Kesällä vuonna 1980 seurasin televisiosta dokumenttia, jossa käsiteltiin NASA:n Apollo-avaruusohjelman historiaa. Toistaiseksi viimeiseksi jääneestä miehitetystä kuulennosta oli kulunut siinä vaiheessa lähes 8 vuotta. Eugene A. Cernanin kipparoiman Apollo 17:n jälkeen yksikään ihminen ei ole poistunut maapallon vetovoimakentästä. Vuonna 1980 tätä ei vielä tiedetty, ja nuoren pojan mielessä Apollo-lennot edustivat fantastista tutkimusmatkaa suureen tuntemattomaan, jolle oli varmasti tulossa jatkoa. Seuraavana vuonna alkoivat avaruussukkulalennot, jonka mediakuvastosta NASA otti kaiken hyödyn irti. 1980-luvulla avaruusinnostusta käytettiin laajasti hyväksi paitsi mediajulkisuudessa myös yleisemmin populaarikulttuurissa. Suomessakin tietty osa nuorisosta kulutti ahkerasti kaikkea avaruuteen liittyvää, tieteiskirjallisuudesta, elokuvista ja televisiosarjoista muodostui yhden ikäpolven yhteistä sukupolvikokemusta. Minulle avaruustutkimuksesta ja siihen kytkeytyvistä mielikuvituksellisista tarinoista muodostui elävä kasvukertomus. Olin myös lapsesta saakka kiinnostunut historiasta, joten epäilemättä tällä kaikella pohjustettiin nykyistä työuraani.
Nämä ajatukset olivat vahvasti mielessä, kun huhtikuussa 2019 osallistuin Turun yliopistossa kulttuurihistorian järjestämään “Kuviteltu avaruus. Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa” -seminaariin. Tämän onnistuneen ja poikkitieteellisen tapahtuman välittömät tunnelmat ja havainnot voi lukea WiderScreen-journaaliin kirjoittamastani seminaariraportista. Ensimmäisen kuulennon muistovuoden innoittamana järjestetty seminaari opetti, kuinka moni paikalla olijoista oli kokenut vastaavaa innostuneisuutta lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Jotkut esitelmöitsijät olivat myös tutkimuksessaan hyödyntäneet kiinnostuksen kohteitaan, mutta joillekin seminaari edusti muun työn ohessa tehtyä nostalgista paluuta “avaruusinnostuksen” kultaisiin vuosiin.
Seminaarin aikana keskustelimme jo lounaspöydässä mahdollista julkaisua. Lähes kahden vuoden työn jälkeen lopputuloksena oli Capsan kustantamana ilmestynyt kokoomateos Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021). Kirjan kolme pääosa yhdistävät poikkitieteellisesti tutkimusteemoja, joissa käsitellään paitsi avaruustutkimuksen historiaa ja nykytilaa myös niiden populaarikulttuurisia ilmentymiä. Avaruuslentojen – niin kuviteltujen kuin todellisten – kulttuurihistoriaa käsitellään ensimmäisessä osassa. Jutta Laitilan ja Emma Pietilän katsauksessa tarkastellaan tähtitieteilijä Johannes Keplerin (1571–1630) postuumisti julkaistua Somnium-teosta, jonka keskiössä on kuvitteellinen avaruuslento kuuhun. Teosta on ahkerasti siteerattu avaruustutkimuksessa, kun on viitattu tuon ajan tähtitieteen yrityksiin kuvata avaruusmatkojen lainalaisuuksia. Teos voidaan luokitella jopa tieteiskirjallisuuden varhaiseksi esikuvaksi.
Kulttuuriantropologi Iina Kononen tarkastelee avaruuslentojen aikana maapallosta otettujen valokuvien historiaa. Ikonisena tarkasteluesimerkkinä nousee esille Blue Marble -nimellä tunnettu valokuva, joka otettiin Apollo 17:n lennon aikana. Blue Marble on toistaiseksi ainoa ihmisen ottama valokuva, jossa maapallo näkyy kokonaisuudessaan, ja siksi siitä on muodostunut hieno ja aikaa kestävä symboli. Aikalaiset ymmärsivät muutenkin Apollo-lentoihin kätkeytyvän symboliikan, sillä ne edustivat selvästi uuden aikakauden alkua. Aiheeseen pureutuu akatemiaprofessori Hannu Salmi artikkelissaan vuoden 1969 ensimmäisen kuulennon mediakuvastosta Suomessa. Tutkimuksessa nostetaan esille avaruuslentojen merkitystä kansalaisia kiehtovana seikkailuna. Stanley Kubricikin edellisenä vuonna ensi-iltaan tulleella 2001: Avaruusseikkailu -elokuvalla oli oma vaikutuksena tähän kytkeytyneisiin tulkintoihin. Salmi nostaa esille, miten avaruusmatkat ja niihin liittyvät tulkinnat elivät vahvasti todellisuuden ja fiktion rajamaastossa.
Osittain samasta aiheesta jatketaan myös kulttuurihistorioitsija Heidi Kurvisen artikkelissa, jossa osoitetaan myös lehtiaineistoon pureutuen, miten suomalaiset olivat muun teollistuneen länsimaailman kanssa osa ensimmäisen kuukävelyn kokijajoukkoa. Avaruusmatkojen unohdettua historiaa valotetaan puolestaan eläintutkimuksellisesta näkökulmasta Otto Latvan ja Heta Lähdesmäen artikkelissa. Koe-eläimet, toisin kuin ihmiset, olivat ensimmäisiä avaruudessa käyneitä eläviä olentoja. Monet koe-eläimistä, kuten maailmanmaineeseen noussut neuvostoliittolainen Laika-koira, eivät selvinneet matkastaan hengissä, mikä osaltaan alleviivaa myös avaruustutkimukseen liittyneitä eettisiä ongelmakohtia.
