Kaikki kirjoittajan Toimittaja artikkelit

1700-luku, 1800-luku

Sankariämpäri

Kommentoi

“Paloämpäri, nahkainen; neljä sivukappaletta, yksi pohjakappale; suussa ja saumojen kohdalla nahkasuikaleiden peittämät kovikkeet, samoin pohjan sisässä ristinmuotoinen sellainen. Köysikannike.”

Paloämpäri löytyy Luostarinmäeltä, museon kirjapainosta. Se on museon tietojen mukaan ostettu 6.8.1937 antiikkikauppias Ståhlmanilta Turusta, ja sen kylkeen on valkoisella maalattu merkintä palvelupaikasta. 

Palontorjuntavälineitä Luostarinmäellä. Kuva: Johanna Viitaharju/Turun kaupunginmuseo, 2021. 

Missä kaikessa tämä esine on ollut mukana? Mitä se kertoisi, jos osaisi puhua?

Nahkainen paloämpäri on sen verran hyvin säilynyt, että tositoimiin se tuskin on koskaan päässyt. Se ja sen kaltaiset ovat kuitenkin olleet tärkeässä roolissa, kun turkulaiset ovat vuosisatojen aikana torjuneet tulipaloja, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Vuoden 1796 palovakuutusohjeistuksen mukaan jokaisessa vakuutetussa talossa piti olla kaksi käsiruiskua, kaksi palohakaa, kahdet tikapuut ja kaksi köysiluutaa sekä kaksi nahkasankoa ja muita astioita. Nahkasangot pysyivät käyttökelpoisina puisia paremmin, ja ne olivat myös puisia ämpäreitä kevyempiä ja kätevämpiä. Sangon pyöristetty pohja mahdollisti kontrolloidun vesivirran. 

Vettä piti saada palopaikalle mahdollisimman pian ja paljon. Luostarinmäellä ei ollut omia kaivoja, joten tulipaloihin varauduttiin keräämällä rännien avulla sadevettä tynnyreihin. Lähin yleinen kaivo oli kadulla Luostarimäen vieressä. 

Tulipalon sytyttyä sellaiset talonomistajat, joilla oli hevosia, velvoitettiin osallistumaan veden kuljetukseen. Muut kantoivat ämpäreillä ja saaveilla vettä palopaikalle ja muodostivat ämpäriketjuja.

Tietoja nahkaisen paloämpärin valmistajasta ei ole säilynyt, mutta sen tekeminen on vaatinut käsityöosaamista ja erilaisten materiaalien tuntemusta. Joissain nahkaämpäreissä kahva on punottu, toisissa on metalliosia.  Ämpäreitä ovat kenties valmistaneet suutarit, satulantekijät tai tynnyrintekijät sekä muut puuta ja metallia käsittelevät käsityöläiset. 

Ainakin jossain päin Eurooppaa nahkaämpäreiden tekeminen on kuulunut pyövelin velvollisuuksiin. Pyövelin toimeen kuului myös nylkeä raatoja, ja sen vuoksi heillä oli käytössään eläinten nahkoja, joista saattoi valmistaa ämpäreitäkin. 

Luostarinmäen nahkaisella paloämpärillä olisi monenlaista tarinoita kerrottavana: vuosien aikana se on tavannut lukuisia museovieraita opastetuilla kierroksilla. Kirjanpainaja ja muut museon työntekijät kertovat kävijöille Turun palosta ja siitä, miten liekkejä vastaan on taisteltu ämpärien, ruiskujen ja luutien voimin.

Pälvi Rantala

Lähteitä:

Luostarinmäen näyttelyteksti. 

Tiedonanto 6.11.2025. Susanna Lahtinen ja Maiju Tuisku, Turun kaupunginmuseo.

Dahlström, Svante: Turun palo 1827. Tutkimuksia Turun kaupungin rakennushistoriasta vuoteen 1843. Turun kaupungin historiallisen museon johtokunta 1930.

Kanto, Anneli: Pyöveli. Gummerus 2015.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022.

1900-luku

Housupukuinen nainen ja hamepukuinen mies Aurakadulla 1949

Kommentoi
Aurakadun ja Yliopistonkadun kulmaus Turussa 1936. Aarne Pietinen, Museovirasto, Historian kuvakokoelma. 

”Housumuoti” on alkanut vallata alaa Turun katukuvasta, kun ”miehiksi pukeutuneiden naisten” voi nähdä kulkevan pitkissä housuissaan pitkin Aurakatua. Näin kirjoittaa mielipidekirjoittaja Sosialisti-lehdessä vuonna 1949. 

Kirjoittajan mielestä housujen käyttö on sallittua, kunhan sillä ei korosteta ”erikoisesti” henkilön naisellisuutta. Muotivirtauksessa on kuitenkin hänestä yksi epäkohta, nimittäin se, että miehet eivät ole tasa-arvoisia pukeutumisen suhteen naisten kanssa. Kirjoittaja kysyykin hieman ironiseen sävyyn: 

”Mutta miten kävisi, jos miehetkin haluaisivat olla yhdenvertaisia naisten kanssa ja pukisivat päällensä naisten pukimet?”

Vaikka tekstistä on aistittavissa ironiaa, antaa se mahdollisuuden kurkistaa aikanaan naisille ja miehille sopivana pidetyn pukeutumisen rajoihin. Naisille sallittu vaatevalikoima laajeni Suomessa noin 1920-luvulta alkaen, kun pitkien housujen käyttö yleistyi vähitellen. Tuolloin naiset saivat käyttää housuja esimerkiksi hiihtäessä. Myös 1900-luvun alussa yleistyneet työ- ja virka-asut toivat lisää valikoimaa naisten pukeutumiseen. 

