Tekijä: ttiivo

Monilla humanistisilla aloilla käytetään paikkatietoa ja useammilla olisi siihen mahdollisuus. Paikkatieto liittyy tyypillisesti seuraaviin tutkimuskohteisiin: menneisyyden jälkiin, paikkamuistoihin, kokemuksellisuuteen, tuntemuksiin ja aisteihin, tilakäytäntöihin, rakennettuun ympäristöön, esitettyyn maisemaan, somepuheeseen tai jopa mielikuviin paikoista. Humanistisessa tutkimuskentässä on omaksuttu uudenlaisia tapoja käyttää paikkatietomenetelmiä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimuksessa laaja-alaisella ja monitieteisellä humanistisella kentällä.

Humanistinen paikkatieto (Humanistic GIS) kokoaa alleen tavat hyödyntää ja tuottaa paikkatietoa. Kokemuksellisen paikkatiedon (Experiential GIS) avulla päästään lähelle ihmisten muistoja, kokemuksia, tuntemuksia ja aistimuksia kiinnittyneenä johonkin tiettyyn paikkaan. Tarkastelen tässä kirjoituksessa humanistista ja kokemuksellista paikkatietoa historia- ja kulttuuriaineiden tutkimuksessa. Väitöskirjassani tutkin kokemuksellista paikkatietoa ilmiönä. Väitöskirjatutkimukseni kolmas artikkeli kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimisesta paikkatietomenetelmin on parhaillaan valmisteilla ja tämä blogikirjoitukseni pohjustaa osaltaan sitä.

Määrällisten ja laadullisten paikkatietomenetelmien yhdistäminen hedelmällistä

Paikkatiedolla tarkoitetaan paikkatietoteknologiaa (Geographical Information System, GIS) hyödyntämällä kerättyä, tallennettua, luokiteltua, analysoitua tai esitettyä informaatiota. Se voi olla tietoa mistä tahansa reaalimaailman asiasta, toiminnasta tai ilmiöstä, jolle voidaan määrittää sijainti. Historia- ja kulttuuriaineissa hyödynnetään GIS-teknologiaa tyypillisesti historiallisen paikkatiedon (Historical GIS, HGIS) tai osallistuvan paikkatiedon (Public Participation GIS, PPGIS) näkökulmasta. Molempiin voi liittyä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimus. Olennainen havainto on, että käsitteet ja menetelmät eivät ole vielä yksiselitteisiä tai vakiintuneita.

Paikkatietoa on kritisoitu kvantitatiivisesta luonteesta ja paikkasidonnaisuudesta, minkä vuoksi sen avulla ei voisi tulkita kulttuurisia ilmiöitä tai tilakokemuksia. Sittemmin on tunnistettu, että paikkaan liittyvän määrällisen tiedon ohella on tärkeää käsitellä myös laadullista tietoa. Ihmisen olemassaolon tilallisuutta ei tule rajoittaa vain maantieteellisiin paikkoihin. Humanististen menetelmien ja aineistojen sekä digitaalisten, moniin eri teknologioihin perustuvien paikkatietojärjestelmien vuoropuhelu avaa ovia uusille näkökulmille ja oppimiselle.

Sekä kvalitatiivisilla että kvantitatiivisilla menetelmillä saadaan tuotettua tietoa, jonka paikantaminen on tärkeää. Humanistinen tutkimusote voi paikkatietotutkimuksessa sijoittua mihin tahansa tutkimusprosessin vaiheeseen aineiston hankinnasta analyysiin tai tulosten esittämiseen. Sijainnista on tullut yksi keskeisistä tiedon ulottuvuuksista ja lähes kaikki uusi teknologian avulla tallennettu tieto sisältää myös paikkatietoa. Aikaisempaa tietoa, kokemusta tai jotain aineetonta, kuten esimerkiksi perinnettä tutkittaessa sijaintitiedon liittäminen voi olla käsityötä. Paikkatiedon avulla avautuu laaja mahdollisuuksien kenttä erilaisten aineistojen ristiinlukemiseen ja paikkojen ajallisten, tilallisten ja kulttuuristen kerrostumien ymmärtämiseen.

Paikkatiedon lukeminen vaatii myös erilaisia käytäntöjä. Lähiluku on edelleenkin tärkeä menetelmä humanistisessa analyysissä. Kaukoluku saattaa kuitenkin tarjota kontekstia tulkinnalle. Se voi joko syventää tai kyseenalaistaa tulkintaa. Joka tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden reflektioon. Analyysimenetelmiä käytetään lukuisia. Jotkut käyttävät karttakyselyitä, toiset hyödyntävät massadataa, digitoituja kartta-aineistoja tai laserkeilausaineistoja. Jopa kaunokirjallisia, fiktiivisiä tai todellisuuteen pohjautuvia, maailmoita on pyritty ymmärtämään paremmin kiinnittämällä niitä todellisen maailman koordinaatteihin.

Kokemuksellisuus paikkatietona luo uusia käsitteitä ja menetelmiä

Kokemusten sitominen paikkatietoon luo haasteita, mutta myös paljon mahdollisuuksia. Kokemuksellisuus on keskeinen tutkimuskohde fenomenologialle ja tutkimus liittyy ruumiilliseen maailmassa olemiseen, havaitsemiseen ja kulttuurin kokemiseen. Aistit ja havainnot muodostavat kokemuksia, mutta eivät tyhjentävästi selitä niitä, eikä niitä voida puhtaasti välittää representaatioiden kautta. Kokemukset ovat vuorovaikutteisia ja monikerroksellisia kulttuurillisia tapahtumia, johon kuuluvat aistimukset, tunteet, muistot, ajatukset ja kuvitelmat.

Kokemuksellisuuden lähtökohta tutkimuksissa voi olla erilainen. Se voi olla osallistuvaa, fenomenologista tai vaikka paikkoihin kiinnittyvien muistojen tallentamista ja visualisointia. Kokemuksen keskiössä on kuitenkin aina ihminen. Kokemukset ovat monitahoisia ja -tulkintaisia ja ne sijoittuvat vahvasti paikkoihin reaalimaailmassamme. Kun yhdistämme kokemuksellisen tiedon GIS-teknologiaan ja edelleen muihin paikkatietoaineistoihin, saavutamme täysin uusia tiedon ulottuvuuksia.

