Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Kuukausi: marraskuu 2020

Leikillistä ja pelillistä liikuntaa pandemian aikaan

Digiteknologian käyttöä maastopyörälenkillä keväällä 2020. Kuva: Riikka Turtiainen.
  1. Valitse itsellesi mieluinen reitti ja tee sama lenkki kahtena eri päivänä viikon aikana. Kokeile yhden lenkkikerran aikana erilaisia itsensämittaamisen muotoja. Voit tallentaa lenkkisi pituuden ja keston liikuntasovelluksella tai esimerkiksi mitata sykettäsi tai askeleidesi määrää aktiivisuusrannekkeella. Jätä toisella lenkkikerralla kaikenlaiset teknologiat kokonaan pois. Miten kokemukset erosivat toisistaan ja kumpi oli sinulle mielekkäämpi tapa ulkoilla?
  2. Etsi sosiaalisesta mediasta sisältöä, jossa esitetään liikuntaa ja hyvinvointia koskevia väitteitä. Pohdi tiedon luotettavuutta.
  3. Katso DreamHack PUBG Showdown -turnauslähetyksen alkujuonto ja viimeinen finaaliottelu. Pohdi eroja ja samankaltaisuuksia ”perinteisen” kilpaurheilun ja elektronisen urheilun harjoittamisessa ja esittämistavoissa.
  4. Suorita YouTube-välitteinen mindfulness-harjoitus, jossa keskitytään liikkeen sijaan liikkumattomuuteen. Pyri sanallistamaan kokemuksesi teknologiavälitteisen tietoisuustaitoharjoitteen suorittamisesta eli kehosi tuntemuksista ja mielesi liikkeistä.
  5. Osallistu The Living Room Cup -haasteeseen, jossa huippu-urheilijat haastavat somekanavillaan seuraajansa ja kollegansa toistamaan tiettyä liikesarjaa 45 sekunnin ajan. Motivoiko haaste sinua itseäsi? Miltä oman suorituksen vertaaminen huippu-urheilijaan tuntuu? Onko haaste leikillinen vai kilpailullinen – ja voivatko samankaltaiset kampanjat lisätä ihmisten fyysistä aktiivisuutta? #thelivingroomcup #playinside
  6. Kokeile pelillistettyä liikuntasovellusta (esim. Run an Empire, The Walk, Pokémon Go tai Zombies, run!) valitsemassasi ympäristössä ja raportoi kokemuksistasi.

Yllä olevat tehtävät olivat osa toukokuussa järjestettyä Leikillinen ja pelillinen liikunta -kurssiamme, jolle osallistui tutkinto-ohjelmamme opiskelijoiden lisäksi kaksitoista Porin suomalaisen yhteislyseon lukion oppilasta. Alun perin kurssi oli tarkoitus järjestää seminaarimuotoisena opetuksena, johon oli suunniteltu liitettäväksi luentojen ohella liikunnallinen työpajaosuus toiminnallisen kuntokeskuksen tiloissa. Maaliskuun puolivälissä suunnitelmat menivät kuitenkin kokonaan uusiksi, kun Turun yliopistossa siirryttiin pandemian vuoksi kokonaan etäopetukseen.

Aluksi asetelma tuntui mahdottomalta ja harkitsimme jopa koko kurssin perumista. Pitkään suunniteltu lukioyhteistyö ja omiin tutkimusintresseihimme liittyvät teemat houkuttelivat kuitenkin tarttumaan haasteeseen, sillä kysymyshän oli oikeastaan mitä ajankohtaisin: Mitä tapahtuu liikunnalle ja urheilulle, kun fyysinen kanssakäyminen kielletään ja liikuntapaikat suljetaan – ja mikä rooli digitaalisella teknologialla on ihmisten liikkumisen yhteydessä?

Kurssista muodostuikin – ainakin opettajien näkökulmasta – mitä mielenkiintoisin kokonaisuus. Opiskelijat pääsivät soveltamaan ennakkolukemistona ollutta tutkimusteoriaa käytäntöön valitsemiensa henkilökohtaisten harjoitustehtävien kautta, vapaasti valitsemassaan ympäristössä. Yliopisto-opiskelijoille ja lukiolaisille oli räätälöity omat taustalukemistopakettinsa, joista jälkimmäisessä painottuivat tiedettä popularisoivat tekstit.

