Kuukausi: joulukuu 2020

Syyskuussa 1943 kävi ilmi, että Gestapo aikoi kuljettaa kaikki Tanskan juutalaiset tuntemattomaan päämäärään eli keskitysleirien ”lopulliseen ratkaisuun”. Kun tieto asiasta levisi, syntyi vastarintaliike, jossa olivat mukana kirkot ja yliopistot, yrityselämä ja kaikki, myös tavalliset ihmiset. Parin päivän aikana seitsemäntuhatta juutalaista vietiin pienillä kalastajaveneillä Juutinrauman yli Ruotsiin. Lähes 99 prosenttia Tanskan juutalaisista pelastui.

Entä meillä Suomessa? Yhdysvaltalainen sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhorn oli Helsingissä, kun talvisota alkoi. Hän näki Kampin linja-autoaseman palavat autot ja naisten ja lasten ruumiit. Mutta hän näki myös helsinkiläisten jäätävän rauhallisuuden. He luottivat järjestelmäänsä, katastrofinkin keskellä. Katsoessaan tätä Gellhorn oli varma, että Suomi tulee voittamaan sodan – eikä hän siinä kokonaan väärässä ollutkaan.

Nämä esimerkit kertovat, että vakava kriisi ei välttämättä johda yhteiskunnan romahtamiseen ja sekasortoon vaan päinvastoin. Kun ihmiset kohdistavat tarmonsa ongelmien ratkaisemiseen, kaaos jää syntymättä. Näin erityisesti niissä yhteiskunnissa, jotka ovat hyvin järjestäytyneitä ja joissa on korkea luottamussuhde.

Suomi on perinteisesti ollut yhteiskunta, jossa luottamus on kohdistunut sekä valtioon ja julkiseen hallintoon ylipäätään että kanssakulkijoihin. Tällä on vankka perustansa. Ihmisten osalta luottamus ja rehellisyys ovat kuin sisar ja veli. Maaseudulla ovet olivat pitkään auki yötä päivää siitä riippumatta, oliko isäntäväki kotona vai kylässä. Ihmisten rehellisyyttä mitattiin joku vuosi sitten kansainvälisellä testillä, jossa kaksitoista lompakkoa jätettiin satunnaisiin paikkoihin eri puolilla maailmaa. Helsinki oli testin ylivoimainen voittaja; siellä lompakoista palautettiin yksitoista. Toisena oli Intian Mumbai, jossa palautui yhdeksän.

Valtioon kohdistuvan luottamuksen vanha tunnus on ollut vahva luottamus hallitsijaan, oli tämä sitten Ruotsin kuningas, Suomen suuriruhtinas tai Tasavallan presidentti.

Luottamuksen viimekätinen perusta on kuitenkin oikeusvaltio. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että valtion toiminta perustuu lakiin ja oikeuteen ja siihen, että valtio ei puutu ihmisen oman päätöksenteon alaisiin asioihin. Oikeusvaltioon ei kuulu mielipidepelko ja sananvapaus on oikeusvaltion ytimessä.

Oikeusvaltion perustana puolestaan on demokratia. Siinä kansalaiset voivat vapaasti ja vailla uhkaa valita haluamansa päätöksentekijät säätämään lakeja ja ohjaamaan yhteiskuntaa. He voivat myös luottaa siihen, että päätökset perustuvat oikeusvaltion periaatteisiin ja säädöksiin. Kriisin aikana luottamus on edellytys sille, että kriisin vaikutukset jäävät mahdollisimman vähäisiksi. Koronakriisissä tämä on tullut hyvin konkreettiseksi. Suomalaiset ovat pääsääntöisesti pitäneet valtioneuvoston ja viranomaisten asettamia rajoituksia perusteltuina ja ovat niitä myös kohtuullisesti noudattaneet. Muulla tavoin Suomen erinomaista tilannetta ei voi selittää, vaikka etäisyyksillä ja väkimäärällä jonkinlaista selitysarvoa onkin.

On ollut ja on myös yhteiskuntia, joissa luottamuksen taso on niukka.

