Tekijä: rarema (Page 1 of 7)

Viimeisen reilun vuoden ajan maailmalla on kohistu Blueskyn räjähdysmäisesti kasvaneista käyttäjämääristä. Linkitysten ja sitaattien määrissä mitattuna IT-teollisuuden tapahtumia seuraavat mediat kiinnittivät palveluun huomiota jo keväällä 2024. Laajemmin mediajulkisuudessa erityisesti syksy 2024 oli tämän uuden sosiaalisen median palvelun läpimurron aikaa. Merkittävää on, että kasvu ei ole pysähtynyt vaan jatkunut ja kiihtynyt erityisesti tammikuun 2025 jälkeen. Millainen palvelu Bluesky sitten on? Pystyykö se oikeasti haastamaan lähes monopoliasemaan nousseen Metan?

Somen utopiasta dystopiaan

Ymmärtääksemme Blueskyn kasvanutta suosiota meidän on luotava katseemme tietotekniseen menneisyyteen, tarkemmin vuoteen 2007, jolloin käsite ”sosiaalinen media” oli vielä tuntematon. Ajankohdan historia on tallentunut hyvin alan tutkimuksiin. Olen monien nettihistoriaa tarkastelevien artikkelien lisäksi ollut mukana kirjoittamassa ja toimittamassa kolmea sosiaalisen median ja verkkokeskustelukulttuurin nousua tarkastelutta tietoteosta: Funetista Facebookiin (2009), Sosiaalisen median lyhyt historia (2013) sekä Digitaalisia kohtaamisia (2019).

Olen joutunut viime aikoina lukemaan ja kertaamaan useita kertoja millaisia havaintoja meillä alan tutkijoina oli vuosia sitten sosiaalisten verkostopalvelujen noususta. Havaintoihin on yhdistynyt paitsi oivalluksia netin kulttuurihistorian kehityskaaresta myös kriittisiä pointteja asiantuntijoiden lievästä naiiviuudesta suhteessa tarkasteltavaan ilmiöön. Noin vuonna 2007 nettiin ja sosiaalisiin verkostopalveluihin – tunnettiin myös nimellä Web 2.0 – kohdistui idealistisia ja optimistisia toiveita ja yleistä innokkuutta. Kansalaiset ja tutkijat olivat saaneet käsiinsä uuden ja vallankumouksellisen työkalun. Tällähän pystyään rakentamaan uutta kansalaiskeskustelua ja nettiyhteisöllisyyttä! Millaisia mahdollisuuksia tämä tarjoaa yrityssektorille! Uudesta sähköisestä työvälineestä tulisi uusi kansalaistaito!

Teosten kertomuksiin sävytettiin mukaan tarinoita muun muassa poliitikkojen hieman kömpelöstä suhtautumisesta uuteen teknologiaan. Heidän rinnalleen löytyi tietenkin sankaritarinoita edelläkävijöistä ja visionääreistä, joita olivat esimerkiksi vihreiden kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi ja Yhdysvaltojen presidenttikisassa menestyksekkäästi pärjännyt Barack Obama. Vuoteen 2019 mennessä tutkimuksemme sävy oli muuttunut kuitenkin monta astetta varovaisemmaksi ja nähtävästi siitä syystä näkökulmakin oli suuntautunut nettikeskusteluiden kulttuurihistorian laajempaan tarkasteluun – pyrimme tässä palaamaan takaisin ilmiön syntyhistoriaan ja yleisiin lainalaisuuksiin.

Visionäärit osasivat kuitenkin ennustaa jo tulevaa. Muistan Jyrki J.J. Kasvin vierailun Porin yliopistokeskuksessa syksyllä 2006, jolloin hän yleisöluennon aikana nosti esille tärkeän pointin: ”valtaapitävät eivät tällä hetkellä ymmärrä sitä, millaisia vaaroja tämän uuden teknologian käyttöön liittyy. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja yhteiskunnassa ihmetellään laajasti miksi netissä roikkuvat kansalaiset ovat toistensa kurkuissa kiinni”. Tämä palautti mieleeni tutkimuksissamme toistuvasti esiin nousseen teeman: jo nettiyhteisöllisyyden varhaishistorian alkuaikoina ihmiset muodostivat herkästi kuppikuntia, jotka alkoivat käydä verbaalista sotaa toisiaan vastaan. Tässä mielessä netti on aina ollut kuin yhteiskunta pienoiskoossa.

Keskustelukulttuurit kuitenkin oikeasti rakensivat kiinnostavaa, globaalia verkkokulttuuria, joka auttoi radikaalilla tavalla ihmisiä verkostoitumaan. Syntyi enemmän tai vähemmän asiasisältöisiä pienoiskulttuureja, joiden piirissä vaihdettiin ajatuksia ja kehitettiin yhteisiä asioita. Harrastajille ja sadoille alakulttuurien edustajille netti oli oikea aarrearkku. Marginaaliryhmille sähköiset alustat olivat suoranainen henkireikä: he saattoivat viimeinkin keskustella reaaliaikaisesti samassa asemassa olevien ihmisten kanssa.

Käyttäjämäärien ollessa vielä verrattain vähäisiä 1990-luvun lopulla, keskustelujen taso ja sävy pysyivät kuitenkin maltillisina. Piilevät ongelmat alkoivat kasvaa, kun massat saapuivat linjoille joskus 2000-luvun alkupuoliskolla. Globaalien käyttäjämäärien kasvaessa tapahtui luonnollinen, kapitalistisen logiikan mukainen käänne: kymmenet palvelut alkoivat kilpailla käyttäjistä ja rahavirroista. Taistelun päätepiste on nähtävissä: Meta dominoi suvereenisti kaikkia suosituimpia palveluja (Instagram, WhatsApp, Facebook, Threads). Rinnalle voidaan tietenkin laskea joitain merkittäviä poikkeuksia, kuten kiinalaisten masinoima TikTok ja nykyisin miljardööri Elon Muskin omaksi leikkikalukseen ostama X (ent. Twitter).

Mitä muutoksia sosiaalinen media toi mukanaan globaalissa mittakaavassa? Mediakenttä muuttui perusteellisesti, kansalaisten ajanvietto- ja verkostoitumistavat kehittyivät radikaalisti, ja yleensäkin sosiaalinen media luikerteli joka arkielämämme paikkaan yleisen digitaalisen kulttuurin leviämisen siivellä. Ongelmat ovat kuitenkin suoraan silmiemme edessä: näiden rinnalle saatiin myös vastakkainasetteluja, verkkovihaa ja valeuutisia. Somen sisältöjä ei kuratoi kukaan. Eniten huomiota saa se, joka huutaa eniten. Medialukutaito ja lähdekriittinen ajattelu ovat saneet todella pahasti siipeensä. Lisäksi nuoret ovat nykyisin niin riippuvaisia sosiaalisesta mediasta, että tutkimuksissa on lukuisia kertoja nostettu isoja punaisia lippuja sen aiheuttamista mielenterveysongelmista ja infoähkystä. Tästä on käytetty myös nimitystä social media fatigue. Graduopiskelijani Rosa Eerikäinen julkaisi aiheesta erinomaisen gradutyönsä vuonna 2023.

Nykyisin tekoäly on edelleen kiihdyttämässä tätä kehityskulkua. Tekoälyn vallankumouksellisuutta uutena digitaalisena työvälineenä on hehkutettu konsulttikielen sävytteisessä julkisessa keskustelussa jo kolmen vuoden ajan. Kaikki tämä on täysin totta, mutta samaan aikaan kehittyvät myös disinformaatiota sylkevät tekoälybotit, jotka vääjäämättä ja määrätietoisesti jatkavat valtioiden yhteiskuntarauhan rikkomista. Erityisesti syväväärennösten (engl. deep fake) yleistyminen on luonut tilanteen, että luottamus verkossa liikkuvan aineiston todistusvoimaan on nopeasti karisemassa.

Sosiaalisen median historia paljastaa teknologian historian pitkään siteeratun yleisen lainalaisuuden: lyhyen ajan muutoksia liioitellaan, pitkän ajan muutoksia aliarvioidaan. Täsmälleen näin on käynyt myös sosiaalisen median tapauksessa. Alkuaikojen hype-puheita ja markkinapöhinää on aina seurannut väistämätön alastulo realistisempaan kehityssuuntaukseen. Loppupäässä – usein vasta vuosien tai vuosikymmenien jälkeen – huomataan, miten vallankumouksellisesta muutoksesta on ollut kyse. Sama kaava on nähty esimerkiksi, kun kotitietokoneet arkipäiväistyivät 1980-luvulla ja netti saapui kansalaisten saataville 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Ja sama kehityskaava tulee näkymään myös tekoälyn suhteen.

Hajautetun verkoston täsmäaseet ja Twitterin vaikutus

Mitä tällä kaikella on tekemistä Blueskyn kanssa? Paljonkin. Jos me emme ymmärrä sosiaalisen median kehityshistoriaa, me emme voi myöskään ymmärtää miksi Bluesky on noussut niin suosituksi ja millaisiin sosiaalisiin tarpeisiin se vastaa. Lyhyesti sanottuna Bluesky on kauan odotettu, mutta ei suinkaan ensimmäinen, vaihtoehto some-palveluiden joukossa. 2010-luvulla, jolloin sosiaalisen median jättiläiset houkuttelivat yhä laajempia käyttäjämassoja puolelleen, tietyissä käyttäjäpiireissä syntyi voimakas halu irrottautua kehityksen matkasta. Tätä edesauttoi ymmärrettävä sosiaalinen kaipuu turvallisempaan ja käyttäjäystävällisempään palveluun – pois suuryritysten ja miljardöörien hallitsemalta kaoottiselta some-kentältä. Tuloksena oli vuonna 2016 perustettu Mastodon, joka on open source -pohjainen, hajautettu ja täysin käyttäjiensä kontrollissa oleva verkosto. Näiltä osin se kuuluu laajempaan Fediverse-verkostoon. Muistan itse törmänneeni Mastodoniin noin neljä vuotta sitten, kun muutama Facebook-kavereistani ilmoittivat lopettavansa tilin käytön ja siirtyvänsä uudelle alustalle.

Käytettävyydeltään Mastodon muistuttaa hyvin paljon Twitterin aikoinaan menestyksekkäästi toteuttamaa mikrobloggaus-formaattia. Vuonna 2006 lanseerattu Twitter otti mallia aikaisemmista, suosituista pikaviestipalveluista, joista tärkeimpinä mainittakoon erityisesti Microsoft Messenger ja IRC. Lisäksi merkkirajoitusten suhteen – alun alkaen viestien maksimipituus oli 140 merkkiä – vaikutteita otettiin myös matkapuhelinten tekstiviesteistä. Näiden palvelujen merkitys sähköisten pikaviestikulttuurin kehittymisen kannalta oli oleellinen erityisesti 2000-luvun alkupuoliskolla. Twitter vain toteutti pikaviesti-formaattia reaaliaikaisen bloggaus-palvelun suuntaan, varsinkin sen jälkeen, kun viesteihin tuli mahdolliseksi liittää kuvia ja videoita. Twitter kasvoi äärimmäisen suosituksi erityisesti Yhdysvalloissa ja sitä käytettiin hyvin laajasti myös globaalisti.

Suomessa Twitter ei koskaan lyönyt itseään kunnolla läpi ja suurimmat syyt lienevät Facebookin muutamassa vuodessa tapahtuneessa läpimurrossa. Käyttöliittymältään Twitter toimi myös melko lailla eri logiikalla kuin Facebook: palveluissa ei ollut ”ystäviä” vaan ”seurattavia”, joiden kanavien feedejä pystyi kääntämään omaan näkymäalueeseen. Viestien eli ”tviittien” läpivirtausta käyttäjän oli mahdollista kontrolloida esimerkiksi erilaisilla listaus- ja priorisointiasetuksilla. Omien postausten näkyvyyttä pystyi parantamaan lisäämällä niihin sopivia avaintunnisteita. Palvelun mielekäs käyttö edellytti käyttäjältä pientä teknistä kekseliäisyyttä.

Twitterin heikkous ja vahvuus perustui tähän avoimeen toiminta-arkkitehtuuriin. Viestivirta muuttui helposti kaoottiseksi massaksi, jonka mielekäs seuraaminen oli varsin vaikeaa. Toimiessaan oikein Twitter oli kuitenkin ylivoimaisesti tehokkain some-kanava reaaliaikaisten tapahtumien seurantaan. Sen avulla oli mahdollista myös havainnoida muoti-ilmiöiden ja trendien kasvua ja hiipumista. Esimerkiksi erilaisten ”somekohujen” seurannan kannalta Twitter oli hyvin tehokas kanava. Tästä syystä esimerkiksi toimittajille ja yleensä media-alan ammattilaisille Twitter oli lähes välttämätön työväline. Tietoturva-asiantuntijoille ja vaikkapa poliisille Twitter oli myös jatkuvan mielenkiinnon kohteena. Twitter tuli tunnetuksi myös kriisiviestinnästä, koska sinne ajankohtaista tietoa kanavoitui aina ensimmäisenä – usein vain sekuntien ja minuuttien viiveellä. Itse käytin esimerkiksi Twitteriä aktiivisesti, kun seurasin helmikuussa 2022 Ukrainan sotatapahtumien dramaattisia alkuvaiheita.

Twitter sai varsinkin vuoden 2016 jälkeen ”törkykanavan” leiman, mikä johtui useistakin edellä mainituista somekulttuurin lieveilmiöistä. Tehokkaana tiedotuskanavana Twitter sopi erinomaisesti esimerkiksi ääriliikkeiden propagandan, valeuutisten ja salaliittoteorioiden levittämiseen. ”Valkoisen kohinan” seurauksena käyttäjien oli yhä vaikeampaa erottaa oikeaa tietoa disinformaatiosta. Tämä ei tarkoita, etteikö Twitter olisi tunnistanut ongelmaa ja pyrkinyt puuttumaan siihen aktiivisesti. Valetilejä ja botteja poistettiin aktiivisesti, ja tekoälyn käyttöä sisältöjen filtteröinnissä parannettiin. Tästä huolimatta osa käyttäjäsegmenteistä alkoi pikkuhiljaa poistua Twitteristä. Lopullinen käänne nähtiin lokakuussa 2022, jolloin kontroversiaalisen maineen saavuttanut Elon Musk osti palvelun itselleen. Uuden toimintapolitiikan seurauksena Musk erotti valtavan määrän yrityksen työntekijöitä, nimesi sen vuonna 2023 X:ksi ja purki sen viestiliikenteeseen sääntelyjä. Seuraukset olivat loogisia: vihapuheen ja disinformaation määrä palvelussa kasvoi räjähdysmäisesti. Nykyisin X:n brändi on varsinkin Euroopassa romahtanut ja yhä useampi käyttäjä, organisaatio ja yritys on luopunut kokonaan sen käytöstä.

Blueskyn kannalta käänne oli ratkaiseva. Sen kehittäminen alkoi Twitterin tutkimushankkeena vuonna 2019, mutta kasvoi omaksi itsenäiseksi yrityksekseen vuonna 2021. Käyttäjämäärät alkoivat kasvaa lähes välittömästi Muskin Twitter-kauppojen vanavedessä. Blueskyn suosio on selvästi kytköksissä Yhdysvaltojen nykypolitiikan muutoksiin, sillä seuraava piikki käyttäjämäärien kasvussa nähtiin välittömästi Donald Trumpin voitettua presidentinvaalit. Tässä vaiheessa Bluesky noteerattiin myös ensimmäisen kerran laajemmin Euroopassa ja myös Suomessa.

Mastodonin tavoin Bluesky on hajautettu, avoimella lähdekoodilla toimiva alusta, joka noudattelee edellä esiteltyä Twitterin/X:n mikroblogi-formaattia. Merkittävimpiä eroja muihin some-palveluihin on, että palvelussa ei ole lainkaan mainoksia. Blueskyn taustayritys toimii yleishyödyllisenä organisaationa ja toistaiseksi sitä ei ole tarkoitus muuttaa kaupalliseksi pörssiyhtiöksi. Palvelun algoritmit eivät myöskään kerää käyttäjädataa yrityskäyttöön, ja käyttäjillä on hyvin vapaat kädet hallita miten ja millä tavalla toimia alustalla. Vastaavasti palvelulla on merkittäviä teknisiä rajoituksia disinformaation ja trollauksen levittämiselle. Näiltä osin on hyvin loogista, miksi Bluesky vetoaa tiettyihin käyttäjäsegmentteihin. Asiantuntijoiden lisäksi palveluun on alkanut ilmestyä myös runsaasti alakulttuurien edustajia.

Tässä suhteessa somen historia näyttää toistavan itseään: uusimmat ja innovatiivisimmat verkostopalvelut ovat alkuvaiheessa kiinnostaneet paitsi IT-teollisuuden ammattilaisia myös laajemmin asiantuntijoita, tutkijoita ja opiskelijoita. Tätä kirjoittaessa palvelulla on noin 33 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää, ja vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se kymmenien muiden vastaavien some-palvelujen osalta tule häviämään markkinoilta lähivuosina. Myönteisestä kehityksestä huolimatta Bluesky on käyttäjämäärissä mitattuna edelleen marginaalinen palvelu. Esimerkiksi arvioiden mukaan X:llä on edelleen 317 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää ja Metan kilpailevalla Threads-palvelulla 252 miljoonaa käyttäjää. Tätä kirjoitettaessa on joka tapauksessa nähtävissä, että Bluesky – ja sen rinnasteisina palveluina Mastodon/Fediverse-verkosto – edustavat sosiaalisena ja kulttuurisena kokemuksena jotain sellaista, mitä on kauan kaivattu ja tuo mieleen häivähdyksen sosiaalisten verkostopalveluiden alkuvaiheista.

Käyttäjäkokemuksia Blueskystä

Tulin itsekin vuodenvaihteessa tietoiseksi palvelun olemassa olosta ja päätin mielenkiinnosta tutusta sen toimintaan. Kokeilun taustalla vaikutti epäilemättä turhautuneisuus Metan tekoälyalgoritmien pilaamaan Facebook-käyttöliittymääni, joka oli taantunut pelkäksi roskan sekamelskaksi. Lisäksi en pystynyt enää itse vaikuttamaan riittävässä määrin millaista sisältöä halusin nähdä. Vuodenvaihteen tapahtumat Yhdysvalloissa vielä korostivat tätä muutosta, jolloin osa postauksista alkoivat toistaa tyypillistä somen kaikukammio-efektiä ahdistavuuteen asti.

