Filosofian opetuksella on pitkät perinteet Turussa. Filosofiaa opetettiin Turun katedraalikoulussa jo 1200-luvulla ja tietenkin Kuninkaallisessa Turun Akatemiassa, jonka toiminta alkoi vuonna 1640. Turun yliopistossa filosofia on ollut oppiaineena sen perustamisesta lähtien. Opetus alkoi kesällä 1922 filosofian professori Eino Kailan johdolla.
Filosofit kunnioittivat juhlavuotta illastamalla Kellariravintolassa Turun sydämessä. Tilaisuuden avasi filosofian kesäharjoittelijoiden Janna Ruuskasen ja Olivia Mörckin mainio alustus oppiaineen historiasta.
Turun kaupunginkirjaston luentosarjassa käsiteltiin ilmastonmuutosta koskevia salaliittoteorioita tiistaina 10. toukokuuta. Ilmastoskeptisismi on vähenemään päin, mutta yhä sitä esiintyy. Yksi taustaselitys asialle on (antropogeenisen) ilmastonmuutoksen kieltävien salaliittoteorioiden yleisyys. Luennossaan Juha Räikkä arvioi, että aiheeseen liittyy myös vakavia eettisiä kysymyksiä.
VTM Taina Heimon lisensiaatintyö tarkastettiin perjantaina 6. toukokuuta 2022 Publicumissa. Vastuun käsitettä koskevan tutkimuksen tarkastajina toimivat dosentti Marko Ahteensuu (Valvira) ja tohtori Susanne Uusitalo (TY). Keskustelu oli onnistunutta ja tarkastajien havainnot opettavaisia ja tarkkoja. Puhetta johti työn ohjaaja Juha Räikkä.
Pääosin etiikan ja teonfilosofian alaan lukeutuva väitöstutkimus selvitti itsekontrollin luonnetta tukemalla filosofista käsiteanalyysiä myös empiirisin väittein ja ammentaen mm. vammaistutkimuksesta ja psykologian ja psykiatrian filosofiasta. Väitös puolusti funktionalistista, arvodeflationistista itsekontrollin määritelmää ja käsitteli myös tällaisen itsekontrollikäsityksen seurauksia moraalista vastuuta ja neuroetiikkaa käsitteleville keskusteluille.
Väitöksessä keskusteltiin muun muassa vammaisuuden sosiaalisesta mallista, itsekontrollin fenomenologiasta, sosiaalisen ja geneettisen kausaation vuorovaikutteisesta suhteesta ja siitä, millaisia eri tulkintoja itsekontrollin esimerkeistä voidaan tehdä.
Koi jatkaa väitöksen jälkeen työtään monitieteisessä Ilmastotuuppaus -tutkimushankkeessa, jossa hän käsittelee käyttäytymisen ohjaamiseen liittyviä eettisiä ja teoreettisia kysymyksiä.
Lokakuun 19. päivä vietetään Maailman bioetiikkapäivää. Sitä vietetään kansainvälisesti kuudetta kertaa International Chair in Bioethics verkoston yksiköissä. Verkosto perustettiin vuonna 2001, kun UNESCO ja Haifan yliopisto sopivat UNESCO Chair in Bioethicsin perustamisesta Haifan yliopistossa sijaitsevaan International Center of Health, Law and Ethics’iin. Vuonna 2021 verkoston nimeksi muutettiin International Chair in Bioethics. Maailman bioetiikkapäivää vietetään tänä vuonna 248:ssa yksikössä ympäri maailman ja sen tarkoituksena on lisätä tietoisuutta bioeettisistä periaatteista, jotka on kirjattu UNESCO bioetiikan ja ihmisoikeuksien julistukseen.
