Humanistina Porissa

Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Kohti Lasin Vuotta 2022

Antti Torstensson ja sulaa lasia Sastamalassa Lasistudio Jan Torstensson Oy:n tiloissa.
Kuva: Tommi Tarkiainen.

Viime keväänä YK:n yleiskokous julisti vuoden 2022 kansainväliseksi lasin vuodeksi. Ensimmäisen kerran yksittäinen materiaali nousee tällaisen huomion kohteeksi. Sitäkin mielenkiintoisempaa on huomata, että hakemuksen perusteluissa on viitattu turkulaisen yliopistoyhteisön tutkimussaavutuksiin.

YK:n yleiskokous on valinnut ja nimennyt teemavuosia jo useamman vuosikymmenen ajan. Niillä on avattu yhteiskunnallista arvokeskustelua tai aktivoitu toimenpiteitä esimerkiksi terveellisen elintarviketuotannon, uhanalaisen ympäristön, koulutuksen tai turvallisuuden hyväksi. Teemavuosien avulla on haluttu edistää pitkäaikaisia vaikutuksia – ratkaisuja ongelmiin tai tukea myönteiselle kehitykselle.

Miksi ihmeessä lasi on liitetty tähän tärkeiden asioiden sarjaan? Vastaus löytyy sekä menneestä että tulevasta.

Lasimateriaalia on pitkään valmistettu ja muokattu hyötykäyttöön. Sen myötä on vaihe vaiheelta löydetty uusia ominaisuuksia, uusia mahdollisuuksia. Siitä on tullut välttämätön osatekijä vaikkapa rakentamiseen, laboratoriotyöhön, optiikan maailmaan, tiedonsiirtoon, liikenteen keskelle. Lasi on muovautunut kotien arkikäyttöön sekä taide-elämysten lähteeksi. Tämä on toteutunutta – lasia on ympärillämme monin muodoin.

Teemavuoden tärkeimmät esitysperusteet ovat kuitenkin vahvasti kasvavissa odotusarvoissa. Lasimateriaalin ja sen yhdisteiden avulla haetaan ratkaisuja suuriin teknologisiin haasteisiin tai elinympäristön ongelmiin, esimerkkeinä puhtaampi vesihuolto tai uudistuva energiatuotanto. Terveydenhuoltoon lasi tuo erityismahdollisuuksia ja siinä astuu kuvaan turkulainen tutkimus.

Teemavuoden logo IYOG2022-pressitiedotteesta.

Turussa hallitaan lasin bioaktiiviset ominaisuudet

Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat tehneet materiaalitutkimuksessa yhteistyötä 1980-luvulta lähtien. Tutkimushaasteeksi valikoitui erikoiskäyttöinen bioaktiivinen lasi. Kansainvälisesti vertaillen liikkeellelähtö oli varhainen, koska maailmalla oli julkistettu vasta yksi onnistuminen bioaktiivisen lasin kehittämisessä. Turussa haettiin omaa ratkaisua tarkalla ja laaja-alaisella tutkimusmenettelyllä. Muutamien vuosien työn tuloksena voitiin julkistaa uusi luukorjauksiin soveltuva bioaktiivinen lasi, nimikoituna S53P4. Myöhemmin vahvistettiin sen toimivuus myös pehmytkudosten kanssa ja vuosituhannen vaihteeseen mennessä löydettiin ainutlaatuinen lisäominaisuus – materiaali oli bakteerien suhteen steriili ja pystyi sen lisäksi heikentämään vaikutusalueensa bakteerikantaa.

Turkulaisen yhtiön Bonaliven S53P4 bioaktiivinen lasi on muun muassa hyväksytty kirurgisesti käytettäväksi luuinfektioiden eli vaikeimpien mahdollisten infektiotilanteiden hoitoon. Tuloksellisuus on vahvistettu ja tätä nimenomaista lasiyhdistettä voidaan ja halutaan entistä laajemmin käyttää taistelussa antibiooteille vastustuskykyisiä bakteereja vastaan. Lasin teemavuoden hakemuksessa bioaktiivisen lasin antibakteerista erityisominaisuutta tuodaan esiin ja siihen liittyvässä lähdeaineistossa S53P4 bioaktiivinen lasi on näkyvästi todettu.

Bioaktiivista lasimateriaalia. Copyright: Bonalive Biomaterials Ltd.

Turkulaisen tutkimusyhteistyön toinenkin menestyksellinen osa-alue on hakemuksessa esillä, sekin bioaktiiviseen lasiin perustuvaa. Kyse on lääkeannostelun menetelmästä, jossa bioaktiiviset partikkelit täsmäsijoitetaan elimistöön ja ne vapauttavat sisältään lääkityksen halutulla nopeudella. Turkulainen Delsitech Oy perustettiin vuosituhannen alussa tätä toimintoa kehittämään. Tuloksista on yhtenä esimerkkinä muutamia viikkoja sitten julkistettu Maailman terveysjärjestö WHOn myöntämä erityisrahoitus yhtiön kansainväliselle tuotekehitysprojektille. Kohteena on vaikeasti hallittavien lastenlääkkeiden annosteluteknologia.

Turkulaiset yliopistoyhteisöt ja tutkimusta kaupallistavat yritykset ovat siis kansainvälisellä foorumilla edustettuina tutkimustulosten kautta ja tulevaisuuteen liittyvien odotusten voimalla ilman, että niitä suoraan nimillä esiin nostetaan. Sekin riittää johtopäätökseen, että Turussa hallitaan lasin bioaktiivisia ominaisuuksia.

Mitä vuosi tuo tullessaan

Teemavuodesta on toistaiseksi uutisoitu lähinnä lasialan kansainvälisillä sivustoilla. Suomessa tiedotus on ollut niukkaa, oikeastaan olematonta. Tilanne epäilemättä korjaantuu viimeistään vuoden vaihteen jälkeen ja tapahtumiakin asia tuottanee. Aihetta siihen on, sillä Suomelle lasinvalmistus on ollut merkittävä teollisuudenala. Näkyvyyttä on saatu myös maailmalla. Tosin sieltä on saatu kilpailuhaasteitakin vaikeuksiin asti – lasi on varsin rajaton materiaali.

Suomen lasimuseo on keskeinen kotimainen toimija. Teemavuodelle juuri sopivasti museo valmistelee uusia toimintoja Suomen lasiakatemian nimikkeellä. Tavoitteena on säilyttää ja jakaa digitaalisesti suomalaista lasin valmistukseen liittyvää perinnetietoa ja lasinvalmistusmenetelmiä. Ensi vuoteen liittyy myös monikansallinen hakemus saada käsin valmistettuun lasiin liittyvä tieto ja taito nimetyksi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Suomi on mukana aloitteessa ja on lasimuseon toimin ollut sen aktiivinen vauhdittaja.

Tutkin suomalaisen lasiosaamisen monimuotoisuutta

Suomalainen lasiosaaminen on viimeisimmän sadan vuoden aikana ollut monipuolista ja kansainvälisesti korkeaa tasoa. Teen väitöstutkimusta suomalaisen lasinvalmistuksen kulttuuriperinnöstä. Tutkin aihetta teollisena kulttuuriperintönä, jolle kehityksen monimuotoisuus antaa erityisen lisän. Katson tekemisen jälkiä taaksepäin, mutta samalla pitää selvittää mitä lasin maailmassa tapahtuu juuri nyt. Siksi olen seurannut teemavuosihankkeen etenemistä hakemuksen esittämisestä lähtien.

Bioaktiivisen lasin kehittäminen on tutkimuksen yksi tärkeä osa-alue, sillä se linkittyy ehkä hieman yllättäenkin muuhun lasinvalmistusosaamiseen. Tapaustutkimukseni muut osat suuntautuvat tasolasin muuntuneisiin tekotaitoihin sekä käyttö- ja taidelasin vaiheisiin tehdasyhteisöjen tai studiolasituotannon ympäristöissä. Lasi on elävää kulttuuriperintöämme.

Hannu Rastas

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tohtorikoulutettava.

Humanistinen ammattikorkeakoulu ja Turun yliopisto luovat uutta osaamista yhdessä

Porin ylioppilasyhdistys Pointerin edustajia ryhmäkuvassa. “Opiskelimme Humakin opintoja viime lukuvuonna ja saimme niistä hyödyllisiä työelämätaitoja esimerkiksi kulttuuritapahtumien järjestämiseen”, kertovat KTMT:n opiskelijat Sanni Vettenranta (keskirivissä vasemmalla) ja Ida-Maria Peltoniemi (keskirivissä oikealla). Kuva: Pirita Frigren.

Korkeakouluja kannustetaan yhteistyön lisäämiseen oppilaitosten omissa strategioissa. Myös alueiden kehittämistä luotaavissa maakuntastrategioissa, tässä tapauksessa Satakunta-strategiassa ja Varsinais-Suomen maakuntastrategiatyössä, kannustetaan alueiden oppilaitoksia rohkeisiin kokeiluihin dynaamisen yhteistyökulttuurin ja alueellisen elinvoiman edistämiseksi.

Sopimus opetusyhteistyöstä

Humanistisen ammattikorkeakoulun (HUMAK) kulttuurituotannon koulutus ja Porin yliopistokeskuksen kampuksella toimiva Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelma (KTMT) alkoivat miettiä haastetta koulutusyhteistyön lisäämisestä opetushenkilöstön kesken loppuvuodesta 2019. Suunnittelu laajeni nopeasti niin, että opintotoimistot tulivat mukaan miettimään käytännön valintaprosessin toteutusta. Tämän jälkeen suunnitelmat esitettiin oppilaitosten koulutusyhteistyöstä päättäville tahoille.

Humak ja KTMT solmivat neuvottelujen jälkeen vuosille 2021-2024 sopimuksen, jonka ansiosta molempien oppilaitosten opiskelijoiden valittavana oleva kokonaisuus sisältää opintoja yhteensä 30 opintopisteen verran. Sopimus perustuu kansalliseen Puitesopimukseen opetusyhteistyöstä suomalaisissa korkeakouluissa

Yhteistyöstä saatiin hyviä kokemuksia jo lukuvuonna 2020-2021 pilottikokeilun ansiosta ja nyt keskinäisesti vaihdettavan opintotarjonnan määrää päätettiin laajentaa. Opetus järjestetään verkkovälitteisesti paikasta riippumatta.

Sopimuksen mukaan opiskelijoita valitaan molemmin puolin kymmenen hakujärjestyksessä. Määrää mietittiin pitkään. Koulutusvaihdosta vastaavia henkilöitä on nyt alkusyksyllä 2021 ilahduttanut se, että Humakista hakijoita oli jopa enemmän kuin kymmenen ja Turun yliopistosta hakijoita oli seitsemän. Näistä määristä on hyvä jatkaa ja kehittää yhteistyötä.

Ristiinopiskelun sisällöt

HUMAKin kulttuurituotannon opiskelijat voivat ottaa yliopiston opintotarjonnasta yhteensä 15 opintopistettä KTMT:n perusopintojen kursseja, joilla perehdytään digitaalisen kulttuurin, maisemantutkimuksen ja kulttuuriperinnön tutkimuksen suuntautumisaloihin. Lisäksi tarjolla on 15 opintopistettä kulttuuri- ja elämysmatkailun sivuaineen opintoja.