Kurssilaiset eivät päässeet kohtaamaan toisiaan kasvotusten, mutta tehtävien pohjalta verkkoympäristössä käyty keskustelu häivytti mahdolliset koulutusaste-eroista johtuvat ennakkoasetelmat olemattomiin. Opettajinakin pääsimme osalliseksi kurssilaisten etäliikuntakokemuksista heidän kurssialueelle lataamiensa videoiden, valokuvien ja ruutukaappausten välityksellä.

Emmepä tosin vielä viime keväänä osanneet aavistaa ilmiön koko laajuutta. Turun yliopistossa suositus etäopetuksen pääasiallisuudesta on voimassa koko tulevan keväänkin. Itsenäisesti suoritettavat tehtävät ja etäluennot ovat tulleet (jo liiankin) tutuiksi, ja tätä kirjoittaessamme pääkaupunkiseudun liikuntapaikat ovat jälleen sulkeneet ovensa aikuiskäyttäjiltään. Ulkoilusta on – teknologian kanssa tai ilman – tullut haastavampaa päivien pimentyessä.

Nyt kiinnostava kysymys kuuluukin, ovatko ihmisten liikuntatottumukset muuttuneet pysyvämmin vallitsevasta tilanteesta johtuen ja jos, niin miten? Entä miten lopulta käy urheilumaailman, jonka keskiössä ovat pitkään olleet ihmisiä yhteen kokoavat massatapahtumat? Ja onko digiteknologia tässä kohtaa ennen pitkää uhka vai mahdollisuus? Tässä riittää varmasti pohdittavaa vielä tutkimuksen, jos toisenkin, verran.

Riikka Turtiainen, Usva Friman, Elina Vaahensalo

Maisema arkistossa

tai kuuluuko maisema-arkkitehtuuri säilytettäväksi

Suunnitelmapiirustuksien ja arkistorullien estetiikkaa bureau des paysages -toimistolla, kesäkuu 2020. Kuva: Hanna Sorsa-Sautet.

Arkisto on kaikille tuttu. Puhelimesta löytyy suuri kuvakokoelma, kaapista ja tietokoneelta iso kasa papereita ja tiedostoja. Merkintä: säilytettäväksi. Massaan voi lisätä esine- tai taidekokoelmat, teokset ja astiat. Kirjat ja kirjeet. Sitten on se päivä. Se hetki, jolloin etsit sitä yhtä paperia, esinettä tai lehteä. Kun on säilyttänyt KAIKEN, luulisi sen löytyvän. Voit etsiä (etsiä … etsiä).

Miksi säilytät tämän tiedoston tai paperin? Kaveriltasi löytyy ehkä kuvia, samoista kohteista. Ja hänen kaveriltansa myös. Jos olet jo karsinut osan papereista ja tiedostoista, mitä valintasi kertoo sinusta? Jos luovuttaisit kokoelmasi asiasta vastaavalle tieteelliselle taholle, olisiko tietomassa ote sinusta vai työurasta? Yksityisen ja julkisen arkistokokoelman erot sekoittuvat helposti. Heille, jotka uskovat kirjoitetun sanan painoon, arkisto on tärkeä olemassaolon lähde. Se voi olla tiedon- tai inspiraation lähde muille. Mutta kuka haluaa jättää itsestään jotain muiden tutkittavaksi?

Tiedän, että arkkitehdit kirjoittavat, järjestävät ja hoitavat arkistonsa usein jo työuransa aikana. Virkamiesten tuotanto taas siirtyy automaattisesti arkistoihin. Entä muut? Ne, joille arkistointi ei ole velvollisuus. Kerron esimerkin. Maisema-arkkitehti, joka työskentelee omassa toimistossa ja on osallistunut ammattialansa eteenpäin viemiseen. Ja silti. Ei jälkeäkään julkaisuissa, eikä muissakaan medioissa. Uran aikana tehty työ kasaantuu pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin toimistoon, kellariin tai kesämökin vintille. Velvollisuutta jättää konkreettista tietoa ei ole kirjattu ylös. Eikä se toteudu, ellei joku muistuta. Ei tarvitse olla kuuluisa tai rikas päästäkseen arkistoon. Tämä pätenee muihin aloihin samaten.