Kulttuurisen käänteen myötä kulttuuri nähtiin tilallisesti moniarvoisena ja muuttuvana prosessina. Tilallisen käänteen myötä korostettiin ihmisten kokemuksia, tuntemuksia ja tilalle antamia merkityksiä. Emotionaalisen käänteen myötä on alettu tarkastella kokemuksellisuuden tunneperäisyyttä ja affektiivisuutta. Nämä käänteet vaikuttavat myös paikkatietotutkimukseen luoden uusia käsitteitä ja menetelmiä ja siksi se on uutta ja kiinnostavaa. Sen vuoksi on myös tärkeää tiedostaa, minkälaisia tutkimusteemoja tai mahdollisia kehittämistarpeita humanistiseen paikkatietotutkimukseen liittyy.

Paikkatiedon luonne pääasiassa historiallista ja osallistavaa

Humanistisesta ja kokemuksellisesta paikkatiedosta puhutaan 2020-luvulla tutkimuskirjallisuudessa, mutta erityisesti humanistisen paikkatiedon osalta keskustelu on vasta käynnistymässä. Kääntöpuolena termistö on vaarassa sotkeutua rönsyilevään käsiteviidakkoon. Humanistinen paikkatieto on olemassa oleva, mutta monialaisuutensa vuoksi ei kovin selkeästi jäsentynyt ilmiö. Sitä käytetään jo monilla eri tieteenaloilla ja alat ovat omaksuneet erilaisia työkaluja käyttöönsä. Metodinkehityksen lisäksi käsitetutkimukselle on tällä saralla sijaa.

Historia- ja kulttuurialoilla humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto on luonteeltaan pääasiassa historiallista tai osallistuvaa. HGIS- ja PPGIS-menetelmät eivät ole toisiaan pois sulkevia ja niitä yhdistellään onnistuneesti. Monimenetelmällisyys toteutuu myös paikkatietomenetelmien sisällä ja erilaisten aineistojen yhdistely on paikkatietotutkimuksen suola. Monimenetelmällisyys myös GIS-menetelmän sisällä syventää aineiston keruuta, analyysia ja tulkintaa. Paikkasidonnaisten ilmiöiden yhdistäminen esimerkiksi historialliseen tai uudempaan kartta-aineistoon mahdollistaa humanististen tutkimusongelmien ratkaisemista aiempaa laajemmin.

Tutkimus painottuu HGIS-menetelmään selvästi eniten menneisyyden tutkimuksessa, missä paikkatieto on väline tutkia menneisyyttä yhä tarkemmin. Sen ensimmäinen aalto keskittyi enemmän kvantitatiiviseen poliittista ja taloudellista dataa käsittelevään aineistoon. Sittemmin sen käyttö on laajentunut käsittelemään historiallisten dokumenttien ja korpuksien analyysiä, erilaisia elävöittäviä ja visualisoivia ratkaisuja, kuten pelillistämistä ja virtuaalitodellisuuksia.

PPGIS-menetelmä profiloituu eniten humanistisen maantieteen, maisemantutkimuksen, kaupunkitutkimuksen tai muun tilan tutkimuksen osaamisalueeksi. Edellä mainituilla aloilla menetelmää käytetään välineenä, mutta sen parissa on tehty myös edistyksellistä kehitystyötä. Osallistuvilla paikkatietomenetelmillä tarkoitetaan tyypillisesti karttakyselyitä, joilla kerätään kokemuksellista tietoa. PPGIS-menetelmän juuret ovat Yhdysvalloissa, mutta erityisesti Suomessa on kehitetty karttakyselyalustoja ja -menetelmiä viimeisinä vuosikymmeninä. Osallistuvat paikkatietomenetelmät vaikuttavat siis olevan voimissaan, mutta niihin olennaisesti kytkeytyvä osallisuuden ja kokemuksen tutkimus tarvitsee lisää tarkastelua.

Tulevaisuudennäkymiä

Yhteistyötä, tutkimusta, verkostoitumismahdollisuuksia ja tietoisuutta lisäämällä humanistisen ja kokemuksellisen paikkatiedon menetelmiä ja terminologiaa pystytään kehittämään entisestään. Myös ilmiötä kokoavaa tutkimusta on hyvä tehdä aika ajoin. Teknologia kehittyy vauhdilla eteenpäin ja siksi on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä missä alalla mennään. Oman lukunsa muodostaa myös tekoälyn hyödyntäminen paikkatietotutkimuksessa.

Tutkimuseettiset kysymykset ja niihin liittyvä perusteellinen reflektio kuuluvat paikkatietoon kuten kaikkeen muuhunkin tutkimukseen. Sijaintitiedoissa on jotain hyvin erityislaatuista, yksityistä ja herkkää. Niiden vääriin käsiin joutuminen altistaa monenlaisille väärinkäytöksille. Paikkatiedon tai ylipäänsä digitaalisen etnologian tutkimuseettisiä ohjeistuksia ei kuitenkaan ole koottu omaksi paketikseen. Tietosuojalaki toki määrittelee, miten tietoja käytetään ja erilaiset ohjeistukset opastavat tutkimusetiikan toteutumiseen. Tutkijan tulee aina noudattaa hyviä tieteellisiä tapoja, oli menetelmä mikä tahansa ja tutkimuseettiset ohjeistukset yleisesti ovat toki sovellettavissa myös paikkatietomenetelmiin. Menetelmien kuitenkin ollessa suhteellisen tuoreita ja niiden kehittyessä vauhdilla eteenpäin, voisi olla hyvä kirjoittaa auki erikseen paikkatietoprosessin vaiheet, joissa tulee noudattaa erityistä huolellisuutta tutkimuseettisten seikkojen kanssa.

Suomessa tieteelliset paikkatietoyhteisöt vaikuttavat olevan kasvussa ja vakiinnuttamassa toimintaansa. Osa on kansainvälistynyt ja ne ovat pyrkineet laajentamaan globaalia näkyvyyttään sekä toimintaansa. Paikkatietoala on nuori ja siksi tieteenalojen välistä yhteistyötä kaivataan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Eri tieteenalojen toimijat voisivat yhdistää omia erikoisosaamisiaan menetelmien kehittämiseksi ja ennakkoluulottomasti tarkastelemaan minkälaisia ratkaisuja tutkimusongelmiin olisi löydettävissä yli tieteenalarajojen. Maisemantutkimuksen oppiaineen Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto-hankkeessa toteutetun kyselyn mukaan yhteistyölle on kysyntää paikkatiedon asiantuntijapiireissä. Osallistuneet ehdottivat yhteistyön toteutumiseen erilaisia seminaareja, sähköpostilistoja ja portaaleja. Erilaisia sivustoportaaleja vaikuttaa kentällä jonkun verran jo syntyneen. Aika näyttää mitkä niistä vakiintuvat ja jäävät pysyvämpään käyttöön. Tiedon lisääminen portaalien olemassaolosta ja humanistisen sekä kokemuksellisen paikkatiedon kentästä yleensä voisi olla seuraavaksi paikallaan. Tarvitaan myös lisää paikkatietomenetelmiä kehittävää ja vakiinnuttavaa tutkimusta ja tutkimusyhteistyötä.