Tulevalle kulttuurituottajalle yliopiston tarjoamat opintojaksot tarjoavat teoreettista asiantuntemusta kulttuurisista ilmiöistä kuten sosiaalisesta mediasta, pelikulttuureista ja kulttuuriperinnön eri muodoista ja tuotteistamisesta. Maisemantutkimuksen kautta tulevat tutuiksi maiseman, paikan ja kulttuuriympäristön käsitteet sekä ihmisen ja luonnon suhde eri aikoina.

– Koulutusyhteistyö laajentaa oppilaitosten tarjontaa luontevasti niillä aloilla, jotka jo muutenkin ovat toisilleen läheisiä. Se antaa myös opiskelijoille hyvän mahdollisuuden kurkistaa toisen oppilaitoksen opiskelusisältöihin ja opiskelemisen tapaan rikastuttaen siten oppimista, kommentoi Humakin kulttuurituotannon lehtori Minna Hautio yhteistyön merkitystä. 

Turun yliopiston opiskelijat voivat opiskella HUMAKin tarjoamia 15 opintopisteen laajuisia tuottajuuden perusteita sekä 15 opintopisteen ylemmän ammattikorkeakoulutason (YAMK) Culture, Organisation & Sustainability Management (COSM) -kokonaisuutta.

Yliopisto-opiskelijoille HUMAKin tuottajuuden opinnot antavat mahdollisuuden perehtyä työelämälähtöiseen opiskeluun sekä kulttuurituotantoalan lainsäädäntöön ja etiikkaan. 

– Paketoimalla yhteen Humakin opintoja ja omassa opetustarjonnassamme olevia Projektitaidot- ja Kulttuurituotannon toimijat -opintojaksoja, pystymme tarjoamaan opiskelijoille käytännönläheisen ja työelämävalmiuksia ruokkivan sivuainekokonaisuuden, kertoo KTMT:n digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori Riikka Turtiainen.

Humakin opinnoilla on vahva kytkös myös yrittäjyyteen. YAMK-tasoinen Humakin COSM-kokonaisuus käsittelee kulttuurituotantoa ja kulttuuriyrittäjyyttä kestävän kehityksen taloudellisten, sosiaalisten ja ympäristöllisten ulottuvuuksien kautta. COSMin kursseilla ideoidaan ja tarkastellaan sosioekonomisia tapoja, joilla arjesta voidaan tehdä kestävämpää, eettisempää, vastuullisempaa ja tasapainoisempaa.

– COSM-kokonaisuus täydentää hyvin sivuainettamme, kulttuuri- ja elämysmatkailua. Opiskelijat saavat lisää asiantuntemusta esimerkiksi kestävästä matkailusta, iloitsee maisemantutkimuksen yliopisto-opettaja Eeva Raike.

Kuvassa Humakin Cosmin sisällön suunnittelusta vastannut lehtori, PhD, Marcin Poprawski sekä hänen lisäkseen kuvissa syksyllä 2021 toteutettavan kurssin vierailijoista Constance Deveraux, Sacha Kagan, Birgitta Persson ja Jason Vitorillo.

Toiveena monialaisen yhteistyön kehittäminen tulevaisuudessa

Tulevaisuudessa oppilaitokset toivovat voivansa hyödyntää korkeakoulujen opetusyhteistyötä yhä enemmän. Humak tekee moduulivaihtoa myös Jyväskylän yliopiston KUMU-tutkinto-ohjelman kanssa. Ihannetilanteessa kulttuurialan korkeakouluopiskelija voisi sisällyttää esimerkiksi näiden kolmen oppilaitoksen kesken tutkintoonsa kursseja yli korkeakoulurajojen. Tällöin opiskelija saisi oman oppilaitoksensa tarjoaman tutkinnon lisäksi kumppanikorkeakoulujen parhaat asiantuntijat tukemaan osaamisensa monipuolista kartuttamista vielä tässä blogissa kuvattua yhteistyötä laajemmin.

Kirjoittajat

FT, yliopisto-opettaja Pirita Frigren, Turun yliopisto

Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelma

Kulttuuriperinnön tutkimus

FT, yliopettaja, Laura Päiviö-Häkämies, Humak 

Kulttuurituotanto, 

Luovien alojen yrittäjyyden osaamiskärki

Teksti on rinnakkaisjulkaistu Humakin verkkosivuilla.

Lähteet

Humakin Culture, Organisation & Sustainability Management (COSM) -opintojaksokokonaisuus, YAMK. Viitattu 24.8.2021. https://cosm.humak.fi/

Humakin Kulttuurituotannon koulutuksen opetussuunnitelma 2018-2014, Tuottajuuden perusteet, s. 11. Viitattu 24.8.2021. https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2018/08/Kulttuurituottaja-AMK-OPS-2018-2024.pdf

Jyväskylän yliopiston Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa tutkinto-ohjelma (Kumu). Viitattu 24.8.2021. https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/opiskelu/oppiaineet/kumu

Satakunta -strategia, viitattu 10.8.2021. https://satakunta.fi/aluekehitys/strategiat-ja-ohjelmat/satakunta-strategia/

Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen tutkinto-ohjelma (KTMT), viitattu 24.8.2021.

https://www.utu.fi/fi/yliopisto/humanistinen-tiedekunta/kulttuurituotannon-ja-maisemantutkimuksen-koulutusohjelma

Unifin tiedote 11.12.2019, Opiskelijaliikkuvuus lisääntyy Suomessa – korkeakoulut solmivat sopimuksen tulevaisuuden yhteistyöstä. Viitattu 24.8.2021. https://www.unifi.fi/uutiset/opiskelijaliikkuvuus-lisaantyy-korkeakoulut-solmivat-sopimuksen-yhteistyosta/

Varsinais-Suomen maakuntastrategia 2040+, viitattu 10.8.2021. https://kumppanuusfoorumi.fi/maakuntastrategia/uusi-maakuntastrategia-2040/

Historian kaleidoskooppi ja fyysisen yhteisöllisyyden paluu

Tervetuloa uuteen lukuvuoteen, uudet ja vanhat opiskelijat!
Kuva: Anna Sivula.

Espanjantaudista ei tullut maailmanhistoriallisen juonen käännekohtaa. Maaliskuussa 1918 leviämään lähtenyt pandemia kesti vähemmän aikaa kuin tämä nykyinen, mutta oli monin verroin murhaavampi. Espanjantauti tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä ja katosi lopulta, koska siihen sairastuneille oli joko kehittynyt immuniteetti tai he olivat kuolleet. Samoin käy tämän meidänkin aikamme pandemian kanssa. Tähän nyt riehuvaan tautiin on toistaiseksi kuollut vasta 4.5 miljoonaa ihmistä. Voimme seurata kuolleisuutta muutaman päivän viiveellä päivittyvistä laskureista.

Skotlantilainen fysiikan ja optiikan tutkija Sir David Brewster (1781-1868) patentoi vuonna 1817 kaleidoskoopin. Keksintö on periaatteessa yksinkertainen ja levisi nopeasti ympäri maailmaa. Patentista huolimatta keksijä ei rikastunut, sillä keksintö on varsin yksinkertainen. Piraattikopion saattoi valmistaa minkä tahansa pajan takahuoneessa. Kaleidoskooppiin riittää putki, kaksi tai kolme peiliä, pari putkeen sopivaa lasilevyä sekä levyjen välissä ravisteltaessa liikkuvia pieniä värillisiä lasinkappaleita, jotka peileistä heijastuessaan muodostavat symmetrisen kuvion. Kuvio muuttuu, kun putkea ravistetaan tai kierretään. Keksinnön nimi tulee kreikan sanoista kalos (kaunis), eidos (muoto) ja scopos (tarkkailija).

Historioitsijoita moititaan joskus putkinäköisiksi, mutta se putki, jonne historioitsija tuijottaa, ei ole mikä tahansa hylsy. Se on kaleidoskooppi. Historioitsija pyöräyttää menneisyyden värikkäitä sirpaleita ja antaa niiden peilautua kauniiksi, symmetriseksi ja toisinaan liiankin ymmärrettäväksi muodoksi ja kuvioksi. Hän kääntelee putkea ja tietää, että samat värillisen lasin kappaleet asettuvat kerta toisensa jälkeen loogiseksi kuvaksi. Kuvien keskinäinen kaltaisuus on huomattava, vaikka kahta samanlaista asetelmaa ei ole. Ratkaisevaa ei olekaan se, miten värilliset kappaleet asettuvat, vaan peilien kulma. Kulman on oltava sellainen, että katsojalle muodostuu kuva 360 asteen näkymästä: 30 asteen kulma tuottaa pyöreään näkymään symmetriset kaksitoista sektoria. Yhdessä sektorissa ovat alkuperäiset kappaleet, mutta yksitoista sektoria ovat heijastuksia.

Historia ei olisi ymmärrettävää, mikäli sitä katsoisi kaukoputkella. Siinä näkyisi liikaa yksityiskohtia. Tapahtumasarjat vaikuttaisivat kaoottisilta. Historian maisemassa olisi liikaa hälyä. Historioitsija ei voi rekisteröidä kaikkea havainnoimaansa. Hänen on myös kiinnitettävä huomiota siihen, miten näitä yksityiskohtia omana aikanaan ympäröinyt kulttuuri peilaa niitä. Juuri tämä heijastuminen ja heijastusten muodostama symmetria tekevät menneisyyden tulkinnasta kiinnostavan. Sama värillisen lasin kappale toistuu kerta toisensa jälkeen eri puolilla kokonaiskuvaa. Historian juoni on kuin kaleidoskoopin näkymä. Se saa muotonsa vasta kun tutkija on valinnut ne kappaleet, joiden heijastuksia tarkastelee.

Kertomuksen ymmärrettävyyteen kuuluu, ettei menneisyydestä kerrota kaikkea, mitä siitä tiedetään. Jotkut faktat putoavat kupletin juonen ulkopuolelle. Toiset faktat saavat moninkertaisen, kertautuvan roolin kun niiden heijastukset ilmaantuvat kulttuurin eri sektoreille. Kaleidoskoopissa yhdestä päärynänmuotoisesta helmestä voi tulla kokonaisen aikakauden tunnus.

Espanjantauti ei ole ennen tätä nykyistä pandemiaa löytänyt kunnolla paikkaansa historiassa. Aikalaiset eivät halunneet ajatella sitä historiansa käännekohtana. Historiankirjoittajat eivät valinneet sitä kaleidoskooppiinsa, eikä espanjantaudin jälkeistä aikaa nimitetä espanjantaudin jälkeiseksi ajaksi. Siitä tuli meidän historiatietoisuudessamme maailmansotien välinen aika, ja 1920-luvusta tuli Yhdysvalloissa ja Euroopassa peräti iloinen 1920-luku, sodaton ja suhteellisen vähätautinen ajanjakso. Tuberkuloosi tietysti tappoi sillä vuosikymmenellä Suomessakin yksilön tunnissa, ja tappaa edelleenkin maailmalla kolmisen miljoonaa ihmistä vuodessa, mutta eipäs sotketa aikakauden iloista ja symmetristä kokonaiskuvaa. 1920-luku etenee mielikuvissamme charlestonin askelin, ei keuhkotautisena raahustaen.

