Aivan vuoden 1900 viimeisinä viikkoina konttoristi Ellen Johanna Cajander ilmoitti maistraattiin ryhtyvänsä pitämään leipomoa Turussa. Toiminimi ”Uleåborgska hembageriet”, suomeksi Oulun tai Oululaisen kotileipomo, sai alkunsa Vartiovuorenkatu 1:ssä, mutta siirtyi pian osoitteeseen Birgerinkatu 12 B. Cajander, joka useimmiten mainoksissaan ja ilmoituksissaan esiintyi nimellä Elli, tarjoili leipomossaan ainakin monen sorttista pikkuleipää.
Elli Cajanderin konstailematon ilmoitus Åbo Tidningissä 5.3.1903.
Kotileipomon vaiheita voi jossain määrin seurata sanomalehdissä ilmestyneistä mainoksista ja ilmoituksista. Uleåborgska hembageriet piti Åbo Tidningissä vakituista mainospaikkaa vuosina 1901–1903, ja sen perusteella voi ainakin tietää yrityksen toimineen samassa osoitteessa. Muuten leipomon tai sen pitäjän arjesta on niukasti tietoa. Millaisia leipomuksia uunista vedettiin aamuisin? Kuka niistä nautti, oliko liikkeellä vakituisia kävijöitä? Palveliko Cajander itse asiakkaitaan, kiinnittikö joku hänen huomionsa muita enemmän?
Sen sanomalehdistä kuitenkin voi nähdä, että syyskuussa 1903 Cajanderin elämässä tapahtui suuria muutoksia. Uudessa Aurassa ilmoitettiin 20.9., että ”Oulun kotileipomon” toiminimellä jatkaisi vastaisuudessa Maria Cajander, Elli Cajanderin peruuttaessa sitä vastoin samalla nimellä tekemänsä elinkeinoilmoituksen. Jos joku lehden tilaaja ihmetteli moista käännettä, hän sai selvennystä asiantilaan pian, sillä 29.9. avioliittoon kuulutettujen listaa koristivat myös neiti Ellen Johanna Cajanderin ja hänen kihlattunsa lähetyssaarnaaja Heikki Saaren nimet.
Voi kenties olettaa, että Cajander ja Saari olivat kohdanneet tuolloin Turussa. Tai ehkä he olivat tunteneet jo pitkään. Ainakin pian avioliiton kuuluttamisen jälkeen marraskuussa Åbo Tidningin kaupungista pois matkustaneiden luettelossa oli myös Elli Cajander, jonka kerrottiin matkustavan Afrikkaan miehensä perässä. Tämä odotti siellä tulevaa vaimoaan. Niin turkulainen konttoristi, leipuriksi ryhtynyt Cajander jätti taakseen Oululaisen kotileipomon uunit. Naimisiin hän pääsi vuotta myöhemmin, Ontanangan lähetysasemalla.
Ilmoitukset Elli Cajanderin liike- ja avioelämästä päättyvät tähän. Seuraava tieto on hänen kuolemansa, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä kesäkuussa 1923. Sanomalehti-ilmoituksissa laskettuna hänen elämänsä mahtui vain muutamaan, mutta niiden kautta katsottuna jää eletty elämä näkymättömiin. Jääköön rakkaus ja elämän myöhemmät vaiheet leipurin ja lähetyssaarnaajan väliseksi asiaksi.
Rautatieyhteyksien sabotointi oli yksi suomalaisen jatkosodan (1941–1944) aikaisen maanalaisen vastarintaliikkeen näkyvimpiä tekoja Suomea ja sen armeijaa vastaan. Yleensä tosin sabotaasit epäonnistuivat, joko siksi että Valtion Rautateiden henkilökunta havaitsi kiskoille asennetut räjähteet ajoissa, tai koska improvisoidut räjähteet eivät toimineet tai tekivät vain vähän vahinkoa. Turun suunnalla toimiva huonekalukiillottaja Väinö Johannes Ketosen (1915–1944) kokoama ryhmä teki 1941 ja 1942 useampia iskuyrityksiä Pajun seisakkeen alueella Maariassa.
Vaatimaton ja miehittämätön Pajun seisake puuttuu useimmista aikalaiskartoista. Tässä se on karkeasti merkitty vuoden 1953 taloudelliseen karttaan. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhatkartat.fi.
Miehittämätön Pajun seisake Saramäen ja Jäkärlän (Maarian) välisellä Turun-Toijalan rataosuudella Moision kohdalla on nykyään hankala paikantaa. Aikalaislähteissä mainitaan sen sijainneen vaihtelevasti 5–10 kilometrin päässä Turusta, mutta karkeasti se oli nykyisen Niittykulmantien ylikulkukäytävän kohdalla. Seisake sai alkunsa, kun Maarian Maidonmyyntiosuuskunta anoi 13. lokakuuta 1936 sen rakentamista maidon kuljettamiseksi radan varresta. Rautatiehallitus antoi 1937 luvan rakentamiselle, kunhan osuuskunta vastasi maitolaiturin kustannuksista ja töistä. Maitokuljetukset hoidettiin yleensä aamuvarhaisella, mutta laiturin rakentaminen oli lähtökohta myös henkilöliikenteelle seisakkeelta, joka alkoi 10. maaliskuuta 1937. Paikalliset asukkaat toivoivat sittemmin useampia henkilöjunien vuoroja, mutta vain harva juna pysähtyi seisakkeelle matkustajia varten. Seisake jäi pois käytöstä 31. toukokuuta 1980.
