Entinen Porin yliopistokeskuksen opiskelija-aktiivi Esa Keskinen kirjoittaa, kuinka mokasi opintonsa, mutta sai niiltä silti lähes kaiken.

Timo Riihentupa ja Esa Keskinen huipulla. Kuva Elina Hämäläinen.

Opiskelu-urani ei ole järin kehuttava. Siihen kuuluvat kesken jäänyt maisterin tutkinto ja pitkälti päälle kolmisensataa opintopistettä. 

Aloitin opintoni Kulttuuriperinnön ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa digitaalinen kulttuuri pääaineenani muinaisina aikoina vuonna 2011. Olen sitä opiskelijakohorttia, joka keskittyi, ainakin opintojen ratkaisuvaiheessa, enemmän luentosalien ulkopuolisiin aktiviteetteihin kuin itse opintoihin. Ajauduin ensin ainejärjestö Kulma ry:n varapuheenjohtajaksi, jonka jälkeen olin puheenjohtajana. Puheenjohtajavuonna päädyin myös Porin ylioppilasyhdistys Pointer ry:n viestintävastaavaksi ja toiseksi päätoimittajaksi Porin ylioppilaslehteen. Antoisin opintoihin liittyvä pesti lienee ollut Pointti. Se oli todellista tekemällä oppimista. Räpiköin siinä sivussa kandiksi digitaalisen kulttuurin pääaineesta vuonna 2014. Kiitokset siitä kuuluvat pitkälti Petri Saarikoskelle

Münchenin taivaan alle

Kandin vapauttamana lähdin syksyllä vaihtoon. Kohteeksi valikoitui toisen digiläisen, Timo Riihentuvan kanssa, München Saksassa ja huippuyliopisto Ludwig-Maximillians-Universität. Ratkaisuun vaikutti suuresti erään porilaisen vauhkoaminen ja kohkaaminen. Nykyinen väitöskirjatutkija (ja yliopisto-opettajan sijainen) Tommi Iivonen kuvaili oluttupia, baijerilaisia aamiaisia, yliopistoa, taide-elämää ja tapahtumia sellaisilla korulauseilla, ettei nuori kekkeruusi tohtinut vastustaa näin lapaan syötettyä ideaa. Lisäksi niin ikään digiläinen Linnea Kotiniemi muisteli hyvällä Baijerin pääkaupungissa viettämäänsä vaihtoa.

Päästelimme Riihentuvan Saksanmaalle, mutta emme tietenkään olleet järjestäneet asuntoasioita kuntoon. Pari ensimmäistä yötä punkkasimme turistihostellin jaetussa huoneessa, kunnes parin tiedustelun ja valkoisten valheiden jälkeen opintotoimiston väki löysi jostain pöytälaatikosta meille kämpät opiskelija-asuntoloista. Suomalaiseen viranomaiseen sinisilmäisesti luottava härmäläinen sai heti oppitunnin siitä, että kaikkialla säännöt eivät ole samat kaikille.

Lopulta päädyin kortteeraamaan Zeppelinstrasselle vanhaan kivikerrostaloon psykologi Dr. Schultzin omistaman asunnon toiseen huoneeseen. Alta nelikymppinen Dr. Schultz oli, ja on edelleen psykologi, joka oli paljon poissa työpaikallaan Sveitsissä. Ei näitä voi keksiä.

Tiettävästi myös itse Elvis Presley oli punkannut samalla kadulla palvellessaan Yhdysvaltain tukikohdassa 1950-luvulla. Itse elvistelin sivuaineen verran opintopisteitä ties miltä tutustu kulttuuriin -kursseilta. Parilla totisella ja töitä vaatineella journalistiikan ja mediatutkimuksen kurssilla pääsin kuitenkin toteamaan, että

1. humanistinen koulutus Suomessa antaa hyvät ja kattavat pohjatiedot tieteen metodologiasta, joilla navigoida erilaisissa tutkimus-, yliopisto- ja koulutuskulttuureissa

2. suomalainen yliopisto oli tuolloin valovuosia edellä sähköisissä välineissä ja joustavuudessa. Saksassa esseet palautettiin sähköpostiversion lisäksi myös paperille tulostettuna professorin postilaatikkoon, natürlich. Tieteellisiä artikkeleita oli saatavilla kirjastoissa.

3. suomalaiset opiskelijat olivat, kenties välivuosiensa ja ikänsä ansiosta, kypsempiä ja saavuttivat mielestäni samat tulokset vähemmällä vaivalla kuin paineistetut kansainväliset vaihtarikollegansa.

Der Gemütlichkeit, eli kuinka eletään mukavasti

Vietin yliopistolla yllättävän vähän aikaa, mutta se taitaa olla vaihdon idea. Oktoberfest laittoi kaupungin sekaisin kahden viikon ajaksi syys-lokakuun vaihteessa. Münchenissä oli verrattain halpaa ruokaa ja juomaa. Opin speisekartedeutschia: entschuldigung, bitte, genau, Prost und so weiter.

Metro vei (Bitte, zuruck bleiben…) ja jos ei enää vienyt, niin odotettiin aamun ensimmäistä raitiovaunua. Museokortteleissa näki yhdellä kierroksella taidehistorian klassikoita Picassosta Botticelliin. Jossain oli aina uusi klubi tai näyttelyn avajaiset. Alpit ovat aivan vieressä. Rautatieaseman näytöissä luki Tampereen ja Jyväskylän asemesta Pariisi ja Milano.

