Kuukausi: joulukuu 2023

Monilla humanistisilla aloilla käytetään paikkatietoa ja useammilla olisi siihen mahdollisuus. Paikkatieto liittyy tyypillisesti seuraaviin tutkimuskohteisiin: menneisyyden jälkiin, paikkamuistoihin, kokemuksellisuuteen, tuntemuksiin ja aisteihin, tilakäytäntöihin, rakennettuun ympäristöön, esitettyyn maisemaan, somepuheeseen tai jopa mielikuviin paikoista. Humanistisessa tutkimuskentässä on omaksuttu uudenlaisia tapoja käyttää paikkatietomenetelmiä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimuksessa laaja-alaisella ja monitieteisellä humanistisella kentällä.

Humanistinen paikkatieto (Humanistic GIS) kokoaa alleen tavat hyödyntää ja tuottaa paikkatietoa. Kokemuksellisen paikkatiedon (Experiential GIS) avulla päästään lähelle ihmisten muistoja, kokemuksia, tuntemuksia ja aistimuksia kiinnittyneenä johonkin tiettyyn paikkaan. Tarkastelen tässä kirjoituksessa humanistista ja kokemuksellista paikkatietoa historia- ja kulttuuriaineiden tutkimuksessa. Väitöskirjassani tutkin kokemuksellista paikkatietoa ilmiönä. Väitöskirjatutkimukseni kolmas artikkeli kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimisesta paikkatietomenetelmin on parhaillaan valmisteilla ja tämä blogikirjoitukseni pohjustaa osaltaan sitä.

Määrällisten ja laadullisten paikkatietomenetelmien yhdistäminen hedelmällistä

Paikkatiedolla tarkoitetaan paikkatietoteknologiaa (Geographical Information System, GIS) hyödyntämällä kerättyä, tallennettua, luokiteltua, analysoitua tai esitettyä informaatiota. Se voi olla tietoa mistä tahansa reaalimaailman asiasta, toiminnasta tai ilmiöstä, jolle voidaan määrittää sijainti. Historia- ja kulttuuriaineissa hyödynnetään GIS-teknologiaa tyypillisesti historiallisen paikkatiedon (Historical GIS, HGIS) tai osallistuvan paikkatiedon (Public Participation GIS, PPGIS) näkökulmasta. Molempiin voi liittyä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimus. Olennainen havainto on, että käsitteet ja menetelmät eivät ole vielä yksiselitteisiä tai vakiintuneita.

Paikkatietoa on kritisoitu kvantitatiivisesta luonteesta ja paikkasidonnaisuudesta, minkä vuoksi sen avulla ei voisi tulkita kulttuurisia ilmiöitä tai tilakokemuksia. Sittemmin on tunnistettu, että paikkaan liittyvän määrällisen tiedon ohella on tärkeää käsitellä myös laadullista tietoa. Ihmisen olemassaolon tilallisuutta ei tule rajoittaa vain maantieteellisiin paikkoihin. Humanististen menetelmien ja aineistojen sekä digitaalisten, moniin eri teknologioihin perustuvien paikkatietojärjestelmien vuoropuhelu avaa ovia uusille näkökulmille ja oppimiselle.

Sekä kvalitatiivisilla että kvantitatiivisilla menetelmillä saadaan tuotettua tietoa, jonka paikantaminen on tärkeää. Humanistinen tutkimusote voi paikkatietotutkimuksessa sijoittua mihin tahansa tutkimusprosessin vaiheeseen aineiston hankinnasta analyysiin tai tulosten esittämiseen. Sijainnista on tullut yksi keskeisistä tiedon ulottuvuuksista ja lähes kaikki uusi teknologian avulla tallennettu tieto sisältää myös paikkatietoa. Aikaisempaa tietoa, kokemusta tai jotain aineetonta, kuten esimerkiksi perinnettä tutkittaessa sijaintitiedon liittäminen voi olla käsityötä. Paikkatiedon avulla avautuu laaja mahdollisuuksien kenttä erilaisten aineistojen ristiinlukemiseen ja paikkojen ajallisten, tilallisten ja kulttuuristen kerrostumien ymmärtämiseen.

