseksi”, mutta tavanomainen rangaistus pakoyrityksestä Turussa oli eristysselli, ei teloitus.

Turun Sotavankileirillä 30.5.1918 ammuttu punavanki Kaarlo Vihma. Virallisten raporttien  mukaan Vihma herjasi ikkunasta kierroksella ollutta vartijaa, joka ampui tämän varoitusten jälkeen. Kuva: Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Ensimmäisessä varmassa tapauksessa mynämäkeläinen mäkitupalainen Kaarlo Vihma (1894–1918) oli kertoman mukaan herjannut 30.5.1918 ikkunasta vanginvartija Asplundia, joka seisoi kadulla vartioimassa. Kun Vihma ei Asplundin kehotuksista huolimatta suostunut poistumaan ikkunan äärestä, ampui vartija Vihman. Demokraatissa julkaistun kuolinilmoituksen mukaan Vihma ”ammuttiin 30.5.1918 Turun vankileirillä”.

Toisessa tapauksessa vangit olivat ryhtyneet varastamaan ruokaa vankilarakennuksen alakerrassa sijaitsevasta varastohuoneesta ikkunoiden kautta. Vanginvartija oli ampunut 8.8.1918 varoituslaukauksen, jolloin raportin mukaan ”luoti vahingossa sattui lentämään ulos ikkunasta, sattuen Tuusulasta kotoisin olevan, tänne Hämeenlinnasta tuodun kuritushuonevangin Jalmari Frantsilan vatsaan.” Frantsila ei kuollut heti vammoihin, vaan vasta 16.9.1918 sairaalassa. On epäselvää, olivatko syynä haavat vai sairaus, koska hänen kerrottiin olevan toipumassa vammoista. Tiedoissa on tässä kohtaa pieni hämäävä yksityiskohta: Turun Sotavankileiri oli 15.9.1918 eli juuri edellisenä päivänä muuttunut nimeltään Turun pakkotyölaitokseksi, joten Frantsilaa ammuttiin Sotavankileirin vankina, mutta hän menehtyi pakkotyölaitoksen alaisuudessa. Ilmeisesti tämä sekaannus leirin terminologiassa on saanut aikaiseksi väitteen kolmesta leirillä ammutusta vangista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Demokraatti 18.10.1919, s. 2.

Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Pöytäkirjat/Valtiopäivät, 1.4.1919, nro I istunnot 1-53, s. 280.

Turun yliopisto, Folkloristiikan oppiaine. Sirkkala 1918–2018: Vankileiristä muistin paikaksi ja kulttuuriperintökohteeksi -hankkeen aineistot

1900-luku

Mauno Koiviston väitöskirja Turun satamasta

Kommentoi

Mauno Koivisto, Suomen tasavallan myöhempi presidentti, väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Turun yliopistosta vuonna 1956. Koiviston väitöskirja  Sosiaaliset suhteet Turun satamassa käsitteli 1950-luvun alkupuolen Turun sataman monimutkaisia sosiaalisia suhteita ja satamassa tapahtunutta sosiaalista kehitystä. Koivisto oli nuorena miehenä ollut apupoikana Crichton-Vulcanin Turun telakalla, ja hän toimi myöhemmin ahtaajana Turun satamassa. Hän oli itse osallistunut sosiaalidemokraattien puolella Turun sataman kiivaaseen kamppailuun ammattiliittojen välillä. Hän toimi jonkin aikaa Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948.

Mauno Koivisto väitöstilaisuudessaan 13.9.1956. Kuva: Wikimedia Commons.

Satamatyö oli ruumiillisesti erittäin vaativaa sekä kuluttavaa, koska se tehtiin pitkälti lihasvoimin. Työ oli myös epävarmaa urakkaluonteisuutensa vuoksi. Satamatyöntekijöiden sosiaaliset olot olivat usein heikot, ja ne rinnastettiin tehdastyöläisten oloihin. Satamatyöntekijät olivat harjoittaneet yhdistystoimintaa ja osuuskuntatoimintaa Turussa 1890-luvulta alkaen kohentaakseen sosiaalisia olojaan vaihtelevin tuloksin. Ahtausliikkeet vastustivat järjestötoimintaa ja käyttivät lakonmurtajia työntekijöiden lakkoilua vastaan. Järjestötoiminta oli työntekijöiden kannalta vaarallista, koska se saattoi helposti johtaa työpaikan menetykseen. Vuonna 1945 solmittiin työehtosopimus, joka antoi työntekijöiden järjestöille aikaisempaa enemmän valtaa. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä käytiin ankaraa kilpailua ammattiliittojen hallitsemisesta, minkä vuoksi lakkoja ja muita levottomuuksia oli paljon. Puoluepolitiikka oli juurtunut tiukasti sataman sosiaalisiin suhteisiin.