Neuvostoliiton suuren terrorin vuodet olivat 1936 ja 1937. Silloin miljoonat syyttömät katosivat vankileirien nieluun tai kuolivat teloittajien laukauksiin. Mitä tekivät tavalliset neuvostoihmiset? Pelon lamaannuttamina he käänsivät selkänsä sekä karkotetuille että heidän läheisilleen. Monet myös hyötykäyttivät karkotettujen talot ja tavarat, aivan samoin kuin Saksan valtaamilla alueilla anastettiin surmattujen juutalaisten omaisuus. Neuvostoliitossa tämän häpeällisen näytöksen toinen kierros koettiin 1950-luvun jälkipuoliskolla, kun karkotettuja alkoi palata kotiseuduilleen. Heidän kotiensa uudet asukkaat olivat raivoissaan: ”Mitä te tänne tulette? Olisitte pysyneet Siperiassa.” Kansanvihollinen ja hänen läheisensä olivat kansanvihollisia elämänsä loppuun, syyllisyydestä tai syyttömyydestä riippumatta. Natsien ryöstämästä juutalaisomaisuudesta käydään palautusoikeudenkäyntejä vielä tänäänkin.

Mistä nämä erot esimerkiksi Tanskaan ja Suomeen johtuvat? Huomion voi kiinnittää valtaetäisyyteen ja luottamukseen. Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa valtaetäisyys oli erittäin suuri ja yhteiskunta voimakkaasti hierarkkinen. Erityisesti Neuvostoliitossa tätä hämmensi tasa-arvoa korostavan ideologian ja yhteiskunnan tosiasiallisen hierarkkisuuden jyrkkä ristiriita. Kansallissosialismissa hierarkkisuus oli itse aatteen ytimessä.

Luottamus puolestaan oli sekä Neuvostoliitossa että Saksassa läpäisevästi ideologisoitu. Sen ansaitsivat vain oikeaa ajattelua edustavat, mutta todellista luottamusta sekään ei tuottanut. Neuvostoliitossa putoaminen kansanvihollisen kategoriaan saattoi olla kenen tahansa kohtalona. Saksassa ensisijalla olivat juutalaiset, mutta luottamuksen menettäminen oli myös kansallissosialististen aateveljien oikeus niin kuin SA:n joukkoteloitus heinäkuussa 1934 kertoo.

Molemmissa maissa vihollisenmetsästyksen taustalla oli pitkään jatkunut ihmisarvon ja elämisen oikeudenkin kiistäminen. Venäjällä pettureiden nimeäminen oli vallankumouksellisten liikkeiden arkipäivää jo 1800-luvulla. Saksassa niin kuin laajemminkin Euroopassa antisemitismi oli ikiaikaista historiaa.

Demokraattisessa Suomessa, merkittävästi myös luterilaisuuden perintönä, valtaetäisyys on pieni. Valtaetäisyydellä tarkoitetaan sitä tunteenomaista etäisyyttä, joka eliitillä ja kansalla, johtajilla ja johdettavilla on toisiinsa. Suomalaisten välinen vuorovaikutus on suoraa ja osallistavaa. Ihmiskäsityksessä korostuu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hierarkia on matala. Yrityksissäkin suhde esimiehiin on usein epämuodollinen, johtajat luottavat alaisiinsa, ja heidän asiantuntemustaan arvostetaan. Valvonnasta ja kontrollista ei pidetä.