GRK Infra Oyj:n raiteentukemiskone Pajun entisen seisakkeen kohdalla lähellä Niittykulmantien ylikäytävää. Kuva: Riku Kauhanen.
Seisakkeen alueella yritettiin sota-aikana useaan otteeseen sabotaasia. Ketonen oli onnistunut asentamaan 16. lokakuuta 1941 Pajun seisakkeen lähelle kiskon alle 2½ kilon edestä dynamiittia, joka räjähti tavarajunan ylittäessä kohdan. Tuolloin Turkuun matkalla olleen junan veturin oikeanpuoleinen ohjauspyörä vaurioitui ja kumpikin ohjauspyörä suistui raiteilta, mutta veturi vaunuineen pääsi syntyneen puolen metrin räjähdyksen synnyttämän aukon yli suistumatta raiteilta. Kuopalla oli syvyyttä vain 25 senttiä, mutta räjähdyksen voimasta radan viereiset lennätin- ja puhelinjohdot katkesivat.
Sabotaasista epäiltiin heti Ketosen porukkaa, eli niin sanottua Maskun metsäkaartia. Yksi näiden leiripaikoista oli sijainnut Maskussa, ja nykyisen lentokentän maastossa oli useita näiden jo kesällä 1941 valmistelemia korsuja. Samalla kohtaa Pajun pysäkkiä yritettiin räjäytystä 11. syyskuuta 1942, mutta tuolloin vain ratakisko rikkoutui. Kahta viikkoa myöhemmin 26. syyskuuta räjähti uudelleen, tällä kertaa kolme kilometriä Pajun pysäkiltä Turkuun päin Maarian ylikäytävän ja Räntämäen pysäkin välillä. Räjähdys vaurioitti rataa ja veturia. Sabotaaseja tai niiden yrityksiä tehtiin myös muilla Turun rataosuuksilla.
Sittemmin pidätysten myötä selvisi, että dynamiitin oli kuljettanut räjäytyspaikan lähelle turkulainen kommunisti Leo Virtanen kätköpaikkaan jo elokuussa 1941. Ketosen porukan jäsenten pidätykset loppukesällä viivästyttivät sabotaasien aloittamista. Ketonen itse jäi kiinni marraskuussa 1942 Kuralassa, ja hänet teloitettiin Oulussa maaliskuussa 1944.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Iltanen, Jussi. Radan Varrella: Suomen Rautatieliikennepaikat. Helsinki: Karttakeskus, 2009.
Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto 1395_1. Pääosaston tilannekatsaukset 1942–1945. Tilannekatsaus No 9. 17.10.1942. Syyskuulta 1942.
Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1478_1. Pääosaston salaiset tilannekatsaukset 1939–1945. Tilannekatsaus No 10. 20.11.1941. Lokakuulta 1941.
Rislakki, Jukka. Maan Alla: Vakoilua, Vastarintaa Ja Urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.
Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.
Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.
Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.
Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.
Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita.
Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.
Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.
Noora Viljamaa
Lähteet
Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.
Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.
Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.
Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki).
Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).
Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.
Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä. Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.
Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.
Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.
Puutori vuonna 1959. Kuvaaja: István Rácz. Museovirasto.
”Ns. mukavuusasioitten järjestelyä Turun kaupungissa ihmetteli ”kauhiast” muuan turkulainen, joka torin varrella sijaitsevan asuntonsa parvekeelta oli seuraillut torin tapahtumia juhannusaattona. Hän näet totesi, että torilla sijaitseva naisten mukavuuslaitos suljettiin jo klo 18 maissa. Kun linja-autot aina klo 22 saakka kuljettivat torilta juhannusjuhlille menijöitä.”
Näillä sanoilla kuvattiin tilannetta torin kulmalla juhannusaattoiltana Turun Sanomissa vuonna 1959. Kaunis kesäilta ja ei julkista vessaa saatavilla. Lähin käymälä on pitkän matkan päässä tai lukossa. Kuulostaako tutulta?
Julkiset käymälät eli ”mukavuuslaitokset” ovat jakaneet mielipiteitä niin menneisyydessä kuin nykyäänkin. Ne olivat 1940–1960-luvulla Turussa vielä näkyvämpi osa arkielämää, sillä kaupungissa elettiin ahtaasti ja kaikilla ei ollut omaa sisävessaa. Tällöin tie vei tarpeen vaatiessa usein julkisiin käymälöihin. Tuo kaikkia koskettava tarve vessassa käymiseen oli myös useiden kirjoitusten aihe aikakauden Turun Sanomissa.