Yksikään pandemia ei ole antanut nimeään yleishistorialliselle aikakaudelle. Ennen tätä nykyistä pandemiaa eivät kulkutaudit ole juurikaan kelvanneet yleisen historian kaleidoskoopin värillisiksi lasinpaloiksi. Ne ovat tietysti historiassa läsnä, mutta ne eivät ole se tulkinnan elementti, joka kertautuu yhtenätoista heijastuksena. Maailmanhistoria ei heilahtele rutosta isorokkoon ja isorokosta uuteen ruttoon. Tämä meidän aikamme pandemia saa meidät kuitenkin kiinnostumaan myös aiemmista pandemioista uudella tavalla. Tartumme niihin ja kiinnostumme niiden heijastuksista. Näin menneisyydenhallinta toimii. Se on nykyisyyden haltuunottoa. Tätä tarkoittaa se, että historiakulttuuri on aina oman aikansa nykykulttuuria. Historiamme kertoo enemmän meistä kuin menneisyydestämme.

Miltä mahtaa näyttää symmetrinen ja ymmärrettävä menneisyys katsottuna sellaisesta kaleidoskoopista, jonka lasinpaloina ovat nämä taudit ja jonka symmetrisessä kokonaiskuvassa kertautuvat näiden elementtien heijastukset? Nimittääkö joku tuleva historioitsija joskus 2400-luvulla vuosien 1919 ja 2020 välistä vuosisataa pandemioiden väliseksi ajaksi? Se näkee, joka näkee. Me emme sitä näe.

Eristäytymisen aika on kohta ohi. Pidin tänään pitkästä aikaa luennon salissa oikeille ihmisille, ja se oli ihan jotain muuta kuin puhua mustaa taustaa vasten loistaville valkoisille nimille. Turun yliopistossa on syyslukukaudella 2021 otettu tavoitteeksi fyysisen yhteisöllisyyden palauttaminen. Mitä enemmän tätä ajatusta pyörittelee, sitä paremmalta se tuntuu. Ratkaisussa on kyse rohkeudesta aloittaa uudestaan elämä tietoa tuottavana ja kasvokkain kohtaavana tiedeyhteisönä. Nyt katsotaan, miten osaamme sopeutua. Kulttuurinen resilienssi tarkoittaa sitä, että mukaudumme elämään uusissa olosuhteissa. Korona jättää meihin jälkensä sekä vastustuskykynä että kulttuurisina heijastuksina. Joustamme, koska joustamalla voimme palauttaa sen yhteisön, jota ilman olemme joutuneet elämään jo liian pitkään.

Tervetuloa uudet ja vanhat opiskelijat!

Laitetaan kaleidoskooppiin jälleennäkemisen ilo ja annetaan sen täyttää näkökenttä.

Anna Sivula

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen professori sekä Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman johtaja. Hänellä oli lapsena tapana purkaa ja koota kaleidoskooppeja.

Mielen avaruutta etsimässä – Kuviteltu avaruus -teos avaa avaruustutkimuksen nykytilaa

Kuviteltu avaruus -artikkelikokoelma lähestyy avaruutta monista näkökulmista. Kuva: Petri Saarikoski.

Kesällä vuonna 1980 seurasin televisiosta dokumenttia, jossa käsiteltiin NASA:n Apollo-avaruusohjelman historiaa. Toistaiseksi viimeiseksi jääneestä miehitetystä kuulennosta oli kulunut siinä vaiheessa lähes 8 vuotta. Eugene A. Cernanin kipparoiman Apollo 17:n jälkeen yksikään ihminen ei ole poistunut maapallon vetovoimakentästä. Vuonna 1980 tätä ei vielä tiedetty, ja nuoren pojan mielessä Apollo-lennot edustivat fantastista tutkimusmatkaa suureen tuntemattomaan, jolle oli varmasti tulossa jatkoa. Seuraavana vuonna alkoivat avaruussukkulalennot, jonka mediakuvastosta NASA otti kaiken hyödyn irti. 1980-luvulla avaruusinnostusta käytettiin laajasti hyväksi paitsi mediajulkisuudessa myös yleisemmin populaarikulttuurissa. Suomessakin tietty osa nuorisosta kulutti ahkerasti kaikkea avaruuteen liittyvää, tieteiskirjallisuudesta, elokuvista ja televisiosarjoista muodostui yhden ikäpolven yhteistä sukupolvikokemusta. Minulle avaruustutkimuksesta ja siihen kytkeytyvistä mielikuvituksellisista tarinoista muodostui elävä kasvukertomus. Olin myös lapsesta saakka kiinnostunut historiasta, joten epäilemättä tällä kaikella pohjustettiin nykyistä työuraani.

Nämä ajatukset olivat vahvasti mielessä, kun huhtikuussa 2019 osallistuin Turun yliopistossa kulttuurihistorian järjestämään “Kuviteltu avaruus. Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa” -seminaariin. Tämän onnistuneen ja poikkitieteellisen tapahtuman välittömät tunnelmat ja havainnot voi lukea WiderScreen-journaaliin kirjoittamastani seminaariraportista. Ensimmäisen kuulennon muistovuoden innoittamana järjestetty seminaari opetti, kuinka moni paikalla olijoista oli kokenut vastaavaa innostuneisuutta lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Jotkut esitelmöitsijät olivat myös tutkimuksessaan hyödyntäneet kiinnostuksen kohteitaan, mutta joillekin seminaari edusti muun työn ohessa tehtyä nostalgista paluuta “avaruusinnostuksen” kultaisiin vuosiin.

Seminaarin aikana keskustelimme jo lounaspöydässä mahdollista julkaisua. Lähes kahden vuoden työn jälkeen lopputuloksena oli Capsan kustantamana ilmestynyt kokoomateos Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021). Kirjan kolme pääosa yhdistävät poikkitieteellisesti tutkimusteemoja, joissa käsitellään paitsi avaruustutkimuksen historiaa ja nykytilaa myös niiden populaarikulttuurisia ilmentymiä. Avaruuslentojen – niin kuviteltujen kuin todellisten – kulttuurihistoriaa käsitellään ensimmäisessä osassa. Jutta Laitilan ja Emma Pietilän katsauksessa tarkastellaan tähtitieteilijä Johannes Keplerin (1571–1630) postuumisti julkaistua Somnium-teosta, jonka keskiössä on kuvitteellinen avaruuslento kuuhun. Teosta on ahkerasti siteerattu avaruustutkimuksessa, kun on viitattu tuon ajan tähtitieteen yrityksiin kuvata avaruusmatkojen lainalaisuuksia. Teos voidaan luokitella jopa tieteiskirjallisuuden varhaiseksi esikuvaksi.

Kulttuuriantropologi Iina Kononen tarkastelee avaruuslentojen aikana maapallosta otettujen valokuvien historiaa. Ikonisena tarkasteluesimerkkinä nousee esille Blue Marble -nimellä tunnettu valokuva, joka otettiin Apollo 17:n lennon aikana. Blue Marble on toistaiseksi ainoa ihmisen ottama valokuva, jossa maapallo näkyy kokonaisuudessaan, ja siksi siitä on muodostunut hieno ja aikaa kestävä symboli. Aikalaiset ymmärsivät muutenkin Apollo-lentoihin kätkeytyvän symboliikan, sillä ne edustivat selvästi uuden aikakauden alkua. Aiheeseen pureutuu akatemiaprofessori Hannu Salmi artikkelissaan vuoden 1969 ensimmäisen kuulennon mediakuvastosta Suomessa. Tutkimuksessa nostetaan esille avaruuslentojen merkitystä kansalaisia kiehtovana seikkailuna. Stanley Kubricikin edellisenä vuonna ensi-iltaan tulleella 2001: Avaruusseikkailu -elokuvalla oli oma vaikutuksena tähän kytkeytyneisiin tulkintoihin. Salmi nostaa esille, miten avaruusmatkat ja niihin liittyvät tulkinnat elivät vahvasti todellisuuden ja fiktion rajamaastossa.

Osittain samasta aiheesta jatketaan myös kulttuurihistorioitsija Heidi Kurvisen artikkelissa, jossa osoitetaan myös lehtiaineistoon pureutuen, miten suomalaiset olivat muun teollistuneen länsimaailman kanssa osa ensimmäisen kuukävelyn kokijajoukkoa. Avaruusmatkojen unohdettua historiaa valotetaan puolestaan eläintutkimuksellisesta näkökulmasta Otto Latvan ja Heta Lähdesmäen artikkelissa. Koe-eläimet, toisin kuin ihmiset, olivat ensimmäisiä avaruudessa käyneitä eläviä olentoja. Monet koe-eläimistä, kuten maailmanmaineeseen noussut neuvostoliittolainen Laika-koira, eivät selvinneet matkastaan hengissä, mikä osaltaan alleviivaa myös avaruustutkimukseen liittyneitä eettisiä ongelmakohtia.

Teoksen seuraava ja laajin osio keskittyy avaruuden populaarikulttuurin kuvastojen tarkasteluun. Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen kiinnostuksen kohteena on 1970-luvun puolivälissä nähty – vahvan kulttimaineen saavuttanut – Avaruusasema Alfa -televisiosarja (1975-1977). Kaartinen osoittaa miten televisiosarja käsitteli kiehtovien avaruuslentojen lisäksi myös monia ympäristöhistoriallisia kysymyksiä, jotka olivat nousseet esille Apollo-lentojen jälkeisinä vuosina. Miksi ihmiskunta tutki avaruutta, vaikka ei pystynyt huolehtimaan edes omasta maapallostaan? Sarja oli näiltä osin outo ja omaperäinen, mutta ajoittain synkkäkin tulkinta omasta ajastaan. Artikkelissa on myös vahva nostalginen sävy populaarikulttuurin kuvastoja kohtaan, ja samasta teemasta jatkaa digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä Musta Aukko -elokuvaa (1979) käsittelevässä artikkelissaan. Disneyn suurtuotantona valmistunut tieteiselokuva jäi vahvasti aikalaisten mieliin myös laajan oheistuotevalikoimansa puolesta. Erikoistehosteiden osalta Musta Aukko oli myös alan teollisuuden merkkipaalu, vaikka se ei saavuttanut kaivattua menestystä lippuluukuilla.

Historioitsija Kimmo Ahosen artikkelissa keskiöön nousee Marsiin ja “marsilaisiin” liittyvien kuvitelmien pitkä kulttuurihistoria sekä sen ilmestyminen erityisesti 1950-luvun yhdysvaltalaisessa kylmän sodan ajan tieteiselokuvissa. Ahosen mukaan Marsin kiehtovuus palautuu lopulta katsojan kykyyn kuvitella omastamme poikkeavia maailmoja ja antaa niille merkityksiä. Osittain samaan havaintoon päätyy myös digitaalisen kulttuurin tutkija ja historioitsija Petri Saarikoski tarkastellessaan vuonna 2015 ensi-iltaan tullutta Yksin Marsissa -elokuvaa. Ridley Scottin ohjaama kassamenestys voidaan tulkita paitsi nykyajan Mars-tutkimuksen innoittamana luonnontieteellisenä tulkintana punaisen planeetan valloituksesta, mutta myös NASA:n pr-toimintaan kytkeytyvänä onnistuneena mediatempauksena. Elokuvatutkimuksen viimeisenä osiona nähdään kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen essee, jossa käsitellään erityisesti 2000-luvun tieteiselokuviin kätkeytyviä romanttisia ja jopa idealistisia käsityksiä avaruudesta mahdollisesti nousevasta suuremmasta totuudesta ja uusista elämän mahdollisuuksista. Pohdinnan kokemukselliselle tasolle nousee melankolian ja lohdun vahvat tuntemukset.