Aiheesta lisää: Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto, esiselvitysraportti. Turun yliopisto, maisemantutkimus, Pori 2022: https://sites.utu.fi/humanisticgis/wp-content/uploads/sites/1227/2022/12/HumGIS_selvitysraportti_Turun_yliopisto2022.pdf

Katrina Virtanen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Veera Mäkitalo kertoo kuinka kulttuuriperintö ja luonto yhdistyvät hänen tutkimuksessaan ja elämässään.

Luonto. Se on ollut minulle aina läsnä elämässä. Nuoruuden leikit suuntautuivat useasti ulos ja varsinkin metsään. Ojista kerättiin mitä herkullisimpia luonnontuotteita yhdistettäväksi mitä mielikuvituksellisempiin ruokiin leikkimökissä. Toisinaan lasketeltiin pitkin kuusen oksia alas puusta. Siskoni vieläkin välillä pohtii, minkä takia Barbiet täytyi viedä sinne metsään. Mutta kukapa minä olen eväämään Barbieilta luontokokemuksen? Onneksi muovisiin nukkeihin ei ehtinyt kasvaa sammalta päälle, vaikka kaikki vaateet eivät luontoseikkailusta aivan toenneet. Barbie-elokuvan nähtyäni ajattelin, että voisin olla retkeily-Barbie. Nyt uudelleen ajateltuna taitaisin olla kuitenkin luonto-Barbie. Siinä Barbiessa voisi kasvaa kyllä myös vähäsen sammalta.

Lapsuuden leikkien ja harrastusten lisäksi luonto on ohjannut opiskeluvalintojani. Hortonomina (AMK) toivon pääseväni työskentelemään kasvien ja luonnon kanssa. Se kuulosti paljon miellyttävämmältä kuin vaikkapa ihmisten kanssa oleminen. Kiveyksien ladontakuviot ja aitatolppien päätyjen mallit saivat kuitenkin epäilemään omaa alavalintaa. Vaikka päädyinkin hetkeksi kasvattamaan astiataimia, pääsin onneksi opiskelemaan muutaman hakukerran jälkeen Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaa.

Maisemantutkimukseen lähdin metsä- ja maalaismaisemat silmissä kiiluen. Ja vähäsen myös kasvit. Ensimmäinen opinnäytetyöaihe kariutui, sillä Puolustusvoimien ampuma-alueelle tuntui olevan kamalan vaikea päästä. Puolustusvoimien Instagramiin oli onneksi helpompi pääsy. Instagram-tilin kuvista tutkin millaista maisemaa tilillä esiintyy. Kvantitatiivisella metodilla lajittelin kuvat erilaisiin maisemiin. Kvalitatiivisella semiotiikalla tarkastelin muutamaa kuvaa lähemmin. Lajittelussa vaikeinta oli vetää rajaa rakennetun ympäristön ja luontoympäristön välille. Tekikö muutama puu maisemasta luonnonmaisemaa? Onko peltomaisema luonnonmaisemaa vai rakennettua ympäristöä? Valinnat tuntuivat olevan välillä häilyviä. Selkeää kuitenkin oli, että metsäistä ympäristöä kuvastossa näkyy aika paljon.

Väitöskirjatutkijaksi

Tutkimus ja akateeminen maailma kiinnostivat opiskelujenkin jälkeenkin. Luonnon ja kulttuurin rajapinta alkoi maisteriopintojen jälkeen kiinnostaa yhä enemmän. Minut hyväksyttiin väitöskirjatutkijaksi tohtoriohjelma Junoon syksyllä 2022. Väitöskirjan aiheeksi valikoitui lopulta maankohoamisen kulttuuriperintö. Tutkin siis, miten maankohoaminen vaikuttaa alueen kulttuuriperintöön. Kohteena on Merenkurkun saaristo ja sen rannikkoalueet. Merenkurkun saaristo on valittu myös maailmanperintölistalle luonnonperintökohteeksi. Luonto on siis mukana tässäkin tutkimuksessa.

Kulttuuriperinnän ja luonnon yhdistämistä tukee lisäksi se, että useat suomalaiset mieltävät, että luonto on osa kulttuuriperintöä. (Kulttuuriperintöbarometri 2022) Tulos on kiinnostava, sillä tutkimusmaailmassa usein luonto ja kulttuuri nähdään erillisinä asioina toisistaan. Tämä jaottelu vaikuttaa siis katoavan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa on tarkoitus paneutua enemmän luontoon ja kulttuuriperintöön sekä siihen, miten ne yhdistyvät. Seuraavissa artikkeleissa keskitytään enemmän maankohoamiseen ja sen luomaan kulttuuriperintöön sekä sen tunnistamiseen.

Ympäristön jatkuva muutos on kiehtova teema. Erityisesti, kun se johtuu jostain, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Maankohoaminen luo omanlaisensa resurssit ihmisen olemassaololle ja kulttuuriperinnölle. Ihminen sopeutuu muutokseen jollain tavalla ja se luo omanlaistaan kulttuuriperintöä.

Maankohoaminen vaikuttaa moniin asioihin. Arkipäivänä se näkyy esimerkiksi veneilyssä. Se ei ole alueella ihan helppoa. Venereitit muuttuvat ja kasvavat umpeen. Muutokset ovat vuosittaisia. Siitä missä viime kesänä ajettiin veneellä, saattaa hiekka raapia veneen pohjaa nyt. Kareja syntyy paikkoihin, joissa niitä ei ennen ollut. Vesistö ja sen muutokset on tunnettava, jotta voi taitavasti liikkua vesillä. Pidemmällä aikavälillä maankohoaminen täytyy huomioida esimerkiksi kaavoituksessa, jotta osataan valmistautua muutoksiin, joilla maankohoaminen vaikuttaa vaikkapa satamaan.