Housut saattoivat sopia aikalaisten mielestä naiselle työ- ja urheiluympäristössä käytettäviksi, mutta kaupungin keskustassa housuissa näyttäytymistä sopi vielä yhteiskunnan silmissä miettiä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Sosialistin mielipidekirjoittajan mukaan naisen ei 1940-luvun lopun Turussa sovi ”rehvastella” miesmäisessä työasussa julkisella paikalla.

Miesten ja naisten syysmuotia 1977. Kari Rainer Pulkkinen, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma. 

Miehille soveliaana pidetty vaaterepertuaari on taas monipuolistunut naisia hitaammin. 1960- ja 1970-luvulla etenkin nuorten muotiin tulivat aiempaa pidemmät hiukset, mutta miesten hameiden käyttö on puhuttanut pitkään. Esimerkiksi vielä 1990-luvun Helsingin Sanomissa on kirjoitettu ”valkotakkisten” tulevan paikalle, jos mies laittaa hameen päälleen. 

Miesten tiukoista pukeutumisraameista 1940-luvun lopun Turussa kertoo myös se, että Sosialistin kirjoittajan mukaan Aurakadulla liikkuva ”naiseksi pukeutunut mies” saattaisi tulla virkavallan pidättämäksi ja hänet olisi ”korjattava pois liikenteen häiritsijänä” ympärille kokoontuvan hämmästyneen väkijoukon vuoksi. 

Maininnat virkavallasta liittynevät siihen, että omalle sukupuolelle epätyypillisiksi katsottuihin vaatteisiin pukeutuminen saatettiin tulkita naamioitumiseksi, joka oli järjestyssääntöjen nojalla kiellettyä osassa Suomen kaupungeista. Ennen 1900-lukua sukupuolinormeja rikkovasta pukeutumisesta ongelmiin poliisin kanssa saattoivat joutua niin naisiksi kuin miehiksikin luetut henkilöt. 

Sosialisti-lehden kirjoitus kertoo kuitenkin yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta: naisten housujen käyttöä ei pidetty enää 1950-luvun vaihteen Turussa rangaistavana, vaikka sukupuolinormien rikkominen saattoikin jakaa mielipiteitä. Mieheyteen liittyvät lokerot ovat laajenneet sitäkin hitaammin. Vielä 2020-luvulla hametta käyttävää miestä on mediassa luonnehdittu harvinaiseksi, mutta yleistyväksi näyksi katukuvassamme.

Jean Lukkarinen

Lähteet: 

Housumuoti. Sosialisti, 15.05.1949, nro 109, s. 4.

Teinit eivät halua olla tuppisuita. Suomen Kuvalehti, 14.01.1967, nro 2, s. 28–31.

Miehet voisivat käyttää hametta tietyissä rajoissa. Helsingin Sanomat, 30.8.1997, https://www.hs.fi/suomi/art-2000003653421.html. 

Vierto, Tuija: Usva Kiuru, 18, on hameeseen pukeutuva mies, eikä hän ole ainoa: ”Mukava, käytännöllinen ja tyylikäs”. YLE 29.6.2023, https://yle.fi/a/74-20037186. 

Laine, Mio: ”Lieneekö tuo aprillinarrio wai pitkälle kehittyneen emansipatsioonin merkkiä wai muuta wallattomuutta.” Sukupuolen ilmaisun moninaisuus suomalaisissa sanomalehdissä 1868–1917. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2025.

Suhonen, Sami: Transsukupuolisuuden näkymätön historia. Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007.

Turunen, Arja: ”HAME, HOUSUT, HAMEHOUSUT! VAI MIKÄ ON TULEVAISUUTEMME?” Naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889–1945. Etnologian väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, 2011.

1600-luku

Vaara vaanii Aurajoessa

Kommentoi
Aurajoen vilkkaat rannat ovat olleet sekä siunaus kaupungille, että murhenäytelmien paikka yksilöille. Kuva Ossi Reuter, Turun kaupunginmuseo. Public domain.

Aurajoki – Turun joeksi 1600-luvulla kutsuttu – mahdollisti kaupungin olemassaolon, mutta se oli myös vaarallinen sen rannoilla liikkuville. Tavallisimmin jokeen päädyttiin vahingossa töitä tehdessä tai jäiden pettäessä, ”päänheikkoudessa”, humalassa tai tappelun tuoksinassa. Hukkuminen tutkittiin aina tarkoin oikeudessa, sillä onnettomuus tuli erottaa tahallisesta tai ”pään heikkoudessa” tehdystä teosta sekä tarkoituksellisesta itsemurhasta, sillä viimeksi mainittuja ei saanut haudata siunattuun maahan, mikäli he olivat olleet järjissään tehdessään tekonsa.

Vaimo Valborg Koukkar kertoi siten kesäkuussa 1670, että hän oli pudonnut saman päivän aamuna jokeen Taivassalon Olof Jakobssonin takia. Olof vastasi, ettei hän ollut syyllinen tapahtumaan, sillä hänen kalastusveneeseensä oli tungeksinut niin paljon väkeä, että se oli alkanut upota ja hänen oli ollut pakko työntää se irti rannasta. Valborg oli juuri tällöin astumassa alukseen, mutta putosikin vahingossa jokeen. Talollinen halusi antaa Valborgille omasta vapaasta tahdostaan keittokalan, ja Valborg tyytyi tähän.