Teoksen viimeisessä osiossa nähdään väläyksiä turkulaisesta tähtitieteen historiasta ja nykyvaiheista. Tuorlan observatorion esineistöä ja henkilöhistoriaa valotetaan museologian näkökulmasta Jaana Saarikosken ja Maija Mäen katsauksessa, joka osaltaan tuo esille, miten Turun yliopiston kansainvälistäkin mainetta niittäneen tähtitieteen pohjaa rakennettiin 1920-luvun lopusta alkaen. Teoksen päättävässä artikkelissa fysiikan ja tähtitieteen yliopistotutkija Harry J. Lehto pohtii astrobiologian näkökulmasta maapallon ulkopuolisen elämän mahdollisuuksia. Lehdon havaintojen mukaisesti mahdollisia elämän rajavyöhykkeitä löytyy myös omasta aurinkokunnastamme, mutta toistaiseksi ne synnyttävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mahdollisuus löytää edes bakteerien muodossa esiintyvää elämää esimerkiksi Marsin jäätyneen pinnan alta pitää silti tutkimuksellisia spekulaatioita hengissä, ja antaa tarvittavaa innoitusta alan tutkimustoiminnan kehittämiseen.

Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021) <https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/> edustaa artikkelikokoelmana vahvemmin humanistiseen ja erityisesti historiantutkimukselliseen kenttään kallellaan olevaa nykytutkimusta. Tärkeäksi jäsentäjäksi nousee ihmisen ja avaruuden moniääninen vuorovaikutussuhde. Teos paljastaa, että avaruustutkimus on samalla mielen maiseman tutkimusta, joka voi konkretisoitua esimerkiksi valokuvaan jossa näemme sinisen planeettamme kellumassa avaruuden pohjattomassa syleilyssä. Jos matkustamme tarpeeksi kauaksi, me näemme oman itsemme ja historiamme uudessa valossa. Avaruutta tutkiva ihminen tutkii samalla myös itseään.

Kirjoittaja vetää syys-lokakuussa KTMT:n syventävien opintojen Avaruuden tutkimuksen kulttuurihistoriaa -luentosarjan, jolle kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita!

Petri Saarikoski

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori.

Lähdetiedot:

Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju, Petri Saarikoski. Capsa Historiae III. Turku: Turun yliopisto, 2021.

Julkaisusarjan kotisivut ja tilaustiedot: https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/

Kesä, suomalaisuus ja lavatanssit

Tanssityylien kirjo on tämän päivän lavatansseissa laaja. Perinteisten valssin, tangon, humpan ja jenkan rinnalle ovat tulleet latinalaistanssit ja ns. käden ali-tanssit. Kuva: Vesa-Matti Väärä.

Juhannus, keskikesän suloinen juhla, lähestyy kovaa vauhtia. Ainakin täällä länsirannikolla alkaneen kesän sää on ehdottomasti suosinut. Aurinko on paistanut ja helteet ovat hellineet. Juhannuksena suomalaiset vetäytyvät mökeilleen luonnon helmaan juhlimaan yötöntä yötä. Ja, ikävä kyllä, myös humaltumaan ja hukkumaan. Tai he viettävät sen kaupungissa nauttien katujen hiljaisuudesta ja rauhasta. 2020-luvun suomalaiset viettävät juhannusta yhä monipuolisemmin. Yhtenäiskulttuuri on tässä suhteessa kadonnut vuosikymmenien saatossa.

Jos pitäisi nimetä yksi asia, mikä liittyy yhä suomalaiseen juhannusjuhlintaan, se on ehdottomasti lavatanssit. Juhannuskoivut, tyyni järvenpinta, naiset kesämekoissaan, haitari soi vienosti kesäyössä. Mikä olisi suomalaisempi mielikuva juhannuksesta? Se on todellisuutta myös nykyajassa, vaikka moni ehkä ajattelee lavatanssien kuuluvan menneiden vuosikymmenien nostalgiaan.

Suomessa toimii yhä noin 250 tanssipaikkaa, joista osa järjestää tansseja ympäri vuoden, osa vain muutaman kerran kesässä. Pieninkin tanssipaikka järjestää vuoden ainoat tanssinsa nimenomaan juhannuksena. Tanssiharrastajien määrä on tasaisesti kasvanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. He käyvät tansseissa useana kertana viikossa.

Juhannus on silti ajankohta, jolloin myös vähemmän aktiiviset tanssijat heräävät. Jos käy vain kerran kesässä tanssimassa, se tapahtuu yleensä juuri juhannuksena. Juhannustanssit kruunaavat keskikesän juhlan. Tämä näkyy myös naistenlehtien sivuilla. Juuri juhannuksen alla lehdissä ilmestyy juttuja tyylillä: Näin toimit lavatansseissa.

Juhannuksena pieninkin tanssipaikka järjestää lavatanssit. Uittamon lavalla tanssitaan kesäisin kahtena iltana viikossa. Kuva: Vesa-Matti Väärä.

Ehkä juuri juhannustanssien perinteisyys ja siihen liitetyt vahvat mielikuvat värittävät myös lavatanssien ”brändiä”. Vahva nostalgiapainotus ja ehkä jopa vanhanaikaisuus leimaavat lavatansseja. On totta, että lavatanssien maailmassa on paljon vanhaa, esimerkiksi tanssietiketti on säilynyt hyvin samankaltaisena vuosikymmenestä toiseen. Sen sijaan tanssilajeja on tullut lisää. Perinteiseksi lavatanssien lajeiksi mielletyt valssi, humppa, jenkka, polkka ja tango ovat saaneet rinnalleen keinuvia latinalaisia rytmejä, kuten cha chaata, rumbaa, salsaa ja bachataa sekä vauhdikkaita rock ’n swing tansseja eli käden-ali-tansseja fuskua ja buggia. Silti myös aivan perinteisellä foksilla tanssilavoilla yhä pärjää.

Tanssityylien moninaistuminen näkyy myös orkesterien ohjelmistossa. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyvästä tanssibändistä löytyy aina haitari, se taipuu myös muuhunkin kuin Kesäillan valssiin. Suomalainen lavatanssikulttuuri elää ajassa, aivan kuten suomalaisuuskin.

Vuosi 2020 oli tietenkin monelle tanssipaikalle, ilmeisestä syystä, suuri koettelemus. Juhannustansseja ei juuri pidetty missään ja kesäkin meni vähän niin ja näin. Tätä kirjoittaessa tanssikesä 2021 alkaa näyttää jo lupaavalta. Monet tanssijärjestäjät uskaltavat, ainakin varovaisesti, ilmoitella järjestettävistä juhannustansseista sekä loppukesän riennoista. Toivottavasti nämä toiveet toteutuvat.

Viimeksi Suomessa nähtiin näin laaja tanssikielto viime sotien aikana. Kun tanssiminen lopulta vapautui, alkoi suoranainen tanssihurmos. Samanlaisia oireita on jo nähtävissä tässä 2020-luvun versiossa. Artistit, orkesterit ja tanssin ystävät ovat odottaneet puoli vuotta, vuoden ja ylikin, että pääsisivät jälleen lavojen ihanaan ilmapiiriin ja elävän musiikin vietäväksi.

Henna Karppinen-Kummunmäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, kulttuurihistorioitsija ja lavatanssien ystävä, joka on julkaissut tietokirjan Lavatanssien hurma. Keinu kanssani (SKS 2020).

Tanssilavat huokuvat nostalgiaa. Rajavaaran lava Kiteen Kesälahdella.
Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki.

Jalkapallotaktiikoista

Vuoden 2018 maailmanmestarijoukkue Ranska kaatoi loppuottelussa Kroatian lukemin 4–2. Ranskan valmentaja Didier Deschamps luotti 4–2–3–1-ryhmitykseen. Taktisesti älykkäiden ranskalaispelaajien käsittelyssä tämä muoto muuntui monentyyppisiin hyökkäyskuvioihin.

Artikkelin kuvitus: Pentti Otsamo.

Miesten jalkapallon EM-kisat pelataan kesä-heinäkuussa 2021. Suomalaiskatsojien näkökulmasta nämä eri puolilla Eurooppaa käytävät kisat ovat kutkuttavat, sillä Huuhkajat eli Suomen maajoukkue on ensimmäistä kertaa mukana. Katsomiskokemusta voi virittää entisestään ottamalla selvää jalkapallotaktiikoiden perusteista.

Jalkapallossa huomio keskittyy usein poikkeuksellisiin yksilöihin, ja hyvästä syystä. Jalkapallo on kuitenkin joukkuepeli, jossa valitulla taktiikalla on suuri merkitys.

Hallitseva maailmanmestari Ranska on suosinut 4–2–3–1 -peliryhmitystä (ks. kuva). Sen avulla Lionel Messin kaltaisten pelaajien eli hyökkäyksestä keskikentälle tippuvien kuljetus- ja syöttötaitureiden pysäyttäminen helpottuu. Ranskan maajoukkueessa tässä tehtävässä ovat loistaneet N’Golo Kanté ja Paul Pogba eli peliryhmityksen ”kakkoset”, joiden pääasiallinen pelipaikka sijaitsee toppareiden edessä.

Englannin kielessä älykkäitä toppareiden edessä pelaavia keskikenttäpelaajia ei yleensä kutsuta puolustaviksi (defensive midfielder), koska sana viittaa ensisijaisesti taklaavaan katkojatyyppiin. Puolustavan keskikenttäpelaajan sijaan puhutaan tasapainottavasta keskikenttäpelaajasta (holding midfielder), jolle on ominaista poikkeuksellinen kyky ennakoida pelin virtausta ja sijoittua oikein – entisaikojen liberon tapaan. Kantén pelinlukutaito ja kyky pysäyttää vastahyökkäyksiä mahdollistaa myös rohkean hyökkäyspelaamisen. Ranska saattaakin laittaa juoksuvoimaisen Kantén yksin pelaamaan alimman puolustuslinjansa eteen ja muuttaa peliryhmityksensä vaivihkaa 4–4–2 tai 4–3–3 -muotoon.

Itse asiassa 4–2–3–1 muuttuu usein hyökätessä totaalisesta eli kokonaisvaltaisesta jalkapallossa tuttuihin 4–3–3 tai 3–4–3 muotoihin. Totaalisen jalkapallon mallimaajoukkueita ovat olleet Hollanti ja Espanja. Kyse on ajan ja tilan hallinnasta. Puolustusvaiheessa joukkue antaa vastustajalle vain vähän aikaa rakentaa peliään minimoimalla pelitilan. Kun joukkue menettää pallon, se prässää sitä takaisin koko joukkueen voimin. Yhtäältä vastustaja pakotetaan hätäisiin purkupalloihin kentän sellaisiin tiloihin, jotka puolustajat osaavat ennakoida ja täyttää. Toisaalta vastustajan halutaan menettävän pallon omalla kenttäpuoliskollaan, minkä jälkeen joukkue iskee nopeasti vastaan. Heti riiston jälkeen vastustaja on haavoittuvaisin, sillä se ei ole ehtinyt organisoida puolustustaan.