Bluesky-profiilin teko on helppoa ja käyttäjätili koostuu itse valitusta käyttäjänimestä ja @-merkillä varustetusta palvelulinkistä. Profiilissa voi määritellä vapaasti mitä sisältöjä haluaa omalle näkymäalueelle ja haku-toiminnolla löytyy seurattavia kavereita. Algoritmit tarjoavat avusteisesti suosituksia ja tarjoaa samalla vinkkejä sillä hetkellä trendaavista aiheista. Kätevänä työkaluna tähän löytyy valmiita välilehtiä, jotka jäsentävät sisältöjä todella helppokäyttöisiksi kanaviksi. Omia listoja voi luoda sen rinnalle. Twitteristä tuttu #-feedi on tietenkin myös käytössä. Bluesky toimii hyvin samalla tavalla kuin Twitter aikoinaan, yhdellä suurella erolla: feedin liikenne on huomattavasti verkkaisempaa ja rauhallisempaa siihen verrattuna. Notification-valikko ilmoittaa uusista päivityksistä, mutta ei pakota niitä näkymäalueelle ennen kuin käyttäjä oikeasti haluaa sitä – tässäkin iso ero Facebookin pakkosyötteeseen. Omien postausten tekeminen ja liitteiden lisääminen tapahtuu normaalilla tavalla. Omien havaintojen mukaan suomenkieliset postaukset eivät saa juuri mitään näkyvyyttä, joten pelkästään englanniksi operoiminen on lähes välttämätöntä.

Maailman tapahtumien seuraaminen onnistuu jo verrattain hyvin Blueskyn välityksellä – itse asiassa varsinkin News-kanava toimii tällä hetkellä erittäin tehokkaasti. Kiinnostavat taide- ja kulttuurisisällöt löytyvät helposti, mutta ovat maantieteellisesti rajoittuneita – Yhdysvaltojen tuotannot näyttävät selvästi hallitsevan. Suosittelen myös tutustumaan myös varsin poikkitieteelliseen Science-kanavaan. Kollegoita on jonkin verran siirtynyt palvelun äärelle, mutta he ovat ilmeisesti omaksuneet saman melko passiivisen seuraajan roolin kuin itsekin. Omien kontaktieni osalta ainoastaan kourallinen ystäviä löytyy tällä hetkellä palvelusta. Postauksiani on käyty ”tykkäämässä” – peukun sijaan Bluesky käyttää sydän-merkkiä – mutta yhtään kommenttia en ole vielä saanut. Chat-valikko on puolestaan käyttökelvoton, koska ihmisiä ei tavoita sitä kautta – tästä syystä Facebookin oma Messenger on edelleen ammatillisestikin täysin välttämätön työkalu.

Blueskyn suosion kasvun haasteet ovat ilmeiset. Siirtyminen pelkästään tälle alustalle ei itselleni mahdollista, koska lähes kaikki kontaktini ovat toistaiseksi muualla. Huomion jakaminen kahdelle pääkanavalle on puolestaan hankalaa jo ihan ajankäytöllisistä syistä. Olen toistaiseksi tyytynyt kompromissiin, jossa seuraan jatkuvasti Blueskyn liikennettä, seuraan mieleisiäni kanavia ja käyn ylipäätään hakemassa sieltä mielenrauhaa muun some-kentän masentavalta pauhinalta.

Vain muutamien kuukausien käyttökokemusten perusteella on vielä mahdotonta sanoa mihin kaikkeen Bluesky taipuu. Näkemykseni mukaan jo tällä hetkellä se toimii verrattain hyvin asiantuntija-lähtöisessä tiedonhakemisessa ja maailman tapahtumien reaaliaikaisessa seurannassa. Viestiliikenne jäsentyy myös juuri niin kuin pitää eli pysyy käyttäjän kontrollissa. Nämä ovat suurimpia kokeilukäytössä löytyneitä etuja. Lisäksi jos kuuluisin johonkin aktiiviseen alakulttuuriin, saisin varmasti itseäni kiinnostavaa seuraa. Sen sijaan esimerkiksi viestintä- ja markkinointitarkoitukseen palvelua ei kannata vielä käyttää.

Maltillinen ja verkkaiseen tahtiin päivittyvä, kontrolloitu some on juuri sitä mitä lähdin etsimään palvelusta ja kitkatekijöistä huolimatta juuri näitä löysinkin. Bluesky ei ole nykyisen somen korvike, mutta se on silti selkeästi toimivat vaihtoehto, jota tutkijoiden ja opiskelijoiden kannattaa vähintään käydä kokeilemassa. Infoähkyyn totuttautuneelle ja välittömiä mielihaluja etsivälle Bluesky on väärä palvelu.

Kysymys vain kuuluu, että haluammeko jatkaa pakkomielteisesti olemassa olevien palvelujen käyttöä vai haluammeko oikeasti jotain muutosta? Haluammeko mielenrauhaa ja silti pysyä perillä asioista? Tämä voi tapahtua pala kerrallaan, pienin askelin. Bluesky yhdessä Mastodon/Fediverse-verkoston kanssa tarjoavat joka tapauksessa jo nyt kouluille ja yliopistoille rauhallisen ja turvallisen nettityöskentely-ympäristön.

Petri Saarikoski

Kirjoittaja on Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Digitaalisen kulttuurin alaa edustavan pro gradu -tutkielmani tarkoituksena ei ollut missään nimessä tarkastella meemejä. Lopulta niin kuitenkin kävi, ja nyt kerron, miksi.

Tein kandidaatintutkielman VARista eli tarkemmin videotuomaroinnista, ja siitä miten videotuomarointi vaikuttaa katsojakokemukseen jalkapallossa. Koko VAR oli silloin suhteellisen uusi asia ja hiersi monia konservatiivisempia futisfaneja. Tänä päivänä videotuomarointi on sulautunut oikeastaan pysyväksi osaksi lajia ja katsojakokemusta, vaikka se aiheuttaakin yhä keskustelua, kuten audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen aikakauslehti Lähikuvan artikkelissani nostan esiin. Teknologia on selvästi adaptoitunut lajiin, tai ihmiset ovat hyväksyneet sen osaksi lajia.

Kun aloin pohtimaan graduni aihetta, olisin halunnut jatkaa samalla aiheella. En kuitenkaan keksinyt, miten laajentaa tai uudistaa näkökulmaa, mutta päätin, että aihepiirin oli pysyttävä jalkapallossa, tai ainakin (media)urheilussa.

Olin ollut tietoinen X:ssä olevista kotimaisen urheilumaailman parodiatileistä. Mahdollisesti tunnetuimpana niistä oli ja on entistä keihäänheittäjä Seppo Rätyä parodioiva tai ehkä tarkemmin jopa imitoiva tili nimeltä @keppiseppo. Keppisepon myötä löysin kaksi parodiatiliä, joiden aiheina olivat ehkä syvällisemmät ja monipuolisemmat asiat kuin keihäänheitto. Tilit olivat Pöllöliitto ja Potkupallomedia. Ehkä saatatte arvata, että aihepiirinä on jalkapallo.

Tilit parodioivat Suomen palloliittoa sekä varsinkin Ilta-Sanomien urheilutoimitusta. Potkupallomediaa edelsi tili nimeltä ISpotkupallo, joka nimeä mukaillen parodioi jo mainittua toimitusta. Tili kuitenkin jäädytettiin, jonka vuoksi Potkupallomedia perustettiin.

Samaan aikaan kun keksin, että gradussani tutkin kahta kotimaista jalkapallokulttuuria parodioivaa tiliä, jalkapallotoimittaja Saku-Pekka Sundelin julkaisi teoksen nimeltä Suomifutis- suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä (2023). Luettuani tuoreeltaan kirjan vakuutuin, että tutkimusfokukseni olisi juuri kotimaisessa jalkapallokulttuurissa ja sen parodioinnissa.

Suomalainen jalkapallokulttuuri on vuosikymmeniä ollut suhteellisen alisteisessa asemassa jääkiekolle. Molempia lajeja on verrattu keskenään sekä urheilullisesti että kaupallisesti, mutta myös kulttuurillisesti. Suomessa jalkapallo on jäänyt muiden lajien varjoon, vaikka viimevuosina laji on ollut selvästi harrastetuin. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen menestyksen myötä, (ensimmäinen arvokisapaikka vuonna 2021) laji on kasvattanut suosiotaan kotimaassa. Silti matkaa on vielä vaikkapa Etelä- ja Keski-Euroopan kaltaisiin jalkapalloyhteiskuntiin, jossa laji olisi koko kansaa yhdistävä tekijä.

Aineiston keräämisestä tarkempaan analyysiin

Aineistonani toimi yhteensä 88 julkaisua, joista 47 oli Pöllöliitolta ja 41 Potkupallomedialta. Ensimmäisiä vaiheita gradussani olikin aineiston kerääminen ja sen rajaaminen. Muistan valinneeni molemmilta tileiltä silloin tuoreimmat julkaisut ja tallensin ne itselleni – ja onneksi tallensin, sillä muutama julkaisu oli poistunut myöhemmin tililtä. Tutkimuseettisesti tämä ei ollut ongelmallista, sillä se tiedostojen poistuminen verkosta on tyypillistä, jonka vuoksi julkaisut ovat hyvä dokumentoida. Jos aihe olisi ollut eettisesti arveluttavampi, olisi asiassa ollut syytä käyttää harkintaa.

Antoisinta aikaa tutkielmaa tehdessä oli ehdottomasti laadullinen analyysi, joka tarkoittaa aineiston tarkkaa lähilukua. Julkaisujen tarkempi avaaminen ja keskustelu tutkimuskirjallisuuden kanssa on usein haastavin, mutta merkityksellisin työn sisällön ja lopputuloksen kanssa.

Tutkimuskysymykset määrittyivät ja oikeastaan tarkentuivat prosessin aikana. Päätutkimuskysymyksenäni oli, miten Pöllöliitto- ja Potkupallomediatileillä kritisoidaan suomalaista jalkapallokulttuuria. Alatutkimuskysymyksinä oli millaisin keinoin julkaisuja meemiytetään sekä miten vallankäyttöä ja sen käyttäjiä parodioidaan. Viimeisenä alakysymyksenä vielä oli, millaisia pidempikestoisia ja ajankohtaisia jalkapalloaiheita käsittelemieni parodiatilien julkaisuista on havaittavissa.

Työni viitekehyksenä toimi mediaurheilu, meemitutkimus sekä urheilujournalismin tutkimus. Toinen ajankohtainen kirja, joka julkaistiin graduprosessini aikana oli Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen Mikä internetiä vaivaa? (2024). Teoksen merkittävin anti omalle työlleni oli luku, joka oli omistettu meemeille.

Digitaalisen kulttuurin oppiaineemme yliopistolehtori Riikka Turtiaisen, graduohjaajani ja sarjafutari, tutkimukset auttoivat eteenpäin. Niin ikään  ”futistohtorina” tunnetun Sami Kolamon, entinen sarjapelaaja hänkin, teokset toimivat niin ikään tärkeinä tiedonlähteinä.

Julkaisuja tarkastellessani taas mieleeni juolahti kysymys, että ovatko nämä julkaisut, joita analysoin, meemejä? Mikä tekee meemistä meemin, ja voiko mikä tahansa asia, ilmiö, henkilö tai kuva meemiytyä?

Mitään suoraa vastausta en ole tähän saanut, paitsi sen, että periaatteessa mikä tahansa voi meemiytyä. Purokuru ja Lahtinen ovat tietokirjailijoita, mutta myös filosofeja, mikä näkyy heidän internettiä ja meemejä käsittelevässä teoksessaan. Meemien tulkinta ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, sillä ne ovat hyvin moniulotteisia. Meemit ovat ambivalenttisia, eli ilmiöitä, joilla on kaksijakoinen ja usein monijakoinen merkitys.

Meemitutkimuksessa käytin myös omalla laitoksellamme tuotettuja tekstejä. Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmamme tutkijat Rami Mähkä, Jenna Peltonen ja Petri Saarikoski ovat tutkineet muun muassa Ukrainan sodasta kummunneita meemejä, joiden piirteitä he avaavat toisen maailmansodan kuvastolla. Tämän työn merkitystä ja myös meemitutkimuksen merkitystä korostaa se, että meemitutkimus tuo esiin tulkintoja, joissa toisen maailmansodan aikaiset kuvastot näyttävät uudenlaisessa valossa.

Saarikoski on tutkinut myös monille tuttuja Hitler-videoita, joissa Perikato-elokuvan kohtaus, jossa Hitler saa raivokohtauksen tekstitetään uudelleen. Kyseiset nettimeemivideot ovat artikkelin perusteella vahva osa parodian kulttuuria sosiaalisessa mediassa. Meemi-ilmiön sijaan, videoista voidaan käyttää käsitettä meemiuniversumi. Työssäni käytin myös meemitutkimusta tehneiden tutkijoiden, kuten Limor Shifmanin, Susan Blackmoren ja Bradley Wigginsin määritelmiä meemeistä ja memeettisyydestä.

Suomalaisten futisvaikuttajien parodia

Ylläolevassa julkaisussa Pöllöliitto kirjoittaa saatesanoin, Euroopan jalkapalloliiton (@uefa) sisäinen poliisi etsii kuvan henkilöitä Helsingissä eilen tapahtuneeseen arvokuljetusryöstöön liittyen. Vihjepalkkio. Julkaisu on huumoria, sillä kuvassa tunnetut suomalaiset jalkapalloon profiloituneet miehet kantavat käsissään euroturnauspokaaleita kohti Helsingissä pelattavaa Supercup-finaalia. Kuvan henkilöt ovat vasemmalta oikealle Petri Pasanen, Paavo Arhinmäki sekä Markku Kanerva. Pasanen ja Kanerva ovat entisiä huippujalkapalloilijoita, ja Kanerva luotsasi miesten maajoukkueen ensimmäistä kertaa arvokisoihin. Arhinmäki taas on poliitikko ja toiminut kulttuuri- ja liikuntaministerinä. Hän profiloitunut intohimoiseksi jalkapallofaniksi.

Kuvassa voidaan nähdä huumoria monessa eri tasossa. Ensiksi se, että ainoa tapa jolla suomalainen jalkapalloilija, valmentaja tai seura voisi jonkun kyseisistä palkinnoista julkaisun mukaan saada, olisi julkaisun mukaan varastaminen. Toisena asiana on, ettei Uefa eli Euroopan jalkapalloliitto tunnista kuvan henkilöitä. Julkaisussa on memeettisiä piirteitä. Kuva itsessään on puhutteleva, vaikka se vaatii kuvan henkilöiden ja pokaalien tunnistamista.

Toiseksi kuvateksti on luovasti ja humoristisesti yhdistetty. Julkaisu karnevalisoi eli nurinkääntää asetelmia. Valtaapitävä taho kuten Uefa kuvataan naurunalaisena, kuten kuvan henkilöt. Julkaisu on kokonaisuudessaan leikittelyä, jossa kohdennettu yleisö (jalkapallofanit) pystyy tunnistamaan ilmiön uudessa ympäristössä. Saarikoski kertoo Hitler-nettimeemivideoita käsittelevässä artikkelissaan yhden parodian tehokkaimman keinon olevan kytkeä yhteen kaksi erillistä ilmiötä ja valitsemalla niitä yhdisteleviä kosketuspintoja. Alkuperäistä tapahtumaa voi näin ollen käsitellä tunnistettavalla, mutta omituisella tavalla.

Menetelmät ja tulokset

Lähiluvun avulla tekemääni analyysiä edelsi teemoittelu. Jaoin aineistoni viiteen eri teemaan. Teemat olivat politiikan parodia, muiden vallankäyttäjien parodia, jalkapallon kannatuskulttuuri ja huliganismi sekä ajankohtaiset aiheet. Laskin myös teemoittain julkaisujen suosiota sekä tykkäys- että uudelleenjulkaisumäärien perusteella.

Ensimmäiseen teemaan eli politiikan parodiaan olin lajitellut lähinnä puoluepolitiikkaan liittyviä julkaisuja. Muiden vallankäyttäjien parodia teemassa kohteena olivat lajiliitot, lehdistö sekä poliisi. Graduni otsikko vahtikoirien vartijat, juontaa juurensa journalismin ja median rooliin neljäntenä valtiomahtina eli vallan vahtikoirana. Tilit Pöllöliitto ja Potkupallomedia kuitenkin tarkastelevat ja kritisoivat median toimintaa, ja toimivat eräänlaisina vahtikoirien vartijoina.

Potkupallomedian julkaisut kritisoivat Pöllöliittoa enemmän suomalaista urheilujournalismia. Potkupallomedia parodioi julkaisussaan Ilta-Sanomien urheilutoimituksen puolueellisuutta ja asettaa vastakkain jalkapallon ja jääkiekon, joka oli aineistossani yksi eniten esiin nousseista ilmiöistä. Vastakkainasettelua on olemassa julkaisujen mukaan myös kannattajien, lajin luonteen ja urheilullisuuden välillä.

Urheilujournalismia on pidetty lehdistön “leluosastona”, mutta nykyisin sen tärkeimpiä tehtäviä on luoda sisältöä merkittävämmäksi myös urheilua vähemmän seuraaville. Se on siirtynyt enemmän yhteiskunnallisempaan suuntaan ja pystynyt karistamaan mainettaan ”leluosastona”.

Urheilujournalismilla voidaan kuitenkin nähdä olevan uusi ongelma. Lähetykset ovat mediatalojen omistamia, jolla koetaan olevan negatiivinen vaikutus urheilujournalismin integriteettiin. Ehkä myös tästä syystä erilaisia uusia urheilua käsitteleviä media-alustoja on syntynyt, kuten podcasteja, uutissivustoja ja erikoismedioita.

