Kategoria: Uncategorized (Page 1 of 9)

Aloitin Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opintoihini sisältyvän harjoitteluni Suomen pelimuseossa, Tampereen museokeskus Vapriikissa 15.1.2024. Olin jo ennakkoon tietoinen, että harjoitteluni aikana tulisin työskentelemän otsikossa mainitun näyttelyn parissa sen eri vaiheissa. Minulla ei kuitenkaan ollut käytännön kokemusta näyttelyn tekemisestä, ja tutkimuksenkin tekemiseenkin olin päässyt vasta tutustumaan. Voi siis sanoa, että olin sekä innoissani, että myös jännittynyt.

Heti ensimmäisenä päivänä pääsin aloittamaan työskentelyn käytännössä. Olin innoissani sillä oman työpisteen, kulkukortin, avaimen sekä tietokantojen ja muiden oikeuksien kautta koin olevani ehkä hieman enemmän kuin vain harjoittelija. Tämä tunne vahvistui ajan myötä vielä enemmän, suurimmaksi osaksi siitä sai kiittää työtovereitani ja mentoreitani Niklas Nylundia sekä Outi Penninkangasta, pelimuseon tutkijoita. He ottivat minut heti alussa mukaan työyhteisön tasaveroisena työtoverina ja tukivat koko harjoitteluni ajan tavoitteitani ja unelmaani oikean tutkijan urasta. Heidän panostaan ja tsemppiään ei voi liiaksi kiittää ja suosittelenkin Vapriikkia ja pelimuseota ja pelkästään heidän tähtensä. Mutta se siitä, keskitytään itse asiaan eli kuinka harjoittelu alkoi, eteni ja kuinka se lopulta tuli päätökseen mutta kuitenkin jatkui vielä harjoitteluni päätyttyä.

Mikä ihmeen Dungeons & Dragons?

Dungeons & Dragons on varsinkin viimevuosina tullut monelle, ei rooli- ja tietokonepeleihin vihkiytyneille tutummaksi, jos määritelmänä niin vähintään sanana. Vuonna 1974 julkaistua peliä pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena roolipelinä. Lähes kaikki meistä ovat törmänneet sen mukanaan syntymiin ilmiöihin, meemien, muiden videopelien, elokuvien ja sarjojen kautta viittauksin ja lainauksin.

Voikin siis sanoa, että kyseessä on varsin laaja populaarikulttuurin ilmiö, jonka lukuisat ilmenemiset ovat tietoisesti ja tiedostamatta luikerrelleet Illithidin lonkeroiden tavoin kulttuurisen tietoisuutemme sopukoihin.

D&D:n kulttuurillisesta vaikutuksesta voisi kirjoittaa oman väitöskirjansa, ja siltikin jäisi paljon seikkoja, jotka ovat jääneet huomaamatta. Toisin sanoen, sen ympärille muodostunut kulttuuri ei ole viimeisen 50 vuoden ajan juurikaan jouten ollut.

Edellä mainitut seikat vahvistivat harjoitteluni alussa sekä näyttelyn että sen mukanaan tuoman tutkimuksen pääpisteen, pelaajat ja pelaaja kulttuurin. Toki näyttely käsittelee niin historiaa, henkilöhahmoja, henkilökemioita ja etenkin tiettyjä, ikonisia kulttuuriperintö objekteja. Mutta näkökulma oli alusta asti harkittu pelaajien ja kulttuurin puolelle.

Siksipä en tässä blogitekstissäkään juurikaan käy lävitse pelimuseon näyttelyssä esiteltävää tai sen ulkopuolelle jäänyttä historiaa, D&D:n eri emoyhtiöiden vaiheita tai mielenkiintoisia henkilöhistorioita. Niitä voi jokainen käydä tutkimassa sekä näyttelyssä että perehtyä kirjallisuuteen ja muuhun faktatietoihin. Sen verran voin kertoa; että se on mielenkiintoista ja kyseisestä aiheesta, etenkin henkilöhistoriat ja tapahtumat ovat välillä kuin draamasarjasta.  Niistä saisi jo itsestään laajan ja mielenkiintoisen tutkimuksensa.

Jälleen jaaritteluni kautta huomaan kuinka laaja aihe ja ilmiö onkaan! No yritetään kuitenkin pysyä aiheessa.

Näyttelyn valmistelu ja tutkimuksen aloitus

Jokainen näyttely lähtee ideasta, no lähes kaikki luova työ lähtee ideasta. Tässä tapauksessa minun itseni ei tarvinnut onnekseni keksiä näyttelyn ideaa, se kun oli jo valmiina. Säästyinkö kuitenkaan ajatustyöltä, pohdinnalta ja tutkimuksen? En suinkaan ja hyvä niin. Vaikka idea onkin tärkeä, on pelkästään sen varaan vaikea rakentaa kovinkaan mielenkiintoista näyttelyä, siitä tulisi varsin lyhyt ja kenties tylsäkin. 

Varsinainen tutkimustyöni alkoi siis idean laajentamisesta; mitä näyttelyyn haluttiin, miten se esitettäisiin, minkälainen struktuuri sillä olisi, niin sen immateriaalisessa muodossa kuin näyttelyn fyysisen esityksenkin taholta.  Näitä en kuitenkaan pohtinut yksin, sillä vaikka kyseessä oli niin sanottu pienoisnäyttely, oli sen eteen tehtävä paljon työtä ja se vaati osaamista alueilta, joista olin hädin tuskin edes kuullut.  lisäksi olen vasta harjoittelija, joka haaveilee oikean tutkijan urasta. Näyttelyä työsti siis rutkaasti eri ihmisiä, niin museolta kuin sen ulkopuoleltakin. Keskeisessä roolissa olivat kuitenkin Pelimuseon johtava tutkija Niklas Nylund, näyttelyn ideoinut Janne Mikola, D&D -harrastaja ja -pelinjohtaja sekä aiheen asiantuntija, Vapriikin graafikko Severi Suni sekä minä. Mukana oli lukuisia muitakin ihmisiä niin museolta kuin ulkopuolelta. Tulen palaamaan heihin myöhemmin.

 Muutaman palaverin ja ideariihen jälkeen näyttelyn näkyvämmäksi kohteeksi muodostui aikajanan mukainen seinä, jossa lähdettiin liikkeelle jo 1970-luvun alusta, ennen varsinaista D&D ilmestymistä. Tämä tarkoitti, että ensimmäiseksi tehtäväkseni muodostui eri aikakausilta olevien keskeisten näyttelyesineiden ja tiedon etsiminen ja kartoitus.  Myöhemmin tämä tarkentui suomalaista D&D kulttuuria ja pelaajia koskevaksi materiaaliksi.  Materiaalista ei todellakaan ollut pulaa, eikä niinkään tiedosta. Voin kuitenkin sanoa, että käytettyäni viimeisen kolme kuukautta joka arkipäivän, ja muutaman kerran myös viikonloppuna, noin 8 tunnin verran  Dungeons & Dragons- materiaalien läpikäyntiin vuosien 1972 ja 2024 väliltä, en siltikään voi sanoa olevani edes raapaissut pintaa siitä huikaisevan suuresta ilmiöstä mikä D&D on. 

Jossakin kohtaa näyttelyn suunnittelua ja materiaalien keruuta tuli aiheelliseksi pohtia kenelle näyttely oli tarkoitettu, tämä toki voi kuulostaa itsestäänselvyyksien toistamiselta, mutta kuitenkin halusimme luoda näyttelyn, josta pääsisi mahdollisimman moni museovieras nauttimaan. Keskeinen ryhmä olivat tietysti pelaajat, olihan näyttely osa Suomen pelimuseota ja Dungeons & Dragonsin ympärille 50 vuoden aikana muodostunut kulttuuriperintöyhteisö oli massiivinen.

Kuitenkin halusimme, että myös muut museovieraat pääsevät nauttimaan siitä, innostuvat ja sivistävät itsenään aiheella ja ilmiöllä, josta eivät välttämättä tiedä mitään, vaikka pelaamisesta ja peleistä olisivatkin kiinnostuneita. Toki myös ikäryhmät olivat aihe, jota tuli miettiä, toisaalta siihen asti keräämänäni tiedon perusteella ja sidosryhmät, joihin olin ollut yhteyksissä näyttelyn tiimoilta, kattoivat varsin laajan ja ylisukupolvisen katsannan.  

Keskeiseksi ideaksi muodostuikin korostaa yhteisöllisyyttä ja pelaajia. Sillä siitä juuri oli kyse, se oli voima, joka oli, ei vain kannattanut vaan myös nostanut ja luonut uutta Dungeons & Dragonsin 50 vuotisessa elinkaaressa.  Tulimme yhteisellä päätöksellä siihen tulokseen Niklaksen kanssa, että Dungeons & Dragons suomessa sekä pelaajat ja pelaajayhteisöt olivat aihe, johon keskitymme. 

Olin aiemmin jo vieraillut Tampereen teekkarien Excalibur ry:n kerhohuoneella sekä SIIS Ry:n kerhohuoneella D&D -materiaalien kartoituksen johdosta. Tämä myös antoi hyvin osviittaa siihen, että roolipelaamisella oli vankat juuret Tampereella, etenkin korkeakouluopiskelijoiden ja akateemikkojen keskuudessa.  Täytyykin tässä kohtaa antaa pieni näpy tänne meille päin, sillä lähestyin aiheeseen liittyen ensimmäisenä toki Porin Yliopistokeskuksen omaa pelikerhoa, josta kuitenkaan ei vastakaikua aiheelle löytynyt – kenties Porissa ei vain olla “ropeen” päin kallellaan!

Valmiina oli siis pohja näyttelylle, yhteydenottoja harrastajiin ja peliyhteisöihin. Aloimme myös alustavasti mainostaa tulevaa näyttelyä somessa, tarkemmin sanottuna Suomen pelimuseon Facebook-sivuilla, jonne kuvasin pienen kokoelman kiinnostavista materiaaleista mitä siihen asti olin onnistunut haalimaan. Hieman myöhemmin näyttely sai myös lisää näkyvyyttä, kun Pelimuseo vietti syntymäpäiviään, joita striimattin suorana Twichiin.  kerroimme tulevasta näyttelystä ja esittelimme hieman harvinaisempaa materiaalia, jota näyttelyyn oli tulossa. Molemmat somekampanjat keräsivätkin rutkasti kiinnostusta ja katselukertoja.

Mistä on hyvät näyttelyt tehty?

Palavereista.  Palavereista, kokouksista, lukemattomista sähköposteista ja tiedusteluista.

Siinä vastaus otsikkoon.  Ja Excelistä. Joudun myöntämään, että Excel ei ole ollut koskaan lempiasioitani maailmassa. Ilman Exceliä olisin ollut kuitenkin pulassa. Näyttelytyön edetessä ja ideoiden muodostuttua käytännön tasolle sekä yhteistyötahojen lisäännyttyä oli muistettavaa ja pikkuseikkoja valtaisa määrä. Olin toki käyttänyt vanhaa tuttuani eli OneNotea sekä kirjannut lukuisille fyysisille Post It -lapuille kaikenlaista tietoa. Tämä järjestelmäni oli kuitenkin varsin sekava ja pitkin hampain lähdin käyttämään Exceliä. Pian huomasinkin aikaisemman vastahakoisuuteni olleen turhaa ja asioiden muuttuvan järjestäytyneemmiksi ja helpommin löydettävimmiksi taulukoiden avulla.

Ohjeeni harjoitteluaan aloittaville tai uuteen projektiin osallistuville onkin: käyttäkää siis Exceliä. Muistakaa myös Outlookin kalenteriominaisuuden käyttö, se on todella hyödyllinen, ja jos tutkimusta tehdään ryhmätyönä, on Teams erittäin kätevä työkalu informaation ja tiedostojen jakamiseen. Suurin osa edellisistä on varmasti monille itsestään selvyys, mutta niitä ei silti pidä ylenkatsoa.

Muistikortit, tikut ja muuta ulkoiset tallennusvälineet ja varmuuskopiointi on myös seikka, jota ei voi liiaksi toistaa. Ei myöskään kannata pelätä sitä, että materiaalia ja dataa kertyy liikaa, koska sitä varmasti kertyy! Tämä on kuitenkin parempi kuin että sitä on liian vähän tai ei ollenkaan. Kärsivällisyys yhteistyökumppanien ja sidosryhmien kanssa kommunikoinnissa on myös tärkeää, vaikka se joskus saattaa olla hyvinkin stressaavaa. Varsinkin kun deadlinet pukkaavat päälle. Maltti on kuitenkin valttia tässäkin asiassa.

Jos materiaalien kokoamiseen kuuluu lainat ja lahjoitukset, muista merkitä näiden tiedot ainakin kolmeen eri paikkaan, itse fyysiseen objektiin erillisellä paperilla, omaan kokoelma luetteloon Excel-taulukossa sekä esimerkiksi jos kyseessä on ryhmätyö, yhteiseen suunnitelmaan.  organisointi, varmuuskopiot, järjestelmällisyys ja aikataulut auttavat. Toki kaikki kuitenkin menee jossain kohtaa pieleen ja asiat hukkuvat ja tiedostot katoavat ja ihmisiä ei saa kiinni, se on yleensä väistämätöntä jossain määrin. Kuitenkin kun jollakin tapaa noudattaa tätä tekstissä mainittua järjestelmää, on lopputulos varmasti vaikeuksista huolimatta vähintäänkin tyydyttävä.

Näyttelyllä oli siis selkä suunta, visio ja myös keinot ja materiaalit sen toteutukseen. Olisiko se ollut kuitenkin tarpeeksi. Eräässä palaverissa, jossa pohdimme mitä muuta näyttelytilaan voisi tulla, ehdotin ideaa dioraamoista. Pelimuseon siinä tilassa, johon tuleva D&D-näyttelykin lopulta muodostuisi oli myös vitriineitä joidenka funktiota ei vielä ollut mietitty. Ehdotin että ottaisimme niihin pelaajia tai peliporukoita luomaan esityksen heidän kampanjoistaan ja tyylistään pelata. Lopulta tämä idea kehittyi niin että kuusi pelinjohtajaa toteutti kanssamme kuusi erilaista visiota siitä, kuinka heidän porukkansa D&D:tä pelaa.    

Halusimme myös tehdä nämä vitriinit niin että ne noudattaisivat näyttelyn visuaalista kokonaisuutta, eli kulkisivat suunnitellun aikajanaa noudattavan näyttelyesityksen mukaan myös järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan.  Onneksi suunnittelun ja tutkimuksen aikana olin tullut törmänneeksi Vapriikissa aiemmin esillä olleen Astuit ansaan! -roolipelinäyttelyn materiaaleihin sekä siinä mukana olleisiin ihmisiin, joilta olin Niklas Nylundin neuvomana kysellyt materiaaleja ja tietoja.  En paljasta näistä pelinjohtajista kuin sen verran että mukana oli kolme mies- ja naisoletettua. Ikäjakauma oli välillä noin 20 ja +50, ja pelaajia oli 1980-luvun aivan alkuvuosilta koronapandemian aikaan aloittaneisiin. Yllättäen ja ei tarkoituksella kaikki mukana olleet olivat joko korkeasti koulutettuja tai vielä yliopisto-opintojaan suorittavia henkilöitä. Näyttelyn tutkimusta tehdessäni, huomasinkin että roolipelit kiinnostavat korkeakoulutettua väkeä. Kenties tästä kielii myös aiemmin mainitut Excalibur Ry ja SIIS Ry.