Hyökkäysvaiheessa puolestaan luodaan aikaa ja tilaa käyttämällä hyväksi kentän leveyttä ja syvyyttä. Pelin rakentelussa luodaan liikkuvia kolmioita ja eteenpäin edetään diagonaali- eli viistosyöttöjen voimin. Pallolliselle pelaajalle tulee tarjota vähintään kaksi syöttösuuntaa. Jotta siirtyminen puolustuksesta hyökkäykseen ja päinvastoin onnistuisi sulavasti koko joukkueelta, olennaisia ovat pelaajien väliset etäisyydet ja siten heidän sijoittumisensa kentällä. Keskikentän keskustassa tulee olla taitureita, jotka eivät palloa hevillä menetä. Taktiikka vaatii puolustajia, jotka osaavat antaa avaavia syöttöjä – näin toki on useissa muissakin nykyfutiksen peliryhmityksissä, kuten Suomen maajoukkueen viime aikoina käyttämässä 5–3 –2 –systeemissä.

Johan Cruyff (1947–2016) edusti Ajaxia ja Barcelonaa niin pelaajana kuin valmentajanakin. Hänen pelikäsityksensä ytimessä oli ajan ja tilan hahmottaminen. Pelaajan tuli oikea-aikaisella liikkumisellaan luoda itselleen ja oman joukkueen muille pelaajille tilaa.

Suomi on Ruotsin tavoin käyttänyt myös 4–4–2 -ryhmitystä. Taktiikassa on monenlaisia etuja. Ensiksikin vastustajan pitää murtaa kaksi neljän linjaa. Toiseksi kentälle muodostuu parivaljakkoja, kuten laitapuolustaja ja laitimmainen keskikenttäpelaaja, jotka voivat auttaa toisiaan niin puolustus- kuin hyökkäysvaiheessa. Kolmanneksi hyökkääjäpari voi saada paljon vahinkoa aikaan, jos heidän aivoituksensa kohtaavat. Toisaalta kaksi keskikentän keskimmäistä pelaajaa joutuu kamppailemaan ylivoimaa vastaan, jos vastustajalla on keskikentän keskustassa kolme pelaajaa. Tällöin toinen kärki tippuu keskikentän avuksi. Siksi kärkipari ei välttämättä pelaa etenkään puolustusvaiheessa rinnakkain vaan peräkkäin. Tässä ryhmityksessä on monia tyylejä. Kun pelaajat eivät ole keskikentällä timanttimuodostelmassa vaan neljän linjassa, laidoissa vilistävät usein nopeat laitajuoksijat eli wingerit.

Peliryhmityksiä on toki monia muitakin kuin edellä on esitetty. Lisäksi pelin aikana muodostelmat alati muuttuvat – etenkin hyökkäysvaiheessa. Televisiokuvissa ennen ottelun alkua esitetyt ryhmityskuviot antavat ymmärtää, että kentän vastakkaisilla laidoilla olevat pelaajat liikkuvat samatahtisesti kuin koneen sylinterit. Katsoja voi kuitenkin pelin virtauksen aikana havaita muutoksia tässä symmetriassa. Esimerkiksi vasen laitapakki osallistuu aktiivisesti hyökkäyksiin, kun taas oikea laitapakki harvoin nousee vastustajan rangaistusalueelle. Tai oikean laidan keskikenttäpelaaja liikkuu toistuvasti kentän keskiosiin, kun taas vasemman laidan keskikenttäpelaaja liikkuu enimmäkseen sivurajaa myötäillen.

Nykyfutiksen peliryhmitykset ja pelityylit erikoistilannekuvioineen myös osoittavat, että niissä on hyödynnetty aiemmin hyväksi havaittuja toimintatapoja. Esimerkiksi kahden tasapainottavan keskikenttäpelaajan rooli muistuttaa epäilyttävästi 1930-luvulla käytetyn WM-ryhmityksen (3–2–2–3) alempia keskikenttäpelaajia.

Ottelut voitetaan yleensä keskikentällä ja siksi on tärkeää, että tällä kentän sektorilla on hyvin peliä ennakoivia, peliä syötöillään taitavasti rakentavia ja maalinteon osaavia pelaajia. Tärkeimmät taito-ominaisuudet koskevat syöttämisen ohella peliasentoa ja ensimmäistä kosketusta. Yksilölliset taito-ominaisuudet mahdollistavat taktiikoiden onnistumisen. Kääntäen: hyvin rakennettu taktiikka mahdollistaa pelaajan taidon kukoistamisen.

Sami Kolamo

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin dosentti, lukion aineenopettaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut jalkapallotutkimukseen. Vastapaino on äskettäin julkaisut kuvitetun jalkapallotaktiikoiden perusteoksen Jalkapallotaktiikat – ymmärrä futista paremmin. Kirjan tekijäkaartiin kuuluvat Sami Kolamon ohella Tommi Wallenius, Pauli Kallio ja Pentti Otsamo.

Positiivisessa peliasennossa pelaajan vartalo on auki pallon syöttäjän suuntaan niin, että saadessaan pallon hän kykenee viemään peliä eteenpäin esimerkiksi kääntymällä sivulle. Positiivisessa peliasennossa pelaaja hahmottaa asemansa pelikentällä suhteessa vastustajan ja oman joukkueen pelaajiin. Näin hän kykenee näkemään sen, mitä muut pelaajat omista asemistaan näkevät.

Tanskan taidemuseo Louisiana ja Torinon elokuvamuseo Mole näyttävät mallia Varsinais-Suomen kulttuurihankkeille

Louisianan veistospuisto on olennainen osa taidemuseota. Tekstin kaikki kuvat: Riitta Monto.

Louisianan taidemuseo Humlebækissa Tanskassa ja Italian kansallinen elokuvamuseo Mole Antonelliana Torinossa ovat kulttuurikohteiden aatelia. Molemmat ovat vuodesta toiseen huippusuosittuja.

Louisiana ja Mole ovat erilaisia ja omaperäisiä mutta yhteistäkin niillä on: arkkitehtuuri on erityistä ja toiminnan sisältö kansainvälisesti kiinnostavaa.

Kun historia yhdistyy oivaltavalla tavalla moderniin kulttuuriin, tuloksena on vierailukohde, joka tuntuu kävijästä inspiroivalla tavalla aina uudelta.

Louisianaan ja Moleen mennään viihtymään korkeatasoisen taiteen pariin. Kansainvälisinä kulttuurikohteina ne kelpaavat malliksi näyttämään muille suuntaa.

Louisiana mainittiin esimerkkinä 10. toukokuuta Kulttuuri näyttää suuntaa -webinaarissa, jonka järjesti Kulttuurikampus Turku. Kulttuurikampuksen monen toimijan verkostossa ovat mukana muun muassa Turun yliopisto, Åbo Akademi, Turun ammattikorkeakoulu ja Turun kaupunki. Tavoitteena on lisätä kulttuurialan vaikuttavuutta, alan työpaikkoja ja yrityksiä. Kampuksella pyritään kokeiluihin sekä sisällön, tutkimuksen ja liiketoiminnan uudistamiseen. Alvar Aallon upea Paimion parantola on kohde, jonka uusi elämä kannattaa ottaa seurantaan.  Siellä pyritään historiaa arvostaen luomaan jotakin uutta. Paimion parantola -säätiön toimitusjohtaja Henna Helander kertoi webinaarissa toivovansa Aallon arkkitehtonisesti vaikuttavasta kohteesta Tanskan Louisianan kaltaista paikkaa, johon halutaan tulla aina uudelleen.

Louisiana määritellään taidemuseoksi, johon liittyy veistospuisto ja toisinaan veistospuistoksi museon kera.

Helanderin mielestä on tärkeää löytää uusia tapoja käyttää vanhoja rakennuksia. Paimion suunnitelmat vaikuttavat kiinnostavilta, ja kesällä alkaa tapahtua. Avajaisia vietetään 18. kesäkuuta. Alueelle on luvassa arkkitehtuuri- ja luontopolkuja ja piknikpaikkoja. Parantolarakennukseen sisälle on tulossa näyttelyhuoneita ja kiertokävelyjä. Elävän vierailukohteen konseptiin kuuluu luonnollisesti kahvila.

Henna Helander lainasi Alvar Aallon osuvan kuvauksen kulttuurista: “Se ei ole erillinen elämästä irrotettava ilmiö, ei saa olla niin sanottuja kulttuuripiirejä ja elämän erillisiä koristeilmiöitä, vaan kulttuuri on se kudelanka, joka kulkee kaikkien ilmiöiden läpi.”

Toivottavasti uuden elämän myötä Aallon kansainvälisesti kiinnostava arkkitehtuuri houkuttelisi vierailijoita kotimaan ohella myös ulkomailta.

Turusta Paimioon on vajaa 30 kilometriä. Hieman vähemmän kuin Humlebækissa sijaitsevasta Louisianan museosta Kööpenhaminaan. Kunhan pandemia hellittää, Ruotsista pääsee kätevästi matkustamaan paitsi Louisianaan myös Paimioon.

Ilahduin Henna Helanderin Louisiana-esimerkistä, koska tanskalaismuseo on yksi suosikeistani.

Vuonna 1958 rakennettu Louisianan modernin taiteen museo on suunniteltu miljööseen sopivaksi.

Lukuisilla Louisianan-käynneilläni olen kerta toisensa jälkeen vaikuttunut siitä, miten monipuolinen ja elävä kulttuurikohde voi olla. Korkeatasoiset näyttelyt ovat usein yllätyksellisiä, ja paikan tunnelma erityinen.

Kaikenlaiset ihmiset kiertelevät hyväntuulisina näyttelysaleja tai viettävät leppoisaa kesäpäivää vehreässä veistospuistossa meren äärellä.

Laaja museoalue rajautuu mereen.

Taiteeseen tutustuminen onnistuu Louisianassa vaivattomasti. Nykyaikaisen taidemuseon toiminta on tehokasta ja sujuvaa, mikä näkyy kaikessa viestintää myöten. Halusin selvittää taidemuseon kävijäluvut, koronapandemian vaikutukset ja kysyä myös, mikä on museon oma arvio suosion salaisuudesta. Perusteellinen vastaus tuli sähköpostiin alle puolessa tunnissa.

Museon pohjoissiiven Giacometti-salia hallitsee Alberto Giacomettin “Walking Man”.

Kävijämäärä oli jopa koronavuonna 2020 yli 400 000.  Se on huikea luku alle kuuden miljoonan asukkaan Tanskassa. Normaalivuonna Louisianassa yleisöä käy miltei tuplasti. Vuonna 2019 vierailijoita oli lähes 760 000. Kiinnostavaa on sekin, että lähes puolet kävijöistä on ulkomaalaisia.

Etualalla Sonja Ferlov Mancoban teos Lintu ja poikanen, joka tunnetaan myös nimellä Äiti ja lapsi.

Vuonna 1958 rakennetun taidemuseon konsepti on selvä. Alusta asti Louisianassa on kuvataiteen ohella tärkeää ollut myös muu kulttuuri: arkkitehtuuri, kirjallisuus, muotoilu ja musiikki. Lehdistöpäällikkö Jan Hybertz Gøricken mukaan Louisiana on saavuttanut aseman yhtenä Euroopan, ja jopa maailman arvostetuimmista näyttelypaikoista. Siksi se pystyy houkuttelemaan niin korkeatasoisia näyttelyitä ja taiteilijoita, että vain harvat museot pystyvät samaan.

