Olen naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri ja työskentelen TYKS:ssä raskaana olevien parissa 50 prosenttia työajastani. Työpisteeni vaihtelee jonkin verran päivästä toiseen, koska olemme päätyneet työkavereiden kanssa kiertävään työnjakoon. Vaihtoehtoisia työpisteitämme ovat synnytyssali, äitiyspoliklinikka ja raskaana olevien osasto, johon kuuluu myös toinen lapsivuodeosastoistamme. Kaikilla työpisteillä on omat hyvät ja haastavammat puolensa, mutta seuraavaksi kerron synnytyssalityöstä, jossa työ on erityisen vaihtelevaa, ennakoimatonta ja siksi kiinnostavaa.
Synnytys on luonnollinen tapahtuma, joka ei hyvin sujuessaan lääkäriä kaipaa. Rauhallisena päivänä salissa on pari tervettä uudelleensynnyttäjää, joiden synnytykset ovat käynnistyneet spontaanisti täysiaikaisina ja etenevät normaalisti. Lääkäriä saatetaan tarvita ehkä kohdunkaulan puudutukseen ja loppupäivän voi vaikka suunnitella seuraavalla viikolla pidettävää esitelmää, perehtyä synnytysopilliseen kirjallisuuteen tai käydä erikoistuvan lääkärin kanssa lävitse perätila- tai kaksossynnytyksen hoitoa. Useimpina päivinä kuitenkin hommia lääkärilläkin riittää, onhan sairaalassamme synnytyksiä n. 4000 vuodessa. Tavallisimpiin synnytyslääkärin töihin kuuluvat mm. päätös käynnistystavasta tai antibioottihoidon tarpeesta, lapsivesikalvojen puhkaisu, sikiön tarjonnan tarkistus, ennalta sovittu keisarileikkaus tai ehkä kevyt imukuppiulosautto ponnistusvaiheen pitkityttyä. Toki vastuullista ja tärkeää työtä, muttei erityisen jännittävää, kun päätöksiä ja toimenpiteitä ehtii rauhassa pohtia ja kokemusta on. Kaikki synnytyssalityötä tekevät tiedostavat kuitenkin alati, että rauhallinen tilanne voi äkisti muuttua ja siihen varaudutaan. Erityisesti päivystysaikaan tilanteiden kasautuminen on tavallista, kun miehitys tai ennemminkin naisitus on pienimmillään. Yhdessä synnytyshuoneessa sikiön sydänäänet laskevat, toisessa synnyttäneellä ilmenee runsas vuoto eikä istukka irtoa, kolmannessa ponnistaa äiti kaksosia ja poliklinikalla odottaa pari potilasta rauhallisemmissa merkeissä. Näissä tilanteissa kokeneenkin päivystäjän pulssi nousee väistämättä, vaikkei yhdelläkään äidillä tai lapsella loppujen lopuksi olisikaan hätää: uhkaavatkin tilanteet usein korjaantuvat spontaanisti tai kevyin, mutta rivakoin toimenpitein. Päivystävä lääkäri tuntee kuitenkin vastuunsa raskaana erityisesti aamuyöllä valitettavan lyhyestä, mutta syvästä unesta herätessään ja joutuessaan nopeaan päätöksentekoon ja melko usein myös toimenpidettä suorittamaan. Vaakakupissa on sekä äidin että lapsen terveys. Vastasyntyneellä on koko elämä edessään ja sen aloitukseen halutaan antaa mahdollisimman hyvät eväät. Synnytyssalityö on onneksi tiimityötä parhaimmillaan: niin kätilöt, lastenhoitajat kuin lääkärikollegatkin ovat alansa rautaisia ammattilaisia ja näyttöön perustuvia ohjeistuksia on tilanteeseen kuin tilanteeseen. Siksi perinataalikuolleisuus (kohtukuolemat 22 raskausviikon jälkeen + alle viikon iässä kuolleet vastasyntyneet) onkin Suomessa vain n. 5 tuhatta syntynyttä lasta kohti (5 ‰). Ei voi kieltää, ettemmekö kokisi onnistumisen tunnetta ja ylpeyttä, kun voimme edesauttaa taas yhden pienokaisen astumista maailmaan turvallisesti. Perheiden ilo on helppo jakaa. Työn palkitsevuus onkin se, mikä auttaa jaksamaan vastuuta, kiirettä ja unen puutetta.
Tutkimustyö on hyvää vastapainoa kiireiselle klinikkatyölle. Työ on omaehtoista ja vastuu luonteeltaan erilaista. Molemmat työt kuitenkin tukevat toisiaan eikä lääketiede edisty ilman tutkimustyötä. Näyttöön perustuvaa hoitoa on kehitettävä jatkuvasti, jotta äidit voisivat vielä entistä turvallisemmin olla raskaana ja synnyttää terveitä lapsia. Eikö olekin hienoa, että voimme olla mukana kehittämässä jotain uutta?

Outi Pellonperä