Yllätysten ja monimuotoisuuden teillä

Väitöskirjatutkimukseni on kuitenkin vielä aivan alussa. Odotan tuloksissa kuitenkin, niin kuin koko matkalla, yllätyksiä, pettymyksiä ja ennalta-arvattavia kohtia. Minulle tärkeää olisi pystyä luomaan kuvaa, jossa luonto on meidän ympäristömme. Ja se vaikuttaa meihin. Ja me edelleen ympäristöön. Olemme vuorovaikutuksen kehässä, vaikka kaikkiin ympäristön muutoksiin emme pystykään vaikuttamaan. Voimme kuitenkin valita, miten suhtaudumme muutoksiin ja pystymmekö elämään sen kanssa.

Yksipuolisuus estää meitä sopeutumasta. Se koskee niin ympäristöä kuin ihmistäkin. Monimuotoinen luonto pystyy paremmin muuttumaan ja selviytymään kriiseistä, kun kaikki ei ole yhden kortin varassa. Sama asian voisi tuoda kulttuuriperinnön ajatteluun. Monimuotoinen kulttuuriperintö on joustavampia ja auttaa jäsenistöään selviämään erilaisista kriiseistä. Kun ei ole vain yhtä tapaa olla ja elää on mahdollista selvitä paremmin.

Veera Mäkitalo

Kirjoittaja työskentelee palkkatöikseen perinnemaisemien parissa Pirkanmaan ELYssä ja koittaa välillä muistaa olevansa myös väitöskirjatutkija.

Kun kohdeyleisö on kokonainen kaupunki, tapahtuma on suunnitteilla kaupungissa ensimmäistä kertaa ja Porin kaupunginkirjaston vetämän hankkeen suunnittelutiimissä ovat mukana myös Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön -tutkinto-ohjelman opiskelijat, on asetelma vähintäänkin mielenkiintoinen.

Retropelipäivänä Porin pääkirjaston valtasivat menneiden vuosien digitaaliset pelit. Tieteellinen tutkimus on digitaalisessa kulttuurissa vahvasti läsnä. Pelaaminen ja pelillistäminen voivat tuoda ihmisiä yhteen, luoda yhteisöllisyyttä, osallistaa yli rajojen. Akateeminen asiantuntijuus rakentuu yhteistyölle. Samalla humanistinen tutkimus avaa polkuja poikkitieteelliselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön (DMKT) tiimi toi Retropelipäivään oman asiantuntijuutensa tapahtuman suunnittelusta ohjelman valmisteluun ja toteutukseen. Lopputuloksena Retropelipäivässä nähtiin DMKT:n Pelin henki -yleisöluentosarja sekä moniammatillinen One Up-paneelikeskustelu. Mutta mistä kaikki sai alkunsa ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtuikaan?

#Pelihaaste

Tammikuussa pieni joukko DMKT:n opiskelijoita suuntasi tiensä Porin pääkirjastolle Retropelipäivän suunnittelukokoukseen. Porin kaupunginkirjaston, Suomen pelimuseon ja Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman yhteistyössä suunnittelemasta Retropelipäivästä olisi tulossa ensimmäinen laatuaan. Mukaan Retropelipäivän toteuttamiseen lähtivät myös Mesikämmen Media ja pelikauppa PeliVaari.

DMKT:lla Retropelipäivän suunnittelu käynnistyi muutamaa kuukautta aiemmin. Porin kaupunginkirjastolla suunnitteilla olevan päivän ideointiin ja toteuttamiseen kutsuttiin mukaan myös DMKT. Koko perheen tapahtumaan ideoitiin kevättalven aikana pidetyissä kokouksissa monipuolista ohjelmasisältöä digitaalisen pelaamisen historiasta nykypäivään. Osana Kaikki pelissä! -pelikasvatusta kirjastoon -hanketta toteutettu Retropelipäivä sopi DMKT:lle kuin nenä päähän.

Pian ensimmäisen suunnittelukokouksen jälkeen DMKT:n neljän hengen tiimi kokoontui kahvin merkeissä aivoriiheen. Tiimin roolijako, yhteistyö ja kokonaiskuva Retropelipäivän ohjelmasta alkoi muotoutua. Toiminnan tueksi perustettiin WhatsApp-ryhmä, missä DMKT:n toimintaa suunniteltiin hyvässä hengessä ja huumorilla höystettynä. Pelihaasteet ja hyväntahtoiset emojit lentelivät. WhatsApp-ryhmässä jaetut nostalgiset pelimuistot tekivät peleihin ja pelaamiseen liittyvien kokemusten ylisukupolvisuuden näkyväksi: ne omat pelit ja pelaamisen hetket, mihin pelaamisen muistot kenties parhaiten kiinnittyvät.

Tapahtumasta tiedottaminen ja verkostoituminen muotoutui osaksi DMKT:n tiimin toimintaa. Postereilla laputettiin yliopistokeskuksen lisäksi niin Pori, kuin Turkukin kirjastoista pelikauppoihin. Pelihaasteiden jalkautumisen myötä DMKT:n tiimi kasvoi neljän hengen toimintayksiköstä kuuden hengen tehotiimiksi. Asiat alkoivat pikkuhiljaa loksahdella kohdilleen. Yleisöluentojen nimi, Pelin henki, muotoutui osallistamalla Pelikulttuurit -kurssi Retropelipäivän suunnitteluun Porin kaupunginkirjaston väen vierailun yhteydessä. Kevättalven aikana DMKT:n Retropelipäivän ohjelmaa hiottiin kahvi- ja kävelypalavereissa ja yliopistokeskuksen käytävillä. Samalla DMKT:n osio rakentui osaksi Retropelipäivän kokonaisuutta Porin pääkirjastolla pidetyissä kolmessa suunnittelukokouksessa.

Tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen

Pelin henki- yleisöluennot sekä One up! -paneelikeskustelu muotoutuivat yhteistyössä osaksi Retropelipäivän ohjelmaa kuin luonnostaan. Helppoa kuin heinänteko, voisi joku kenties sanoa. Tieto rakentuu tiedon päälle, tieteen eettisille käytännöille. Mitä tieteen tekeminen tarkoittaa korkeakouluopiskelijalle? Tekemällä oppimista. Tutkimusta aiemmasta tutkimuksesta. Arkistokäyntejä. Kenttäpäiviä. Perehtymistä. Verkostoitumista. Palavereita, puheluita ja someviestejä. Internetin ihmeelliseen maailmaan uppoutumista. Ja sinne eksymistä. Työtä ja työnteon tapojen muokkaamista.