Koiviston väitöskirja on sosiologinen tutkimus, joka edusti 1950-luvulla uusine metodeineen uraauurtavaa empiirisen sosiologian tutkimusta. Erona muihin sen aikaisiin sosiologisiin tutkimuksiin Koiviston väitöskirjassa on selkeä historiallinen näkökulma, kun hän kartoittaa Turun satamatyön ja ammattiliittotoiminnan historiaa taustana sen hetkiselle tilanteelle.

Koivisto pohti väitöskirjassaan sosiaalisten olojen vaikutusta Turun sataman levottomuuksiin. Koiviston mielestä ahtausliikkeiden tulisi ottaa suurempi vastuu satamatyöntekijöiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja panostettava siihen. Pyrkimykset parantaa satamatyöläisten sosiaalisia oloja olivatkin jo alkaneet tuottaa tulosta väitöskirjan julkaisun aikaan. Koivisto toteaa väitöskirjassaan omiin tutkimuksiinsa perustuen, että sosiaalisten olojen koheneminen lisäsi työntekijöiden yleistä tyytyväisyyttä. Satamatyöntekijöiden sosiaalisten olojen paranemiseen vaikutti esimerkiksi työntekijöiden mukavuutta varten rakennetun huoltorakennuksen valmistuminen.

Koiviston väitöstilaisuus oli merkittävä tapahtuma monille Turun sataman työntekijöille. Koivisto haastatteli väitöskirjaansa tehdessään kaikkia Turun satamassa vakinaisesti työskennelleitä kahteen kertaan. Väitöskirjaa myös ostettiin paljon Turun satamassa. Koiviston väitöskirjan ansiosta sataman olosuhteet saivat runsaasti julkista huomiota ja siinä esitetyt tulokset antoivat omalta osaltaan intoa Turun sataman ja myös muiden Suomen satamien sosiaalisten olojen parantamiseen.

Kevin Mårtensson

Lähteet:

Koivisto, Mauno: Sosiaaliset suhteet Turun Satamassa: sosiologinen tutkimus. Turun yliopisto, Turku 1956.

Turun sataman historia. Toim. Jussi T. Lappalainen. Turun Satama, Turku 1999.

1800-luku, 1900-luku

Pyöräillään Turkuun!

4 kommenttia

Turussa on todistettavasti pyöräilty nyt jo 140 vuoden ajan, sillä yksi Suomen ensimmäisistä pyöräilyseuroista, Åbo velocipedklubb, perustettiin täällä vuonna 1886. Mutta miten monia ihmisiä onkaan kaikkien näiden vuosien aikana mahtanut saapua Turkuun pyörällä? Eniten tänne on epäilemättä pyöräilty aivan lähialueilta, niin töihin tai kouluun kuin ostoksille ja vierailuillekin. Mutta moni on polkenut Turkuun myös paljon kauempaa.

Suurimman osan 1900-lukua oli tavallista kulkea polkupyörällä tarvittaessa pitkiäkin matkoja. Oma äitini oli niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa pyöräillyt yhden päivän aikana kotoaan Säkylän Iso-Vimmasta Jopolla Turkuun ilmoittautuakseen kesäyliopistoon matematiikan kurssille. Lapsena tämä tuntui minusta uskomattomalta uroteolta. Vastaavista, mutta huomattavasti vanhemmista, reissuista on tallella runsaasti mainintoja museovirastossa, missä säilytetään vuonna 1971 tehdyn polkupyöräkyselyn vastauksia. Poimittakoon siis sieltä joitain muistoja pyöräilemisestä Turkuun.

Kuvassa pyöräilyleirille osallistuvat lapset pitävät juomataukoa matkalla Keravalta Turkuun heinäkuussa 1985. Kuva: Keravan museopalvelut.