Louisiana on harmoninen yhdistelmä rakennus- ja maisema-arkkitehtuuria.

Louisianassa erityistä on myös arkkitehtuuri. Jørgen Bo ja Wilhelm Wohlert suunnittelivat modernin taiteen museon maisemaan sopivaksi. Näyttelysaleista voi ihailla luontoa, ja veistospuistosta on  upea näkymä merelle. Louisiana on malliesimerkki toimivasta kulttuurikohteesta.

Veistospuistossa on lupa viihtyä.

Toinen suosikkini on Italian kansallinen elokuvamuseo Mole Antonelliana.

Torinoon on monta hyvää museosyytä tehdä vierailu sitten, kun matkustaminen on taas mahdollista: Upea egyptiläisen taiteen museo. Museo Egizion kokoelmissa on muinaisen Egyptin taide- ja kulttuuriaarteita, joita oli Torinosta vastikään lainassa Amos Rexin näyttelyssä Helsingissä. Tyylikäs automuseo tarjoaa monipuolisesti liikenteen mutta myös muotoilun kulttuurihistoriaa. Torinon käärinliina Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa lienee syytä mainita Torinosta puhuttaessa.

Vuonna 1889 valmistunut Mole Antonelliana on Torinon maamerkki ja elokuvakeidas.

Vuodesta 2000 Italian kansallinen elokuvamuseo on sijainnut Torinon Mole Antonellianassa. Kaupungin korkea maamerkki valmistui 1889. Arkkitehti Alessandro Antonelli suunnitteli sen juutalaisten synagogaksi.

Elokuvamuseoksi rakennus soveltuu hienolla tavalla. Museon viisi eri tasoa tarjoavat elämyksiä, joihin voi uppoutua kuin elokuvaan. Olen vieraillut Molessa kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla huomio kiinnittyi samaan: kaikenikäiset ihmiset lapsista nuoriin ja keski-ikäisistä vanhuksiin viihtyivät kohteessa tuntikausia.

Molen kerroksia voi kiertää kuin valtaisaa laboratoriota, joka paljastaa kohteestaan aina vain uutta.

Filmimaailman glamour ja kiehtovuus pääsevät ainutlaatuisessa miljöössä loistamaan, ja elokuvien tärkeä äänimaisema tuodaan museotilaan onnistuneesti.

Alatasanteella voi lojua lepotuolissa ja katsella elokuvia jättinäytöiltä.
Museon sisällä on näköalahissi, joka vie 85 metrin korkeuteen Torinon kattojen ylle.

Vanhaan rakennukseen luotu museo on suosittu ja houkuttelee vuosittain satoja tuhansia kaikenikäisiä kävijöitä. Elokuvamuseo on myös Torinon kansainvälisten elokuvafestivaalien järjestäjä.

Fritz Langin Metropolis-elokuvasta (1927) museossa muistuttaa suuri kello.

Modernin museon toimintamahdollisuudet ovat rajattomat. Nämä eurooppalaiset huippumuseot osoittavat kulttuurin valtavan vetovoiman, kunhan toteutus on luova ja sisältö on omaperäinen.

Varsinais-Suomessa suuria odotuksia kohdistuu juuri nyt Paimioon, josta toivottavasti tulee entistä houkuttelevampi kulttuurikohde. Ulkomaiset arkkitehdit ovat tähänkin asti paikalle löytäneet Alvar Aallon innoittamina.

200 000 kävijää on tavoitteena Turkuun suunniteltavalla uudella museolla. Mielenkiintoista nähdä, millainen Historian ja tulevaisuuden museo Turkuun syntyy vuonna 2029.

Riitta Monto

Kirjoittaja on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, kulttuurin suurkuluttaja, joka on tehnyt pitkän työuran toimittajana, viimeksi Turun Sanomien päätoimittajana.

L’Éurope 12 points! Euroviisuissa olemme toistemme puolella, emme toisiamme vastaan

Tämän vuoden Euroviisujen suosikkilistaus junioriosastolta. Kuva: Hanna-Leena Savinainen

Eurovision laulukilpailu eli kotoisammin Euroviisut on maailman toiseksi pitkäaikaisin laulukilpailu ja lajissaan ainutlaatuinen. Kilpailu perustettiin vuonna 1956 ajatuksena yhdistää toisen maailmansodan runtelemaa Eurooppaa.

Nykyään ajatus musiikin yhdistämästä Euroopasta saattaa olla monen mielestä vain kaunis muisto, jopa utopia, kun ottaa huomioon, miten hanakasti ajatus vahvoista kansallisvaltioista on viime vuosina nostanut päätään.  Euroviisujen säännöissä on myös alusta asti kielletty poliittiset kannanotot. Niiltä ei silti ole vältytty ja konflikteja on riittänyt. Tämä on varmasti omiaan herättämään kritiikkiä laulukilpailun ympärillä ja jopa pohdintoja sen tarpeellisuudesta. Silti – ja jopa siitä syystä – uskon, että etenkin tänä vuonna tarvitsimme Euroviisujen mukanaan tuomaa yhteisöllisyyttä enemmän kuin pitkään aikaan.

Vuonna 2020 Eurovision laulukilpailu jäi järjestämättä ensimmäistä kertaa sen historiassa. Olemme kaikkien tietämästä syystä joutuneet eristyksiin toisistamme, ja mahdollisuudet pitää hauskaa ja iloita yhdessä muiden kanssa ovat olleet varsin vähissä. Ihmiset ovat viimeisen vuoden ajan kaivanneet elämäänsä yhteisöllisyyttä ja naurua. Siksi riemu Euroviisujen järjestämisestä on tänä keväänä ollut erityisen suuri, sillä viisut tarjoavat eskapistisen mahdollisuuden arjen huolien ja turhan vakavuuden unohtamiseen.

Yhteisöllisyydestä puheen ollen, olin viime kevääseen asti hieman yksin viisufaniuteni kanssa. En ennen sitä ollut juuri päässyt jakamaan kenenkään kanssa viisuihin liittyvää innostustani. Sen sijaan ystävälläni ja hänen perheellään on ollut jo pitkään tapana katsoa Euroviisut ja pisteyttää ne keskenään. Kun asia tuli taannoin puheeksi, niin minä ja lisäksi toinen yhteinen ystävämme liityimme mukaan porukkaan.

Viimekeväisten viisu-uusintojen jälkeen olemme yhdessä jatkaneet Euroviisujen katsomista läpi vuoden vaihtelevilla teemoilla. Samalla kommentoimme ja arvioimme esityksiä Teamsissa. Olemme katsoneet muun muassa kaikki voittajat, valinneet suosikkimme Suomen euroviisuedustuskappaleista sekä omien syntymävuosiemme viisuja.

Tuorein idea on ollut arpoa jokaiselle yksi maa, jonka edustuskappaleista valita omat suosikkinsa. Teemme YouTube-listoja, jotka yhdessä katsomme ja tietenkin pisteytämme. Uskon, että ilman poikkeuksellista kevättä tätä ryhmäytymistä ei ehkä olisi tapahtunut. Paitsi että etäyhteydet ovat tässä osoittaneet rajattomat mahdollisuutensa (asumme nimittäin eri puolilla Poria, Turussa ja Irlannissa), niin suuri tekijä on myös jo mainitsemani yhteisöllisyyden kaipuu. Tämän porukan kanssa on ollut virkistävää viettää aikaa, vaikkakin ”vain” virtuaalisesti.

Ihanaa on myös se, miten perheellisten ystävieni lapsetkin seuraavat viisuja innoissaan. He ovat osallistuneet raatiimme, jos vain ovat jaksaneet valvoa riittävän myöhään. Seuraavan viisusukupolven kasvatus on siis hyvässä vauhdissa. Ei varmaan ole kovin montaa muuta asiaa, joka yhdistäisi keskenään erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä yhtä hauskalla tavalla. Euroviisut kannattaakin nähdä laajemmin kuin vain kilpailuna tai erikoisten esitysten kavalkadina.

Vaikka Suomessa ja varmasti monessa muussakin maassa mietitään joka vuosi, mitä muu Eurooppa meistä ajattelee ja miksi menestystä ei tullut, niin tärkeintä ei pitäisi olla voitto tai oman edun tavoittelu. Nykyisessä epävarmassa maailmantilanteessa on ehdottomasti parempi nähdä naapurimaassa potentiaalinen ystävä, ei uhka.

Olkaa valmiina – matka laulavaan Eurooppaan on jälleen mahdollinen!

Maria Ojanen

Kirjoittaja on valmistunut filosofian maisteriksi kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineesta vuonna 2016. Hän työskentelee koordinaattorina Porin yliopistokeskuksessa. Hänen on vaikea nimetä vain yhtä euroviisusuosikkia, mutta yksi lempikappaleista on Luxemburgin “Poupée de sire, poupée de son” vuodelta 1965.

Opiskelijan reitti läpi opintojen

Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallitus. Turun yliopisto on monialainen tiedekorkeakoulu, jolla on kampukset Turussa, Porissa ja Raumalla.

Nyt on eletty ja keskusteltu jo vuosi koronasta. Olemme aivan askeleen päässä uudesta normaalista. Mutta muistatko, millaista elämä oli vielä ennen koronaa? Entä osaatko kuvitella elämääsi sen jälkeen? Mitä sitten kun emme puhu enää koronasta? Haluan tässä tekstissä pohtia yhdessä sinun kanssasi opiskelijan elämää ja sen hienouksia.

On mahtavaa saada olla opiskelija, vai mitä? Opiskelijana saa kuulua yhteisöön, jossa jaetaan niin ilot kuin surut. Samalla valmistaudumme yhdessä tulevaisuuteen. Minusta koko yliopistoyhteisö on opiskelijaelämän suola. Opintoja aloittaessani en ikinä olisi voinut kuvitella, miten upean elämyksen opiskeluaika voi minulle tarjota. Astuin täysin uuteen maailmaan, jossa saa etsiä omaa intohimoaan, kyseenalaistaa ja kehittää maailmaa sekä jakaa omia ajatuksia yhdessä toisten kanssa. Tietysti olin nähnyt haalarikansaa opiskelijakaupungeissa jo ennen opintojeni alkua, mutta tätä kokemusten ja oppien määrää en osannut ikinä ajatella.

Opiskelijana saa kulkea oman polkunsa

Opintojen aikana jokainen meistä etsii omaa polkuaan. Osalla se on hyvin suora ja määrätietoinen ja toisilla mutkikkaampi ja avarakatseisempi. Millaista polkua pitkin sinä koet tällä hetkellä kulkevasi? Mitkä ovat olleet sinun tielläsi suurimpia mutkia tai kiertoteitä? Kiertotiet opettavat meitä. Ne eivät ole aina pahasta, vaikka niistä usein saatetaan ajatella niin. Onhan sillä myös liikenteessä syynsä, miksi kiertotietä halutaan käyttää. Voi olla, että sitä uskoo löytävänsä kiertotieltä jotain uutta, tai nopeampi reitti tuntuu liian suoralta ja sitä kaipaa vaihtelua.