Versaillesin maisema-arkkitehtikoululla (École nationale supérieure de paysage)on rakenteilla tukirakennelma ranskalaiselle maisema-arkkitehtiarkistolle. Arkisto, jonka tavoite on kerätä nyt uralta poisjäävien maisema-arkkitehtien kokoelmat talteen, ennen kuin ne häviävät jälkiä jättämättä. Projekti kuulostaa yksinkertaiselta. Maisema-arkkitehdit luovuttavat kokoelmansa koululle. Koulu vastaa kokoelmapolitiikasta ja -tutkimuksesta sekä arkistojen pitkäaikaissäilytyksestä yhdessä maakunta-arkiston kanssa. Piirustussuunnitelmat, asiakirjat, valokuvat ja pienoismallit ovat käytettävissä ja saavutettavissa. Kokoelmia tuodaan esille näyttelyiden ja työpajoissa, sosiaalisessa mediassa ja kulttuuritapahtumissa. Asiassa on kuitenkin se iso mutta. Rahoitus, tilat, ylläpito, henkilökunta ja kaikkien niiden vajaus. Yhteistyöverkostot ovat avainasemassa jo tiedonvälityksen ja konkreettisten neuvojen kannalta.

Arkistoaineisto kertoo usein kohteen alkuvaiheista. Kuvaushetki Alain Provostin tekemästä Esquisse N°1 – Parc André Citroën -puistosta Pariisissa, École nationale supérieure de paysage -koulun arkisto, marraskuu 2020. Kuva: Hanna Sorsa-Sautet.

Projekti on ajankohtainen, sillä Ranskassa ei ole mitään tiettyä instituutiota, joka tallentaisi maisema-arkkitehtien kokoelmia. Nykyiset kokoelmat ovat hajaantuneet julkisten ja yksityisten kulttuuri-instituution tiloihin. Tietokanta olemassa olevista kokoelmista on jo olemassa Ranskan kulttuuriministeriön toimeksiannosta vuonna 2014 (​https://shar.es/aomkK9), mutta tietokanta keskittyy varsinkin 1800- ja 1900-luvun puistoihin ja puutarha-arkkitehtuuriarkistoihin. Nykyisten yhteistyökumppaneiden, maakunta-arkiston (Archives départementales des Yvelines) ja Kansallisarkiston (Archives nationales) lisäksi olemassa olevia tukiverkkoja ovat Arkkitehtuurin arkisto (Centre d’archives de la Cité de l’architecture et du patrimoine), International Council of Museums (ICA), Network of European Landscape Architecture Archives (NELA) ja Fédération Française de paysage (FFP) tietoväylänä maisema-arkkitehteihin. Olen ollut hankkeesta vastaava henkilö syyskuusta 2020 lähtien. Itse projekti on hautunut maisemakoululla vuodesta 2008 asti ilman suurempia merkkipaaluja. Tavoitteena on projektin aktivoituminen, rahoituskanavien löytäminen ja arkistopolitiikan ylösnostaminen, ensimmäisenä työpaikalla ja toisekseen laajemmassa mittakaavassa julkisuudessa.

Maisema kuuluu myös arkistoon. Kokoelmat suunnitelmapiirustuksista, valokuvat, asiakirjat, kirjeenvaihto ja pienoismallit ovat olennaisesti erilaisia kuin muiden taiteen alojen kokoelmat. Arkistoaineisto kertoo usein kohteen alkuvaiheista. Arkistosta ei löydy itse kohdetta, sitä ei luonnollisesti voi tallentaa kokoelmiin, vaan se sijaitsee arkiston ulkopuolella. Kokoelmat välittävät mielikuvan varsinaisen kohteen suunnitteluhetkestä ja sen tavoitteista. Kohdetta ei ole ehkä edes ole toteutettu suunnitelman mukaisesti tai se on muuttunut ajan myötä. Sen tarina jatkuu tekijästään riippumattomana ajassa.