Turun syysmarkkinoilla 1643 sattui käsirysy porvari Klemet Pålackin joen puoleisella vesiportilla Luostarikorttelissa. Eräs Sauvon talollinen Jöran oli ryypännyt veneessään joella portin alapuolella kolmen poikansa Erikin, Jöranin ja Johanin kanssa. Tappelun tuoksinassa pojista Johan Jöransson viskasi paikalle tulleen sauvolaisen laivamiehen Olof Erikssonin jokeen ja hyppäsi itse perässä tämän selkään uhaten hukuttaa miehen.

Säämiskäntekijämestari Simon Mattssonin poika Matthias Pitonius hukkui syksyllä 1695 Turun joen jäihin. Pitoniuksen kerrottiin huutaneen apua, ennen kuin hän joutui jään alle, joten kyse oli tuskin itsemurhasta. Lisäksi pormestari Berend Riggertsson, joka oli hänen naapurinsa, kertoi, että Pitonius oli elänyt hiljaista ja jumalista elämää ja käynyt ehtoollisella. Tämän perusteella raati antoi 7. toukokuuta 1696 isälle luvan haudata poikansa siunattuun maahan normaalein menoin.

Turun raastuvanoikeus suoritti marraskuussa 1677 kuolemansyyntutkimuksen. Porvari Sigfrid Hijdis oli löydetty hukkuneena joesta tiilisalin kohdalla. Hijdis oli ollut vetämässä Jöran Kopparin alusta ylös joesta muiden porvareiden kanssa. Kun he olivat tehneet sen, oli emäntä tarjonnut heille ruokaa ja olutta. Sigfrid oli tullut humalaan ja hänet oli ollut kannettava ulos. Sigfrid kulki yksin kadulla ja haukkui ihmisiä mennessään kelmeiksi ja varkaiksi. Oikeus ei asettanut ketään vastuuseen Sigfridin kuolemasta, mutta määräsi hänen ruumiinsa haudattavaksi kirkkomaan aidan ulkopuolelle. Humalassa hukkuminen kun katsottiin itse aiheutetuksi onnettomuudeksi ja kunniattomaksi kuolemaksi.

Itsemurhaajan ruumiiseen sen sijaan saivat koskea vain tehtävään määrätyt ihmiset, kuten Turun pyöveli. Linnan vahtimestari Anders Korp kertoi kesäkuussa 1688 lähettäneensä vartiosotilaan joidenkin vankien kanssa suorittamaan työtä kaupunkiin. Varkaudesta tuomittu vanki Simon Persson oli juossut rannassa olleiden tyhjien veneiden yli ja syöksynyt pää edellä jokeen. Kun Simon oli mennyt jokeen, oli vartija mennyt kysymään neuvoa pormestarilta. Tämä lähetti pyövelin etsimään ruumista. Simon olikin noussut tällä välin pintaan ja pyöveli kiskoi hänet maihin. Simonin veljelle Andersille lähetettiin sana, että hän hakisi veljensä ruumiin. Kun Anders vastasi, ettei hän ottaisi raatoa huolehdittavakseen, pudotti pyöveli sen takaisin jokeen ja sitoi kiinni paaluun, ettei se katoaisi. Oikeus totesi tuomiossaan, että Simon oli ollut järjissään hukuttautuessaan jokeen. Siksi hänen ruumiinsa tuli viedä metsään ja haudata sinne.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:44, 9.11.1677, 626−633; z:55, 16.6.1688, 429−432; z:63, 7.5.1696, 276−279; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:172, 11.9.1643, 125v-126; z:187, 2.6.1670, 214; z:196, 13.6.1688, 246−248.

1700-luku

Johan Sommar, 1700-luvun juopuneiden putkaroudari

Kommentoi

Henkilöhistoriallisen tutkimuksen merkkipaaluna voi pitää Alain Corbinin tutkimusta Le Monde retrouvé de Louis-François Pinagot (1998). Teos pohjautui Corbinin päätökseen kirjoittaa elämäkerta satunnaisesta historian henkilöstä, ja kohteeksi valikoitui – kuin silmät kiinni sormen osoittamana – puukenkien tekijä Louis-François Pinagot (1798–1876). Hänestä ei ollut juurikaan historiallisia lähteitä, mutta Corbin rekonstruoi hajanaisista fragmenteista maailman ja ajan hänen ympärilleen.

Corbinin tutkimus oli mielessäni, kun törmäsin väitöskirjaa tehdessä yli vuosikymmen sitten Johan Sommar -nimiseen kaupunginvahtiin (1721/22–1771). Kun luin kämnerinoikeuden pöytäkirjoja, hän oli toistuvasti esillä todistajan ominaisuudessa. Sommar kertoi tuomioistuimelle havaintojaan kaduilla ja kapakoissa pidättämiensä turkulaisten humalatilan asteesta, sillä näkyvä humalatila eli julkijuopumus oli tuolloin, ja itse asiassa 1960-luvulle asti, rikoslaissa.

Johan Sommar oli todistamassa muun muassa lokakuussa 1760. Sommar kollegoineen oli ottanut kiinni kaupungilla juovuksissa keppien kanssa riehuneita suutarioppipoikia. Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 2.10.1760. Kansallisarkisto.

Kiinnostuin kaupunginvahdista. Tuomioistuimen todistajankuvauksista piirtyi vähitellen esiin palasia persoonasta ja ihmisestä, josta ei ollut jäänyt kirjallisiin lähteisiin käytännössä mitään muita jälkiä. Sommar saattoi viedä pidättämilleen humalaisille putkaan kynttilän, syötävää ja juotavaa, mikä kertoo empaattisesta luonteesta.

