Humanistina Porissa

While the “creative city” remains a traveling planning concept (Gómez & Oinas 2022 ), it is common to talk about urban environments as empowering for cultural and creative industries (CCIs). This raises a question: can rural areas also serve as nurturing environments for creative entrepreneurs and projects? If so, what are their specific affordances and limitations, and what developmental trajectories do creative projects elaborate in the non-urban settings?

We suggest to review the “place” of the rural in the Finnish cultural and creative economy based on our experiences from the Finnish Lab of the IN SITU EU Horizon project . IN SITU: Place-based innovation of cultural and creative industries in non-urban areas (2022-2026) studies and experiments with innovation-related practices of cultural and creative industries based in non-urban areas of the EU countries, with Finland one of them. The Finnish Lab, comprising the Landscape Studies Department and the Finland Futures Research Centre of UTU, focuses on CCIs in the Satakunta region.

The IN SITU analytical materials suggest that the key features of non-urban CCIs are their ecosystem-based operation and social-cultural nature of place-based innovations. This means that in rural contexts, creatives are dependent on informal horizontal networks, cross-sectoral collaborations, and embeddedness within the local communities. At the same time, the Finnish Lab has discovered that cultural and creative entrepreneurs of Satakunta face many uncertainties. These are characterized by constant multitasking, funding instability, unpredictability of project continuity, and the necessity of unpaid labor or parallel employment to sustain creative practice.

We have closely followed two creative projects in rural Satakunta — the Mapsion Festival and the Footprint of the Giant. Both are deeply rooted in the rural landscapes and cultural heritage of the region. Yet, they demonstrate two starkly different pathways of innovation and connection with the rural environment. Let’s explore them in more detail.

Innovation Beyond the Business Model

As IN SITU reports demonstrate, non-urban CCI innovations are rooted in both their social capital, manifested through diverse networks and active community engagement, and cultural capital, driven by close engagement with heritage and local authenticity. This distinguishes them from purely economic innovations, associated with new business models or economic value chains.

At the same time, there are more nuances to how the socio-cultural capacity to innovate unfolds and where it leads the projects. Stories of Mapsion and the Footprint of the Giant show that even in the same context, there can be at least two distinct development trajectories. We named them the rural springboard and the rural commitment (or hyperlocalism).

The rural springboard is the path of creative projects which, consciously or not, use the rural setting as an incubator to develop ideas before scaling up or moving to resource-richer urban contexts.

The rural commitment (hyperlocalism) describes the path of deeply rooted practitioners who adapt their work to specific local conditions and maintain a long-term presence, however remain micro in their scale and recognition.

Mapsion — The Rural Springboard

Mapsion is Finland’s first international video mapping festival and competition. Its name combines the words “mapping” and “mansion”, signifying the link between the novel art of video-mapping and the cultural heritage of historical estates. Initially held at the Vuojoki manor in Eurajoki [see photo above], the festival’s ambition was twofold: on the one hand, to bring cutting-edge video-art “as in New York” to a remote rural setting, and on the other, to inspire contemporary projection works anchored in the history and architecture of heritage manors.

Mapsion embodies many characteristic traits of non-urban CCIs. Its origins are firmly place-based, with its format and concept deeply rooted in the local history and materiality of Vuojoki Manor. Its core mission directly responds to the manor’s contemporary condition as a significant, yet underutilized and undervisited regional landmark. The organizing team carefully cultivated a network of partnerships, leveraging collaboration with the Eurajoki municipality, educational institutions, and local businesses. Despite these efforts, the festival faced typical rural challenges: uncertainty of resources, dependence on the goodwill of local partners, and eventually reaching an inevitable ”growth threshold” within a remote geographic location.

What set Mapsion apart were its “non-typical” traits: the exceptional professionalism of participants secured through the personal networks of the lead curator, Niko Tiainen, as well as the high degree of internationalization due to the diverse geography of artists. Moreover, the festival boldly paired high-tech digital tools with creative reconceptualization of cultural heritage, as well as targeted a broader audience, including tourists. Although Mapsion’s approach aligned closely with the regional strategy of Satakunta, seeking to attract tourism and develop hotspots of event-based experience economy, the festival organisers increasingly felt constrained by the limitations of the rural setting. Their ambition to scale up the event led to the decision to leave the rural context for an urban one when an inviting opportunity arose.

The Push to the City: From Eurajoki to Jyväskylä

The invitation came from the “City of Light” (Valon kaupunki) brand and annual event series in Jyväskylä. In 2024, the Mapsion team faced increasingly difficult conditions regarding the use of Vuojoki Manor, imposed by its then operating management company. This complication was a critical push factor for the organisers’ decision to relocate to Jyväskylä.

The move to Jyväskylä unlocked several advantages in front of the team. Having long invested in cultural development, the city provided Mapsion with access to rich municipal resources and heightened visibility. Furthermore, the city boasts a rich array of built cultural heritage sites, including the widely renowned architectural legacy of Alvar Aalto, which the festival can work with and increase attention of international artists. Finally, the audience growth was not a problem anymore; in 2025, Mapsion’s visitors’ numbers grew exponentially.

Despite the move, the Mapsion team has maintained its local roots by launching the Luxion Festival, an event dedicated to light art and design on the grounds of Vuojoki Manor. Yet, the rural-urban transition inevitably challenged one of the festival’s foundational values: bringing global art to a remote location. All in all, Mapsion’s trajectory illustrates how the rural context of Eurajoki has become a springboard for a cultural event to grow but then to move to a more resourceful, albeit more conventional, urban setting.

The Footprint of the Giant — Maintaining Hyperlocalism

In contrast to Mapsion’s urban migration, the Footprint of the Giant represents a commitment to the rural environment, where it was conceived. Led by artist Maija Esko, this research-creation project unveils the undersurveyed historical and ecological layers of Lake Lutta (Lutanjärvi), located on the border of Eurajoki and Rauma.

The project is deeply embedded in the lived experiences of the forest and the lake. Maija Esko’s innovation lies in environmental “attuning”: to the rhythms of the site, to the locally meaningful but externally invisible changes. Her work involves what can be called the sensorial mapping — identifying sensorial experiences as well as emotional and meaningful memories and narratives of Lutanjärvi and signifying them with artistic means. Thus one of the artist’s practices has been marking the trees growing around the lake with organic luminescent paint, displaying the unique metaphorical contour of the water body.

The artist additionally engaged with gender narratives on place and placemaking. For instance, using autoethnography, Esko reflected on the archetype of the woman living alone in the forest, examining her own deep connection to the surrounding “wild nature”. She interrogated the gendered stereotypes and clichés associated with such a lifestyle. Later in the project, the artist launched “sauna storytelling” — a format of female bonding through sharing stories about lives and places in an intimate and secure environment of an old sauna.

Beyond Esko’s personal and sole artistic activities, the Footprint of the Giant has established moments of micro-group interaction and community participation. The project included collective gatherings and performances with local residents, students from beyond Eurajoki, as well as female guests of the sauna evenings arriving from diverse locations.

Unlike Mapsion, the lead artist of the Footprint of the Giant avoided creating a “business model” and did not have an ambition of scaling up. The project relies on the social capital of its main author, small grants, and non-monetary contributions of participating partners and community. The project is deeply rooted in place and can not be transferred elsewhere without loss of meaning. It generates the sense of place and place attachment between local residents and their landscape. In spite of this “hyperlocalism”, the project is capable of raising wider cultural and ecological questions, such as the understudied aspects of the Bronze Age heritage in this area and the fragility of the local ecosystems in view of the granite extraction.

Takeaways: The Rural and Its Creative Triggers

The two cases trace divergent pathways, demonstrating that the rural context does generate creative innovation as well as does so in fundamentally distinct ways. While the two trajectories do not exhaust the entire spectrum of possible paths, they represent quite polar development vectors of the non-urban CCIs.

Mapsion has eventually moved to the city as a more conventional experience economy environment. Its concept was born in a rural context, nurtured by the impulse to bring art of video projection there, and was successfully tested over several festival editions. Yet, despite these rural roots, several of the festival’s core characteristics naturally favored a transition to an urban context. The concept proved to be interesting and easily transferable to an urban environment. The digital and technological character of Mapsion aligned well with the dominance of information and communication technologies (ICT) in the post-industrial cities. Mapsion’s event-based nature made it easy to integrate the festival into the existing framework of the city branding approach.

The Footprint of the Giant remains in its initial setting, localizing itself more deeply with each new activity and bit of local knowledge incorporated into the project. Guided by a feminist standpoint, Maija Esko develops a caring attitude toward Lake Lutta and its surrounding historical landscape, looking for its hidden treasures. She builds her unique artistic environment around her own homeplace, bridging personal everyday practices with creative activities, which, in their turn, acquire an intimate, personalized, dimension. There are no obvious reasons for moving or scaling up in this kind of approach; however, further turns in the project’s trajectory remain to be seen.

Despite the obvious differences, we see that the rural context is present in both cases. Significantly, both projects maintain their connection to Eurajoki, either directly through continued local practice or mediated through a new alternative event.

Oleksandra Nenko and Maunu Häyrynen

Nenko is a Collegium Fellow at the Turku Institute for Advanced Studies (TIAS), University of Turku; Häyrynen is the Professor of Landscape Studies in the Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage, University of Turku.

Aloitin maaliskuussa tutkimusavustajan tehtävän Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Työtehtäviini kuului lähinnä yliopistokeskuksella olevan arkiston skannaaminen ja muuttaminen digitaaliseen muotoon. Työ saattoi ensisilmäyksellä vaikuttaa yksinkertaiselta: paperi skanneriin, tiedosto tallennettiin pilveen ja sitten jatkettiin seuraavan dokumentin pariin. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin paljon muustakin. Suurin osa dokumenteista oli hyvässä kunnossa ja helposti käsiteltävissä, mutta osa vaati kärsivällisyyttä vaikean muodon tai kokonsa puolesta. Joidenkin teksti tai käsiala oli paikoin haalistunut, mikä teki dokumentista vaikeasti tulkittavan, ja näin ollen skannaus vaati tarkkaa säätämistä. Tällaisissa tilanteissa yksinkertainen työ muuttui hieman haastavammaksi, jolloin pienelläkin hienosäätämisellä oli merkitys skannauksen lopputulokseen.

Vaikka työ onkin suhteellisen yksinkertaista ja toistavaa, niin sillä on kuitenkin vahva merkitys etenkin tutkimuspohjana: Nykyään digitoinnin avulla pelkästään fyysiset arkistot eivät ole tutkimuksen perustana. Fyysiset dokumentit ovat välillä vaikeasti saavutettavissa, ja siihenkin liittyy aina omat riskinsä, sillä aineisto saattaa käytössä vaurioitua. Suurin osa tutkimuslähteistä olisi erittäin vaikeasti saavutettavissa ilman digitoimista, ja uskon siihen, että joitakin asioita ei olisi edes tutkittu ilman pilveen tallennettuja tiedostoja. Tämä on työtä, mikä mahdollistaa myös muiden työt. Digitoiminen taistelee myös aikaa vastaan, sillä paperi ei ole ikuista.

Haluan myös puhua omasta kokemuksestani tämänlaisen työn parissa, ja mitä siitä loppujen lopuksi jäi käteen kokemuksena. Ensimmäisenä työ opetti kärsivällisyyttä. Kun viimeinen työpäiväni oli ohi, niin halusin ihan vain uteliaisuudesta tarkistaa, kuinka monta dokumenttia sitten tuli digitoitua sen vähän yli kuukauden työjakson aikana: karkeasti noin viisi tuhatta kappaletta. Tämän perusteella siis dokumentteja kyllä tuli skannattua melkoisen paljon. Välillä tuntui, että työmäärä ei loppuisi koskaan, mutta toisaalta se myös lämmitti sydäntä, sillä töitä onneksi riitti.

Toisena varmasti oli myös aivan käytännön asioita, kuten miten moderneja skannereita käytetään, ja miten resoluutio vaikuttaa skannaamiseen. Valokuvien ja dokumenttien kanssa piti käyttäytyä aivan eri tavalla. Hyvä digitointi vaatii oikeat asetukset, suoristamisen, rajauksen ja laadun tarkistamisen. Pienetkin virheet näkyvät lopputuloksessa ja vaikuttavat sitten toimivaan käyttämiseen.
Tietenkin myös, kun skannaa viisi tuhatta dokumenttia, niin tiedostot ovat täynnä erilaisia PDF-tiedostoja, jotka tarvitsevat sopivan järjestyksen. Digitoimisessa ei ole mitään hyötyä, jos aineistoa ei löydä. Kuukauden aikana oppi jäsentelemään aineistoja loogisesti, vaikka aluksi se tuntui hieman mahdottomalta suuren määrän kanssa. Lopuksi tietenkin tässä oppi myös ongelmanratkaisua, sillä osa dokumenteista oli vinoja, liian suuria skanneriin tai muuten vioittuneita. Tietenkin työni ohella oli jatkuvasti joku auttamassa ja vastaamassa kysymyksiin, mutta osan päätöksistä pystyi tekemään itse kriittisesti ajatellen.