Puuttuva ja kallis käymälä
Lainauksessa kuvattu käymälätilojen saatavuus ei ollut puheenaihe ainoastaan 1950-luvun Turussa, vaan Turun Sanomille lähetettiin pyyntöjä uusien mukavuuslaitosten perustamisesta myös 1940-luvulla. Vuonna 1943 toimitukselle valiteltiin käymälän puutetta Veistämöntorilla. Alueella kun liikkui paljon väkeä, mutta siellä ei ollut asianmukaista mukavuuslaitosta. Turun talonrakennustoimisto vastasi kirjoittajalle, että vessoja oli kaupungissa liian vähän, mutta niiden rakentaminen vaati aloitetta kaupunginhallitukselle. Kirjoittajan ongelmaan ei siis voitu vastata, sillä seuraavaa julkista käymälää suunniteltiin jutun mukaan Veistämöntorin sijaan Nummenmäelle.
Närkästystä kaupungissa herätti myös käytöstä poistettu käymälä. Vuonna 1953 kummastusta herätti muun muassa kauppahallin ulkopuolelta suljettu mukavuuslaitos. Turun Sanomat kertoi etenkin tavaraa kuljettavien liha- ja karjakauppiaiden olleen asiasta ihmeissään, sillä lähin vessa olisi ollut hallissa lukkojen takana. Matka kauppatorin ”hätää kärsivien konttoriin”, kuten juttu sen ilmaisi, olisi myös tarkoittanut kauppatavaroiden hylkäämistä työpäivän aikana.
Lehdessä nostettiin lisäksi esiin huolta käymälöiden hinnasta. Valituksen aihetta Turun kaupungin käymälöistä antoi vuonna 1949 se, että yleiset vessat eivät olleet naisille ja heidän kanssaan kulkeville pienille lapsille maksuttomia. Jokaisesta käynnistä naisille tarkoitetussa mukavuuslaitoksessa piti maksaa viisi markkaa. Julkisia käymälöitä koskevat maksut eivät tästä 1960-luvulle tultaessa halventuneet. Vuonna 1960 kaupungin kiinteistö- ja rakennuslautakunta ehdotti kauppatorin vessojen käyttömaksuksi 20 markkaa kerralta.
Turun kauppatorin rakennuksia pommituksen jälkeen 1940. Kuvassa etualalla näkyy kauppatorin yksikerroksiset kioski- ja käymälärakennukset. Kuvaaja: Yrjö Paldán, Turun kaupunginmuseo.
Kadonneita tavaroita ja varkauksia
Yksi aikakauden mukavuuslaitoksia koskeva teema Turun Sanomissa oli myös käymälöihin hukatut tavarat tai niiden anastaminen. Lehdessä etsittiin esimerkiksi 1940-luvulla Puutorin mukavuuslaitoksesta löytyneen tavarasäkin omistajaa ja haikailtiin linja-autoaseman vessaan kadonneen ilmapuolustussormuksen perään. Vuonna 1944 Aninkaistenkadun ja Eerikinkadun kulmauksessa olevaan pömpeliin kadonneen ”herrain sateenvarjon” löytäjälle tarjottiin myös hyvää palkkiota.
Käymälöihin hukattu tavara oli tavallisesti käsissä pidettävää ja helposti pudotettavaa. Jos tavara lähti liikenteeseen käymälöiden ulkopuolelta, oli se usein polkupyörä tai siihen kiinnitetty esine. Ympäristönä toimi kauppatori, jonka lähelle polkupyöriä parkkeerattiin. Esimerkiksi vuonna 1960 kerrottiin tapauksesta, jossa Kauppiaskadulle jätetyn pyörän ohjaustangosta oli varastettu rahasalkku sekä 61 700 markan edestä rahaa, kun salkun omistaja oli käynyt kauppatorin käymälässä. Samaisen mukavuuslaitoksen ulkopuolelta pitkäkyntisen matkaan lähti myös Turun Sanomien mukaan 8000 markan arvoinen polkupyörä vuonna 1957.
Luostarin Välikadulla ollut koulun käymälä, josta on päätyseinä jo purettu, 1954. Kuvaaja: Carl Jacob Gardberg, Turun kaupunginmuseo.
Purku-uhan alla oleva mukavuuslaitos
Huuhtelukäymälöiden yleistyessä ja vesijohtoverkoston rakentuessa julkisten käymälöiden käyttö väheni 1960- ja 1970-luvuilla. Niitä vaadittiin myös purettaviksi esimerkiksi hajuun ja epäsiistiin olemukseen vedoten. Esimerkiksi Kupittaan jalkapallostadionin lähellä olleesta vessasta kirjelmöitiin Turun Sanomille negatiiviseen sävyyn vuonna 1952. Kirjoittajan mukaan sen paikkaa piti siirtää, koska sen olemassaolon saattoi ”haistaa jo matkojen päästä”.