Paikkatiedon lukeminen vaatii myös erilaisia käytäntöjä. Lähiluku on edelleenkin tärkeä menetelmä humanistisessa analyysissä. Kaukoluku saattaa kuitenkin tarjota kontekstia tulkinnalle. Se voi joko syventää tai kyseenalaistaa tulkintaa. Joka tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden reflektioon. Analyysimenetelmiä käytetään lukuisia. Jotkut käyttävät karttakyselyitä, toiset hyödyntävät massadataa, digitoituja kartta-aineistoja tai laserkeilausaineistoja. Jopa kaunokirjallisia, fiktiivisiä tai todellisuuteen pohjautuvia, maailmoita on pyritty ymmärtämään paremmin kiinnittämällä niitä todellisen maailman koordinaatteihin.

Kokemuksellisuus paikkatietona luo uusia käsitteitä ja menetelmiä

Kokemusten sitominen paikkatietoon luo haasteita, mutta myös paljon mahdollisuuksia. Kokemuksellisuus on keskeinen tutkimuskohde fenomenologialle ja tutkimus liittyy ruumiilliseen maailmassa olemiseen, havaitsemiseen ja kulttuurin kokemiseen. Aistit ja havainnot muodostavat kokemuksia, mutta eivät tyhjentävästi selitä niitä, eikä niitä voida puhtaasti välittää representaatioiden kautta. Kokemukset ovat vuorovaikutteisia ja monikerroksellisia kulttuurillisia tapahtumia, johon kuuluvat aistimukset, tunteet, muistot, ajatukset ja kuvitelmat.

Kokemuksellisuuden lähtökohta tutkimuksissa voi olla erilainen. Se voi olla osallistuvaa, fenomenologista tai vaikka paikkoihin kiinnittyvien muistojen tallentamista ja visualisointia. Kokemuksen keskiössä on kuitenkin aina ihminen. Kokemukset ovat monitahoisia ja -tulkintaisia ja ne sijoittuvat vahvasti paikkoihin reaalimaailmassamme. Kun yhdistämme kokemuksellisen tiedon GIS-teknologiaan ja edelleen muihin paikkatietoaineistoihin, saavutamme täysin uusia tiedon ulottuvuuksia.

Kulttuurisen käänteen myötä kulttuuri nähtiin tilallisesti moniarvoisena ja muuttuvana prosessina. Tilallisen käänteen myötä korostettiin ihmisten kokemuksia, tuntemuksia ja tilalle antamia merkityksiä. Emotionaalisen käänteen myötä on alettu tarkastella kokemuksellisuuden tunneperäisyyttä ja affektiivisuutta. Nämä käänteet vaikuttavat myös paikkatietotutkimukseen luoden uusia käsitteitä ja menetelmiä ja siksi se on uutta ja kiinnostavaa. Sen vuoksi on myös tärkeää tiedostaa, minkälaisia tutkimusteemoja tai mahdollisia kehittämistarpeita humanistiseen paikkatietotutkimukseen liittyy.

Paikkatiedon luonne pääasiassa historiallista ja osallistavaa

Humanistisesta ja kokemuksellisesta paikkatiedosta puhutaan 2020-luvulla tutkimuskirjallisuudessa, mutta erityisesti humanistisen paikkatiedon osalta keskustelu on vasta käynnistymässä. Kääntöpuolena termistö on vaarassa sotkeutua rönsyilevään käsiteviidakkoon. Humanistinen paikkatieto on olemassa oleva, mutta monialaisuutensa vuoksi ei kovin selkeästi jäsentynyt ilmiö. Sitä käytetään jo monilla eri tieteenaloilla ja alat ovat omaksuneet erilaisia työkaluja käyttöönsä. Metodinkehityksen lisäksi käsitetutkimukselle on tällä saralla sijaa.

Historia- ja kulttuurialoilla humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto on luonteeltaan pääasiassa historiallista tai osallistuvaa. HGIS- ja PPGIS-menetelmät eivät ole toisiaan pois sulkevia ja niitä yhdistellään onnistuneesti. Monimenetelmällisyys toteutuu myös paikkatietomenetelmien sisällä ja erilaisten aineistojen yhdistely on paikkatietotutkimuksen suola. Monimenetelmällisyys myös GIS-menetelmän sisällä syventää aineiston keruuta, analyysia ja tulkintaa. Paikkasidonnaisten ilmiöiden yhdistäminen esimerkiksi historialliseen tai uudempaan kartta-aineistoon mahdollistaa humanististen tutkimusongelmien ratkaisemista aiempaa laajemmin.