Vähäisellä valtaetäisyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa. 1800-luvun alun herätysliikkeissä kuka tahansa saattoi käydä kertomassa papille, että tämä oli harhautunut vääräoppisuuden polulle. Samalla tavoin nyt moni some-maailman ja kommenttipalstojen jokamies ja -nainen tietää ministeriä ja professoria paremmin, miten koronan kanssa tulee menetellä ja voiko valtio velkaa ottaa. Kritiikki sinällään ei ole ongelma, päinvastoin, se on toimivalle yhteiskunnalle välttämätöntä ja itsestäänselvyys. Ongelmaksi se tulee silloin, kun kyseenalaistamisesta tulee itsetarkoitus. Näin tapahtuu silloin, kun hyvän tavoittelemisesta tehdään hyvesignalointia, tai kun sovittuja journalistisia periaatteita noudattavia toimittajia ja tieteen menetelmiä käyttäviä tutkijoita pilkataan itsensä jalustalle nostaneeksi papistoksi ja heidän tekstinsä ja tutkimuksensa kyseenalaistetaan perusteettomin kriteerein. Silloin kysymys on luottamuksen hävittämisestä ja instituutioiden arvon kiistämisestä. Silloin kysymys on myös demokratialle rakentuvan, eduskuntakeskeisen oikeusvaltion kyseenalaistamisesta, ja arviovallan siirtämisestä myyttiselle ”kansan oikeustajulle” – aivan kuin kansallissosialismissa.

Jos tämä yhteiskunnan perustaan ulottuva kyseenalaistaminen nousee merkittäväksi, kyky kriisien kohtaamiseen heikkenee. Jos instituutioiden – olivat nämä sitten valtioneuvostoja, yliopistoja, oikeuslaitoksia tai tiedotusvälineitä – kiistämisestä tulee valtavirtaa, Suomenkin sijoitusta kansanvälisissä menestysvertailuissa saa hakea aivan muista kohdista kuin ykkösriveiltä.

Kari Immonen

Kirjoittaja on kulttuurihistorian emeritusprofessori.

Perinteinen on jotain sellaista, mitä on tehty tai mitä on tapahtunut jo pitkään. Niin pitkään, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka kauan. Välillä asiat, joita pidämme perinteisinä, eivät välttämättä ole vanhoja tai laajalle levinneitä. Me vain kutsumme niitä perinteisiksi ilman parempaa tietoa ja omiin kuvitelmiimme luottaen.

Joulu on täynnä perinteitä, jotka liittyvät siihen, miten juhlapyhinä ja niitä ennen toimimme. Osa perinteistä on laajasti jaettuja, osa pienemmän piiriin vakiintuneita toimintoja. Jokaisella suvulla tai perheellä on omat perinteensä joulunviettoon. Perinteinen joulu on täynnä vuosittain toistuvia tapahtumia, tiettyjä ruokia ja juomia, lahjojen jakamisen ja saamisen rituaaleja, musiikkia ja leikkejä ja niin edelleen.

Joulunajan perinteet uusiutuvat. Uusiutuminen näkyy myös digitaalisen kulttuurin ilmiöinä. Whamageddon on uusi digitaalista ja ei-digitaalista sekoittava perinne, ei vielä kovin laajalle levinnyt, mutta kuitenkin joidenkin harrastama ja useamman tuntema leikki tai peli. Whamageddonin vietto alkaa ensimmäinen joulukuuta ja päättyy jouluaattoiltaan. Whamageddonin osallistujan on yritettävä välttää kuulemasta brittiläisen Wham-yhtyeen Last Christmas -joulurallatusta, joka julkaistiin alun perin vuonna 1984. Kappaleen välttely on vaikeaa, koska sitä tuutataan kuulijoiden iloksi radiokanavilla ja julkisten tilojen kaiuttimista eri puolilla maailmaa jatkuvasti ennen joulua.

Jos Whamageddonin osallistuja kuulee Last Christmas -kappaleen alkuperäisversion, hänen on postattava sosiaalisen median kanavilleen häviämisestä kertova viesti #whamageddon-aihetunnisteella varustettuna. Hävinnyt pelaaja joutuu kuvitteelliseen Whamhallaan, paikkaan jossa Whamin joululaulu soi jatkuvasti – tai sitten ei.