Lääninrakennustoimiston kerrottiin niin ikään vuonna 1959 pyytäneen Hämeenkadun pisoaarin poistamista, sillä sen paikka lääninhallituksen edessä oli heidän mielestään ”täysin sopimaton”. Katurakennusosasto hylkäsi anomuksen, koska julkisten käymälöiden määrä oli käymässä kaupungissa vähäiseksi.
Julkisten käymälöiden purkamisesta ja vähentymisestä koko Suomessa kertoo myös se, että sanan ”mukavuuslaitos” käyttö väheni yleisesti sanomalehdissä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Nykyään vanhoista käymälöistä Turussa jäljellä ovat esimerkiksi Puutorin Vessa ja Itäisellä Rantakadulla sijaitseva WC.
Jean Lukkarinen
Lähteet:
Lehtiartikkelit:
Talteenotettu. Turun Sanomat, 13.10.1940, nro 278, s. 11.
Kadonnut. Turun Sanomat, 01.06.1941, nro 145, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 23.02.1943, nro 52, s. 3.
Herrain sateenvarjo. Turun Sanomat, 05.11.1944, nro 300, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 05.06.1949, nro 131, s. 3.
Kupittaan jalkapallostadion kanadalaisen silmin nähtynä. Turun Sanomat, 09.07.1952, nro 181, s. 5.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 19.12.1953, nro 342, s. 6.
Juopunut tykkimies ajoi varastetulla autolla ojaan. Turun Sanomat, 26.11.1957, nro 320, s. 3.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 22.06.1959, nro 164, s. 4.
Hämeenkadun pisoaari jää paikoilleen. Turun Sanomat, 10.12.1959, nro 333, s. 11.
Varataan tontti itäharjulta. Turun Sanomat, 21.04.1960, nro 108, s. 10.
Varkauksia Turussa. Turun Sanomat, 26.05.1960, nro 142, s. 10.
Haku: ”Mukavuuslaitos”, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Haku tehty 1.6.2026.
Kirjallisuus:
Juuti, Petri S. & Wallenius J. Katri: Kaivot ja käymälät. Brief history of wells and toilets. KehräMedia Oy, Tampere 2005.
Hautanen, Tarja: Yksityistilaisuus. Turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa. Seta ry, Helsinki 2005.
Kudos Oy Silo tarjosi jälleenmyyjilleen valmiita piirroskuvia, joita myymälä saattoi käyttää omissa mainoksissaan. Muoti ja käytäntö -asiakaslehdessään yritys esitteli monia vaihtoehtoja, joista mainoskuvan saattoi valita. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1936.
Tampere tunnetaan tekstiiliteollisuudestaan, mutta niin vain Turustakin ponnistettiin 1900-luvun alussa useita alan yrityksiä Suomen kartalle. Heikki Kestilän vuonna 1911 perustama Suomen Pukimo valmisti alkuun miesten pukuja, myöhemmin myös naisten turkiksia, ja oli 1930-luvulla jo maan tuotteliaimpia laatuaan. Merkittävässä roolissa tehtaan sarjatuotannon kehittämisessä oli 1928 yrityksen toimitusjohtajaksi tullut August Laurén, joka samana vuonna perusti siinä sivussa trikoovaatetehtaan nimeltään Kudos Oy Silo. Laurén oli etevä liikemies, joka ideoi Kestilän ja Silon asiaa ajamaan yhteisen mainostoimiston nimeltä Ponsi Oy.
Kotiseuturakas turkulainen sonnustautui 1930-luvulla kiireestä kantapäähän oman kaupungin tehtaiden tuotantoon. Alimmaksi kerrokseksi saattoi vetää Silon tekosilkkikerraston, päälle talven viimoilta suojaamaan Kestilän Pukimon turkiksen. Laurénin luotsaamat yritykset tähtäsivät kuitenkin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle.
Markkinointipuhteissaan Kestilä ja Silo julkaisivat vuosina 1936–1938 tehtaiden jälleenmyyjille suunnattua lehteä Muoti ja käytäntö. Silon ja Kestilän strategia saada Suomi pukeutumaan turkulaiseen oli lehdessä selkeä. Yritysten oman mainospalvelun kautta jälleenmyyjille tehtiin helpoksi julkaista näyttäviä kuvareklaameja paikallisissa lehdissä. Muoti ja käytäntö sisälsi myös kattavasti ohjeita houkuttelevien näyteikkunoiden kokoamiselle, ja niihinkin sai tilata mainosmateriaaleja. Kauppiaiden tuli vain olla yhteydessä jompaankumpaan konttoriin ja pyytää kuvamatriisi käyttöönsä – se toimitettiin aivan ilmaiseksi, kunhan kaupan tosiaan oli Kestilää tai Siloa. Silon täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1938 Laurén nosti esille juuri mainonnan suunnitelmallisuuden ehtona sille, että Silo tunnettiin hyvin ympäri maan.