Pohdin tuolloin vakavasti, että tekisin Sommarista elämäkerran Corbinin metodilla. Hänestä löytyi tuomioistuimen kirjauksien ohella vain maininta hautaamisesta ja kuolema punatautiin 49-vuotiaana vuonna 1771. Sommar oli naimisissa piian kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Jotain aikakauden oloista kertoo se, että heidän poikansa opiskeli Turun katedraalikoulussa ja Turun akatemiassa, ja suoritti sittemmin maanmittaritutkinnon. Perheessä ehkä nähtiin ja ymmärrettiin koulutuksen merkitys, jotta lasten ei tarvitsisi käyttää elämäänsä yöaikaiseen humalaisten roudailuun. 

Johan Sommarin elämä hukkuu historian hämärään, ja elämäkerta on toistaiseksi jäissä. Sitä saataneen odottaa vähintään vuosikymmeniä, sillä nyt on muuta tekemistä. 

Panu Savolainen

Kirjoittaja on Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin professori ja Turun yliopiston arkeologian ja historia-aineiden alumni.

1900-luku

Teppo Samooja, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Inkeriläissyntyinen Teppo Savolainen (1890–1978) kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lukiosta, mutta maisteriksi hän valmistui Turun yliopistosta. Sukunimi vaihtui sotien jälkeen Samoojaksi. 

Teppo Samoojasta kehittyi monipuolinen turkulainen kulttuurivaikuttaja. Vaikka varsinaisen päätyönsä hän teki Turun kaupunginkirjastossa, hänen harrastuneisuutensa ulottui aina sanomalehtityöstä järjestöaktiviteetteihin.

Turun kaupunginkirjaston johtaja Teppo Samooja. Kuva teoksesta Seppälä 1963, 131 (ei kuvaajatietoja).

Kun kolmekymppinen maisteri aloitti vuonna 1925 Turun kaupunginkirjaston varajohtajana, lainausmäärät ja lukuhalu olivat laskussa. Syiksi arvioitiin rauhaton ajanhenki ja jatsiajan huvit. Vuosikymmenen lopun pula-aika käänsi laitoksen käyttöasteen ylöspäin, kun turkulaisilta olettavasti jäi vähemmän rahaa maksullisiin rientoihin.

Sotien jälkeen kirjastolaitosta kehitettiin ja toimintamuodot monipuolistuivat. Vuosina 1928–1957 kirjastoa johtanut Samooja järjesti henkilökuntineen laajenevasti tapahtumia ja edusti kirjastoa julkisuudessa. Johtokunta hellitti kukkaronnyörejä ylimääräiseen: juhlittiin säännöllisesti kirjailijoiden merkkipäiviä musiikkiesitysten kera ja järjestettiin turkulaisten kirjailijoiden teosnäyttelyjä.

Päivätöidensä ohella Samooja avusti vuodesta 1919 lähtien sanomalehti Turun Sanomia. Hän oli lehden teatterikriitikko, joka paneutui työhönsä perinpohjaisesti ja ansaitsi turkulaisen teatteriväen arvostuksen. Tilaisuuden tullen ensi-iltojen vakiovieras saattoi pitää ennen esiripun avautumista tietoiskun illan teoksesta.

Kun porvarillisen ja työväenteatterin yhdistänyt kunnallinen kaupunginteatteri aloitti vuonna 1946, kaupungissa oli selkeästi yksi päänäyttämö.

Teatteriarvostelijan taidekäsitys oli ylevä. Samooja uskoi teatterin avartavan ihmisen näkökantoja, parantavan, lohduttavan ja sivistävän. Näin kriitikko hahmotti teatteria vuonna 1943 ilmestyneessä pienessä esseekokoelmassaan Teatteri, yleisö, arvostelu. Tilaa sai kirjoittajan oman ammattikunnan vastuun pohdinta: ”Julkinen sana on vaikutuksiltaan kauaskantoinen. Siksi arvostelijan on punnittava jokainen sanansa kultavaa’alla ennen kuin hän kirjoittaa sen paperille. Hänen tulee välttää väärää tuomiota kuin ruttoa [–].” Totuus piti kertoa mutta tekijöitä ymmärtäen, ajatteli Samooja.

Teppo Samooja linjasi taidekäsitystään vuoden 1943 esseekokoelmassaan.

Samooja oli yhdistysihminen ja taustavaikuttaja. Hän oli muun muassa Turun Taiteilijaseuran Teatterikerhon puheenjohtaja, Turun Kansallisen kirjakaupan johtokunnan jäsen ja toimi aktiivisesti kirjastoalan järjestöissä. Vannoutuneelta näyttämötaiteen ystävältä ilmestyi vuonna 1943 historiikki Turun teatteri 1918–1943, joka tiivisti kaupungin niin sanotun porvarillisen teatterin vaiheet.

Turun Sanomat uutisoi 21. toukokuuta 1958 Kilta-ravintolassa järjestetystä kirjastonjohtaja Teppo Samoojan jäähyväisjuhlasta, jolloin hänellä tuli täyteen 33 vuotta kaupungin palveluksessa. Puheissa muistettiin eläkkeelle siirtyvän päällikön intomielinen kulttuurityö ja kotikaupungin hengenelämään jättämä pysyvä jälki.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kirjastonjohtaja Teppo Samooja juhlinnan kohteena. Turun Sanomat, 22.05.1958, nro 136, s. 7. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Savolainen, Teppo: Teatteri, yleisö, arvostelu. Kustannusosakeyhtiö SMIA, Helsinki 1943.