Vitriinien suunnittelusta pystytykseen

Vitriinien työstäminen sekä niihin liittyvä yhteydenpito yhteistyötahoihin sekä viimehetken hankinnat olivat pitkään pääasiallinen tehtäväni, ja se kyllä veikin aikaa, vaati suunnittelua ja sopimista. Silloin kun aikataulut ovat tiukat ja ne eivät riipu siitä, kuinka paljon itse teet töitä, on stressi herkässä. Varoituksen sanana jokaiselle, joka vastaavaan hommaan joutuu.  Ei kuitenkaan pidä antaa pienten takaiskujen masentaa, innostuksen laantuminen voi kaataa monetkin upeat projektit. Itsellä ei onneksi tällaistä ongelmaa ollut.  Kenties vaikeinta kaikessa olikin se, että näyttelyn koko, budjetti ja aikataulu oli rajallinen. Aiheita ja materiaalia olisi luultavasti ollut vuosiksi eteenpäin.

Lopulta kuitenkin kaikki vitriinit saatiin suunniteltua ja valmiiksi, niiden osalta ennen varsinaista näyttelyn pystystä hommani olikin materiaalien kirjaaminen ylös, niiden numeroiminen sekä listaaminen kuinka ja mitä ja mikä valmiissa näyttelyssä oli. Tätä tehtävää en kuitenkin tehnyt yksin vaan yhdessä Niklaksen sekä vierailevien pelinjohtajien kanssa.

Näyttelyn deadlinen lähestyessä uhkaavasti, päätimme vielä toteuttaa    pelinjohtajien haastattelun. Tämä homma tietenkin tuli minun tehtäväkseni. Voin kertoa, että hieman jännitti, kun viimeisen nauhoituksen ja sen editoinnin sekä kaikkien nauhoitusten tarkistus jäi aivan viimeiselle työpäivälleni. Itselleni tämä koko näyttely on ollut sekä opiskelujeni että henkilökohtaisella tasolla kannalta erittäin tärkeä ja halusin tehdä parhaani ja suorittaa itselleni annetut tehtävät ja tavoitteet mahdollisimman hyvin loppuun ja ajan kanssa.

Tästä pääsemmekin hyppäämään seuraavaan kohtaan, eli mitä tapahtui 19.4, jälkeen, jolloin harjoitteluni päättyi. No kuten aiemmin tekstissä mainittiin, Olin saanut sovittua puuhaa myös harjoitteluni päättymisen jälkeen. Näistä ehkä pelottavin oli esiintyminen ensimmäistä kertaa Suomessa järjestetyssä Comic Conissa. Tästä kerron alla. Ensin on kuitenkin palattava henkilökohtaisesti mielenkiintoisempiin aiheisiin, eli näyttelyn pystykseen sekä avajaisiin.

Näyttelyn pystytys tapahtui 6-7.5.2024. Itse olin mukana pystytyksessä vain maanantaina 6.5. Tehtäväni oli vitriinien pystytys ja asettelu. Homma oli mielenkiintoista ja pikkutarkkaa. Tässä kohtaa näyttelyesineiden ja koko vitriinien asettelun järjestelmällinen suunnittelu ja dokumentointi niin valokuvien kuin tekstin avulla osoittautui ehdottoman tärkeäksi. Jokaiseen vitriiniin tuli kymmeniä yksittäisiä esineitä ja nämä oli numeroitu ja kirjoitettu esittelytekstiin suunnitteluvaiheessa, juuri siinä järjestyksessä kuin ne kukin pelinjohtaja oli ajatellut.

Oman työni lisäksi pääsin seuraamaan, mitenkä näyttelyn pystytys ammattilaisten toimesta tapahtuu. Etenkin näyttelykonservaattori Anne Makkosen työn seuraaminen sekä se opastus ja opetus, jota hän sekä ennen näyttelyä ja sen pystytyksessä minulle soi, on vertaansa vailla.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiseen päivään kertyi tunteja täyden työpäivän verran, ja vähän ylikin, mutta vitriinit saatiin valmiiksi. Seuraavaksi olikin sitten näyttelyn avajaiset 8.5.2024.

Avajaiset ja Comic Con

Avajaiset, no ne sujuivat hyvin. Pahoittelen lukijoille aiheuttamaani antikliimaksia tässä kohtaa. Olin vain tyytyväinen siihen, että näyttely oli saatu valmiiksi ja kuinka hieno ja laaja siitä lopulta tuli. Olin toki yllättynyt kuinka paljon, alun perin noin 70 kutsuvieraan sijaan avajaisissa olikin varmasti yli 200 henkeä. Tämä toki kertoi myös siitä, että aihe kiinnosti ja ihmiset olivat odottaneet avajaisia enemmän kuin olin osannut ajatella. Kenties kuukausien näyttelytyö ja tutkimus oli vienyt mehuja enemmän kuin olin ajatellut. Kaikenlainen maine ja kunnia eivät olleet asioita, joilla oli tässä kohtaa itselleni merkitystä.

 Tärkeintä oli kokemus, tieto ja oppi mitä olin sen aikana saanut. Harjoitteluni aikana olin kuitenkin pohtinut asioita monelta eri näkökulmalta. Niin museotyön, kulttuurintutkimuksen kuin oman ammatillisen ja akateemisen tulevaisuuteni pohjilta. Harjoittelu oli varmistanut haluni ja tavoitteeni valmistua tutkijaksi, sekä pohdintojani mahdollisesta jatkotutkinnosta ja väitöskirjan tekemisestä. Voin hyvillä mielin sanoa, että tämä harjoittelu ja työkokemus, niin työpaikkana kuin työtehtävänä on ollut elämäni merkittävin ammatillinen kokemus, ja uskon että se oli vasta ensipuraisu.

Tässä kohtaa korostan lukijoille, että allekirjoittanut ei ole tavallinen nuori opiskelija vaan ikäloppu aikuisopiskelija, jolta löytyy työhistoriaa ja työpaikkoja moneltakin eri alalta. Onneksi vielä ei ole myöhäistä tavoitella ja toteuttaa unelmia, joihin ehkä aiemmin ei ole uskaltanut tarttua.

Aiemmin harjoitteluni aikana olin ollut yhteydessä Comic Conin järjestäjiin aivan muissa merkeissä. Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa pointin reportterin ominaisuudessa juttu ensimmäistä kertaa suomessa järjestettävästä comic conista. Kuitenkin tätä kysellessäni tulin maininneeksi harjoitteluni Vapriikissa ja tulevan D&D -näyttelyn. Tästä seurasi se että, Comic Con toivoi jonkun näyttelyn tekijätiimistä tulevan tapahtumaan ja pitävän luennon yleisölle, näyttelystä ja sen tekemisestä. Lopulta homma koitui minun taakakseni. En halua vähätellä tätä, kyseessä oli upea tilaisuus ja olin ylpeä näyttelystämme, en kuitenkaan ole ikinä välittänyt esiintyä julkisesti tai saada huomiota. Koin kuitenkin, että sitäkin ehkä parempi harjoitella.

Niinpä sitten 12.5.2024, Comic Conin viimeisenä päivänä ja tapahtuman viimeisinä tunteina nousin lavalle. Olin harjoitellut mitä sanoa, kuinka sen sanon ja esiinnyn. Odotin ehkä korkeintaan 10 ihmistä katsomaan esitystäni. Kauhukseni penkit olivat täynnä ihmisiä lavan edustalla ja muutamia ihmisiä jopa seisoskeli. Unohdin täysin kaiken mitä olin suunnitellut sanovani. Jotenkin kuitenkin onnistuin kertomaan Näyttelyn tutkimuksesta sekä työstä mitä sen valmisteluun kuului. Sain myös jututettua yleisöä ja vastattua muutamiin kysymyksiin, joita minulle esitettiin. Tietäen kuinka vannoutuneita ja tarkkoja Dungeons & Dragons -fanit voivat olla, olin jokseenkin hermostunut koko esitykseni ajan. Tästäkin huolimatta sain, tarkoituksellisesti yleisön ja itseni rentoutumaan ja jopa nauramaan. Lopuksi kun vajaa tunnin mittainen luentoni oli loppu (tämä tuntui loputtoman pitkältä ajalta) sain osakseni ja omaksi yllätyksekseni aplodit, kiitin yleisöäni ja poistuin. Esityksen jälkeen muutama katsoja tuli keskustelemaan ja kiittämään.

Ehkäpä esitysten pitämistä pitää kuitenkin vielä hieman harjoitella, ja yrittää olla unohtamatta harjoittelemaansa!

Lopuksi haluan kiittää vielä kaikkia Vapriikin työtovereitani, etenkin Outi Penninkangasta ja Niklas Nylundia. Haluan myös suositella Vapriikkia ja Suomen pelimuseota harjoittelupaikkana kaikille DMKT:n opiskelijoille. Toivon mukaan voin vielä joskus olla tekemisissä pelimuseon upeiden ammattilaisten kanssa ja tehdä yhteistyötä tutkimuksen parissa, jos en sitten päädy itse pelimuseoon töihin.

Willy Reinhardt

Kirjoittaja opiskelee Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa.

Tutkinto-ohjelmamme opiskelijajärjestö Kulma ry:n TikTok-tilin kuvakaappauksissa on TikTok-trendi, johon kuuluu olennaisesti taustalla soiva musiikkikappale.

Kesän saavuttua siirtyy kesäloman viettoon myös Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman tämän vuoden sometiimi, urakan tultua päätökseen. Tässä blogikirjoituksessaan sometiimi kertoo yhteishakumarkkinoinnin projektista ja sen kulusta sekä mietteitä siitä vapaalla tyylillä.

Tervetuloa mukaan!

Raija

Kirjoittaessani #humanistinaporissa sometekstejä -yhteishaku 2024 -hakijamarkkinointikampanjaa varten jouduin miettimään, mitä tarkoittaa humanistina oleminen. Porissa. Suuren pohdintatuokioni päätteeksi tulin siihen lopputulokseen, että läsnä oleminen Porissa on ylipäätään se juttu ja olemukseltaan humanistille hyvin monipuolista. Minulle, joka olen säännöllinen vierailija kaupungissa, se on joka viikko uusien maisemien huomaamista ja uusien puolien löytämistä tuosta merellisestä kaupungista. Tämä kaupunki tarjoaa uskomattoman määrän kulttuuriperintöön ja maisemaan liittyviä rikkauksia orastavalle tutkijanalulle. Lisäksi kaupunki ja yliopistokeskus on arkeni yksi tukipilareista juuri nyt, koska Porin yliopistokeskus on juuri Porissa tarjoten pääaineeni lähiopetuksen kauniin ja ylvään vanhan Puuvillatehtaan tiloissa.

Päällimmäinen tunne päästyäni aloittamaan opiskelijaelämääni pitkän ICT-alan markkinointi- ja viestintätyön jonkin verran kuluttamana, oli puhdas onni. Edes vajaan kolmen tunnin ajomatkat suuntaansa pääkaupunkiseudulta Poriin eivät ole opiskeluhurmoksessa onneani vähentäneet. Sitä paitsi matkalla voi kuunnella nauhoitettuja luentoja! Kohtuullisen kätevää.

Digitaalisen kulttuurin, maiseman- ja kulttuuriperintötutkimuksen opiskelu sopii minunlaiselleni monipuolista työtä tehneelle ja monenlaisissa liemissä keitetylle mainiosti. Kurssi toisensa jälkeen olen ahminut kulttuurin palasia itseeni. Opiskelen suurelta osin etänä, mihin tutkinto-ohjelman joustavuus antaa hienon mahdollisuuden. Hybridimalli sopii minulle loistavasti, niin kuin se sopii työntekomallinakin. Kotona keskityn oleelliseen, ja kun tapaan ihmisiä Porissa tai vaikkapa inspiroivilla kenttäkursseilla, silloin on aika myös olla sosiaalinen ja nauttia ryhmätöistä.

Tämä sometiimin työstämä yhteishaku2024 -projekti toteutettiin täysin etänä lukuun ottamatta muutaman tiimiläisen lähityötä suunnittelu- ja videotuotantovaiheessa. Hyvin joustava ja totaalisen digitaalinen kenttäkurssi siis meidän perspektiivistämme. Onneksi tiimissämme oli sekä valittujen kanavien Instagramin ja TikTokin käyttäjiä, koska projektin kesto lyhyydessään ei antanut meille aikaa haistella potentiaalisia kohderyhmiä kovin hienostuneesti, ja sisältöjen suunnittelu sekä toteutus piti tehdä reippaalla aikataululla.

Pääfokuksemme osui nuorempiin opiskelupaikkaa hakeviin, ja TikTok kanavana toikin meille muutaman hauskan pätkän myötä hyvin näkyvyyttä. Itselleni tämä kanava on hieman vieras, mutta opin kyllä paljon tiimiläisiltämme heidän luovasta tavastaan toteuttaa sisältöjä TikTokissa. Keskityin itse Instagramiin, ja uskon, että Instagram kanavana vaatisi #humanistinaporissa-kanavalta vuoden ympäri sometusta nuoria aikuisia kohderyhmänä silmälläpitäen. Kaltaisiani alanvaihtajia olisi myös hyvä kalastella Instagramissa pitkäjänteisellä ja kenties jopa runsasta kulttuurisisältöä tarjoavalla sisällöllä.

Niin kuin jo edesmennyt, upea runoilija Tommy Tabermann kirjoitti: “Onnea voi vain jakaa”, haluaisin minäkin jakaa omasta onnestani aavistuksen tämän tekstin avulla muille. Oletpa humanisti tai et, toivon, että inspiroidut nappaamaan palasen onnea joka päivä siitä, mitä päivittäin teet. Somesta tai vaikkapa siitä maisemasta, mitä päivittäin katselet tai aivan arkisista asioista kuten lintujen laulusta tai tuntemattoman hihittelystä bussipysäkillä (Tapahtuuko sitä Suomessa vai vaan somessa?). Ehkäpä jopa ohitamme toisemme Porin yliopistokeskuksella loppuvuodesta. Silloin voit pikkuisen hihitellä.

JK. Suosittelen osallistumaan somekampanjointiin opintojen aikana!

Kuvakaappauksia Raijan postauksista. Kuvat: Raija Brännbacka.

Julia

Osallistuminen tutkinto-ohjelman somekampanjaan tarjosi oivan mahdollisuuden päästä hyödyntämään järjestö- ja kuntamarkkinoinnista kartuttamaani sisällöntuotantokokemusta. Olen toiminut somevastaavan ja tapahtuma-avustajan tehtävissä, joissa olen tuottanut sisältöä muun muassa Facebookiin ja Instagramiin – niinpä kampanjasisällön tekeminen Instagramiin oli minulle erityisen luontevaa. Toinen kampanjaan valitsemistamme somekanavista eli Tiktok taas oli minulle tuttu ainoastaan henkilökohtaisen käytön kautta, joten oli mielenkiintoista päästä luomaan sinne sisältöä toisenlaiseen tarkoitukseen.