Työ oli kuitenkin hyvin tarkkaan jaoteltu, ja tiesin heti alusta, mitä työkuvani tulee pitämään sisällään. Tämä oli ensimmäinen itsenäinen työprojekti, mikä tarkoittaa siis oikeastaan sitä, että se oli kokonaan vain riippuvainen minusta. Sopeutuminen muutoksiin oli helppoa, sillä vastasin kaikesta itse. Yleensä työt ovat hyvinkin paljon ryhmätyötä vaativia, mutta tässä sai pitää ohjat kokonaan itsellään.

Työskentely digitoimisen parissa tutkinto-ohjelmassamme oli erittäin hyvä kokemus, ja siitä jäi todella positiivinen kuva. Siellä tehtävä jatkuva tutkimus on merkittävää, ja koin sen saavutuksena, kun sain olla osa sitä.

Nea Ylikahri

Kirjoittaja on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimusohjelman maisteriopiskelija.

Määräaikainen työni Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman [jatkossa DMKT] tutkimusavustajana kaarrottelee kovaa vauhtia loppuaan. Elokuun puolivälissä aloittaessani työt oli vielä kesä. Nyt Porin yliopistokeskuksen viereistä, sateista Kutomonaukiota valaisevat muutamat jouluvalot ja opiskelijatkin ovat aloitelleet joululomansa. On aika siivota työpiste ja kiittää kuluneesta syksystä.

Hain tutkimusavustajaksi viime keväänä. Työ vaikutti omaan tilanteeseeni ihanteelliselta: olin valmistumassa alkusyksystä eikä minun tarvitsisi heti pudota tyhjän päälle. Lisäksi esikoiseni oli aloittamassa koulun, ja saisin sovittaa työaikani ekaluokkalaisen lukujärjestyksen mukaisesti. Tulin onnekseni valituksi. Joustava työ ja 50 % työaika ovat mahdollistaneet elämään kuuluvista äkkikäännöksistä selviämisen ongelmitta, ja töihin on ollut joka aamu kiva lähteä.

Pöytä tyhjenee mutta muistot jäävät

Työpöydälleni on syksyn aikana kohonnut kunnioitusta herättävä pino papereita, lappuja ja erilaisia muistiinpanoja. Aloittaessani tutkimusavustajan tehtävät en tiennyt, mitä odottaa. Työtä hakiessa työnkuva oli esitelty seuraavasti: ”Tutkimusavustaja avustaa opetuksen ja tutkimuksen valmisteluun liittyvissä tehtävissä sekä tutkinto-ohjelman sosiaalisen median viestinnässä.” Tiesin, että tutkimusavustajien työnkuvat muovautuvat aina tekijänsä näköiseksi. En kuitenkaan tiennyt, miltä minun näköiseni tutkimusavustajan työkuva näyttäisi.

Nyt siivoillessani ja käydessäni läpi papereiden muodostamia sedimenttejä ja pöydälle muodostuneita aikapoimuja, alkaa työkuvani hahmottua. En voi kuin todeta, että tehtävät ovat olleet monipuolisia eivätkä työpäivät ole toistaneet itseään. Olen saanut oppia rutkasti uusia taitoja ja myös vaikuttaa itse siihen, mitä olen tehnyt, mihin projekteihin lähtenyt mukaan ja milloin olen työtä tehnyt.

Nyt on aika tehdä yhteenveto kuluneesta syksystä, palautella mieleen syksyn parhaita hetkiä ja tyhjentää pöytä seuraavaa tutkimusavustajaa varten.

Moodletiiliä ja opetusjärjestelyjä

Tutkimusavustajan tehtävänkuvaan kuuluvat opetuksen valmisteluun liittyvät tehtävät. Nämä tehtävät kattoivat käytännön järjestelyihin kuuluvia asioita Moodle-alustojen päivittämisestä ja luennon tekstittämisestä etäseurannan järjestämiseen, luennoitsijoiden vastaanottamiseen ja tenttivalvontaan. Noin muutamia mainitakseni.

Nämä tehtävät olivat yleensä nopeita tehdä pitkäjänteisempää työskentelyä vaativien hommien lomassa. Oli myös mukava saada auttaa opiskelijoita erilaisten pulmien kanssa. Ihmiskontaktit toivat piristävää vaihtelua näyttöpäätteen takana istumiseen.

Nyt kuitenkin opetustyöhön liittyvät muistilaput ja erilaiset paperit saavat lentää roskikseen, ne ovat tehtävänsä tehneet. Kurssit on saatettu aikaa sitten päätökseen ja opiskelijoidenkin matka jatkuu jo kohti seuraavia haasteita.

Aineistojen äärellä: Töitä on riittänyt, vaan ei rahaa*

*Otsikko viittaa läpikäymääni Translocalis-aineistoon, ei tutkimusavustajan työhön, josta kyllä sain ihan asianmukaisen korvauksen!

Pöydältäni löytyy muun muassa läjä kopioita tilastollisen vuosikirjan sivuista vuodelta 1912 ja paperien nurkkiin kirjoitettuja epämääräisiä lukuja, päivämääriä sekä tukkimiehen kirjanpitoa. Vilkaistessani paperilta tilastoa maanviljelystyöväen palkkaehdoista vuodelta 1910 iloitsen sukupuolten välisen tasa-arvon edistymisestä, mutta pohdiskelen, mikä kaikki selittää alueelliset valtavat erot. Kaninkoloon tippuminen on lähellä, mutta kovetan mieleni ja laitan paperin keräyslaatikkoon.

Tutkimusta tukevat tehtävät haukkasivat työajastani suurimman siivun, joskin nämä olivat myös niitä tehtäviä, joihin pystyin paljon itse vaikuttamaan. Autoin DMKT:lla työskenteleviä tai tutkinto-ohjelmaan liittyviä tutkijoita tutkimusaineistojen keräämisessä. Taulukoin sosiaalihistoriallista aineistoa Exceliin, kahlasin läpi Translocalis-lehtileikeaineistoa bongaten tiettyihin raameihin sopivia tekstejä, etsin tutkijalle käyttöön sopivaa tutkimuskirjallisuutta ja kävin läpi kymmeniä-, (jos en satoja-) tuhansia Hesarin juttuja keräten tietyt ehdot täyttäviä kirjoituksia ja niiden metatietoja.

Pääsin myös ihan lihasvoimin kantamaan arkistolaatikoita varastoon, tutkimusta tukevaa työtä sekin!

Innostun herkästi ja oli valaisevaa nähdä, minkälaisten aineistojen parissa tutkijat tekevät työtään. Samojen seinien sisään mahtuu monenlaisia mielenkiinnonkohteita ja erityisosaamisia. Kahlatessani aineistoja läpi mielikuvitukseni lensi, eläydyin milloin elämään 1860-luvun Tuusniemellä, milloin 1990-luvun lama-aikaan Lahdessa.

Tutkimusta tukevista tehtävistä mieleenpainuvin on vaikea valita. Yksi kiinnostavimmista oli tilaisuus päästä kuuntelemaan luentoa Mäntyluodon telakkaan liittyen ja tekemään tutkijaa varten muistiinpanoja. Minut toivotettiin tervetulleeksi kuin prinsessan ja sain istumapaikankin aivan aitiopaikalta. Pääsin muistiinpanojen tekemisen ohessa vaikuttumaan Rosenlewin Hopeakerhon porukasta ja sen toiminnasta.

Muista tykätä!

Jokaisen aamun alkajaisiksi avasin tutkinto-ohjelmamme Instagramin, kävin läpi kuvavirtaa ja tykkäilin muiden postauksista. Tutkimusavustajan työhön kuuluu tutkinto-ohjelman viestintään, eritysesti sosiaalisen median päivittämiseen kuuluvia tehtäviä. Instagram-postaukset ja tykkäykset ja blogin päivittäminen kuuluivat työtehtäviini, samoin pääsin esimerkiksi editoimaan podcastia sekä suunnittelemaan julistetta ja haalarimerkkiä.

Paperinkeräyslaatikko saa lisäkerroksen erilaisista kokeiluista ja luonnoksista. (Hetkinen, tuo yksihän näyttää ihan kivalta. Poimin sen vielä talteen. Ehkä toimitankin sen eteenpäin.)

Olen todella iloinen, että olen saanut työskennellä tämän syksyn yliopistolla! Olen saanut hyödyntää omaa osaamistani ja kartuttaa niin käytännön taitoja kuin abstraktimpaakin pääomaa. Tutkimusavustajan pesti johdatti minut monenlaisiin uusiin tilanteisiin: löysin itseni esimerkiksi spontaanisti Satakunnan Historiallisen Seuran kojun takaa teollisuusperintömessuilla, haastateltavana Satakunnan Kansan kahden sivun artikkeliin tutkinto-ohjelmastamme (päädyin jopa lehden kansijuvaan!) sekä delegaatiosta, joka toivotti Turun yliopiston vararehtorin tervetulleeksi Poriin. Olen saanut verkostoitua, oppia projektinhallintaa ja huomata käytännössä, että humanistitkaan eivät ole kaikki samalla muotilla valettuja: monenlaisilla vahvuuksilla ja persoonallisuuksilla pärjää!

Itselleni tärkein mahdollisuus, jonka työ tutkimusavustajana avasi, oli tutustuminen tutkinto-ohjelmamme lämpimään, monenkirjavaan ja älykkääseen porukkaan, joka oli aiemmin tuttu opiskelijan näkökulmasta. Nyt yliopistomaailmaan avautui aivan uudenlaisia näkökulmia osana henkilökuntaa.

Loppusyksystä tutkimusavustajan työsuhteeni vaihdettiin täysiaikaiseen projektitutkijan pestiin tiedekasvatushankkeessa. Tästä mahdollisuudesta olen enemmän kuin iloinen. Pääsin harjoittelemaan akateemiselle uralle tärkeitä taitoja (eli rahoituksen hakemista, hankesuunnitelman kirjoittamista ja yhteistyökuvioiden virittelyä) ja työskentelemään lasten kanssa. Tietysti CV näyttää nyt myös hyvältä. Syksy DMKT:n tiloissa ja osana porukkaa vahvisti haaveitani ja antoi potkua väitöskirjatutkimussuunnitelmani kirjoittamiseen.

Kuin symbolinen loppuhuipennus tälle kaikille oli, kun minut valittiin maisteripuhujaksi Turun yliopiston Humanistisen tiedekunnan publiikkiin, jossa juhlistetaan hiljan valmistuneita tohtoreita ja maistereita. Taas uusi kokemus, kun puhuu upeassa Turun Akatemiatalossa kollegoiden ohella arvovaltaiselle yleisölle dekaanista alkaen.

Työpöytäni on nyt siisti ja lähes tyhjä. On aika astua sivuun, käydä vielä viemässä paperit käytävän isoon keräyslaatikkoon ja sammuttaa valot. Kiitollisin mielin loksautan oven viimeisen kerran lukkoon ja lähden viettämään joululomaa perheeni parissa.

Rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta kaikille!

Lotta Hietava

Kirjoittaja on tutkinto-ohjelmasta valmistunut filosofian maisteri, joka aloittelee tosissaan rakennusperintöaiheista väitöskirjaansa kunhan on ensin pistäytynyt töissä museolla...

Elokuvan teknologinen kehityskaari mykkäelokuvakaudelta nykypäivään on ollut huikea. Alun perin elokuvia tehtiin analogisilla kameroilla ja filmiä käyttämällä, mutta digitaalisen teknologian kehittyminen on muuttanut elokuvan koko tuotantoprosessin. Digitaaliset kamerat, tietokonepohjainen editointi ja erikoistehosteet ovat tarjoilleet elokuvantekijöille uusia mahdollisuuksia luoda visuaalisesti upeita ja teknisesti monimutkaisia elokuvia (Smith 2018).

Digitaalisuus on tehnyt elokuvan tekemisestä entistä tasa-arvoisempaa. Pienet tuotantoyhtiöt ja jopa yksittäiset elokuvantekijät voivat hyödyntää digitaalisia työkaluja ja jakelukanavia saavuttaakseen maailmanlaajuisen yleisön sillä suuri budjetti ei enää ole välttämätöntä laadukkaan elokuvan tuottamiseksi. Kuitenkin digitaalisuuden myötä on noussut myös huoli siitä, että elokuva taiteellisena ilmaisuna kärsii, kun yhä useammin keskitytään erikoistehosteisiin ja visuaaliseen näyttävyyteen sisällön kustannuksella (Brown 2020).

Volumetrinen videokuvaus

Volumetrinen videokuvaus on yksi uusimmista ja kiinnostavimmista kehityssuunnista digitaalisessa elokuvassa. Se mahdollistaa kolmiulotteisen videokuvan tallentamisen ja toistamisen, mikä avaa täysin uusia mahdollisuuksia elokuvan visuaaliselle ilmaisulle.