Seppälä, Eila: Turun kaupunginkirjasto 1863–1963. Turun kaupunki, Turku 1963.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1900-luku

Nummenmäen kummitus

Kommentoi

Keskiviikkona 3. marraskuuta 1948 Turun Sanomien reportteri Matti Jämsä teki tutkimusmatkan Nummenmäelle. Toimittajaa oli pyydetty ottamaan selvää kummituksesta, joka oli häirinnyt elämää osoitteessa Peltotie 4. Kaksikerroksisessa omakotitalossa asui Kumlanderien kuusilapsinen perhe.

Kun Jämsä saapui paikalle, oli isäntä itse kotona ja totesi:

”Jo puolentoista kuukauden ajan ovat henget aktiivisesti kiusanneet meitä. Vintistä kuuluu kovaa kolinaa, koputuksia ja raskaita askelia. Väliin hakataan keittiön seiniin ja oveenkin.”

Kuva: Turun Sanomat 4.11.1948.

Kummittelu oli vilkkainta iltaseitsemän ja -kymmenen välillä, ja loka-marraskuun vaihteessa tätä oli tapahtunut päivittäin. Olipa kummitus näyttäytynytkin. Se oli 130–140 sentin korkuinen ”olento, jolla on hohtavan valkoinen pää ja joka on pukeutunut kireään, mustaan viittaan”. Jalat olivat kuin kurjella ja jalkaterät muistuttivat hevosen kavioita. Kädessään kummituksella oli ”eläimen suolta muistuttava esine, jota se huiskuttelee edessään”.

”Jumalan nimessä, mitä haette!” kertoi Kumlander huutaneensa, mutta kummitus oli vain katsonut pitkään ja poistunut.

Toimittajat päättivät tulla paikalle uudelleen illalla, kun alkoi hämärtää. Nummenmäkeläisiä kerääntyi Peltotielle seuraamaan tilanteen kehitystä, mutta mitään ei tapahtunut. Kummitus pysytteli piilossa.

Kuva: Kainuun Sanomat 7.11.1948.

Kun Jämsän kirjoitus – nimimerkillä Nalli – oli ilmestynyt Turun Sanomissa 4. marraskuuta, se levisi pian muihin lehtiin kautta maan, Helsingistä Kemiin ja Kokkolasta Mikkeliin. Pyhäinpäivän aikaan koko Suomi sai lukea Nummenmäen kummituksesta. Tarina jatkui seuraavien päivien lehdissä, joissa kerrottiin, miten ”henkitieteilijöitäkin” oli kutsuttu apuun pahoja henkiä karkottamaan.

Lopulta Kumlander teki rikosilmoituksen, ja jo 8. marraskuuta poliisi saapui paikalle tutkimaan tapausta. Uteliaisuus oli saanut turkulaiset liikkeelle sankoin joukoin, sillä lehtitietojen mukaan poliisi joutui raivaamaan tiensä ”läpi 300-henkisen yleisöjoukon”. Pitkään ei rikospoliisin tarvinnut työskennellä, kun selvisi, että – kuten Sosialisti-lehti raportoi –”’kummituksena’ on esiintynyt muudan Kumlanderin perheen läheinen naapuri, jolla ilmeisesti on jotain kaunaa Kumlandereja kohtaan”. Naapuri oli paitsi naamioitunut itse myös viritellyt naruja, joilla hän saattoi aiheuttaa kilinää ja kolinaa. Lehdistö lopetti uutisointinsa toteamalla lyhyesti: ”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

H. K.: ”Turun kummitusta katsomassa satoja ihmisiä ja poliiseja”, Jaakkiman Sanomat 10.11.1948.

Junttila, Veli: Suomi 1948/Nummenmäen kummitus. Turun Sanomat 1.11.1998.

”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana”, Sosialisti 9.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Etelä-Saimaa 5.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Kainuun Sanomat 7.11.1948.

”Kummitus Turussa”, Ylä-Vuoksi 6.11.1948.

Nalli: ” Nummenmäellä kummittelee vallan kamalasti”, Turun Sanomat 4.11.1948.

Nalli: ”Nummenmäen kummitus”, Turun Sanomat 5.11.1948.

”Nummenmäen ’kummitusjuttu’”, Turun Sanomat 7.11.1948.

”Turun kummitus mielikuvitusta”, Vaasa 13.11.1948.

1900-luku

Soikkokämmekkä, kenraali ja suomenkielinen yliopisto

Kommentoi

Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmiin kuuluu monia erikoisuuksia. Toisinaan itse kasvi ei ole niin erikoinen kuin sen tie Turkuun. Yksi tällainen on näyte numero 126178, soikkokämmekkä.

Yksi myöhemmän kenraaliluutnantti Lennart Oeschin Turun yliopistolle lahjoittamista ranskalaisista kasveista, soikkokämmekkä Turun kasvimuseossa. Kuva: Samuli Lehtonen/Turun yliopiston kasvimuseo.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Karl Lennart Oesch (1892–1978) oli Helsingissä tekemässä tutkintoa kasvitieteeseen. Hänen pro gradunsa homesienistä jäi kesken, kun jääkäriliike houkutti vuonna 1915 orastavan kasvitieteilijän lähtemään Saksaan. Sotatie toi Oeschin takaisin Suomeen helmikuussa 1918, ja hän jäi armeijan palvelukseen. Vuonna 1923 Oesch päätyi monen mutkan kautta Ranskaan, missä suomalaiset yleisesikuntaupseerit 1920-luvulla koulutettiin.