Somekampanjoinnissa itseäni kiehtoo eniten se, miten asioita pystyy viestimään mahdollisimman kiinnostavalla tavalla. Miten informaatio saadaan välitettyä onnistuneesti? Millainen sisältö kohdeyleisöä kiinnostaa? Koska kampanjamme päätarkoitus oli markkinoida tutkinto-ohjelmaamme yhteishaussa opiskelupaikkaa hakeville, oli tärkeää saada herätettyä juuri heidän mielenkiintonsa. Ensisijaisen kohderyhmämme lisäksi pyrimme tuottamaan sisältöä, joka kiinnostaisi muun muassa paikkakuntalaisia ja tutkinto-ohjelman entisiä opiskelijoita. Uskon, että sisältömme soveltui näihin tarkoituksiin.

Kampanjaa toteuttaessa korostuivat ryhmätöiden onnistumisen kannalta olennaiset seikat – hyvä suunnitelma, sovittujen aikataulujen noudattaminen ja oman osan tekeminen mahdollistavat ryhmätyön onnistuneen toteutuksen. Lisäksi on tärkeää ottaa huomioon ryhmän jäsenten osaamisalueet ja hyödyntää niitä sen sijaan, että kaikki tekisivät kaikkea: tätä teimme jakamalla vastuuta siitä, kuka julkaisee mihinkin somealustaan. Itse tein julkaisuja pääasiassa Instagramiin, mutta myös kaksi Tiktok-videota liittyen Porin ylioppilasyhdistys Pointerin Himos-reissuun. Isoin onnistumisen tunne tulikin minulle juuri kyseisellä reissulla, kun seurueeseemme liittyi tunnettuja somevaikuttajia, jotka saimme mukaan kampanjaamme. Tämä hauska sattuma ei lopulta saavuttanut suurta suosiota Tiktokissa, mutta jäi silti mieleeni positiivisena kokemuksena.

Koska aina on parantamisen varaa, halusin miettiä keinoja, joilla somekampanjaa pystyttäisiin toteuttamaan paremmin tulevaisuudessa. Ensimmäinen seikka, joka tuli mieleeni on se, että alle kuukauden mittainen kampanja-aika sisältäen kaiken aina suunnittelusta toteutukseen on mielestäni liian lyhyt. Laadukkaan kampanjan aikaansaamiseksi olisi hyvä olla enemmän aikaa suunnitella kampanjan toteutus, sillä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Toinen oleellinen asia on kampanjan ajankohta – mielestäni yhteishakuun osallistuville suunnattu somekampanja on auttamatta myöhässä, kun se aloitetaan vasta yhteishaun alkamista edeltävänä päivänä. Kuvittelisin, että moni etsii itselleen sopivaa opiskelupaikkaa jo hyvissä ajoin ennen yhteishaun alkamista, vaikka lopulliset hakuvalinnat saattavatkin muotoutua vasta haun aikana.

Kuvakaappaus @kulma_ry-Tiktok-tilillä kampanjan aikana julkaistusta videosta, jolla esiintyvät muun muassa kuvassa näkyvät Julia ja somevaikuttaja Mikael Renwall.

On hienoa, että tutkinto-ohjelmamme opiskelijoille tarjotaan mahdollisuus päästä tuottamaan somesisältöä opintopisteitä vastaan. Uskon, että opiskelijoiden omakohtaisten kokemusten jakaminen resonoi potentiaalisissa hakijoissa. Toivonkin, että vastaavia somekampanjoita toteutetaan myös jatkossa!

Marika

Vaikka tuntuukin, kuin olisin asunut Porissa jo puolet elämästäni, todellisuudessa paketissa on vasta ensimmäinen vuosi. Silti se ensimmäinen vuosi ehti lentää kuin siivillä, niin hämmentävää kuin se onkin. Vuosi sitten näihin aikoihin painoin vasta ensi kertaa valkolakin päähäni, ja ensi vuonna alkaa toinen opiskeluvuosi DMKT:n parissa!

Tämä projekti taisi olla ensimmäisen opiskeluvuoteni käytännönläheisin kokemus, ja hyvin mielenkiintoinen ja opettavainen se olikin. En ollut koskaan aikaisemmin osallistunut minkäänlaisiin markkinointitiimeihin enkä edes julkaissut somepäivityksiä erityisen aktiivisesti. Lähdinkin mukaan ennen kaikkea kokeilumielessä ja katsomaan, millaista puuhaa tämä oikein olisi ja voisiko se olla minun juttuni.

Meille annettiin erittäin vapaat kädet markkinoinnin suunnittelussa. Tahdoimme tietenkin ottaa kohderyhmäksemme ennen kaikkea nuoret, jotka ovat vastikään valmistuneet tai valmistumassa, ja etsivät itselleen opiskelupaikkaa. Nuoren kohderyhmän takia markkinoinnin keskukseksi painottuikin TikTok, missä huumorintäyteistä sisältöä julkaistiin reippaasti. Oli mahtavaa seurata, millaisia näyttökertamääriä ja kommentteja julkaisut saivat.

Instagramin puolella julkaisumme olivat informaatiopainotteisempia. Sinne julkaistiin myös jokaisen sometiimiläisen henkilökohtainen esittäytymisvideo, joka oli minulle ensimmäinen julkaisu tässä projektissa. Projektin aikana pääsikin tutustumaan paremmin siihen, miten muun muassa Instagramin videonmuokkaustoiminnot toimivat. Vaikka alku olikin vaikea, alkoi sekin homma loppua kohden sujua sulavammin!

Someen julkaiseminen tuntui aluksi jopa lievästi pelottavalta. Hiljalleen huomasi kuitenkin, että mitään jännitettävää ei oikeastaan ole. Olimme kuitenkin tiiminä asialla, ja kaikki oli viime kädessä yhdessä suunniteltua. Projektin aikana tulikin huomattua sekin, miten tärkeää ryhmätyössä on suunnittelu, ja ennen kaikkea näistä suunnitelmista kiinni pitäminen. Jos suunnitelmiin merkitty julkaisu syystä tai toisesta jäi välistä, seurasi hämmennystä, mutta kaikesta selvittiin kunnialla!

Projektin aikana huomasi, että moneen asiaan alkoi suhtautua somen kautta: löysin usein itseni pohtimasta, voisiko tuosta saada aikaan videon tai olisiko tämä mielenkiintoinen julkaisu. Etenkin tapahtumista, kuten Pointer Ry:n Himos-retkestä, oli oikeastaan itsestään selvää koota julkaisu. Himos-retki oli sometiimin kannalta mieleenpainuva kokemus etenkin siksi, koska paikalle sattui samaan aikaan Suomessa tunnettuja tubettajia, jotka suostuivat vierailemaan myös meidän TikTok-videossamme! Näistä kokemuksista jäi ehdottomasti positiivisia muistoja.

Lopuksi voi vain sanoa, että jäipähän palkitseva fiilis. Aivan kuten halusinkin, pääsin kokeilemaan markkinointihommia, ja se oli kuin olikin mielekästä hommaa. Toivottavasti pääsen kokeilemaan jotain vastaavaa myöhemmin uudelleenkin, ja kehittämään omia taitojani ja varmuuttani entisestään tämän ensimmäisen askeleen jälkeen!

Ada

Lähdin hieman itsenikin yllättäen mukaan tähän somemarkkinointihommaan, sillä ajatus tämän kaltaisesta ”somettamisesta” ei tuntunut täysin omalta. Olen aina silloin tällöin julkaissut kuvia itsestäni ja matkustelustani Instagramin feediin ja tarinoihin, mutta en juurikaan sen enempää. Nyt sain kuitenkin ajatuksen lähteä kokeilemaan sitä tutkinto-ohjelmani somemarkkinoinnin kautta. En osannut odottaa tältä rupeamalta ihan hirveästi, mutta uskoin saavani siitä paljon arvokasta kokemusta.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen aloitimme hyvinkin ”äkäseen” somemateriaalin ideoinnin ja suunnittelun, sillä aikaa ei oikeastaan ollut hukattavaksi. Meillä oli tiimikollegamme Jooan kanssa aika samanlaiset visiot tulevasta sisällöstä, etenkin TikTokin puolella, jossa halusimme hieman kokeilla siipiämme yhteishaun näkökulmasta. TikTokin nopeasti vaihtuviin trendeihin hyppääminen tuntui aluksi vaikealta ja mietimmekin päämme puhki, että mitäs sitä nyt sitten oikein pitäisi tehdä, että sisältö purisi tuleviin opiskelijoihin, jotka ovat meitä nuorempia ja taatusti ns. ajan hermolla. Jonkun ajan päästä ideoita alkoi pulpahdella ja niitä piti urakalla rustata ylös. TikTokien toteuttaminen olikin sitten aivan eri asia. Onneksi Jooa on kuitenkin editointivelho ja taikoi käden käänteessä, jos jonkinmoiset hassut videot ideoidemme pohjalta.

TikTokia jo aiemmin paljon selanneena, olen todennut, että siellä pyörivissä trendeissä ei ole useinkaan mitään järkeä, mutta se taitaakin olla se hauskin juttu siinä. Toisinaan tällainen sisältö on jollain ihmeellisellä tavalla samaistuttavaa ja toisinaan ne ovat vain niin hölmöjä, ettei niille voi muuta kuin nauraa. Yllä olevissa kuvissa näkyvässä trendissä on yksinkertaisesti nämä kaksi kuvaa, joista toisessa romantisoidaan Poria erittäin porilaisilla asioilla, kuten, noh, porilaisella, mutta entistä huvittavamman siitä tekee tähän kuuluva musiikki, joka on kuultava itse. Tämä TikTok saikin yli 40 000 katselukertaa ja yli 1500 tykkäystä, ja osoittautui kaikista julkaisuistamme suosituimmaksi.

Instagramin puolelle teimme kaikki lyhyet esittelyvideot itsestämme sekä tutkinto-ohjelman suuntauksista, ja minä ajattelin, että Poria olisi kiva nostaa muutenkin, kuin vain opiskeluiden näkökulmasta. Vähän niin kuin, että ”Hei, kyl tääl Poris muutaki elämää o, kato vaiks!”. Tein siis lyhyen videon eräästä viikonlopustani, jossa esittelin muutamia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia Porissa. Ja se olikin sattumalta juuri se tapahtumatäyteisin viikonloppu täynnä ”poriäksöniä”.

Hauskinta tässä urakassa oli mielestäni ideointi ja suunnittelu sekä reaktioiden ja kommenttien seuraaminen julkaisuissamme. Itse tekeminenkin oli tietysti hauskaa, mutta perfektionistina minusta tuntui, että postauksissa oli aina jotain pientä viilattavaa. Esimerkiksi omaa esittelyvideotani muistan viilanneeni useamman tunnin ajan, johon saattaa tosin vaikuttaa aloittelijan taitoni videoeditorien käytössä. Tästä taas pääsemmekin siihen, että ymmärsin vihdoin, miten paljon somen tekeminen todellisuudessa vaatii. Pelkästään ideointiin, suunnitteluun ja valmisteluihin voi mennä pitempikin tovi, saati siihen kun tavaraa saadaan toteutuksen ja viilauksen jälkeen ulos.

Tästä urakasta olikin sitten luontevaa hypätä Visit Porin markkinointiharjoittelijan puikkoihin maaliskuun lopulta alkaen. Koen, että tämä yhteishaun somemarkkinointi oli hyvää harjoittelua tulevaan ja olin paljon itsevarmempi työssä aloittaessani, kun olin jo päässyt tekemään hommia somen parissa. Tässä varsinaisessa markkinointiharjoittelussani olenkin sitten jo aivan eri tavalla ”inessä” somemaailmassa. Nykyään Facebookin ja Instagramin ajastusominaisuus, story-kikkailut ja TikTok, videoeditorit sekä Adoben työkalut ovat minulle vanhoja tuttuja ja pyöräytän vaikka silmät kiinni postauksia. No en ehkä ihan. Mutta olen matkalla sinne!

Kuvakaappaukset Adan esittelyvideosta ja vapaa-ajanviettovideosta @humanistinaporissa Instagram-tilillä.

Jooa

Kevään aikana pääsin osallistumaan tutkinto-ohjelmamme markkinointitiimiin luomaan somesisältöä. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöntuotannosta ja tehnytkin sitä hieman vuosien varrella, esimerkiksi YouTube-videoiden tai streamauksen muodossa. Olen myös yritykseni somevastaava, joten jonkinlaisesta somemarkkinoinnista minulla oli jo hieman kokemusta.

Projektin alussa suunnittelimme, mihin jokainen haluaisi keskittyä eniten. Minä halusin keskittyä selkeästi eniten TikTok-videoiden tekemiseen, sillä koen TikTokin parhaaksi alustaksi saavuttaa eniten ihmisiä, varsinkin jos jokin video sattuu menemään viraaliksi.

Suunnittelimme pitkälti parityönä Adan kanssa videoiden sisältöä, tyyliä ja mitä trendaavia ääniä tai formaatteja voisimme käyttää näkyvyyden maksimoimiseksi. Tulimme yhdessä tulokseen, että videoiden pitää olla lyhyitä ja hauskoja eikä niinkään asiasisältöä, sillä tarkoituksenamme oli saada mahdollisimman paljon katsojia ja uskoimme että alasta kiinnostuneet kyllä katsovat esimerkiksi aiemmin tehtyjä videoitamme, joissa on enemmän asiapitoista sisältöä tutkinto-ohjelmastamme ja opiskelusta Porin yliopistokeskuksessa. TikTok-videomme saivat yhteensä noin 50 000 katselukertaa markkinoinnin aikana, joista valtaosa (n. 40k) tuli yhdestä postauksesta, joka sattui pääsemään algoritmin suosioon. Hauskaa tässä oli se, että kyseinen video oli selkeästi pienimmällä vaivalla tehty, mutta siinä oli hyödynnetty nimenomaan sillä hetkellä trendaavaa meemiformaattia sekä ääntä. Koen että TikTokissa menestyminen on pitkälti tuuripeliä, mutta markkinoinnin jatkoa ajatellen sanoisin, että kannattaa panostaa enemmän videoiden määrään kuin laatuun ja aloittaa markkinointi yhteishakua varten jo aikaisemmin, viimeistään helmikuussa.

Lopuksi

Sometiimimme oli hyvin monipuolinen ja ideoita pursuava. Muutama ihmetteli vielä kampanjan alussa omaa elämäänsä Porissa ja opiskelua yliopistokeskuksella. Annoimme sen heijastua myös somesisältöihimme. Toiset synnyttivät ensimmäisen yhteispalaverin jälkeen jo lennokkaita videonpätkiä ja muutama pätkistä lähtikin mukavaan lentoon erityisesti TikTokissa, jonka me kaikki tiimiläiset varmasti koimme hieman “vallattomaksi” kanavaksi hallita. Aikataulussa oli kohtuullisen helppoa pysyä, mutta joustimme sopivasti ideoiden myötä tihentäen tai harventaen postausvälejä.