Lopuksi

Tutkimani X-tilit kritisoivat suomalaista jalkapallokulttuuria sysäämällä syytöksiä erilaisille vallankäyttäjille. Syytökset koskevat usein jalkapallokulttuuria puhuttavia, negatiivisia aiheita. Kritiikki esitetään huumorin avulla. Julkaisut saavat polttoainetta ajankohtaisista aiheista, jotka valjastetaan omia päämääriä ajaviksi meemeiksi.

Aiheet liittyvät vahvasti jalkapallo- ja urheilukulttuuriin, mutta ne voivat olla ihan mihin tahansa kotimaiseen tai globaaliin puheenaiheeseen liittyviä asioita. Meemiyttämisen keinoina ovat humoristinen liioittelu, karnevalisointi, stereotypiointi sekä vastakkainasettelu, joilla myös parodiaa tehdään ja ylläpidetään. Näillä tavoilla julkaisut haastavat nykyisiä valtasuhteita sekä tuovat esiin urheilu- ja jalkapallokulttuuriin liittyviä ristiriitoja. Tilien sanoman mukaan sen parodian kohteet hidastavat kotimaisen jalkapallokulttuurin kasvua ja näin estävät jalkapalloyhteiskunnan synnyn.

Entä mitä itse opin graduprosessista? Gradu oli viimeinen uurastus liittyen yliopisto-opintoihin. Verrattaessa kandityön kirjoitukseen vaati gradu tottakai enemmän aikaa ja tekemistä, mutta osaavien ja motivoivien ohjaajien avustuksella ei se tuntunut missään vaiheessa mahdottomalta.

Luulen että gradun kirjoittamista turhaan pelätään. Monella se toki jää kesken töiden takia.

En tiedä mikä vaikutus graduni aiheella oli, mutta päädyin töihin gradun valmistumisen aikaan Sanomalle.

Eli sinne, jota toinen tutkimani tili parodioi.

Janne Hietamäki

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistui hiljan Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmasta pääaineenaan digitaalinen kulttuuri. Hän työskentelee parhaillaan toimituksellisena AI-sunnittelijana Sanoma Media Finlandissa.

Somekampanja on tehokas tapa lisätä tietoisuutta ja tavoittaa laaja yleisö lyhyessä ajassa. Tämän ajatuksen pohjalta ryhmä vapaaehtoisia DMKT-opiskelijoita päätti käynnistää kampanjan, jonka tavoitteena oli kertoa omista opiskelukokemuksistaan Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, eli tuttavallisemmin DMKT:ssa. Kampanja alkoi marraskuun lopussa ja kesti yhteensä noin kolme viikkoa, joiden aikana tiimiläiset julkaisivat säännöllisesti yhdessä sovittuja videoita. 

Kampanjan alkuun järjestettiin yhteistapaaminen digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkän kanssa. Hän auttoi kampanjan organisoinnissa ja tarjosi arvokkaita näkemyksiä siitä, mihin asioihin kampanjassa kannattaisi kiinnittää huomiota. Yhteisissä keskusteluissa nousi esiin, että Pori, Porin Yliopistokeskus ja DMKT ovat monille vielä tuntemattomia. Yhteisvoimin päätettiin, että tulevien videoiden aiheet keskittyvät näiden tunnettuuden lisäämiseen. 

Tiimiläiset sopivat yhteisymmärryksessä, että videoissa halutaan tuoda esiin monipuolisesti erilaisia asioita opiskelusta. Tämä sisälsi esimerkiksi MyDay-tyyppisiä videoita, joissa opiskelijat näyttivät päivänsä kulun, sekä opiskelijatapahtumien esittelyjä. Ajatuksena oli, että jokaiselle tulevalle opiskelijalle löytyisi jotakin kiinnostavaa ja että videoiden avulla saataisiin mahdollisimman monipuolinen sekä kattava kuva opiskelusta Porissa.

Kampanjan onnistumisen taustalla oli tiivis yhteistyö ja yhteinen visio siitä, mitä haluttiin saavuttaa. Jokainen tiimin jäsen toi kampanjaan oman ainutlaatuisen panoksensa. Ryhmän tiiminvetäjäksi valittiin Juha-Pekka, joka kertoo seuraavaksi oman tarinansa kampanjan osalta.

Juha-Pekka 

Omalta osaltani tarina alkoi Ramin kaikille DMKT-opiskelijoille lähettämästä viestistä, jossa haettiin uusia ääniä toteuttamaan tavallaan jo perinteeksi muodostunutta DMKT-somekamppista. Ajattelin, että mennään mukaan vain, koska juttu tavallaan kutkutti minua. Some, eli tässä tapauksessa Instagram ja Facebook, olivat minulle jo tuttuja toimintamekaniikaltaan. Olin kuitenkin aina ollut enemmän sivusta seuraaja kuin elämääni päiväkirjamaisesti tai muuten somessa jakava.  

Ensimmäisessä tapaamisessa huomasin, että toinen ryhmän tytöistä oli jo tuttu aikaisemmalta DMKT:n peruskursseilta. Ryhmässä olikin helpompi lähteä mukaan heittämään ideoita, kun se oli pienempi. Luulin siis aluksi, että mukaan tulisi toistakymmentä opiskelijaa. Selväksi kävi myös, että tytöt olivat paljon enemmän kalenterin mukaan asioita järjesteleviä. Tässä tapauksessa se olikin hyvä, koska ideoita oli paljon ja toteutuksien järjestäminen oli helpompaa, kun oli mukana enemmän järjestelmällisyyttä.  

Tytöt päättivät, että voisin olla ryhmän johtaja, koska heillä oli paljon duunia ja muuta juttua tulilla samaan aikaan somekamppiksen toteutuksen kanssa. Tituleerasin itseni ryhmän general manageriksi, joka on siis vanha vitsi vai sanotaanko jopa meemi jääkiekon MM-kisoista. Ylen toimittaja kutsui Jari Kurria leikkimielisesti Suomen MM-joukkueen general manageriksi. Tällainen titteli siis on Amerikan ammattiliigoissa tuttu käsite, mutta paljon koomisempi suomalaisen suusta kuultuna.

Alun ideoinnin ja järjestäytymisen jälkeen päätin sitten itse julkaista vähän talvisempia tarinoita metsän siimeksestä omat kasvoni näyttäen Instagramin humanistinaporissa-tilin Tarinat-osiossa. Julkaisin myös pienen esittelyvideon itäsuomenkarjaan kuuluvasta Josefiinasta. Mielestäni nämä loivat vähän vaihtelua, ettei taustalla näy vain Porin kaupungin maamerkit.  

Seuraavaksi oli vuorossa julkaista Welcome to DMKT –video, jonka julkaisemisen kanssa törmättiin pieniin tekijänoikeudellisiin probleemoihin. Video siis estettiin. Tein sitten uuden lyhyemmän videon ja spiikkasin oman ääneni videon päälle. Olin pahassa flunssassa ja ääneni oli oikeastaan enemmän laulaja Tommi Läntisen kuuloinen kuin täysin oma itseni. 

Homma lähti sitten varsinaisesti kulkemaan. Tein myös lisää julkaisuja, kuten tekoälyä käsittelevän videon ja tekstin. DMKT:n yliopistonlehtori Petri Saarikoski opettaa mainiota Tekoälyn kulttuurihistoriaa –kurssia, johon suosittelen osallistumaan.

Emilia 

Lähdin mukaan DMKT:n somekamppikseen, koska olin tehnyt kesällä työkseni viestintää Vaasan kaupungille. Jos olen aivan rehellinen, tarvitsin opintopisteitä suunnitelmien muuttuessa syksyllä ja ajattelin, että somekamppis olisi kiva ja hauska tapa suorittaa kurssi.  

Suunnittelimme erilaisia videoita yhdessä. Aikataulutus muodostui tärkeäksi osaksi kamppista, koska jokaisella oli omasta takaa paljon hommaa joulukuulle. Somekalenteri muodostui tärkeäksi yhteiseksi aikataulutuksen kehykseksi. Olen tehnyt syksyllä kulttuurituotannon perusopintoja sivuaineena ja niiden kurssien oppeja, kuten aikatauluttamista, sai hyödyntää myös somekamppiksessa, joka oli kuin tuotanto pienoiskoossa.

Sometiimissä toimiminen oli käytännönläheistä, eli siis kaikkea muuta, mitä minä en ole. Oli kuitenkin virkistävää käydä oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Olen opiskelijana yksin viihtyvä lukutoukka, joten oman arjen kuvaaminen tuntui erikoiselta. Erityisesti somen tekeminen omilla kasvoilla oli erikoista. Kuitenkin kamppis oli opettavainen erityisesti ryhmätyöskentelyn osalta.  

Mutta myös tätä humanistia saa tulla vetämään hihasta tammikuussa, koska päätin aloittaa vielä tuutorina kevään uusille opiskelijoille. Kaikkea sitä tekeekin valmistumisensa eteen!

Ella 

Päädyin mukaan sosiaalisen median kampanjaamme Emilian innostuksesta. Halusin oppia, miten tällaiset kampanjat toimivat, sillä en ollut aikaisemmin ollut vastaavanlaisessa mukana. Kampanja oli hyvää harjoitusta tulevaisuuden työelämää varten, koska teimme yhteistyötä osittain ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa.  

Omista julkaisuistani aloitin kampanjan My Day -tyyppisellä videolla, jossa esittelin opiskelijan päivää. Valitsin tarkoituksella päivän ilman luentoja, koska halusin näyttää uusille opiskelijoille, että yliopisto-opiskelu on muutakin kuin luennoilla istumista. Tehtäviä voi tehdä myös yhdessä! 

Seuraavalla viikolla kuvasin Yliopistokeskuksen esittelyvideon. Mielestäni video oli hyvä idea, sillä opiskeluympäristö vaikuttaa myös opiskeluun. Meillä on viihtyisät tilat, joita kannattaa esitellä! Kolmannella viikolla tein videon, joka oli noussut TikTokissa trendiksi. Siinä käyttäjät ilmaisevat syvimpiä tuntemuksiaan aiheesta riippuen. Halusin videossa keskittyä Porissa opiskelun hyviin puoliin ja tuoda ne ytimekkäästi esiin.  

All in all, jos somen tekeminen yhtään kiinnostaa ja haluaa saada sen tekemisestä kokemusta, voin suositella tätä kamppista ja siihen mukaan lähtemistä!

Lopuksi 

Kaiken kaikkiaan somekamppis oli meille kaikille opettavainen kokemus. Vaikka jokaisen lähtökohta ja lähtötaso kamppiksen tekemiseen oli erilainen, saatiin paketti kokoon. Projektissa korostui suunnitelman tärkeys.  Jokaisen ollessa kiireinen tahoillaan, on suunnitelma ja aikataulu tärkeässä roolissa.   

Projekti oli käytännönläheinen. Kaikki työvaiheet ideoinnista lopulliseen postaukseen opetti erilaisissa projekteissa työskentelyä ja sosiaalisen median toimintamekanismeja. Koimme, että projekti antoi paljon mahdollisuuksia erilaisten ideoiden kokeilemiseen ja toteuttamiseen. Suosittelemme muitakin opiskelijoita hakemaan mukaan seuraaviin projekteihin, vaikka ei olisikaan omasta mielestään someinfluensseri!

Juha-Pekka, Ella ja Emilia

Kirjoittajat ovat DMKT:n perustutkinto-opiskelijoita.

Syyskuun lopussa ilmestyi audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen aikakauslehti Lähikuvan uusin numero. Alkunsa teemanumero ”Sota” (Lähikuva 2-3/2024) sai tutkinto-ohjelmamme kurssista ”Ukrainan teillä? Näkökulmia 1900-luvun merkittävimpiin sotiin”. Kurssin järjestämisestä päätettiin vain joitain viikkoja sen jälkeen, kun Ukraina joutui Venäjän hyökkäyksen kohteeksi helmikuussa 2022.

Itse en ollut mukana kurssin järjestämisessä, vaan hyppäsin mukaan toimittajaksi huhtikuussa 2023, kun sain viestin, kiinnostaisiko minua tieteellisen artikkelikokoelman julkaisutyöt. Samoihin aikoihin lähti ulos Sota-numeron call for papers, joten tositoimiin pääsin toimittamisen suhteen saman tien. Toimitustyötä sain tehdä tutkinto-ohjelmamme opettajien Riina Haanpään, Simo Laakkosen ja Rami Mähkän kanssa, joilla kaikilla oli taustallaan laaja kokemus tieteellisten julkaisujen toimittamisesta.

Lähikuva on verkossa julkaistava open acess tieteellinen aikakauslehti, joka keskittyy audiovisuaalisen kulttuurin tutkimukseen. Lehden tutkimusartikkelit ovat kaikki vertaisarvioituja, sillä Julkaisufoorumin tason 2 luokitus – eli toisin sanoen, julkaisu on ”asiantuntijayleisön laajasti tavoittama ja arvostava” ja se lasketaan tieteelliseltä vaikutukseltaan vaikuttavimpien ja korkeatasoisimpien aikakauslehtien joukkoon Suomessa – edellyttää tätä. Tästä osoituksena Lähikuva oli ehdolla Suomen Tiedejulkaisijat Ry:n vuoden tieteelliseksi aikakauslehdeksi – tätä tieteellisen julkaisemisen ykköskategoriaa ei pidä sekoittaa kaupoissa myytäviin populaareihin tiedeaiheisiin aikakauslehtiin – vuonna 2024 yhtenä viidestä finalistista.

Lähikuva julkaisee myös vertaisarvioimattomia katsaus- ja näkökulma -artikkeleita, kirja-arvioita sekä erilaisia tekstejä (kuten haastattelut) audiovisuaalisen kulttuurin laajalta alueelta.

Aloittelevalle väitöskirjatutkijalle siis oikein sopiva ja tieteelliseen toimitusprosessiin perehdyttävä lehti. Paljon toimitustyö opettikin, paljon myös sellaista tietoa, josta tulee olemaan hyötyä lähettäessäni omia tutkimusartikkeleitani tieteellisiin julkaisuihin tulevaisuudessa.

Call for Papers ja saapuneiden abstraktien läpikäynti

Sota-numeron call for papers, eli avoin kirjoituskutsu, oli auki noin kahden viikon ajan huhti-toukokuussa 2023. Abstrakteja saimme tänä aikana hurjan määrän: lehden teema herätti selkeästi kiinnostusta ja saimme useita tasokkaita eri sodan teemoja käsittelevää artikkeli-, katsaus- tai näkökulmaehdotusta. Erityisesti ehdotuksissa korostui ajankohtaisuutensa vuoksi Ukrainan sota, mutta myös laajasti muista sodan osa-alueista ja teemoista saapui abstrakteja. Olo oli kuin lapsella karkkikaupassa sen paljouden edessä!

Seuraavana tehtävänä oli niiden läpikäynti ja päättäminen, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Tässä kohtaa totesimme tason olevan kova, ja aika pian numero muuttuikin tuplanumeroksi ja lehden julkaisu siirtyi kesäkuulta 2024 saman vuoden syksyyn. Yhtäkään ehdotusta emme siis joutuneet hylkäämään. Kaikki siis hyväksyttiin, mutta osaan pyydettiin muutoksia: osa artikkeleista muuttui katsauksiksi tai näkökulmiksi ja joihinkin pyysimme lisätarkennuksia.

Tämän jälkeen jäimme odottamaan kirjoittajien vastausta, että ovatko ehtojemme mukaan mukana, jonka jälkeen odoteltiinkin sitten valmiita käsikirjoituksia. Hyväksynnät tehtiin toukokuun lopussa 2023 ja valmiiden artikkeleiden tuli olla meillä joulukuussa 2023.

Valmiita käsikirjoituksia, korjausehdotuksia ja refereekierros

Loppuvuodesta 2023 sähköpostilaatikkoon ja Lähikuvan palautusalustalle journal.fi-sivustolla alkoi putoilla valmiita käsikirjoituksia. Kokoustimme toimitusporukalla ja jaoimme käsikirjoitukset niiden läpikäyntiä varten. Tässä kohtaa keskityimme esimerkiksi tekstin rakenteeseen ja toimivuuteen, sisältöön ja siihen liittyviin korjausehdotuksiin ja muihin paranneltaviin asioihin.

Käsikirjoitusten läpikäynnissä sai olla toisinaan tiukkanakin; jokin asia oli korjattava, tai muuten teksti ei etenisi seuraavaan vaiheeseen. Usein korjaustarpeet johtuvat tosin puhtaasti ihmisten kiireistä, ei ole ollut tarpeeksi aikaa aivan valmiiksi viimeistellyn käsikirjoituksen tekoon.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa tieteellisissä julkaisuissa toimittajat eivät käy käsikirjoituksia läpi ja anna korjausehdotuksia, kuten me, vaan (alustavasti) hyväksytty teksti lähtee heti refereekierrokselle. Kun yksi käsikirjoituksen korjauskierros uupuu, voisi kuvitella puutteellisen artikkelin putoavan herkemmin kokonaan pois toimitusprosessista.

Me teimme jokaiselle käsikirjoitukselle huolellisen toimitustyön ennen vertaisarviointiin laittamista. Tällä pyritään varmistamaan, että refereet pystyvät keskittymään oleelliseen eivätkä tuskailemaan keskeneräisen tekstin parissa. On syytä painottaa, että referee tekee arvioinnin ilman korvausta, kollegiaalisena palveluksena.

Tuoreena tutkijana kuulee usein arviointikierroksen pahamaineisesta ”refereestä numero 2”, joka esittää mitä villeimpiä ja suurempia korjausehdotuksia. En itse toiminut refereenä, mutta käydessäni lehden toimittajana tekstejä läpi ja ohjeistaessani kirjoittajia tarvittavista korjauksista, sai se pohtimaan myös tätä uudelleen. Toimittaja, tai vaihtoehtoisesti referee, tuskin yrittää olla ilkeä, vaan ehdotetuilla korjauksilla pidetään yllä julkaisun tieteellistä tasoa, mutta myös tutkijan itsensä tasoa.

Lähikuva käyttää tyypillisintä referee- eli vertaisarviointikäytäntöä. ”Double blind”-systeemissä käsikirjoitus anonymisoidaan, eli siitä poistetaan sähköiset tekijätunnisteet. Toimittajat etsivät kullekin vertaisarvioitavalle tekstille kaksi asiantuntijaa tutkijaverkostoistaan, tyypillisesti niin, etteivät nämä saa tietää toistensa henkilöllisyyttä, ja joka tapauksessa niin, etteivät he tiedä tekstin kirjoittajaa – viimeksi mainittu selviää vasta artikkelin julkaisun myötä. Refereiden henkilöllisyys taas pysyy ikuisesti vain toimittajien tiedossa.