Kevyttä kuin keijukaispöly, voisi joku kenties sanoa. Mutta mitä on tieteen yleistajuistaminen? Entä mitä se käytännössä tarkoittaa korkeakouluopiskelijalle? Kaiken kerätyn tiedon työstämistä uuteen muotoon. Ajatusten uudelleen muotoilemista. Aineiston tiivistämistä muutamaan virkkeeseen. Puheenvuoron kohdistamista kokonaiselle kaupungille, tai useammallekin. Yhteistyötä ja kollegoihin tukeutumista. Itsensä heittämistä syvään päätyyn. Kasvamista asiantuntijarooliin. Tieteen tekeminen, kuten tapahtuman järjestäminenkin, rakentuu ideoille ja yhteistyölle, yhteisille tavoitteille. DMKT:n puheenvuorot Retropelipäivässä nostivat esille digitaalisen pelaamisen historiaa yhdistäen sen erilaisiin tutkimusteemoihin ja ajankohtaisiin keskusteluihin. Yleisöluennot digitaalisista peleistä Super Marion tarinana, formulasimulaattoreista ammatti- ja harrastuskäytössä sekä NHL:n kestosuosiosta toimivat katsauksina digitaalisen kulttuurin tutkimuksen monimuotoisuuteen. Ovatko digitaaliset pelit ja pelikulttuurit uhka vai mahdollisuus? Paneelissa DMKT toi asiantuntijuutensa keskusteluun nostamalla pelaamista esille yksilöitä, ystäviä, perheitä ja kollegoita harrastuksessa ja työelämässä yhdistävänä tekijänä.

Lopputunnelmia

Aurinkoisen Retropelipäivän aikana kirjastossa vieraili huikeat liki 1 300 kävijää. Koko perheen tapahtumassa retropelitunnelmiin veivät puheohjelman lisäksi niin pelipisteiden eri aikakausien digitaaliset pelit, pelien livestriimaus, Masters of Pixel Art -näyttely, Peliboksi-askartelutyöpaja, kuin pelien inspiroimina syntyneet taidekujan teoksetkin. Päivässä nähtiin myös Cosplay-tunnelmaa ja hyväntuulista retroteemaan heittäytymistä luovilla asu- ja asustekokonaisuuksilla. Onnistuneesta tapahtumasta jäi kytemään ajatuksen poikanen vastaavan yhteisöllisen ja lämminhenkisen tapahtuman toteuttaminen jatkossakin. Kiinnostusta ja mahdollisuuksia avoimille ja osallistaville tapahtumille löytyy.

DMKT:n tiimissä toiminta lähti liikkeelle mielenkiinnosta Retropelipäivään. Matkan varrella muotoutui myös saumaton yhteistyö, missä jokainen toi oman vahvuutensa kokonaisuuteen. Syntyi DMKT:n Retropelipäivän tehotiimi. Meille opiskelijoille Retropelipäivä oli paitsi mahdollisuus lähteä tekemään ainutlaatuista tapahtumaa yhdessä eri sidosryhmien kanssa, myös erinomainen tilaisuus kehittää asiantuntijuutta niin tieteen tekemisessä, esiintymistaidoissa, kuin tapahtumajärjestelyissäkin. Kaikessa siinä, mitä tiede, tutkimus ja työelämä käytännössä on.

Retropelipäivä rakentui lukemattomien ihmisten yhteistyölle, joista jokaisella oli oma tärkeä roolinsa kokonaisuudessa. Samalla se oli ainutlaatuinen kokemus paikallisesta ja alueellista yhteistyöstä. Voiko tutkimuksesta muotoutua tiedettä uusista näkökulmista? Yhteisöllisyyttä ja uusia verkostoja? Voiko tieteen tekeminen olla hauskaa? Kyllä. DMKT elää vahvasti osana paikallista, alueellista, valtakunnallista ja kansainvälistä yhteisöä. Tässä kaikessa DMKT on mukana myös tulevaisuudessa.

Lähdemmekö DMKT:ltä pelihaasteisiin mukaan myös jatkossa? Ehdottomasti.

Annukka Saarva

Kirjoittaja sivuaineopiskelija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa

Entinen Porin yliopistokeskuksen opiskelija-aktiivi Esa Keskinen kirjoittaa, kuinka mokasi opintonsa, mutta sai niiltä silti lähes kaiken.

Opiskelu-urani ei ole järin kehuttava. Siihen kuuluvat kesken jäänyt maisterin tutkinto ja pitkälti päälle kolmisensataa opintopistettä. 

Aloitin opintoni Kulttuuriperinnön ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa digitaalinen kulttuuri pääaineenani muinaisina aikoina vuonna 2011. Olen sitä opiskelijakohorttia, joka keskittyi, ainakin opintojen ratkaisuvaiheessa, enemmän luentosalien ulkopuolisiin aktiviteetteihin kuin itse opintoihin. Ajauduin ensin ainejärjestö Kulma ry:n varapuheenjohtajaksi, jonka jälkeen olin puheenjohtajana. Puheenjohtajavuonna päädyin myös Porin ylioppilasyhdistys Pointer ry:n viestintävastaavaksi ja toiseksi päätoimittajaksi Porin ylioppilaslehteen. Antoisin opintoihin liittyvä pesti lienee ollut Pointti. Se oli todellista tekemällä oppimista. Räpiköin siinä sivussa kandiksi digitaalisen kulttuurin pääaineesta vuonna 2014. Kiitokset siitä kuuluvat pitkälti Petri Saarikoskelle

Münchenin taivaan alle

Kandin vapauttamana lähdin syksyllä vaihtoon. Kohteeksi valikoitui toisen digiläisen, Timo Riihentuvan kanssa, München Saksassa ja huippuyliopisto Ludwig-Maximillians-Universität. Ratkaisuun vaikutti suuresti erään porilaisen vauhkoaminen ja kohkaaminen. Nykyinen väitöskirjatutkija (ja yliopisto-opettajan sijainen) Tommi Iivonen kuvaili oluttupia, baijerilaisia aamiaisia, yliopistoa, taide-elämää ja tapahtumia sellaisilla korulauseilla, ettei nuori kekkeruusi tohtinut vastustaa näin lapaan syötettyä ideaa. Lisäksi niin ikään digiläinen Linnea Kotiniemi muisteli hyvällä Baijerin pääkaupungissa viettämäänsä vaihtoa.