Volumetrinen videokuvaus eroaa perinteisestä kaksiulotteisesta kuvauksesta siinä, että käytettävä tekniikka mahdollistaa kolmiulotteisen videokuvan tallentamisen ja toistamisen. Toisin kuin perinteinen 2D-videokuvaus, volumetrinen videokuvaus luo 3D-mallin, jonka ympärillä voidaan liikkua virtuaalisessa ympäristössä. Tämä saavutetaan käyttämällä useita
kameroita, jotka tallentavat kohteen eri kulmista, sekä syvyyssensoreita, jotka mittaavat etäisyyksiä ja luovat syvyyskartan (Johnson 2021).

Tuotimme Seinäjoen ammattikorkeakoulun Euroopan unionin ja Etelä-Pohjanmaan liiton osarahoittamassa Vibiol – Virtuaalitapahtumista uutta liiketoimintaa Etelä-Pohjanmaalle -hankkeessa keväällä 2023 musiikkivideon volumetrisellä videokuvauksella. Musiikkivideo sijoitettiin hankkeessa luotuun Unity -pelialustaiseen virtuaaliseen Seinäjoki-metaverseen, johon mallinnettiin laserkeilauksen avulla Seinäjoen tapahtuma-alueita ja tunnetuimpia kohteita kuten Lakeuden Ristin kirkko.

Unity on monipuolinen ja tehokas kehitysalusta, jota käytetään 2D- ja 3D-pelien, sovellusten ja interaktiivisten kokemusten luomiseen. Se tukee yli 20 eri alustaa, kuten mobiililaitteita, konsoleita sekä VR ja AR-laitteita. Musiikkivideo sijoitettiin Lakeuden Ristiin, jossa kävijät pääsivät virtuaalisesti kuuntelemaan Antti Railion esityksen sekä tarkastelemaan kirkkoa VR- lasien avulla. Edellä mainittu hankerahoitus mahdollisti volumetrisen videokuvauslaitteiston ja käsittelyn mahdollistaneen ohjelmiston hankinnan.

Kuuntele hankkeesta tuottamani podcast täältä.

Digitaalisuuden vaikutuksia elokuvataiteeseen

Digitaalisuus on vaikuttanut elokuvan taiteeseen monin tavoin. Se on lisännyt mahdollisuuksia kertoa tarinoita visuaalisesti rikkaalla tavalla, jossa erikoistehosteet, animaatiot ja 3D-teknologia ovat keskeisessä roolissa. Digitaalisen teknologian avulla voidaan luoda täysin uusia maailmoja ja ulottuvuuksia, jotka olivat aiemmin mahdottomia toteuttaa (Williams 2019).

Digitaalisuuden myötä on toisaalta esitetty kritiikkiä siitä, että elokuvien taiteelliset arvot voivat kärsiä, kun painopiste siirtyy visuaaliseen näyttävyyteen tarinankerronnan ja syvällisen sisällön kustannuksella. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin teknologia palvelee taidetta ja missä vaiheessa se alkaa hallita sitä (Harris 2022).

Digitaalisuuden vaikutukset elokuvaan ajanvietteenä ja tuotteena

Digitaalisuus on muuttanut myös elokuvan kokemista ajanvietteenä. Streaming-palveluiden ja digitaalisten jakelukanavien myötä elokuvien katselutavat ovat muuttuneet radikaalisti. Katsojat voivat nyt valita laajasta valikoimasta elokuvia ja katsella niitä milloin ja missä tahansa. Tämä on tuonut mukanaan uusia mahdollisuuksia, mutta myös haasteita, kuten piratismin ja tekijänoikeuksien valvonnan (Thompson 2020).
Elokuva tuotteena on myös muuttunut. Digitaalisuus on mahdollistanut nopeamman ja kustannustehokkaamman tuotannon, mutta se on myös lisännyt kilpailua ja tehnyt markkinointistrategioista entistä monimutkaisempia. Elokuvan menestys ei enää riipu vain sen laadusta, vaan myös siitä, kuinka hyvin se pystytään markkinoimaan ja jakamaan digitaalisissa kanavissa (Martin 2021).

Digitaalisuuden kulttuurisia vaikutuksia ja tulevaisuudennäkymiä

Digitaalisuus ei ole vaikuttanut vain elokuvataiteeseen, vaan myös laajempiin kulttuurisiin ilmiöihin ja virtauksiin. Se on luonut uusia mahdollisuuksia kulttuurien väliseen vuoropuheluun ja monimuotoisuuden lisäämiseen elokuvassa. Erilaiset kulttuuriset kategoriat, kuten sukupuoli, etnisyys ja identiteetti, ovat saaneet näkyvyyttä digitaalisen elokuvan myötä (Lee 2019).

Volumetrisen videokuvauksen ja muiden digitaalisten innovaatioiden hyödyntäminen elokuvassa tulee todennäköisesti jatkossa vain kasvamaan. Uudet teknologiat mahdollistavat entistä immersiivisempiä ja vuorovaikutteisempia elokuvakokemuksia, jotka rikkovat perinteisten elokuvan ja katsojan välistä rajaa (Taylor 2022).

***

Digitaalisuus on tehnyt elokuvasta monipuolisemman ja saavutettavamman taiteenlajin, mutta samalla se on tuonut mukanaan uusia haasteita taiteellisten arvojen säilyttämisessä. Volumetrinen videokuvaus edustaa yhtä lupaavimmista kehityssuunnista, joka voi mullistaa elokuvan visuaalisen ilmaisun. Tulevaisuudessa digitaalisuuden ja elokuvan välinen suhde tulee varmasti syvenemään, ja on mielenkiintoista nähdä, millaisia uusia mahdollisuuksia ja haasteita se tuo mukanaan (Robinson 2023).
Digitaalisten työkalujen ja jakelukanavien kehittyessä elokuvantekijät voivat hyödyntää uusia teknologioita, kuten tekoälyä ja virtuaalitodellisuutta, luodakseen entistä immersiivisempiä ja interaktiivisempia kokemuksia. Tämä kehitys voi avata ovia täysin uudenlaisille tarinankerronnan muodoille ja tavoille, joilla yleisö voi kokea elokuvan (Brown 2020).

Esitän lopuksi sinulle, hyvä lukija, kysymyksen pohdittavaksesi: kuinka paljon omaa elokuvakokemustasi digitaalisuus hallitsee, katsottavasta elokuvasta teoksena sen katsomiseen ja mahdolliseen kommentointiin niin kavereille kuin laajemmin sosiaalisessa mediassa? Koska digitaalisuus on joka kohdassa jotenkin läsnä, halusit tai et.

Katja Jaskari

Kirjoittaja on Seinäjoen ammattikorkeakoulun projektipäällikkö sekä Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman maisteriopiskelija. Kirjoitus perustuu hänen Elokuva ja digitaalisuus -kurssilla tekemäänsä harjoitustyöhön.

Viimeisen reilun vuoden ajan maailmalla on kohistu Blueskyn räjähdysmäisesti kasvaneista käyttäjämääristä. Linkitysten ja sitaattien määrissä mitattuna IT-teollisuuden tapahtumia seuraavat mediat kiinnittivät palveluun huomiota jo keväällä 2024. Laajemmin mediajulkisuudessa erityisesti syksy 2024 oli tämän uuden sosiaalisen median palvelun läpimurron aikaa. Merkittävää on, että kasvu ei ole pysähtynyt vaan jatkunut ja kiihtynyt erityisesti tammikuun 2025 jälkeen. Millainen palvelu Bluesky sitten on? Pystyykö se oikeasti haastamaan lähes monopoliasemaan nousseen Metan?

Somen utopiasta dystopiaan

Ymmärtääksemme Blueskyn kasvanutta suosiota meidän on luotava katseemme tietotekniseen menneisyyteen, tarkemmin vuoteen 2007, jolloin käsite ”sosiaalinen media” oli vielä tuntematon. Ajankohdan historia on tallentunut hyvin alan tutkimuksiin. Olen monien nettihistoriaa tarkastelevien artikkelien lisäksi ollut mukana kirjoittamassa ja toimittamassa kolmea sosiaalisen median ja verkkokeskustelukulttuurin nousua tarkastelutta tietoteosta: Funetista Facebookiin (2009), Sosiaalisen median lyhyt historia (2013) sekä Digitaalisia kohtaamisia (2019).

Olen joutunut viime aikoina lukemaan ja kertaamaan useita kertoja millaisia havaintoja meillä alan tutkijoina oli vuosia sitten sosiaalisten verkostopalvelujen noususta. Havaintoihin on yhdistynyt paitsi oivalluksia netin kulttuurihistorian kehityskaaresta myös kriittisiä pointteja asiantuntijoiden lievästä naiiviuudesta suhteessa tarkasteltavaan ilmiöön. Noin vuonna 2007 nettiin ja sosiaalisiin verkostopalveluihin – tunnettiin myös nimellä Web 2.0 – kohdistui idealistisia ja optimistisia toiveita ja yleistä innokkuutta. Kansalaiset ja tutkijat olivat saaneet käsiinsä uuden ja vallankumouksellisen työkalun. Tällähän pystyään rakentamaan uutta kansalaiskeskustelua ja nettiyhteisöllisyyttä! Millaisia mahdollisuuksia tämä tarjoaa yrityssektorille! Uudesta sähköisestä työvälineestä tulisi uusi kansalaistaito!

Teosten kertomuksiin sävytettiin mukaan tarinoita muun muassa poliitikkojen hieman kömpelöstä suhtautumisesta uuteen teknologiaan. Heidän rinnalleen löytyi tietenkin sankaritarinoita edelläkävijöistä ja visionääreistä, joita olivat esimerkiksi vihreiden kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi ja Yhdysvaltojen presidenttikisassa menestyksekkäästi pärjännyt Barack Obama. Vuoteen 2019 mennessä tutkimuksemme sävy oli muuttunut kuitenkin monta astetta varovaisemmaksi ja nähtävästi siitä syystä näkökulmakin oli suuntautunut nettikeskusteluiden kulttuurihistorian laajempaan tarkasteluun – pyrimme tässä palaamaan takaisin ilmiön syntyhistoriaan ja yleisiin lainalaisuuksiin.

Visionäärit osasivat kuitenkin ennustaa jo tulevaa. Muistan Jyrki J.J. Kasvin vierailun Porin yliopistokeskuksessa syksyllä 2006, jolloin hän yleisöluennon aikana nosti esille tärkeän pointin: ”valtaapitävät eivät tällä hetkellä ymmärrä sitä, millaisia vaaroja tämän uuden teknologian käyttöön liittyy. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja yhteiskunnassa ihmetellään laajasti miksi netissä roikkuvat kansalaiset ovat toistensa kurkuissa kiinni”. Tämä palautti mieleeni tutkimuksissamme toistuvasti esiin nousseen teeman: jo nettiyhteisöllisyyden varhaishistorian alkuaikoina ihmiset muodostivat herkästi kuppikuntia, jotka alkoivat käydä verbaalista sotaa toisiaan vastaan. Tässä mielessä netti on aina ollut kuin yhteiskunta pienoiskoossa.

Keskustelukulttuurit kuitenkin oikeasti rakensivat kiinnostavaa, globaalia verkkokulttuuria, joka auttoi radikaalilla tavalla ihmisiä verkostoitumaan. Syntyi enemmän tai vähemmän asiasisältöisiä pienoiskulttuureja, joiden piirissä vaihdettiin ajatuksia ja kehitettiin yhteisiä asioita. Harrastajille ja sadoille alakulttuurien edustajille netti oli oikea aarrearkku. Marginaaliryhmille sähköiset alustat olivat suoranainen henkireikä: he saattoivat viimeinkin keskustella reaaliaikaisesti samassa asemassa olevien ihmisten kanssa.

Käyttäjämäärien ollessa vielä verrattain vähäisiä 1990-luvun lopulla, keskustelujen taso ja sävy pysyivät kuitenkin maltillisina. Piilevät ongelmat alkoivat kasvaa, kun massat saapuivat linjoille joskus 2000-luvun alkupuoliskolla. Globaalien käyttäjämäärien kasvaessa tapahtui luonnollinen, kapitalistisen logiikan mukainen käänne: kymmenet palvelut alkoivat kilpailla käyttäjistä ja rahavirroista. Taistelun päätepiste on nähtävissä: Meta dominoi suvereenisti kaikkia suosituimpia palveluja (Instagram, WhatsApp, Facebook, Threads). Rinnalle voidaan tietenkin laskea joitain merkittäviä poikkeuksia, kuten kiinalaisten masinoima TikTok ja nykyisin miljardööri Elon Muskin omaksi leikkikalukseen ostama X (ent. Twitter).