Turussa opiskelevat taittoivat usein kymmeniä kilometrejä hiekkateitä koulukaupungin ja kodin välillä polkien. Kyselyn vastaajissa on vauraiden maalaisperheiden poikia, jotka kertoivat käyneensä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana Turusta viikonloppuisin kotonaan esimerkiksi Mellilässä, Yläneellä ja Nousiaisissa. Polkupyörä oli niihin aikoihin kallis ja haluttu kulkuväline.

Vuonna 1911 syntynyt naispuolinen vastaaja muisteli saaneensa polkupyörän 1920-luvun alkupuolella siten, että kustansi itse puolet hinnasta keräämällä apilansiemeniä ja vanhemmat maksoivat loput. Hankkeessa auttoi isoveljen työpaikka turkulaisessa Merilän tehtaassa, joka oli perustettu vuonna 1904 Suomen ensimmäiseksi polkupyörätehtaaksi. Vastaaja kävi Turussa oppikoulua ja tarvitsi pyörää pistäytyäkseen kotonaan Liedossa. Hän muistelee pyörän olleen näillä matkoilla kuin lastattu kameli: molemmissa ohjaustangoissa oli suuri kassi ja tarakalla vielä perunasäkki. 

Polkupyörä ei silti ollut pelkästään hyötyä varten, vaan se oli myös tärkeä seuraelämän välikappale. Vuonna 1907 syntynyt vastaaja muisteli nuorten käyneen hänen kotipaikkakunnaltaan Huittisista tanssimassa jopa Turussa asti pyörällä. Piioilla ei pyöriä ollut, mutta he saattoivat saada kyydin jonkun nuoren miehen polkupyörän putken päällä.

Vuonna 1898 syntynyt maanviljelijän poika muisteli ensimmäisen maailmansodan aikana kotoaan 170 kilometrin päästä Turkuun tekemäänsä pyöräretkeä, jonka varrella hän muun muassa pysähtyi virkistämään itseään kestikievarissa Piikkiössä. Missään urheiluvaatteissa hän ei toki ollut matkalla, vaan villaisessa tweed-puvussa. Reissun ikimuistoisin hetki liittyikin pukuun ja ajan tieoloihin: 

”Muistan kun saavuin Turkuun, ja istuin Braahen puistossa, ihaillen tuomiokirkkoo, silmäni osuivat siniseen seviottipukuuni se olikin muuttunut harmaaksi. Hien kostuttamaan pukuun oli tarttunut hienoo hiekkaa ja pölyä, joka ei paljon lähtenyt ennen kun kuivui.”

Oletko sinä joskus pyöräillyt Turkuun kaukaa? Voit kertoa siitä kommenteissa.

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Museoviraston keruuarkisto, Kysely 18, MV:K18.

1900-luku

Turkulaista poliisityötä vuonna 1916

Yksi kommentti

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Turun poliisilaitoksen käsittelyyn päätyi kahden miehen rikosasia. Etsivän osaston rikoskomisario Carl Welander kertoi raportissaan 26.10.1916 työmies Väinö Saarisen ja renki Kustaa Einar Leivon tapauksesta. Leivo ja Saarinen olivat jääneet kiinni jo 18. päivänä Liedon pitäjässä. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslia moitti kaksi päivää myöhemmin Liedon piirin virkaatekevää nimismiestä poliisitutkintopöytäkirjan puutteellisuudesta.

Tutkimuksiin Turussa sisältyi tietopyyntöjen lähettäminen puhelimitse 20.10. Asikkalaan Saarisen tapauksessa, 20.10. Laitilaan ja 23.10. Uudenkirkon piirin nimismiehelle Leivon tuntomerkkien varmentamiseksi. Kahden päivän päästä lääninhallituksen apukamreeri Kurt Egon Ramström vastaanotti konstaapeli Salosen sanelusta puhelinsanoman Uudenkirkon nimismiehenkonttorista, jossa kerrottiin Leivon tunnusmerkit ja ikä. Tämä kaikki johti Welanderin tutkimuksiin etsivässä osastossa kiinni otettujen miesten henkilöllisyyksien selvittämiseksi kuvernööri Eliel Ilmari Wuorisen välipäätöksellä 26.10.1916.

