Kuukausi: lokakuu 2020

Kun tein aikoinaan päätöksen siirtyä pelisuunnittelusta lelujen ja leikin tutkimusmaailmaan ajattelin heittäytyväni säännöistä täysin vapautettuun toiminnan kenttään, jossa vallitsisi luovuutta ruokkiva, energisoiva ja anarkistinenkin kaaos. Vuodet, joiden aikana tutustuin aloittelevana tutkijana leikillisen vuorovaikutuksen periaatteisiin, veivät entistä vahvemmin kohti ymmärrystä siitä, miten leikin valtakunnassa on omat lainalaisuutensa. Ihmisen leikki on ennen kaikkea sosiaalista toimintaa, jossa leikkijät kehittävät ketterästi säännönmukaisuuksia ja tapoja. Yksi ratkaiseva tekijä avoimen leikin ja pelaamisen rajapinnasta kuitenkin löytyi: Se mikä leikin pelaamisesta erottaa, on tiedostettu ja tavoitteellinen kilpailu. Leikki ei ole voittoon tähtäävä projekti, vaan leikkijöistä itsestään syntyvä prosessi. Toisin sanoen, kun leikkiin ryhdytään, ei sille voi asettaa tiukkoja raameja, vaan annettava tilanteen viedä.

Leikin valjastaminen eri-ikäisten oppimiseen näyttää leikillistyvässä ajassa hyödylliseltä tieltä, mutta suoritteet eivät voi olla syy leikkimiseen. Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen sivuaa aihetta kommentoimalla: ”Suomalaisen varhaiskasvatuksen vahvuutena on tähän asti ollut juuri leikki, vapaus ja ilo. Meidän ei pitäisi juurruttaa lapsiin ja nuoriin suorittamista ja kilpailua. Siitä ei seuraa kuin entistä uupuneempia nuoria ihmisiä” (Yhteishyvä 5/20). Silloin leikki vakavoituu ja sopii paremmin puhua pelillistämisestä. Vakava leikki (serious play) taas tuo toimintaan mielikuvitusta näivettävän ehdottomuuden, pinnistelyn ja pakon kulkea jotakin ennalta määrättyä kohti. Tämä on ongelmallista, sillä leikkivä ihminen on utelias löytämään oman tiensä.

On mahdollista, että yhteiskunnan pelillistyminen on tuonut suoritekeskeisen ajattelun myös akateemisen asiantuntijatyön kontekstiin luovuuden jäädessä kilpajuoksun jalkoihin. Viisas, minua nuorempi tutkijakollegani sanoikin: ”Enää ei tehdä tutkimusta, vaan kirjoitetaan papereita”. Tutkimus itsessään ei siis näyttäisi olevan toiminnan ensisijainen kannustin, vaan syöte kiivaasti louskuttavan paperikoneen kitaan. Julkaisukoneen, josta putkahtelee kiihkeällä tahdilla eri mittarein luokiteltavia suoritteita. Tutkijantyön suorituskeskeisyys on piirtynyt selkeänä omaan tajuntaani etenkin tilanteissa, joissa taideorientoitunut humanisti asetetaan meriitteineen samalle viivalle muista tutkimustraditioista tulevien kanssa. Leikilliset lähestymistavat taipuvat siinä asetelmassa määrällisen tutkimuksen ja meta-analyysien alle, sillä se mikä on mitattavissa perinteisin mittarein ja siksi helpommin paremmuusjärjestykseen laitettavaksi, koetaan usein tärkeimmäksi.

Tutkimuksen kilpailullistumisesta kantavat osittain vastuun myös tutkijat itse: Voittamisen psykopatologia hyökyy selkeimmin silmille tutkijoiden omien julkaisuprofiilien metriikassa. Someleikkiin lähtiessään tutkija asettautuu julkisen mittauksen piiriin kilpaillakseen paitsi muun tutkimusmaailman, myös itsensä kanssa. Vaikuttavuus ja voittopotentiaali ovat virtuaalisilla alustoilla houkuttelevasti läsnä, mutta ne realisoituvat usein onnenkantamoisten kautta, jos silloinkaan. Ne ovat tavoitettavissa hieman kuten monissa peleissä, mutta ajanvietepelaamista huomattavasti totisemmin—ja usein myös kollegoita vastaan pelaten. Kasvavilla mittariluvuilla kasvaa myös näennäinen vaikutus ympäröivään maailmaan—näennäinen niin kauan, kunnes se konkretisoituu tutkijakollegojen yhteydenottoina—kiitoksina, kannustuksina, jopa kutsuina lähteä kanssakirjoittajaksi tuleviin tutkimuksiin.