Arkistomateriaalin avulla voi kertoa miljoona eri tarinaa, sen eri puolia ja näkökulmia yhdistettynä laajaan kulttuurihistorialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Tutkimus rikastuu eri arkistojen kokoelmien, paikkatiedon ja muun lähdeaineiston avulla. Huomioiden, että kokoelmat ovat saavutettavissa. Sillä arkisto, jota ei voi käyttää, ei ole käytännössä olemassa.

Hanna Sorsa-Sautet

Kirjoittaja on Pariisiin muuttanut maisemantutkija ja arkistonhoitaja, jonka tie arkistoihin alkoi Rakennustaiteen museon arkkitehtuuriarkistossa tehdystä harjoittelusta vuonna 2007. Maisemantutkimuksen opintojen jälkeen, ERASMUS-vaihto ja -harjoittelu Versaillesissa pitenivät itsestään ranskan kansalaisuuden hakuun asti. Arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja maisema-arkkitehtuurin arkistoissa työskentelyn jälkeen, erikoisosaamiseksi on muodostunut maisema-arkkitehtuuriarkistot. Katso esimerkiksi Nela, Network of European Landscape Architecture Archives: http://larchiv.at/en/international

Arkistojen rikkaus on niiden monimuotoisuus. Kuvassa bureau des paysages -arkiston tilat ja Lyonin Vivier Merle -suunnitelmaan kuuluvat pienoismallit penkeistä, toukokuu 2020. Kuva: Hanna Sorsa-Sautet.

Tutkimuskohteena kulttuuriperintöyrittäjyys

Merikarvialla merellinen kulttuuriperintö on keskeinen osa paikan identiteettiä. Matkalla entiselle Ouran luotsiasemalle kesäkuussa 2020. Kuva: Maarit Grahn.

Kun kulttuuriperinnön tutkijalla on aiemmasta elämästään yrittäjätaustaa, ei liene yllätys, että tutkimusaiheeksi saattaa valikoitua kulttuuriperintöyrittäjyys.

Aloitin kaksivuotisen post doc -tutkimukseni vuoden 2020 alussa, ja olen kuluneen vuoden aikana tehnyt tutkimusta Liikesivistysrahaston myöntämän apurahan turvin. Tutkimukseni on perin poikkitieteellinen. Tutkin, miten yrittäjät hyödyntävät aineellista tai aineetonta kulttuuriperintöä liiketoimintansa resurssina ja minkälaisia mahdollisuuksia ja haasteita kulttuuriperinnön hyödyntämiseen liittyy. Lisäksi tutkin, millä tavoin yrittäjät ylläpitävät ja välittävät kulttuuriperintöä ja miten he itse kokevat roolinsa paikallisissa kulttuuriperintöprosesseissa. Tarkasteluni kohteena on myös yhteistyörakenteet (yrittäjäekosysteemi). Tutkin, millainen yhteenkuuluvuus yrittäjien kesken vallitsee ja minkälainen on kulttuuriperinnön rooli yhteenkuuluvuuden ja yhteistyönrakenteiden muodostumisessa.

Tutkimuksessani käytän paikallisena esimerkkinä Merikarvialla toimivia yrittäjiä. Tämäkään ei ole sattumaa, sillä viimeiset 15 vuotta olen viettänyt aikaani paikkakunnalla ns. kesämerikarvialaisena. Paikallinen kulttuuriperintö on tullut minulle tutuksi, kun olin mukana Turun yliopiston hallinnoimassa historiateoshankkeessa, jonka tuloksena syntyi merikarvialaista historiaa kuvaava teos Kuunarin kryssi vuonna 2017. Maaseutupaikkakuntana Merikarvia valikoitui kokonsa puolesta muutenkin sopivaksi tutkimuskohteeksi. Merikarvialainen kulttuuriperintö on monimuotoista, ja oman lisänsä siihen tuo meren ja joen läheisyys.