Arvioijat eli refereet arvioivat sitten käsikirjoituksen laadun tutkimusongelmasta lähteisiin, viitattuun tutkimukseen, argumentaation onnistumiseen ja niin edelleen. He esittävät parannusehdotuksia, esittävät joitain tutkimuksia viitattaviksi, ja esittävät lopuksi käsikirjoitusta julkaistavaksi sellaisenaan (äärimmäisen harvinaista), pienin muutoksin, laajin muutoksin tai hylkäämistä.

Tämän numeron tapauksessa yhtään hylkyä ei tullut, vaan kaikki hienot tekstit saivat ansaitsemansa julkaisun!

Lausuntojen saavuttua toimittajille nämä käyvät kunkin artikkelin kaksi (joskus kolme, ks. kuva alla) lausuntoa läpi ja laativat niiden pohjalta kirjoittajalle toimenpidelistauksen käsikirjoituksen viimeistelyyn julkaisukuntoon.

Niin, se ”referee 2”, johon viittasin yllä. Toimittajien työ muuttuu erityisen haastavaksi, jos lausunnot – jotka on siis laadittu toisistaan riippumatta – ovat kovin erimieliset. Vaikka toimittajat olisivat samaa mieltä ”refereen 1” kanssa, on toisen refereen lausuntoon suhtauduttava tasapuolisella kunnioituksella ja vakavuudella. Joskus tilanne vaatii tarkkaa tasapainoilua lausuntojen pohjalta tehtyjen muokkausehdotusten kanssa.

Taitettujen käsikirjoitusten oikoluku, pääkirjoitus ja loppukiri

Heinäkuussa 2024 oltiin päästy toimitusprosessissa vaiheeseen, jossa vertaisarvioidut ja korjatut käsikirjoitukset oli lähetetty lehden toimituskunnalle tarkistusta varten, ennen tekstien lähettämistä taittoa varten.

Omana tehtävänäni oli oikolukea nämä viimeiset versiot. Tällä kertaa ei puututtu enää tekstien sisältöön ja rakenteeseen, vaan etsimme esimerkiksi kirjoitusvirheitä ja tarkistimme, että viittaukset ja lähdeviitteet oli rakennettu oikein. Työ oli pikkutarkkaa ja aiheuttikin paljon keskustelua meidän oikolukijoiden kesken, että mikä olisi esimerkiksi oikea tapa viitata, tai merkitä jokin asia lähdeluetteloon. Totta kai kullakin lehdellä on selkeät kirjoitusohjeet, mutta aina välillä vastaan tulee myös tilanteita, joissa on improvisioitava hieman.

Viimeiset oikoluvut tehtiin ihan muutamaa päivää ennen lehden julkaisua, joten työtä tämän kanssa riitti ihan loppuun asti.

Syyskuussa työtahti kiristyikin huomattavasti ja lehden toimittamisessa tuli hektinen loppukiri. Oikoluvun lisäksi oli kirjoitettavana vielä pääkirjoitus, joka kirjoitettiin tietysti meidän kaikkien toimittajien kesken. En itse tutki sotaa, tai edes mediaa, niin tämä tuotti omalta osaltani ehkä hieman hankaluuksia. Lopulta sain sidottua oman tekstiosuuteni, oman väitöskirjani tutkimusteemoihin, kaikkine pohdintoineen sodan moniaikaisuudesta ja sen tuottamista merkityksistä. Sainpa pelinörttinä ujutettua mukaan myös lainauksen Fallout-pelien tunnetusta lausahduksesta ”War. War never changes”.

Lopulta pääkirjoituksesta tuli mielestäni oikein onnistunut, kiitos kanssatoimittajien asiantuntijuuden. Ja sainhan tekstistä myös julkaisun, sillä tieteellisen lehden pääkirjoitus on tieteellinen julkaisu (B1 Vertaisarvioimaton kirjoitus tieteellisessä lehdessä).

Lisäksi on huomattavaa, että toimittaja saa julkaisumerkinnän koko lehdestä, vaikkei olisi kirjoittanut siihen mitään (C2 Toimitustyö tieteellisen lehden erikoisnumerolle). Toisin sanoen käytännön kokemuksen tiedejulkaisemisesta lisäksi myös ansio- ja julkaisuluettelot pitenevät!

Lopuksi

Koen, että tieteellisen julkaisun toimitustyöt antoivat minulle paljon. Eivät vain siksi, että opin julkaisujen toimittamisesta, vaan myös siksi, että ymmärrän nyt kirjoittajana julkaisuprosessia paremmin ja mitä minulta kirjoittajana vaaditaan. Työn alla minulla, kun on parhaillaan väitöskirjani ensimmäinen tutkimusartikkeli, jonka tarjoaminen julkaistavaksi, ei ole enää niin kauhean kaukana. Tieteellisten julkaisujen ja tutkimusartikkeleiden toimittamiseen liittyy monta vaihetta, joita ymmärtämättömälle artikkelin julkaisuprosessi voi tuntua sekavalta. Samaan aikaan pitäisi osata vältellä saalistajajulkaisuja ja olla tietoinen luotettavan ja epäluotettavan julkaisuprosessin piirteistä.

Sen lisäksi, että kokemus oli opettavainen, oli mahtava saada työskennellä mukavan ja osaavan toimitusporukan kanssa. Kiitos siis Riina Haanpää, Rami Mähkä ja Simo Laakkonen kivasta toimituskokemuksesta ja siitä, että pyysitte mukaan!

Kiitos myös Lähikuvan päätoimittajille ja toimituskunnalle tuesta ja avusta, sekä erityisesti toimitussihteeri Antti Lindforsille ja taittaja Päivi Valotielle huikeasta loppukiristä. Oli hieno hetki, kun lehti oli julkaistu ja kaikki tehty työ konkretisoitui!

Ja mikä hienointa, koko tuplanumeroon tuli todella vahva DMKT-panos, sillä toimittajien lisäksi numeron tekoon osallistuivat kirjoittajina tutkijatohtori Katriina Heljakka, väitöskirjatutkija Veera Ojala, yliopistonlehtori Petri Saarikoski ja väitöskirjatutkija Haron Walliander!

Koko numero on vapaasti ladattavissa ja luettavissa täältä.

Marika Österlund

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Syyskuussa matkasimmekin esittelemään Satakunnan muuttuvat suomaat- eli tuttavallisemmin Satumaa-hanketta Itä-Puolaan, jossa järjestettiin maisemantutkijoille tärkeä viiden päivän tapahtuma, Permanent European Conference for the Study of the Rural Landscape, tuttavallisemmin PECSRL. Konferenssin Järjestäjänä toimi Lublinin Marii Curie-Skłodowskiej yliopisto. Kaksi ensimmäistä päivää konferenssi oli Lublinissa, kolmantena päivä oli koko konferenssin retkipäivä, jonka jälkeen siirryttiin puoleksitoista päiväksi Zamośćeen.

Hieman Satumaa-hankkeesta

Hankkeemme keskittyy turvetuotantoalueiden uusiin käyttömuotoihin ja niihin perustuviin elinkeinoihin. Pyrimme ymmärtämään soiden aiempia, nykyisiä ja mahdollisia tulevia merkityksiä osana taloutta, luonnon ekosysteemejä ja kulttuuria.

Aktiivinen turvetuotantovaihe on pieni hetki suon tuhatvuotisessa maisemahistoriassa, mutta se saattaa silti ulottua sukupolvien yli ja muodostua merkittäväksi osaksi paikallista kulttuuria, elinkeinoja ja elämäntapaa. Tuotantovaiheen jälkeen alkava seuraava kehitysvaihe saattaa jälleen jatkua useiden sukupolvien ajan, tai kenties vuosituhansia.

Hankkeen aikana kartoitamme Satakunnassa turvetuotantokäytössä olevien soiden ekologisia, aluetaloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja, sekä keräämme paikallista tietoa kohteiksi valituilta kolmelta alueelta. Monitieteisen tarkastelun kautta luodaan yhdessä työhön osallistuvien ryhmien kanssa tulevaisuusskenaarioita tukemaan uusien käyttömuotojen valintaa ja elinkeinojen syntymistä.

Toimimme yhdessä kansainvälisen tutkijayhteisön kanssa, silla turvemaihin liittyvä energiamurros ja vihreä siirtymä uusine maisemavaikutuksineen on käynnissä muuallakin. Sen vuoksi on tärkeätä tavata toisia tutkijoita esimerkiksi konferenssien yhteydessä.

Toimivia koneita

Konferenssiesityksessämme toimme esille hankkeeseemme liittyvää tutkimusta sessiossa, jonka esitykset käsittelivät inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden vaikutusta luonnonmaiseman ja kulttuurimaiseman rajapinnalla. Tapaustutkimuksenamme oli Kihniössä sijaitsevaa Aitonevan turvetuotantoalue, joka on varsinainen turvetuotannon maisemanvaikutusten living lab. Teollinen turvetuotanto alkoi Aitonevalla jo jatkosodan aikana vuonna 1943, ja jatkui vuoteen 201 saakka. Samassa kohteessa voidaan siis havainnoida sekä nykyajan energiamaisemaa että jälkiteollista energiamaisemaa.

Tapaustutkimus osoitti toimijaverkostoteorian lävitse tarkasteltuna, että energiantuotantoon liittyvä teknologia on avainasemassa maisemavaikutusten osalta. Erityisesti kolme laitetta näyttäytyvät voimakkaasti maisemaa muokkaavina toimijoina: 1940-luvulla käyttöön otettu laahakauhakone, 1970-luvulla vauhdilla ja voimalla suomalaisille soille jalkautunut telaketjutraktori ja nykyisin käynnissä olevan vihreän siirtymän mukaista maisemaa hallitsevat tuulimyllyt.

Muita esityksiä ja keskusteluita

Konferenssin esiintyjät olivat suurimmaksi osaksi eurooppalaisia. Suurin ryhmä taisi olla hollantilaiset ja tietysti puolalaiset. Suomalaisia konferenssissa oli meidän lisäksi vain kaksi keynote-puhujaa: Oulun yliopiston maantieteen emeritus professori Antti Paasi sekä Itä-Suomen yliopiston monitieteisen rajatutkimuksen professori Jussi P. Laine. Ensimmäisen päivän keynote puhujana oli arvostettu Gentin yliopiston maantieteen emeritusprofessori Marc Antrop, johon saimme kunnian tutustua paremmin konferenssin jälkeisen retken aikana. Esitelmiä oli laidasta laitaan muun muassa tuulivoiman vaikutuksesta poron hoitoalueelle, kosteikkojen merkityksestä maisemaan ja ympäristöön, kulttuuriperinnöstä, turismista ja identiteetistä. Keskustelua syntyi pikkuhiljaa, kun ihmiset tutustuivat toisiinsa. Lopuksi parhaimmat keskustelut syntyivät kuitenkin konferenssin jälkeisen retken aikana. Tähän oli tietysti syynä pienempi ryhmä, tiivis yhdessäolo sekä epävirallisempi ympäristö.

 Konferessin jälkeen retkelle

Konferenssin jälkeen oli mahdollisuus osallistua vielä kahden ja puolen päivän matkalle Zamośćen kaupungista itään aina Valko-Venäjän rajalle. Konferenssivieraista matkalle lähti noin 25 henkilöä, joiden kanssa aika perjantaista sunnuntai-iltapäivään vierähti nopeasti.  Ensimmäisen retkipäivän ensimmäinen kohde oli idän ja lännen rajakaupunki Chełm ja siellä vanhankaupungin alla kaoottisesti kiemurtelevat keskiaikaiset liitukaivoksen käytävät, joista matkailijoille on avattu noin kahden kilometrin reitti. Koko päivän teemana oli monikulttuurisuus ja uskonnot. Tutustuimme Włodawassa ja parissa muussa kohteessa juutalaiseen, roomalaiskatoliseen, kreikkalaiskatoliseen ja ortodoksiseen kulttuuriin ja niiden pyhiin rakennuksiin. Päivän pimetessä kävimme myös Puolan ja Valko-Venäjän rajajoella Läntisellä Bugilla katsomassa vaatimatonta raja-aitaa. Poistuessamme kävellen rajan tuntumasta pimeällä metsätiellä vastaan tuli kaksi raskaasti aseistautunutta puolalaista sotilasta, joten rajaa valvotaan varsinkin pimeän aikana.

Toisen päivän tärkein kohde oli Białowieżan laaja metsäalue, joka sijaitsee Puolan ja Valko-Venäjän alueilla. Kohde on Euroopan viimeinen jäljellä oleva lauhkean aarniometsän alue ja se hyväksyttiin maailmanperintökohteeksi vuonna 2014 nimellä ”Białowieżan metsä, Puola, Valko-Venäjä”. Alueella asustaa maailman suurin Euroopan biisoni- eli visenttipopulaatio. Näimme visenttejä tarhattuna, mutta metsäalueella oli hiljaista.  Kansallispuiston sisävyöhykkeellä on vanhojen metsien valtakunta, jonne pääsee tutustumaan 10 hengen ryhmissä oppaan ohjaamana. Kiersimme noin 8 kilometrin lenkin, jonka aikana näimme todella upeaa vanhaa aarniometsää. Myös suoalueita näimme ajaessamme Itä-Puolaa ristiin rastiin.

Kolmantena aamuna lähdimme majapaikastamme läheltä Valko-Venäjän rajaa kohti Varsovaa. Tämän viimeisen päivän kohteista mielenkiintoisimmat olivat Lebiedziewin vanha tataarihautausmaa sekä Nowa Suchan 22 rakennuksen puuarkkitehtuurin ulkomuseo, joka oli jäänyt oman onnensa nojaa ja kovaa vauhtia rapistumassa. Alue oli syrjässä ja herätti kysymyksiä, miten tällainen jo rapistumassa oleva kohde voitaisiin pelastaa.  Sunnuntai-iltapäivänä saavuimme Varsovaan, jossa hyvästelimme matkalla olleet tutkijat ja kollegat.

 Konferenssimatkan tavoitteena oli kerätä tietoa Euroopassa käynnissä olevasta, aiheeseemme liittyvästä tutkimuksesta ja kasvattaa omaa verkostoamme kansainvälisen tutkimuksen kentällä. Konferenssimuotoiset tapaamiset toimivatkin yleensä hyvin tämän kaltaisten tavoitteiden toteuttamiseksi, ja niin kävi myös tällä kerralla. Omassa sessiossamme oli useita esityksiä, jotka sivusivat aihettamme ja toivat siihen lisävalaistusta. Ohjelman lomassa olevilla tauoilla, retkipäivinä ja aterioiden aikana ehti hyvin keskustella muiden osallistujien kanssa, ja kysyä lisää kiinnostavista tutkimuksista. Kotiintuomisina oli uusia tuttavuuksia, kirjoituskutsuja ja lisää ymmärrystä työn alla olevasta tutkimusaiheesta.

Laura Puolamäki ja Eeva Raike

Puolamäki on maisemantutkimuksen erikoistutkija ja Raike maisemantutkimuksen yliopisto-opettaja.

Aloitin Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opintoihini sisältyvän harjoitteluni Suomen pelimuseossa, Tampereen museokeskus Vapriikissa 15.1.2024. Olin jo ennakkoon tietoinen, että harjoitteluni aikana tulisin työskentelemän otsikossa mainitun näyttelyn parissa sen eri vaiheissa. Minulla ei kuitenkaan ollut käytännön kokemusta näyttelyn tekemisestä, ja tutkimuksenkin tekemiseenkin olin päässyt vasta tutustumaan. Voi siis sanoa, että olin sekä innoissani, että myös jännittynyt.

Heti ensimmäisenä päivänä pääsin aloittamaan työskentelyn käytännössä. Olin innoissani sillä oman työpisteen, kulkukortin, avaimen sekä tietokantojen ja muiden oikeuksien kautta koin olevani ehkä hieman enemmän kuin vain harjoittelija. Tämä tunne vahvistui ajan myötä vielä enemmän, suurimmaksi osaksi siitä sai kiittää työtovereitani ja mentoreitani Niklas Nylundia sekä Outi Penninkangasta, pelimuseon tutkijoita. He ottivat minut heti alussa mukaan työyhteisön tasaveroisena työtoverina ja tukivat koko harjoitteluni ajan tavoitteitani ja unelmaani oikean tutkijan urasta. Heidän panostaan ja tsemppiään ei voi liiaksi kiittää ja suosittelenkin Vapriikkia ja pelimuseota ja pelkästään heidän tähtensä. Mutta se siitä, keskitytään itse asiaan eli kuinka harjoittelu alkoi, eteni ja kuinka se lopulta tuli päätökseen mutta kuitenkin jatkui vielä harjoitteluni päätyttyä.

Mikä ihmeen Dungeons & Dragons?

Dungeons & Dragons on varsinkin viimevuosina tullut monelle, ei rooli- ja tietokonepeleihin vihkiytyneille tutummaksi, jos määritelmänä niin vähintään sanana. Vuonna 1974 julkaistua peliä pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena roolipelinä. Lähes kaikki meistä ovat törmänneet sen mukanaan syntymiin ilmiöihin, meemien, muiden videopelien, elokuvien ja sarjojen kautta viittauksin ja lainauksin.

Voikin siis sanoa, että kyseessä on varsin laaja populaarikulttuurin ilmiö, jonka lukuisat ilmenemiset ovat tietoisesti ja tiedostamatta luikerrelleet Illithidin lonkeroiden tavoin kulttuurisen tietoisuutemme sopukoihin.

D&D:n kulttuurillisesta vaikutuksesta voisi kirjoittaa oman väitöskirjansa, ja siltikin jäisi paljon seikkoja, jotka ovat jääneet huomaamatta. Toisin sanoen, sen ympärille muodostunut kulttuuri ei ole viimeisen 50 vuoden ajan juurikaan jouten ollut.