Toisaalta tieltä poikkeamalla voi hakea ystävän kyytiin matkaan tai löytää aivan uuden tien ja määränpään. Sen sijaan selkeällä määränpäällä tai tiukalla aikataululla kieroteille ei välttämättä ole varaa. Onko sinulla ollut matkallasi antoisia kiertoteitä vai onko kuvaako opintopolkuasi ennemmin selkeä määränpää?

Tiellä tulee vastaan myös risteyksiä. Risteys antaa mahdollisuuksia kulkea moneen eri suuntaan. Jos poikkeaa tieltä, ei välttämättä tiedä täysin, mitä kohtaa. Kuka on auttanut sinua valitsemaan suunnan risteyskohdissa? Oman polun löytämisessä yhteisö on tärkeä osa tiellä pysymistä ja sen löytämistä. Professorit, jotka ovat jo kokeneita alamme kollegoita voivat antaa tärkeitä eväitä pitkän akateemisen uransa kautta.

Toisaalta yhtälailla vertaistemme kollegoiden, opiskelijoiden, tuki on korvaamatonta oman polkunsa kartoittamisessa. Itse olen viidennen vuoden opiskelija. Tuki, jonka sain ensimmäisinä vuosina opiskelukavereilta, on korvaamatonta. Pohdimme yhdessä mahdollisuuksia, miten me voimme muuttaa maailmaa, mitkä asiat meitä todellisuudessa kiinnostavat, ja sitä kautta suuntauduimme omille aloillemme. Syvimmät pohdiskelut omasta alasta tapahtui muualla kuin luentosaleissa.

Opiskelijana onkin hienoa, että pääsee tutustumaan muihin opiskelijoihin, jotka ovat samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin itse. Vertaistukea on saatavilla, niin luennoilla, lounailla kuin illanvietoissa. Oli maailman tilanne millainen hyvänsä, ei yhteisöllisyyttä ja yhteisen kokemuksen jakamista voi viedä meiltä pois. Me saamme jakaa yhteiset kokemukset toistemme kanssa.

Tällä hetkellä tarvitsemme yhteiskunnalta konkreettista tukea, jotta voimme saada kaiken irti tästä tärkeästä elämänvaiheesta. Jonot ovat pitkät vuodenvaihteessa uudistuneisiin YTHS:n palveluihin, opintopsykologeja on vain pari korkeakoulua kohden ja yhden psykoterapeutin kouluttaminen maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Jokainen meistä voi omalla toiminnallaan tukea toista, mutta tarvitsemme toimenpiteitä myös suuremmalla tasolla. Tulevaisuudessa meillä tulee olemaan yhä uudenlaisia ammatteja ja moniosaajia. On tärkeää, että tuemme konkreettisin teoin tulevaisuuden tekijöitä, jotta meillä on myös tulevaisuudessa hyvinvoiva maailma.

Opiskelijalla voi olla monta eri identiteettiä

On rikkaus, että meillä on monitieteellinen yliopisto. Haalarien värien kirjo kertoo alojen ja järjestöjen määrästä. Sen lisäksi Turun yliopistolla on kolme kampusta Suomessa: Turussa, Porissa ja Raumalla. Kaikki kampukset ovat hyvin yksilöllisiä ja niissä voi identifioitua sekä Turun yliopiston opiskelijaksi, että oman opiskelukaupungin jäseneksi. Turun kampus on suurin ja monet yliopistomme fyysisistä palveluista keskittyvät sinne. Rauma on melko pieni, uniikki ja rakennukset siellä ovat historiallisia. Porissa sen sijaan on hyvin oma opiskelijakulttuuri, jossa kohtaavat monet eri yliopistot ja korkeakoulut.

Kaikki identiteetit, joita saamme opiskelijana kantaa, ovat tärkeitä. Se, mihin identifioidumme juuri tällä hetkellä näyttää suuntaa myös sille, missä haluamme vaikuttaa nyt. Kuntavaalit ovat tulossa, jolloin voimme vaikuttaa kampuskaupunkimme ympäristöön. Syksyllä on Turun yliopiston ylioppilaskunnan (TYY) edustajistovaalit, jossa valitaan korkein päättävä elin meidän opiskelijoiden keskuudesta. Tietysti kaikkien vaalien keskellä on myös oman järjestön toiminta, jossa valitaan vuosittain tekijät pesteihinsä. Mihin yhteisöön sinä identifioidut eniten juuri tällä hetkellä?

Opiskelu on panostusta itseesi ja tulevaisuuteesi

Opiskeluaika on elämänvaihe, jolloin panostat juuri itseesi, kouluttautumalla. Toivottavasti muistat myös nauttia tästä ajasta. Elämän ei tarvitse olla pelkkää vaatimuksia ja suorituksia. On tietysti asioita, joita on pakko suorittaa. Meillä kaikilla on velvollisuuksia, jotka vaativat meitä tekemään asioita ja eivät välttämättä ole meille mieluisimpia. Halulla ja pakolla on kuitenkin suuri ero. On hyvä jättää aikaa harrastuksille ja mieleisille asioille, vaikka paine itseltä, yhteiskunnalta tai muulta taholta on voi välillä olla suuri.

Nykyään yhteiskunnan vaatimukset voivat tuntua hyvin kovilta. Työ- ja opiskelijaelämä on kiireistä. Sosiaalinen media pursuaa täydellistä, ihanaa elämää. Kiiltokuvamaiset kuvat upeista kodeista, terveellisistä elämäntavoista ja täydellisestä elämänhallinnasta saattavat aiheuttaa paineita ja epärealistisen kuvan elämästä. On hyvä todeta, että yhden ihmisen elämään ei mahdu kaikkea. Priorisointi on tärkeä taito, jota myös opiskeluaikana on hyvä harjoitella elämää varten. Sinä riität sellaisena kuin olet. Tiedän sen.

Nauti tästä elämän vaiheesta. Sinulla on valtavat mahdollisuudet verkostoitua poikkitieteellisesti. Sinulla on nyt aikaa juuri itsellesi, opinnoillesi. Ota kaikki ilo irti siitä. Tutustu järjestötoimintaan. Kokeile rohkeasti uutta ja ylitä itsesi. Kokeile poistua mukavuusalueelta. Se opettaa aina jotain uutta. Meillä on lupa, oikeus ja mahdollisuus kokeilla omia mielenkiinnon kohteitamme. On lupa myös epäonnistua ja kokeilla uudestaan. Älä ole liian ankara itsellesi, me olemme opiskelijoita, meidän ei tarvitse olla vielä ammattilaisia.

Nyt on vappu ja saamme jakaa sen meidän lähimmäisten ystäviemme kanssa. Järjestöillä on valtavasti toimintaa, niin perinteistä kuin aivan uutta. Myös ylioppilaskuntana haluamme olla luomassa perinteikästä vappua. 30.4. klo 13-14 on boolitus kaikille Turun yliopiston opiskelijoille. Vappuaattona klo 16-17.45 TYYn Youtube-kanavalla voi seurata perinteikästä poikkitieteellistä vappumenoa. Minä, ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja saan pitää vappupuheen myös tänä vuonna. Se julkaistaan vappuaattona klo 17.55 Yle Areenalla ja on kuultavissa suorana Turun Wappuradiossa.

Oletko valmis jo laittamaan lakin päähän Vapun kunniaksi? Haluan toivottaa sinulle oikein ihanaa vappua! Nauti siitä, olet ansainnut sen!

Aliisa Wahlsten

Kirjoittaja on Turun ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja

Aliisa Wahlsten valmiina vapun viettoon.

Yhteistyötä ja yhteistoiminnallista oppimista hackathonissa

Hackathon on tapahtuma, jossa oppijat ratkovat ennalta asetettuja haasteita. Kuvassa Turun normaalikoulun Workshop Greenhack 1.3.2019.

Turun normaalikoululla on pitkät perinteet ideoida, toteuttaa ja tutkia erilaisia oppimisen prosesseja. Yksi viimeisimmistä oppimisen työtavoista on yliopisto- ja yritysmaailmasta tullut hackathon. Mielenkiintoista tässä oppimisen tavassa on yhdistää erilaiset toimijat, esimerkiksi yliopisto-opiskelija ja liike-elämä. Miksei siis ulottaa lukiolaiset ratkomaan annettua tehtävää?

Hackathon on tapahtuma, jossa oppijat ratkovat ennalta asetettuja haasteita, tehden sen annetussa aikataulussa. Työmuotona hackathon soveltuu kaikille luokka-asteille, sillä se muovautuu eri-ikäisten ja erilaisten oppijoiden käsissä aina omaksi oppimisympäristökseen. Haasteen voi asettaa opettaja, yritys tai jokin muu taho, jolla on oikea ongelma, johon tarvitaan uudenlainen ratkaisu.

Hackathon on yhteistoiminnallinen työskentelymuoto, jossa työskennellään ryhmissä, ja kilpaillaan keskenään – paras lopputulos (idea, tuote tai vaikka tietokonesovellus) palkitaan tapahtuman päätteeksi järjestettävässä finaalissa. Finaalissa jokainen ryhmä esittelee oman ratkaisunsa n. 2-3 minuutin pitcheillä, eli myyntipuheilla. Kyseessä on prosessi, jonka lopputulemaa kukaan – edes haasteenasettaja – ei tiedä ennen tapahtuman loppuhuipennusta.

Hackathon on prosessina intensiivinen osallistujalle. Tehtävän aikana tulee ottaa jokin annetuista tehtävärooleista, oppia mahdollisesti roolin asettamia taitoja ja tietoja. Hackathon toteutetaan ryhmässä, joten vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä. Tehtävä esitellään myyntipuheessa, pitchissä, jota tulee myös harjoitella. Uusia taitoja ja tietoja karttuu runsaasti tehtävän tekemisen aikana. Hackathonin ideana on, että ammattilaiset jakavat osaamistaan tehtävän ratkomiseen osallistuville ryhmille. Hackathonin pituudesta riippuu, kuinka tiiviisti prosessi toteutetaan, mahdollisuuksia on kuuden tunnin sessiosta useampaan päivään. Useammin on kuitenkin niin, että mitä vaativampi tehtävänanto, sitä pidempi hackathon ajallisesti. 

Lukiomaailmassa hackathonia voi käyttää myös arviointiin. Toisaalta tässä on haasteensa: miten arvioida työ, johon ei ole olemassa oikeaa vastausta? Hackahtonissa arvioidaan enemmän tehtävän tekemisen prosessia, työskentelyä. Prosessiin kuuluvat osallistujien monet kysymykset, oivallukset, epätoivon kuin onnistumisen kokemukset, tiedon oppimista ja soveltamista sekä ennen kaikkea uusien taitojen oppimista ja itsensä ylittämistä. Turun normaalikoulun lukiossa olemme käyttäneet kriteeripohjaista arviointia palautteen avaamiseen. Yleensä arviointi annetaan koko ryhmälle yhdessä, sillä hackathonin tuotos on ryhmän yhteinen lopputulos. Mahdollista yksilöllistä arviointia varten tulee kehittää omat mittarit ja kriteerit. Arvioinnin laatua parantaa se, että hackathoniin osallistuva yhteistyöyritys osallistuu myös pitchausten arviointiin. Tehtävää ei siis arvioida vain opettajan näkökulmasta vaan siihen tuodaan mukaan oikean elämän vaatimukset.

