Syyskuussa 1943 kävi ilmi, että Gestapo aikoi kuljettaa kaikki Tanskan juutalaiset tuntemattomaan päämäärään eli keskitysleirien ”lopulliseen ratkaisuun”. Kun tieto asiasta levisi, syntyi vastarintaliike, jossa olivat mukana kirkot ja yliopistot, yrityselämä ja kaikki, myös tavalliset ihmiset. Parin päivän aikana seitsemäntuhatta juutalaista vietiin pienillä kalastajaveneillä Juutinrauman yli Ruotsiin. Lähes 99 prosenttia Tanskan juutalaisista pelastui.
Entä meillä Suomessa? Yhdysvaltalainen sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhorn oli Helsingissä, kun talvisota alkoi. Hän näki Kampin linja-autoaseman palavat autot ja naisten ja lasten ruumiit. Mutta hän näki myös helsinkiläisten jäätävän rauhallisuuden. He luottivat järjestelmäänsä, katastrofinkin keskellä. Katsoessaan tätä Gellhorn oli varma, että Suomi tulee voittamaan sodan – eikä hän siinä kokonaan väärässä ollutkaan.
Nämä esimerkit kertovat, että vakava kriisi ei välttämättä johda yhteiskunnan romahtamiseen ja sekasortoon vaan päinvastoin. Kun ihmiset kohdistavat tarmonsa ongelmien ratkaisemiseen, kaaos jää syntymättä. Näin erityisesti niissä yhteiskunnissa, jotka ovat hyvin järjestäytyneitä ja joissa on korkea luottamussuhde.
Suomi on perinteisesti ollut yhteiskunta, jossa luottamus on kohdistunut sekä valtioon ja julkiseen hallintoon ylipäätään että kanssakulkijoihin. Tällä on vankka perustansa. Ihmisten osalta luottamus ja rehellisyys ovat kuin sisar ja veli. Maaseudulla ovet olivat pitkään auki yötä päivää siitä riippumatta, oliko isäntäväki kotona vai kylässä. Ihmisten rehellisyyttä mitattiin joku vuosi sitten kansainvälisellä testillä, jossa kaksitoista lompakkoa jätettiin satunnaisiin paikkoihin eri puolilla maailmaa. Helsinki oli testin ylivoimainen voittaja; siellä lompakoista palautettiin yksitoista. Toisena oli Intian Mumbai, jossa palautui yhdeksän.
Valtioon kohdistuvan luottamuksen vanha tunnus on ollut vahva luottamus hallitsijaan, oli tämä sitten Ruotsin kuningas, Suomen suuriruhtinas tai Tasavallan presidentti.
Luottamuksen viimekätinen perusta on kuitenkin oikeusvaltio. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että valtion toiminta perustuu lakiin ja oikeuteen ja siihen, että valtio ei puutu ihmisen oman päätöksenteon alaisiin asioihin. Oikeusvaltioon ei kuulu mielipidepelko ja sananvapaus on oikeusvaltion ytimessä.
Oikeusvaltion perustana puolestaan on demokratia. Siinä kansalaiset voivat vapaasti ja vailla uhkaa valita haluamansa päätöksentekijät säätämään lakeja ja ohjaamaan yhteiskuntaa. He voivat myös luottaa siihen, että päätökset perustuvat oikeusvaltion periaatteisiin ja säädöksiin. Kriisin aikana luottamus on edellytys sille, että kriisin vaikutukset jäävät mahdollisimman vähäisiksi. Koronakriisissä tämä on tullut hyvin konkreettiseksi. Suomalaiset ovat pääsääntöisesti pitäneet valtioneuvoston ja viranomaisten asettamia rajoituksia perusteltuina ja ovat niitä myös kohtuullisesti noudattaneet. Muulla tavoin Suomen erinomaista tilannetta ei voi selittää, vaikka etäisyyksillä ja väkimäärällä jonkinlaista selitysarvoa onkin.
On ollut ja on myös yhteiskuntia, joissa luottamuksen taso on niukka.
Neuvostoliiton suuren terrorin vuodet olivat 1936 ja 1937. Silloin miljoonat syyttömät katosivat vankileirien nieluun tai kuolivat teloittajien laukauksiin. Mitä tekivät tavalliset neuvostoihmiset? Pelon lamaannuttamina he käänsivät selkänsä sekä karkotetuille että heidän läheisilleen. Monet myös hyötykäyttivät karkotettujen talot ja tavarat, aivan samoin kuin Saksan valtaamilla alueilla anastettiin surmattujen juutalaisten omaisuus. Neuvostoliitossa tämän häpeällisen näytöksen toinen kierros koettiin 1950-luvun jälkipuoliskolla, kun karkotettuja alkoi palata kotiseuduilleen. Heidän kotiensa uudet asukkaat olivat raivoissaan: ”Mitä te tänne tulette? Olisitte pysyneet Siperiassa.” Kansanvihollinen ja hänen läheisensä olivat kansanvihollisia elämänsä loppuun, syyllisyydestä tai syyttömyydestä riippumatta. Natsien ryöstämästä juutalaisomaisuudesta käydään palautusoikeudenkäyntejä vielä tänäänkin.