Edellä mainitut seikat vahvistivat harjoitteluni alussa sekä näyttelyn että sen mukanaan tuoman tutkimuksen pääpisteen, pelaajat ja pelaaja kulttuurin. Toki näyttely käsittelee niin historiaa, henkilöhahmoja, henkilökemioita ja etenkin tiettyjä, ikonisia kulttuuriperintö objekteja. Mutta näkökulma oli alusta asti harkittu pelaajien ja kulttuurin puolelle.

Siksipä en tässä blogitekstissäkään juurikaan käy lävitse pelimuseon näyttelyssä esiteltävää tai sen ulkopuolelle jäänyttä historiaa, D&D:n eri emoyhtiöiden vaiheita tai mielenkiintoisia henkilöhistorioita. Niitä voi jokainen käydä tutkimassa sekä näyttelyssä että perehtyä kirjallisuuteen ja muuhun faktatietoihin. Sen verran voin kertoa; että se on mielenkiintoista ja kyseisestä aiheesta, etenkin henkilöhistoriat ja tapahtumat ovat välillä kuin draamasarjasta.  Niistä saisi jo itsestään laajan ja mielenkiintoisen tutkimuksensa.

Jälleen jaaritteluni kautta huomaan kuinka laaja aihe ja ilmiö onkaan! No yritetään kuitenkin pysyä aiheessa.

Näyttelyn valmistelu ja tutkimuksen aloitus

Jokainen näyttely lähtee ideasta, no lähes kaikki luova työ lähtee ideasta. Tässä tapauksessa minun itseni ei tarvinnut onnekseni keksiä näyttelyn ideaa, se kun oli jo valmiina. Säästyinkö kuitenkaan ajatustyöltä, pohdinnalta ja tutkimuksen? En suinkaan ja hyvä niin. Vaikka idea onkin tärkeä, on pelkästään sen varaan vaikea rakentaa kovinkaan mielenkiintoista näyttelyä, siitä tulisi varsin lyhyt ja kenties tylsäkin. 

Varsinainen tutkimustyöni alkoi siis idean laajentamisesta; mitä näyttelyyn haluttiin, miten se esitettäisiin, minkälainen struktuuri sillä olisi, niin sen immateriaalisessa muodossa kuin näyttelyn fyysisen esityksenkin taholta.  Näitä en kuitenkaan pohtinut yksin, sillä vaikka kyseessä oli niin sanottu pienoisnäyttely, oli sen eteen tehtävä paljon työtä ja se vaati osaamista alueilta, joista olin hädin tuskin edes kuullut.  lisäksi olen vasta harjoittelija, joka haaveilee oikean tutkijan urasta. Näyttelyä työsti siis rutkaasti eri ihmisiä, niin museolta kuin sen ulkopuoleltakin. Keskeisessä roolissa olivat kuitenkin Pelimuseon johtava tutkija Niklas Nylund, näyttelyn ideoinut Janne Mikola, D&D -harrastaja ja -pelinjohtaja sekä aiheen asiantuntija, Vapriikin graafikko Severi Suni sekä minä. Mukana oli lukuisia muitakin ihmisiä niin museolta kuin ulkopuolelta. Tulen palaamaan heihin myöhemmin.

 Muutaman palaverin ja ideariihen jälkeen näyttelyn näkyvämmäksi kohteeksi muodostui aikajanan mukainen seinä, jossa lähdettiin liikkeelle jo 1970-luvun alusta, ennen varsinaista D&D ilmestymistä. Tämä tarkoitti, että ensimmäiseksi tehtäväkseni muodostui eri aikakausilta olevien keskeisten näyttelyesineiden ja tiedon etsiminen ja kartoitus.  Myöhemmin tämä tarkentui suomalaista D&D kulttuuria ja pelaajia koskevaksi materiaaliksi.  Materiaalista ei todellakaan ollut pulaa, eikä niinkään tiedosta. Voin kuitenkin sanoa, että käytettyäni viimeisen kolme kuukautta joka arkipäivän, ja muutaman kerran myös viikonloppuna, noin 8 tunnin verran  Dungeons & Dragons- materiaalien läpikäyntiin vuosien 1972 ja 2024 väliltä, en siltikään voi sanoa olevani edes raapaissut pintaa siitä huikaisevan suuresta ilmiöstä mikä D&D on. 

Jossakin kohtaa näyttelyn suunnittelua ja materiaalien keruuta tuli aiheelliseksi pohtia kenelle näyttely oli tarkoitettu, tämä toki voi kuulostaa itsestäänselvyyksien toistamiselta, mutta kuitenkin halusimme luoda näyttelyn, josta pääsisi mahdollisimman moni museovieras nauttimaan. Keskeinen ryhmä olivat tietysti pelaajat, olihan näyttely osa Suomen pelimuseota ja Dungeons & Dragonsin ympärille 50 vuoden aikana muodostunut kulttuuriperintöyhteisö oli massiivinen.

Kuitenkin halusimme, että myös muut museovieraat pääsevät nauttimaan siitä, innostuvat ja sivistävät itsenään aiheella ja ilmiöllä, josta eivät välttämättä tiedä mitään, vaikka pelaamisesta ja peleistä olisivatkin kiinnostuneita. Toki myös ikäryhmät olivat aihe, jota tuli miettiä, toisaalta siihen asti keräämänäni tiedon perusteella ja sidosryhmät, joihin olin ollut yhteyksissä näyttelyn tiimoilta, kattoivat varsin laajan ja ylisukupolvisen katsannan.  

Keskeiseksi ideaksi muodostuikin korostaa yhteisöllisyyttä ja pelaajia. Sillä siitä juuri oli kyse, se oli voima, joka oli, ei vain kannattanut vaan myös nostanut ja luonut uutta Dungeons & Dragonsin 50 vuotisessa elinkaaressa.  Tulimme yhteisellä päätöksellä siihen tulokseen Niklaksen kanssa, että Dungeons & Dragons suomessa sekä pelaajat ja pelaajayhteisöt olivat aihe, johon keskitymme. 

Olin aiemmin jo vieraillut Tampereen teekkarien Excalibur ry:n kerhohuoneella sekä SIIS Ry:n kerhohuoneella D&D -materiaalien kartoituksen johdosta. Tämä myös antoi hyvin osviittaa siihen, että roolipelaamisella oli vankat juuret Tampereella, etenkin korkeakouluopiskelijoiden ja akateemikkojen keskuudessa.  Täytyykin tässä kohtaa antaa pieni näpy tänne meille päin, sillä lähestyin aiheeseen liittyen ensimmäisenä toki Porin Yliopistokeskuksen omaa pelikerhoa, josta kuitenkaan ei vastakaikua aiheelle löytynyt – kenties Porissa ei vain olla ”ropeen” päin kallellaan!

Valmiina oli siis pohja näyttelylle, yhteydenottoja harrastajiin ja peliyhteisöihin. Aloimme myös alustavasti mainostaa tulevaa näyttelyä somessa, tarkemmin sanottuna Suomen pelimuseon Facebook-sivuilla, jonne kuvasin pienen kokoelman kiinnostavista materiaaleista mitä siihen asti olin onnistunut haalimaan. Hieman myöhemmin näyttely sai myös lisää näkyvyyttä, kun Pelimuseo vietti syntymäpäiviään, joita striimattin suorana Twichiin.  kerroimme tulevasta näyttelystä ja esittelimme hieman harvinaisempaa materiaalia, jota näyttelyyn oli tulossa. Molemmat somekampanjat keräsivätkin rutkasti kiinnostusta ja katselukertoja.

Mistä on hyvät näyttelyt tehty?

Palavereista.  Palavereista, kokouksista, lukemattomista sähköposteista ja tiedusteluista.

Siinä vastaus otsikkoon.  Ja Excelistä. Joudun myöntämään, että Excel ei ole ollut koskaan lempiasioitani maailmassa. Ilman Exceliä olisin ollut kuitenkin pulassa. Näyttelytyön edetessä ja ideoiden muodostuttua käytännön tasolle sekä yhteistyötahojen lisäännyttyä oli muistettavaa ja pikkuseikkoja valtaisa määrä. Olin toki käyttänyt vanhaa tuttuani eli OneNotea sekä kirjannut lukuisille fyysisille Post It -lapuille kaikenlaista tietoa. Tämä järjestelmäni oli kuitenkin varsin sekava ja pitkin hampain lähdin käyttämään Exceliä. Pian huomasinkin aikaisemman vastahakoisuuteni olleen turhaa ja asioiden muuttuvan järjestäytyneemmiksi ja helpommin löydettävimmiksi taulukoiden avulla.

Ohjeeni harjoitteluaan aloittaville tai uuteen projektiin osallistuville onkin: käyttäkää siis Exceliä. Muistakaa myös Outlookin kalenteriominaisuuden käyttö, se on todella hyödyllinen, ja jos tutkimusta tehdään ryhmätyönä, on Teams erittäin kätevä työkalu informaation ja tiedostojen jakamiseen. Suurin osa edellisistä on varmasti monille itsestään selvyys, mutta niitä ei silti pidä ylenkatsoa.

Muistikortit, tikut ja muuta ulkoiset tallennusvälineet ja varmuuskopiointi on myös seikka, jota ei voi liiaksi toistaa. Ei myöskään kannata pelätä sitä, että materiaalia ja dataa kertyy liikaa, koska sitä varmasti kertyy! Tämä on kuitenkin parempi kuin että sitä on liian vähän tai ei ollenkaan. Kärsivällisyys yhteistyökumppanien ja sidosryhmien kanssa kommunikoinnissa on myös tärkeää, vaikka se joskus saattaa olla hyvinkin stressaavaa. Varsinkin kun deadlinet pukkaavat päälle. Maltti on kuitenkin valttia tässäkin asiassa.

Jos materiaalien kokoamiseen kuuluu lainat ja lahjoitukset, muista merkitä näiden tiedot ainakin kolmeen eri paikkaan, itse fyysiseen objektiin erillisellä paperilla, omaan kokoelma luetteloon Excel-taulukossa sekä esimerkiksi jos kyseessä on ryhmätyö, yhteiseen suunnitelmaan.  organisointi, varmuuskopiot, järjestelmällisyys ja aikataulut auttavat. Toki kaikki kuitenkin menee jossain kohtaa pieleen ja asiat hukkuvat ja tiedostot katoavat ja ihmisiä ei saa kiinni, se on yleensä väistämätöntä jossain määrin. Kuitenkin kun jollakin tapaa noudattaa tätä tekstissä mainittua järjestelmää, on lopputulos varmasti vaikeuksista huolimatta vähintäänkin tyydyttävä.

Näyttelyllä oli siis selkä suunta, visio ja myös keinot ja materiaalit sen toteutukseen. Olisiko se ollut kuitenkin tarpeeksi. Eräässä palaverissa, jossa pohdimme mitä muuta näyttelytilaan voisi tulla, ehdotin ideaa dioraamoista. Pelimuseon siinä tilassa, johon tuleva D&D-näyttelykin lopulta muodostuisi oli myös vitriineitä joidenka funktiota ei vielä ollut mietitty. Ehdotin että ottaisimme niihin pelaajia tai peliporukoita luomaan esityksen heidän kampanjoistaan ja tyylistään pelata. Lopulta tämä idea kehittyi niin että kuusi pelinjohtajaa toteutti kanssamme kuusi erilaista visiota siitä, kuinka heidän porukkansa D&D:tä pelaa.    

Halusimme myös tehdä nämä vitriinit niin että ne noudattaisivat näyttelyn visuaalista kokonaisuutta, eli kulkisivat suunnitellun aikajanaa noudattavan näyttelyesityksen mukaan myös järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan.  Onneksi suunnittelun ja tutkimuksen aikana olin tullut törmänneeksi Vapriikissa aiemmin esillä olleen Astuit ansaan! -roolipelinäyttelyn materiaaleihin sekä siinä mukana olleisiin ihmisiin, joilta olin Niklas Nylundin neuvomana kysellyt materiaaleja ja tietoja.  En paljasta näistä pelinjohtajista kuin sen verran että mukana oli kolme mies- ja naisoletettua. Ikäjakauma oli välillä noin 20 ja +50, ja pelaajia oli 1980-luvun aivan alkuvuosilta koronapandemian aikaan aloittaneisiin. Yllättäen ja ei tarkoituksella kaikki mukana olleet olivat joko korkeasti koulutettuja tai vielä yliopisto-opintojaan suorittavia henkilöitä. Näyttelyn tutkimusta tehdessäni, huomasinkin että roolipelit kiinnostavat korkeakoulutettua väkeä. Kenties tästä kielii myös aiemmin mainitut Excalibur Ry ja SIIS Ry.

Vitriinien suunnittelusta pystytykseen

Vitriinien työstäminen sekä niihin liittyvä yhteydenpito yhteistyötahoihin sekä viimehetken hankinnat olivat pitkään pääasiallinen tehtäväni, ja se kyllä veikin aikaa, vaati suunnittelua ja sopimista. Silloin kun aikataulut ovat tiukat ja ne eivät riipu siitä, kuinka paljon itse teet töitä, on stressi herkässä. Varoituksen sanana jokaiselle, joka vastaavaan hommaan joutuu.  Ei kuitenkaan pidä antaa pienten takaiskujen masentaa, innostuksen laantuminen voi kaataa monetkin upeat projektit. Itsellä ei onneksi tällaistä ongelmaa ollut.  Kenties vaikeinta kaikessa olikin se, että näyttelyn koko, budjetti ja aikataulu oli rajallinen. Aiheita ja materiaalia olisi luultavasti ollut vuosiksi eteenpäin.

Lopulta kuitenkin kaikki vitriinit saatiin suunniteltua ja valmiiksi, niiden osalta ennen varsinaista näyttelyn pystystä hommani olikin materiaalien kirjaaminen ylös, niiden numeroiminen sekä listaaminen kuinka ja mitä ja mikä valmiissa näyttelyssä oli. Tätä tehtävää en kuitenkin tehnyt yksin vaan yhdessä Niklaksen sekä vierailevien pelinjohtajien kanssa.

Näyttelyn deadlinen lähestyessä uhkaavasti, päätimme vielä toteuttaa    pelinjohtajien haastattelun. Tämä homma tietenkin tuli minun tehtäväkseni. Voin kertoa, että hieman jännitti, kun viimeisen nauhoituksen ja sen editoinnin sekä kaikkien nauhoitusten tarkistus jäi aivan viimeiselle työpäivälleni. Itselleni tämä koko näyttely on ollut sekä opiskelujeni että henkilökohtaisella tasolla kannalta erittäin tärkeä ja halusin tehdä parhaani ja suorittaa itselleni annetut tehtävät ja tavoitteet mahdollisimman hyvin loppuun ja ajan kanssa.

Tästä pääsemmekin hyppäämään seuraavaan kohtaan, eli mitä tapahtui 19.4, jälkeen, jolloin harjoitteluni päättyi. No kuten aiemmin tekstissä mainittiin, Olin saanut sovittua puuhaa myös harjoitteluni päättymisen jälkeen. Näistä ehkä pelottavin oli esiintyminen ensimmäistä kertaa Suomessa järjestetyssä Comic Conissa. Tästä kerron alla. Ensin on kuitenkin palattava henkilökohtaisesti mielenkiintoisempiin aiheisiin, eli näyttelyn pystykseen sekä avajaisiin.

Näyttelyn pystytys tapahtui 6-7.5.2024. Itse olin mukana pystytyksessä vain maanantaina 6.5. Tehtäväni oli vitriinien pystytys ja asettelu. Homma oli mielenkiintoista ja pikkutarkkaa. Tässä kohtaa näyttelyesineiden ja koko vitriinien asettelun järjestelmällinen suunnittelu ja dokumentointi niin valokuvien kuin tekstin avulla osoittautui ehdottoman tärkeäksi. Jokaiseen vitriiniin tuli kymmeniä yksittäisiä esineitä ja nämä oli numeroitu ja kirjoitettu esittelytekstiin suunnitteluvaiheessa, juuri siinä järjestyksessä kuin ne kukin pelinjohtaja oli ajatellut.

Oman työni lisäksi pääsin seuraamaan, mitenkä näyttelyn pystytys ammattilaisten toimesta tapahtuu. Etenkin näyttelykonservaattori Anne Makkosen työn seuraaminen sekä se opastus ja opetus, jota hän sekä ennen näyttelyä ja sen pystytyksessä minulle soi, on vertaansa vailla.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiseen päivään kertyi tunteja täyden työpäivän verran, ja vähän ylikin, mutta vitriinit saatiin valmiiksi. Seuraavaksi olikin sitten näyttelyn avajaiset 8.5.2024.

Avajaiset ja Comic Con

Avajaiset, no ne sujuivat hyvin. Pahoittelen lukijoille aiheuttamaani antikliimaksia tässä kohtaa. Olin vain tyytyväinen siihen, että näyttely oli saatu valmiiksi ja kuinka hieno ja laaja siitä lopulta tuli. Olin toki yllättynyt kuinka paljon, alun perin noin 70 kutsuvieraan sijaan avajaisissa olikin varmasti yli 200 henkeä. Tämä toki kertoi myös siitä, että aihe kiinnosti ja ihmiset olivat odottaneet avajaisia enemmän kuin olin osannut ajatella. Kenties kuukausien näyttelytyö ja tutkimus oli vienyt mehuja enemmän kuin olin ajatellut. Kaikenlainen maine ja kunnia eivät olleet asioita, joilla oli tässä kohtaa itselleni merkitystä.

 Tärkeintä oli kokemus, tieto ja oppi mitä olin sen aikana saanut. Harjoitteluni aikana olin kuitenkin pohtinut asioita monelta eri näkökulmalta. Niin museotyön, kulttuurintutkimuksen kuin oman ammatillisen ja akateemisen tulevaisuuteni pohjilta. Harjoittelu oli varmistanut haluni ja tavoitteeni valmistua tutkijaksi, sekä pohdintojani mahdollisesta jatkotutkinnosta ja väitöskirjan tekemisestä. Voin hyvillä mielin sanoa, että tämä harjoittelu ja työkokemus, niin työpaikkana kuin työtehtävänä on ollut elämäni merkittävin ammatillinen kokemus, ja uskon että se oli vasta ensipuraisu.