Ponsi Oy:n julkaisemassa Turun opaskartassa huomattiin mainita myös Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon sijainti kaupungissa. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1938.
Silon ja Kestilän sivussa ehdittiin mainostamaan välillä Turkuakin. Muodinja käytännön vuoden 1938 toisessa numerossa mainittu Ponsi Oy:n julkaisema mainoslehtinen Turusta sisälsi kartan, johon matkasuunnitelmaan lisättäväksi oli tuomiokirkon ja Turun linnan lisäksi merkitty Kestilän ja Silon tehtaat. ”Huomautamme näistä seikoista sen vuoksi, että kauppiaamme Turussa käydessään ovat tilaisuudessa lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin: historiarikas Turku on todellakin tutustumisen arvoinen. Toiseksi: samalla kertaa on erinomainen tilaisuus tehdä tutkimusretki Silon ja Kestilän tehtaisiin. Kauppiaan kannalta ottaen tällainen käynti on erittäin terveellinen.”
Terveellinen vaikuttaa olleen myös Turun, Kestilän ja Silon symbioosi – ainakin mainostuksen poikimien myyntien saralla.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti. 1936–1938.
Möttönen, Tuomas: Tienraivaajia ja jälleenrakentajia: suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen. Aviador, Helsinki 2023. 330–334.
Strandén, Merja: August Laurén. Työtä yhteiskunnan, kansallisen kulttuurin ja tieteen hyväksi. Turun museokeskuksen julkaisuja 64. Pekka Laurén & Turun museokeskus, Turku 2012.
Turun satama jatkosodan aikaan, suuri joukko vanhempia hyvästelemässä lappu kaulassa laivaan pääsyä odottavia lapsiaan. Jännittynyt ja samalla lohduton tunnelma – oli epävarmaa, milloin lapset näkisivät taas vanhempansa vai näkisivätkö enää koskaan. Pienimmät lapset eivät kunnolla ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, mutta etenkin aikuisille jäähyväiset olivat raastavat, vaikka he arvelivat, että näin oli parempi ja lapset pääsisivät nyt turvaan sodan kauhuilta.
Suomalaisia sotalapsia Turussa, kuvausvuosi tuntematon. Wikimedia Commons.
Kolmen turkulaislapsen, 9-vuotiaan Else-Majn, 7-vuotiaan Mikon ja 4-vuotiaan Helyn, maailma mullistui jatkosodan aikaan, kun he päätyivät siihen noin 80 000 lapsen joukkoon, joka siirrettiin vuosina 1939–1945 Suomesta naapurimaihin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan sotaa pakoon. Else-Maj, Mikko ja Hely lähetettiin kaikki laivalla, mahdollisesti tuhansia sotalapsia kuljettaneella S/S Arcturuksella, Turusta Ruotsiin, kuten valtaosa muistakin sotalapsista Norjan ja Tanskan jouduttua keväällä 1940 Saksan miehittämiksi.
Syyt lähettää lapsia Suomesta sotaa pakoon olivat moninaiset. Myös tämän blogitekstin päähenkilöillä tilanteet olivat erilaiset. Else-Majn perheen kotitalo tuhoutui juhannuksena 1941 maan tasalle jatkosodan aloittaneessa venäläisten suurpommituksessa, jonka tuhot niin Turussa kuin Helsingissä olivat suuret. Else-Majn autonkuljettajaisä työskenteli sodan aikana Crichton-Vulcanin asetehtaalla, joten hän sai vapautuksen rintamalta. Äiti ei siis jäänyt sodan alettua yksin huolehtimaan heidän ainoasta lapsestaan. Else-Maj oli kuitenkin itse halukas lähtemään Ruotsiin, ja ruotsinkielisenä sijoitusmaan kieli ei ollut samanlainen ongelma kuin monelle ainoastaan suomea puhuvalle lapselle. Marraskuussa 1941 vanhemmat hyvästelivät Else-Majn ja tämä aloitti matkansa meren yli Ruotsiin.
Mikon kotona oli jatkosodan syttymisen aikoihin viisi lasta, nuorin vasta 2-vuotias. Perheen isä oli kirvesmies ja ahtaaja, joka työskenteli jatkosodan aikana ilmatorjunnassa, äiti oli kotona. Monilapsisessa, köyhässä perheessä oli pulaa ruoasta ja vaatteista. Lisäksi yhdellä lapsista oli vaikea tuberkuloosi, mikä johti tilanteeseen, jossa äidin jaksaminen ja muiden lasten hyvinvointi olivat vaakalaudalla. Niinpä 7-vuotias Mikko matkusti Ruotsiin alkuvuodesta 1942 ja hänen 9-vuotias veljensä seurasi perässä hiukan myöhemmin. Myös veljesten kaksi muuta sisarusta lähetettiin vuonna 1944 joksikin aikaa sotalapsiksi.