Samaan aikaan kun Oesch vaihtoi kasvit armeijan ohjesääntöihin, kuhisi suomenkielisessä yliopistomaailmassa. Vuonna 1896 perustettu Eläin- ja kasvitieteellinen yhdistys Vanamo järjestettiin 1919 uusilla säännöillä nimenomaan suomenkieliseksi yhdistykseksi, erotuksena ”ruotsinkieliseen” Societas pro Fauna et Flora Fennicaan (joka oli perustettu Turussa 1821). Lisäksi Suomen kansa puuhasi uutta yliopistoa Turkuun. Ensimmäinen täysin suomenkielinen yliopisto avattiin Turussa vuonna 1920. Sen tiedekunnat olivat humanistinen ja luonnontieteellinen.

Vanamo, joka oli vuosia kerännyt omia luonnontieteellisiä näytteitä, lahjoitti pian kirjastonsa ja kokoelmansa Turkuun. Uunituoreen yliopiston ja seuran suhde oli alusta alkaen läheinen. Esimerkiksi vuoden 1923 Vanamon vuosikokoukseen lähetettiin tervehdyssähke: ”Terwehdys taeaeltae uudesta suomalaisesta tieteenahjosta ja sen liepeiltae, huoltakaahan siellae Helsingissae lisaewaekeae suomalaisen luonnontieteen wiinamaekeen.”

Ranskassa opiskellessaan Oesch tutustui ranskalaiseen tykistöeversti Louis Verguiniin (1868–1936), joka Oeschin tavoin oli botanisti. Everstillä oli mittava kasvikokoelma, mutta tiettyjä näytteitä puuttui. Oesch lähetti vuonna 1925 Pariisista kirjeen vanhalle tutulleen Vanamon jäsenelle ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkolalle (1888–1942) ja selosti everstin toivetta: ”Hänen kiihkeänä toivomuksenaan oli kuitenkin saada joitakin häneltä puuttuvia pohjoisia lajeja, kuten Saxifraga nivalis (pahtarikko) ja S. hieracifolia (kuolanrikko).”

Vastineeksi lähetyksistä Oesch lupasi apua Turkuun: ”Minä puolestani koetan taas tehdä vastalahjan Turun Suomalaiselle Yliopistolle. Olen nimittäin jo viime kesän aikana koonnut noin 150 täkäläistä erikoisuutta ja tätä samaa aion jatkaa, mikäli mahdollista, vielä ensi kesänä. Kun palaan takaisin Suomeen, niin olen päättänyt, että ainakin 50 ranskalaista kasvilajia lahjoitan Turun Suomalaiselle Yliopistolle.” Sivistyneistön keskuudessa botanismi oli suosittua, ja siihen usein liittyvä kasvivaihto oli keino luoda tärkeitä suhteita.

Myöhemmin kenraaliksi ylenneen Oeschin lupaamia kasveja, kuten alussa mainittu soikkokämmekkä, päätyi Turun yliopistolle. Keräilypaikaksi on merkitty Ranskan Le Valdahon, vuonna 1907 perustettu armeijan tukikohta Sveitsin lähellä. Sattumalta soikkokämmekän tieteellinen nimi on Orchis militaris.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Kansalliskirjasto, Helsinki. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma. Linkola, Kaarlo. Coll. 132.8. Lennart Oeschin kirje Kaarlo Linkolalle 13.2.1925.

Kansalliskirjasto, Helsinki. Vanamo-seuran kokousten pöytäkirjat liitteineen v. 1923. Vanamoseuran vuosikokous 10.2.1923. Liite 2. Sähke Helsinki Turusta 287,35,10/2,12,24.

Määttä, Vesa. K.L. Oesch: ylivoimaa vastassa. Helsinki: Gummerus, 2015.

1800-luku

Kohtalokas merimatka Turusta 1817

Kommentoi
Nuori Adolf Ivar Arwidsson (1791–1858), Turun romantikkojen tehokas organisaattori. Åbo Akademin kuvakokoelmat.

”Kun pääsimme ulapalle, pohjoistuuli voimistui myrskynpuuskiksi”, kertoo Adolf Ivar Arwidsson merimatkastaan Pohjanlahdella. ”Pian tuuli heikkeni ja kääntyi muutaman piirun lännemmäksi. Tällä tavoin saimme kohta näkyviin Ruotsin majakat, mutta samalla taivas pimeni tuulensuunnassa. Kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota eikä tajunnut tätä ennusmerkkiä. Kello oli kolme iltapäivällä. Puhurit ujelsivat takiloissa, ja laivan keinunta aallokossa irrotti vanttien kiinnityshaan tyyrpuurin puolelta. Kun se oli saatu takaisin paikoilleen, hirmumyrsky syöksyi päällemme. – – – Siinä samassa isopurje mastoineen ja takiloineen huuhtoutui laidan yli. Masto pirstoutui noin kyynärän syvyydeltä kannen alapuolelta ja sen palaset sinkoutuivat korkealle ilmaan. Yleinen tyrmistys ja kauhu valtasi kaikkien mielet, ja katsoimme sanattomina toisiamme.”

Arwidsson ja muutamat hänen ystävistään, jotka kuuluivat jälkimaailman nimeämään Turun romantikkojen joukkoon, olivat Itämerellä tosipaikan edessä. He olivat lähteneet Turusta kohti Tukholmaa Aurora-aluksella syyskuun jälkipuolella 1817 tarkoituksenaan päästä Uppsalan yliopistoon opiskelemaan. Laivan nimi, ”aamurusko”, sopi hienosti romantiikan teemoihin. Alkumatka oli sujunut heikon tuulen takia hitaasti. Ahvenanmaalta lähdön jälkeen Aurora kulki jo ripeämmin, kunnes lokakuun kolmantena päivänä naapurimaan siintäessä horisontissa olosuhteet muuttuivat yhtäkkiä ja kaikilla matkustajilla näytti olevan edessään meren hyinen hauta.