Avoimessa leikissä yksilöllä ei ole julkilausuttuja voittotavoitteita. Leikissä sepitetään ja simuloidaan, kehitetään skenaarioita yhdessä kuvittelemalla. Leikillä onkin paikkansa elämänmittaisessa oppimisessa ja tulevaisuuden työelämässä: Leikillisyyteen kannustava asenneilmapiiri ja vapaamuotoinen vuorovaikutus ovat avainsanoja kun haasteita ratkotaan yhdessä. Tarinallisten rooli- ja rakenteluleikkien avulla vauhditetaan kollektiivista ongelmanratkaisua ja sosiaalista mielikuvitusta: leikillisiin lähestymistapoihin nojaavat luovuus, yhteistyö, rohkeus ja keskustelu ovat keskeisiä esimerkiksi yrittäjyyteen liittyvinä työelämätaitoina. Luovat ja avoimet, eli ei-kilpailulliset lähestymistavat leikkiin kasvattavat empatiaa ja solidaarisuutta sekä leikillisenä resilienssinä ymmärtämääni optimismia ja palautumiskykyä. Onneksi yhteistyöhön perustuvat mekaniikat kasvattavat tällä hetkellä suosiotaan myös pelimaailmassa. Kollektiiviset voittotavoitteet kuulostavat ihmiskunnan kehittymisen kannalta yksilökeskeistä kilpailua paljon valoisammilta (ja leikkisämmiltä).

Leikkien ei siis menestytä, mutta leikissä voidaan jäljitellä ja mallintaa menestymisen tarinoita. Vaikka leikissä ei myöskään voi epäonnistua, on leikin kokeilevaan luonteeseen sisäänrakennettu ajatus mokasta lahjana, joka vie toimintaa uusiin suuntiin. David Lynchin elämänkerrassa Tilaa unelmoida (2018, Like) taiteilija kirjoittaa seuraavin sanoin: ”Sanon aina, että epäonnistuminen ei ole paha juttu, koska sen jälkeen pääsee vain ylöspäin. Toisin sanoen epäonnistumisessa on vapauden tuntua. Menestys saattaa sekoittaa pään, kun alkaa murehtia putoavansa, eikä paikallekaan voi koskaan jäädä. Niin se vain on. Menestyksestä pitää olla kiitollinen, koska ihmiset ovat rakastaneet jotakin, mitä on tehty. Siltikin kyse on kuitenkin aina vain työstä.”

Menestys vie ylöspäin, kehitys eteenpäin. Kehittymisen tunnistaminen akateemisessa työssä on yksilön kompetenssit ylittävää ja siksi laajemmin voitokasta; se on tutkimustyön näkyväksi tekemistä ja arvostuksen merkki paitsi tutkijalle itselleen, myös tutkimuksen aihealueelle—se mikä tunnistetaan koetaan arvokkaaksi. Merkityksellisyyden kokemuksen ohella juuri arvokeskustelun näkökulmien paikantaminen kiehtoo ja kutkuttaa leikintutkijan mieltä: Mitkä ovat leikillisyyden mahdollisuudet ajassa, jossa ihmisen leikkikäyttäytyminen halutaan ensisijaisesti ja korostetusti ymmärtää tuloksellisuutta, tehokkuutta ja voittamista korostavassa pelillistymisessä? Mikä on leikin arvo 2020-luvulla? Onko olo kuin voittajan, kun omat julkaisut saavuttavat tutkijoiden someprofiilissa 10 000 lukijaa? Miten voitokkaalta tuntuu pokata kansainvälinen tutkimuspalkinto tuhatpäisen konferenssiyleisön edessä? Vai voiko leikkivä ihminen milloinkaan voittaa kilpailullistuvassa tutkimusmaailmassa? Ehkä hän toteaa sittenkin, David Lynchiä mukaillen: Voittamattomuudessa on vapauden tuntu.

Katriina Heljakka

TaT, FM, Ekon.mag. Katriina Heljakka tekee tutkimusta leikin digiloikasta Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja johtaa Pori Laboratory of Play -tutkimusryhmää Porin yliopistokeskuksessa.