Hely, nuorin tässä blogitekstissä esitellyistä lapsista, oli äitinsä kanssa sotaa paossa Ruotsissa eräässä lastenkodissa jo talvisodan aikana, mutta hänen ensimmäinen yksinäinen matkansa sotalapseksi Ruotsiin koitti 4-vuotiaana keväällä 1942. Helyn valajaisä oli Else-Majn isän tavoin sodan aikaan töissä asetehtaalla ja vapautettu rintamalta. Helyn perheeseen kuului myös häntä kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Kun jatkosodan aikana Helyn leikkikavereita samasta pihapiiristä alettiin lähettää sotalapsiksi, myös Hely esitti vanhemmilleen toiveen päästä Ruotsiin. Lapsen oma tahto yhdistettynä pulaan ravinnosta saivat lopulta Helynkin vanhemmat lähettämään pienen tyttönsä lahden taakse.
Kaikilla sotalapsilla sopeutuminen sijaiskoteihin Ruotsiin, puhumattakaan paluusta Suomeen sodan päätyttyä, ei sujunut ongelmitta. Else-Maj, Mikko ja Hely viihtyivät kuitenkin heidän ja sijaisvanhempien kotiin lähettämien kirjeiden perusteella hyvin sijoituspaikoissaan. Kotiin Turkuun he palasivat kaikki, monen muun sotalapsen tavoin, ensimmäisen kerran vuoden 1942 syksyllä asemasodan aikaan, ja lopullisesti vuoden 1945 aikana, jolloin Suomeen palautettiin noin 18 000 sotalasta valtaosan jäädessä vielä Ruotsiin. Palatessa tunteet olivat ristiriitaiset niin lapsilla, sijaisvanhemmilla kuin lapsensa pois lähettäneillä perheillä Suomessa. Maaliskuussa 1945 Helyn kasvattiäiti kuvasi tytön tuntemuksia kirjeessään Helyn vanhemmille näin:
”Själv är Hely som hemma här och glad så länge hon får stanna, men hon gläder sig också åt att få träffa Mamma[,] Pappa och Marja […]. Det säger hon alltid när vi talar om hemresan.” (A.M:n kirje T.M:lle 14.3.1945)
Perämäki, Anna-Leena: Kaksi kotia. Kolmen jatkosodan aikana Ruotsiin lähetetyn turkulaisen sotalapsen ja heidän kasvattivanhempiensa kokemuksia kirjeiden valossa vuosina 1941–1945. Kulttuurihistorian julkaisematon proseminaaritutkielma. Turun yliopisto 2004.
Knuutila, Jarmo & Levola, Kari: Sotalapsi ei unohda. Helsinki 2000.
Kovács, Magdolna (toim.): Olin sotalapsi. Turku 1995.
Turun yliopiston ylioppilaskunnalla (TYY) ja sen opiskelijoilla on ollut alusta lähtien vilkas ja säännönmukainen huvittelukulttuuri. Ylipäänsä ylioppilaat ovat olleet näkyvä osa kaupunkikulttuuria, johon he ovat jättäneet monia jälkiä. TYYn vuodesta 1922 alkanutta historiaa on kuitenkin valokuvattu varhaisvuosilta harvakseltaan erityisesti juhlakulttuurin näkökulmasta. Turun Ylioppilaslehden sivuilla on siitä välähdyksiä 1930-luvulta, mutta alkuperäiset kuvat eivät ole jääneet lehden tai ylioppilaskunnan arkistoihin.
Tästä syystä ilahduin, kun huomasin Turun kaupunginmuseon digitoineen yli neljäkymmentä valokuvaa TYYn 1930-luvulla järjestämistä erilaisista juhlista. Kuvat on ottanut Atelier Alppila -nimisen valokuvaamon yrittäjänä toiminut Eemeli Reuna, joka valokuvasi ylioppilaskunnan laskuun. Kuvia käytettiin esimerkiksi Turun Ylioppilaslehden kuvituksessa, mutta monikaan nyt digitoiduista kuvista ei päätynyt lehden sivuille. Valokuvaamonsa 1916 perustaneella Reunalla ei näytä olleen suoraa kytköstä ylioppilaskuntaan, vaan hurvittelevan nuorison kuvaaminen oli tilaustyö.
Valtaosa Reunan valokuvista on otettu sisätiloissa, mikä oli vielä tuolloin harvinaista. Ylioppilaskunnan juhlatilat olivat valaistuja, mutta samalla ilta-aikaan järjestettyinä kuitenkin vailla luonnonvaloa. Reuna käytti kuvissaan salamavalolamppuja, jotka olivat vielä 1930-luvun Suomessa varsin uutta teknologiaa. Kamerateknologia oli muutenkin edistynyt sisäkuvien näkökulmasta 1920- ja 1930-luvuilla. Objektiivit olivat aikaisempaa valovoimaisempia, sulkimet nopeampia ja filmit herkempiä.