Myrsky vei ohjauskelvottoman aluksen takaisin merenselälle. Laivurista ei ollut mitään apua, tämä kun säntäili neuvottomana kannella edestakaisin. Merimiehet puolestaan ryhtyivät pelaamaan korttia ja juomaan viimeisiä viinojaan, sillä niitä ”ei taivaassa enää tarvittu”. Aallot keinuttivat Auroraa lastun lailla, ja taivaalta satoi vettä, rakeita ja räntää. Monet rukoilivat Kaikkivaltiaalta apua. Arwidsson kuvaa matkaa omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan ja esittää itsensä sankarillisessa valossa, mutta hänkin kyllä myöntää, että vajosi epätoivoon myrskyn riehuessa pahimmillaan.

Lopulta turkulaiset pelastuivat, kun myrsky laantui ja rungoltaan ehjänä säilynyt alus ajautui Fårön rannikolle Gotlannin pohjoispuolelle. Täältä matkalaiset pääsivät monien vaiheiden kautta Uppsalaan lokakuun lopulla. Heistä ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään, joten Turussa heidän otaksuttiin hukkuneen. Tieto pelastumisesta saavutti Turun juuri kun siellä juhlittiin reformaation 300-vuotismuistoa ja tuomiokirkon naapuriin rakennetun uuden akatemiatalon vihkiäisiä.

Jukka Sarjala

Lähteet:

G[ustaf] Heinricius, ”A. I. Arwidssons svenska resor 1817 och 1821 och några litterära minnen från dem”. Finsk Tidskrift 69:1–2 (1910) s. 92–115.

Jukka Sarjala, Åboromantiken. Idéer, läslust och nätverk på 1810-talet. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland & Stockholm: Appell Förlag, 2025.

1800-luku

Kadonneiden kissojen kaupunki

Kommentoi

Turku oli 1800-luvun lopussa – ja on aina ollut – paitsi ihmisten myös eläinten, kuten kissojen, koirien ja hevosten tai hiirien ja rottien, kaupunki. Vapaana liikkuvia kissoja ja koiria oli siinä määrin, että kuvernööri antoi vuonna 1892 määräyksen, jonka mukaan koirien piti käyttää kuonokoppaa. Kissojen taas oli syytä pysytellä sisätiloissa, sillä ”muutoin ne saa edesvastauksetta tappaa”. Vapaana liikkuvat kissat ja koirat olivat riski tilanteessa, jossa vesikauhun leviämistä pelättiin.

Kissa puutason päällä. Kuvaaja: E. Ekman. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Sanomalehtien ilmoitusosastoilla julkaistiin 1880-luvulla runsaasti etsintäkuulutuksia kadonneista kotieläimistä, varsinkin kissoista. Eerikinkatu 2:ssa sijainneessa kauppapuodissa asui siniharmaa kissa nimeltään Pikku. Sillä oli valkoinen rengas kaulalla, valkoinen rinta ja valkoiset käpälät. Samalla kadulla, numerossa 32, eleli musta Mirre, jonka toisessa silmässä oli valkoinen kehys. Vähä Hämeenkadulla puolestaan liikkuivat Misse ja Eko, jotka olivat melkein naapureita. Molemmat olivat vaaleankeltaisia tai kellertäviä. Eko-kissaa hoiti Emma-neiti, joka kuulutti rakasta lemmikkiään sanomalehden palstoilla.

Mutta millainen mahtoi olla Käsityöläiskadulla majaillut Hessu, joka päätti lähteä seikkailemaan marraskuussa 1887? Tai iäkäs sileänharmaa Mikko-kissa, joka näyttää karanneen kodistaan ensin vuonna 1884 ja uudelleen kolme vuotta myöhemmin? Minne katosivat Linnankadun Pekka kesäkuussa 1889 ja Humalistonkadun Mirkku joulukuussa 1893?

Rouva Stenberg etsi tällä ilmoituksella harmaata Grollus-kissaansa, joka katosi osoitteesta Läntinen Pitkäkatu 1. Kuva: Åbo Underrättelser 17.2.1882. Ilmoitus julkaistiin suomeksi Sanomia Turusta -lehdessä 18.2.1882.

Kadonneita kissoja etsittiin usemmankin lehden voimin. Uudenmaankatu 19:ssä asuneella Olga W. Ihanderilla oli roteva harmaa Mirri-kissa, jolla oli tummia raitoja, mutta valkoiset käpälät sekä valkoinen rinta ja hännänpää. Ihander piti siirtomaa- ja ruokatavarakauppaa, ja varmaan monet asiakkaat olivat komean Mirrin nähneetkin. Ihanderin puoliso suutari Johan Gustaf oli menehtynyt äkillisesti elokuussa 1890, vain 29-vuotiaana, ja Olga jäi yksin poikansa kanssa. Lehtitietojen mukaan elämä ei ollut helppoa, sillä myöhemmin syksyllä leski jäi kiinni luvattomasta oluen myynnistä. Ja seuraavana kesänä katosi rakas Mirri-kissa. Epätoivoinen Ihander julkaisi ilmoitukset sekä Aurassa että Sanomia Turusta -lehdessä.