Mitä muutoksia sosiaalinen media toi mukanaan globaalissa mittakaavassa? Mediakenttä muuttui perusteellisesti, kansalaisten ajanvietto- ja verkostoitumistavat kehittyivät radikaalisti, ja yleensäkin sosiaalinen media luikerteli joka arkielämämme paikkaan yleisen digitaalisen kulttuurin leviämisen siivellä. Ongelmat ovat kuitenkin suoraan silmiemme edessä: näiden rinnalle saatiin myös vastakkainasetteluja, verkkovihaa ja valeuutisia. Somen sisältöjä ei kuratoi kukaan. Eniten huomiota saa se, joka huutaa eniten. Medialukutaito ja lähdekriittinen ajattelu ovat saneet todella pahasti siipeensä. Lisäksi nuoret ovat nykyisin niin riippuvaisia sosiaalisesta mediasta, että tutkimuksissa on lukuisia kertoja nostettu isoja punaisia lippuja sen aiheuttamista mielenterveysongelmista ja infoähkystä. Tästä on käytetty myös nimitystä social media fatigue. Graduopiskelijani Rosa Eerikäinen julkaisi aiheesta erinomaisen gradutyönsä vuonna 2023.

Nykyisin tekoäly on edelleen kiihdyttämässä tätä kehityskulkua. Tekoälyn vallankumouksellisuutta uutena digitaalisena työvälineenä on hehkutettu konsulttikielen sävytteisessä julkisessa keskustelussa jo kolmen vuoden ajan. Kaikki tämä on täysin totta, mutta samaan aikaan kehittyvät myös disinformaatiota sylkevät tekoälybotit, jotka vääjäämättä ja määrätietoisesti jatkavat valtioiden yhteiskuntarauhan rikkomista. Erityisesti syväväärennösten (engl. deep fake) yleistyminen on luonut tilanteen, että luottamus verkossa liikkuvan aineiston todistusvoimaan on nopeasti karisemassa.

Sosiaalisen median historia paljastaa teknologian historian pitkään siteeratun yleisen lainalaisuuden: lyhyen ajan muutoksia liioitellaan, pitkän ajan muutoksia aliarvioidaan. Täsmälleen näin on käynyt myös sosiaalisen median tapauksessa. Alkuaikojen hype-puheita ja markkinapöhinää on aina seurannut väistämätön alastulo realistisempaan kehityssuuntaukseen. Loppupäässä – usein vasta vuosien tai vuosikymmenien jälkeen – huomataan, miten vallankumouksellisesta muutoksesta on ollut kyse. Sama kaava on nähty esimerkiksi, kun kotitietokoneet arkipäiväistyivät 1980-luvulla ja netti saapui kansalaisten saataville 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Ja sama kehityskaava tulee näkymään myös tekoälyn suhteen.

Hajautetun verkoston täsmäaseet ja Twitterin vaikutus

Mitä tällä kaikella on tekemistä Blueskyn kanssa? Paljonkin. Jos me emme ymmärrä sosiaalisen median kehityshistoriaa, me emme voi myöskään ymmärtää miksi Bluesky on noussut niin suosituksi ja millaisiin sosiaalisiin tarpeisiin se vastaa. Lyhyesti sanottuna Bluesky on kauan odotettu, mutta ei suinkaan ensimmäinen, vaihtoehto some-palveluiden joukossa. 2010-luvulla, jolloin sosiaalisen median jättiläiset houkuttelivat yhä laajempia käyttäjämassoja puolelleen, tietyissä käyttäjäpiireissä syntyi voimakas halu irrottautua kehityksen matkasta. Tätä edesauttoi ymmärrettävä sosiaalinen kaipuu turvallisempaan ja käyttäjäystävällisempään palveluun – pois suuryritysten ja miljardöörien hallitsemalta kaoottiselta some-kentältä. Tuloksena oli vuonna 2016 perustettu Mastodon, joka on open source -pohjainen, hajautettu ja täysin käyttäjiensä kontrollissa oleva verkosto. Näiltä osin se kuuluu laajempaan Fediverse-verkostoon. Muistan itse törmänneeni Mastodoniin noin neljä vuotta sitten, kun muutama Facebook-kavereistani ilmoittivat lopettavansa tilin käytön ja siirtyvänsä uudelle alustalle.

Käytettävyydeltään Mastodon muistuttaa hyvin paljon Twitterin aikoinaan menestyksekkäästi toteuttamaa mikrobloggaus-formaattia. Vuonna 2006 lanseerattu Twitter otti mallia aikaisemmista, suosituista pikaviestipalveluista, joista tärkeimpinä mainittakoon erityisesti Microsoft Messenger ja IRC. Lisäksi merkkirajoitusten suhteen – alun alkaen viestien maksimipituus oli 140 merkkiä – vaikutteita otettiin myös matkapuhelinten tekstiviesteistä. Näiden palvelujen merkitys sähköisten pikaviestikulttuurin kehittymisen kannalta oli oleellinen erityisesti 2000-luvun alkupuoliskolla. Twitter vain toteutti pikaviesti-formaattia reaaliaikaisen bloggaus-palvelun suuntaan, varsinkin sen jälkeen, kun viesteihin tuli mahdolliseksi liittää kuvia ja videoita. Twitter kasvoi äärimmäisen suosituksi erityisesti Yhdysvalloissa ja sitä käytettiin hyvin laajasti myös globaalisti.

Suomessa Twitter ei koskaan lyönyt itseään kunnolla läpi ja suurimmat syyt lienevät Facebookin muutamassa vuodessa tapahtuneessa läpimurrossa. Käyttöliittymältään Twitter toimi myös melko lailla eri logiikalla kuin Facebook: palveluissa ei ollut ”ystäviä” vaan ”seurattavia”, joiden kanavien feedejä pystyi kääntämään omaan näkymäalueeseen. Viestien eli ”tviittien” läpivirtausta käyttäjän oli mahdollista kontrolloida esimerkiksi erilaisilla listaus- ja priorisointiasetuksilla. Omien postausten näkyvyyttä pystyi parantamaan lisäämällä niihin sopivia avaintunnisteita. Palvelun mielekäs käyttö edellytti käyttäjältä pientä teknistä kekseliäisyyttä.

Twitterin heikkous ja vahvuus perustui tähän avoimeen toiminta-arkkitehtuuriin. Viestivirta muuttui helposti kaoottiseksi massaksi, jonka mielekäs seuraaminen oli varsin vaikeaa. Toimiessaan oikein Twitter oli kuitenkin ylivoimaisesti tehokkain some-kanava reaaliaikaisten tapahtumien seurantaan. Sen avulla oli mahdollista myös havainnoida muoti-ilmiöiden ja trendien kasvua ja hiipumista. Esimerkiksi erilaisten ”somekohujen” seurannan kannalta Twitter oli hyvin tehokas kanava. Tästä syystä esimerkiksi toimittajille ja yleensä media-alan ammattilaisille Twitter oli lähes välttämätön työväline. Tietoturva-asiantuntijoille ja vaikkapa poliisille Twitter oli myös jatkuvan mielenkiinnon kohteena. Twitter tuli tunnetuksi myös kriisiviestinnästä, koska sinne ajankohtaista tietoa kanavoitui aina ensimmäisenä – usein vain sekuntien ja minuuttien viiveellä. Itse käytin esimerkiksi Twitteriä aktiivisesti, kun seurasin helmikuussa 2022 Ukrainan sotatapahtumien dramaattisia alkuvaiheita.

Twitter sai varsinkin vuoden 2016 jälkeen ”törkykanavan” leiman, mikä johtui useistakin edellä mainituista somekulttuurin lieveilmiöistä. Tehokkaana tiedotuskanavana Twitter sopi erinomaisesti esimerkiksi ääriliikkeiden propagandan, valeuutisten ja salaliittoteorioiden levittämiseen. ”Valkoisen kohinan” seurauksena käyttäjien oli yhä vaikeampaa erottaa oikeaa tietoa disinformaatiosta. Tämä ei tarkoita, etteikö Twitter olisi tunnistanut ongelmaa ja pyrkinyt puuttumaan siihen aktiivisesti. Valetilejä ja botteja poistettiin aktiivisesti, ja tekoälyn käyttöä sisältöjen filtteröinnissä parannettiin. Tästä huolimatta osa käyttäjäsegmenteistä alkoi pikkuhiljaa poistua Twitteristä. Lopullinen käänne nähtiin lokakuussa 2022, jolloin kontroversiaalisen maineen saavuttanut Elon Musk osti palvelun itselleen. Uuden toimintapolitiikan seurauksena Musk erotti valtavan määrän yrityksen työntekijöitä, nimesi sen vuonna 2023 X:ksi ja purki sen viestiliikenteeseen sääntelyjä. Seuraukset olivat loogisia: vihapuheen ja disinformaation määrä palvelussa kasvoi räjähdysmäisesti. Nykyisin X:n brändi on varsinkin Euroopassa romahtanut ja yhä useampi käyttäjä, organisaatio ja yritys on luopunut kokonaan sen käytöstä.

Blueskyn kannalta käänne oli ratkaiseva. Sen kehittäminen alkoi Twitterin tutkimushankkeena vuonna 2019, mutta kasvoi omaksi itsenäiseksi yrityksekseen vuonna 2021. Käyttäjämäärät alkoivat kasvaa lähes välittömästi Muskin Twitter-kauppojen vanavedessä. Blueskyn suosio on selvästi kytköksissä Yhdysvaltojen nykypolitiikan muutoksiin, sillä seuraava piikki käyttäjämäärien kasvussa nähtiin välittömästi Donald Trumpin voitettua presidentinvaalit. Tässä vaiheessa Bluesky noteerattiin myös ensimmäisen kerran laajemmin Euroopassa ja myös Suomessa.

Mastodonin tavoin Bluesky on hajautettu, avoimella lähdekoodilla toimiva alusta, joka noudattelee edellä esiteltyä Twitterin/X:n mikroblogi-formaattia. Merkittävimpiä eroja muihin some-palveluihin on, että palvelussa ei ole lainkaan mainoksia. Blueskyn taustayritys toimii yleishyödyllisenä organisaationa ja toistaiseksi sitä ei ole tarkoitus muuttaa kaupalliseksi pörssiyhtiöksi. Palvelun algoritmit eivät myöskään kerää käyttäjädataa yrityskäyttöön, ja käyttäjillä on hyvin vapaat kädet hallita miten ja millä tavalla toimia alustalla. Vastaavasti palvelulla on merkittäviä teknisiä rajoituksia disinformaation ja trollauksen levittämiselle. Näiltä osin on hyvin loogista, miksi Bluesky vetoaa tiettyihin käyttäjäsegmentteihin. Asiantuntijoiden lisäksi palveluun on alkanut ilmestyä myös runsaasti alakulttuurien edustajia.

Tässä suhteessa somen historia näyttää toistavan itseään: uusimmat ja innovatiivisimmat verkostopalvelut ovat alkuvaiheessa kiinnostaneet paitsi IT-teollisuuden ammattilaisia myös laajemmin asiantuntijoita, tutkijoita ja opiskelijoita. Tätä kirjoittaessa palvelulla on noin 33 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää, ja vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se kymmenien muiden vastaavien some-palvelujen osalta tule häviämään markkinoilta lähivuosina. Myönteisestä kehityksestä huolimatta Bluesky on käyttäjämäärissä mitattuna edelleen marginaalinen palvelu. Esimerkiksi arvioiden mukaan X:llä on edelleen 317 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää ja Metan kilpailevalla Threads-palvelulla 252 miljoonaa käyttäjää. Tätä kirjoitettaessa on joka tapauksessa nähtävissä, että Bluesky – ja sen rinnasteisina palveluina Mastodon/Fediverse-verkosto – edustavat sosiaalisena ja kulttuurisena kokemuksena jotain sellaista, mitä on kauan kaivattu ja tuo mieleen häivähdyksen sosiaalisten verkostopalveluiden alkuvaiheista.

Käyttäjäkokemuksia Blueskystä

Tulin itsekin vuodenvaihteessa tietoiseksi palvelun olemassa olosta ja päätin mielenkiinnosta tutusta sen toimintaan. Kokeilun taustalla vaikutti epäilemättä turhautuneisuus Metan tekoälyalgoritmien pilaamaan Facebook-käyttöliittymääni, joka oli taantunut pelkäksi roskan sekamelskaksi. Lisäksi en pystynyt enää itse vaikuttamaan riittävässä määrin millaista sisältöä halusin nähdä. Vuodenvaihteen tapahtumat Yhdysvalloissa vielä korostivat tätä muutosta, jolloin osa postauksista alkoivat toistaa tyypillistä somen kaikukammio-efektiä ahdistavuuteen asti.