Mediakulttuuri on tulvillaan niin viihteellisiä kuin vakavia mediasisältöjä, jotka provosoivat ja synnyttävät inhon tunteita. Puhun provokatiivisesta televisio- ja mediatuotannosta eli siitä, miten ohjelmasisällöillä pyritään shokeeraamaan ja härnäämään katsojia esimerkiksi tv-ruudun ääreen korkeiden katsojalukujen toivossa. Normien keikuttamisen keinoja ovat niin irstailu, sosiaalisten instituutioiden – kuten avioliiton ja perheen – ravistelu, erilaisuuden ja poikkeavuuden hyväksikäyttö sekä mässäily makaabereilla true crime -rikosdokumenteilla.

Yhteiskunnan viihteellistymisen kriittinen tarkastelu onkin paikallaan. Olen viime aikoina antanut medialle usein kommentteja postdoc-tutkimuksessani käsittelemääni true crime -ilmiöön, erityisesti liittyen sen eettisiin kysymyksiin. Keskustelua herättää esimerkiksi rikosten uhrien järkyttävistä kohtaloista ammentaminen, joka on yksi genren luottopolttoaine. Viime syksynä polemiikkia aiheutti pääkaupunkiseudun true crime -tapahtuma, jossa tarkoituksena oli pääsylipun hinnalla päästä kiertämään oikeita rikospaikkoja henkirikoksen tekijän kanssa. Hänelle olisi samalla tarjottu mahdollisuutta kuvailla yksityiskohtaisesti itse verityötä. Kansa älähti ja tapahtumaa päädyttiin muuttamaan – hyvä niin. Keskustelun myötä määriteltiin yhteiskunnassa vallalla olevia normatiivisia arvoja ja rajoja.

Yhteiskunta lopulta määrittää mitä julkaistaan viihteen nimissä. Viimeisimmän kohun aiheutti Nelosen Katiska -dokumentti, jossa ”rikollisjulkkikseksi” nostetun Niko Ranta-Ahon kiiltokuvamainen glorifiointi nosti yleisön karvat pystyyn. Rikollisen toiminnan representaatio mediassa ja viihteen muotona liikkuu väkisinkin harmaalla alueella, kun tasapainoillaan katsojien kosiskelun ja aiheen vakavuuden välillä.

Tosielämän rikoksia käsittelevää tarjontaa on paljon niin televisiossa kuin podcasteissa. Aihe on kuitenkin tuttu jo 1960-luvulta lähtien kirjallisuudesta. Todellisuus tuo tarinoihin jännitystä ja tapahtumia voidaan toki lähestyä myös asiallisesti. Tuotannon valinnat määrittävät, että tehdäänkö faktoihin pohjaavaa asiasisältöä vai väritettyä tarinaa ns. shokkidokumentin/ dokudraaman muodossa. Katiskan katsoja todennäköisesti odotti rikollisen näyttäytyvän ennemmin katuvaisena ”ns. pallo jalassa”, kuin Espanjan auringossa drinkkiä siemaillen ja elämäntyyliään kehuen. Tavoiteltaessa katsojalukuja tämäntyyppisiä raflaavia keinoja käytetään – provokaatio kun tuo lisää katsojia.

Kuka sitten määrittää, ketä pääsee ääneen? Usein ohjelmien tuottajat vetoavat siihen, että rikollisella on oikeus kertoa tarinansa ja saada äänensä kuuluviin. Onko näin? Pohdin esimerkiksi sarjamurhaajien J. Dahmerin ja J.W Gacyn haastattelujen motiiveja. Sarjamurhaajilla on huomattavan usein narsistisia piirteitä, joten heille suotu media-aika vain tuottaa tiettyä lisätyydytystä. Sarjamurhaajat kuitenkin kiehtovat ja ovat siksi tuotannon näkökulmasta katsojamagneetteja. Toisaalta Norjassa massamurhaaja Anders Breivik ei pääse mediassa ääneen, koska hänen ei haluta esittelevän yleisölle äärioikeistolaisia aatteitaan.