Whamageddon on ilmiönä kymmenen vuoden ikäinen. Se sai tiettävästi alkunsa GTPlanet-nimisellä nettikeskustelufoorumilla. Whamageddon-selviytymispelin säännöt ovat vuosien varrella hieman muuttuneet ja täsmentyneet, ja erityisen levinnyttä sen pelaaminen on ollut muutaman viime vuoden ajan. Pelillä on nykyään omat viralliset nettisivunsa, joita löytyy Internet Archiven arkistosta ainakin joulukuusta 2016 lähtien. Myös Facebookin kaltaiset sosiaalisen median jätit ovat levittäneet peliä omien virallisten sivujen kautta. Google Trends -sovellus kertoo Whamageddon-googlailun kasvaneen ensimmäisen kerran joulukuussa 2018.

Suomessakin herättiin Whamageddoniin laajemmin pari vuotta sitten. Soundi-musiikkilehti kirjoitti kisasta jo vuoden 2017 joulukuussa. Lehden toimittaja Saku Schildt epäili, onko ”ylipäätään inhimillisesti mahdollista säästyä George Michaelin sydänsuruilta: tarkoitus on selvitä jouluaattoon saakka ilman, että altistuu kertaakaan Last Christmasille.” Näin muutama vuosi myöhemmin korona-pandemian keskellä jutussa käytetty altistua-sana herättää erilaisia ajatuksia. Tämän joulunajan altistumiset ovat luonteeltaan vähän erilaisia ja ehkä Last Christmasinkin kuulemisen osalta ainakin vähän epätodennäköisempiä, jos ajan viettäminen kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa, joissa musiikkia kuulee, on vähentynyt.

Helsingin Sanomat kirjoitti Whamageddonista ensimmäisen ja ainoan kerran jouluaattona 2018. Lehden toimittaja Mari Koppinen kertoi pudonneensa Whamageddonista erään helsinkiläisen Tavastia-musiikkiklubilla olleen keikan jälkeen, ”kiitos miksaajan”. Hän myös kirjoitti, että kisa on kaukana harmittomasta, mikä näkyi muun muassa siinä, että pelin säännöistä riideltiin Facebookissa.

Koppinen haastatteli vielä Sanoman radiokanavien musiikkipäällikköä Mikko Sipilää, joka ”paljastui täysveriseksi whamageddonistiksi.” Sipilä kertoi soittavansa kappaletta mahdollisimman kuunneltuihin aikoihin, jotta monet putoaisivat kisasta. Itse hän ilmoitti välttelevänsä noina aikoina radion kuuntelemista, koska ”voittajaa tässä haetaan!” Sipilän kommentissa tosin nimenomaan näkyvät Whamageddonin sääntöerimielisyydet. Pelin virallisilla verkkosivuilla korostetaan sen olevan selviytymispeli, eli toisia ei saa tahallaan pudottaa kappaletta soittamalla toisin kuin silloin, jos peli olisi niin kutsuttua Battle Royale -tyyppiä, eli sitä pelattaisiin siihen asti, kunnes vain yksi pelaaja on jäljellä. Mutta sääntöversioita ja niiden tulkintatapoja on monia.

Kuten monelle netti-ilmiölle on tyypillistä, myös Whamageddonia on sittemmin varioitu eri puolilla maailmaa. Yksi tuoreimmista tulokkaista on suomalaisväännös Loirigeddon, jota pelataan samanlaisilla säännöillä kuin Whamageddonia, mutta nyt väisteltävänä on Vesa-Matti Loirin kappale Sydämeeni joulun teen (1988). Se on 1980-luvulta kuten Whamin joulukappalekin, tosin tunnelmaltaan varsin erilainen, mutta yhtä lailla suosittu. Tämän pelin häviäjät käyttävät #loirigeddon-aihetunnistetta ja joutuvat hävittyään ”Veskun mökille Loirhallaan”.