Jokaisen omista blogiteksteistä sait lukea myös etenkin tämän pitkälti etänä sisältöä ideoineen ja työstäneen tiimin ajatuksia käytetyistä kanavista ja omasta tavasta luoda sisältöä. Kenties ensi vuoden somekampanja yhteishakua varten olisi hyvä uudella tiimillä aloittaa jo aivan vuoden alussa, jotta somesisältöjä olisi mahdollisuus testata enemmän ja kenties luoda pidemmän ajan yhtenäisempää viestiä katsottavaksi ja koettavaksi. Videot voivat yllättää, ja vajaassa vuodessa kanavatkin ovat taas kehittyneet eteenpäin, joten trenditkin ovat jotain ihan muuta kuin tänään.

Jotkut tiimistämme tulevat kenties omalla urallaan keskittymään somemarkkinointiin tai viestintään, mutta tavalla tai toisella some on meille jokaiselle tulevaisuuden työssämme yksi työkalu ja toisaalta viestintäkanava muiden joukossa. Siksi tämä pieni projekti erityisesti digitaalisen kulttuurin opiskelun osana oli opettavainen ja tärkeä. Sometiimin projekti on konkreettisesti kenttäkurssi verkossa, joten kannattaa ilmoittautua seuraavaan toteutukseen mukaan!

Hyvää kesää kaikille!

Terveisin,
Raija, Julia, Ada, Marika ja Jooa

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoita.

Maisemantutkimuksen Talking Ghosts – Haunting the Future City -kurssilla saimme syventyä kaupunkisuunnittelun nykytilanteeseen kahden helsinkiläisen kehityspaineen alla olevan kohteen, Makasiininrannan ja Elielinaukion, havainnekuvien kautta. Helsingin kaupunki on järjestänyt alueille arkkitehtuurikutsukilpailut siinä toivossa, että alueille nousisi Helsingin vetovoimaa ja houkuttelevuutta lisääviä rakennuksia.

Kurssin keskeisiä kysymyksiä olivat: miten tulevaisuutta kyseisten paikkojen havainnekuvissa esitetään, minkälaisia hahmoja kuvissa näkyy ja miten ne kuvastavat tätä tulevaisuuden paikkaa olemuksellaan ja ominaisuuksillaan. Näiden teemojen pohjalta lähdimme pohtimaan, mitä nämä “tulevaisuuden haamut”, eli havainnekuvissa näkyvät ihmiset, voisivat kertoa?

Meille kurssilaisille Talking Ghosts –menetelmää esitteli vierailijaluennoitsija ja taiteilija Alberto Duman. Tässä blogissa on tarkoitus avata tätä menetelmää ja keskustella niistä havainnoista, joita harjoitustyön myötä syntyi.

Mitä tulevaisuuden kaupunkilaiset puhuvat, ajattelevat ja tuntevat?

Duman pohjusti kurssin alussa kummittelevan tulevaisuuden tarkoittavan sitä, että havainnekuvat ikään kuin puuttuvat kaupunkitilan nykyhetkeen ja tarjoilevat siitä yhdenlaisen tulevaisuuden. Tämän metaforan kautta lähdimme tutkailemaan mitä havainnekuvat meille kertoivat, minkälaista tilan narratiivia ne välittävät ja minkälaisesta tulevaisuudesta viestivät. Havainnekuvissa esiintyviin ihmishahmoihin ja näiden ajatuksiin ympäristöstä on helpompi samaistua, jos tuomme niiden äänen kuuluviin. Siitä syystä käytimme työkaluina mm. puhekuplia, joihin lisäsimme meitä kuvissa askarruttavia asioita ja ajatuksia.

Laitoimme siis haamut puhumaan.

Mitä havainnekuvat oikeastaan ovat? Ne ovat tapa tuottaa ja esittää maisemakuvauksia vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Lisäksi niillä pyritään myymään katsojalle kuvassa näkyvän maiseman suunnittelu- ja rakentamisideat. Havainnekuvilla on monta erityyppistä yleisöä muun muassa kaupunkilaiset, kiinteistösijoittajat ja kaupungin virkamiehet. Tyylikkäiden ja realististen näköisten kuvien kautta voidaan luoda mielikuvia siitä, että kyseinen tulevaisuuden kaupunkikuva voisi periaatteessa olla jo totta. ‘

Se, mikä näistä taitavasti tehdyistä havainnekuvista usein unohtuu, on kuinka ne ovat kuin tyhjälle kankaalle tehtyjä maalauksia. Näitä tulevaisuuden kiiltokuvia olemme kurssin aikana opetelleet ymmärtämään ja kyseenalaistamaan: Mitä jos tulevaisuutta ei tarjoiltaisikaan meille hopeatarjottimella?

Miten sitten vaikuttaa siihen, minkälaisia suunnitelmia havainnekuvissa esitellään?  Kun kyseessä on kaupunkikuvallisesti merkittävä kokonaisuus ja kaupungille merkittävä investointi, monien alueiden kehitys alkaa kiinteistösijoittajien ja kaupungin valmistelemalla suunnittelukilpailulla. Kilpailuun osallistuneiden arkkitehtitoimistojen ehdotukset tulevat kilpailun lopuksi nähtäville sähköiseen Kerrokantasi-palveluun, joka on käytössä esimerkiksi Helsingissä ja Turussa. Siellä kuntalaisilla on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä erilaisista valmisteluun tulevista tai jo valmistelussa olevista hankkeista, kuten kaavamuutoksista tai uudisrakennussuunnitelmista. Sivustolle saadut kommentit viedään asian valmistelijoiden ja päättäjien nähtäville osana suunnitteluprosessia.

Kurssilla tarkastelemiemme kohteiden havainnekuvat olivat olleet esillä Helsingin kaupungin Kerro kantasi -sivulla, jossa kuka tahansa pääsi kommentoimaan niitä ja antamaan joko ylä- tai alapeukkua. Kuinka konkreettisesti nämä nettisivut onnistuvat takaamaan kansalaisten ja alueen tulevien käyttäjien osallistumisen suunnitteluprosesseihin? Kynnys kommentoida havainnekuvia voi olla iso, kun mahdollisuutta vastavuoroiselle kommunikaatiolle ja palautteenannolle ei anneta. Lisäksi alueen moninaiset arvot eivät välttämättä tule esiin, jos kaupunkilaisia kuullaan ainoastaan siinä vaiheessa kun suunnitteluprosessi on edennyt näin pitkälle. Osallistamiskeinona Kerro kantasi -sivusto tarjoaa näennäisen mahdollisuuden vaikuttamiseen ja keskusteluun. 

Tarvitsemme enemmän tietotaitoa ja humanistista asiantuntijuutta suunnittelukilpailujen ja kehitysehdotusten havainnekuvien merkityksen ja vaikutusten tulkitsemiseen. Näin ollen kurssin ja myös lopputyömme tarkoitus on ollut harjaannuttaa meistä parempia havainnekuvien katsojia ja kriitikkoja. Lisäksi pyrimme muokattujen havainnekuvien avulla herättämään keskustelua siitä, minkälaisia tulevaisuuden mielikuvia ne herättävät verrattuna alkuperäisiin havainnekuviin. Halusimme antaa myös helsinkiläisille mahdollisuuden tulla keskustelemaan ja kommentoimaan näitä heidän arkeaan ja kotikaupunkiaan muuttavia havainnekuvia. Tämän myötä olemme järjestäneet kaksi pop-up näyttelyä, ensimmäinen oli 13. helmikuuta Helsingin keskustakirjasto Oodissa ja toinen 4. maaliskuuta Helsingin Rikhardinkadun kirjastossa.

Eteläsataman Makasiiniranta

Makasiinirannan kansainvälisen laatu- ja konseptikilpailun voitti Konsortium Gran -ryhmän ehdotus Saaret, jonka havainnekuvia lähdimme tutkimaan. Ryhmämme rupesi tutkimaan mitä havainnekuvissa ei näy tai haluta esittää. Tutkimuksen aikana huomasimme, että havainnekuvista on löydettävissä toisistaan poikkeavia versioita, joita käytetään jo esimerkiksi lehtijutuissa kuvastamaan alueen tulevaisuutta. Tutkimusryhmämme pohti eri versioiden mahdollisista vaikutuksista tulevaisuuksien toteutumisessa.

Saaret-ehdotuksen havainnekuvissa rakennukset loistavat uutuuttaan, mutta kuvat eivät kerro mitään alueen historiasta. Sataman historia on pyyhitty pois, ja merellisyys ei välity havainnekuvista. Esimerkiksi Kauppatorin maisemasta tuttuja lokkeja ei näy kuvissa, vaikka meri on ihan vieressä ja Kauppatori aivan kivenheiton päässä. Jo vuodesta 1743 asti järjestetyistä silakkamarkkinoista ei ole myöskään löydettävissä mitään viitteitä. Kuvista ei huomaa, että Eteläsatama on tärkeä osa valtakunnallisesti merkittävää kansallismaisemaa.

Havainnekuvissa esiintyvät ihmiset kuvastavat melko yksipuolista joukkoa. Kiireisiä pukumiehiä, nuorekkaita hyvin pukeutuneita kaupunkilaisia ja turisteja kuvista löytyy, mutta esimerkiksi vanhukset, lapset ja liikuntaesteiset henkilöt loistavat poissaolollaan. Muutama yksittäinen lapsi aikuisen seurassa kuvissa näkyy, mutta lapsille ei taida olla omaa paikkaa Makasiinirannan tulevaisuudessa. Ryhmässä mietimme, kuvastaako tämä alueelle haluttua kävijäprofiilia tai kenen ääni on tullut kuulluksi alueen kehittämisprosessissa. Lisäksi alueen esteettömyys nousee ainakin pohdittavaksi, koska kuvissa ei esiinny ensimmäistäkään pyörätuolia tai rollaattoria käyttävää henkilöä.

Kiinnitimme huomiota siihen, että kuvista puuttuvat aivan tavalliset kaupungista löytyvät asiat, kuten julkinen liikenne, katuvalaisimet ja roska-astiat. Havainnekuvilla luodaan illuusiota paremmasta kaupungista, jossa ei tarvita roskiksia, koska eihän siellä ole edes niitä roskaavia ihmisiä. Nykyiset raitiovaunukiskot ovat kadonneet havainnekuvista, joten jäimme miettimään julkisen liikenteen tulevaisuutta alueella. Tarvitaanko sitä ollenkaan vai eikö sitä vaan haluta esittää hienoissa havainnekuvissa?

Pohdimme myös, mitä tulee tapahtumaan Tähtitorninvuoren puistolle. Jääkö se rakentamisen alle vai säilyykö se koskemattomana? Säilyvätkö puistosta näkymät merelle tai Kauppatorin ja Katajanokan suuntaan? Havainnekuvien perusteella näkymät puistosta muuttuvat ja tulevat ainakin kaventumaan, mikäli rantaan rakennetaan kolme-nelikerroksisia liikehuoneistoja. Talvisessa kuvassa kiinnitimme huomiota heikolla jäällä tapahtuviin aktiviteetteihin. Mietimme, kuinka todenperäisiä esimerkkejä jääkiekon pelaaminen tai heikon jään poikki oikaiseminen ovat. Helsingin edustalla meri ei jäädy kunnolla, koska laivaliikenne heikentää jäitä laajalta alueelta. Halutaanko kuvalla tuoda esiin Helsingin sopivuutta talvisena matkailukohteena ja esittää turisteille sopivia talviharrastuksia, joita voi tehdä Helsingin keskustassa?

Elielinaukio – Lisää (kaupallista) kaupunkia Helsinkiin?

Uusi Eliel -hanke tulee muuttamaan Elielinaukion ja Asema-aukion toimintoja ja maisemaa merkittävästi. Vuonna 2021 alueen kehittämiseksi järjestetyssä kaksivaiheisessa arkkitehtuuri- ja konseptikilpailussa voittajaksi valittiin norjalaisen arkkitehtitoimisto Snøhettan kilpailuehdotus Klyyga, joka toimii jatkosuunnittelun pohjana. Alueen uuden asemakaavan luonnos ja päivitetyt suunnitelmat on tarkoitus asettaa nähtäville tämän vuoden aikana. 

Moniammatillinen opiskelijaryhmämme tarkasteli havainnekuvia humanistisen näkökulman lisäksi arkkitehdin ja insinöörin silmin. Historiatietoa alueesta oli paljon saatavilla ja sukelsimme syvälle kaavapiirrosten ja vaihtoehtoisten suunnitelmien maailmaan. Lähdimme aluksi tavoittelemaan havainnekuvien vääristymän esiin tuomista hyvin konkreettisin ja selkein keinoin. Halusimme kiinnittää huomiota rakennusten korkeuteen, mittasuhteisiin ja kuinka katsojia pyritään hämäämään perspektiivillä.

Helsingin päärautatieaseman läpi kulkee noin 240 000 matkustajaa vuorokaudessa ja asemanseutu on merkittävä liikenteen solmukohta. Havainnekuvissa kulkuväylät esimerkiksi Asema-aukiolta lähijunille tuntuivat ahtailta ja Elielinaukion tilalle sijoittuva massiivinen ja korkea rakennus varjostaa niitä. Näkymä historiallisen rautatieaseman suuntaan muuttuu radikaalisti ja suojeltu Vltavan rakennus jää uudisrakennuksen uumeniin.

Kiinnitimme huomiota suunnitelmissa myös tilojen käyttötarkoituksiin. Suurin osa uudesta rakennuksesta on varattu toimistokäyttöön. Tälläkin hetkellä Helsingissä toimistorakennuksista noin 30% on tyhjillään, mutta silti niitä halutaan rakentaa keskeisille paikoille. Keskustan alue tiivistyy yhä entisestään ja muuttuu lähinnä toimistotyössä käyvien ohikulkupaikaksi. Alueita kehitetään kiinteistösijoittajien ehdoilla ja julkisen tilan vastineeksi saamme tulevaisuudessa toimistoja ja muutaman viherkaton.

Elielinaukiolla tällä hetkellä sijaitseva bussiliikenteen terminaali on julkista tilaa ja penkeillä voi kuka tahansa levähtää. Aukiolle suunnitellun rakennuksen myötä julkinen tila katoaa ja istumapaikat varataan kahviloiden asiakkaille. Kauppakeskuksissa ja rautatieasemilla on viime vuosina vähennetty istumapaikkoja “asiattoman oleskelun” kitkemiseksi. Voidaankin kysyä, ovatko kaupunkilaiset tervetulleita katukuvaan ainoastaan silloin kun ostavat ylihintaisen kahvin? Ainakin havainnekuvien perusteella näin voisi ajatella, sillä niissä esiintyvä homogeeninen ihmismassa ei kuvasta todellisuutta varsinkaan Helsingin päärautatieasemalla.

Millaista tulevaisuuden kuvastoa havainnekuvat tarjoavat?