Bluesky-profiilin teko on helppoa ja käyttäjätili koostuu itse valitusta käyttäjänimestä ja @-merkillä varustetusta palvelulinkistä. Profiilissa voi määritellä vapaasti mitä sisältöjä haluaa omalle näkymäalueelle ja haku-toiminnolla löytyy seurattavia kavereita. Algoritmit tarjoavat avusteisesti suosituksia ja tarjoaa samalla vinkkejä sillä hetkellä trendaavista aiheista. Kätevänä työkaluna tähän löytyy valmiita välilehtiä, jotka jäsentävät sisältöjä todella helppokäyttöisiksi kanaviksi. Omia listoja voi luoda sen rinnalle. Twitteristä tuttu #-feedi on tietenkin myös käytössä. Bluesky toimii hyvin samalla tavalla kuin Twitter aikoinaan, yhdellä suurella erolla: feedin liikenne on huomattavasti verkkaisempaa ja rauhallisempaa siihen verrattuna. Notification-valikko ilmoittaa uusista päivityksistä, mutta ei pakota niitä näkymäalueelle ennen kuin käyttäjä oikeasti haluaa sitä – tässäkin iso ero Facebookin pakkosyötteeseen. Omien postausten tekeminen ja liitteiden lisääminen tapahtuu normaalilla tavalla. Omien havaintojen mukaan suomenkieliset postaukset eivät saa juuri mitään näkyvyyttä, joten pelkästään englanniksi operoiminen on lähes välttämätöntä.

Maailman tapahtumien seuraaminen onnistuu jo verrattain hyvin Blueskyn välityksellä – itse asiassa varsinkin News-kanava toimii tällä hetkellä erittäin tehokkaasti. Kiinnostavat taide- ja kulttuurisisällöt löytyvät helposti, mutta ovat maantieteellisesti rajoittuneita – Yhdysvaltojen tuotannot näyttävät selvästi hallitsevan. Suosittelen myös tutustumaan myös varsin poikkitieteelliseen Science-kanavaan. Kollegoita on jonkin verran siirtynyt palvelun äärelle, mutta he ovat ilmeisesti omaksuneet saman melko passiivisen seuraajan roolin kuin itsekin. Omien kontaktieni osalta ainoastaan kourallinen ystäviä löytyy tällä hetkellä palvelusta. Postauksiani on käyty ”tykkäämässä” – peukun sijaan Bluesky käyttää sydän-merkkiä – mutta yhtään kommenttia en ole vielä saanut. Chat-valikko on puolestaan käyttökelvoton, koska ihmisiä ei tavoita sitä kautta – tästä syystä Facebookin oma Messenger on edelleen ammatillisestikin täysin välttämätön työkalu.

Blueskyn suosion kasvun haasteet ovat ilmeiset. Siirtyminen pelkästään tälle alustalle ei itselleni mahdollista, koska lähes kaikki kontaktini ovat toistaiseksi muualla. Huomion jakaminen kahdelle pääkanavalle on puolestaan hankalaa jo ihan ajankäytöllisistä syistä. Olen toistaiseksi tyytynyt kompromissiin, jossa seuraan jatkuvasti Blueskyn liikennettä, seuraan mieleisiäni kanavia ja käyn ylipäätään hakemassa sieltä mielenrauhaa muun some-kentän masentavalta pauhinalta.

Vain muutamien kuukausien käyttökokemusten perusteella on vielä mahdotonta sanoa mihin kaikkeen Bluesky taipuu. Näkemykseni mukaan jo tällä hetkellä se toimii verrattain hyvin asiantuntija-lähtöisessä tiedonhakemisessa ja maailman tapahtumien reaaliaikaisessa seurannassa. Viestiliikenne jäsentyy myös juuri niin kuin pitää eli pysyy käyttäjän kontrollissa. Nämä ovat suurimpia kokeilukäytössä löytyneitä etuja. Lisäksi jos kuuluisin johonkin aktiiviseen alakulttuuriin, saisin varmasti itseäni kiinnostavaa seuraa. Sen sijaan esimerkiksi viestintä- ja markkinointitarkoitukseen palvelua ei kannata vielä käyttää.

Maltillinen ja verkkaiseen tahtiin päivittyvä, kontrolloitu some on juuri sitä mitä lähdin etsimään palvelusta ja kitkatekijöistä huolimatta juuri näitä löysinkin. Bluesky ei ole nykyisen somen korvike, mutta se on silti selkeästi toimivat vaihtoehto, jota tutkijoiden ja opiskelijoiden kannattaa vähintään käydä kokeilemassa. Infoähkyyn totuttautuneelle ja välittömiä mielihaluja etsivälle Bluesky on väärä palvelu.

Kysymys vain kuuluu, että haluammeko jatkaa pakkomielteisesti olemassa olevien palvelujen käyttöä vai haluammeko oikeasti jotain muutosta? Haluammeko mielenrauhaa ja silti pysyä perillä asioista? Tämä voi tapahtua pala kerrallaan, pienin askelin. Bluesky yhdessä Mastodon/Fediverse-verkoston kanssa tarjoavat joka tapauksessa jo nyt kouluille ja yliopistoille rauhallisen ja turvallisen nettityöskentely-ympäristön.

Petri Saarikoski

Kirjoittaja on Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Digitaalisen kulttuurin alaa edustavan pro gradu -tutkielmani tarkoituksena ei ollut missään nimessä tarkastella meemejä. Lopulta niin kuitenkin kävi, ja nyt kerron, miksi.

Tein kandidaatintutkielman VARista eli tarkemmin videotuomaroinnista, ja siitä miten videotuomarointi vaikuttaa katsojakokemukseen jalkapallossa. Koko VAR oli silloin suhteellisen uusi asia ja hiersi monia konservatiivisempia futisfaneja. Tänä päivänä videotuomarointi on sulautunut oikeastaan pysyväksi osaksi lajia ja katsojakokemusta, vaikka se aiheuttaakin yhä keskustelua, kuten audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen aikakauslehti Lähikuvan artikkelissani nostan esiin. Teknologia on selvästi adaptoitunut lajiin, tai ihmiset ovat hyväksyneet sen osaksi lajia.

Kun aloin pohtimaan graduni aihetta, olisin halunnut jatkaa samalla aiheella. En kuitenkaan keksinyt, miten laajentaa tai uudistaa näkökulmaa, mutta päätin, että aihepiirin oli pysyttävä jalkapallossa, tai ainakin (media)urheilussa.

Olin ollut tietoinen X:ssä olevista kotimaisen urheilumaailman parodiatileistä. Mahdollisesti tunnetuimpana niistä oli ja on entistä keihäänheittäjä Seppo Rätyä parodioiva tai ehkä tarkemmin jopa imitoiva tili nimeltä @keppiseppo. Keppisepon myötä löysin kaksi parodiatiliä, joiden aiheina olivat ehkä syvällisemmät ja monipuolisemmat asiat kuin keihäänheitto. Tilit olivat Pöllöliitto ja Potkupallomedia. Ehkä saatatte arvata, että aihepiirinä on jalkapallo.

Tilit parodioivat Suomen palloliittoa sekä varsinkin Ilta-Sanomien urheilutoimitusta. Potkupallomediaa edelsi tili nimeltä ISpotkupallo, joka nimeä mukaillen parodioi jo mainittua toimitusta. Tili kuitenkin jäädytettiin, jonka vuoksi Potkupallomedia perustettiin.

Samaan aikaan kun keksin, että gradussani tutkin kahta kotimaista jalkapallokulttuuria parodioivaa tiliä, jalkapallotoimittaja Saku-Pekka Sundelin julkaisi teoksen nimeltä Suomifutis- suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä (2023). Luettuani tuoreeltaan kirjan vakuutuin, että tutkimusfokukseni olisi juuri kotimaisessa jalkapallokulttuurissa ja sen parodioinnissa.

Suomalainen jalkapallokulttuuri on vuosikymmeniä ollut suhteellisen alisteisessa asemassa jääkiekolle. Molempia lajeja on verrattu keskenään sekä urheilullisesti että kaupallisesti, mutta myös kulttuurillisesti. Suomessa jalkapallo on jäänyt muiden lajien varjoon, vaikka viimevuosina laji on ollut selvästi harrastetuin. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen menestyksen myötä, (ensimmäinen arvokisapaikka vuonna 2021) laji on kasvattanut suosiotaan kotimaassa. Silti matkaa on vielä vaikkapa Etelä- ja Keski-Euroopan kaltaisiin jalkapalloyhteiskuntiin, jossa laji olisi koko kansaa yhdistävä tekijä.

Aineiston keräämisestä tarkempaan analyysiin

Aineistonani toimi yhteensä 88 julkaisua, joista 47 oli Pöllöliitolta ja 41 Potkupallomedialta. Ensimmäisiä vaiheita gradussani olikin aineiston kerääminen ja sen rajaaminen. Muistan valinneeni molemmilta tileiltä silloin tuoreimmat julkaisut ja tallensin ne itselleni – ja onneksi tallensin, sillä muutama julkaisu oli poistunut myöhemmin tililtä. Tutkimuseettisesti tämä ei ollut ongelmallista, sillä se tiedostojen poistuminen verkosta on tyypillistä, jonka vuoksi julkaisut ovat hyvä dokumentoida. Jos aihe olisi ollut eettisesti arveluttavampi, olisi asiassa ollut syytä käyttää harkintaa.

Antoisinta aikaa tutkielmaa tehdessä oli ehdottomasti laadullinen analyysi, joka tarkoittaa aineiston tarkkaa lähilukua. Julkaisujen tarkempi avaaminen ja keskustelu tutkimuskirjallisuuden kanssa on usein haastavin, mutta merkityksellisin työn sisällön ja lopputuloksen kanssa.

Tutkimuskysymykset määrittyivät ja oikeastaan tarkentuivat prosessin aikana. Päätutkimuskysymyksenäni oli, miten Pöllöliitto- ja Potkupallomediatileillä kritisoidaan suomalaista jalkapallokulttuuria. Alatutkimuskysymyksinä oli millaisin keinoin julkaisuja meemiytetään sekä miten vallankäyttöä ja sen käyttäjiä parodioidaan. Viimeisenä alakysymyksenä vielä oli, millaisia pidempikestoisia ja ajankohtaisia jalkapalloaiheita käsittelemieni parodiatilien julkaisuista on havaittavissa.

Työni viitekehyksenä toimi mediaurheilu, meemitutkimus sekä urheilujournalismin tutkimus. Toinen ajankohtainen kirja, joka julkaistiin graduprosessini aikana oli Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen Mikä internetiä vaivaa? (2024). Teoksen merkittävin anti omalle työlleni oli luku, joka oli omistettu meemeille.

Digitaalisen kulttuurin oppiaineemme yliopistolehtori Riikka Turtiaisen, graduohjaajani ja sarjafutari, tutkimukset auttoivat eteenpäin. Niin ikään  ”futistohtorina” tunnetun Sami Kolamon, entinen sarjapelaaja hänkin, teokset toimivat niin ikään tärkeinä tiedonlähteinä.

Julkaisuja tarkastellessani taas mieleeni juolahti kysymys, että ovatko nämä julkaisut, joita analysoin, meemejä? Mikä tekee meemistä meemin, ja voiko mikä tahansa asia, ilmiö, henkilö tai kuva meemiytyä?

Mitään suoraa vastausta en ole tähän saanut, paitsi sen, että periaatteessa mikä tahansa voi meemiytyä. Purokuru ja Lahtinen ovat tietokirjailijoita, mutta myös filosofeja, mikä näkyy heidän internettiä ja meemejä käsittelevässä teoksessaan. Meemien tulkinta ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, sillä ne ovat hyvin moniulotteisia. Meemit ovat ambivalenttisia, eli ilmiöitä, joilla on kaksijakoinen ja usein monijakoinen merkitys.

Meemitutkimuksessa käytin myös omalla laitoksellamme tuotettuja tekstejä. Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmamme tutkijat Rami Mähkä, Jenna Peltonen ja Petri Saarikoski ovat tutkineet muun muassa Ukrainan sodasta kummunneita meemejä, joiden piirteitä he avaavat toisen maailmansodan kuvastolla. Tämän työn merkitystä ja myös meemitutkimuksen merkitystä korostaa se, että meemitutkimus tuo esiin tulkintoja, joissa toisen maailmansodan aikaiset kuvastot näyttävät uudenlaisessa valossa.

Saarikoski on tutkinut myös monille tuttuja Hitler-videoita, joissa Perikato-elokuvan kohtaus, jossa Hitler saa raivokohtauksen tekstitetään uudelleen. Kyseiset nettimeemivideot ovat artikkelin perusteella vahva osa parodian kulttuuria sosiaalisessa mediassa. Meemi-ilmiön sijaan, videoista voidaan käyttää käsitettä meemiuniversumi. Työssäni käytin myös meemitutkimusta tehneiden tutkijoiden, kuten Limor Shifmanin, Susan Blackmoren ja Bradley Wigginsin määritelmiä meemeistä ja memeettisyydestä.