Olen vuosien ajan seurannut tutkimukseni osana true crime -formaatteja, eikä keskustelufoorumi Murha-infokaan (Minfo) ole itselleni vieras. Ilmiö on Suomessa vallannut alaa entisestään viime vuosina, nyt myös podcastien muodossa. Television puolella ei tarvitse seurata montaakaan formaattia huomatakseen, että true crime hyödyntää tiettyjä konventioita, puheen tapoja vedotakseen yleisöön. Oikeasti tapahtuneet henkirikokset heräävät viihteen alttarilla eloon. Dokudraamalliset – osin näytellyt, osin aitoa rikosmateriaalia hyödyntävät – tarinat pyrkivät hätkähdyttämään ja shokeeraamaan katsojaa.  Tämä toimii jo ohjelmien nimitasolla. Groteskit kuvaukset, karmivat ihmiskohtalot, aidot haastateltujen läheisten kyyneleet, murhahetken deskriptiivinen kuvaus sekä asiantuntijoiden käyttö osana kerrontaa ja autenttisuutta rakentavat true crimea entistä vetoavammaksi inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista.

Sietokyky nähdylle alkaa väkisinkin kasvaa. Mihin se johtaa? True crimesta voi toki nauttia puhtaasti viihteellisistä syistä, eikä siinä ole mitään pahaa. Se on jännittävää, turvallista kotisohvalta katsottuna ja sitä seuraamalla voi harjoittaa omia salapoliisitaitojaan. Siltikin, vaikka asiallisesti toteutettuna true crime ei olisikaan viihdemuotona kyseenlaisempi kuin muutkaan genret, liittyy siihen kuitenkin aina eettinen ristiriita.

Mielenkiintoisen ja osin pelottavankin näkökulman tähän tuo yksittäisten ihmisten tuottamat sisällöt videojakopalveluissa. Seuraajien kalastelu on todellisuutta myös livestriimauksessa. Uteliaisuus kaikkea traagista kohtaan on ihmiselle ominaista. Sitä määrittää makaaberi halu pysähtyä auto-onnettomuuden tapahtumapaikalle, toiveena nähdä edes pisara verta tai rypistynyttä peltiä. Tämän kokemuksen ikuistaminen on tätä päivää, ja somesta löytyykin ”kansalais-onnettomuusaineistoa”. Suomessa uutisoidaan toistuvasti kuvaamisesta kuolonkolaripaikoilla. Tämä ”tosi-tv-tuotanto” on yksilöiden käsissä eikä sitä kyetä valvomaan systemaattisesti, eikä siihen näin ollen kohdistu ennakkosensuuria. Tosimaailman tosi-tv:n ympärille tarvittaisiin tiukempaa lainsäädäntöä kuin perinteinen laittoman/häiritsevän sisällön kollektiivinen ilmianto, johon videojakopalvelut usein perustuvat. Kun tallentamiseen ja live-tilan suoratoistoon soveltuvat välineet ja yhteydet ovat kaikkien saatavilla, yhä useampi voi halutessaan kuvata oman ”onnettomuusvideonsa”.

Yksi vakava-aiheinen ilmiö onkin elämänsä (ja sen päättymisen) ruudulla sosiaalisen median live-ominaisuuden kautta jakavat käyttäjät. Uusin FB-livessä tehty, hyvin groteski itsemurha ravistelee jälleen globaalisti. Muun muassa TikTok pyrkii poistamaan videon palvelustaan. Mutta niin kuin aina, kerran nettiin päätynyt pysyy siellä. Kammottava video on löydettävissä, eikä se ole kaunista katseltavaa. Se jatkaa leviämistään ja sitä muokataan ihan kiusallaan mukaan harmittomiin kissavideoihin. Itse kuolettavaa laukausta taas käytetään eri palveluiden profiilikuvissa gif-animaationa. Kuolema muuttuukin pelleilyksi, viihteelliseksi mediamateriaaliksi.

Media ja teknologia mahdollistavat useiden elämän osa-alueiden viihteellistymisen. Keveydelle, jopa tietylle karnevalismille on raskaan arjen keskellä tilausta, mutta olisi hyvä muistaa, että ihan kaikkea ei viihteen alttarille tulisi uhrata.

Lisäluettavaa:

Pauliina Tuomi: ”Groteski true crime: Rikosdraamadokumentaariset formaatit inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista”. WiderScreen 3/2018.

Pauliina Tuomi

Kirjoittaja on digitaalisesta kulttuurista väitellyt, Tampereen yliopiston tutkijatohtori, joka tekee postdoc -tutkimusta provokatiivisesta mediasta ja televisiotuotannoista.