Molempien ryhmien havainnekuvia tarkasteltaessa kävi ilmi, että niihin sisältyi monia kysymysmerkkejä ja jopa kulmakarvoja kohottavia huomioita niin julkisen tilan suunnittelun ja suunniteltujen uudisrakennusten osalta. Yleisesti havainnekuvissa niin ryhmäläisten kuin näyttelykävijöidenkin mielestä paikat ja uudet rakennukset näyttävät siltä kuin ne voisivat olla mistä päin maailmaa tahansa. Alberto Dumanin mukaan tällaisella paikkojen universaalilla kuvastolla pyritään luomaan illuusio siitä, että kaikki on hyvin: on rahaa, aikaa ja turvallisuutta. Kuvat vieraannuttavat meidät todellisuudesta ja yrittävät luoda kaupungin, joka ei vielä ole olemassa. 

Sofie Berg, Monna Laari ja Ville Korpela

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman maisterivaiheen opiskelijoita. 

Seuraa meitä Instagramissa @ghostsofhelsinki ja lue lisää itse näyttelyprosessista Porin yliopistokeskuksen opiskelijoiden Pointti-lehden tuoreesta numerosta sekä Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan Hiiskuttua-verkkojulkaisusta:

Lisää lukemista aiheesta:

Kenen kaupunki?Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla. Toim. Harri Hautajärvi, Juhana Heikonen, Petteri Kummala ja Timo Tuomi. Docomomo Suomi Finland ry, ICOMOSin Suomen osasto ry, Rakennustaiteen Seura ry ja Rakennusperintö-SAFA. Helsinki 2021.

James Bridle: The Render Ghost. Reading Design. https://www.readingdesign.org/render-ghosts 

Alberto Duman: Talking Ghosts project 2017 http://www.albertoduman.me.uk/past33_ghosts.htm

Maisemantutkimuksen opiskelu

Miten maisemantutkija voi päätyä työskentelemään kaavoituksen pariin? Miten maisemantutkimuksen koulutusta pääsee hyödyntämään työssä?

Opiskellessani puutarhuriksi kiinnostuin pihasuunnittelusta. Isäni puolestaan on rakennusarkkitehti ja hänen kauttaan olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut rakennuksista ja etenkin kaupunkisuunnittelusta. Vaikka isäni on tehnyt työnsä rakennusten suunnittelun parissa, koen edenneeni hänen jalanjälkiään kohti omaa unelmaani – kaupunkisuunnittelua.

Päädyin aikoinaan Turun yliopiston verkkosivuille katsomaan, mitä vaihtoehtoja avoin yliopisto tarjoaa ja löysin maisemantutkimuksen. Siitä kaikki alkoi ja pääsin yhteishaun kautta opiskelijaksi Poriin 2010. Maisemantutkimus vei tieteenalana mennessään monipuolisuutensa vuoksi: pääsin oppimaan esimerkiksi maisemansuojelua, maisemasuunnittelua ja yhdyskuntasuunnittelua. Mukavinta opinnoissa olivat kenttäkurssit, joissa pääsin käyttämään luennoilla saatuja teoriatietoja käytännön tilanteisiin.

Käsittelin kandityössäni rakennetun ympäristön muutoksia, joissa pääosaan nousi yleiskaava. Pro graduni oli sitten jo täysin kaupunkisuunnitteluun liittyvä eli tutkin maiseman luonnealueista, miten ne saataisiin mukaan näkyväksi osaksi esimerkiksi maankäytön suunnittelua.

Töihin kaavoitukseen

Vuonna 2013 aloitin Rauman kaupungin kaavoituksessa kaavoitusavustajana. Työhöni kuului pääasiassa eritasoisten kaavojen puhtaaksi piirtämistä paikkatieto-ohjelmalla sekä kaavaprosessin etenemisestä huolehtimista. Kaavoitusavustajana ja myöhemmin kaavavalmistelijana toimin lopulta seitsemisen vuotta, jonka jälkeen siirryin kohti kaavasuunnittelijan töitä.

Ollessani hetken kaupunkisuunnittelijana avautui mahdollisuus ylitarkastajan viransijaisuuteen Varsinais-Suomen ELY-keskuksessa. Päätin ottaa haasteen vastaan ja se oli opastava ja avartava reilu vuoden kestänyt pesti, jossa pääsin näkemään kaavoitusprosessin toisen puolen eli valvovan viranomaisen toimenkuvan kaavaprosessissa.

Veri veti kuitenkin takaisin kuntasektorille ja tällä hetkellä työskentelen kotikaupunkini kaavoittajana eli kaupunkisuunnittelijana Laitilan kaupungissa.

Maisemantutkijan ammattitaito esiin kaupunkisuunnittelussa

Kaupunkisuunnitteluun liittyy aina maisema, Laitilassa erityisen paljon, sillä kaupungin alueella on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue Laitilan viljelymaisema. Lisäksi Laitilassa on kolme valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä, useita arvokkaita arkeologisia kohteita sekä maakunnallisesti ja paikallisesti merkittäviä rakennettuja ympäristöjä, unohtamatta Laitilan kirkkoa ympäristöineen.

Maisemantutkijan ammattitaitoani tarvitaan kaupunkisuunnittelussa koko ajan. Siihen kuuluu paikkatieto-osaaminen, jota tarvitaan kaavoituksessa todella paljon ja joka on siten vahvuus työmarkkinoilla. Samalla kun kaavoja piirretään paikkatietomuotoon, voidaan ohjelmalla tehdä erilaisia paikkatietoanalyyseja tukemaan kaavoituksen tavoitteita.

Väitöskirjatutkimus maiseman luonnealueista

Pro gradussa aloittamani työ maiseman luonnealueista jatkuu väitöskirjatutkimuksena samasta aiheesta. Sen pohjana on Englannissa kehitetty ja sittemmin manner-Eurooppaan levinnyt maiseman luonnealuearviointimenetelmä.

Tutkin miten maiseman luonnealueet istuvat kaavoitukseen ja etenkin sitä, miten niiden kautta saadaan asukkaita osallistettua maankäytön suunnitteluprosessiin ja heidän näkemyksensä sitä kautta mukaan siihen.

Humanistisessa näkökulmassa maisemaan lähtökohtina ovat ihminen ja paikka. Jokainen meistä kokee ja muistaa paikan eri tavalla. Paikassa on samalla kertaa läsnä mennyt ja nykyinen. Ilman ihmisen toimintaa ei ole paikkaa eikä ilman paikkaa ole maisemaa.

Mikäli kaupunkisuunnittelu, maisema ja paikkatieto kiinnostavat, Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa toimiva maisemantutkimus on oiva ala juuri sinulle!

Satu Sarkoranta

Kirjoittaja on FM pääaineenaan maisemantutkimus sekä Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen Juno-tohtoriohjelman väitöskirjatutkija.

Helmikuussa 2013 astuin ensimmäisen kerran sisään museoon työntekijänä. Olin innoissani siitä, että sain mahdollisuuden työskennellä museossa, sillä museot ja museokokoelmat ovat olleet intohimoni jo lapsuudesta lähtien. Aloitin museotyöni Satakunnan Museolla, jonka jälkeisinä vuosina olen työskennellyt kaikissa Satakunnan Museon eri yksiköissä, sekä Turun museokeskuksella Turun linnassa, valokuvakokoelmissa ja viimeisimpänä Kuralan Kylämäessä. Työtehtäviä on tänä aikana ollut niin kokoelmien digitoinnissa, luetteloinnissa, näyttelytekstien tuottamisessa, tapahtumatuotannossa kuin opastustehtävissäkin. Erittäin laajasti siis eri museotyön osa-alueilta.

Ensimmäisistä museotöistä saadun tiedon tukemana pääsin vuonna 2014 opiskelemaan Turun yliopistoon kulttuuriperinnön tutkimusta. Tuolloin aloin myös pohtia mitä tulevaisuudessa haluaisin tutkia, väitöskirja kun nousi tavoitteekseni jo heti perusopintojen aloituksesta lähtien. Tutkimusaihetta etsiessäni kokeilin kaikenlaista opintojeni aikana erilaisten kurssitöiden muodossa ja myös niissä kolmessa kandidaatintutkielmassa, jotka kirjoitin. Kastoin varpaani muun muassa nimistöntutkimukseen ja eri karttamateriaalien hyödyntämiseen, sekä paikkatietoon, mutta mikään ei kuitenkaan tuntunut omalta jutulta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin ja toivat minulle hyödyllistä osaamista. Kun oman tutkimusaiheeni vihdoin löysin, ymmärsin tehneeni paluun siihen alkuperäiseen intohimooni, joka yliopistoon sai alun perin lähtemään ja jonka parissa museoalan työt digitointien osalta aloitin: museoihin ja museokokoelmiin.

Tutkimukselliset kiinnostuksenkohteeni terävöityivät vasta gradua kirjoittaessani, jolloin pohdin museokokoelmien muotoutumiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Museokokoelmat ovat täynnä mielenkiintoisia tarinoita niiden keruuseen liittyvien tietojen osalta kuin myös itse kokoelmaesineiden menneisyyden kannalta: museokokoelmien keruun voi nähdä alkaneen keräilijöidensä sosiaalista asemaa nostaneista ja päämäärättömästi sekalaista esineistöä sisältäneistä kuriositeettikabineteista 1500- ja 1600-luvuilla. Näistä siirryttiin 1700-luvulta lähtien kohti tieteellisempää ja julkista näkökulmaa, jonka jälkeen museoiden kehityskulku on hiljalleen kulkenut kohti nykyistä. Museokokoelmat ovatkin niiden muotoutumisprosessista johtuen laaja ja osin hyödyntämätön ja tuntematon tietovara, huolimatta niihin liitetyistä kontekstitiedoista. Kokoelmien vuosisatojen aikana muuttuneet keräyskäytännöt ja niihin kohdistetut eettiset käytännöt, sekä massiivisten kokoelmien unohtuneet (tai pikemminkin piiloon jääneet) esineet ovat museotyössä haasteellisia.

Museokokoelmissa siis riittää tutkittavaa esimerkiksi niiden eettisyyteen liittyen, joka onkin ollut yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä tutkimuksellisista teemoista. Tähän liittyy myös syksyllä 2023 aloittamani väitöskirjatutkimukseni Semioottiset prosessit suomalaisissa museokokoelmissa: Metodi kokoelmien kahdensuuntaisesta eettisestä rakentumisesta ja historiallisen reiluuden teoria, tosin hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin tähän asti tehdyissä tutkimuksissa on aihetta käsitelty.

Kolonialismikeskustelusta kohti laajempaa ymmärrystä reiluudesta

Ehkä tunnetuin tämän hetken museokokoelmiin liittyvistä keskusteluista liittyy kolonialistisesti kerättyihin kokoelmiin. Luvatta kokoelmiin liitetyt esineet ovat aiheuttaneet päänvaivaa ja keskustelua kansainvälisellä tutkimus- ja museokentällä. Aiheesta on tuotettu valtavasti tutkimuksia (ks. esim. Lydon et al. 2012: Handbook of Postcolonial Archaeology; Pearce 1994: Museums and the Appropriation of Culture) ja osa kolonialistisista kokoelmista on keskusteluiden myötä palautettu alkuperäiselle omistajayhteisölleen (esim. Suomen kansallismuseo palautti syyskuussa 2021 saamelaisesineitä sisältävän kokoelman Saamelaismuseo Siidaan).

Kolonialistisesti kerättyjen kokoelmien ongelma on tärkeä, mutta en käsittele aihetta kuitenkaan omassa väitöskirjassani. Aiheesta tehty tutkimus liittyy omaan tutkimusaiheeseeni kuitenkin siten, että molemmissa on pyrkimys eettisempiin toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen museokokoelmiin liitetyistä esineistä. Oman tutkimukseni aineistot on kerätty Turun museokeskuksen esinekokoelmasta ja Aboa Vetus Ars Novan arkeologisesta maalöytökokoelmasta, joten kyseessä ovat aivan tavalliset ja ongelmattomiksi oletetut museokokoelmien osat. Näihin kokoelmiin ei siis liity esimerkiksi jo mainittuihin kolonialistisiin kokoelmiin liitettyjä eettisiä ongelmia, tai mitään muutakaan silmiin pistävää ongelmallista osa-aluetta. Näitä eettisiä ongelmia ei kokoelmista tutkimukseni myötä välttämättä löydykään, eikä se ole myöskään tutkimukseni tarkoitus, vaan saada syvempi ymmärrys siitä, miten ja miksi suomalaiset museokokoelmat ovat vuosisatojen aikana muotoutuneet ja miten niitä tulisi käsitellä, jotta se olisi eettisesti reilua sekä menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset huomioiden.

Semiotiikkaa ja moniaikaista reiluutta

Tutkimuksessani kehitän teoriaa historiallisesta reiluudesta, jonka luomista käsittelin alustavasti jo pro gradu -tutkielmassani. Historiallisessa reiluudessa on olennaista huomioida kaikki ne eri ajalliset kerrostumat, joista museoesine koostuu. Nämä ajalliset kerrokset huomioimalla olisi tavoitteena tuottaa museoesineistä eettisesti kestävää ja historiallisesti reilua tietoa. Näihin ajallisiin kerroksiin pureudun semiotiikkaa hyödyntäen, eli merkkejä ja merkityksiä tutkimalla. Semiosististen prosessien tarkastelulla voi tavoittaa museoesineistä esimerkiksi erilaisia sosiaalisia, historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä, joista on syntynyt esineelle tietyssä hetkessä ja yhteisössä tietty merkitys (Matus 2018, 114, 117). Semiotiikan avulla voi siis tutkia monella ajallisella eri tasolla ja limittäin toisiinsa suhteessa olevia merkityksiä (O’Hagan, 2023: 7). Toivon tämän tuottavan rikkaamman ja syvällisemmän kuvan museokokoelmista, kuin mikä meillä tällä hetkellä niistä on. Museokokoelmien moniaikaisissa merkityksissä riittää vielä runsaasti tutkittavaa.

Tutkimukseni on tällä hetkellä vasta alkuvaiheessa, joten odotan mielenkiinnolla millaisia menneisyyden ja nykyisyyden merkitysten kiemuroita onnistun tutkimusaineistostani tavoittamaan. Näiden kiemuroiden selvittely onnistuu tästä vuodesta lähtien täysipäiväisesti, kun sain onnekseni kuulla Suomen Kulttuurirahaston myöntäneen minulle kolmivuotisen työskentelyapurahan Saimi Metsä-Mäkelän rahastosta.

Valtavasti siis kiitoksia Suomen Kulttuurirahastolle!

Marika Österlund

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, jolla on myös taustaa ja osaamista museoalan eri tehtävistä.

Lähteet ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki.

Kalela, Jorma 2012: Making History: The Historian and Uses of the Past. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.

Lyndon, Jane & Rizvi, Uzma Z. 2010: Handbook of Postcolonial Archaeology. Toim. Jane Lyndon & Uzma Z. Rizvi. Left Coast Press, Walnut Creek, CA.

