Vuodet 1696−1698 olivat Turun kämnerin- ja raastuvanoikeudessa käsiteltyjen juttujen osalta hyvin poikkeuksellisia. Suurin osa oikeustapauksista koski varkauksia, ja vieläpä alaikäisten lasten tekemiä varkauksia. Heidät ajoi tekoihin nälkä, joka johtui vuodesta 1695 vallinneista katovuosista, ja monet heistä olivat tulleet kaupunkiin kaukaa maaseudulta kerjäämään elantonsa, sillä kotiseudulta oli loppunut ruoka vallitsevien katovuosien tähden. Yksi varkaus kohdistui jalosyntyisen leskirouva Maria Rosendahlin vaatetavaraan, ja siitä syytettiin neljää tyttöstä, Mariaa, Lisbetaa ja kahta Karinia. 

Kihlakunnantuomari Erik Tavaststiernan lesken Maria Rosendahlin piika Anna Remmare kertoi kämnerinoikeudessa 14-vuotiaan kerjäläistyttö Karin Hansdotterin nukkuneen 1. heinäkuuta 1697 rouvan talossa. Yöllä rouvan omasta kamarista oli kadonnut kangasta ja piialta esiliina. Koska talossa ei tuolloin ollut muita, piti piika Karinia syyllisenä varkauteen. Karin oli vangittu ja hän kertoi syntyneensä Tukholmassa, mutta oleskelleensa Tallinnassa ja Uudellamaalla, josta hän oli tullut edellisenä talvena Turkuun. Hän kielsi varastaneensa tavaroita, mutta Anna sanoi hänen jo tunnustaneen varkauden ja sen, että hän oli antanut varastetut tavarat toiselle kerjäläispiialle. Karin kertoi tunnustaneensa pelosta, kun rouva ja Remmare olivat riisuneet ja piiskanneet hänet. Tosin hän kertoi kyseisen toisen piian yrittäneen houkutella häntä varkauteen. 

Tämä toinen piika, Sahalahdelta kotoisin ollut Maria Mickelsdotter kielsi saaneensa mitään Karinilta. Maria valitti sitä, että hänet oli viety vankeuteen raatihuoneelle ja hänen molempiin käsiinsä oli pantu käsiraudat, mistä ne olivat vieläkin arat. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen joutui myöntämään, että hän oli laittanut Marian käsirautoihin saadakseen tämän tunnustamaan. Karin vakuutti syyttömyyttään ja sanoi, että hänen nukkuessaan rouvan talossa sen portti oli lukittu ja hän oli maannut pidempään kuin Anna Remmare.

Leskirouva Maria Rosendahlin luona tapahtunutta varkautta tutkittiin jälleen 17. heinäkuuta 1697. Leski oli saanut tietää, että aiemmin varkaudesta syytetyn varastyttönen Karin Hansdotterin kanssa yhdessä tuumassa oli ollut vielä kaksi muuta kerjäläistyttöä Lisbeta Jöransdotter ja Karin Thomasdotter, jotka otettiin kuultaviksi. Heistä Lisbeta sanoi syntyneensä Tukholmassa, olevansa 16-vuotias ja oleskelleensa nyt joitakin vuosia Erik Tullin luona Turussa. Karin kertoi olevansa Raision Polusmäen ratsumiehen tytär ja oleskelleensa Tammelassa. Hän oli tullut kaupunkiin edellisenä keväänä, eikä hänellä ollut vakituista asuinpaikkaa. 

Nämä kaksi olivat tulleet puheisiin Karin Hansdotterin kanssa torilla. Hän oli kertonut tietävänsä paikan, jossa olisi varastettavaa. Karin Hansdotter oli johdattanut heidät leskirouva Rosendahlin portille, johon he olivat paneutuneet nukkumaan. Aamupuoleen Karin päästi heidät portista sisään ja neuvoi Karin Thomasdotterin rouvan tupaan, josta hän otti vaatetavaraa arkusta ja vei ne Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Leski oli luvannut hankkia vaatteista rahaa tytöille. Leski kielsi tämän oikeudessa. Hän kielsi myös Lisbetan oleskelleen luonaan. Tämä oli ainoastaan maannut talossa sairaana kerran Elinin miehen vielä eläessä. Karin Hansdotter kielsi tuntevansa tyttöjä tai olleensa varkaissa heidän kanssaan. 

Leski ja Lisbeta ohjattiin ulos oikeudesta ja Karin Thomasdotteria kuultiin Karin Hansdotterin läsnä ollessa. Thomasdotter pysyi kertomuksessaan varkaudesta ja vaatteiden kantamisesta Tullin leskelle. Lisäksi Lisbeta oli varastanut edellisenä päivänä vaatteita Ryssänmäeltä ja kantanut ne leskelle, joka oli laittanut ne arkkuunsa. Leski oli halunnut heidät mukaansa metsään marjaan, mutta he eivät olleet lähteneet. Kun leski oli mennyt marjaan, oli Lisbeta ottanut arkusta Ryssänmäeltä varastamansa vaatteet ja myynyt ne vieraalle väelle jokirannan veneissä. Karin Hansdotteria hän kielsi nähneensä lesken luona. Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen Elin Tullin tytär Kirstin, joka kielsi nähneensä Karineita äitinsä luona ennen edellistä maanantaita. Kun Lisbeta väitti asuneensa kolme vuotta Tullin luona, halusi leski naapureitaan kuultavaksi siitä, ettei näin ollut tapahtunut.

Kun asia siirrettiin raastupaan, kielsi Karin edelleen varastaneensa mitään. Hän kertoi myöntäneensä varkauden vain siksi, että Anna Remmare oli sitonut hänen kätensä köydellä selän taakse ja piiskannut sitten häntä niin kovin, että hänen oli ollut pakko tunnustaa. Anna myönsi pieksämisen, mutta sanoi sen tapahtuneen emäntänsä Maria Rosendahlin käskystä. Karin valitti vielä sitä, että hänet oli heitetty kellariin vankilaan aivan alastomana ja hän sai siksi virua siellä kylmyydessä. Myös piika Maria Mickelsdotter valitti sitä, että hänet oli lyöty käsirautoihin ja heitetty varaskellariin. Raatihuoneen vahtimestarille Henrik Kleenille huomautettiin, että tällaisesta kohtelusta Marian tuomiossa ei puhuttu mitään. Kleen ilmoitti tehneensä näin, jotta hän saisi Marian säikäytettyä tunnustamaan ottaneensa vastaan varastettuja vaatteita.

Oikeustapauksen käsittelyä jouduttiin lykkäämään jatkossa elokuulle saakka, sillä rouva Rosendahl tai hänen piikansa Anna Remmare eivät saapuneet oikeuteen, vaan anoivat lykkäystä. Kun asiaan palattiin, tunnusti Lisbeta Jöransdotter kantaneensa varastettuja vaatteita Erik Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Tämä kuitenkin kielsi ottaneensa niitä vastaan ja halusi todistaa olleensa tuolloin maalla. Kaupunkiin muualta tulleiden varaslapsien kohtalona oli tuomio, jonka mukaan heidät piiskattiin ja karkotettiin kaupungista.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:64, TRO 5.7.1697, 758–759; 14.7.1697, 794−795; Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirja z:204, 3.7.1697, 491–493; 17.7.1697, 514−516.