Tänä vuonna Maailman bioetiikkapäivän teemana on tietoon perustuva suostumus (engl. informed consent). Aihe on valittu UNESCON julistuksen kuudennen artiklan inspiroimana. Artikla toteaa suostumuksen tärkeyden ehkäisevissä, diagnostisissa ja hoidollisissa lääketieteellisissä toimenpiteissä. Se myös korostaa suostumuksen merkitystä tutkimuksessa. Suostumuksen merkitys on korostunut vuosien mittaan myös muussa kuin lääketieteellisessä ihmisiin kohdistuvassa tutkimuksessa. Vuonna 2019 Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) julkaisikin Ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettiset periaatteet ja ihmistieteiden eettinen ennakkoarviointi Suomessa.
Tämän vuoden Maailman bioetiikkapäivän teemana on tietoon perustuva suostumus.
Turun yliopiston filosofian oppiaineeseen sijoittuvan International Chair in Bioethics Suomen yksikön kansallisena tavoitteena on osallistua bioeettisesti tärkeään yhteiskunnalliseen keskusteluun ja edistää bioeettisten näkökulmien huomioimista. Näin yksikkö myös edistää suomalaisten bioetiikan tutkijoiden työn tunnetuksi tekemistä niin akateemisessa yhteisössä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Tänä vuonna Suomen yksikkö juhlii Maailman bioetiikkapäivää ilman perinteeksi muodostunutta seminaaria.
Viime syksyltä tutut Tuopillinen filosofiaa -pubiluennot pyörähtivät käyntiin tiistaina sarjan ensimmäisellä luennolla. Tuopillinen filosofiaa on kaikille avoin filosofiaa popularisoiva luentosarja, jossa filosofian tutkijat kertovat ja keskustelevat tutkimuksestaan tavalla, joka kutsuu mukaan pohtimaan suuria ja syvällisiä.
Ensimmäisellä luennolla keskusteltiin siitä, onko saalistaminen moraalinen ongelma, ja jos on, voitaisiinko se silti oikeuttaa eräänlaisena itsepuolustuksena, vähän samaan tyyliin kuin tappaminen sodassa. Vai onko saalistus lopultakaan oikeastaan puolustautumista? Ketä tai mitä vastaan? Jos jänis hyökkäisi sitä vaanivaa kotkaa vastaan, kyseessä olisi selkeä tapaus oikeutetusta suorasta itsepuolustuksesta. Mutta kun kotka nälissään hyökkää jäniksen kimppuun, on kyseessä ennemminkin isku viattomia sivullisia kohtaan oman selviytymisen turvaamiseksi. Voidaanko tällainen sivullisiin kohdistuva epäsuora puolustautuminen oikeuttaa vai tulisiko meidän puuttua siihen?
Ensimmäisellä Tuopillisella tupa oli täynnä ja tunnelma katossa! Koulun tutusti tomuinen historian luokka on omiaan siivittämään keskustelun filosofisiin sfääreihin!
Loppusyksyn luennoista riittää rutkasti valoa pimeneviin tiistai- ja keskiviikkoiltoihin klo 18-20. Mukana on myös vierailevia luennoitsijoita muista yliopistoista, kuten ensi viikon luennoitsija Oulun yliopistosta.
Syksyn ohjelma:
12.10. Minna-Kerttu Kekki: Mediapohjainen julkinen keskustelu oppimisen paikkana
20.10. Polaris Koi: TBA
26.10. Joonas Martikainen: Ennakkoluulot, totuus ja yhteinen maailma
2.11. Mireille Isaro: Tekoäly, sodankäynti ja etiikka
10.11. TBA
23.11. Hemmo Laiho: Mitä tekemistä taiteella on moraalin kanssa?
30.11. Oskari Sivula: TBA
7.12. Mikko Puumala: Avaruus ja kestävä tulevaisuus
Ohjelma tarkentuu syksyn edetessä tapahtuman facebook-sivulle: https://www.facebook.com/Tuopillinen-filosofiaa-108767301514663
Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittaja on filosofian oppiaineesta väitellyt tutkija, Veli Virmajoki, joka työskentelee tulevaisuuden tutkimuskeskuksella.