Matus, Pablo 2018: Discursive representation: Semiotics, theory, and method. Semiotica 2018, 225: 103-127.

Morris, Charles W. 1938: Foundations of the Theory of Signs. The University of Chicago Press, Chicago, Illinois. 

O’Hagan, Lauren Alex 2023: In search of the social in social semiotics: a historical perspective, Social Semiotics. Routledge.

Pearce, Susan 1994: Museums and the Appropriation of Culture. Toim. Susan Pearce. The Athlone Press, London & Atlantic Highlands, NJ.

Österlund, Marika 2021: Museokokoelmien muotoutuminen kolmen eettisen kysymyksen valossa: Esimerkkinä 1600-luvun esineet ja arkeologiset löydöt. Pro gradu -tutkielma, Kulttuuriperinnön tutkimus, Turun yliopisto, Turku.

At the start of 2022 I made a big choice in my life and decided to move abroad. It was because of my relationship that I ended up moving to the gorgeous medieval city of Bruges in Belgium. I was very excited to experience something totally different and new – before my relationship, I had never even visited the country. I was luckily able to continue my studies at University of Turku even though I lived abroad.

As I settled in the new milieu, it occurred to me that I have the perfect opportunity to take advantage of my connections in Belgium and seek for an internship in the cultural field. This way I could get to know the local job opportunities and combine work with my studies.

­­­­At the start of my search for an internship I was on the lookout for a creative job that would allow me to use my skills in my minor subject, cultural production. I decided to contact my friend, photographer Viktor Van Hoof. I was always curious of his job, so I chose to ask him about internship opportunities at his workplace at Het Entrepot. Luckily, he offered me to come to do my internship guided by him and Pieter-Jan Cools. The two-month internship started at 25^th of April and ended 25^th of June in 2022.

My internship was targeted to the subsidiary company of Het Entrepot called Het Lab. Het Entrepot (Eng. transshipment port) is a ‘cultural haven’ next to the harbor of Bruges. It is an organization mainly funded by the city of Bruges and Flemish government.

In addition to the main headquarters, Het Entrepot also has other subsidiaries such as Villa Bota, De Tank and Het Lab. Alongside with working at Het Lab, I also offered my help in these subsidiaries, which made my internship variative. In the beginning I was not familiar with Het Lab even though I had participated in events arranged by Het Entrepot. I was very curious and excited to be a part of the team.

Villa Bota is a radio channel and a building for radio show/podcast streaming and small concerts. It is located in the heart of Bruges. De Tank is a building of around fifty rentable ateliers, also in the center of the city. Different artists from goldsmiths to woodworkers can rent affordable atelier spaces at De Tank. Open exhibitions of these artists are also held regularly. Het Lab is a collection of open studios for printmaking, music production, studio engineering and photo/videomaking. The studio spaces of Het Lab are in the headquarters of Het Entrepot. In addition to the subsidiaries, Het Entrepot provides different rentable event/concert spaces in Bruges.

As an introduction to Het Entrepot, I was given a good tour of the premises at the headquarters and Het Lab. Het Entrepot turned out to be bigger than I expected. The main building is not just an office; it has ateliers, concert spaces, music rehearsal studios, dancing halls and even a skate park outside. Everything seemed to flow well together, forming a big space for unlimited creativity, a warm community, and an exciting workplace.

After getting a good introduction to the space, we started to map out my responsibilities and tasks as an intern at Het Lab. We discussed what my wishes and wills as an intern are and came up with a plan from both of our perspectives.

And so I jumped into cold water…

I kickstarted my internship with coordinating the ‘’Open Ateliers’’ festival at De Tank. All the meetings regarding the management of the event happened for two weeks before the festival took place on the 13^th until the 15^th of May. This three-day festival gave visitors a chance to explore the atelier building of around 50 artists and see their workspaces.

As a member of the team, I was responsible for organizing the event together with De Tank manager Elke Desutter and a couple of De Tank artists. I helped to build expositions in the hallways of the building, and I curated an auction exhibition in an exposition space. I was only responsible for the management of the festival before it happened, during the festival other Het Entrepot members took over to make sure everything was running smoothly through the weekend.

During the organisation of Open Ateliers, I was also learning a lot about the facilities of Het Lab. My mentor Viktor Van Hoof took time to show me Het Lab’s facilities, including the printing room, the photography room, and the music studio. Through him and Pieter-Jan Cools I learned a lot about silkscreen printing, developing photographs, recording and editing video material, and the process behind producing music. With this information I could later on be helpful with showing Het Lab visitors how to use and take care of the common facilities and equipment.

My second project was to manage an event called King of the Road. King of the Road is a 3-day skateboarding challenge, where contestants form into teams to perform different skating challenges. The most important part is to capture these challenges on video or film and later create a visual ensemble of the filmed content. After a screening event, the winner team is crowned King of the Road. Bruges has a recognizable skating scene, and it is very attached to Het Entrepot, because the organization provides one of the biggest outdoor skate parks of the city right next to the office building. I managed to form up three groups of ten skateboarders to take part to this event.

I took control of the organization, schedule, and tasks for the event. I worked closely with the team to coordinate logistics, ensuring smooth operations leading up to the event. This involved liaising with skateboarders, sponsors, and volunteers to secure resources, coordinate registration, and oversee the event’s execution. For the winning team we gave out gift cards to use the Het Lab facilities free of cost for one year. We also had a small team working on exclusive self-made silkscreen printed t-shirts that were handed out to each winner.

Beyond managing events, I had the opportunity to engage with the youth community of Bruges through workshops for school children. I organized spaces within Het Entrepot for these workshops, providing access to facilities and equipment for printing, photography, and video making. Collaborating with teachers, I facilitated creative learning experiences, enabling children to explore their artistic abilities and express themselves through different mediums.

Managing something of my own

As the culmination of my internship, I was entrusted with organizing my own event, titled “Flower Power.” This event was fully produced, directed, and managed by me. Drawing inspiration from Het Entrepot’s garden project located outside of the office, Tuinlab (eng. Garden lab), I aimed to intertwine the concept of nature with the organization’s creative space, Het Lab. By planting flowers in Tuinlab, I provided participants with inspiration and natural resources for their artistic creations.

I invited visual artist Rodrigo Fraga to help provide artistic inspiration from his own works of art and to guide the group of attendees with printmaking during the workshop. This was a great success; he was a big help to keep the artmaking process as smooth as possible for everyone.

Through my contacts at Het Lab, I got the chance to work with artist Victor Verhelst to create the visual identity for the event. The result of our collaboration was used to market the event on Het Lab’s and Het Entrepot’s social media platforms. This was a very exciting experience for me, since I am doing research about visual brand identities on my bachelor’s thesis. Victor is a highly inspiring visual artist, and he provided me with a lot of information about digital artmaking and creating visual identities for different brands and events.

The event carried out after my internship ended due to scheduling reasons. This was not a problem for me, since I carefully prepared everything before I ended my internship at the end of June. On the day of the workshop, I was there to make sure everything is on its place and to also take part in the challenge of creating prints inspired by nature. Outside of staff, I managed to gather around 10 participants to attend the workshop. Together we fostered a beautiful event of creativity, community, and nature.

I was very pleased with the feedback I got from working at Het Entrepot. Ever since my internship, I’ve maintained a regular contact with the staff and actively participated in their events.  In conclusion, my internship at Het Entrepot was a transformative experience, pushing me out of my comfort zone and giving me a deep dive into a vibrant cultural scene. I wholeheartedly recommend embracing opportunities abroad, as they not only broaden your horizon but also enhance your professional growth. Securing a job in the cultural sector becomes more accessible, and the skills acquired during my internship will definitely serve as a foundation for a flourishing future in the realm of cultural jobs.

More information about Het Entrepot and its subsidiaries:

https://hetentrepot.be

Instagram: hetentrepot

Iida Laiho

The author is a bachelor student at the Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage at the University of Turku.

Pori, Björneborg, tuttavallisemmin Karhukaupunki. Porilaisessa urbaanissa maisemassa karhuilta ei voi välttyä. Karhut, otsot ja mesikämmenet eri muodoissaan suorastaan vilisevät kaupungin katukuvassa. Karhukaupungin karhut raamikkaine olemuksineen kutsuvat mukaan satakuntalaisiin maisemiin, osaksi moninaista, nallekarhumaista yhteisöä. Samalla Karhukaupungin karhut hieman hassunkurisine hahmoineen ovat varsin herkullinen kohde humanistien tarkkaavaisille katseille. Suoranainen hunaja-apaja.

Mutta minkälainen Karhukaupunki on karhunpennun mielestä? Entäpä jos raamikkaiden karhuhahmojen lisäksi myös karhunpennut seikkailisivat Karhukaupungissa aktiivisina toimijoina? Rakentaaksemme lapsiystävällistä yhteiskuntaa, me aikuiset tarvitsemme käyttöömme myös uudenlaisia työkaluja. Lapsilla on valtavasti tietoa, taitoa ja luovuutta. Tämän tieto- ja taitovarannon esille tuomisessa humanistiset tieteet ovat erityisessä asemassa. Nalleneuvoston kolme erilaisiin tarpeisiin soveltuvaa peliä ja leikkiä on suunniteltu lapsilähtöisesti. Lapsilla on Nalleneuvostossa aidosti mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi heitä koskevissa päätöksissä.

Nalleneuvoston tieteen ja tutkimuksen menetelmät ja prosessit

Nalleneuvosto on Porin kaupungin toimeksiannosta toteutettu, Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman projektiryhmän suunnittelema uudentyyppinen työkalu, jossa lautapeli, liikunnallinen tilaleikki ja digitaalinen peli tarinallisine pelisääntöineen muodostavat monikäyttöisen kokonaisuuden.

Kaikissa Nalleneuvoston versioissa toimintaa ohjaa vahvasti tarinallisuus. Päätöksenteossa on pulma, johon kaivataan kipeästi lasten apua. Lapset omalla toiminnallaan vaikuttavat siihen, miten Nalleneuvosto tulee ongelman ratkaisemaan. Liikunnallisessa tilaleikissä lapselle tutusta ja turvallisesta ympäristöstä tehdään päätöksenteon paikka. Tilaleikkiin käytetty tila on jaettu neljään eri sektoriin, joihin on sijoitettu äänestysastiat. Jokainen sektori on värikoodattu ja ne edustavat jotakin mielipidettä/tunnetilaa.

Lapsille jaetaan äänestystä varten äänestysväline, jonka he käyvät laittamassa omaa mielipidettään edustavaan äänestysastiaan. Äänestyskierroksia käydään kolme ja jokaisen kierroksen välillä äänet lasketaan. Näin ollen yleiseksi mielipiteeksi muodostuu se vaihtoehto, jota lapset eniten äänestivät. Pelillinen tilaleikki on sovellettavissa monenlaisiin ympäristöihin. Leikki voidaan helposti toteuttaa jo olemassa olevilla materiaaleilla, sillä äänestysastioina voivat toimia esimerkiksi ämpärit ja äänestysvälineinä kävyt. Leikin voi toteuttaa sisätiloissa sekä ulkona.

Nalleneuvoston lautapeli toimii hyvin pitkälti samalla tavalla, kuin liikunnallinen tilaleikkikin. Lautapelissä on neljä eri sektoria, joissa seikkailevat erilaiset nallehahmot. Sektorit edustavat myös tässä yhteydessä eri mielipiteitä sekä tunnetiloja.

Lautapelin keskellä on hunajapurkki, jossa on hunajapoletteja äänestysvälineeksi. Hunajapoleteissa on ilmeitä, joiden avulla lapsi voi ilmaista mielipiteensä käsillä olevaan pulmaan liittyen. Äänestyskierroksen aikana lapset osoittavat oman mielipiteensä laittamalla poletin mielipidettään kuvaavaan sektoriin. Lautapelissä on muitakin toiminnallisia elementtejä, joita lapsi voi hyödyntää. Pelialustalla on erilaisia nallehahmoja, joita lapsi voi tarkastella ja tutkiskella ja joilla hän voi leikkiä vapaasti.

Myös Nalleneuvoston digitaalista peliä voi käyttää kaupunkitutkimuksessa ja -suunnittelussa päätöksenteon tukena. Kaupungin hankkeissa Nalleneuvosto voi toimia esimerkiksi kaupunkitilojen suunnittelun työkaluna, missä leikillisten ja pelillisten tehtävien avulla kerätään määrällistä ja laadullista tietoa lapsilähtöisesti ja laadukkaasti. Nalleneuvosto soveltuu digitaalisena pelinä myös liikunnalliseksi lisätyn todellisuuden peliksi. Digitaalisen pelin erilaiset pelilliset ja leikilliset pelialustat ja toiminnot mahdollistavat lapselle mielekkään, turvallisen ja yhdenvertaisen osallisuuden lasta itseään koskevaan päätöksentekoon.

Nalleneuvoston lautapelillä, liikunnallisella tilaleikillä ja digitaalisella pelillä lisätään lasten osallisuutta sekä vaikutusmahdollisuuksia heitä koskevaan päätöksentekoon. Lasten kuulemisessa tärkeimmät asiat ovat turvallisuus, vapaaehtoisuus, yhdenvertaisuus ja mielekkyys. Lapselle on myös kerrottava kehitystason mukaisesti, mistä on kyse. Lapsilähtöisesti kehitettynä työvälineenä Nalleneuvosto ohjaa huomioimaan lapsen yksilöllisiä kehitysvaiheita sekä lapset yksilöinä. Työvälineenä Nalleneuvosto myös kehittää lapselle tärkeitä taitoja, tunnetaitoja, liikunnallisuutta sekä matemaattisia perustaitoja.

Lapsiystävällinen yhteiskunta – lapsen ääni

Yhteiskunnassa lasten on voitava osallistua sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi heitä koskevissa päätöksissä. Se on valtiolle ja kunnille myös lakisääteistä. Lapsivaikutusten arviointi (LAVA) on osa vaikutusten ennakkoarviointia. LAVA-työkaluna Nalleneuvosto tuottaa määrällistä ja laadullista tietoa päätöksenteon tueksi. Vastauksien ”kyllä’, ”ei”, ”ehkä”, ”en osaa vastata” lisäksi Nalleneuvosto vastaa kysymyksiin ”miksi” ja ”miten”. LAVA-työkalun kolme peliä ja leikkiä ovat lapsille mielekkäitä ja sovellettavissa eri lapsiryhmien kanssa käytettäväksi. Työkaluna Nalleneuvosto mahdollistaa lapsen äänen sisällyttämisen osaksi päätöksentekoprosesseja.

Lapsilähtöinen ja lapsiystävällinen yhteiskunta edellyttää meiltä kaikilta uudenlaisia tekemisen tapoja. Se myös haastaa meidät aikuiset tarkastelemaan arkeen piiloutuneita visioita, strategioita ja toimintatapoja lapsen näkökulmasta, lapsen ehdoin. Nalleneuvoston monikäyttöiset lautapeli, liikunnallinen tilaleikki ja digitaalinen peli mahdollistavat lasten osallistamisen ja osallistumisen. Nalleneuvosto tuo lapset ja lapsiryhmät sekä heidän äänensä näkyväksi. Minkälaista tulevaisuuden yhteisöä ja yhteiskuntaa rakentaisimme, jos ajasta, paikasta ja osallistujista riippumatta kokouksen asialistalle olisi kirjattu: Lapsivaikutusten arviointi.