Päästelimme Riihentuvan Saksanmaalle, mutta emme tietenkään olleet järjestäneet asuntoasioita kuntoon. Pari ensimmäistä yötä punkkasimme turistihostellin jaetussa huoneessa, kunnes parin tiedustelun ja valkoisten valheiden jälkeen opintotoimiston väki löysi jostain pöytälaatikosta meille kämpät opiskelija-asuntoloista. Suomalaiseen viranomaiseen sinisilmäisesti luottava härmäläinen sai heti oppitunnin siitä, että kaikkialla säännöt eivät ole samat kaikille.

Lopulta päädyin kortteeraamaan Zeppelinstrasselle vanhaan kivikerrostaloon psykologi Dr. Schultzin omistaman asunnon toiseen huoneeseen. Alta nelikymppinen Dr. Schultz oli, ja on edelleen psykologi, joka oli paljon poissa työpaikallaan Sveitsissä. Ei näitä voi keksiä.

Tiettävästi myös itse Elvis Presley oli punkannut samalla kadulla palvellessaan Yhdysvaltain tukikohdassa 1950-luvulla. Itse elvistelin sivuaineen verran opintopisteitä ties miltä tutustu kulttuuriin -kursseilta. Parilla totisella ja töitä vaatineella journalistiikan ja mediatutkimuksen kurssilla pääsin kuitenkin toteamaan, että

1. humanistinen koulutus Suomessa antaa hyvät ja kattavat pohjatiedot tieteen metodologiasta, joilla navigoida erilaisissa tutkimus-, yliopisto- ja koulutuskulttuureissa

2. suomalainen yliopisto oli tuolloin valovuosia edellä sähköisissä välineissä ja joustavuudessa. Saksassa esseet palautettiin sähköpostiversion lisäksi myös paperille tulostettuna professorin postilaatikkoon, natürlich. Tieteellisiä artikkeleita oli saatavilla kirjastoissa.

3. suomalaiset opiskelijat olivat, kenties välivuosiensa ja ikänsä ansiosta, kypsempiä ja saavuttivat mielestäni samat tulokset vähemmällä vaivalla kuin paineistetut kansainväliset vaihtarikollegansa.

Der Gemütlichkeit, eli kuinka eletään mukavasti

Vietin yliopistolla yllättävän vähän aikaa, mutta se taitaa olla vaihdon idea. Oktoberfest laittoi kaupungin sekaisin kahden viikon ajaksi syys-lokakuun vaihteessa. Münchenissä oli verrattain halpaa ruokaa ja juomaa. Opin speisekartedeutschia: entschuldigung, bitte, genau, Prost und so weiter.

Metro vei (Bitte, zuruck bleiben…) ja jos ei enää vienyt, niin odotettiin aamun ensimmäistä raitiovaunua. Museokortteleissa näki yhdellä kierroksella taidehistorian klassikoita Picassosta Botticelliin. Jossain oli aina uusi klubi tai näyttelyn avajaiset. Alpit ovat aivan vieressä. Rautatieaseman näytöissä luki Tampereen ja Jyväskylän asemesta Pariisi ja Milano.

Tutustuin vaihdossa melko hyvin noin kymmeneen opiskelijaan, joiden kanssa tapaamme edelleen erilaisilla kokoonpanoilla noin kerran vuodessa tai kahdessa. On täysin selvää, ettei Pohjois-Hämeen maaseudulta tulevalla juntilla olisi tällaista kansainvälistä ystäväpiiriä ilman yliopistokeskuksen mahdollistamaa vaihtoreissua.

Uusi ura uudessa kaupungissa

Vaihdon jälkeen toimittelijan hommat taisivat alkaa kiinnostaa enemmän kuin digin maisteri. Tein erilaisia pestejä kotipaikkakuntani paikallislehdessä Oriveden Sanomissa ja pohdin, että tsuurnalismia voisi lukea lisää. Pääsinkin Tampereelle keittiön oven kautta maisterihaussa. Tässäkin keskeistä oli yliopistokeskuksen tarjoama mahdollisuus ristiinopiskella eri yliopistojen välillä. Sen ansiosta luin maisterihakuun vaaditut journalistiikan ja viestinnän perusteet sivuaineena tuolloisessa Tampereen yliopiston Porin yksikössä.

Tampereella en tietenkään keskittynyt täysillä opintoihin, vaan aloitin samaan aikaan työt ylioppilaslehdessä. Kirjoitin paljon Tampereen yliopistojen yhdistymisestä. Ensin Aviisi ja sitten Visiiri ovat seuranneet sen vaiheita ansiokkaasti, kun muut mediat ovat katsoneet muualle. Siinä on vastaansanomaton esimerkki ylioppilaslehtien tärkeydestä akateemiselle yhteisölle ja koko yhteiskunnalle.

Tampereella opiskelu avasi uuden näkymän yhteen kotikaupungeistani ja toi taas runsaasti uusia ihmisiä elämänpiiriini. Huomasin myös, että olin saanut yllättävän laadukkaan perehdytyksen tieteen maailmaan yliopistokeskuksella. Journalistiopiskelijat tuskailivat metodologian ja tieteenfilosofian pakollisten kurssien kanssa, kun itselleni positivismin, relativismin, jälkistrukturalismin ja fenomenologian erot olivat aika selkeitä. Digin luennoilla puhuttiin Van Dijkistä jo vuosikymmen ennen kuin kaverista tuli muotitutkija Mansessa ja Stadissa. Turha tässä on silti liikaa ylpeillä. Selvitin graduseminaarin lopulta läpi joskus keväällä 2018, mutta, mutta, mutta… jossain läppärini uumenissa on edelleen nelisenkymmentä sivua gradututkielmaa Yle-gatesta. Se jäi piippuun. Liekö syynä laiskuus, kykyjen riittämättömyys vai opintotuen loppuminen – sitä en osaa sanallistaa.

Gradumahalaskun jälkeen palasin vielä Poriin, ja vieläpä Puuvillaan, töihin Satakunnan Kansaan erilaisiin pätkäpesteihin vuosiksi 2018–2020. Tähän mahtui vielä vanhoilla päivillä piipahtaminen opiskelijakommuunissa Herralassa, jossa asuin yhden kesän ja satunnaisia kortteerauksia. Niin vain kävi, että kylterit ja humanistit mahtuvat saman katon alle! Tavallaan Herralan peruina on yliopistokeskuksen yhdistämä vaellusporukka, jolla teemme syksyisin reissun johonkin päin Lappia.