Suomalaisten futisvaikuttajien parodia

Ylläolevassa julkaisussa Pöllöliitto kirjoittaa saatesanoin, Euroopan jalkapalloliiton (@uefa) sisäinen poliisi etsii kuvan henkilöitä Helsingissä eilen tapahtuneeseen arvokuljetusryöstöön liittyen. Vihjepalkkio. Julkaisu on huumoria, sillä kuvassa tunnetut suomalaiset jalkapalloon profiloituneet miehet kantavat käsissään euroturnauspokaaleita kohti Helsingissä pelattavaa Supercup-finaalia. Kuvan henkilöt ovat vasemmalta oikealle Petri Pasanen, Paavo Arhinmäki sekä Markku Kanerva. Pasanen ja Kanerva ovat entisiä huippujalkapalloilijoita, ja Kanerva luotsasi miesten maajoukkueen ensimmäistä kertaa arvokisoihin. Arhinmäki taas on poliitikko ja toiminut kulttuuri- ja liikuntaministerinä. Hän profiloitunut intohimoiseksi jalkapallofaniksi.

Kuvassa voidaan nähdä huumoria monessa eri tasossa. Ensiksi se, että ainoa tapa jolla suomalainen jalkapalloilija, valmentaja tai seura voisi jonkun kyseisistä palkinnoista julkaisun mukaan saada, olisi julkaisun mukaan varastaminen. Toisena asiana on, ettei Uefa eli Euroopan jalkapalloliitto tunnista kuvan henkilöitä. Julkaisussa on memeettisiä piirteitä. Kuva itsessään on puhutteleva, vaikka se vaatii kuvan henkilöiden ja pokaalien tunnistamista.

Toiseksi kuvateksti on luovasti ja humoristisesti yhdistetty. Julkaisu karnevalisoi eli nurinkääntää asetelmia. Valtaapitävä taho kuten Uefa kuvataan naurunalaisena, kuten kuvan henkilöt. Julkaisu on kokonaisuudessaan leikittelyä, jossa kohdennettu yleisö (jalkapallofanit) pystyy tunnistamaan ilmiön uudessa ympäristössä. Saarikoski kertoo Hitler-nettimeemivideoita käsittelevässä artikkelissaan yhden parodian tehokkaimman keinon olevan kytkeä yhteen kaksi erillistä ilmiötä ja valitsemalla niitä yhdisteleviä kosketuspintoja. Alkuperäistä tapahtumaa voi näin ollen käsitellä tunnistettavalla, mutta omituisella tavalla.

Menetelmät ja tulokset

Lähiluvun avulla tekemääni analyysiä edelsi teemoittelu. Jaoin aineistoni viiteen eri teemaan. Teemat olivat politiikan parodia, muiden vallankäyttäjien parodia, jalkapallon kannatuskulttuuri ja huliganismi sekä ajankohtaiset aiheet. Laskin myös teemoittain julkaisujen suosiota sekä tykkäys- että uudelleenjulkaisumäärien perusteella.

Ensimmäiseen teemaan eli politiikan parodiaan olin lajitellut lähinnä puoluepolitiikkaan liittyviä julkaisuja. Muiden vallankäyttäjien parodia teemassa kohteena olivat lajiliitot, lehdistö sekä poliisi. Graduni otsikko vahtikoirien vartijat, juontaa juurensa journalismin ja median rooliin neljäntenä valtiomahtina eli vallan vahtikoirana. Tilit Pöllöliitto ja Potkupallomedia kuitenkin tarkastelevat ja kritisoivat median toimintaa, ja toimivat eräänlaisina vahtikoirien vartijoina.

Potkupallomedian julkaisut kritisoivat Pöllöliittoa enemmän suomalaista urheilujournalismia. Potkupallomedia parodioi julkaisussaan Ilta-Sanomien urheilutoimituksen puolueellisuutta ja asettaa vastakkain jalkapallon ja jääkiekon, joka oli aineistossani yksi eniten esiin nousseista ilmiöistä. Vastakkainasettelua on olemassa julkaisujen mukaan myös kannattajien, lajin luonteen ja urheilullisuuden välillä.

Urheilujournalismia on pidetty lehdistön “leluosastona”, mutta nykyisin sen tärkeimpiä tehtäviä on luoda sisältöä merkittävämmäksi myös urheilua vähemmän seuraaville. Se on siirtynyt enemmän yhteiskunnallisempaan suuntaan ja pystynyt karistamaan mainettaan ”leluosastona”.

Urheilujournalismilla voidaan kuitenkin nähdä olevan uusi ongelma. Lähetykset ovat mediatalojen omistamia, jolla koetaan olevan negatiivinen vaikutus urheilujournalismin integriteettiin. Ehkä myös tästä syystä erilaisia uusia urheilua käsitteleviä media-alustoja on syntynyt, kuten podcasteja, uutissivustoja ja erikoismedioita.

Lopuksi

Tutkimani X-tilit kritisoivat suomalaista jalkapallokulttuuria sysäämällä syytöksiä erilaisille vallankäyttäjille. Syytökset koskevat usein jalkapallokulttuuria puhuttavia, negatiivisia aiheita. Kritiikki esitetään huumorin avulla. Julkaisut saavat polttoainetta ajankohtaisista aiheista, jotka valjastetaan omia päämääriä ajaviksi meemeiksi.

Aiheet liittyvät vahvasti jalkapallo- ja urheilukulttuuriin, mutta ne voivat olla ihan mihin tahansa kotimaiseen tai globaaliin puheenaiheeseen liittyviä asioita. Meemiyttämisen keinoina ovat humoristinen liioittelu, karnevalisointi, stereotypiointi sekä vastakkainasettelu, joilla myös parodiaa tehdään ja ylläpidetään. Näillä tavoilla julkaisut haastavat nykyisiä valtasuhteita sekä tuovat esiin urheilu- ja jalkapallokulttuuriin liittyviä ristiriitoja. Tilien sanoman mukaan sen parodian kohteet hidastavat kotimaisen jalkapallokulttuurin kasvua ja näin estävät jalkapalloyhteiskunnan synnyn.

Entä mitä itse opin graduprosessista? Gradu oli viimeinen uurastus liittyen yliopisto-opintoihin. Verrattaessa kandityön kirjoitukseen vaati gradu tottakai enemmän aikaa ja tekemistä, mutta osaavien ja motivoivien ohjaajien avustuksella ei se tuntunut missään vaiheessa mahdottomalta.

Luulen että gradun kirjoittamista turhaan pelätään. Monella se toki jää kesken töiden takia.

En tiedä mikä vaikutus graduni aiheella oli, mutta päädyin töihin gradun valmistumisen aikaan Sanomalle.

Eli sinne, jota toinen tutkimani tili parodioi.

Janne Hietamäki

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistui hiljan Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmasta pääaineenaan digitaalinen kulttuuri. Hän työskentelee parhaillaan toimituksellisena AI-sunnittelijana Sanoma Media Finlandissa.

Somekampanja on tehokas tapa lisätä tietoisuutta ja tavoittaa laaja yleisö lyhyessä ajassa. Tämän ajatuksen pohjalta ryhmä vapaaehtoisia DMKT-opiskelijoita päätti käynnistää kampanjan, jonka tavoitteena oli kertoa omista opiskelukokemuksistaan Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, eli tuttavallisemmin DMKT:ssa. Kampanja alkoi marraskuun lopussa ja kesti yhteensä noin kolme viikkoa, joiden aikana tiimiläiset julkaisivat säännöllisesti yhdessä sovittuja videoita. 

Kampanjan alkuun järjestettiin yhteistapaaminen digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkän kanssa. Hän auttoi kampanjan organisoinnissa ja tarjosi arvokkaita näkemyksiä siitä, mihin asioihin kampanjassa kannattaisi kiinnittää huomiota. Yhteisissä keskusteluissa nousi esiin, että Pori, Porin Yliopistokeskus ja DMKT ovat monille vielä tuntemattomia. Yhteisvoimin päätettiin, että tulevien videoiden aiheet keskittyvät näiden tunnettuuden lisäämiseen. 

Tiimiläiset sopivat yhteisymmärryksessä, että videoissa halutaan tuoda esiin monipuolisesti erilaisia asioita opiskelusta. Tämä sisälsi esimerkiksi MyDay-tyyppisiä videoita, joissa opiskelijat näyttivät päivänsä kulun, sekä opiskelijatapahtumien esittelyjä. Ajatuksena oli, että jokaiselle tulevalle opiskelijalle löytyisi jotakin kiinnostavaa ja että videoiden avulla saataisiin mahdollisimman monipuolinen sekä kattava kuva opiskelusta Porissa.

Kampanjan onnistumisen taustalla oli tiivis yhteistyö ja yhteinen visio siitä, mitä haluttiin saavuttaa. Jokainen tiimin jäsen toi kampanjaan oman ainutlaatuisen panoksensa. Ryhmän tiiminvetäjäksi valittiin Juha-Pekka, joka kertoo seuraavaksi oman tarinansa kampanjan osalta.

Juha-Pekka 

Omalta osaltani tarina alkoi Ramin kaikille DMKT-opiskelijoille lähettämästä viestistä, jossa haettiin uusia ääniä toteuttamaan tavallaan jo perinteeksi muodostunutta DMKT-somekamppista. Ajattelin, että mennään mukaan vain, koska juttu tavallaan kutkutti minua. Some, eli tässä tapauksessa Instagram ja Facebook, olivat minulle jo tuttuja toimintamekaniikaltaan. Olin kuitenkin aina ollut enemmän sivusta seuraaja kuin elämääni päiväkirjamaisesti tai muuten somessa jakava.  

Ensimmäisessä tapaamisessa huomasin, että toinen ryhmän tytöistä oli jo tuttu aikaisemmalta DMKT:n peruskursseilta. Ryhmässä olikin helpompi lähteä mukaan heittämään ideoita, kun se oli pienempi. Luulin siis aluksi, että mukaan tulisi toistakymmentä opiskelijaa. Selväksi kävi myös, että tytöt olivat paljon enemmän kalenterin mukaan asioita järjesteleviä. Tässä tapauksessa se olikin hyvä, koska ideoita oli paljon ja toteutuksien järjestäminen oli helpompaa, kun oli mukana enemmän järjestelmällisyyttä.  

Tytöt päättivät, että voisin olla ryhmän johtaja, koska heillä oli paljon duunia ja muuta juttua tulilla samaan aikaan somekamppiksen toteutuksen kanssa. Tituleerasin itseni ryhmän general manageriksi, joka on siis vanha vitsi vai sanotaanko jopa meemi jääkiekon MM-kisoista. Ylen toimittaja kutsui Jari Kurria leikkimielisesti Suomen MM-joukkueen general manageriksi. Tällainen titteli siis on Amerikan ammattiliigoissa tuttu käsite, mutta paljon koomisempi suomalaisen suusta kuultuna.

Alun ideoinnin ja järjestäytymisen jälkeen päätin sitten itse julkaista vähän talvisempia tarinoita metsän siimeksestä omat kasvoni näyttäen Instagramin humanistinaporissa-tilin Tarinat-osiossa. Julkaisin myös pienen esittelyvideon itäsuomenkarjaan kuuluvasta Josefiinasta. Mielestäni nämä loivat vähän vaihtelua, ettei taustalla näy vain Porin kaupungin maamerkit.  

Seuraavaksi oli vuorossa julkaista Welcome to DMKT –video, jonka julkaisemisen kanssa törmättiin pieniin tekijänoikeudellisiin probleemoihin. Video siis estettiin. Tein sitten uuden lyhyemmän videon ja spiikkasin oman ääneni videon päälle. Olin pahassa flunssassa ja ääneni oli oikeastaan enemmän laulaja Tommi Läntisen kuuloinen kuin täysin oma itseni. 

Homma lähti sitten varsinaisesti kulkemaan. Tein myös lisää julkaisuja, kuten tekoälyä käsittelevän videon ja tekstin. DMKT:n yliopistonlehtori Petri Saarikoski opettaa mainiota Tekoälyn kulttuurihistoriaa –kurssia, johon suosittelen osallistumaan.

Emilia 

Lähdin mukaan DMKT:n somekamppikseen, koska olin tehnyt kesällä työkseni viestintää Vaasan kaupungille. Jos olen aivan rehellinen, tarvitsin opintopisteitä suunnitelmien muuttuessa syksyllä ja ajattelin, että somekamppis olisi kiva ja hauska tapa suorittaa kurssi.  

Suunnittelimme erilaisia videoita yhdessä. Aikataulutus muodostui tärkeäksi osaksi kamppista, koska jokaisella oli omasta takaa paljon hommaa joulukuulle. Somekalenteri muodostui tärkeäksi yhteiseksi aikataulutuksen kehykseksi. Olen tehnyt syksyllä kulttuurituotannon perusopintoja sivuaineena ja niiden kurssien oppeja, kuten aikatauluttamista, sai hyödyntää myös somekamppiksessa, joka oli kuin tuotanto pienoiskoossa.