Matias Lindholm ja Annukka Saarva

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman (DMKT) opiskelijoita.

***

Lisätietoa Nalleneuvosto-hankkeesta

Puhakka, Onerva: Pienet päättäjät. Pointti 1/2024, 18–19. https://issuu.com/pointti/docs/pointti_1_2024issuu

Porin kaupungin uutinen 14.12.2023 Porin yliopistokeskuksen opiskelijoiden luoma leikillinen työkalu tuo lasten äänen kuuluviin Porin kaupungin toiminnassa https://www.pori.fi/uutinen/etusivun-uutiset/porin-yliopistokeskuksen-opiskelijoiden-luoma-leikillinen-tyokalu-tuo-lasten-aanen-kuuluviin-porin-kaupungin-toiminnassa/14/12/2023/

Lisälukemista

Gielen, Mathieu. (2009). Essential concepts in Toy Design Education: Aimlessness, Empathy and Play Value. International Journal of Arts and Technology, 3 (1), 2009 (auteursversie). 3. 10.1504/IJART.2010.030490.

Iivonen, Pollari (2022). Lapsivaikutusten arvioinnilla parempia päätöksiä kunnissa. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/163900/VNK_2022_4.pdf?sequence=1

Kansallinen lapsistrategia: Komiteamietintö. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:8. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-777-5

Kuntaliitto (2019): Johdatus lapsivaikutusten arviointiin. https://www.kuntaliitto.fi/sites/default/files/media/file/Iivonen_Johdatus%20lapsivaikutusten%20arviointiin%20EVA-treffit%20Kuntaliitto%206.3.19.pdf

Lasten osallistumisen etiikka – Lapset ja nuoret palveluiden kehittäjinä. Toim. Tiia Hipp ja Kati Palsanen. Lastensuojelun Keskusliiton julkaisuja 2014. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Lasten_osallistumisen_etiikka1.pdf

LAVA: Lapsivaikutusten arviointi. https://www.julkari.fi/handle/10024/136377

OHCHR. Convention on the Rights of the Child. General Assembly resolution 44/25 20 November 1989. United Nations Human Rights Office of the High Commissioner.  https://www.ohchr.org/en/instruments-mechanisms/instruments/convention-rights-child

Pelastakaa lapset ry (2021). Lapsivaikutusten arviointia lasten kanssa. https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/lapsivaikutusten-arviointia-lasten-kanssa-opas/

Stenvall, Elina: Osallisuutta ja osallistumista – Osa 1: Osallisuuden lähtökohdat kansallisessa lapsistrategiassa. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2020:27. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-7160-8

UNICEF. Lapsiystävällinen kunta. https://www.lapsiystavallinenkunta.fi/

Englannin kieli ja Iso-Britannia ovat kiehtoneet minua jo pienestä pitäen. Voisin sanoa imeneeni kiinnostukseni jo äidinmaidosta, sillä olen englannin opettaja jo toisessa polvessa. Ensimmäistä kertaa olen matkustanut Englantiin äitini kanssa jo parivuotiaana, ja teinivuosista lähtien olen sittemmin vieraillut useasti, ja hetkellisesti asunutkin maassa aikuisvuosieni varrella. 

Opiskeluaikaisen ystäväni kanssa päätimme jälleen kerran lähteä reissuun piristääksemme itseämme marraskuisen pimeyden ja kylmyyden keskellä. Lisäksi olen tällä hetkellä vuorottelu- sekä opintovapaalla työstäni, joten täytyyhän tästä ajasta nauttia myös matkustelulla. Tällä kertaa kohteeksemme valikoitui suosikkimme Lontoo, jossa oppaaksemme ehti myös ystäväni jo yli kaksikymmentä vuotta Lontoossa asunut lapsuuskaveri. Näin joulun alla matkustaessa halusimme myös virittäytyä jo lähestyvään jouluun, sillä Lontoossa alkaa hyvinkin olla ihanaa joulutunnelmaa lukuisine tuikkivine jouluvaloineen jo marraskuun puolivälistä lähtien.

Lontoon museot 

Tällä kertaa teimme kulttuuri- ja museopainotteisen matkan uusien digitaaliseen kulttuuriin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimukseen sekä museologiaan liittyvien opintojeni innoittamana. Kohteiksemme valitsimme Victoria & Albert Museumin, Natural History Museumin, British Museumin, immersiivisen digitaalisen taidenäyttelyn Frameless sekä Agatha Christien teatterikappaleen Mousetrap.

Museoissa teimme täsmätutustumiset vain tiettyihin osastoihin, sillä Lontoon museoiden kokoelmat ovat niin valtavat, että kaikkien niiden tutkimiseen menisi helposti päiviä, ellei jopa viikkoja. Suuret museot ovat kuitenkin siitä mukavia, että niihin on ilmainen sisäänpääsy (lukuunottamatta erikoisnäyttelyitä), joten ei haittaa, jos museoissa haluaa vierailla useamminkin.

Victoria & Albertissa tutustuimme erityisesti osastoihin Britannia “1500-1760” sekä “1760-1900”, British Museumissa meitä kiehtoivat muinaiseen Egyptiin liittyvät kokoelmat muumioineen ja Luonnontieteellisessä museossa piipahdimme nopeasti aulassa ihmettelemässä katosta roikkuvaa 30 metristä valtavaa sinivalaan luurankoa.

Harmiksemme Coco Chanelin maksullinen näyttely oli jo aikaa sitten loppuun myyty V&A:ssa, mutta tarjosihan museo toki paljon muuta mielenkiintoista meille estetiikasta kiinnostuneille. Muumiot, ja erityisesti niiden säilyminen tähän päivään, hämmästyttivät puolestaan British Museumissa, ja Luonnontieteellisessä museossa tein mielessäni myös hatunnoston Charles Darwinille, joka patsaana rappusissa mietteliään näköisenä tarkkailee museokävijöitä.

Lontoon museot ovat pullollaan mielenkiintoisia esineitä ja muistoja merkittävistä henkilöistä, ei muuta voi sanoa!

Digitaalista taidetta ja brittiläisiä tapoja

Perinteisten museokokemusten lisäksi halusimme käydä myös siis nykyaikaisessa immersiivisessä taidenäyttelyssä nimeltä Frameless, joka esitteli kuuluisien taidemaalarien (mm. Monet, Vincent Van Gogh, Rembrant, Canaletto ja J.M.W. Turner) taidetta nykyaikaan sopivin digitaalisin keinoin. Näyttelytiloissa heijastetaan seinille, kattoon ja lattiaan videotykeillä erilaisia taideteoksista ja niiden osista tehtyjä videoinstallaatioita, jolloin katsoja ikään kuin imeytyy sisälle taideteokseen keskelle maisemaa tai tapahtumaa musiikin soidessa taustalla. Samoin joissain huoneissa taideteoksen muotoutuminen seinille alkaa lattialla olevista väriläiskistä vasta, kun joku näyttelyssä kävijä koskettaa niitä kävellessään.

Kokemus oli todella hieno ja hypnoottinen, itselleni ensimmäinen tämänkaltainen moderni taidekokemus. Aina kokee uutta, rakkaassa Lontoossakin!

Ja pitihän sitä toki myös käydä pubissa syömässä fish and chipsit, mennä peribrittiläiselle iltapäiväteelle Harrodsille ja käydä teatterissa, Lontoossa kun oltiin! Harrodsilla on ympärivuotinen jouluosasto turistien ihmeteltäväksi, ja Hiirenloukku, joka on pyörinyt St. Martinin teatterissa jo 70 vuotta, oli ilahduttava kokemus alkuperäiskielellä Agatha Christie fanille.

Eikä haitannut yhtään, vaikka syyllisen jo tiesikin. Regent Streetin upeat jouluvalot, jouluiseen asuun kietoutuneet Covent Garden ja Carnaby tai Libertyn kauniit joulukoristeet eivät pettäneet odotuksia nekään, vaan romantikon mielessä alkoi jälleen kerran väikkyä hyvinkin Dickensläinen joulu… Ehkä pitäisi vielä joskus käydä katsomassa Christmas Carol tai Nutcracker Lontoossa joulunaikaan…?

Aika tuntuu aina loppuvan kesken reissuilla, niin myös tälläkin kertaa, vaikka paljon ehdimmekin.

Just name it – London has it all

1700-luvulla elänyt kirjailija Samuel Johnson on sanonut, että kun on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään; sillä Lontoossa on kaikkea, mitä elämä voi tarjota. Kirjailija Johnson ei olisi osuvammin voinut sanoa, sillä en itsekään koskaan tunnu kyllästyvän Lontooseen, enkä varmastikaan ole ainoa!

Olen vieraillut Lontoossa niin useasti, etten enää pysy laskuissa perässä, ja aina vaan tuntuu, että paljon jää nähtävää ja koettavaa seuraavaksikin kerraksi. Ennen kotiinlähtöä oli vielä ihan pakko käydä katsomassa vanhat tutut London Eye, Big Ben, Parlamenttitalo ja Westminster Abbeykin, sillä eihän Lontoon matka ole mitään ilman niitä.

Ja kotiinviemisinä tällä kertaa englantilaisia kuusenkoristeita, Christmas crackereitä, mince piet ja Christmas pudding, tottakai näin joulun alla! Matkustelu ja erilaisiin vieraisiin kulttuureihin tutustuminen kannattaa aina.

Thank you, London, once again!

Mira Norokallio 

Kirjoittaja on FM pääaineenaan englantilainen filologia sekä Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimusohjelman 1. vuoden maisteriopiskelija.

 

Monilla humanistisilla aloilla käytetään paikkatietoa ja useammilla olisi siihen mahdollisuus. Paikkatieto liittyy tyypillisesti seuraaviin tutkimuskohteisiin: menneisyyden jälkiin, paikkamuistoihin, kokemuksellisuuteen, tuntemuksiin ja aisteihin, tilakäytäntöihin, rakennettuun ympäristöön, esitettyyn maisemaan, somepuheeseen tai jopa mielikuviin paikoista. Humanistisessa tutkimuskentässä on omaksuttu uudenlaisia tapoja käyttää paikkatietomenetelmiä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimuksessa laaja-alaisella ja monitieteisellä humanistisella kentällä.

Humanistinen paikkatieto (Humanistic GIS) kokoaa alleen tavat hyödyntää ja tuottaa paikkatietoa. Kokemuksellisen paikkatiedon (Experiential GIS) avulla päästään lähelle ihmisten muistoja, kokemuksia, tuntemuksia ja aistimuksia kiinnittyneenä johonkin tiettyyn paikkaan. Tarkastelen tässä kirjoituksessa humanistista ja kokemuksellista paikkatietoa historia- ja kulttuuriaineiden tutkimuksessa. Väitöskirjassani tutkin kokemuksellista paikkatietoa ilmiönä. Väitöskirjatutkimukseni kolmas artikkeli kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimisesta paikkatietomenetelmin on parhaillaan valmisteilla ja tämä blogikirjoitukseni pohjustaa osaltaan sitä.

Määrällisten ja laadullisten paikkatietomenetelmien yhdistäminen hedelmällistä

Paikkatiedolla tarkoitetaan paikkatietoteknologiaa (Geographical Information System, GIS) hyödyntämällä kerättyä, tallennettua, luokiteltua, analysoitua tai esitettyä informaatiota. Se voi olla tietoa mistä tahansa reaalimaailman asiasta, toiminnasta tai ilmiöstä, jolle voidaan määrittää sijainti. Historia- ja kulttuuriaineissa hyödynnetään GIS-teknologiaa tyypillisesti historiallisen paikkatiedon (Historical GIS, HGIS) tai osallistuvan paikkatiedon (Public Participation GIS, PPGIS) näkökulmasta. Molempiin voi liittyä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimus. Olennainen havainto on, että käsitteet ja menetelmät eivät ole vielä yksiselitteisiä tai vakiintuneita.

Paikkatietoa on kritisoitu kvantitatiivisesta luonteesta ja paikkasidonnaisuudesta, minkä vuoksi sen avulla ei voisi tulkita kulttuurisia ilmiöitä tai tilakokemuksia. Sittemmin on tunnistettu, että paikkaan liittyvän määrällisen tiedon ohella on tärkeää käsitellä myös laadullista tietoa. Ihmisen olemassaolon tilallisuutta ei tule rajoittaa vain maantieteellisiin paikkoihin. Humanististen menetelmien ja aineistojen sekä digitaalisten, moniin eri teknologioihin perustuvien paikkatietojärjestelmien vuoropuhelu avaa ovia uusille näkökulmille ja oppimiselle.

Sekä kvalitatiivisilla että kvantitatiivisilla menetelmillä saadaan tuotettua tietoa, jonka paikantaminen on tärkeää. Humanistinen tutkimusote voi paikkatietotutkimuksessa sijoittua mihin tahansa tutkimusprosessin vaiheeseen aineiston hankinnasta analyysiin tai tulosten esittämiseen. Sijainnista on tullut yksi keskeisistä tiedon ulottuvuuksista ja lähes kaikki uusi teknologian avulla tallennettu tieto sisältää myös paikkatietoa. Aikaisempaa tietoa, kokemusta tai jotain aineetonta, kuten esimerkiksi perinnettä tutkittaessa sijaintitiedon liittäminen voi olla käsityötä. Paikkatiedon avulla avautuu laaja mahdollisuuksien kenttä erilaisten aineistojen ristiinlukemiseen ja paikkojen ajallisten, tilallisten ja kulttuuristen kerrostumien ymmärtämiseen.

Paikkatiedon lukeminen vaatii myös erilaisia käytäntöjä. Lähiluku on edelleenkin tärkeä menetelmä humanistisessa analyysissä. Kaukoluku saattaa kuitenkin tarjota kontekstia tulkinnalle. Se voi joko syventää tai kyseenalaistaa tulkintaa. Joka tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden reflektioon. Analyysimenetelmiä käytetään lukuisia. Jotkut käyttävät karttakyselyitä, toiset hyödyntävät massadataa, digitoituja kartta-aineistoja tai laserkeilausaineistoja. Jopa kaunokirjallisia, fiktiivisiä tai todellisuuteen pohjautuvia, maailmoita on pyritty ymmärtämään paremmin kiinnittämällä niitä todellisen maailman koordinaatteihin.

Kokemuksellisuus paikkatietona luo uusia käsitteitä ja menetelmiä

Kokemusten sitominen paikkatietoon luo haasteita, mutta myös paljon mahdollisuuksia. Kokemuksellisuus on keskeinen tutkimuskohde fenomenologialle ja tutkimus liittyy ruumiilliseen maailmassa olemiseen, havaitsemiseen ja kulttuurin kokemiseen. Aistit ja havainnot muodostavat kokemuksia, mutta eivät tyhjentävästi selitä niitä, eikä niitä voida puhtaasti välittää representaatioiden kautta. Kokemukset ovat vuorovaikutteisia ja monikerroksellisia kulttuurillisia tapahtumia, johon kuuluvat aistimukset, tunteet, muistot, ajatukset ja kuvitelmat.