Mitä sitten on kulttuuriperintöyrittäjyys ja kuka on kulttuuriperintöyrittäjä? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia tutkimuksellani. Suomen kieleen termi kulttuuriperintöyrittäjyys ei ole erityisen vakiintunut, mutta esimerkiksi ruotsalaisesta tutkimuksesta olen, jopa hieman kadehtien, löytänyt termit identiprenörskap ja identiprenör. Termillä identiprenör viitataan juurikin yrittäjään, joka hyödyntää ja jalostaa kulttuuriperintöä liiketoimintansa resurssina. Samalla hän toimii kulttuuriperinnön ylläpitäjänä ja välittäjänä.

Tutkimuksessani on mukana kymmenen erilaista merikarvialaista toimijaa, ja valtaosalla yrittäjistä toiminta kytkeytyy jollakin tavoin matkailuun. Osa yrittäjistä on yksinyrittäjiä, mutta mukana on myös pieniä perheyrityksiä, joissa sukupolvenvaihdokset ovat jo ajankohtaisia. Osa yrittäjistä on toiminut vasta lyhyen aikaa, osa on toiminut jopa vuosikymmeniä. Joukossa on myös yrittäjäekosysteemin kannalta vahvoja yrittäjiä. Kulttuuriperinnön hyödyntämisen muodot vaihtelevat. Osalla kulttuuriperintö näyttäisi toimivan lähinnä fyysisenä resurssina, joillakin koko yritystoiminta kietoutuu vahvasti kulttuuriperintöön. Paikallisuus, merikarvialaisuus, on kuitenkin monelle yrittäjälle tärkeä asia.

Yrittäjä tarvitsee eteenpäin ohjaavia tekijöitä toimiakseen.Erityisen mielenkiintoista on ollut selvittää, mikä saa henkilön lähtemään juuri kulttuuriperintöyrittäjäksi. Mitkä ovat taustalla vaikuttavat motiivit? Tutkimukseni pohjalta voin todeta, että on lähes yhtä monta tarinaa kuin on yrittäjää. Yrittäjien taustat ovat hyvin erilaisia. Kuitenkin kiinnostus ja tahto kulttuuriperinnön säilyttämiseen heijastuu kaikkien yrittäjien arvoissa ja motiiveissa.

Yrittäjyyteen liitetään luonnollisesti tietty ansaintalogiikkaa: toiminnan tavoitteena on (tai ainakin tulisi olla) taloudellinen kannattavuus ja sitä kautta myös paikallisen elinvoimaisuuden edistäminen. Kulttuuriperintöyrittäjien toiminnassa taloudellisten arvojen lisäksi vaakakupissa painavat kuitenkin myös henkiset arvot. Toisinaan ne saattavat painaa jopa taloudellisia arvoja enemmän.

Tutkimukseni myötä olen useamman kerran palannut mielessäni taloustieteilijä Joseph Schumpeterin klassikkomääritelmään yrittäjästä. Schumpeterin mukaan yrittäjä on riskinottaja, innovaattori ja johtaja. Ja näinhän se menee, on sitten kyse kulttuuriperintöä liiketoiminnassaan hyödyntävistä yrittäjistä tai muilla toimialoilla toimivista yrittäjistä. Liiketoiminnan kehittäminen edellyttää aina tiettyä riskinottoa ja innovaatioita. Erityistä innovatiivisuutta yrittäjiltä on vaadittu kevään ja kesän 2020 aikana, kun yrittäjät ovat joutuneet nopealla tempolla miettimään uusia toimintatapoja keväällä puhjenneen COVID-19-epidemian vuoksi.

Erityisesti pienellä maaseutupaikkakunnalla yrittäjien toiminnassa korostuu yhteistyön ja yhteistyörakenteiden merkitys. On selvää, että yhdessä ollaan enemmän. Matkailun kehittämisen näkökulmasta yksi toimija ei riitä, vaan tarvitaan useita kiinnostavia toimijoita. Vahvoja, tietyllä tavalla vetureina toimivia, yrittäjiä tarvitaan, mutta yhteistyössä pienilläkin yrittäjillä on oma paikkansa. On myös hyvä muistaa, että kulttuuriperintöyrittäjät ovat muiden toimijoiden ohella erittäin keskeisessä roolissa paitsi elinvoimaisuuden mutta myös paikan identiteetin ja imagon rakentamisessa. Tai kuten yksi yrittäjistä asiasta keskusteltaessa osuvasti totesi: ”Mitä täällä olisi, jos meitä ei olisi…?”.