Whamageddonia ja Loirigeddonia voisi kutsua historioitsija Eric Hobsbawmin käsitteistöön viitaten keksityksi traditioksi, perinteeksi, joka ei välttämättä niin kovin vanha tai perinteinen olekaan kuin millaisena se esitetään. Toisaalta ”geddonit” eivät yritäkään väittää olevansa kovin perinteisiä, mutta ovat esimerkkejä siitä, miten perinteeseen monesti liittyy sekalaista ironisointia ja jatkuvaa leikittelyä. Ne ovat joulunaikaan liittyviä joukkohauskuuksia, joihin voi osallistua yhtäältä sosiaalisessa mediassa ja samalla fyysisessä ympäristössä kulkiessa. Ne kommentoivat joululauluperinnettä ja yhdistävät mukaan viittauksia uskontoon ja mytologiaan. Ne ovat esimerkkejä niin kutsutun hybridin mediatilan ilmiöistä, joissa sosiaalisen median ja perinteisten (!) joukkoviestinten sisällöt sekoittuvat. Hybridi mediatila on varsin uusi viestinnän tutkimuksen käsite, jota Suomessa esimerkiksi Salla-Maaria Laaksonen on käyttänyt.

Whamageddon viittaa Harmageddoniin, Raamatussa ennustettuun viimeiseen taisteluun Jumalalle uskollisten ja hänen vihollistensa välillä. Harmageddonin taisteluun Raamatun kirjoittajat ovat saaneet inspiraationsa nykyisessä Israelissa sijaitsevasta Megiddon alueesta, jonka hallinnasta pronssikaudella ennen ajanlaskumme alkua kovasti taisteltiin. Whamageddonissa tämä lopunajan taistelu on siirtynyt jouluruuhkaisiin kauppoihin, baareihin ja muihin julkisiin tiloihin. Raamatullista taistelua on yhdistetty viikinkimytologiaan. Nyt taistelussa kaatuneet joutuvat viikinkien Valhallan eli kaatuneiden soturien salin sijaan Whamhallaan. Valhallassa soturit jatkoivat päivittäen taistelemista ja juhlintaa. Whamhallan päiväohjelmasta ei ole vielä samanlaista mytologista tietoa – yllättävää kyllä – sillä sellaista luulisi netin saagatehtaiden suoltavan ulos kovalla vauhdilla.

Whamhallan ideaa olisi mahdollista viedä Suomessa aina paikalliselle tasolle asti. Porilaisessa Porigeddonissa voisi pelata jonkun porilaisen tai porilaissyntyisen artistin joulubiisin välttelyä. Hyviä ehdokkaita – mutta eivät välttämättä toki Last Christmasin tapaisia kestosuosikkeja edes paikallisella tasolla –  ovat muun muassa Neumannin Joulu Autiotalossa (1991) tai joku vapaavalintainen kappale Mamban Joulualbumi-nimiseltä joululevyltä (2003), vaikkapa Rekiretki-klassikko.

Muitakin vaihtoehtoja toki on. Pakko ei ole leikitellä joulubiisivalinnoilla. Porilaiset voisivat pelata, bongaavatko he jonkun tietyn paikallisen kuuluisuuden, vaikkapa Turun yliopiston Porin yksiköstäkin tutun Juha Ahlgrenin kävelykadulta tai Eetunaukiolta joulukuun alun ja aaton välisenä aikana. Jos valitun paikallisen henkilön bongaa, putoaa pelistä, mutta voi päästä hänen kanssaan sosiaalisen median kaverikuvaan ja sen jälkeen Whamhallan sijasta esimerkiksi Kirjurinluodon musiikkitaloon, paikkaan, jota ei monista suurista suunnitelmista huolimatta vielä ole, mutta jossa Porigeddonin hävinneille on aina tilaa. Kirjurin kuvitteellisessa musiikkitalossa jazz-sävelet raikaavat päivästä päivään ja paikallisten pienpanimoiden olut virtaa sakeana kuin Kokemäenjoki rakennuksen ikkunoiden alla.

Hyvää joulua toivottaen,

Jaakko Suominen

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin professori ja Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani.

Kuten kaikki muutkin yliopistolaiset, olen pohtinut yliopistojen työskentelykulttuuria paljon viime aikoina. Yliopisto on melko kova paikka opiskella ja työskennellä. Yliopistoon on vaikea päästä sisään, opiskelu on rankkaa ja tapahtuu usein työn ohessa, määräaikaiset sopimukset tekevät työurista rikkonaisia ja kilpailu rahoituksesta ja resursseista on hurjaa. Pandemia ei ole helpottanut asioita. Se on antanut uusia näkökulmia siihen, mitä joustavuus yliopisto-opinnoissa ja opetustyössä oikeastaan tarkoittaa.