Kesällä 2014 olin harjoittelijana filosofian oppiaineessa ja kirjoitin graduni viimeisiä rivejä. Minut kutsuttiin mukaan veikkaajat.net:in MM-kisa veikkaukseen, jonka kilpailuryhmä koostui oppiaineen väestä. En voittanut. Seuraavan kerran osallistuin vastaavaan kisaan 2016, kun olin juuri aloittanut väitöskirjatutkijana. En voittanut. Kesällä 2018 olin edelleen töissä oppiaineessa ja väitöskirjani oli loppusuoralla. En voittanut.
Tuohon aikaan käsittelin paljon historiallisen kontingenssin – sattumanvaraisuuden – teemaa. Tietyt ilmiöt vaikuttavat vääjäämättömiltä eivätkä riipu historiallisista yksityiskohdista. Toiset ilmiöt vaikuttavat sattumanvaraisemmilta. Veikkauskisatappioiden hetkillä puolustauduin itselleni sillä, että jalkapallo vaikuttaa kuuluvan kontingenttien ilmiöiden piirin: Pallo menee muutaman sentin ohi maalista; puolustajan käsi nousee sekunnin kymmenesosan väärään aikaan; tähtipelaaja on sairaana. Kaikki nämä olisivat voineet helposti olla toisin ja johtaa toisenlaiseen lopputulokseen. Kontingenssi tekee myös tulevaisuuden arvioinnista vaikeaa: Mitä helpommin asiat voivat muuttaa kulkusuuntaansa, sitä vaikeampi lopputulosta on arvioida.
Kolmannen tappion jälkeen kuitenkin turhauduin tähän selitykseen. Jalkapallo ei ole niin kontingenttia, että voisin mennä sen taakse piiloon. Loistava joukkue voittaa usein, vaikka sillä olisi huonoa tuuria. Hyvä pelaaja ei vedä palloa helposti ohi eikä tähtipelaajan sairastuminen haittaa, jos joukkueen muu taso on korkea, ja niin edelleen. Kun tällaiset seikat otetaan huomioon, kontingenssin vaikutelma hälvenee. Samalla jalkapallo nousee ennustettavaksi ilmiöksi. Enkä nyt puhu tilastonikkarien rakentamista malleista, jotka rakentuvat melko abstraktien tilastojen varaan, vaan tavallisen jalkapallofanin kokemusmaailmasta.
Kesän 2018 tappion jälkeen koitti syksy ja koitti talvi. Väitöskirja oli esitarkastuksessa. Tammikuussa 2019 istuin Kerttu-ravintolassa loistavan mentorini Krister Talvisen kanssa, joka on väitellyt filosofian oppiaineesta kymmenisen vuotta aiemmin. Keskustelimme tulevaisuudesta ja siitä, mitä tekisin seuraavaksi, väitöskirjan jälkeen. Kerroin, että minua on alkanut vaivaamaan tulevaisuuden ennakointi ja erityisesti kysymys tieteen tulevaisuuden ennakoinnista. Aiheesta ei ole kirjoitettu juuri mitään systemaattista ja aihe on yleensä tuomittu mahdottomaksi. Kuitenkin ymmärrämme tieteen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä samoin kuin vaikkapa jalkapalloon liittyviä ilmiöitä. Jos jalkapallossa on jokin, kenties piilotettu, systemaattisuus, joka auttaa ennakoimaan sen lopputuloksia, miksei tieteessäkin olisi?