Teoksen seuraava ja laajin osio keskittyy avaruuden populaarikulttuurin kuvastojen tarkasteluun. Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen kiinnostuksen kohteena on 1970-luvun puolivälissä nähty – vahvan kulttimaineen saavuttanut – Avaruusasema Alfa -televisiosarja (1975-1977). Kaartinen osoittaa miten televisiosarja käsitteli kiehtovien avaruuslentojen lisäksi myös monia ympäristöhistoriallisia kysymyksiä, jotka olivat nousseet esille Apollo-lentojen jälkeisinä vuosina. Miksi ihmiskunta tutki avaruutta, vaikka ei pystynyt huolehtimaan edes omasta maapallostaan? Sarja oli näiltä osin outo ja omaperäinen, mutta ajoittain synkkäkin tulkinta omasta ajastaan. Artikkelissa on myös vahva nostalginen sävy populaarikulttuurin kuvastoja kohtaan, ja samasta teemasta jatkaa digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä Musta Aukko -elokuvaa (1979) käsittelevässä artikkelissaan. Disneyn suurtuotantona valmistunut tieteiselokuva jäi vahvasti aikalaisten mieliin myös laajan oheistuotevalikoimansa puolesta. Erikoistehosteiden osalta Musta Aukko oli myös alan teollisuuden merkkipaalu, vaikka se ei saavuttanut kaivattua menestystä lippuluukuilla.
Historioitsija Kimmo Ahosen artikkelissa keskiöön nousee Marsiin ja “marsilaisiin” liittyvien kuvitelmien pitkä kulttuurihistoria sekä sen ilmestyminen erityisesti 1950-luvun yhdysvaltalaisessa kylmän sodan ajan tieteiselokuvissa. Ahosen mukaan Marsin kiehtovuus palautuu lopulta katsojan kykyyn kuvitella omastamme poikkeavia maailmoja ja antaa niille merkityksiä. Osittain samaan havaintoon päätyy myös digitaalisen kulttuurin tutkija ja historioitsija Petri Saarikoski tarkastellessaan vuonna 2015 ensi-iltaan tullutta Yksin Marsissa -elokuvaa. Ridley Scottin ohjaama kassamenestys voidaan tulkita paitsi nykyajan Mars-tutkimuksen innoittamana luonnontieteellisenä tulkintana punaisen planeetan valloituksesta, mutta myös NASA:n pr-toimintaan kytkeytyvänä onnistuneena mediatempauksena. Elokuvatutkimuksen viimeisenä osiona nähdään kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen essee, jossa käsitellään erityisesti 2000-luvun tieteiselokuviin kätkeytyviä romanttisia ja jopa idealistisia käsityksiä avaruudesta mahdollisesti nousevasta suuremmasta totuudesta ja uusista elämän mahdollisuuksista. Pohdinnan kokemukselliselle tasolle nousee melankolian ja lohdun vahvat tuntemukset.
Teoksen viimeisessä osiossa nähdään väläyksiä turkulaisesta tähtitieteen historiasta ja nykyvaiheista. Tuorlan observatorion esineistöä ja henkilöhistoriaa valotetaan museologian näkökulmasta Jaana Saarikosken ja Maija Mäen katsauksessa, joka osaltaan tuo esille, miten Turun yliopiston kansainvälistäkin mainetta niittäneen tähtitieteen pohjaa rakennettiin 1920-luvun lopusta alkaen. Teoksen päättävässä artikkelissa fysiikan ja tähtitieteen yliopistotutkija Harry J. Lehto pohtii astrobiologian näkökulmasta maapallon ulkopuolisen elämän mahdollisuuksia. Lehdon havaintojen mukaisesti mahdollisia elämän rajavyöhykkeitä löytyy myös omasta aurinkokunnastamme, mutta toistaiseksi ne synnyttävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mahdollisuus löytää edes bakteerien muodossa esiintyvää elämää esimerkiksi Marsin jäätyneen pinnan alta pitää silti tutkimuksellisia spekulaatioita hengissä, ja antaa tarvittavaa innoitusta alan tutkimustoiminnan kehittämiseen.
Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021) <https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/> edustaa artikkelikokoelmana vahvemmin humanistiseen ja erityisesti historiantutkimukselliseen kenttään kallellaan olevaa nykytutkimusta. Tärkeäksi jäsentäjäksi nousee ihmisen ja avaruuden moniääninen vuorovaikutussuhde. Teos paljastaa, että avaruustutkimus on samalla mielen maiseman tutkimusta, joka voi konkretisoitua esimerkiksi valokuvaan jossa näemme sinisen planeettamme kellumassa avaruuden pohjattomassa syleilyssä. Jos matkustamme tarpeeksi kauaksi, me näemme oman itsemme ja historiamme uudessa valossa. Avaruutta tutkiva ihminen tutkii samalla myös itseään.
Kirjoittaja vetää syys-lokakuussa KTMT:n syventävien opintojen Avaruuden tutkimuksen kulttuurihistoriaa -luentosarjan, jolle kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita!
Petri Saarikoski
Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori.
Lähdetiedot:
Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju, Petri Saarikoski. Capsa Historiae III. Turku: Turun yliopisto, 2021.
Julkaisusarjan kotisivut ja tilaustiedot: https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/
Viimeisimmät kommentit