Tutkimus painottuu HGIS-menetelmään selvästi eniten menneisyyden tutkimuksessa, missä paikkatieto on väline tutkia menneisyyttä yhä tarkemmin. Sen ensimmäinen aalto keskittyi enemmän kvantitatiiviseen poliittista ja taloudellista dataa käsittelevään aineistoon. Sittemmin sen käyttö on laajentunut käsittelemään historiallisten dokumenttien ja korpuksien analyysiä, erilaisia elävöittäviä ja visualisoivia ratkaisuja, kuten pelillistämistä ja virtuaalitodellisuuksia.

PPGIS-menetelmä profiloituu eniten humanistisen maantieteen, maisemantutkimuksen, kaupunkitutkimuksen tai muun tilan tutkimuksen osaamisalueeksi. Edellä mainituilla aloilla menetelmää käytetään välineenä, mutta sen parissa on tehty myös edistyksellistä kehitystyötä. Osallistuvilla paikkatietomenetelmillä tarkoitetaan tyypillisesti karttakyselyitä, joilla kerätään kokemuksellista tietoa. PPGIS-menetelmän juuret ovat Yhdysvalloissa, mutta erityisesti Suomessa on kehitetty karttakyselyalustoja ja -menetelmiä viimeisinä vuosikymmeninä. Osallistuvat paikkatietomenetelmät vaikuttavat siis olevan voimissaan, mutta niihin olennaisesti kytkeytyvä osallisuuden ja kokemuksen tutkimus tarvitsee lisää tarkastelua.

Tulevaisuudennäkymiä

Yhteistyötä, tutkimusta, verkostoitumismahdollisuuksia ja tietoisuutta lisäämällä humanistisen ja kokemuksellisen paikkatiedon menetelmiä ja terminologiaa pystytään kehittämään entisestään. Myös ilmiötä kokoavaa tutkimusta on hyvä tehdä aika ajoin. Teknologia kehittyy vauhdilla eteenpäin ja siksi on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä missä alalla mennään. Oman lukunsa muodostaa myös tekoälyn hyödyntäminen paikkatietotutkimuksessa.

Tutkimuseettiset kysymykset ja niihin liittyvä perusteellinen reflektio kuuluvat paikkatietoon kuten kaikkeen muuhunkin tutkimukseen. Sijaintitiedoissa on jotain hyvin erityislaatuista, yksityistä ja herkkää. Niiden vääriin käsiin joutuminen altistaa monenlaisille väärinkäytöksille. Paikkatiedon tai ylipäänsä digitaalisen etnologian tutkimuseettisiä ohjeistuksia ei kuitenkaan ole koottu omaksi paketikseen. Tietosuojalaki toki määrittelee, miten tietoja käytetään ja erilaiset ohjeistukset opastavat tutkimusetiikan toteutumiseen. Tutkijan tulee aina noudattaa hyviä tieteellisiä tapoja, oli menetelmä mikä tahansa ja tutkimuseettiset ohjeistukset yleisesti ovat toki sovellettavissa myös paikkatietomenetelmiin. Menetelmien kuitenkin ollessa suhteellisen tuoreita ja niiden kehittyessä vauhdilla eteenpäin, voisi olla hyvä kirjoittaa auki erikseen paikkatietoprosessin vaiheet, joissa tulee noudattaa erityistä huolellisuutta tutkimuseettisten seikkojen kanssa.