Sisätiloissa otetut valokuvat jakautuvat karkeasti kahteen luokkaan: virallisluoteisempiin kuviin kunnan tapahtumista sekä tilannekuviin, joissa asetelmat ja ideat ovat kenties syntyneet illan aikana. Jälkimmäisissä kuvissa ihmiset istuvat yleensä pöytien ääressä, sohvilla tai muuten vaan poseerasivat spontaanin oloisesti Reunan kameralle. Virallisemmat poseerauskuvat taas henkivät tunnelmaa asialleen omistautuneista ylioppilaista.
Juhlakuvissa ihmiset olivat luonnollisesti iloisia ja tunnelma oli vapautunut. Valokuvissa esiintyvät naiset ja miehet olivat ylioppilaskunnan aktiiveja, mikä osaltaan selittää kuvissa pilkehtivää toverillisuutta. Osa kuvista on otettu ylioppilaskunnan tai maakuntakerhojen vuosijuhlissa tai muissa virallisemmissa tapahtumissa, osa taas naamiaisissa tai rapujuhlissa.
Toverillisuutta höystettiin 1930-luvulla jo avoimesti alkoholilla, toisin kuin vielä edellisellä vuosikymmenellä, jolloin alkoholitarjoilut piti pitää piilossa. Avoimen alkoholinkäytön ja tupakoinnin vastapainona ylioppilaskunnan piirissä toimi myös aktiivinen raittiusseura T.Y.R.Y., jonka tilaisuuksissa juotiin erityisesti piimää. Myös tällaisia hetkiä on tallentunut Reunan kameraan.
Artukka, Topi, Liisa Lalu, Otto Latva & Panu Savolainen: Tyylikkäät vuodet. Turun yliopiston ylioppilaskunta 100 vuotta. TYY, Turku 2022.
Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde. Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmista. Turun museokeskus, Turku 2016.
Männistö-Funk, Tiina: Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopisto, Turku 2014.
Eemeli Reunan valokuvia Turun kaupunginmuseon kokoelmista:
Kilpajuoksua Turun Urheilupuistossa 1914. Kuva: Lizzie ja August Blombergin kokoelma, Turun kaupunginmuseo, Finna.fi.
Helluntaiviikonloppu 1914 oli poikkeuksellinen. Aurinko helli yleisöä, joka oli kokoontunut Urheilupuistoon seuramaan I.F.K.:n kansallista urheilukilpailua. Kolmen päivän kuluessa kisattiin juoksu- ja kenttälajien lisäksi pyöräilyssä ja moottoripyöräilyssä. Kisoissa pelattiin myös jalkapallo-ottelu Helsingin ja Turun I.F.K:n välillä, vaikkakin Turun Sanomien toimittaja totesi sen tasosta, että ”huonompaa ottelua ei täälläkään juuri ole pelattu”. Urheilulajien joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten sadan jaardin juoksu.
Poikkeukselliseksi kisan teki nuori lahjakkuus, joka herätti kaikkien huomion sunnuntaina 31. toukokuuta. Kun lehdistössä muutoin lähinnä lueteltiin voittajat ja tulokset, kaikissa raporteissa kuvattiin sitä ylivoimaa, jolla 16-vuotias juoksijalupaus Paavo Nurmi oli voittanut alle 18-vuotiaiden 3000 metrin juoksun. Åbo Underrättelser kertoi, miten Nurmi karkasi toiseksi viimeisen kierroksen alussa joukosta hämmästyttävän kevyesti ja saavutti voiton muutaman kymmenen metrin erolla. Sosialisti-lehti kuvasi, miten ”Nurmi voitti juoksun aivan ylivoimaisesti pitkällä ja voimakkaalla loppupinnistyksellään”. Turun Sanomat korosti, miten Nurmen ”loppupinnistys oli aivan erikoinen”.
Paavo Nurmen 3000 m:n juoksua kuvattiin Turun Urheiluliiton lehdessä. Tekstissä juoksu on ajoitettu lauantaille 30.5., mutta se juostiin sunnuntaina 31.5.1914. Kuva: Kisa-Torvi 5/1914., Kansalliskirjasto.
Turun Urheiluliiton jäsenlehti Kisa-Torvi oli syystäkin ylpeä, sillä vuonna 1897 syntynyt Nurmi oli liittynyt Urheiluliittoon vasta aiemmin samana vuonna. ”Kunniata niitti 16-vuotias jäsenemme Paavo Nurmi”, lehti totesi ja jatkoi kuvaamalla, miten Nurmi oli tullut ”aivan leikitellen ensimmäisenä perille ajalla 10 min. 06,9 sek. joka vertailun vuoksi on ainoastaan 24,4 sek. huonompi piirin kevätjuhlassa samalla matkalla ’täysmittaisten’ juoksussa ensimmäiseksi saapuneen paimiolaisen A. Marttilan tulosta”.