Tässä kohtaa korostan lukijoille, että allekirjoittanut ei ole tavallinen nuori opiskelija vaan ikäloppu aikuisopiskelija, jolta löytyy työhistoriaa ja työpaikkoja moneltakin eri alalta. Onneksi vielä ei ole myöhäistä tavoitella ja toteuttaa unelmia, joihin ehkä aiemmin ei ole uskaltanut tarttua.

Aiemmin harjoitteluni aikana olin ollut yhteydessä Comic Conin järjestäjiin aivan muissa merkeissä. Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa pointin reportterin ominaisuudessa juttu ensimmäistä kertaa suomessa järjestettävästä comic conista. Kuitenkin tätä kysellessäni tulin maininneeksi harjoitteluni Vapriikissa ja tulevan D&D -näyttelyn. Tästä seurasi se että, Comic Con toivoi jonkun näyttelyn tekijätiimistä tulevan tapahtumaan ja pitävän luennon yleisölle, näyttelystä ja sen tekemisestä. Lopulta homma koitui minun taakakseni. En halua vähätellä tätä, kyseessä oli upea tilaisuus ja olin ylpeä näyttelystämme, en kuitenkaan ole ikinä välittänyt esiintyä julkisesti tai saada huomiota. Koin kuitenkin, että sitäkin ehkä parempi harjoitella.

Niinpä sitten 12.5.2024, Comic Conin viimeisenä päivänä ja tapahtuman viimeisinä tunteina nousin lavalle. Olin harjoitellut mitä sanoa, kuinka sen sanon ja esiinnyn. Odotin ehkä korkeintaan 10 ihmistä katsomaan esitystäni. Kauhukseni penkit olivat täynnä ihmisiä lavan edustalla ja muutamia ihmisiä jopa seisoskeli. Unohdin täysin kaiken mitä olin suunnitellut sanovani. Jotenkin kuitenkin onnistuin kertomaan Näyttelyn tutkimuksesta sekä työstä mitä sen valmisteluun kuului. Sain myös jututettua yleisöä ja vastattua muutamiin kysymyksiin, joita minulle esitettiin. Tietäen kuinka vannoutuneita ja tarkkoja Dungeons & Dragons -fanit voivat olla, olin jokseenkin hermostunut koko esitykseni ajan. Tästäkin huolimatta sain, tarkoituksellisesti yleisön ja itseni rentoutumaan ja jopa nauramaan. Lopuksi kun vajaa tunnin mittainen luentoni oli loppu (tämä tuntui loputtoman pitkältä ajalta) sain osakseni ja omaksi yllätyksekseni aplodit, kiitin yleisöäni ja poistuin. Esityksen jälkeen muutama katsoja tuli keskustelemaan ja kiittämään.

Ehkäpä esitysten pitämistä pitää kuitenkin vielä hieman harjoitella, ja yrittää olla unohtamatta harjoittelemaansa!

Lopuksi haluan kiittää vielä kaikkia Vapriikin työtovereitani, etenkin Outi Penninkangasta ja Niklas Nylundia. Haluan myös suositella Vapriikkia ja Suomen pelimuseota harjoittelupaikkana kaikille DMKT:n opiskelijoille. Toivon mukaan voin vielä joskus olla tekemisissä pelimuseon upeiden ammattilaisten kanssa ja tehdä yhteistyötä tutkimuksen parissa, jos en sitten päädy itse pelimuseoon töihin.

Willy Reinhardt

Kirjoittaja opiskelee Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Tutkinto-ohjelmamme opiskelijajärjestö Kulma ry:n TikTok-tilin kuvakaappauksissa on TikTok-trendi, johon kuuluu olennaisesti taustalla soiva musiikkikappale.

Kesän saavuttua siirtyy kesäloman viettoon myös Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman tämän vuoden sometiimi, urakan tultua päätökseen. Tässä blogikirjoituksessaan sometiimi kertoo yhteishakumarkkinoinnin projektista ja sen kulusta sekä mietteitä siitä vapaalla tyylillä.

Tervetuloa mukaan!

Raija

Kirjoittaessani #humanistinaporissa sometekstejä -yhteishaku 2024 -hakijamarkkinointikampanjaa varten jouduin miettimään, mitä tarkoittaa humanistina oleminen. Porissa. Suuren pohdintatuokioni päätteeksi tulin siihen lopputulokseen, että läsnä oleminen Porissa on ylipäätään se juttu ja olemukseltaan humanistille hyvin monipuolista. Minulle, joka olen säännöllinen vierailija kaupungissa, se on joka viikko uusien maisemien huomaamista ja uusien puolien löytämistä tuosta merellisestä kaupungista. Tämä kaupunki tarjoaa uskomattoman määrän kulttuuriperintöön ja maisemaan liittyviä rikkauksia orastavalle tutkijanalulle. Lisäksi kaupunki ja yliopistokeskus on arkeni yksi tukipilareista juuri nyt, koska Porin yliopistokeskus on juuri Porissa tarjoten pääaineeni lähiopetuksen kauniin ja ylvään vanhan Puuvillatehtaan tiloissa.

Päällimmäinen tunne päästyäni aloittamaan opiskelijaelämääni pitkän ICT-alan markkinointi- ja viestintätyön jonkin verran kuluttamana, oli puhdas onni. Edes vajaan kolmen tunnin ajomatkat suuntaansa pääkaupunkiseudulta Poriin eivät ole opiskeluhurmoksessa onneani vähentäneet. Sitä paitsi matkalla voi kuunnella nauhoitettuja luentoja! Kohtuullisen kätevää.

Digitaalisen kulttuurin, maiseman- ja kulttuuriperintötutkimuksen opiskelu sopii minunlaiselleni monipuolista työtä tehneelle ja monenlaisissa liemissä keitetylle mainiosti. Kurssi toisensa jälkeen olen ahminut kulttuurin palasia itseeni. Opiskelen suurelta osin etänä, mihin tutkinto-ohjelman joustavuus antaa hienon mahdollisuuden. Hybridimalli sopii minulle loistavasti, niin kuin se sopii työntekomallinakin. Kotona keskityn oleelliseen, ja kun tapaan ihmisiä Porissa tai vaikkapa inspiroivilla kenttäkursseilla, silloin on aika myös olla sosiaalinen ja nauttia ryhmätöistä.

Tämä sometiimin työstämä yhteishaku2024 -projekti toteutettiin täysin etänä lukuun ottamatta muutaman tiimiläisen lähityötä suunnittelu- ja videotuotantovaiheessa. Hyvin joustava ja totaalisen digitaalinen kenttäkurssi siis meidän perspektiivistämme. Onneksi tiimissämme oli sekä valittujen kanavien Instagramin ja TikTokin käyttäjiä, koska projektin kesto lyhyydessään ei antanut meille aikaa haistella potentiaalisia kohderyhmiä kovin hienostuneesti, ja sisältöjen suunnittelu sekä toteutus piti tehdä reippaalla aikataululla.

Pääfokuksemme osui nuorempiin opiskelupaikkaa hakeviin, ja TikTok kanavana toikin meille muutaman hauskan pätkän myötä hyvin näkyvyyttä. Itselleni tämä kanava on hieman vieras, mutta opin kyllä paljon tiimiläisiltämme heidän luovasta tavastaan toteuttaa sisältöjä TikTokissa. Keskityin itse Instagramiin, ja uskon, että Instagram kanavana vaatisi #humanistinaporissa-kanavalta vuoden ympäri sometusta nuoria aikuisia kohderyhmänä silmälläpitäen. Kaltaisiani alanvaihtajia olisi myös hyvä kalastella Instagramissa pitkäjänteisellä ja kenties jopa runsasta kulttuurisisältöä tarjoavalla sisällöllä.

Niin kuin jo edesmennyt, upea runoilija Tommy Tabermann kirjoitti: “Onnea voi vain jakaa”, haluaisin minäkin jakaa omasta onnestani aavistuksen tämän tekstin avulla muille. Oletpa humanisti tai et, toivon, että inspiroidut nappaamaan palasen onnea joka päivä siitä, mitä päivittäin teet. Somesta tai vaikkapa siitä maisemasta, mitä päivittäin katselet tai aivan arkisista asioista kuten lintujen laulusta tai tuntemattoman hihittelystä bussipysäkillä (Tapahtuuko sitä Suomessa vai vaan somessa?). Ehkäpä jopa ohitamme toisemme Porin yliopistokeskuksella loppuvuodesta. Silloin voit pikkuisen hihitellä.

JK. Suosittelen osallistumaan somekampanjointiin opintojen aikana!

Kuvakaappauksia Raijan postauksista. Kuvat: Raija Brännbacka.

Julia

Osallistuminen tutkinto-ohjelman somekampanjaan tarjosi oivan mahdollisuuden päästä hyödyntämään järjestö- ja kuntamarkkinoinnista kartuttamaani sisällöntuotantokokemusta. Olen toiminut somevastaavan ja tapahtuma-avustajan tehtävissä, joissa olen tuottanut sisältöä muun muassa Facebookiin ja Instagramiin – niinpä kampanjasisällön tekeminen Instagramiin oli minulle erityisen luontevaa. Toinen kampanjaan valitsemistamme somekanavista eli Tiktok taas oli minulle tuttu ainoastaan henkilökohtaisen käytön kautta, joten oli mielenkiintoista päästä luomaan sinne sisältöä toisenlaiseen tarkoitukseen.

Somekampanjoinnissa itseäni kiehtoo eniten se, miten asioita pystyy viestimään mahdollisimman kiinnostavalla tavalla. Miten informaatio saadaan välitettyä onnistuneesti? Millainen sisältö kohdeyleisöä kiinnostaa? Koska kampanjamme päätarkoitus oli markkinoida tutkinto-ohjelmaamme yhteishaussa opiskelupaikkaa hakeville, oli tärkeää saada herätettyä juuri heidän mielenkiintonsa. Ensisijaisen kohderyhmämme lisäksi pyrimme tuottamaan sisältöä, joka kiinnostaisi muun muassa paikkakuntalaisia ja tutkinto-ohjelman entisiä opiskelijoita. Uskon, että sisältömme soveltui näihin tarkoituksiin.

Kampanjaa toteuttaessa korostuivat ryhmätöiden onnistumisen kannalta olennaiset seikat – hyvä suunnitelma, sovittujen aikataulujen noudattaminen ja oman osan tekeminen mahdollistavat ryhmätyön onnistuneen toteutuksen. Lisäksi on tärkeää ottaa huomioon ryhmän jäsenten osaamisalueet ja hyödyntää niitä sen sijaan, että kaikki tekisivät kaikkea: tätä teimme jakamalla vastuuta siitä, kuka julkaisee mihinkin somealustaan. Itse tein julkaisuja pääasiassa Instagramiin, mutta myös kaksi Tiktok-videota liittyen Porin ylioppilasyhdistys Pointerin Himos-reissuun. Isoin onnistumisen tunne tulikin minulle juuri kyseisellä reissulla, kun seurueeseemme liittyi tunnettuja somevaikuttajia, jotka saimme mukaan kampanjaamme. Tämä hauska sattuma ei lopulta saavuttanut suurta suosiota Tiktokissa, mutta jäi silti mieleeni positiivisena kokemuksena.

Koska aina on parantamisen varaa, halusin miettiä keinoja, joilla somekampanjaa pystyttäisiin toteuttamaan paremmin tulevaisuudessa. Ensimmäinen seikka, joka tuli mieleeni on se, että alle kuukauden mittainen kampanja-aika sisältäen kaiken aina suunnittelusta toteutukseen on mielestäni liian lyhyt. Laadukkaan kampanjan aikaansaamiseksi olisi hyvä olla enemmän aikaa suunnitella kampanjan toteutus, sillä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Toinen oleellinen asia on kampanjan ajankohta – mielestäni yhteishakuun osallistuville suunnattu somekampanja on auttamatta myöhässä, kun se aloitetaan vasta yhteishaun alkamista edeltävänä päivänä. Kuvittelisin, että moni etsii itselleen sopivaa opiskelupaikkaa jo hyvissä ajoin ennen yhteishaun alkamista, vaikka lopulliset hakuvalinnat saattavatkin muotoutua vasta haun aikana.

Kuvakaappaus @kulma_ry-Tiktok-tilillä kampanjan aikana julkaistusta videosta, jolla esiintyvät muun muassa kuvassa näkyvät Julia ja somevaikuttaja Mikael Renwall.

On hienoa, että tutkinto-ohjelmamme opiskelijoille tarjotaan mahdollisuus päästä tuottamaan somesisältöä opintopisteitä vastaan. Uskon, että opiskelijoiden omakohtaisten kokemusten jakaminen resonoi potentiaalisissa hakijoissa. Toivonkin, että vastaavia somekampanjoita toteutetaan myös jatkossa!

Marika

Vaikka tuntuukin, kuin olisin asunut Porissa jo puolet elämästäni, todellisuudessa paketissa on vasta ensimmäinen vuosi. Silti se ensimmäinen vuosi ehti lentää kuin siivillä, niin hämmentävää kuin se onkin. Vuosi sitten näihin aikoihin painoin vasta ensi kertaa valkolakin päähäni, ja ensi vuonna alkaa toinen opiskeluvuosi DMKT:n parissa!

Tämä projekti taisi olla ensimmäisen opiskeluvuoteni käytännönläheisin kokemus, ja hyvin mielenkiintoinen ja opettavainen se olikin. En ollut koskaan aikaisemmin osallistunut minkäänlaisiin markkinointitiimeihin enkä edes julkaissut somepäivityksiä erityisen aktiivisesti. Lähdinkin mukaan ennen kaikkea kokeilumielessä ja katsomaan, millaista puuhaa tämä oikein olisi ja voisiko se olla minun juttuni.

Meille annettiin erittäin vapaat kädet markkinoinnin suunnittelussa. Tahdoimme tietenkin ottaa kohderyhmäksemme ennen kaikkea nuoret, jotka ovat vastikään valmistuneet tai valmistumassa, ja etsivät itselleen opiskelupaikkaa. Nuoren kohderyhmän takia markkinoinnin keskukseksi painottuikin TikTok, missä huumorintäyteistä sisältöä julkaistiin reippaasti. Oli mahtavaa seurata, millaisia näyttökertamääriä ja kommentteja julkaisut saivat.

Instagramin puolella julkaisumme olivat informaatiopainotteisempia. Sinne julkaistiin myös jokaisen sometiimiläisen henkilökohtainen esittäytymisvideo, joka oli minulle ensimmäinen julkaisu tässä projektissa. Projektin aikana pääsikin tutustumaan paremmin siihen, miten muun muassa Instagramin videonmuokkaustoiminnot toimivat. Vaikka alku olikin vaikea, alkoi sekin homma loppua kohden sujua sulavammin!

Someen julkaiseminen tuntui aluksi jopa lievästi pelottavalta. Hiljalleen huomasi kuitenkin, että mitään jännitettävää ei oikeastaan ole. Olimme kuitenkin tiiminä asialla, ja kaikki oli viime kädessä yhdessä suunniteltua. Projektin aikana tulikin huomattua sekin, miten tärkeää ryhmätyössä on suunnittelu, ja ennen kaikkea näistä suunnitelmista kiinni pitäminen. Jos suunnitelmiin merkitty julkaisu syystä tai toisesta jäi välistä, seurasi hämmennystä, mutta kaikesta selvittiin kunnialla!

Projektin aikana huomasi, että moneen asiaan alkoi suhtautua somen kautta: löysin usein itseni pohtimasta, voisiko tuosta saada aikaan videon tai olisiko tämä mielenkiintoinen julkaisu. Etenkin tapahtumista, kuten Pointer Ry:n Himos-retkestä, oli oikeastaan itsestään selvää koota julkaisu. Himos-retki oli sometiimin kannalta mieleenpainuva kokemus etenkin siksi, koska paikalle sattui samaan aikaan Suomessa tunnettuja tubettajia, jotka suostuivat vierailemaan myös meidän TikTok-videossamme! Näistä kokemuksista jäi ehdottomasti positiivisia muistoja.

Lopuksi voi vain sanoa, että jäipähän palkitseva fiilis. Aivan kuten halusinkin, pääsin kokeilemaan markkinointihommia, ja se oli kuin olikin mielekästä hommaa. Toivottavasti pääsen kokeilemaan jotain vastaavaa myöhemmin uudelleenkin, ja kehittämään omia taitojani ja varmuuttani entisestään tämän ensimmäisen askeleen jälkeen!

Ada

Lähdin hieman itsenikin yllättäen mukaan tähän somemarkkinointihommaan, sillä ajatus tämän kaltaisesta ”somettamisesta” ei tuntunut täysin omalta. Olen aina silloin tällöin julkaissut kuvia itsestäni ja matkustelustani Instagramin feediin ja tarinoihin, mutta en juurikaan sen enempää. Nyt sain kuitenkin ajatuksen lähteä kokeilemaan sitä tutkinto-ohjelmani somemarkkinoinnin kautta. En osannut odottaa tältä rupeamalta ihan hirveästi, mutta uskoin saavani siitä paljon arvokasta kokemusta.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen aloitimme hyvinkin ”äkäseen” somemateriaalin ideoinnin ja suunnittelun, sillä aikaa ei oikeastaan ollut hukattavaksi. Meillä oli tiimikollegamme Jooan kanssa aika samanlaiset visiot tulevasta sisällöstä, etenkin TikTokin puolella, jossa halusimme hieman kokeilla siipiämme yhteishaun näkökulmasta. TikTokin nopeasti vaihtuviin trendeihin hyppääminen tuntui aluksi vaikealta ja mietimmekin päämme puhki, että mitäs sitä nyt sitten oikein pitäisi tehdä, että sisältö purisi tuleviin opiskelijoihin, jotka ovat meitä nuorempia ja taatusti ns. ajan hermolla. Jonkun ajan päästä ideoita alkoi pulpahdella ja niitä piti urakalla rustata ylös. TikTokien toteuttaminen olikin sitten aivan eri asia. Onneksi Jooa on kuitenkin editointivelho ja taikoi käden käänteessä, jos jonkinmoiset hassut videot ideoidemme pohjalta.