On pelottavaa ajatella, kuinka moni oman yliopistoni opiskelijoista on riskissä uupua. Työtä tehdään paljon lukujen parantamiseksi, mutta pitkittynyt pandemia tuo lisää haasteita. Normaalioloissakin on hurjaa katsella ihmisten puskevan niin lujaa, että välillä käydään äärirajoilla. Se on varmasti asia, joka tekee yliopistoista niin hienoja laitoksia: opinnoilleen ja työlleen omistautuneet ihmiset kannattelevat koko yliopistolaitosta harteillaan. Mutta kaikella tällä on inhimillinen hintansa. Apua kannattaa pyytää ja hakea, jos sitä tuntee tarvitsevansa.

Kaikista vaikeinta on ajatella, että pandemiasta näyttää tulleen systeemin kestävyyttä koetteleva marssi eikä poikkeuksellinen spurtti. Kaikkien tulee osata välillä joustaa, mutta ei sitäkään voi koko ajan tehdä. Joustaminen on opettajien työssä arkipäivää: joskus tulee joustaa esseen deadlinesta, toisinaan ryhmäkokoja tulee pohtia, jotta kurssille myöhässä saapuneet saavat tutkintonsa ajoissa. Esimerkkejä on paljon, ja ne tyypillisesti kasaantuvat opettajien työpöydille ylimääräiseksi työksi. Opettajat ovat luonnollisesti opiskelijoiden puolella ja haluavat heidän parastaan, mutta toisinaan keinot loppuvat kesken.

Yliopisto mukautuu aina aikaansa ja se on pullollaan luovaan ongelmanratkaisuun erikoistuneita ihmisiä. Rakenteet muuttuvat myös, ja niitä olisi tulevaisuudessa hyvä taas kerran pohtia. Poikkeuksellisista tilanteista poikkeuksellisina aikoina olen oppinut, että jos kaikki tehostetaan tappiin asti, joustavuus tuppaa loppumaan lopulta kesken ja silloin ollaan vaikeuksissa. Toisaalta joustavuus on tässä kontekstissa hieman paradoksaalista, koska se käytännössä tarkoittaa tavallisista työtavoista poikkeavia työtapoja – jos poikkeukset muuttuvat rutiiniksi, ne eivät ole enää poikkeuksia vaan vakiintuneita käytänteitä. Ollaanko silloin lisätty joustavuutta vai tehostettu toimintaa? Vastaus riippunee käytössä olevien resurssien runsaudesta tai niukkuudesta sekä muutosten vaikutuksista. Semantiikasta voidaan kiistellä, mutta muutokset tehdään kentällä usein melko pitkäveteisissä kokouksissa tutkitun tiedon ja budjetin perusteella.

Pitkällä aikavälillä yliopistot ovat erittäin joustavia laitoksia, jotka ovat selvinneet paljon pahemmastakin. Muutokset vain näyttävät tapahtuvan hitaasti, jos tarkastelemme muutaman viikon, kuukauden tai vuoden pätkiä. Yliopistojen joustavuus koostuu liikkuvista osista, jotka on ripustettu alati muuttuvaan koneistoon. Kun puhutaan joustavuudesta, puhutaankin yleensä nopeasta reagoinnista sellaisten raamien sisällä, jotka muuttuvat jouston tarvetta hitaammin. Koneisto voi vaikuttaa pelottavan monimutkaiselta, mutta yksi lohtu tässä myllerryksessä on se, että kursseja järjestetään edelleen, tutkimus edistyy, opiskelijat saavat tutkintonsa ja (virtuaalisessa) kahvihuoneessa juoruillaan.

Tommi Kakko

Kirjoittaja on englannin kielen yliopisto-opettaja Aalto-yliopistossa.