Yrittäjyyden yksi haasteista on jatkuvuus, ja kun toiminnan resurssina on kulttuuriperintö, se tuo asetelmaan vielä oman lisänsä. Perheyritysten sukupolvenvaihdoksissa perintö ja tietotaidot yleensä siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Mutta entäpä silloin, kun toiminnanharjoittaja on yksinyrittäjä? Mitä tapahtuu kulttuuriperinnölle, tietotaitojen ja perinteiden säilymiselle, jos kulttuuriperintöön pohjautuva yritystoiminta syystä tai toisesta päättyy?

Kulttuuriperinnön tutkijana olen erityisen kiinnostunut yrittäjien roolista kulttuuriperintöprosesseissa. Tutkimukseni mukaan yrittäjät näkevät itsensä tietynlaisina välittäjinä: omalla panoksellaan he ylläpitävät mielenkiintoa perintöä kohtaan. Toisaalta olen havainnut, että kaikki yrittäjät eivät välttämättä olleet edes kovinkaan paljon pohtineet omaa rooliaan ja että tutkimukseni on herättänyt joissakin yrittäjissä uusia ajatuksia omasta roolista kulttuuriperinnön välittäjinä. Tutkimukseni yhtenä ajatuksena onkin osaltaan kannustaa yrittäjiä tulkitsemaan ja hyödyntämään omaa kulttuuriperintöään ja kulttuuriympäristöään. Tutkimusprojektini jatkuu vielä vuoden 2021. Tutkimuksen ohella tavoitteenani on kehittää kulttuuriperintöyrittäjyyttä koskevaa yliopisto-opetusta, joka voi omalta osaltaan toimia keskeisenä katalyyttina aluekehityksessä ja yrittäjäekosysteemien edistämisessä. Yrittäjyystietoisuus ja yrittäjämäinen ajattelu ovat hyödyllisiä eväitä myös humanistisen alan opiskelijoille, toimivatpa he sitten tulevaisuudessa tutkimuksen tai koulutuksen parissa tai kenties jopa itse yrittäjinä.

Osallistuva havainnointi on ollut yksi tutkimuksen aineistonkeruumenetelmistä. Tutkija Maarit Grahn Maatilamatkailu Koivuniemen Herran Muumaassa heinäkuussa 2020. Kuvassa myös Hevostila Viikilän yrittäjä Henna Viikilä sekä suomenhevostamma Hopeanuoli. Kuva: Maarit Grahnin arkisto.

Maarit Grahn

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksesta väitellyt, Turun yliopiston apurahatutkija, joka tekee post doc -tutkimusta kulttuuriperintöyrittäjyydestä.

Maarit Grahn kertoo tutkimuksestaan Matkailun ja kulttuurin syke -webinaarissa 19.–20.11.2020. https://www.businessfinland.fi/ajankohtaista/tapahtumat/visit-finland/2020/matkailun-ja-kulttuurin-syke—elava-kulttuuriperinto-matkailun-voimavarana/.

Pari sanaa ajasta, taiteesta ja Rauman taidemuseosta

Taiteilija Hanna Koikkalaisen kuvaan (2019) Koiviston maalaiskunnasta Suomenlahdelle rajan taakse jääneessä Karjalassa kietoutuvat ihmiskohtalot, muistot, tulevaisuus ja aika.

Aloittaessani työt Rauman taidemuseon museointendenttinä noin kaksi vuotta sitten halusin pohtia paikallisuutta ja alueellisuutta avoimin mielin, kokeilla uusia asioita. Olin saapunut Raumalle ja samalla koko Satakuntaan vailla sen suurempia sidoksia maakuntaan. Aiemmat kiinnepisteeni olivat olleet Pohjois-Pohjanmaalla synnyinkotini maisemissa, Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla, joissa asuin kausittain työ- ja perhesyistä sekä Helsingissä, jossa oli pysyvä kotini ja tein väitöskirjaani. Pori oli tullut tutuksi vanhojen ystävien ja Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin koulutusohjelman kautta.