Nurmen ylivoimaa osoitti se, että toiseksi tullut Fredrik Karlsson jäi viimeisillä kierroksilla lähes kymmenen sekuntia.
Kaikki tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Nurmi täytti 17 vuotta 13. kesäkuuta 1914. Ensimmäisen Suomen ennätyksensä hän juoksi Turussa vuonna 1920. Menestyksen vuodet olivat edessä.
Hannu Salmi
Lähteet:
”I.F.K.;n kilpailut”, Turun Sanomat 3.6.1914.
”I.F.K.:s stora idrottsfest”, Åbo Underrättelser 2.6.1914.
Suomenruotsalainen kirjailija Walentin Chorell (1912–1983) oli lähtöisin Turun kupeesta Nummenpakalta, josta hän tosin muutti varhain Helsinkiin. Tuottelias kirjailija julkaisi yli sata teosta proosaa, runoutta, kuunnelmia ja näytelmiä. Chorellista tuli nopeasti helsinkiläisten näyttämöiden lemmikki, jonka tie vei ruotsinkielisiltä estradeilta myös suomenkielisille.
Sotien jälkeen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen kaivattiin ihmisen sisäismaailmojen tulkitsijoita. Sellaiseksi Chorell tunnustettiin. Kirjailijaa kiitettiin ihmiskuvien kaksoisvalotuksesta, jolla hän kuroi yhteen hahmojensa myötätuntoa keräävän surkeuden ja avuttomuuden.
Kansallisteatterin apulaisjohtaja Jack Witikka ja Walentin Chorell. Kuva: Suomen Kuvalehti 17/1957, 21.
Häilyvien identiteettien kuvaajan tuotanto löysi paikkansa turkulaisilla näyttämöillä. Åbo Svenska Teater esitti kirjailijan esikoisnäytelmän vuonna 1950 ja vähän myöhemmin yksinäytöksisen kuvaelman nimeltä Haman. Vaikka Chorell tuli tunnetuksi hymyttömänä ihmisen rikkonaisuuden tulkitsijana, Turun Kaupunginteatteri esitteli hänet maaliskuussa 1957 komedialla Äidittömät, jossa dramaatikko kokeili absurdia huumoria.
Teatterinjohtaja Jouko Paavola kutsui esitystä varten ohjaajavierailulle Eine Laineen, joka mittavan teatteriuransa ohella oli tuttu radiosarja Suomisen perheen mummona. Eräs turkulaiskriitikko epäili, oliko viisasta esitellä Chorell kevyesti ja uhrata ohjaajavierailu komedian alttarille. Syy tähän oli kuitenkin ilmeinen. Jack Witikan ohjaama Äidittömät oli ollut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suurmenestys, joka oli tuohon mennessä myyty loppuun 60 kertaa. Hieman myöhäisempi Witikan ohjaama elokuvaversio ei yltänyt näyttämötulkinnan kaltaiseen menestykseen.
Turun Kaupunginteatterin Äidittömien pölvästit mammanpojat. Hemmo Airamo professorina ja Taito Mäkelä hänen poikanaan. Kuva teoksesta Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle.
Nykynäkökulmasta draaman juoni tuntuu asenteelliselta ja kömpelöltä. Keski-ikäinen miesprofessori ja hänen aikamiespoikansa havahtuvat siihen, että perheen laiminlyöty äiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Aikalaisyleisö näki asetelman viihdyttävänä, ja näytelmä saavutti suosiota myös Turussa. Turun Sanomien kriitikko Teppo Samooja tiivisti ensi-ilta-arvioonsa:
”Eine Laineen ohjaajavierailu oli täysi menestys. Hän oli saanut esitykseen erittäin osuvan sävyn, ryydittänyt sen räiskyvin älypanoksin, antanut tapahtumille pirteän temperamenttisen kulun sekä tavoittanut näytelmän huumorin aitona.”
Samooja osui oikeaan toppuutellessaan, että kokeilu farssilla merkitsi kirjailijalle ”lepotaukoa parempien töiden lomassa”. Turun Kaupunginteatteri jatkoi kirjailijan vakavalla tuotannolla. Vuoteen 1965 mennessä Kaupunginteatteri esitti Äidittömien jälkeen viisi Chorellin näytelmää. Sen jälkeen ihmismielen riitasointujen paikantaja katosi Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Seitsemänkymmentäluvulla kaikui moite, että kirjailijan töistä puuttui yhteiskunnallinen näkökulma. Ajat ja yleisön toiveet olivat muuttuneet, vaikka tarkkaan katsottaessa vähintään yhteiskuntaluokat teoksissa näkyivät.
Paavo Oinonen
Lähteet:
E–o L–n [Eino Lehtinen]: Äidittömät – Turun Kaupunginteatterissa. Uusi Päivä 3.3.1957.
Lindberg, Petter: Chorell, Walentin. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 14.5.2026].
T. S-ja [Teppo Samooja]: Walentin Chorell: Äidittömät. Turun Sanomat 3.3.1957.
Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.