Arvoitukseksi jää, mitä Mirrille, Mikolle ja muille oman tiensä kulkijoille tapahtui. Turku näyttäytyy kadonneiden kissojen kaupunkina, ja samalla ilmoitukset paljastavat, miten paljon lemmikkejä oikeastaan oli. Kuvernöörin määräämä kissojen ”ulkonaliikkumiskielto” herätti levottomuutta, mutta se ei sulkenut kissoja koteihinsa tai estänyt niitä katoamasta. Lehti-ilmoituksilla lemmikkejä etsittiin yhtä uutterasti myös tulevina vuosikymmeninä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Aura 2.8.1890, 3.6.1891.
”Kadonnut”, Sanomia Turusta 18.2.1882, 21.10.1884, 15.10.1887, 7.11.1887, 29.2.1888, 16.4.1888, 28.2.1889, 30.6.1889, 8.3.1890, 12.12.1890, 6.1.1891, 3.2.1891, 3.6.1891, 10.7.1891, 17.12.1891, 18.2.1891, 4.3.1892, 12.11.1892, 5.7.1892, 20.12.1892, 17.12.1893.
”Kadonnut kissa”, Turun Lehti 5.4.1884.
”Kissat ja koirat Turussa”, Aura 23.8.1892.
”Sakotettu”, Sanomia Turusta 29.11.1890.
Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö. Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa”, Historiallinen Aikakauskirja 2/2019, DOI: https://doi.org/10.54331/haik.140609

1600-luku

Laitonta leipää

Kommentoi

Kuninkaallinen majesteetti antoi koko 1600-luvun asetuksia leivän leipomisesta armeijan tarpeisiin ja siitä, miten kaupungeissa toimineiden miespuolisten ammattileipureiden tuli leipoa leipänsä. Sitä tuli leipoa riittävästi, sillä kaupungeissa asui jo 1600-luvulla sellaista väestöä, joka ei voinut leipoa itse, vaan osti leipänsä valmiina. Esimerkiksi Hollannista kaupunkiin tullut Petter then Hertzen asui vuokralla, eikä leiponut leipäänsä, vaan osti sen kaupungin leipureilta. Siksi hänen ei tarvinnut maksaa leivinuunirahoja, jotka maksettiin kruunulle siitä, että saatiin oikeus käyttää leivinuunia leipomiseen.

Leipurin merkki Turun Luostarinmäen museossa. Veli Pekka Toropainen 2025.

Turussa aksiisin eli valmisteveron tarkastaja Hans Bogge valitti heinäkuussa 1629, ettei oluenpanossa, leipomisessa ja teurastamisessa ollut mitään järjestystä. Ammattikuntia kehotettiin hoitamaan asia kunnolla majesteetin ordinantian eli asetuksen mukaisesti. Erityisesti ammattileipureiden toimintaa valvottiin tarkasti.

Leipuri Sigfrid Kara oli syytettynä heinäkuussa 1651 siitä, että hän oli leiponut sääntöjen vastaisia leipiä, sillä hänen leipänsä olivat painaneet 27 luotia (luoti 13,3 grammaa), vaikka niiden olisi tullut painaa 36 luotia. Koska Karalle oli huomautettu jo usein tästä asiasta, eikä hän ollut ottanut onkeensa, tuomittiin hänelle korkea sadan hopeamarkan sakko edesmenneen kuninkaallisen majesteetin Kustaa Adolfin suuren Leipurijärjestyksen mukaan. Summalla olisi ostanut vaatimattoman kaupunkitalon.

Yksittäisten porvareiden vaimot ja kaupungin köyhät vaimot saivat myydä karkeaa leipää elannon hankkimistarkoituksessa, mutta toiminta ei saanut haitata ammattileipureiden toimintaa. Markus Turvan vaimo oli kuitenkin tunkeutunut kesällä 1651 laittomasti leipuriammattikunnan tontille. Lisäksi vaimon kahden äyrin leivät olivat painaneet ainoastaan 17 luotia, kun oikea paino olisi ollut 36 luotia. Turvalle määrättiin 40 markan sakko. Summalla olisi ostanut pari lehmää.

Kaupunginviskaali Didrich Tegelman syytti syyskuussa 1687 virkansa puolesta leipureita Johan Fromia ja Mårten Schultzia siitä, että heidän myymänsä leivät eivät olleet määrätyn painoisia. Lisäksi Schultzin leivistä oli löytynyt hiekkaa. Oikeudelle esitettiin asiakkaan edellisenä päivänä ostama leipä, jossa tosiaan oli hiekkaa. Schultz arveli hiekan joutuneen leipiin myllystä, jonka kivet oli juuri uritettu uudelleen. 

Kaupunginviskaali Tegelman syytti myös vuonna 1691 kaupungin leipureita, värjäri Staffan Meunierin vaimoa Agneta Thomasdotteria, Mårten Schultzia ja Johan Fromin leskeä Brita Henriksdotteria siitä, että he myivät pienempiä leipiä kuin oli määrätty. Kunkin leipä punnittiin oikeudessa. Meunierin vaimon leipäkakku painoi 5½ luotia vähemmän, mutta vehnä- ja limppuleivät painoivat oikean määrän. Schultzin leivät taas painoivat määräänsä enemmän. Ainoastaan hänen vehnäsämpylänsä painoi hieman liian vähän, sillä se oli kuiva ja paistettu jo aiemmin. Fromin lesken leivät olivat puolestaan liian kevyitä. Vehnäsämpylästä puuttui 2½ luotia, limpusta neljä luotia ja kakkuleivästä kuusi luotia.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:2, 6.7.1629, sp; z:11, 20.10.1640; z:11, 22.9.1641; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:175, 24.7.1651, 61v; z:175, 2.8.1651, 63v; z:175, 5.9.1651, 68v; z:195, 15.9.1687, 187; z:198, 11.11.1691, 318.