Tutustuin vaihdossa melko hyvin noin kymmeneen opiskelijaan, joiden kanssa tapaamme edelleen erilaisilla kokoonpanoilla noin kerran vuodessa tai kahdessa. On täysin selvää, ettei Pohjois-Hämeen maaseudulta tulevalla juntilla olisi tällaista kansainvälistä ystäväpiiriä ilman yliopistokeskuksen mahdollistamaa vaihtoreissua.

Oktoberfest 2014. Kirjoittaja takana oikealla kirpputorilta ostettu tirolilaishattu päässään. Kuva Esa Keskisen kokoelmat.

Uusi ura uudessa kaupungissa

Vaihdon jälkeen toimittelijan hommat taisivat alkaa kiinnostaa enemmän kuin digin maisteri. Tein erilaisia pestejä kotipaikkakuntani paikallislehdessä Oriveden Sanomissa ja pohdin, että tsuurnalismia voisi lukea lisää. Pääsinkin Tampereelle keittiön oven kautta maisterihaussa. Tässäkin keskeistä oli yliopistokeskuksen tarjoama mahdollisuus ristiinopiskella eri yliopistojen välillä. Sen ansiosta luin maisterihakuun vaaditut journalistiikan ja viestinnän perusteet sivuaineena tuolloisessa Tampereen yliopiston Porin yksikössä.

Tampereella en tietenkään keskittynyt täysillä opintoihin, vaan aloitin samaan aikaan työt ylioppilaslehdessä. Kirjoitin paljon Tampereen yliopistojen yhdistymisestä. Ensin Aviisi ja sitten Visiiri ovat seuranneet sen vaiheita ansiokkaasti, kun muut mediat ovat katsoneet muualle. Siinä on vastaansanomaton esimerkki ylioppilaslehtien tärkeydestä akateemiselle yhteisölle ja koko yhteiskunnalle.

Tampereella opiskelu avasi uuden näkymän yhteen kotikaupungeistani ja toi taas runsaasti uusia ihmisiä elämänpiiriini. Huomasin myös, että olin saanut yllättävän laadukkaan perehdytyksen tieteen maailmaan yliopistokeskuksella. Journalistiopiskelijat tuskailivat metodologian ja tieteenfilosofian pakollisten kurssien kanssa, kun itselleni positivismin, relativismin, jälkistrukturalismin ja fenomenologian erot olivat aika selkeitä. Digin luennoilla puhuttiin Van Dijkistä jo vuosikymmen ennen kuin kaverista tuli muotitutkija Mansessa ja Stadissa. Turha tässä on silti liikaa ylpeillä. Selvitin graduseminaarin lopulta läpi joskus keväällä 2018, mutta, mutta, mutta… jossain läppärini uumenissa on edelleen nelisenkymmentä sivua gradututkielmaa Yle-gatesta. Se jäi piippuun. Liekö syynä laiskuus, kykyjen riittämättömyys vai opintotuen loppuminen – sitä en osaa sanallistaa.

Gradumahalaskun jälkeen palasin vielä Poriin, ja vieläpä Puuvillaan, töihin Satakunnan Kansaan erilaisiin pätkäpesteihin vuosiksi 2018–2020. Tähän mahtui vielä vanhoilla päivillä piipahtaminen opiskelijakommuunissa Herralassa, jossa asuin yhden kesän ja satunnaisia kortteerauksia. Niin vain kävi, että kylterit ja humanistit mahtuvat saman katon alle! Tavallaan Herralan peruina on yliopistokeskuksen yhdistämä vaellusporukka, jolla teemme syksyisin reissun johonkin päin Lappia.

Mitä akatemia minulle antoi?

Joku voi laskea tästä tekstistä, kuinka monta vuotta tuhlasin yliopistolaitoksen uumenissa valmistumatta, mutta opiskelun vapaudelle ei voi laittaa hintaa. Kannustan kokeilemaan sitä, jos vain mahdollisuus tulee.

Sain käytännössä lukea ja tehdä sitä, mikä kiinnosti ja minkä näin hyödyttävän mahdollisesti loppuelämääni. Opintoraha ja satunnaiset hommat riittivät tuolloin vielä elämiseen Porin hintatasolla. Erasmus-ohjelma takasi varat Interrail-lippuun. Tukikuukausien loputtua huomasin, että töiden tekeminen meni opintojen edelle. Suhtautuisinkin erittäin epäillen tukileikkauksiin ja yliopiston edelleen jatkuvaan trimmaamiseen, joka alkoi jo yliopistolain uudistuksesta 2010.

Pori ja yliopistokeskus ovat antaneet minulle paitsi ystäviä, kokemuksia, tietoa, taitoa, hauskoja aikoja myös ammatin. Toivottavasti sain itse annettua jotain takaisin, jos en akateemiselle maailmalle, niin yliopistoyhteisölle. Seuraan edelleen ilolla Kulman, Porkyn, Pointerin ja Pointin uurastusta punatiili taustakankaanaan.

Ala-asteen opettajani tapasi sanoa, että aina oppii, kun on kotoa poissa. On yliopistouraltani siis varmaankin jotain jäänyt käteen. Ehkäpä vielä joskus myös ne maisterinpaperit.

Sille! Prost!

Nuori ja nopea. Pointti-paita päällä BMW-museolla. Kuva Timo Riihentupa.

Esa Keskinen

Kirjoittaja on Itä-Lapissa ilmestyvän Koti-Lappi-lehden päätoimittaja