Mitä akatemia minulle antoi?

Joku voi laskea tästä tekstistä, kuinka monta vuotta tuhlasin yliopistolaitoksen uumenissa valmistumatta, mutta opiskelun vapaudelle ei voi laittaa hintaa. Kannustan kokeilemaan sitä, jos vain mahdollisuus tulee.

Sain käytännössä lukea ja tehdä sitä, mikä kiinnosti ja minkä näin hyödyttävän mahdollisesti loppuelämääni. Opintoraha ja satunnaiset hommat riittivät tuolloin vielä elämiseen Porin hintatasolla. Erasmus-ohjelma takasi varat Interrail-lippuun. Tukikuukausien loputtua huomasin, että töiden tekeminen meni opintojen edelle. Suhtautuisinkin erittäin epäillen tukileikkauksiin ja yliopiston edelleen jatkuvaan trimmaamiseen, joka alkoi jo yliopistolain uudistuksesta 2010.

Pori ja yliopistokeskus ovat antaneet minulle paitsi ystäviä, kokemuksia, tietoa, taitoa, hauskoja aikoja myös ammatin. Toivottavasti sain itse annettua jotain takaisin, jos en akateemiselle maailmalle, niin yliopistoyhteisölle. Seuraan edelleen ilolla Kulman, Porkyn, Pointerin ja Pointin uurastusta punatiili taustakankaanaan.

Ala-asteen opettajani tapasi sanoa, että aina oppii, kun on kotoa poissa. On yliopistouraltani siis varmaankin jotain jäänyt käteen. Ehkäpä vielä joskus myös ne maisterinpaperit.

Sille! Prost!

Esa Keskinen

Kirjoittaja on Itä-Lapissa ilmestyvän Koti-Lappi-lehden päätoimittaja

Ympäröivien koivujen lehdet kahisevat kevyessä kesätuulessa ja ohuet pilvivanat maalaavat kirkkaan sinistä taivasta. On toistaiseksi hiljaista, mutta takanani vähitellen vilkastuva ihmisvilinä tuo mukanaan puheensorinaa. Edessäni Lokkilavan edustan penkkirivit alkavat hiljalleen täyttyä.

Näissä merkeissä alkoi heinäkuisena perjantai-iltapäivänä ensimmäinen Pori Jazz -kokemukseni. Korkea aika olikin. Porissa jo neljä vuotta asuneelle jazzin ystävälle odotus on ollut pitkä.

Tutkijat festivaaliperintöä selvittämään

Jazzeille en kuitenkaan päätynyt festivaalikävijän kengissä, vaan jalkoihini oli vedettynä havainnoivan tutkijan saappaat. Taustalla on festivaalia pyörittävän Pori Jazz -säätiön taannoin päättynyt digitointiprojekti, jonka myötä festivaalin liki 60-vuotisen historian aikana koottu kuva- sekä haastatteluaineisto siirtyivät digitoituina Satakunnan Museon haltuun.

Tämän myötä säätiöltä tuli yhteydenotto Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkinto-ohjelman suuntaan: Voisiko laajan aineiston pohjalta kehittää jonkinlaista yhteistyötä festivaalin moninaisen kulttuurin taltioimiseksi ja esittämiseksi?

Asiasta ensi kertaa kuullessani en empinyt ilmoittaa kiinnostuksestani. Musiikki ja luonto ovat pitkäaikaisia mielenkiinnon kohteitani ja opintojeni edetessä ne sitten luontevasti yhdistyivät kurssitöissä tutkimuskohteeksi ja lopulta pro gradu -tutkielman teemaksi: Lähiluonnon kulttuurinen merkitys, jota tarkastelen musiikkitapahtumien kautta. Jazzprojekti sopi joukon jatkoksi kuin nenä päähän, ja ilokseni pääsinkin urakkaan mukaan.  

Ja kuinka oiva kohde Pori Jazz ja sen päänäyttämönä toimiva Kirjurinluoto tässä ovatkaan. Pitkän olemassaolonsa aikana tapahtuma on kasvanut pienestä paikallisesta puistojuhlasta Euroopan mittapuulla merkittäväksi jazzfestivaaliksi, tuoden Poriin vuosittain kansainvälisesti nimekkäitä muusikoita sekä huiman määrän kävijöitä. Paikallisesti siitä on muodostunut merkittävä porilainen ilon ja ylpeyden aihe. Kaiken tämän keskiössä on alusta saakka ollut juuri Kirjurinluoto. Vuosikymmenestä toiseen Porin keskustan tuntumassa sijaitseva viher- ja virkistysalueena toimiva saari on ihastuttanut festivaalikävijöitä idyllisellä miljööllään. Millainen siis on lähiluonnon merkitys jazzfestivaalille; niin sen järjestäjille, esiintyjille kuin kävijöille?

Viher- ja virkistyssaari kävijäkokemuksessa

Kun Lokkilavalle nousi perjantain ohjelmiston käynnistänyt Aki Rissanen Hyperreal, Kirjurinluodon konsertille luoma tunnelma alkoi avautua itselleni. Tuulessa heiluneiden puiden lehtien kahina sekoittui musiikkiin varjojen tanssiessa ympäröivällä nurmikolla. Taivaalla liitävät lokit ääntelehtimiseen sulautuivat kokonaisuuteen tehden kokemuksesta unenomaisen. Tapahtumaympäristön vaikutus oli heti alusta alkaen merkittävä.

Pyrin festivaalin aikana havainnoimaan lähiluonnon merkitystä kävijöille. Kiinnitin siksi huomiota ihmisten tapoihin käyttää aluetta, sekä sivukorvalla kuunnellen myös tapoihin puhua alueesta. Lokkilavaa ympäröivä vehreys houkutteli jazzväen avaralle nurmelle tanssahtelemaan musiikin tahdissa tai vain nauttimaan siitä makuuasennossa, jotkut puolestaan vetäytyivät sivummalle puiden katveeseen. Viheralueen käytännön merkitykset olivat ilmeisiä.