Aloin hakemaan rahoitusta aiheen tutkimiseen ja lopulta sitä sainkin. Samalla siirryin työskentelemään Tulevaisuuden tutkimuskeskukseen ja täten filosofian oppiaineen ulkojäseneksi. Oliko kyseessä puhdas tutkimuksellinen siirto vai vaikuttiko valintaan halu voittaa jalkapallo-veikkaus, on kysymys, jota en voi objektiivisesti pohtia. Tieteenhistoriassa internalistit korostavat tieteen sisäisten seikkojen vaikutusta tieteen kehitykseen, kun taas eksternalistit korostavat ulkoisten seikkojen merkitystä. Halu voittaa veikkaus-kisa olisi eksternalistin tarjoama selitys muutolleni kun taas tutkimuksen toteuttamiseen liittyvät seikat olisivat internalistin tarjoama selitys. Kysymykseen liittyy myös sattumanvaraisuuden kysymys: Jos veikkaus-kisoja ei olisi ollut, olisinko päätynyt tutkimaan tulevaisuutta? Vai oliko siirtymä tutkimuksellisten tekijöiden pakottama?
Niin tai näin, kesällä 2021 voitin lopulta filosofian jalkapallo-veikkauksen. Olin tässä kohtaa työskennellyt vuoden suoraan tulevaisuutta koskevien kysymysten parissa. Sattumaa? Kuka tietää. Mitä olisi tapahtunut ilman koronaa, kun kisat olisivat olleet 2020? En tiedä olisinko saanut kristallipalloani kiillotettua ajoissa. Sattuman kauppaa.
Kesän 2021 voitto olisi myös voinut kehittyä tappioksi. Se oli useiden kontingenttien tapahtumien lopputulos. Mieleenpainuvin näistä on Wales—Sveitsi-ottelun loppuhetki. Peli päättyi 1-1, ja olin veikannut tuota tulosta. Sain täydet pisteet. Kuitenkin ottelun loppuhetkillä Sveitsi oli tehdä maalin. Olin kauhuissani ennen kuin maali hylättiin hiuksenhienona paitsiona. Muutama sentti, muutama millisekunti toisin tuossa tilanteessa, enkä olisi ehkä voittanut kilpailua. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että tuollaiset yksityiskohdat eivät ratkaisseet: ennemmin tai myöhemmin sitten vuoden 2014 oli käytävä joku satunnainen tapahtuma, joka vie minut voittoon.
On mielenkiintoista, miten kontingenssin ja vääjäämättömyyden vaikutelma riippuu siitä, oliko lopputulos itselle suotuisa. Suotuisa lopputulos tulkitaan vääjäämättömänä seurauksena omista hyvistä attribuuteista, kun taas huono lopputulos oli kontingentti ulkoisten tapahtumien seuraus. Näin muuten usein ajatellaan tieteestäkin: Kun se saavuttaa jotain merkittävää, kyse on tutkijoiden erinomaisuudesta; kun asiat menevät pieleen, ongelma on ulkoisessa paineessa ja onnenonkimisessa. Tiede ja jalkapallo kulkevat käsi kädessä monella tasolla, mitä tulee historiaan, kontingenssiin ja ennakointiin.
Jalkapallon EM-kisat jäävät mieleen myös siinä, että ne osoittivat elämän itsensä kontingenssin ja sen, mikä oikeasti on tärkeää ja huomionarvoista. Ensimmäisessä ottelussaan Christian Eriksen tuupertui kentän pintaan. Maailma seurasi järkyttyneenä ja peläten pahinta. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin. Tuolla hetkellä kuitenkin korostui se, miten usein keskitymme ennakoimaan niitä tapahtumia, joilla ei lopulta ole niin väliä, ja miten vähän kykenemme ennakoimaan elämän merkittävimpiä käännekohtia. Tulevaisuusajattelu tuntuu joskus pyrkimykseltä unohtaa elämän syvimmät kontingenssit.
Jotakin kuitenkin myös kisoista opittiin. Olin veikannut Englantia mestariksi ja Harry Kanea maalikuninkaaksi. Uusi hypoteesi falsifioitui ja vanhat totuudet säilyttivät statuksensa: Älä koskaan luota Englantiin. Ronaldo on ikuinen.