Turun normaalikoulu toimii opettajan pedagogisten opintojen harjoittelukouluna. Aineenopettajan pätevyyteen vaadittavissa pedagogisissa opinnoissa pääpaino on toki harjoitustunneissa, mutta opetusharjoitteluun kuuluu jonkin verran vapaavalintaista toimintaa. Tavoitteena on tarjota opetusharjoittelijoille monipuolisia mahdollisuuksia harjoitella niin omaa opettajuutta kuin yhteisopettamista.  Opettajaksi opiskeleva Laura kuvaa hackathonia seuraavasti:

”Minulle annettiin vinkiksi kulkea avoimin silmin ja korvin suorittaessani aineenopettajan pedagogisiin opintoihini kuuluvaa opetusharjoittelua Turun normaalikoululla. Tein töitä käskettyä ja tartuin tilaisuuteen ilmoittautuessani mukaan Norssin Well-being -Hackathoniin. En ollut aikaisemmin kuullut vastaavanlaisesta työskentelytavasta, mutta oltuani mukana muutamassa suunnitteluryhmän palaverissa, kokonaiskuva alkoi hahmottua.  Meille on opinnoissamme painotettu opetuksen suunnittelemista oppijan aktiivista ja osallistuvaa roolia painottaen. Hyvänä esimerkkinä tämän näkökulman huomioonottavasta työskentelytavasta on yhteistoiminnallinen oppiminen ja sen tunnettuna toteuttamistapana on palapelitekniikka. Palapelitekniikassa oppilaat jaetaan kotiryhmiin, joista jakaudutaan asiantuntijaryhmiin opiskelemaan aihesisältöä ja sen jälkeen palataan opettamaan kotiryhmään muille jäsenille juuri opittua asiantuntijasisältöä.”

Hackathon-työskentelytavan pohjalla on ajatus, jonka mukaan ryhmä on enemmän kuin osiensa summa. Kuva: Turun normaalikoulun Well Being -hackathon 3.12.2020.

“Hackathon sisältää palapelitekniikalle ominaisia työskentelymenetelmiä, mutta lisäksi Norssin hackathon-konseptiin kuuluu intensiivinen työskentely kotiryhmissä koko päivän ajan. Tavoitteena on yhteistyön avulla luoda uusia ratkaisuja oikean elämän ongelmiin. Hackathon-työskentelytavan pohjalla on ajatus, jonka mukaan ryhmä on enemmän kuin osiensa summa.”

“Työskentelytapa vaatii myös paljon rajoja rikkovaa, lateraalia kykyä ajatella. Think outside the box -ajattelutapaa kannattaa hyödyntää, jotta uudenlaisia ratkaisuja syntyisi. Päivän päätteeksi ryhmät esittävät muutaman minuutin mittaiset esitykset omasta tuotoksestaan ensin semifinaaleissa ja lopulta asianomaisten kohdalla finaalissa tavoitteenaan hurmata tuomarit innovatiivisella keksinnöllään.”

“Opetusharjoittelijana minun roolini hackathon-tapahtuman mahdollistamisessa oli suunnitella ja toteuttaa yksi työpaja eli yhden asiantuntijaryhmän sisältö teemoineen ja aiheineen. Oma työpajani käsitteli omia kokemuksiani lukioajalta. Olen hyödyntänyt aktiivisesti lukioaikanani koulun kuraattoria ja terveydenhoitajaa eli oppilashuollon palveluita ja sain hyvin hyödynnettyä ajatuksiani ja kokemukseni näistä aiheista tämän tapahtuman tarkoituksiin. Toimin myös tuomarina hackathonin semifinaaleissa ja finaalissa.”

“Hackathon-konsepti on mielestäni mahtava oppimistilaisuus paitsi kilpailijoille itselleen, niin myös minulle opetusharjoittelijana. Sain sopivan verran vastuuta tässä ensimmäisessä hackathonissani ja olenkin nyt innokkaasti mukana kevään Norssi-Hackathonin suunnitteluryhmässä.”

Eevastiina taas kertoo hackathoniin osallistuneen opettajan näkökulmasta. 

“Olen ollut itse hackathonissa sekä osallistujana että mentorina. Osallistuessani opettajille järjestettyyn iltapäivän pituiseen hackathoniin koko työtapa oli itselleni täysin uusi, mutta kokemus oli opettavainen. Erilaiseen tiimityöskentelyyn tutustuminen ja intensiivinen työskentely itsessään toivat mukavaa vaihtelua “normaaliin” työelämään. Ajatusten virratessa aika kului liiankin nopeasti, kun taas välillä ideat loppuivat kuin seinään ja seuraavaa työpajaa sai odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Oli hienoa nähdä alkuperäisen idean kehittyvän ja kasvavan lopulliseksi tuoteideaksi myyntipuheeseen. Kokemus oli myös hyödyllinen, kun olin mukana suunnittelemassa hackathonia lukiolaisillemme.”

“Koulullamme järjestetyt hackathonit ovat olleet muutaman tunnin pituisia. Lyhyempi hackathon voi olla hyvä ponnahduslauta opiskelijoille erilaiseen työtapaan. Sellainen on myös helpompi järjestää koulumaailmassa. Lyhyt hackathon ei välttämättä ole paras ratkaisu. Jos hackathon ei ole tuttu opiskelijoille etukäteen työtapana, oikeanlaiseen ajatusmaailmaan pääseminen vie huomattavasti aikaa. Kokonainen hackathon alusta loppuun käytynä sisältää työpajoja (workshop), aivoriihiä (brainstorming) ja myyntipuheiden pitämistä (pitching). Näiden lisäksi olisi hyvä luoda oman tiimin yhteishenkeä samalla, kun jokainen tiimin jäsen omaksuu oman roolinsa tiimissä. Tehtävää on paljon pienessä ajassa.”

“Oli kuitenkin hienoa huomata, että lukiolaisille järjestämässämme hackathonissa tiimien toiminta lähti hyvin käyntiin alusta asti. Vaikka tehtävänannon lähestymistyyli ei ollutkaan aina nopeasti selvillä, tiimit jatkoivat työskentelyä ja ideointia hyvässä yhteishengessä. Hackathonin päätavoite ei tarvitse olla vain voittaminen, vaan uusien työtapojen kokeileminen ja oppiminen. Tiimityöskentely ja työpajoissa käyminen ovat nykyajan työelämätaitoja, joita nuorien on opittava.

“Kokonaisuutena hackathon on hieno mahdollisuus nuorille oppia erilaisia työtapoja ja nähdä, miten lyhyessäkin ajassa voi saada paljon aikaan ilman etukäteistä suunnittelua. Tyhjästä ei ole aina paha nyhjästä. Hackathon on myös opettavainen mentorina. Erilaisia tiimejä saa auttaa idean kehityksen eri vaiheissa ja on hieno kokemus, kun pienellä sysäisyllä tiimi saa ajatukset ja ideat virtaamaan.”

Tehtävää pohditaan yhdessä — toisinaan apua kysytään esim. workshopin pitäjältä. Sparraaja Juhani tehtäviensä tasalla.

Juhani on yksi Eduhack-konseptin kehittäjistä ja toiminut tänä lukuvuonna Business Management -opettajana Turun norssin IB-lukiossa. Hänellä on kokemusta hackathonista niin koulun sisä- kuin ulkopuolelta.

”Prosessina hackathon on kuin uuden yrityksen aloittaminen pienoiskoossa. Ensin on idea ja sen taakse kootaan tiimi. Alussa on intoa ja kaikki vaikuttaa sujuvan hyvin. Sitten saadaan kriittistä palautetta tai ehkä ideat tai resurssit loppuvat, ja tuntuu, ettei meidän juttu lähde koskaan lentoon. Joku haluaisi ehkä luovuttaa. Kokemukseni kuitenkin on, että 99% tiimeistä kokoaa itsensä ja puristaa oman ratkaisunsa esitettävään muotoon – vaikka sitten aivan viime hetkillä. Finaalissa on ollut upeaa aistia tiimien ylpeys omasta lopputuotoksestaan.”

“Tällainen vaellus “läpi kuolemanlaakson” on tuttua kaikille aloittaville yrityksille. Monet firmat jättävät matkan kesken liian suurten haasteiden takia. Hackathon tarjoaa mahdollisuuden kokea turvallisesti vastaava prosessi. Toivon, että tämä lisää osallistujien intoa ja myös käsitystä yrittäjyydestä, sekä sen haasteista, että mahdollisuuksista.”

”Uutta työtapaa voidaan tehdä tutuksi esim. infotilaisuuksilla, videoilla tai pre-eventeillä ennen varsinaista tapahtumaa. Pre-eventissä voidaan esim. tiimiytyä tai kokeilla joitain muotoiluajattelun työkaluja. Tämä pohjustaa työskentelyä varsinaisessa hackathonissa. Koulujen olemassa olevia prosesseja voidaan pyrkiä hyödyntämään. Esim. ryhmänohjaajan tunnit, teema- tai retkipäivät voisivat sopia hackathonin pohjustamiseen.”

”Kumppanien mukanaolo rikastaa oppimisympäristöä ja -kokemusta. Kumppanit voivat tuoda mukanaan monia eri resursseja: omaa osaamistaan valitusta haasteesta tai työpajan aiheesta, tai erilaista välineistöä (teknologiaa, kanvaksia tai muita työkaluja). Hackathon on alusta, joka tuo yhteen eri sidosryhmiä. Nämä voivat olla koulun alueelta tai kauempaakin, jos hyödynnetään etäyhteyksiä.”

”Olen nähnyt, että hackathon soveltuu uudenlaisen oppimisympäristön ja toimintakulttuurin kehittämiseen. Osallistujilla on vapaus ja vastuu. Heitä tuetaan monipuolisesti (eri alojen asiantuntijat, työpajat ja käytössä olevat välineet). Hackathonissa on riittävän selvät raamit (tiimikoko, haaste(et), aikataulu, esitykseen liittyvät vaatimukset), jotta osallistujat kokevat olonsa turvalliseksi heittäytyä ideoimaan ja kehittämään jotain uutta. Oppilaitos–työelämä-yhteistyöhön hackathon luo päivittäisestä arjesta poikkeavan tilan, jossa molemmat osapuolet sekä antavat että saavat.”

”Kehotan oppilaitoksia tutustumaan hackathonin mahdollisuuksiin ja ottamaan Turun norssin ja/tai Educraftorin tiimiin yhteyttä. Autamme mielellämme!”, toteaa Juhani lopuksi.


Kirjoittajat

Anu Waltari-Grundström, aineenopettajaharjoittelun koordinaattori, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, Turun normaalikoulu.

Laura Hamdi, kasvatustieteen opiskelija, Turun yliopisto.

Eevastiina Haavisto, matematiikan opettaja ,Turun normaalikoulu.

Juhani Koivuviita, Business& Management -opettaja, Educraftorin yksi perustaja ja tiimivalmentaja, Educraftor Oy Ab.


Yhteystiedot

Anu Waltari-Grundström, Turun normaalikoulun lukio, anuwal@utu.fi 

Juhani Koivuviita, Educraftor Oy Ab, juhani@educraftor.com

Pitchaus kestää enintään kolme minuuttia – ehtiikö siinä ajassa sanoa kaiken? Kuva Tampereen Eduhackistä syksyltä 2018.

« Older posts

© 2021 Humanistina Porissa

Theme by Anders NorenUp ↑