Ihailen taiteilijoita, jotka työstävät teoksiaan hartaudella ja sitoutuvat aiheisiinsa pitkäkestoisesti. Kuluneena vuonna Rauman taidemuseossa onkin nähty teoskokonaisuuksia, joiden tekemiseen on syvennytty pitkään. Nykytaiteilija Hanneriina Moisseinen piirsi suomalaista sota- ja evakkohistoriaa käsittelevää sarjakuvakirjaansa “Kannas” (2016) neljän vuoden ajan. Teos kuvaa sotaa naisten, eläinten ja haavoittuneiden näkökulmista, eikä sitä tuskin olisi voitukaan tehdä sen nopeammin aiheen vaativuuden vuoksi. Moisseinen kuvaa ihmishistoriaa järkyttäneen tuhon pienin, arkisin elein, ja esittää väkivallan likaisena, sotkuisena ja äkillisenä. Lyijykynällä piirretty sarjakuva muistuttaa, että sota-aikaan liittyy myös arkisuutta. Suuret sodat tapahtuvat tavallisille ihmisille.

Hanneriina Moisseinen: Sivu sarjakuvateoksesta Kannas (2016).

Valokuvaaja Hanna Koikkalainen matkasi luovutetun Karjalan puolelle jääneeseen Suistamon kylään lähes kymmenen kertaa tehdessään soivaa valokuvanäyttelyä “Lakkautettu kylä” (2015). Näillä kuvallisilla ja dokumentaarisilla tutkimusretkillään hän perehtyi vaikeasti kuljettavaan luontoon, ihmisiin ja elämäntapaan, teki haastatteluja ja etsi jälkiä elämästä, johon evakkojen muistitieto sijoittuu. Rauman taidemuseon näyttelykokonaisuuteen Koikkalainen toteutti lisäksi pienen kokonaisuuden raumalaisesta evakkohistoriasta. Hän kävi kuvausmatkalla sekä Koiviston että Räisälän kylissä. Molemmista kylistä saapui sodan jälkeen paljon ihmisiä Rauman alueelle ja jotka muuttivat osaltaan kulttuurimaisemaa Satakunnassa. Merenrannalla kasvaneet koivistolaiset ammattilaivanrakentajat kehittivät telakkateollisuutta Raumalla sodan jälkeen.

Yllä nähtävä Koikkalaisen merenrantamaisema Koiviston kylästä (2019) pysäyttää minut kerta toisensa jälkeen. Kuvaan kietoutuvat ihmiskohtalot, muistot, tulevaisuus ja aika. Kotirannalle matkustetaan kuin toiseen maailmaan. Se näyttää kuvalta, jota on tehty pitkään, ja jota katsotaan loputtomiin.

Aika tarkoittaa tutkimusta, myös taiteessa. Olen miettinyt paljon millä tavoin taidemuseo voisi toimia sujuvammin luovan prosessin rytmissä ja tukea sitä. Taide ei ole kulutustavaraa, vaan monimutkaisia prosesseja, pitkäkestoista työskentelyä, eksymistä ja löytämistä, ja ilman riittävää aikaa, se ei yksinkertaisesti tuota kestäviä tuloksia. Kannan syvää huolta taiteilijoista ja asiantuntijoista, kun luen listoja myönnetyistä apurahoista. Summan viereen piirtyy merkitsevä kalenteri: 2 kuukautta, 6 kuukautta, 1 vuosi. Sen yli ei juuri koskaan.

Kun muutin Raumalle, olin vastikään katsonut raumalaissyntyisen Anna Erikssonin groteskin esikoiselokuvan M (2018). Elokuva oli syntynyt kaikessa hiljaisuudessa ja valittu kaikkien yllätykseksi kilpailusarjaan Venetsian elokuvajuhlille. Eriksson oli itse vastannut elokuvan ohjauksesta, tuotannosta ja taiteellisesta työskentelystä. Työskentely oli kestänyt yli neljä vuotta.