Sometiimissä toimiminen oli käytännönläheistä, eli siis kaikkea muuta, mitä minä en ole. Oli kuitenkin virkistävää käydä oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Olen opiskelijana yksin viihtyvä lukutoukka, joten oman arjen kuvaaminen tuntui erikoiselta. Erityisesti somen tekeminen omilla kasvoilla oli erikoista. Kuitenkin kamppis oli opettavainen erityisesti ryhmätyöskentelyn osalta.  

Mutta myös tätä humanistia saa tulla vetämään hihasta tammikuussa, koska päätin aloittaa vielä tuutorina kevään uusille opiskelijoille. Kaikkea sitä tekeekin valmistumisensa eteen!

Ella 

Päädyin mukaan sosiaalisen median kampanjaamme Emilian innostuksesta. Halusin oppia, miten tällaiset kampanjat toimivat, sillä en ollut aikaisemmin ollut vastaavanlaisessa mukana. Kampanja oli hyvää harjoitusta tulevaisuuden työelämää varten, koska teimme yhteistyötä osittain ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa.  

Omista julkaisuistani aloitin kampanjan My Day -tyyppisellä videolla, jossa esittelin opiskelijan päivää. Valitsin tarkoituksella päivän ilman luentoja, koska halusin näyttää uusille opiskelijoille, että yliopisto-opiskelu on muutakin kuin luennoilla istumista. Tehtäviä voi tehdä myös yhdessä! 

Seuraavalla viikolla kuvasin Yliopistokeskuksen esittelyvideon. Mielestäni video oli hyvä idea, sillä opiskeluympäristö vaikuttaa myös opiskeluun. Meillä on viihtyisät tilat, joita kannattaa esitellä! Kolmannella viikolla tein videon, joka oli noussut TikTokissa trendiksi. Siinä käyttäjät ilmaisevat syvimpiä tuntemuksiaan aiheesta riippuen. Halusin videossa keskittyä Porissa opiskelun hyviin puoliin ja tuoda ne ytimekkäästi esiin.  

All in all, jos somen tekeminen yhtään kiinnostaa ja haluaa saada sen tekemisestä kokemusta, voin suositella tätä kamppista ja siihen mukaan lähtemistä!

Lopuksi 

Kaiken kaikkiaan somekamppis oli meille kaikille opettavainen kokemus. Vaikka jokaisen lähtökohta ja lähtötaso kamppiksen tekemiseen oli erilainen, saatiin paketti kokoon. Projektissa korostui suunnitelman tärkeys.  Jokaisen ollessa kiireinen tahoillaan, on suunnitelma ja aikataulu tärkeässä roolissa.   

Projekti oli käytännönläheinen. Kaikki työvaiheet ideoinnista lopulliseen postaukseen opetti erilaisissa projekteissa työskentelyä ja sosiaalisen median toimintamekanismeja. Koimme, että projekti antoi paljon mahdollisuuksia erilaisten ideoiden kokeilemiseen ja toteuttamiseen. Suosittelemme muitakin opiskelijoita hakemaan mukaan seuraaviin projekteihin, vaikka ei olisikaan omasta mielestään someinfluensseri!

Juha-Pekka, Ella ja Emilia

Kirjoittajat ovat DMKT:n perustutkinto-opiskelijoita.

Syyskuun lopussa ilmestyi audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen aikakauslehti Lähikuvan uusin numero. Alkunsa teemanumero ”Sota” (Lähikuva 2-3/2024) sai tutkinto-ohjelmamme kurssista ”Ukrainan teillä? Näkökulmia 1900-luvun merkittävimpiin sotiin”. Kurssin järjestämisestä päätettiin vain joitain viikkoja sen jälkeen, kun Ukraina joutui Venäjän hyökkäyksen kohteeksi helmikuussa 2022.

Itse en ollut mukana kurssin järjestämisessä, vaan hyppäsin mukaan toimittajaksi huhtikuussa 2023, kun sain viestin, kiinnostaisiko minua tieteellisen artikkelikokoelman julkaisutyöt. Samoihin aikoihin lähti ulos Sota-numeron call for papers, joten tositoimiin pääsin toimittamisen suhteen saman tien. Toimitustyötä sain tehdä tutkinto-ohjelmamme opettajien Riina Haanpään, Simo Laakkosen ja Rami Mähkän kanssa, joilla kaikilla oli taustallaan laaja kokemus tieteellisten julkaisujen toimittamisesta.

Lähikuva on verkossa julkaistava open acess tieteellinen aikakauslehti, joka keskittyy audiovisuaalisen kulttuurin tutkimukseen. Lehden tutkimusartikkelit ovat kaikki vertaisarvioituja, sillä Julkaisufoorumin tason 2 luokitus – eli toisin sanoen, julkaisu on ”asiantuntijayleisön laajasti tavoittama ja arvostava” ja se lasketaan tieteelliseltä vaikutukseltaan vaikuttavimpien ja korkeatasoisimpien aikakauslehtien joukkoon Suomessa – edellyttää tätä. Tästä osoituksena Lähikuva oli ehdolla Suomen Tiedejulkaisijat Ry:n vuoden tieteelliseksi aikakauslehdeksi – tätä tieteellisen julkaisemisen ykköskategoriaa ei pidä sekoittaa kaupoissa myytäviin populaareihin tiedeaiheisiin aikakauslehtiin – vuonna 2024 yhtenä viidestä finalistista.

Lähikuva julkaisee myös vertaisarvioimattomia katsaus- ja näkökulma -artikkeleita, kirja-arvioita sekä erilaisia tekstejä (kuten haastattelut) audiovisuaalisen kulttuurin laajalta alueelta.

Aloittelevalle väitöskirjatutkijalle siis oikein sopiva ja tieteelliseen toimitusprosessiin perehdyttävä lehti. Paljon toimitustyö opettikin, paljon myös sellaista tietoa, josta tulee olemaan hyötyä lähettäessäni omia tutkimusartikkeleitani tieteellisiin julkaisuihin tulevaisuudessa.

Call for Papers ja saapuneiden abstraktien läpikäynti

Sota-numeron call for papers, eli avoin kirjoituskutsu, oli auki noin kahden viikon ajan huhti-toukokuussa 2023. Abstrakteja saimme tänä aikana hurjan määrän: lehden teema herätti selkeästi kiinnostusta ja saimme useita tasokkaita eri sodan teemoja käsittelevää artikkeli-, katsaus- tai näkökulmaehdotusta. Erityisesti ehdotuksissa korostui ajankohtaisuutensa vuoksi Ukrainan sota, mutta myös laajasti muista sodan osa-alueista ja teemoista saapui abstrakteja. Olo oli kuin lapsella karkkikaupassa sen paljouden edessä!

Seuraavana tehtävänä oli niiden läpikäynti ja päättäminen, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Tässä kohtaa totesimme tason olevan kova, ja aika pian numero muuttuikin tuplanumeroksi ja lehden julkaisu siirtyi kesäkuulta 2024 saman vuoden syksyyn. Yhtäkään ehdotusta emme siis joutuneet hylkäämään. Kaikki siis hyväksyttiin, mutta osaan pyydettiin muutoksia: osa artikkeleista muuttui katsauksiksi tai näkökulmiksi ja joihinkin pyysimme lisätarkennuksia.

Tämän jälkeen jäimme odottamaan kirjoittajien vastausta, että ovatko ehtojemme mukaan mukana, jonka jälkeen odoteltiinkin sitten valmiita käsikirjoituksia. Hyväksynnät tehtiin toukokuun lopussa 2023 ja valmiiden artikkeleiden tuli olla meillä joulukuussa 2023.

Valmiita käsikirjoituksia, korjausehdotuksia ja refereekierros

Loppuvuodesta 2023 sähköpostilaatikkoon ja Lähikuvan palautusalustalle journal.fi-sivustolla alkoi putoilla valmiita käsikirjoituksia. Kokoustimme toimitusporukalla ja jaoimme käsikirjoitukset niiden läpikäyntiä varten. Tässä kohtaa keskityimme esimerkiksi tekstin rakenteeseen ja toimivuuteen, sisältöön ja siihen liittyviin korjausehdotuksiin ja muihin paranneltaviin asioihin.

Käsikirjoitusten läpikäynnissä sai olla toisinaan tiukkanakin; jokin asia oli korjattava, tai muuten teksti ei etenisi seuraavaan vaiheeseen. Usein korjaustarpeet johtuvat tosin puhtaasti ihmisten kiireistä, ei ole ollut tarpeeksi aikaa aivan valmiiksi viimeistellyn käsikirjoituksen tekoon.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa tieteellisissä julkaisuissa toimittajat eivät käy käsikirjoituksia läpi ja anna korjausehdotuksia, kuten me, vaan (alustavasti) hyväksytty teksti lähtee heti refereekierrokselle. Kun yksi käsikirjoituksen korjauskierros uupuu, voisi kuvitella puutteellisen artikkelin putoavan herkemmin kokonaan pois toimitusprosessista.

Me teimme jokaiselle käsikirjoitukselle huolellisen toimitustyön ennen vertaisarviointiin laittamista. Tällä pyritään varmistamaan, että refereet pystyvät keskittymään oleelliseen eivätkä tuskailemaan keskeneräisen tekstin parissa. On syytä painottaa, että referee tekee arvioinnin ilman korvausta, kollegiaalisena palveluksena.

Tuoreena tutkijana kuulee usein arviointikierroksen pahamaineisesta ”refereestä numero 2”, joka esittää mitä villeimpiä ja suurempia korjausehdotuksia. En itse toiminut refereenä, mutta käydessäni lehden toimittajana tekstejä läpi ja ohjeistaessani kirjoittajia tarvittavista korjauksista, sai se pohtimaan myös tätä uudelleen. Toimittaja, tai vaihtoehtoisesti referee, tuskin yrittää olla ilkeä, vaan ehdotetuilla korjauksilla pidetään yllä julkaisun tieteellistä tasoa, mutta myös tutkijan itsensä tasoa.

Lähikuva käyttää tyypillisintä referee- eli vertaisarviointikäytäntöä. ”Double blind”-systeemissä käsikirjoitus anonymisoidaan, eli siitä poistetaan sähköiset tekijätunnisteet. Toimittajat etsivät kullekin vertaisarvioitavalle tekstille kaksi asiantuntijaa tutkijaverkostoistaan, tyypillisesti niin, etteivät nämä saa tietää toistensa henkilöllisyyttä, ja joka tapauksessa niin, etteivät he tiedä tekstin kirjoittajaa – viimeksi mainittu selviää vasta artikkelin julkaisun myötä. Refereiden henkilöllisyys taas pysyy ikuisesti vain toimittajien tiedossa.

Arvioijat eli refereet arvioivat sitten käsikirjoituksen laadun tutkimusongelmasta lähteisiin, viitattuun tutkimukseen, argumentaation onnistumiseen ja niin edelleen. He esittävät parannusehdotuksia, esittävät joitain tutkimuksia viitattaviksi, ja esittävät lopuksi käsikirjoitusta julkaistavaksi sellaisenaan (äärimmäisen harvinaista), pienin muutoksin, laajin muutoksin tai hylkäämistä.

Tämän numeron tapauksessa yhtään hylkyä ei tullut, vaan kaikki hienot tekstit saivat ansaitsemansa julkaisun!

Lausuntojen saavuttua toimittajille nämä käyvät kunkin artikkelin kaksi (joskus kolme, ks. kuva alla) lausuntoa läpi ja laativat niiden pohjalta kirjoittajalle toimenpidelistauksen käsikirjoituksen viimeistelyyn julkaisukuntoon.

Niin, se ”referee 2”, johon viittasin yllä. Toimittajien työ muuttuu erityisen haastavaksi, jos lausunnot – jotka on siis laadittu toisistaan riippumatta – ovat kovin erimieliset. Vaikka toimittajat olisivat samaa mieltä ”refereen 1” kanssa, on toisen refereen lausuntoon suhtauduttava tasapuolisella kunnioituksella ja vakavuudella. Joskus tilanne vaatii tarkkaa tasapainoilua lausuntojen pohjalta tehtyjen muokkausehdotusten kanssa.

Taitettujen käsikirjoitusten oikoluku, pääkirjoitus ja loppukiri

Heinäkuussa 2024 oltiin päästy toimitusprosessissa vaiheeseen, jossa vertaisarvioidut ja korjatut käsikirjoitukset oli lähetetty lehden toimituskunnalle tarkistusta varten, ennen tekstien lähettämistä taittoa varten.

Omana tehtävänäni oli oikolukea nämä viimeiset versiot. Tällä kertaa ei puututtu enää tekstien sisältöön ja rakenteeseen, vaan etsimme esimerkiksi kirjoitusvirheitä ja tarkistimme, että viittaukset ja lähdeviitteet oli rakennettu oikein. Työ oli pikkutarkkaa ja aiheuttikin paljon keskustelua meidän oikolukijoiden kesken, että mikä olisi esimerkiksi oikea tapa viitata, tai merkitä jokin asia lähdeluetteloon. Totta kai kullakin lehdellä on selkeät kirjoitusohjeet, mutta aina välillä vastaan tulee myös tilanteita, joissa on improvisioitava hieman.