Rikoskomisarion kuulusteluissa selvisi seuraavat tiedot. Saarinen oli humalassa kadottanut oman matkapassinsa Liedossa ja kantanut erään Kaarle Perttulan työkirjaa, joka oli jäänyt hänen haltuunsa. Leivo taas oli tietoisesti esiintynyt Frans Arttur Heinisenä. Hän oli karannut palveluspaikastaan, ostanut matkapassin Heiniseltä yhdellä markalla ja antanut Liedon piirin nimismiehelle itsestään väärät tiedot peläten karkaamisensa seurauksia. Welanderin raportissa kuvailtiin myös miesten fyysisiä tunnusmerkkejä, kuten ruumiinrakennetta, partaa ja kasvojen muotoa. 

Laitilan nimismiehen myöntämä matkapassi Frans Arttur Heiniselle. Carl Welanderin lähettämät kaksi etsivää saivat asiakirjan haltuunsa Turun Humalistonkadun talossa N:o 15 sijaitsevasta paikanvälitysliikkeestä. K. E. Leivo oli jättänyt matkapassin liikkeeseen työnhakua varten. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916).  Kansallisarkisto, Turku. Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 22.5.2025.

Jotta voimme ymmärtää kiinni otettujen miesten tilannetta, esittelen jalkaväenkenraali Vladimir Nikolajevitš Gorbatovskin pakollisen määräyksen, joka muodosti oikeudellista pohjaa tapauksen käsittelemiseen rikosasiana. Määräys oli annettu heinäkuussa 1916.

Pakollisen määräyksen sisältö käsitteli henkilöiden liikkumista Suomen alueella ja liikkumiseen vaadittuja lupatodistuksia sekä nimesi vastuunalaiset viranomaiset liikkumiseen liittyvissä epäilyissä. Gorbatovskin määräys määritteli Suomen pitäjistä kielletyiksi sellaiset alueet, jotka kuuluivat maan- tai merenpuoleisella rajalla olevaan 15 kilometrin levyiseen alueeseen. Jos henkilö jäi kiinni ilman asianmukaista lupaa tai anoessaan lupaa väärillä tiedoilla, hänet karkotettiin kielletyltä alueelta ja saatettiin tuomita joko korkeintaan 8 000 markan sakkoon tai kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen asianomaisen kuvernöörin päätöksellä.

V. Saarinen ja K. E. Leivo tuomittiin 27.10.1916 sekä jalkaväenkenraali Gorbatovskin 15.6.1916 annetulla määräyksellä että Suomen kenraalikuvernöörin Frans Albert Aleksandrovitš Seynin 31. maaliskuuta vuonna 1915 annetun pakollisen määräyksen N:o 28 nojalla seuraaviin rangaistuksiin: Saarinen tuomittiin karkotettavaksi pois kielletyltä alueelta ja 40 markan sakkoon, joka on saattanut vastata 8 päivän vankeusrangaistusta, sillä päätöspöytäkirjassa on yhtäsuuruusmerkki rahasumman ja merkinnän 8p välillä. Leivo sai kolme kuukautta vankeutta. Saarisen ja Leivon tapaus on konkreettinen esimerkki esivallan tavoitteesta rajoittaa kansalaisten liikkumisvapautta. Se heijasteli samalla sotatilan vaikutusta kansalaisyhteiskuntaan. Kyse oli kahden suomalaisen siviilin tuomitsemista, ensimmäisen maailmansodan tilanteessa, oikeudellisiin rangaistuksiin kahden venäläisen sotilaan hallinnollisiin toimenpiteisiin pohjautuen.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Finlands Statskalender för året 1916. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag. Helsinki, 1915.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 15.08.1916, nro 188, s. 1 URL: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1296948?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.01.2026.

Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916). Kansallisarkisto, Turku.

1900-luku

Pommitusjälkiä Turun katukuvassa

Kommentoi

Tärkeänä vesiväylänä länteen Turku ja etenkin sen satama olivat toisessa maailmansodassa neuvostoilmavoimille tärkeä maali. Pommeja putosi eri puolille Turkua, ja monin paikoin ne aineellisten tuhojen lisäksi vaativat ihmisuhreja.  Kokonaisuudessaan Turkua pommitettiin ankarimmin talvisodassa kolmessa jaksossa: Ensimmäinen jakso oli 25.12.1939–4.1.1940, toinen jakso alkoi viikon päästä 12.1.–4.2. ja kolmas jakso oli 14.2.–9.3. Ainoastaan sääolosuhteet rajoittivat pommituslentoja. 