TikTokia jo aiemmin paljon selanneena, olen todennut, että siellä pyörivissä trendeissä ei ole useinkaan mitään järkeä, mutta se taitaakin olla se hauskin juttu siinä. Toisinaan tällainen sisältö on jollain ihmeellisellä tavalla samaistuttavaa ja toisinaan ne ovat vain niin hölmöjä, ettei niille voi muuta kuin nauraa. Yllä olevissa kuvissa näkyvässä trendissä on yksinkertaisesti nämä kaksi kuvaa, joista toisessa romantisoidaan Poria erittäin porilaisilla asioilla, kuten, noh, porilaisella, mutta entistä huvittavamman siitä tekee tähän kuuluva musiikki, joka on kuultava itse. Tämä TikTok saikin yli 40 000 katselukertaa ja yli 1500 tykkäystä, ja osoittautui kaikista julkaisuistamme suosituimmaksi.

Instagramin puolelle teimme kaikki lyhyet esittelyvideot itsestämme sekä tutkinto-ohjelman suuntauksista, ja minä ajattelin, että Poria olisi kiva nostaa muutenkin, kuin vain opiskeluiden näkökulmasta. Vähän niin kuin, että ”Hei, kyl tääl Poris muutaki elämää o, kato vaiks!”. Tein siis lyhyen videon eräästä viikonlopustani, jossa esittelin muutamia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia Porissa. Ja se olikin sattumalta juuri se tapahtumatäyteisin viikonloppu täynnä ”poriäksöniä”.

Hauskinta tässä urakassa oli mielestäni ideointi ja suunnittelu sekä reaktioiden ja kommenttien seuraaminen julkaisuissamme. Itse tekeminenkin oli tietysti hauskaa, mutta perfektionistina minusta tuntui, että postauksissa oli aina jotain pientä viilattavaa. Esimerkiksi omaa esittelyvideotani muistan viilanneeni useamman tunnin ajan, johon saattaa tosin vaikuttaa aloittelijan taitoni videoeditorien käytössä. Tästä taas pääsemmekin siihen, että ymmärsin vihdoin, miten paljon somen tekeminen todellisuudessa vaatii. Pelkästään ideointiin, suunnitteluun ja valmisteluihin voi mennä pitempikin tovi, saati siihen kun tavaraa saadaan toteutuksen ja viilauksen jälkeen ulos.

Tästä urakasta olikin sitten luontevaa hypätä Visit Porin markkinointiharjoittelijan puikkoihin maaliskuun lopulta alkaen. Koen, että tämä yhteishaun somemarkkinointi oli hyvää harjoittelua tulevaan ja olin paljon itsevarmempi työssä aloittaessani, kun olin jo päässyt tekemään hommia somen parissa. Tässä varsinaisessa markkinointiharjoittelussani olenkin sitten jo aivan eri tavalla ”inessä” somemaailmassa. Nykyään Facebookin ja Instagramin ajastusominaisuus, story-kikkailut ja TikTok, videoeditorit sekä Adoben työkalut ovat minulle vanhoja tuttuja ja pyöräytän vaikka silmät kiinni postauksia. No en ehkä ihan. Mutta olen matkalla sinne!

Kuvakaappaukset Adan esittelyvideosta ja vapaa-ajanviettovideosta @humanistinaporissa Instagram-tilillä.

Jooa

Kevään aikana pääsin osallistumaan tutkinto-ohjelmamme markkinointitiimiin luomaan somesisältöä. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöntuotannosta ja tehnytkin sitä hieman vuosien varrella, esimerkiksi YouTube-videoiden tai streamauksen muodossa. Olen myös yritykseni somevastaava, joten jonkinlaisesta somemarkkinoinnista minulla oli jo hieman kokemusta.

Projektin alussa suunnittelimme, mihin jokainen haluaisi keskittyä eniten. Minä halusin keskittyä selkeästi eniten TikTok-videoiden tekemiseen, sillä koen TikTokin parhaaksi alustaksi saavuttaa eniten ihmisiä, varsinkin jos jokin video sattuu menemään viraaliksi.

Suunnittelimme pitkälti parityönä Adan kanssa videoiden sisältöä, tyyliä ja mitä trendaavia ääniä tai formaatteja voisimme käyttää näkyvyyden maksimoimiseksi. Tulimme yhdessä tulokseen, että videoiden pitää olla lyhyitä ja hauskoja eikä niinkään asiasisältöä, sillä tarkoituksenamme oli saada mahdollisimman paljon katsojia ja uskoimme että alasta kiinnostuneet kyllä katsovat esimerkiksi aiemmin tehtyjä videoitamme, joissa on enemmän asiapitoista sisältöä tutkinto-ohjelmastamme ja opiskelusta Porin yliopistokeskuksessa. TikTok-videomme saivat yhteensä noin 50 000 katselukertaa markkinoinnin aikana, joista valtaosa (n. 40k) tuli yhdestä postauksesta, joka sattui pääsemään algoritmin suosioon. Hauskaa tässä oli se, että kyseinen video oli selkeästi pienimmällä vaivalla tehty, mutta siinä oli hyödynnetty nimenomaan sillä hetkellä trendaavaa meemiformaattia sekä ääntä. Koen että TikTokissa menestyminen on pitkälti tuuripeliä, mutta markkinoinnin jatkoa ajatellen sanoisin, että kannattaa panostaa enemmän videoiden määrään kuin laatuun ja aloittaa markkinointi yhteishakua varten jo aikaisemmin, viimeistään helmikuussa.

Lopuksi

Sometiimimme oli hyvin monipuolinen ja ideoita pursuava. Muutama ihmetteli vielä kampanjan alussa omaa elämäänsä Porissa ja opiskelua yliopistokeskuksella. Annoimme sen heijastua myös somesisältöihimme. Toiset synnyttivät ensimmäisen yhteispalaverin jälkeen jo lennokkaita videonpätkiä ja muutama pätkistä lähtikin mukavaan lentoon erityisesti TikTokissa, jonka me kaikki tiimiläiset varmasti koimme hieman “vallattomaksi” kanavaksi hallita. Aikataulussa oli kohtuullisen helppoa pysyä, mutta joustimme sopivasti ideoiden myötä tihentäen tai harventaen postausvälejä.

Jokaisen omista blogiteksteistä sait lukea myös etenkin tämän pitkälti etänä sisältöä ideoineen ja työstäneen tiimin ajatuksia käytetyistä kanavista ja omasta tavasta luoda sisältöä. Kenties ensi vuoden somekampanja yhteishakua varten olisi hyvä uudella tiimillä aloittaa jo aivan vuoden alussa, jotta somesisältöjä olisi mahdollisuus testata enemmän ja kenties luoda pidemmän ajan yhtenäisempää viestiä katsottavaksi ja koettavaksi. Videot voivat yllättää, ja vajaassa vuodessa kanavatkin ovat taas kehittyneet eteenpäin, joten trenditkin ovat jotain ihan muuta kuin tänään.

Jotkut tiimistämme tulevat kenties omalla urallaan keskittymään somemarkkinointiin tai viestintään, mutta tavalla tai toisella some on meille jokaiselle tulevaisuuden työssämme yksi työkalu ja toisaalta viestintäkanava muiden joukossa. Siksi tämä pieni projekti erityisesti digitaalisen kulttuurin opiskelun osana oli opettavainen ja tärkeä. Sometiimin projekti on konkreettisesti kenttäkurssi verkossa, joten kannattaa ilmoittautua seuraavaan toteutukseen mukaan!

Hyvää kesää kaikille!

Terveisin,
Raija, Julia, Ada, Marika ja Jooa

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoita.

Maisemantutkimuksen Talking Ghosts – Haunting the Future City -kurssilla saimme syventyä kaupunkisuunnittelun nykytilanteeseen kahden helsinkiläisen kehityspaineen alla olevan kohteen, Makasiininrannan ja Elielinaukion, havainnekuvien kautta. Helsingin kaupunki on järjestänyt alueille arkkitehtuurikutsukilpailut siinä toivossa, että alueille nousisi Helsingin vetovoimaa ja houkuttelevuutta lisääviä rakennuksia.

Kurssin keskeisiä kysymyksiä olivat: miten tulevaisuutta kyseisten paikkojen havainnekuvissa esitetään, minkälaisia hahmoja kuvissa näkyy ja miten ne kuvastavat tätä tulevaisuuden paikkaa olemuksellaan ja ominaisuuksillaan. Näiden teemojen pohjalta lähdimme pohtimaan, mitä nämä “tulevaisuuden haamut”, eli havainnekuvissa näkyvät ihmiset, voisivat kertoa?

Meille kurssilaisille Talking Ghosts –menetelmää esitteli vierailijaluennoitsija ja taiteilija Alberto Duman. Tässä blogissa on tarkoitus avata tätä menetelmää ja keskustella niistä havainnoista, joita harjoitustyön myötä syntyi.

Mitä tulevaisuuden kaupunkilaiset puhuvat, ajattelevat ja tuntevat?

Duman pohjusti kurssin alussa kummittelevan tulevaisuuden tarkoittavan sitä, että havainnekuvat ikään kuin puuttuvat kaupunkitilan nykyhetkeen ja tarjoilevat siitä yhdenlaisen tulevaisuuden. Tämän metaforan kautta lähdimme tutkailemaan mitä havainnekuvat meille kertoivat, minkälaista tilan narratiivia ne välittävät ja minkälaisesta tulevaisuudesta viestivät. Havainnekuvissa esiintyviin ihmishahmoihin ja näiden ajatuksiin ympäristöstä on helpompi samaistua, jos tuomme niiden äänen kuuluviin. Siitä syystä käytimme työkaluina mm. puhekuplia, joihin lisäsimme meitä kuvissa askarruttavia asioita ja ajatuksia.

Laitoimme siis haamut puhumaan.

Mitä havainnekuvat oikeastaan ovat? Ne ovat tapa tuottaa ja esittää maisemakuvauksia vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Lisäksi niillä pyritään myymään katsojalle kuvassa näkyvän maiseman suunnittelu- ja rakentamisideat. Havainnekuvilla on monta erityyppistä yleisöä muun muassa kaupunkilaiset, kiinteistösijoittajat ja kaupungin virkamiehet. Tyylikkäiden ja realististen näköisten kuvien kautta voidaan luoda mielikuvia siitä, että kyseinen tulevaisuuden kaupunkikuva voisi periaatteessa olla jo totta. ’

Se, mikä näistä taitavasti tehdyistä havainnekuvista usein unohtuu, on kuinka ne ovat kuin tyhjälle kankaalle tehtyjä maalauksia. Näitä tulevaisuuden kiiltokuvia olemme kurssin aikana opetelleet ymmärtämään ja kyseenalaistamaan: Mitä jos tulevaisuutta ei tarjoiltaisikaan meille hopeatarjottimella?

Miten sitten vaikuttaa siihen, minkälaisia suunnitelmia havainnekuvissa esitellään?  Kun kyseessä on kaupunkikuvallisesti merkittävä kokonaisuus ja kaupungille merkittävä investointi, monien alueiden kehitys alkaa kiinteistösijoittajien ja kaupungin valmistelemalla suunnittelukilpailulla. Kilpailuun osallistuneiden arkkitehtitoimistojen ehdotukset tulevat kilpailun lopuksi nähtäville sähköiseen Kerrokantasi-palveluun, joka on käytössä esimerkiksi Helsingissä ja Turussa. Siellä kuntalaisilla on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä erilaisista valmisteluun tulevista tai jo valmistelussa olevista hankkeista, kuten kaavamuutoksista tai uudisrakennussuunnitelmista. Sivustolle saadut kommentit viedään asian valmistelijoiden ja päättäjien nähtäville osana suunnitteluprosessia.

Kurssilla tarkastelemiemme kohteiden havainnekuvat olivat olleet esillä Helsingin kaupungin Kerro kantasi -sivulla, jossa kuka tahansa pääsi kommentoimaan niitä ja antamaan joko ylä- tai alapeukkua. Kuinka konkreettisesti nämä nettisivut onnistuvat takaamaan kansalaisten ja alueen tulevien käyttäjien osallistumisen suunnitteluprosesseihin? Kynnys kommentoida havainnekuvia voi olla iso, kun mahdollisuutta vastavuoroiselle kommunikaatiolle ja palautteenannolle ei anneta. Lisäksi alueen moninaiset arvot eivät välttämättä tule esiin, jos kaupunkilaisia kuullaan ainoastaan siinä vaiheessa kun suunnitteluprosessi on edennyt näin pitkälle. Osallistamiskeinona Kerro kantasi -sivusto tarjoaa näennäisen mahdollisuuden vaikuttamiseen ja keskusteluun. 

Tarvitsemme enemmän tietotaitoa ja humanistista asiantuntijuutta suunnittelukilpailujen ja kehitysehdotusten havainnekuvien merkityksen ja vaikutusten tulkitsemiseen. Näin ollen kurssin ja myös lopputyömme tarkoitus on ollut harjaannuttaa meistä parempia havainnekuvien katsojia ja kriitikkoja. Lisäksi pyrimme muokattujen havainnekuvien avulla herättämään keskustelua siitä, minkälaisia tulevaisuuden mielikuvia ne herättävät verrattuna alkuperäisiin havainnekuviin. Halusimme antaa myös helsinkiläisille mahdollisuuden tulla keskustelemaan ja kommentoimaan näitä heidän arkeaan ja kotikaupunkiaan muuttavia havainnekuvia. Tämän myötä olemme järjestäneet kaksi pop-up näyttelyä, ensimmäinen oli 13. helmikuuta Helsingin keskustakirjasto Oodissa ja toinen 4. maaliskuuta Helsingin Rikhardinkadun kirjastossa.

Eteläsataman Makasiiniranta

Makasiinirannan kansainvälisen laatu- ja konseptikilpailun voitti Konsortium Gran -ryhmän ehdotus Saaret, jonka havainnekuvia lähdimme tutkimaan. Ryhmämme rupesi tutkimaan mitä havainnekuvissa ei näy tai haluta esittää. Tutkimuksen aikana huomasimme, että havainnekuvista on löydettävissä toisistaan poikkeavia versioita, joita käytetään jo esimerkiksi lehtijutuissa kuvastamaan alueen tulevaisuutta. Tutkimusryhmämme pohti eri versioiden mahdollisista vaikutuksista tulevaisuuksien toteutumisessa.

Saaret-ehdotuksen havainnekuvissa rakennukset loistavat uutuuttaan, mutta kuvat eivät kerro mitään alueen historiasta. Sataman historia on pyyhitty pois, ja merellisyys ei välity havainnekuvista. Esimerkiksi Kauppatorin maisemasta tuttuja lokkeja ei näy kuvissa, vaikka meri on ihan vieressä ja Kauppatori aivan kivenheiton päässä. Jo vuodesta 1743 asti järjestetyistä silakkamarkkinoista ei ole myöskään löydettävissä mitään viitteitä. Kuvista ei huomaa, että Eteläsatama on tärkeä osa valtakunnallisesti merkittävää kansallismaisemaa.

Havainnekuvissa esiintyvät ihmiset kuvastavat melko yksipuolista joukkoa. Kiireisiä pukumiehiä, nuorekkaita hyvin pukeutuneita kaupunkilaisia ja turisteja kuvista löytyy, mutta esimerkiksi vanhukset, lapset ja liikuntaesteiset henkilöt loistavat poissaolollaan. Muutama yksittäinen lapsi aikuisen seurassa kuvissa näkyy, mutta lapsille ei taida olla omaa paikkaa Makasiinirannan tulevaisuudessa. Ryhmässä mietimme, kuvastaako tämä alueelle haluttua kävijäprofiilia tai kenen ääni on tullut kuulluksi alueen kehittämisprosessissa. Lisäksi alueen esteettömyys nousee ainakin pohdittavaksi, koska kuvissa ei esiinny ensimmäistäkään pyörätuolia tai rollaattoria käyttävää henkilöä.

Kiinnitimme huomiota siihen, että kuvista puuttuvat aivan tavalliset kaupungista löytyvät asiat, kuten julkinen liikenne, katuvalaisimet ja roska-astiat. Havainnekuvilla luodaan illuusiota paremmasta kaupungista, jossa ei tarvita roskiksia, koska eihän siellä ole edes niitä roskaavia ihmisiä. Nykyiset raitiovaunukiskot ovat kadonneet havainnekuvista, joten jäimme miettimään julkisen liikenteen tulevaisuutta alueella. Tarvitaanko sitä ollenkaan vai eikö sitä vaan haluta esittää hienoissa havainnekuvissa?

Pohdimme myös, mitä tulee tapahtumaan Tähtitorninvuoren puistolle. Jääkö se rakentamisen alle vai säilyykö se koskemattomana? Säilyvätkö puistosta näkymät merelle tai Kauppatorin ja Katajanokan suuntaan? Havainnekuvien perusteella näkymät puistosta muuttuvat ja tulevat ainakin kaventumaan, mikäli rantaan rakennetaan kolme-nelikerroksisia liikehuoneistoja. Talvisessa kuvassa kiinnitimme huomiota heikolla jäällä tapahtuviin aktiviteetteihin. Mietimme, kuinka todenperäisiä esimerkkejä jääkiekon pelaaminen tai heikon jään poikki oikaiseminen ovat. Helsingin edustalla meri ei jäädy kunnolla, koska laivaliikenne heikentää jäitä laajalta alueelta. Halutaanko kuvalla tuoda esiin Helsingin sopivuutta talvisena matkailukohteena ja esittää turisteille sopivia talviharrastuksia, joita voi tehdä Helsingin keskustassa?

Elielinaukio – Lisää (kaupallista) kaupunkia Helsinkiin?

Uusi Eliel -hanke tulee muuttamaan Elielinaukion ja Asema-aukion toimintoja ja maisemaa merkittävästi. Vuonna 2021 alueen kehittämiseksi järjestetyssä kaksivaiheisessa arkkitehtuuri- ja konseptikilpailussa voittajaksi valittiin norjalaisen arkkitehtitoimisto Snøhettan kilpailuehdotus Klyyga, joka toimii jatkosuunnittelun pohjana. Alueen uuden asemakaavan luonnos ja päivitetyt suunnitelmat on tarkoitus asettaa nähtäville tämän vuoden aikana. 