Soitin Anna Erikssonille keväällä 2019. Ehdotin näyttelyä, mutta hän suhtautui ajatukseen varauksella. Tapasimme, ja oli selvää, että hän ei halunnut toistaa elokuvaansa, vaan luoda uutta. Tämä oli minulle enemmän kuin mieluisaa kuultavaa. Minulle ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Anna Erikssonin työ tuottaisi jotain poikkeuksellista, ajankohtaista ja kiinnostavaa. Keskusteluissa vilisi väkeviä huomioita, vimmaa ja inspiraatiota. Esikoistaidemuseonäyttely tulisi olemaan matka.

Laulajana menestykseen noussut Anna Eriksson on myös palkittu elokuvantekijä ja kuvataiteilija. Kuva: Anna Eriksson, Matti Pyykkö.

Anna Erikssonin taiteellinen työskentely henkii kauttaaltaan auteur-tekijyyttä. Hän työskentelee omilla ehdoillaan, ketään miellyttämättä, ottaen haltuun täysin uudenlaista ilmaisua ja medioita päättäväisyydellä ja rohkeudella. Riittävä aika luovassa työssä on olennaista: uuden oppiminen ja keksiminen ei tapahdu kellottamalla, vaan taide ilmestyy kun on sen aika, sitä ei voi pakottaa. Anna Eriksson onkin puhunut avoimesti jääräpäisestä sinnikkyydestään työn äärellä.

Näyttelyn tavoitteena oli luoda maailma, jonka keskiössä oli Erikssonin esikoiselokuvaansa luoma nainen M. Elokuvassa hahmo oli vielä selkeästi kiinni alkuperäisessä inspiraatiossaan Marilyn Monroessa, mutta näyttelyyn syntyviä teoksia varten Eriksson työsti hahmoa yhä voimakkaammin irti elokuvasta ja sen kuuluisasta taustasta. M-nainen oli väline, jolla taiteilijan oli mahdollista tutkia alitajuntaa, kuvaa ja performanssia, etsiä ja tehdä tutkimusmatkoja erilaisille rajapinnoille. Väline, jolla Eriksson saattoi käsitellä voimakkaitakin tunteita herättäviä aiheita ja työstää omaa ilmaisuaan eteenpäin.

Elokuvan kuvauksesta vastannut Matti Pyykkö oli luonteva valinta näyttelyn kuraattoriksi työstämään näyttelyn visuaalista ilmettä ja tunnelmaa taidemuseon henkilökunnan ja taiteilijan kanssa. Toisena kuraattorina ajattelin, että minun tehtäväni oli ennen kaikkea tarjota tuolle työskentelylle vapaus ja puitteet ja ohjata näyttelyn ”taidemuseorealismia”. Samalla havahduin valta-asemaani: saatoin ohjata taidemuseon aikaa. Taidemuseon näyttelytyöryhmä viettikin normaalia enemmän aikaa näyttelytilassa vuosien 2019 ja 2020 aikana, ja eli mukana muutoksissa. Teokset luotiin paikoilleen, kun niitä katseltiin ja kuunneltiin taiteilijan kanssa. Katseltiin uudelleen. Koettiin tilassa. Ja uudelleen. Näyttely muuttui ajassa ja prosessissa. Se tarkentui. Siitä tuli vaativampi.

Anna Erikssonin näyttely “M – The Rituals of a Lonely Bitch” on ollut prosessi, jonka uskon olleen opettavainen kaikille työryhmän jäsenille erilaisin tavoin. Se on ollut tutkimusmatka myös meidän taidemuseollemme, jonka on ollut mahdollista tarkastella omia prosesseja ja ajankäyttöä uutta luovan projektin kautta. Minulle se on täsmentänyt kuraattorin ja taidemuseon johtajan eettisten ja arvopohjaisten valintojen merkityksiä myös instituution toiminnassa. Projektien vaaliminen ei ole pelkästään aikatauluttamisen kysymys. Se on yhä tärkeämpi vastarinnan keino lyhytjänteisessä maailmassamme, jossa kuluttaminen pitäisi saada aisoihin.

Sillä mitä kestävää saadaan aikaan kahdessa kuukaudessa?

Heta Kaisto

Kirjoittaja on Rauman taidemuseon museointendentti. Hän tekee taiteellista väitöskirjaa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa visuaalisen kulttuurin pääaineeseen.

© 2024 Humanistina Porissa

Theme by Anders NorenUp ↑