Mikäli Viipuria ei lasketa, oli Turku talvisodassa Suomen pommitetuin kaupunki. Pommitustuhoja esittelevistä kartoista huomaa hyvin, kuinka talvisodan pommimatot kulkevat kaakosta eli Viron suunnasta kohti luodetta. Pommikoneet ovat avanneet luukkunsa yleensä Aurajoen tai Kupittaankadun kohdalla.

Turun katukuvasta ohikulkijoille tutuimmat jäljet talvisodan pommituksista ovat ”mustana maanantaina” 29.1.1940 syntyneet, Postitalon kupeessa eli Eerikinkatu 25:n kohdalla olevat repeämät rakennuksen kivijalassa. Tapahtumista muistuttamassa on peräti kaksi kivilaattaa, joista ensimmäinen, vuonna 1986 asennettu laatta kertoo jälkien olevan talvisodan pommitusten perua. Vuonna 2011 täydennykseksi sen alle liitetty laatta kertoo myös uhrien lukumäärän: 29 ihmistä.

Pommituksen jälkiä on Postitalon lisäksi muuallakin Turussa. Mustana maanantaina Suomen Pankin edustalla kuoli kolme ihmistä, ja samalla pankin oven yläpuolella oleva kivinen Suomen leijona sai sirpaleista osumia. Haavoittunut leijona on yhä silpoutunut, mahdollisesti jätetty sellaiseksi tarkoituksella muistomerkiksi talvisodan murhenäytelmästä.

Pommitusjälkiä Puolalankatu 1:n sisäpihalle johtavassa käytävässä. Jäljet syntyivät ilmeisesti pommituksessa aamuyöllä 19.–20.2.1940. Kuva: Riku Kauhanen.

Mikaelinkirkon Sairashuoneenkadun puoleisissa portaissa on myös selkeästi havaittavissa talvisodan aikaisia pommitusjälkiä. Kadulle pudotettiin 2.2.1940 neljä pommia, jotka vaurioittivat asuinrakennusta Sairashuoneenkatu 18:ssa ja samassa pommituksessa Betelin lähetyskirkko (Yliopistonkatu 29) kärsi pieniä vaurioita. Kenties turkulaisille huomaamattomimmat jäljet ovat Puolalankatu 1:ssä, Sammontaloa vastapäätä olevassa rakennusten välisessä käytävässä, joka johtaa korttelin sisäpihalle. Kivijalka sai osumia neljä yötä jatkuneissa pommituksissa 17.–21.2.1940, todennäköisesti aamuyöllä 19.–20.2.

Turkua pommitettiin myös jatkosodassa. Erityisen ankarasti kärsi Betanian kirkon ympäristö Martissa. Kirkko tuhoutui pommituksissa jo talvisodassa 25. ja 27.12.1939, ja jatkosodan alussa neuvostokoneet muuttivat 26.6.1941 kaupunginosan liekkimereksi. Betanian kirkon raunioiden kohdalla (Itäinen Pitkäkatu 51) on pommitusten muistolaatta. Jatkosodan alun pommituksissa erityisen tärkeä maali oli jälleen Turun satama, jolloin Turun linnaan osui useampi pommi ja se kärsi pahoja vaurioita. Turun linnan viereisten puumakasiinien sisällä on yhä jälkiä näiden pommien sirpaleista, ja osa seinähirsien rei’istä voi olla peräisin näistä pommituksista.

Riku Kauhanen

SA-kuva Martin alueen pommitustuhoista kesäkuussa 1941. Kuva esittää aluetta Martinkirkosta länteen, Tapulikadun ja Vilhonkadun välistä korttelia. Neuvostokoneet pommittivat aluetta ankarasti 26.6.1941, mutta kuvausajankohdaksi on merkitty 25. päivä. Kuva: SA-kuva 20998.

Lähteet:

Hallanvaara, Lea-Kaarina. 1975. Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun historiallinen arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku: s. 257–322.

Penttilä, Eino. 1988. Turku talvi- ja jatkosodassa. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna

Pesonen, Aake. 1982. Tuli-iskuja taivaalle: ilmatorjuntajoukkojen taisteluista talvi- ja jatkosodassa. Karisto, Hämeenlinna

Raevuori, Antero. 2016. Tuho taivaalta: talvisodan pommitukset 1939–1940. Otavan Kirjapaino, Keuruu.

Hintsala, Kari. Pommeja Turkuun talvisodassa, http://kaponieeri.blogspot.fi/2016/01/pommeja-turkuun-talvisodassa.html

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.