Moniammatillinen opiskelijaryhmämme tarkasteli havainnekuvia humanistisen näkökulman lisäksi arkkitehdin ja insinöörin silmin. Historiatietoa alueesta oli paljon saatavilla ja sukelsimme syvälle kaavapiirrosten ja vaihtoehtoisten suunnitelmien maailmaan. Lähdimme aluksi tavoittelemaan havainnekuvien vääristymän esiin tuomista hyvin konkreettisin ja selkein keinoin. Halusimme kiinnittää huomiota rakennusten korkeuteen, mittasuhteisiin ja kuinka katsojia pyritään hämäämään perspektiivillä.

Helsingin päärautatieaseman läpi kulkee noin 240 000 matkustajaa vuorokaudessa ja asemanseutu on merkittävä liikenteen solmukohta. Havainnekuvissa kulkuväylät esimerkiksi Asema-aukiolta lähijunille tuntuivat ahtailta ja Elielinaukion tilalle sijoittuva massiivinen ja korkea rakennus varjostaa niitä. Näkymä historiallisen rautatieaseman suuntaan muuttuu radikaalisti ja suojeltu Vltavan rakennus jää uudisrakennuksen uumeniin.

Kiinnitimme huomiota suunnitelmissa myös tilojen käyttötarkoituksiin. Suurin osa uudesta rakennuksesta on varattu toimistokäyttöön. Tälläkin hetkellä Helsingissä toimistorakennuksista noin 30% on tyhjillään, mutta silti niitä halutaan rakentaa keskeisille paikoille. Keskustan alue tiivistyy yhä entisestään ja muuttuu lähinnä toimistotyössä käyvien ohikulkupaikaksi. Alueita kehitetään kiinteistösijoittajien ehdoilla ja julkisen tilan vastineeksi saamme tulevaisuudessa toimistoja ja muutaman viherkaton.

Elielinaukiolla tällä hetkellä sijaitseva bussiliikenteen terminaali on julkista tilaa ja penkeillä voi kuka tahansa levähtää. Aukiolle suunnitellun rakennuksen myötä julkinen tila katoaa ja istumapaikat varataan kahviloiden asiakkaille. Kauppakeskuksissa ja rautatieasemilla on viime vuosina vähennetty istumapaikkoja “asiattoman oleskelun” kitkemiseksi. Voidaankin kysyä, ovatko kaupunkilaiset tervetulleita katukuvaan ainoastaan silloin kun ostavat ylihintaisen kahvin? Ainakin havainnekuvien perusteella näin voisi ajatella, sillä niissä esiintyvä homogeeninen ihmismassa ei kuvasta todellisuutta varsinkaan Helsingin päärautatieasemalla.

Millaista tulevaisuuden kuvastoa havainnekuvat tarjoavat?

Molempien ryhmien havainnekuvia tarkasteltaessa kävi ilmi, että niihin sisältyi monia kysymysmerkkejä ja jopa kulmakarvoja kohottavia huomioita niin julkisen tilan suunnittelun ja suunniteltujen uudisrakennusten osalta. Yleisesti havainnekuvissa niin ryhmäläisten kuin näyttelykävijöidenkin mielestä paikat ja uudet rakennukset näyttävät siltä kuin ne voisivat olla mistä päin maailmaa tahansa. Alberto Dumanin mukaan tällaisella paikkojen universaalilla kuvastolla pyritään luomaan illuusio siitä, että kaikki on hyvin: on rahaa, aikaa ja turvallisuutta. Kuvat vieraannuttavat meidät todellisuudesta ja yrittävät luoda kaupungin, joka ei vielä ole olemassa. 

Sofie Berg, Monna Laari ja Ville Korpela

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman maisterivaiheen opiskelijoita. 

Seuraa meitä Instagramissa @ghostsofhelsinki ja lue lisää itse näyttelyprosessista Porin yliopistokeskuksen opiskelijoiden Pointti-lehden tuoreesta numerosta sekä Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan Hiiskuttua-verkkojulkaisusta:

Lisää lukemista aiheesta:

Kenen kaupunki?Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla. Toim. Harri Hautajärvi, Juhana Heikonen, Petteri Kummala ja Timo Tuomi. Docomomo Suomi Finland ry, ICOMOSin Suomen osasto ry, Rakennustaiteen Seura ry ja Rakennusperintö-SAFA. Helsinki 2021.

James Bridle: The Render Ghost. Reading Design. https://www.readingdesign.org/render-ghosts 

Alberto Duman: Talking Ghosts project 2017 http://www.albertoduman.me.uk/past33_ghosts.htm

Maisemantutkimuksen opiskelu

Miten maisemantutkija voi päätyä työskentelemään kaavoituksen pariin? Miten maisemantutkimuksen koulutusta pääsee hyödyntämään työssä?

Opiskellessani puutarhuriksi kiinnostuin pihasuunnittelusta. Isäni puolestaan on rakennusarkkitehti ja hänen kauttaan olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut rakennuksista ja etenkin kaupunkisuunnittelusta. Vaikka isäni on tehnyt työnsä rakennusten suunnittelun parissa, koen edenneeni hänen jalanjälkiään kohti omaa unelmaani – kaupunkisuunnittelua.

Päädyin aikoinaan Turun yliopiston verkkosivuille katsomaan, mitä vaihtoehtoja avoin yliopisto tarjoaa ja löysin maisemantutkimuksen. Siitä kaikki alkoi ja pääsin yhteishaun kautta opiskelijaksi Poriin 2010. Maisemantutkimus vei tieteenalana mennessään monipuolisuutensa vuoksi: pääsin oppimaan esimerkiksi maisemansuojelua, maisemasuunnittelua ja yhdyskuntasuunnittelua. Mukavinta opinnoissa olivat kenttäkurssit, joissa pääsin käyttämään luennoilla saatuja teoriatietoja käytännön tilanteisiin.

Käsittelin kandityössäni rakennetun ympäristön muutoksia, joissa pääosaan nousi yleiskaava. Pro graduni oli sitten jo täysin kaupunkisuunnitteluun liittyvä eli tutkin maiseman luonnealueista, miten ne saataisiin mukaan näkyväksi osaksi esimerkiksi maankäytön suunnittelua.

Töihin kaavoitukseen

Vuonna 2013 aloitin Rauman kaupungin kaavoituksessa kaavoitusavustajana. Työhöni kuului pääasiassa eritasoisten kaavojen puhtaaksi piirtämistä paikkatieto-ohjelmalla sekä kaavaprosessin etenemisestä huolehtimista. Kaavoitusavustajana ja myöhemmin kaavavalmistelijana toimin lopulta seitsemisen vuotta, jonka jälkeen siirryin kohti kaavasuunnittelijan töitä.

Ollessani hetken kaupunkisuunnittelijana avautui mahdollisuus ylitarkastajan viransijaisuuteen Varsinais-Suomen ELY-keskuksessa. Päätin ottaa haasteen vastaan ja se oli opastava ja avartava reilu vuoden kestänyt pesti, jossa pääsin näkemään kaavoitusprosessin toisen puolen eli valvovan viranomaisen toimenkuvan kaavaprosessissa.

Veri veti kuitenkin takaisin kuntasektorille ja tällä hetkellä työskentelen kotikaupunkini kaavoittajana eli kaupunkisuunnittelijana Laitilan kaupungissa.

Maisemantutkijan ammattitaito esiin kaupunkisuunnittelussa

Kaupunkisuunnitteluun liittyy aina maisema, Laitilassa erityisen paljon, sillä kaupungin alueella on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue Laitilan viljelymaisema. Lisäksi Laitilassa on kolme valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä, useita arvokkaita arkeologisia kohteita sekä maakunnallisesti ja paikallisesti merkittäviä rakennettuja ympäristöjä, unohtamatta Laitilan kirkkoa ympäristöineen.

Maisemantutkijan ammattitaitoani tarvitaan kaupunkisuunnittelussa koko ajan. Siihen kuuluu paikkatieto-osaaminen, jota tarvitaan kaavoituksessa todella paljon ja joka on siten vahvuus työmarkkinoilla. Samalla kun kaavoja piirretään paikkatietomuotoon, voidaan ohjelmalla tehdä erilaisia paikkatietoanalyyseja tukemaan kaavoituksen tavoitteita.

Väitöskirjatutkimus maiseman luonnealueista

Pro gradussa aloittamani työ maiseman luonnealueista jatkuu väitöskirjatutkimuksena samasta aiheesta. Sen pohjana on Englannissa kehitetty ja sittemmin manner-Eurooppaan levinnyt maiseman luonnealuearviointimenetelmä.

Tutkin miten maiseman luonnealueet istuvat kaavoitukseen ja etenkin sitä, miten niiden kautta saadaan asukkaita osallistettua maankäytön suunnitteluprosessiin ja heidän näkemyksensä sitä kautta mukaan siihen.

Humanistisessa näkökulmassa maisemaan lähtökohtina ovat ihminen ja paikka. Jokainen meistä kokee ja muistaa paikan eri tavalla. Paikassa on samalla kertaa läsnä mennyt ja nykyinen. Ilman ihmisen toimintaa ei ole paikkaa eikä ilman paikkaa ole maisemaa.

Mikäli kaupunkisuunnittelu, maisema ja paikkatieto kiinnostavat, Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa toimiva maisemantutkimus on oiva ala juuri sinulle!

Satu Sarkoranta

Kirjoittaja on FM pääaineenaan maisemantutkimus sekä Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen Juno-tohtoriohjelman väitöskirjatutkija.

Helmikuussa 2013 astuin ensimmäisen kerran sisään museoon työntekijänä. Olin innoissani siitä, että sain mahdollisuuden työskennellä museossa, sillä museot ja museokokoelmat ovat olleet intohimoni jo lapsuudesta lähtien. Aloitin museotyöni Satakunnan Museolla, jonka jälkeisinä vuosina olen työskennellyt kaikissa Satakunnan Museon eri yksiköissä, sekä Turun museokeskuksella Turun linnassa, valokuvakokoelmissa ja viimeisimpänä Kuralan Kylämäessä. Työtehtäviä on tänä aikana ollut niin kokoelmien digitoinnissa, luetteloinnissa, näyttelytekstien tuottamisessa, tapahtumatuotannossa kuin opastustehtävissäkin. Erittäin laajasti siis eri museotyön osa-alueilta.

Ensimmäisistä museotöistä saadun tiedon tukemana pääsin vuonna 2014 opiskelemaan Turun yliopistoon kulttuuriperinnön tutkimusta. Tuolloin aloin myös pohtia mitä tulevaisuudessa haluaisin tutkia, väitöskirja kun nousi tavoitteekseni jo heti perusopintojen aloituksesta lähtien. Tutkimusaihetta etsiessäni kokeilin kaikenlaista opintojeni aikana erilaisten kurssitöiden muodossa ja myös niissä kolmessa kandidaatintutkielmassa, jotka kirjoitin. Kastoin varpaani muun muassa nimistöntutkimukseen ja eri karttamateriaalien hyödyntämiseen, sekä paikkatietoon, mutta mikään ei kuitenkaan tuntunut omalta jutulta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin ja toivat minulle hyödyllistä osaamista. Kun oman tutkimusaiheeni vihdoin löysin, ymmärsin tehneeni paluun siihen alkuperäiseen intohimooni, joka yliopistoon sai alun perin lähtemään ja jonka parissa museoalan työt digitointien osalta aloitin: museoihin ja museokokoelmiin.

Tutkimukselliset kiinnostuksenkohteeni terävöityivät vasta gradua kirjoittaessani, jolloin pohdin museokokoelmien muotoutumiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Museokokoelmat ovat täynnä mielenkiintoisia tarinoita niiden keruuseen liittyvien tietojen osalta kuin myös itse kokoelmaesineiden menneisyyden kannalta: museokokoelmien keruun voi nähdä alkaneen keräilijöidensä sosiaalista asemaa nostaneista ja päämäärättömästi sekalaista esineistöä sisältäneistä kuriositeettikabineteista 1500- ja 1600-luvuilla. Näistä siirryttiin 1700-luvulta lähtien kohti tieteellisempää ja julkista näkökulmaa, jonka jälkeen museoiden kehityskulku on hiljalleen kulkenut kohti nykyistä. Museokokoelmat ovatkin niiden muotoutumisprosessista johtuen laaja ja osin hyödyntämätön ja tuntematon tietovara, huolimatta niihin liitetyistä kontekstitiedoista. Kokoelmien vuosisatojen aikana muuttuneet keräyskäytännöt ja niihin kohdistetut eettiset käytännöt, sekä massiivisten kokoelmien unohtuneet (tai pikemminkin piiloon jääneet) esineet ovat museotyössä haasteellisia.

Museokokoelmissa siis riittää tutkittavaa esimerkiksi niiden eettisyyteen liittyen, joka onkin ollut yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä tutkimuksellisista teemoista. Tähän liittyy myös syksyllä 2023 aloittamani väitöskirjatutkimukseni Semioottiset prosessit suomalaisissa museokokoelmissa: Metodi kokoelmien kahdensuuntaisesta eettisestä rakentumisesta ja historiallisen reiluuden teoria, tosin hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin tähän asti tehdyissä tutkimuksissa on aihetta käsitelty.

Kolonialismikeskustelusta kohti laajempaa ymmärrystä reiluudesta

Ehkä tunnetuin tämän hetken museokokoelmiin liittyvistä keskusteluista liittyy kolonialistisesti kerättyihin kokoelmiin. Luvatta kokoelmiin liitetyt esineet ovat aiheuttaneet päänvaivaa ja keskustelua kansainvälisellä tutkimus- ja museokentällä. Aiheesta on tuotettu valtavasti tutkimuksia (ks. esim. Lydon et al. 2012: Handbook of Postcolonial Archaeology; Pearce 1994: Museums and the Appropriation of Culture) ja osa kolonialistisista kokoelmista on keskusteluiden myötä palautettu alkuperäiselle omistajayhteisölleen (esim. Suomen kansallismuseo palautti syyskuussa 2021 saamelaisesineitä sisältävän kokoelman Saamelaismuseo Siidaan).

Kolonialistisesti kerättyjen kokoelmien ongelma on tärkeä, mutta en käsittele aihetta kuitenkaan omassa väitöskirjassani. Aiheesta tehty tutkimus liittyy omaan tutkimusaiheeseeni kuitenkin siten, että molemmissa on pyrkimys eettisempiin toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen museokokoelmiin liitetyistä esineistä. Oman tutkimukseni aineistot on kerätty Turun museokeskuksen esinekokoelmasta ja Aboa Vetus Ars Novan arkeologisesta maalöytökokoelmasta, joten kyseessä ovat aivan tavalliset ja ongelmattomiksi oletetut museokokoelmien osat. Näihin kokoelmiin ei siis liity esimerkiksi jo mainittuihin kolonialistisiin kokoelmiin liitettyjä eettisiä ongelmia, tai mitään muutakaan silmiin pistävää ongelmallista osa-aluetta. Näitä eettisiä ongelmia ei kokoelmista tutkimukseni myötä välttämättä löydykään, eikä se ole myöskään tutkimukseni tarkoitus, vaan saada syvempi ymmärrys siitä, miten ja miksi suomalaiset museokokoelmat ovat vuosisatojen aikana muotoutuneet ja miten niitä tulisi käsitellä, jotta se olisi eettisesti reilua sekä menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset huomioiden.

Semiotiikkaa ja moniaikaista reiluutta

Tutkimuksessani kehitän teoriaa historiallisesta reiluudesta, jonka luomista käsittelin alustavasti jo pro gradu -tutkielmassani. Historiallisessa reiluudessa on olennaista huomioida kaikki ne eri ajalliset kerrostumat, joista museoesine koostuu. Nämä ajalliset kerrokset huomioimalla olisi tavoitteena tuottaa museoesineistä eettisesti kestävää ja historiallisesti reilua tietoa. Näihin ajallisiin kerroksiin pureudun semiotiikkaa hyödyntäen, eli merkkejä ja merkityksiä tutkimalla. Semiosististen prosessien tarkastelulla voi tavoittaa museoesineistä esimerkiksi erilaisia sosiaalisia, historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä, joista on syntynyt esineelle tietyssä hetkessä ja yhteisössä tietty merkitys (Matus 2018, 114, 117). Semiotiikan avulla voi siis tutkia monella ajallisella eri tasolla ja limittäin toisiinsa suhteessa olevia merkityksiä (O’Hagan, 2023: 7). Toivon tämän tuottavan rikkaamman ja syvällisemmän kuvan museokokoelmista, kuin mikä meillä tällä hetkellä niistä on. Museokokoelmien moniaikaisissa merkityksissä riittää vielä runsaasti tutkittavaa.

Tutkimukseni on tällä hetkellä vasta alkuvaiheessa, joten odotan mielenkiinnolla millaisia menneisyyden ja nykyisyyden merkitysten kiemuroita onnistun tutkimusaineistostani tavoittamaan. Näiden kiemuroiden selvittely onnistuu tästä vuodesta lähtien täysipäiväisesti, kun sain onnekseni kuulla Suomen Kulttuurirahaston myöntäneen minulle kolmivuotisen työskentelyapurahan Saimi Metsä-Mäkelän rahastosta.

Valtavasti siis kiitoksia Suomen Kulttuurirahastolle!

Marika Österlund

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, jolla on myös taustaa ja osaamista museoalan eri tehtävistä.

Lähteet ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki.

Kalela, Jorma 2012: Making History: The Historian and Uses of the Past. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.

Lyndon, Jane & Rizvi, Uzma Z. 2010: Handbook of Postcolonial Archaeology. Toim. Jane Lyndon & Uzma Z. Rizvi. Left Coast Press, Walnut Creek, CA.

Matus, Pablo 2018: Discursive representation: Semiotics, theory, and method. Semiotica 2018, 225: 103-127.

Morris, Charles W. 1938: Foundations of the Theory of Signs. The University of Chicago Press, Chicago, Illinois. 

O’Hagan, Lauren Alex 2023: In search of the social in social semiotics: a historical perspective, Social Semiotics. Routledge.

Pearce, Susan 1994: Museums and the Appropriation of Culture. Toim. Susan Pearce. The Athlone Press, London & Atlantic Highlands, NJ.

Österlund, Marika 2021: Museokokoelmien muotoutuminen kolmen eettisen kysymyksen valossa: Esimerkkinä 1600-luvun esineet ja arkeologiset löydöt. Pro gradu -tutkielma, Kulttuuriperinnön tutkimus, Turun yliopisto, Turku.