Suomessa tieteelliset paikkatietoyhteisöt vaikuttavat olevan kasvussa ja vakiinnuttamassa toimintaansa. Osa on kansainvälistynyt ja ne ovat pyrkineet laajentamaan globaalia näkyvyyttään sekä toimintaansa. Paikkatietoala on nuori ja siksi tieteenalojen välistä yhteistyötä kaivataan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Eri tieteenalojen toimijat voisivat yhdistää omia erikoisosaamisiaan menetelmien kehittämiseksi ja ennakkoluulottomasti tarkastelemaan minkälaisia ratkaisuja tutkimusongelmiin olisi löydettävissä yli tieteenalarajojen. Maisemantutkimuksen oppiaineen Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto-hankkeessa toteutetun kyselyn mukaan yhteistyölle on kysyntää paikkatiedon asiantuntijapiireissä. Osallistuneet ehdottivat yhteistyön toteutumiseen erilaisia seminaareja, sähköpostilistoja ja portaaleja. Erilaisia sivustoportaaleja vaikuttaa kentällä jonkun verran jo syntyneen. Aika näyttää mitkä niistä vakiintuvat ja jäävät pysyvämpään käyttöön. Tiedon lisääminen portaalien olemassaolosta ja humanistisen sekä kokemuksellisen paikkatiedon kentästä yleensä voisi olla seuraavaksi paikallaan. Tarvitaan myös lisää paikkatietomenetelmiä kehittävää ja vakiinnuttavaa tutkimusta ja tutkimusyhteistyötä.

Aiheesta lisää: Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto, esiselvitysraportti. Turun yliopisto, maisemantutkimus, Pori 2022: https://sites.utu.fi/humanisticgis/wp-content/uploads/sites/1227/2022/12/HumGIS_selvitysraportti_Turun_yliopisto2022.pdf

Katrina Virtanen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Veera Mäkitalo kertoo kuinka kulttuuriperintö ja luonto yhdistyvät hänen tutkimuksessaan ja elämässään.

Luonto. Se on ollut minulle aina läsnä elämässä. Nuoruuden leikit suuntautuivat useasti ulos ja varsinkin metsään. Ojista kerättiin mitä herkullisimpia luonnontuotteita yhdistettäväksi mitä mielikuvituksellisempiin ruokiin leikkimökissä. Toisinaan lasketeltiin pitkin kuusen oksia alas puusta. Siskoni vieläkin välillä pohtii, minkä takia Barbiet täytyi viedä sinne metsään. Mutta kukapa minä olen eväämään Barbieilta luontokokemuksen? Onneksi muovisiin nukkeihin ei ehtinyt kasvaa sammalta päälle, vaikka kaikki vaateet eivät luontoseikkailusta aivan toenneet. Barbie-elokuvan nähtyäni ajattelin, että voisin olla retkeily-Barbie. Nyt uudelleen ajateltuna taitaisin olla kuitenkin luonto-Barbie. Siinä Barbiessa voisi kasvaa kyllä myös vähäsen sammalta.

Lapsuuden leikkien ja harrastusten lisäksi luonto on ohjannut opiskeluvalintojani. Hortonomina (AMK) toivon pääseväni työskentelemään kasvien ja luonnon kanssa. Se kuulosti paljon miellyttävämmältä kuin vaikkapa ihmisten kanssa oleminen. Kiveyksien ladontakuviot ja aitatolppien päätyjen mallit saivat kuitenkin epäilemään omaa alavalintaa. Vaikka päädyinkin hetkeksi kasvattamaan astiataimia, pääsin onneksi opiskelemaan muutaman hakukerran jälkeen Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaa.

Maisemantutkimukseen lähdin metsä- ja maalaismaisemat silmissä kiiluen. Ja vähäsen myös kasvit. Ensimmäinen opinnäytetyöaihe kariutui, sillä Puolustusvoimien ampuma-alueelle tuntui olevan kamalan vaikea päästä. Puolustusvoimien Instagramiin oli onneksi helpompi pääsy. Instagram-tilin kuvista tutkin millaista maisemaa tilillä esiintyy. Kvantitatiivisella metodilla lajittelin kuvat erilaisiin maisemiin. Kvalitatiivisella semiotiikalla tarkastelin muutamaa kuvaa lähemmin. Lajittelussa vaikeinta oli vetää rajaa rakennetun ympäristön ja luontoympäristön välille. Tekikö muutama puu maisemasta luonnonmaisemaa? Onko peltomaisema luonnonmaisemaa vai rakennettua ympäristöä? Valinnat tuntuivat olevan välillä häilyviä. Selkeää kuitenkin oli, että metsäistä ympäristöä kuvastossa näkyy aika paljon.