Mistä nämä erot esimerkiksi Tanskaan ja Suomeen johtuvat? Huomion voi kiinnittää valtaetäisyyteen ja luottamukseen. Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa valtaetäisyys oli erittäin suuri ja yhteiskunta voimakkaasti hierarkkinen. Erityisesti Neuvostoliitossa tätä hämmensi tasa-arvoa korostavan ideologian ja yhteiskunnan tosiasiallisen hierarkkisuuden jyrkkä ristiriita. Kansallissosialismissa hierarkkisuus oli itse aatteen ytimessä.
Luottamus puolestaan oli sekä Neuvostoliitossa että Saksassa läpäisevästi ideologisoitu. Sen ansaitsivat vain oikeaa ajattelua edustavat, mutta todellista luottamusta sekään ei tuottanut. Neuvostoliitossa putoaminen kansanvihollisen kategoriaan saattoi olla kenen tahansa kohtalona. Saksassa ensisijalla olivat juutalaiset, mutta luottamuksen menettäminen oli myös kansallissosialististen aateveljien oikeus niin kuin SA:n joukkoteloitus heinäkuussa 1934 kertoo.
Molemmissa maissa vihollisenmetsästyksen taustalla oli pitkään jatkunut ihmisarvon ja elämisen oikeudenkin kiistäminen. Venäjällä pettureiden nimeäminen oli vallankumouksellisten liikkeiden arkipäivää jo 1800-luvulla. Saksassa niin kuin laajemminkin Euroopassa antisemitismi oli ikiaikaista historiaa.
Demokraattisessa Suomessa, merkittävästi myös luterilaisuuden perintönä, valtaetäisyys on pieni. Valtaetäisyydellä tarkoitetaan sitä tunteenomaista etäisyyttä, joka eliitillä ja kansalla, johtajilla ja johdettavilla on toisiinsa. Suomalaisten välinen vuorovaikutus on suoraa ja osallistavaa. Ihmiskäsityksessä korostuu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hierarkia on matala. Yrityksissäkin suhde esimiehiin on usein epämuodollinen, johtajat luottavat alaisiinsa, ja heidän asiantuntemustaan arvostetaan. Valvonnasta ja kontrollista ei pidetä.
Vähäisellä valtaetäisyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa. 1800-luvun alun herätysliikkeissä kuka tahansa saattoi käydä kertomassa papille, että tämä oli harhautunut vääräoppisuuden polulle. Samalla tavoin nyt moni some-maailman ja kommenttipalstojen jokamies ja -nainen tietää ministeriä ja professoria paremmin, miten koronan kanssa tulee menetellä ja voiko valtio velkaa ottaa. Kritiikki sinällään ei ole ongelma, päinvastoin, se on toimivalle yhteiskunnalle välttämätöntä ja itsestäänselvyys. Ongelmaksi se tulee silloin, kun kyseenalaistamisesta tulee itsetarkoitus. Näin tapahtuu silloin, kun hyvän tavoittelemisesta tehdään hyvesignalointia, tai kun sovittuja journalistisia periaatteita noudattavia toimittajia ja tieteen menetelmiä käyttäviä tutkijoita pilkataan itsensä jalustalle nostaneeksi papistoksi ja heidän tekstinsä ja tutkimuksensa kyseenalaistetaan perusteettomin kriteerein. Silloin kysymys on luottamuksen hävittämisestä ja instituutioiden arvon kiistämisestä. Silloin kysymys on myös demokratialle rakentuvan, eduskuntakeskeisen oikeusvaltion kyseenalaistamisesta, ja arviovallan siirtämisestä myyttiselle ”kansan oikeustajulle” – aivan kuin kansallissosialismissa.
Jos tämä yhteiskunnan perustaan ulottuva kyseenalaistaminen nousee merkittäväksi, kyky kriisien kohtaamiseen heikkenee. Jos instituutioiden – olivat nämä sitten valtioneuvostoja, yliopistoja, oikeuslaitoksia tai tiedotusvälineitä – kiistämisestä tulee valtavirtaa, Suomenkin sijoitusta kansanvälisissä menestysvertailuissa saa hakea aivan muista kohdista kuin ykkösriveiltä.
Kari Immonen
Kirjoittaja on kulttuurihistorian emeritusprofessori.
Viimeisimmät kommentit