Jo yli vuosisadan verran porilaisia palvelleeseen Kirjurinluotoon on kehittynyt vuosien varrella lukuisia viher- ja virkistysalueille ominaisia elementtejä, kuten uimaranta, kahvilaravintola, leikki-, eläin- ja liikennepuisto sekä kesäteatteri. Nämä näkyivät myös festivaalikävijöille: ”Ei meillä näin hienoa ole kotona” tokaisi eräs festarivieras katsoessaan aidan takaa pilkottavaa liikennepuistoa. Vähän matkan päässä ihmetystä ja ihastusta herätti puolestaan alpakkakatras. Festivaalilavaksi valjastettu kesäteatteri vaikutti tarjoavan mieleenpainuvia kokemuksia, jonka tunnelmaa monet kuuluivat kiittelevän. Mielenkiintoista olisi selvittää, käyttääkö festivaalikansa varsinaisen festivaalialueen ulkopuolelle jääviä Kirjurinluodon palveluita musiikista nauttimisen ohessa.

Jazzrytmejä ja luonnon melodioita

Jazz on tunnetusti ollut klubimusiikkia. Yleinen mielikuva lienee hämyisä, hieman savuinen katutason alle jäävä klubi punaisine taustaverhoineen New Yorkissa. Heinäkuinen Kirjurinluoto ei järin tähän kuvaan istu.

Tämän näytti havaitsevan myös Porissa lavalle ensi kertaa nousseet muusikot. Lokkilavalla urallaan nousukiidossa menevä saksofonisti James Brandon hämmästeli lavaa kiertäneitä lokkeja, joiden ääntelehtiminen koetteli tiivistunnelmaiseksi laskeutuneen rumpusoolon otetta. Luonnosta tuli osa esitystä. Moni samaisella lavalla esiintynyt artisti ihasteli välispiikeissään luodon luonnonkauneutta.

Tästä herääkin kysymys: Kuinka tietoisia Poriin tulevat esiintyjät yleisesti ottaen ovat esiintymispaikastaan ennen paikalle saapumistaan? Tuoko tapahtumajärjestäjä tapahtumapaikan luonnonläheisyyden esiin artisteja lähestyessään vai onko Pori Jazz ja Kirjurinluoto sen esiintymispaikkana tullut itsessään tunnetuksi jazzpiireissä? Onko kyseessä juuri ”se” puistosaari jossa Suomessa soitetaan?

Vanhoja festarikuvia silmäillessäni jäi eräs otos mieleen 1980-luvun puoliväliltä. Kuvassa oltiin luodon rannalla veneessä, joka kuvatekstin mukaan oli juuri kierrättänyt kyytiläisiään jokisuiston idyllisessä maisemassa. Veneen perällä istui varsin nimekäs joukko. Festivaalilla esiintymässä ollut kitaristilegenda Stevie Ray Vaughan puolisoineen oli saanut matkaseurakseen presidenttipari Mauno ja Tellervo Koiviston. Järjestät ovat siis mieltäneet porilaisen sini- ja viherympäristön esittelemisen arvoiseksi.

Onko vastaavanlaista lähiluontoretkeilyä sittemmin järjestetty myös muille artisti- tai arvovieraille, ja jos niin minne?

Missä Kirjuri, siellä jazz

Kirjurinluodon merkityksestä Pori Jazzille kertonee ennen kaikkea jo aiemmin mainittu festivaalin paikkauskollisuus. Luodon valikoituminen tapahtuma-alueeksi pohjaa useiden festivaalihistoriikkien mukaan vuoden 1959 Jazz on a Summer’s day -konserttidokumenttiin. Sen katsottuaan joukko paikallisia jazzin ystäviä totesi haluavansa samanlaista meininkiä Poriin. Newportin jazzfestivaaleilla meren rannalla tunnelmoivaa väkeä katsoessaan todettiin sinistä ja vihreää löytyvän täältäkin, vuolaana virtaavan Kokemäenjoen ympäröimältä Kirjurinluodolta.

Luodon viehkeys tuskin jätti kellekään epäilystä sen sopivuudesta festivaalipaikaksi. Tapahtuman yleisömäärien kasvaessa havaittaviin kuitenkin käytännön haasteita. Festivaalin alkuvuosina ainoa kulkureitti luotoon oli lossi. Kuten arvata saattaa, yhä kasvavan väkimäärän kuljettaminen rannalta toiselle ei käynyt järin nopeasti. Ensin saatiin tilapäisratkaisuksi ponttonisilta ja lopulta 1970-luvun puolella kiinteä Raumansilta. Kulkureitit moninaistuivat vielä vuosituhannen vaihteessa Kirjurinluodon toiseen päätyyn valmistuneen Pormestarinsillan myötä.

Siltojen lisäksi on ajan myötä rakennettu myös kiinteää infrastruktuuria tapahtuman järjestämistä helpottamaan. Lokkilava kohosi luotoon 1980-luvulla, 2000-luvulle siirryttäessä puolestaan valmistui nykyisen päälavan paikaksi Kirjurinluoto Arena.

Festivaaliorganisaatio on siis selvästi päättänyt vakiinnuttaa Kirjurinluodon tapahtuman pyhätöksi. Vaikka oheistapahtumaa on järjestetty vaihtelevasti ympäri kaupunkia, vehreä luoto pysyy kuitenkin festivaalin ytimessä.

Jazzfestivaalin lähiluontosuhde – Mitä se on?

Tutkimuksen edetessä kokonaiskuva tulee vielä laajenemaan. Valmiiseen valokuva- ja haastatteluaineistoon on tehty vasta ensikatsaus. Tulevien festivaalien aikaan haastatellaan niin kävijöitä kuin tapahtumajärjestäjiä. Lisäksi toteutetaan kävijäseurantaa tapahtuma-alueella.

Lähiluonnon merkitystä tulen tarkastelemaan myös laajemmin. Millaisena näyttäytyy luodon historia musiikki- ja kenties muiden kulttuuritapahtumien saralla? Entä miten Pori Jazzin lähiluontosuhde ulottuu Porin muille alueille esimerkiksi leirinnän tai muun oheistoiminnan kautta? Alustavan tarkastelun pohjalta hypoteesiksi nousee vääjäämättä se, että lähiluonto vaikuttaa olevan tärkeä osa jazzfestivaalia. Näin myös toisinpäin: voiko Pori Jazzia kuvitella ilman Kirjurinluotoa tai Kirjurinluotoa ilman Pori Jazzia?

Niko Hakkarainen

Kirjoittaja on tutkimusavausta ja maisemantutkimuksen opiskelija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).