Väitöskirjatutkijaksi

Tutkimus ja akateeminen maailma kiinnostivat opiskelujenkin jälkeenkin. Luonnon ja kulttuurin rajapinta alkoi maisteriopintojen jälkeen kiinnostaa yhä enemmän. Minut hyväksyttiin väitöskirjatutkijaksi tohtoriohjelma Junoon syksyllä 2022. Väitöskirjan aiheeksi valikoitui lopulta maankohoamisen kulttuuriperintö. Tutkin siis, miten maankohoaminen vaikuttaa alueen kulttuuriperintöön. Kohteena on Merenkurkun saaristo ja sen rannikkoalueet. Merenkurkun saaristo on valittu myös maailmanperintölistalle luonnonperintökohteeksi. Luonto on siis mukana tässäkin tutkimuksessa.

Kulttuuriperinnän ja luonnon yhdistämistä tukee lisäksi se, että useat suomalaiset mieltävät, että luonto on osa kulttuuriperintöä. (Kulttuuriperintöbarometri 2022) Tulos on kiinnostava, sillä tutkimusmaailmassa usein luonto ja kulttuuri nähdään erillisinä asioina toisistaan. Tämä jaottelu vaikuttaa siis katoavan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa on tarkoitus paneutua enemmän luontoon ja kulttuuriperintöön sekä siihen, miten ne yhdistyvät. Seuraavissa artikkeleissa keskitytään enemmän maankohoamiseen ja sen luomaan kulttuuriperintöön sekä sen tunnistamiseen.

Ympäristön jatkuva muutos on kiehtova teema. Erityisesti, kun se johtuu jostain, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Maankohoaminen luo omanlaisensa resurssit ihmisen olemassaololle ja kulttuuriperinnölle. Ihminen sopeutuu muutokseen jollain tavalla ja se luo omanlaistaan kulttuuriperintöä.

Maankohoaminen vaikuttaa moniin asioihin. Arkipäivänä se näkyy esimerkiksi veneilyssä. Se ei ole alueella ihan helppoa. Venereitit muuttuvat ja kasvavat umpeen. Muutokset ovat vuosittaisia. Siitä missä viime kesänä ajettiin veneellä, saattaa hiekka raapia veneen pohjaa nyt. Kareja syntyy paikkoihin, joissa niitä ei ennen ollut. Vesistö ja sen muutokset on tunnettava, jotta voi taitavasti liikkua vesillä. Pidemmällä aikavälillä maankohoaminen täytyy huomioida esimerkiksi kaavoituksessa, jotta osataan valmistautua muutoksiin, joilla maankohoaminen vaikuttaa vaikkapa satamaan.

Yllätysten ja monimuotoisuuden teillä

Väitöskirjatutkimukseni on kuitenkin vielä aivan alussa. Odotan tuloksissa kuitenkin, niin kuin koko matkalla, yllätyksiä, pettymyksiä ja ennalta-arvattavia kohtia. Minulle tärkeää olisi pystyä luomaan kuvaa, jossa luonto on meidän ympäristömme. Ja se vaikuttaa meihin. Ja me edelleen ympäristöön. Olemme vuorovaikutuksen kehässä, vaikka kaikkiin ympäristön muutoksiin emme pystykään vaikuttamaan. Voimme kuitenkin valita, miten suhtaudumme muutoksiin ja pystymmekö elämään sen kanssa.

Yksipuolisuus estää meitä sopeutumasta. Se koskee niin ympäristöä kuin ihmistäkin. Monimuotoinen luonto pystyy paremmin muuttumaan ja selviytymään kriiseistä, kun kaikki ei ole yhden kortin varassa. Sama asian voisi tuoda kulttuuriperinnön ajatteluun. Monimuotoinen kulttuuriperintö on joustavampia ja auttaa jäsenistöään selviämään erilaisista kriiseistä. Kun ei ole vain yhtä tapaa olla ja elää on mahdollista selvitä paremmin.

Veera Mäkitalo

Kirjoittaja työskentelee palkkatöikseen perinnemaisemien parissa Pirkanmaan ELYssä ja koittaa välillä muistaa olevansa myös väitöskirjatutkija.