Viimeiset oikoluvut tehtiin ihan muutamaa päivää ennen lehden julkaisua, joten työtä tämän kanssa riitti ihan loppuun asti.

Syyskuussa työtahti kiristyikin huomattavasti ja lehden toimittamisessa tuli hektinen loppukiri. Oikoluvun lisäksi oli kirjoitettavana vielä pääkirjoitus, joka kirjoitettiin tietysti meidän kaikkien toimittajien kesken. En itse tutki sotaa, tai edes mediaa, niin tämä tuotti omalta osaltani ehkä hieman hankaluuksia. Lopulta sain sidottua oman tekstiosuuteni, oman väitöskirjani tutkimusteemoihin, kaikkine pohdintoineen sodan moniaikaisuudesta ja sen tuottamista merkityksistä. Sainpa pelinörttinä ujutettua mukaan myös lainauksen Fallout-pelien tunnetusta lausahduksesta ”War. War never changes”.

Lopulta pääkirjoituksesta tuli mielestäni oikein onnistunut, kiitos kanssatoimittajien asiantuntijuuden. Ja sainhan tekstistä myös julkaisun, sillä tieteellisen lehden pääkirjoitus on tieteellinen julkaisu (B1 Vertaisarvioimaton kirjoitus tieteellisessä lehdessä).

Lisäksi on huomattavaa, että toimittaja saa julkaisumerkinnän koko lehdestä, vaikkei olisi kirjoittanut siihen mitään (C2 Toimitustyö tieteellisen lehden erikoisnumerolle). Toisin sanoen käytännön kokemuksen tiedejulkaisemisesta lisäksi myös ansio- ja julkaisuluettelot pitenevät!

Lopuksi

Koen, että tieteellisen julkaisun toimitustyöt antoivat minulle paljon. Eivät vain siksi, että opin julkaisujen toimittamisesta, vaan myös siksi, että ymmärrän nyt kirjoittajana julkaisuprosessia paremmin ja mitä minulta kirjoittajana vaaditaan. Työn alla minulla, kun on parhaillaan väitöskirjani ensimmäinen tutkimusartikkeli, jonka tarjoaminen julkaistavaksi, ei ole enää niin kauhean kaukana. Tieteellisten julkaisujen ja tutkimusartikkeleiden toimittamiseen liittyy monta vaihetta, joita ymmärtämättömälle artikkelin julkaisuprosessi voi tuntua sekavalta. Samaan aikaan pitäisi osata vältellä saalistajajulkaisuja ja olla tietoinen luotettavan ja epäluotettavan julkaisuprosessin piirteistä.

Sen lisäksi, että kokemus oli opettavainen, oli mahtava saada työskennellä mukavan ja osaavan toimitusporukan kanssa. Kiitos siis Riina Haanpää, Rami Mähkä ja Simo Laakkonen kivasta toimituskokemuksesta ja siitä, että pyysitte mukaan!

Kiitos myös Lähikuvan päätoimittajille ja toimituskunnalle tuesta ja avusta, sekä erityisesti toimitussihteeri Antti Lindforsille ja taittaja Päivi Valotielle huikeasta loppukiristä. Oli hieno hetki, kun lehti oli julkaistu ja kaikki tehty työ konkretisoitui!

Ja mikä hienointa, koko tuplanumeroon tuli todella vahva DMKT-panos, sillä toimittajien lisäksi numeron tekoon osallistuivat kirjoittajina tutkijatohtori Katriina Heljakka, väitöskirjatutkija Veera Ojala, yliopistonlehtori Petri Saarikoski ja väitöskirjatutkija Haron Walliander!

Koko numero on vapaasti ladattavissa ja luettavissa täältä.

Marika Österlund

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Syyskuussa matkasimmekin esittelemään Satakunnan muuttuvat suomaat- eli tuttavallisemmin Satumaa-hanketta Itä-Puolaan, jossa järjestettiin maisemantutkijoille tärkeä viiden päivän tapahtuma, Permanent European Conference for the Study of the Rural Landscape, tuttavallisemmin PECSRL. Konferenssin Järjestäjänä toimi Lublinin Marii Curie-Skłodowskiej yliopisto. Kaksi ensimmäistä päivää konferenssi oli Lublinissa, kolmantena päivä oli koko konferenssin retkipäivä, jonka jälkeen siirryttiin puoleksitoista päiväksi Zamośćeen.

Hieman Satumaa-hankkeesta

Hankkeemme keskittyy turvetuotantoalueiden uusiin käyttömuotoihin ja niihin perustuviin elinkeinoihin. Pyrimme ymmärtämään soiden aiempia, nykyisiä ja mahdollisia tulevia merkityksiä osana taloutta, luonnon ekosysteemejä ja kulttuuria.

Aktiivinen turvetuotantovaihe on pieni hetki suon tuhatvuotisessa maisemahistoriassa, mutta se saattaa silti ulottua sukupolvien yli ja muodostua merkittäväksi osaksi paikallista kulttuuria, elinkeinoja ja elämäntapaa. Tuotantovaiheen jälkeen alkava seuraava kehitysvaihe saattaa jälleen jatkua useiden sukupolvien ajan, tai kenties vuosituhansia.

Hankkeen aikana kartoitamme Satakunnassa turvetuotantokäytössä olevien soiden ekologisia, aluetaloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja, sekä keräämme paikallista tietoa kohteiksi valituilta kolmelta alueelta. Monitieteisen tarkastelun kautta luodaan yhdessä työhön osallistuvien ryhmien kanssa tulevaisuusskenaarioita tukemaan uusien käyttömuotojen valintaa ja elinkeinojen syntymistä.

Toimimme yhdessä kansainvälisen tutkijayhteisön kanssa, silla turvemaihin liittyvä energiamurros ja vihreä siirtymä uusine maisemavaikutuksineen on käynnissä muuallakin. Sen vuoksi on tärkeätä tavata toisia tutkijoita esimerkiksi konferenssien yhteydessä.

Toimivia koneita

Konferenssiesityksessämme toimme esille hankkeeseemme liittyvää tutkimusta sessiossa, jonka esitykset käsittelivät inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden vaikutusta luonnonmaiseman ja kulttuurimaiseman rajapinnalla. Tapaustutkimuksenamme oli Kihniössä sijaitsevaa Aitonevan turvetuotantoalue, joka on varsinainen turvetuotannon maisemanvaikutusten living lab. Teollinen turvetuotanto alkoi Aitonevalla jo jatkosodan aikana vuonna 1943, ja jatkui vuoteen 201 saakka. Samassa kohteessa voidaan siis havainnoida sekä nykyajan energiamaisemaa että jälkiteollista energiamaisemaa.

Tapaustutkimus osoitti toimijaverkostoteorian lävitse tarkasteltuna, että energiantuotantoon liittyvä teknologia on avainasemassa maisemavaikutusten osalta. Erityisesti kolme laitetta näyttäytyvät voimakkaasti maisemaa muokkaavina toimijoina: 1940-luvulla käyttöön otettu laahakauhakone, 1970-luvulla vauhdilla ja voimalla suomalaisille soille jalkautunut telaketjutraktori ja nykyisin käynnissä olevan vihreän siirtymän mukaista maisemaa hallitsevat tuulimyllyt.

Muita esityksiä ja keskusteluita

Konferenssin esiintyjät olivat suurimmaksi osaksi eurooppalaisia. Suurin ryhmä taisi olla hollantilaiset ja tietysti puolalaiset. Suomalaisia konferenssissa oli meidän lisäksi vain kaksi keynote-puhujaa: Oulun yliopiston maantieteen emeritus professori Antti Paasi sekä Itä-Suomen yliopiston monitieteisen rajatutkimuksen professori Jussi P. Laine. Ensimmäisen päivän keynote puhujana oli arvostettu Gentin yliopiston maantieteen emeritusprofessori Marc Antrop, johon saimme kunnian tutustua paremmin konferenssin jälkeisen retken aikana. Esitelmiä oli laidasta laitaan muun muassa tuulivoiman vaikutuksesta poron hoitoalueelle, kosteikkojen merkityksestä maisemaan ja ympäristöön, kulttuuriperinnöstä, turismista ja identiteetistä. Keskustelua syntyi pikkuhiljaa, kun ihmiset tutustuivat toisiinsa. Lopuksi parhaimmat keskustelut syntyivät kuitenkin konferenssin jälkeisen retken aikana. Tähän oli tietysti syynä pienempi ryhmä, tiivis yhdessäolo sekä epävirallisempi ympäristö.

 Konferessin jälkeen retkelle

Konferenssin jälkeen oli mahdollisuus osallistua vielä kahden ja puolen päivän matkalle Zamośćen kaupungista itään aina Valko-Venäjän rajalle. Konferenssivieraista matkalle lähti noin 25 henkilöä, joiden kanssa aika perjantaista sunnuntai-iltapäivään vierähti nopeasti.  Ensimmäisen retkipäivän ensimmäinen kohde oli idän ja lännen rajakaupunki Chełm ja siellä vanhankaupungin alla kaoottisesti kiemurtelevat keskiaikaiset liitukaivoksen käytävät, joista matkailijoille on avattu noin kahden kilometrin reitti. Koko päivän teemana oli monikulttuurisuus ja uskonnot. Tutustuimme Włodawassa ja parissa muussa kohteessa juutalaiseen, roomalaiskatoliseen, kreikkalaiskatoliseen ja ortodoksiseen kulttuuriin ja niiden pyhiin rakennuksiin. Päivän pimetessä kävimme myös Puolan ja Valko-Venäjän rajajoella Läntisellä Bugilla katsomassa vaatimatonta raja-aitaa. Poistuessamme kävellen rajan tuntumasta pimeällä metsätiellä vastaan tuli kaksi raskaasti aseistautunutta puolalaista sotilasta, joten rajaa valvotaan varsinkin pimeän aikana.

Toisen päivän tärkein kohde oli Białowieżan laaja metsäalue, joka sijaitsee Puolan ja Valko-Venäjän alueilla. Kohde on Euroopan viimeinen jäljellä oleva lauhkean aarniometsän alue ja se hyväksyttiin maailmanperintökohteeksi vuonna 2014 nimellä ”Białowieżan metsä, Puola, Valko-Venäjä”. Alueella asustaa maailman suurin Euroopan biisoni- eli visenttipopulaatio. Näimme visenttejä tarhattuna, mutta metsäalueella oli hiljaista.  Kansallispuiston sisävyöhykkeellä on vanhojen metsien valtakunta, jonne pääsee tutustumaan 10 hengen ryhmissä oppaan ohjaamana. Kiersimme noin 8 kilometrin lenkin, jonka aikana näimme todella upeaa vanhaa aarniometsää. Myös suoalueita näimme ajaessamme Itä-Puolaa ristiin rastiin.

Kolmantena aamuna lähdimme majapaikastamme läheltä Valko-Venäjän rajaa kohti Varsovaa. Tämän viimeisen päivän kohteista mielenkiintoisimmat olivat Lebiedziewin vanha tataarihautausmaa sekä Nowa Suchan 22 rakennuksen puuarkkitehtuurin ulkomuseo, joka oli jäänyt oman onnensa nojaa ja kovaa vauhtia rapistumassa. Alue oli syrjässä ja herätti kysymyksiä, miten tällainen jo rapistumassa oleva kohde voitaisiin pelastaa.  Sunnuntai-iltapäivänä saavuimme Varsovaan, jossa hyvästelimme matkalla olleet tutkijat ja kollegat.

 Konferenssimatkan tavoitteena oli kerätä tietoa Euroopassa käynnissä olevasta, aiheeseemme liittyvästä tutkimuksesta ja kasvattaa omaa verkostoamme kansainvälisen tutkimuksen kentällä. Konferenssimuotoiset tapaamiset toimivatkin yleensä hyvin tämän kaltaisten tavoitteiden toteuttamiseksi, ja niin kävi myös tällä kerralla. Omassa sessiossamme oli useita esityksiä, jotka sivusivat aihettamme ja toivat siihen lisävalaistusta. Ohjelman lomassa olevilla tauoilla, retkipäivinä ja aterioiden aikana ehti hyvin keskustella muiden osallistujien kanssa, ja kysyä lisää kiinnostavista tutkimuksista. Kotiintuomisina oli uusia tuttavuuksia, kirjoituskutsuja ja lisää ymmärrystä työn alla olevasta tutkimusaiheesta.

Laura Puolamäki ja Eeva Raike

Puolamäki on maisemantutkimuksen erikoistutkija ja Raike maisemantutkimuksen yliopisto-opettaja.