Kokemuksellisuuden lähtökohta tutkimuksissa voi olla erilainen. Se voi olla osallistuvaa, fenomenologista tai vaikka paikkoihin kiinnittyvien muistojen tallentamista ja visualisointia. Kokemuksen keskiössä on kuitenkin aina ihminen. Kokemukset ovat monitahoisia ja -tulkintaisia ja ne sijoittuvat vahvasti paikkoihin reaalimaailmassamme. Kun yhdistämme kokemuksellisen tiedon GIS-teknologiaan ja edelleen muihin paikkatietoaineistoihin, saavutamme täysin uusia tiedon ulottuvuuksia.

Kulttuurisen käänteen myötä kulttuuri nähtiin tilallisesti moniarvoisena ja muuttuvana prosessina. Tilallisen käänteen myötä korostettiin ihmisten kokemuksia, tuntemuksia ja tilalle antamia merkityksiä. Emotionaalisen käänteen myötä on alettu tarkastella kokemuksellisuuden tunneperäisyyttä ja affektiivisuutta. Nämä käänteet vaikuttavat myös paikkatietotutkimukseen luoden uusia käsitteitä ja menetelmiä ja siksi se on uutta ja kiinnostavaa. Sen vuoksi on myös tärkeää tiedostaa, minkälaisia tutkimusteemoja tai mahdollisia kehittämistarpeita humanistiseen paikkatietotutkimukseen liittyy.

Paikkatiedon luonne pääasiassa historiallista ja osallistavaa

Humanistisesta ja kokemuksellisesta paikkatiedosta puhutaan 2020-luvulla tutkimuskirjallisuudessa, mutta erityisesti humanistisen paikkatiedon osalta keskustelu on vasta käynnistymässä. Kääntöpuolena termistö on vaarassa sotkeutua rönsyilevään käsiteviidakkoon. Humanistinen paikkatieto on olemassa oleva, mutta monialaisuutensa vuoksi ei kovin selkeästi jäsentynyt ilmiö. Sitä käytetään jo monilla eri tieteenaloilla ja alat ovat omaksuneet erilaisia työkaluja käyttöönsä. Metodinkehityksen lisäksi käsitetutkimukselle on tällä saralla sijaa.

Historia- ja kulttuurialoilla humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto on luonteeltaan pääasiassa historiallista tai osallistuvaa. HGIS- ja PPGIS-menetelmät eivät ole toisiaan pois sulkevia ja niitä yhdistellään onnistuneesti. Monimenetelmällisyys toteutuu myös paikkatietomenetelmien sisällä ja erilaisten aineistojen yhdistely on paikkatietotutkimuksen suola. Monimenetelmällisyys myös GIS-menetelmän sisällä syventää aineiston keruuta, analyysia ja tulkintaa. Paikkasidonnaisten ilmiöiden yhdistäminen esimerkiksi historialliseen tai uudempaan kartta-aineistoon mahdollistaa humanististen tutkimusongelmien ratkaisemista aiempaa laajemmin.

Tutkimus painottuu HGIS-menetelmään selvästi eniten menneisyyden tutkimuksessa, missä paikkatieto on väline tutkia menneisyyttä yhä tarkemmin. Sen ensimmäinen aalto keskittyi enemmän kvantitatiiviseen poliittista ja taloudellista dataa käsittelevään aineistoon. Sittemmin sen käyttö on laajentunut käsittelemään historiallisten dokumenttien ja korpuksien analyysiä, erilaisia elävöittäviä ja visualisoivia ratkaisuja, kuten pelillistämistä ja virtuaalitodellisuuksia.

PPGIS-menetelmä profiloituu eniten humanistisen maantieteen, maisemantutkimuksen, kaupunkitutkimuksen tai muun tilan tutkimuksen osaamisalueeksi. Edellä mainituilla aloilla menetelmää käytetään välineenä, mutta sen parissa on tehty myös edistyksellistä kehitystyötä. Osallistuvilla paikkatietomenetelmillä tarkoitetaan tyypillisesti karttakyselyitä, joilla kerätään kokemuksellista tietoa. PPGIS-menetelmän juuret ovat Yhdysvalloissa, mutta erityisesti Suomessa on kehitetty karttakyselyalustoja ja -menetelmiä viimeisinä vuosikymmeninä. Osallistuvat paikkatietomenetelmät vaikuttavat siis olevan voimissaan, mutta niihin olennaisesti kytkeytyvä osallisuuden ja kokemuksen tutkimus tarvitsee lisää tarkastelua.

Tulevaisuudennäkymiä

Yhteistyötä, tutkimusta, verkostoitumismahdollisuuksia ja tietoisuutta lisäämällä humanistisen ja kokemuksellisen paikkatiedon menetelmiä ja terminologiaa pystytään kehittämään entisestään. Myös ilmiötä kokoavaa tutkimusta on hyvä tehdä aika ajoin. Teknologia kehittyy vauhdilla eteenpäin ja siksi on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä missä alalla mennään. Oman lukunsa muodostaa myös tekoälyn hyödyntäminen paikkatietotutkimuksessa.

Tutkimuseettiset kysymykset ja niihin liittyvä perusteellinen reflektio kuuluvat paikkatietoon kuten kaikkeen muuhunkin tutkimukseen. Sijaintitiedoissa on jotain hyvin erityislaatuista, yksityistä ja herkkää. Niiden vääriin käsiin joutuminen altistaa monenlaisille väärinkäytöksille. Paikkatiedon tai ylipäänsä digitaalisen etnologian tutkimuseettisiä ohjeistuksia ei kuitenkaan ole koottu omaksi paketikseen. Tietosuojalaki toki määrittelee, miten tietoja käytetään ja erilaiset ohjeistukset opastavat tutkimusetiikan toteutumiseen. Tutkijan tulee aina noudattaa hyviä tieteellisiä tapoja, oli menetelmä mikä tahansa ja tutkimuseettiset ohjeistukset yleisesti ovat toki sovellettavissa myös paikkatietomenetelmiin. Menetelmien kuitenkin ollessa suhteellisen tuoreita ja niiden kehittyessä vauhdilla eteenpäin, voisi olla hyvä kirjoittaa auki erikseen paikkatietoprosessin vaiheet, joissa tulee noudattaa erityistä huolellisuutta tutkimuseettisten seikkojen kanssa.

Suomessa tieteelliset paikkatietoyhteisöt vaikuttavat olevan kasvussa ja vakiinnuttamassa toimintaansa. Osa on kansainvälistynyt ja ne ovat pyrkineet laajentamaan globaalia näkyvyyttään sekä toimintaansa. Paikkatietoala on nuori ja siksi tieteenalojen välistä yhteistyötä kaivataan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Eri tieteenalojen toimijat voisivat yhdistää omia erikoisosaamisiaan menetelmien kehittämiseksi ja ennakkoluulottomasti tarkastelemaan minkälaisia ratkaisuja tutkimusongelmiin olisi löydettävissä yli tieteenalarajojen. Maisemantutkimuksen oppiaineen Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto-hankkeessa toteutetun kyselyn mukaan yhteistyölle on kysyntää paikkatiedon asiantuntijapiireissä. Osallistuneet ehdottivat yhteistyön toteutumiseen erilaisia seminaareja, sähköpostilistoja ja portaaleja. Erilaisia sivustoportaaleja vaikuttaa kentällä jonkun verran jo syntyneen. Aika näyttää mitkä niistä vakiintuvat ja jäävät pysyvämpään käyttöön. Tiedon lisääminen portaalien olemassaolosta ja humanistisen sekä kokemuksellisen paikkatiedon kentästä yleensä voisi olla seuraavaksi paikallaan. Tarvitaan myös lisää paikkatietomenetelmiä kehittävää ja vakiinnuttavaa tutkimusta ja tutkimusyhteistyötä.

Aiheesta lisää: Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto, esiselvitysraportti. Turun yliopisto, maisemantutkimus, Pori 2022: https://sites.utu.fi/humanisticgis/wp-content/uploads/sites/1227/2022/12/HumGIS_selvitysraportti_Turun_yliopisto2022.pdf

Katrina Virtanen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Veera Mäkitalo kertoo kuinka kulttuuriperintö ja luonto yhdistyvät hänen tutkimuksessaan ja elämässään.

Luonto. Se on ollut minulle aina läsnä elämässä. Nuoruuden leikit suuntautuivat useasti ulos ja varsinkin metsään. Ojista kerättiin mitä herkullisimpia luonnontuotteita yhdistettäväksi mitä mielikuvituksellisempiin ruokiin leikkimökissä. Toisinaan lasketeltiin pitkin kuusen oksia alas puusta. Siskoni vieläkin välillä pohtii, minkä takia Barbiet täytyi viedä sinne metsään. Mutta kukapa minä olen eväämään Barbieilta luontokokemuksen? Onneksi muovisiin nukkeihin ei ehtinyt kasvaa sammalta päälle, vaikka kaikki vaateet eivät luontoseikkailusta aivan toenneet. Barbie-elokuvan nähtyäni ajattelin, että voisin olla retkeily-Barbie. Nyt uudelleen ajateltuna taitaisin olla kuitenkin luonto-Barbie. Siinä Barbiessa voisi kasvaa kyllä myös vähäsen sammalta.

Lapsuuden leikkien ja harrastusten lisäksi luonto on ohjannut opiskeluvalintojani. Hortonomina (AMK) toivon pääseväni työskentelemään kasvien ja luonnon kanssa. Se kuulosti paljon miellyttävämmältä kuin vaikkapa ihmisten kanssa oleminen. Kiveyksien ladontakuviot ja aitatolppien päätyjen mallit saivat kuitenkin epäilemään omaa alavalintaa. Vaikka päädyinkin hetkeksi kasvattamaan astiataimia, pääsin onneksi opiskelemaan muutaman hakukerran jälkeen Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaa.

Maisemantutkimukseen lähdin metsä- ja maalaismaisemat silmissä kiiluen. Ja vähäsen myös kasvit. Ensimmäinen opinnäytetyöaihe kariutui, sillä Puolustusvoimien ampuma-alueelle tuntui olevan kamalan vaikea päästä. Puolustusvoimien Instagramiin oli onneksi helpompi pääsy. Instagram-tilin kuvista tutkin millaista maisemaa tilillä esiintyy. Kvantitatiivisella metodilla lajittelin kuvat erilaisiin maisemiin. Kvalitatiivisella semiotiikalla tarkastelin muutamaa kuvaa lähemmin. Lajittelussa vaikeinta oli vetää rajaa rakennetun ympäristön ja luontoympäristön välille. Tekikö muutama puu maisemasta luonnonmaisemaa? Onko peltomaisema luonnonmaisemaa vai rakennettua ympäristöä? Valinnat tuntuivat olevan välillä häilyviä. Selkeää kuitenkin oli, että metsäistä ympäristöä kuvastossa näkyy aika paljon.

Väitöskirjatutkijaksi

Tutkimus ja akateeminen maailma kiinnostivat opiskelujenkin jälkeenkin. Luonnon ja kulttuurin rajapinta alkoi maisteriopintojen jälkeen kiinnostaa yhä enemmän. Minut hyväksyttiin väitöskirjatutkijaksi tohtoriohjelma Junoon syksyllä 2022. Väitöskirjan aiheeksi valikoitui lopulta maankohoamisen kulttuuriperintö. Tutkin siis, miten maankohoaminen vaikuttaa alueen kulttuuriperintöön. Kohteena on Merenkurkun saaristo ja sen rannikkoalueet. Merenkurkun saaristo on valittu myös maailmanperintölistalle luonnonperintökohteeksi. Luonto on siis mukana tässäkin tutkimuksessa.

Kulttuuriperinnän ja luonnon yhdistämistä tukee lisäksi se, että useat suomalaiset mieltävät, että luonto on osa kulttuuriperintöä. (Kulttuuriperintöbarometri 2022) Tulos on kiinnostava, sillä tutkimusmaailmassa usein luonto ja kulttuuri nähdään erillisinä asioina toisistaan. Tämä jaottelu vaikuttaa siis katoavan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa on tarkoitus paneutua enemmän luontoon ja kulttuuriperintöön sekä siihen, miten ne yhdistyvät. Seuraavissa artikkeleissa keskitytään enemmän maankohoamiseen ja sen luomaan kulttuuriperintöön sekä sen tunnistamiseen.

Ympäristön jatkuva muutos on kiehtova teema. Erityisesti, kun se johtuu jostain, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Maankohoaminen luo omanlaisensa resurssit ihmisen olemassaololle ja kulttuuriperinnölle. Ihminen sopeutuu muutokseen jollain tavalla ja se luo omanlaistaan kulttuuriperintöä.

Maankohoaminen vaikuttaa moniin asioihin. Arkipäivänä se näkyy esimerkiksi veneilyssä. Se ei ole alueella ihan helppoa. Venereitit muuttuvat ja kasvavat umpeen. Muutokset ovat vuosittaisia. Siitä missä viime kesänä ajettiin veneellä, saattaa hiekka raapia veneen pohjaa nyt. Kareja syntyy paikkoihin, joissa niitä ei ennen ollut. Vesistö ja sen muutokset on tunnettava, jotta voi taitavasti liikkua vesillä. Pidemmällä aikavälillä maankohoaminen täytyy huomioida esimerkiksi kaavoituksessa, jotta osataan valmistautua muutoksiin, joilla maankohoaminen vaikuttaa vaikkapa satamaan.

Yllätysten ja monimuotoisuuden teillä

Väitöskirjatutkimukseni on kuitenkin vielä aivan alussa. Odotan tuloksissa kuitenkin, niin kuin koko matkalla, yllätyksiä, pettymyksiä ja ennalta-arvattavia kohtia. Minulle tärkeää olisi pystyä luomaan kuvaa, jossa luonto on meidän ympäristömme. Ja se vaikuttaa meihin. Ja me edelleen ympäristöön. Olemme vuorovaikutuksen kehässä, vaikka kaikkiin ympäristön muutoksiin emme pystykään vaikuttamaan. Voimme kuitenkin valita, miten suhtaudumme muutoksiin ja pystymmekö elämään sen kanssa.

Yksipuolisuus estää meitä sopeutumasta. Se koskee niin ympäristöä kuin ihmistäkin. Monimuotoinen luonto pystyy paremmin muuttumaan ja selviytymään kriiseistä, kun kaikki ei ole yhden kortin varassa. Sama asian voisi tuoda kulttuuriperinnön ajatteluun. Monimuotoinen kulttuuriperintö on joustavampia ja auttaa jäsenistöään selviämään erilaisista kriiseistä. Kun ei ole vain yhtä tapaa olla ja elää on mahdollista selvitä paremmin.

Veera Mäkitalo

Kirjoittaja työskentelee palkkatöikseen perinnemaisemien parissa Pirkanmaan ELYssä ja koittaa välillä muistaa olevansa myös väitöskirjatutkija.