P.S. On kyseenalaista, missä määrin historialliset narratiivit vastaavat historian todellisuutta, ja missä määrin niissä on konstruktivistisia ja jopa fiktiivisiä piirteitä. Yllä oleva kertomus luultavasti tukee jälkimmäistä näkemystä, jonka mukaan kerromme tarinoita hataran muistin, jälkiviisauden ja intressien värittäminä.
Lauantain 28.8. väitöstilaisuudessa Tiia Sudenkaarne puolusti menestyksekkäästi väitöskirjaansa Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles. Väitöksen vastaväittäjänä toimi LHBT- ja Queer-bioetiikan uranuurtaja professori Jamie Nelson Michiganin yliopistosta. Kustoksena puolestaan toimi dosentti Helena Siipi. Näin ollen tämä oli tiettävästi oppiaineen ensimmäinen väitös, jossa väittelijä, kustos ja vastaväittäjä kaikki olivat naisia.
Väitös järjestettiin onnistuneesti hybriditilaisuutena niin, että vastaväittäjä sekä iso osa kuulijoista osallistui etänä Zoomin välityksellä.
Väitöksen osapuolia puhuttivat harkinnan tasapainon menetelmä bioeettisten periaatteiden muodostamisessa, bioetiikan neljä periaatetta queer-bioetiikan näkökulmasta tarkasteltuna sekä haavoittuvuuden käsite ja sen suhde näihin neljään periaatteeseen.
Gaudeamus on julkaissut Juha Räikän uutuusteoksen Salaliittoteorioiden filosofia Temppeliherroista liskoihmisiin. Kirjassaan Räikkä pohtii muun muassa salaliittoteorioiden suosion ja yhteiskunnallisen luottamuksen suhteita.
Salaliittoteorioiden tutkimus paljastaa, että monet näennäisesti toisistaan irrallaan olevat filosofian klassiset ongelmat, kuten kysymykset uskomusten etiikasta (ethics of belief) ja todistustiedon (testimonial knowledge) oikeutuksesta, kietoutuvat kuitenkin toisiinsa.
Tiedemaailmassa liskoihmisiä on tutkittu jostain syystä kovin vähän. Mutta nyt ne ovat tiukasti mukana kokonaisessa kirjassa!
Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikollokvio järjestettiin hybriditapahtumana Turun yliopistolla 12.-13.8. Tämän vuoden kollokvion teema, Valistuksen perinnöt, inspiroi esitelmiä valistuksen ideaalien heijastumisesta tähän päivään ja tulevaisuuteen.
Valistuksen perintö on moninainen ja osin jännitteinenkin aateperhe ja prosessi. Yhtäältä valistuksen suuret eetokset sanan- ja uskonnonvapaudesta sekä ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta liberalismiin eri muodoissaan ovat edelleen mitä ajankohtaisimmat. Valistusajatteluun liittyy vahvasti myös mielivallan, taikauskon ja irrationalismin vastustaminen. Tässä valossa valistuksen perintö näyttäytyy kuitenkin myös haasteellisena. Mikä on valistuksen projektin merkitys ja paikka nykypäivän maailmassa? Ovatko valistuksen saavutukset erityisen uhattuina “totuuden jälkeisessä” ajassa? Entä saako “sapere aude” – “uskalla ajatella” – yksi valistusajan suurista motoista, myös ristiriitaisia tai jopa groteskeja tulkintoja modernissa keskustelukulttuurissa?
Kollokvion keynote puheenvuoroina kuultiin Martina Reuterin näkökulmia sukupuolesta valistuksen filosofiassa sekä Eerik Lagetspetzin esitys vapauden ja itsemääräämisen suhteesta osana valistuksen perintöä. Valistuksen perintöjen moninaisuus ja monitulkintaisuus näkyi myös kollokvion muissa esityksissä, jotka vaihtelivat teemoiltaan muun muassa rationaalisuuskäsityksistä ympäristöeettisiin näkökulmiin ja valistusideaalien ohjaamasta pedagogiikasta kauneusihanteisiin.
