Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittaja on filosofian oppiaineesta väitellyt tutkija, Veli Virmajoki, joka työskentelee tulevaisuuden tutkimuskeskuksella.
Kesällä 2014 olin harjoittelijana filosofian oppiaineessa ja kirjoitin graduni viimeisiä rivejä. Minut kutsuttiin mukaan veikkaajat.net:in MM-kisa veikkaukseen, jonka kilpailuryhmä koostui oppiaineen väestä. En voittanut. Seuraavan kerran osallistuin vastaavaan kisaan 2016, kun olin juuri aloittanut väitöskirjatutkijana. En voittanut. Kesällä 2018 olin edelleen töissä oppiaineessa ja väitöskirjani oli loppusuoralla. En voittanut.
Tuohon aikaan käsittelin paljon historiallisen kontingenssin – sattumanvaraisuuden – teemaa. Tietyt ilmiöt vaikuttavat vääjäämättömiltä eivätkä riipu historiallisista yksityiskohdista. Toiset ilmiöt vaikuttavat sattumanvaraisemmilta. Veikkauskisatappioiden hetkillä puolustauduin itselleni sillä, että jalkapallo vaikuttaa kuuluvan kontingenttien ilmiöiden piirin: Pallo menee muutaman sentin ohi maalista; puolustajan käsi nousee sekunnin kymmenesosan väärään aikaan; tähtipelaaja on sairaana. Kaikki nämä olisivat voineet helposti olla toisin ja johtaa toisenlaiseen lopputulokseen. Kontingenssi tekee myös tulevaisuuden arvioinnista vaikeaa: Mitä helpommin asiat voivat muuttaa kulkusuuntaansa, sitä vaikeampi lopputulosta on arvioida.
Kolmannen tappion jälkeen kuitenkin turhauduin tähän selitykseen. Jalkapallo ei ole niin kontingenttia, että voisin mennä sen taakse piiloon. Loistava joukkue voittaa usein, vaikka sillä olisi huonoa tuuria. Hyvä pelaaja ei vedä palloa helposti ohi eikä tähtipelaajan sairastuminen haittaa, jos joukkueen muu taso on korkea, ja niin edelleen. Kun tällaiset seikat otetaan huomioon, kontingenssin vaikutelma hälvenee. Samalla jalkapallo nousee ennustettavaksi ilmiöksi. Enkä nyt puhu tilastonikkarien rakentamista malleista, jotka rakentuvat melko abstraktien tilastojen varaan, vaan tavallisen jalkapallofanin kokemusmaailmasta.
Kesän 2018 tappion jälkeen koitti syksy ja koitti talvi. Väitöskirja oli esitarkastuksessa. Tammikuussa 2019 istuin Kerttu-ravintolassa loistavan mentorini Krister Talvisen kanssa, joka on väitellyt filosofian oppiaineesta kymmenisen vuotta aiemmin. Keskustelimme tulevaisuudesta ja siitä, mitä tekisin seuraavaksi, väitöskirjan jälkeen. Kerroin, että minua on alkanut vaivaamaan tulevaisuuden ennakointi ja erityisesti kysymys tieteen tulevaisuuden ennakoinnista. Aiheesta ei ole kirjoitettu juuri mitään systemaattista ja aihe on yleensä tuomittu mahdottomaksi. Kuitenkin ymmärrämme tieteen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä samoin kuin vaikkapa jalkapalloon liittyviä ilmiöitä. Jos jalkapallossa on jokin, kenties piilotettu, systemaattisuus, joka auttaa ennakoimaan sen lopputuloksia, miksei tieteessäkin olisi?
Aloin hakemaan rahoitusta aiheen tutkimiseen ja lopulta sitä sainkin. Samalla siirryin työskentelemään Tulevaisuuden tutkimuskeskukseen ja täten filosofian oppiaineen ulkojäseneksi. Oliko kyseessä puhdas tutkimuksellinen siirto vai vaikuttiko valintaan halu voittaa jalkapallo-veikkaus, on kysymys, jota en voi objektiivisesti pohtia. Tieteenhistoriassa internalistit korostavat tieteen sisäisten seikkojen vaikutusta tieteen kehitykseen, kun taas eksternalistit korostavat ulkoisten seikkojen merkitystä. Halu voittaa veikkaus-kisa olisi eksternalistin tarjoama selitys muutolleni kun taas tutkimuksen toteuttamiseen liittyvät seikat olisivat internalistin tarjoama selitys. Kysymykseen liittyy myös sattumanvaraisuuden kysymys: Jos veikkaus-kisoja ei olisi ollut, olisinko päätynyt tutkimaan tulevaisuutta? Vai oliko siirtymä tutkimuksellisten tekijöiden pakottama?
Niin tai näin, kesällä 2021 voitin lopulta filosofian jalkapallo-veikkauksen. Olin tässä kohtaa työskennellyt vuoden suoraan tulevaisuutta koskevien kysymysten parissa. Sattumaa? Kuka tietää. Mitä olisi tapahtunut ilman koronaa, kun kisat olisivat olleet 2020? En tiedä olisinko saanut kristallipalloani kiillotettua ajoissa. Sattuman kauppaa.
Kesän 2021 voitto olisi myös voinut kehittyä tappioksi. Se oli useiden kontingenttien tapahtumien lopputulos. Mieleenpainuvin näistä on Wales—Sveitsi-ottelun loppuhetki. Peli päättyi 1-1, ja olin veikannut tuota tulosta. Sain täydet pisteet. Kuitenkin ottelun loppuhetkillä Sveitsi oli tehdä maalin. Olin kauhuissani ennen kuin maali hylättiin hiuksenhienona paitsiona. Muutama sentti, muutama millisekunti toisin tuossa tilanteessa, enkä olisi ehkä voittanut kilpailua. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että tuollaiset yksityiskohdat eivät ratkaisseet: ennemmin tai myöhemmin sitten vuoden 2014 oli käytävä joku satunnainen tapahtuma, joka vie minut voittoon.
On mielenkiintoista, miten kontingenssin ja vääjäämättömyyden vaikutelma riippuu siitä, oliko lopputulos itselle suotuisa. Suotuisa lopputulos tulkitaan vääjäämättömänä seurauksena omista hyvistä attribuuteista, kun taas huono lopputulos oli kontingentti ulkoisten tapahtumien seuraus. Näin muuten usein ajatellaan tieteestäkin: Kun se saavuttaa jotain merkittävää, kyse on tutkijoiden erinomaisuudesta; kun asiat menevät pieleen, ongelma on ulkoisessa paineessa ja onnenonkimisessa. Tiede ja jalkapallo kulkevat käsi kädessä monella tasolla, mitä tulee historiaan, kontingenssiin ja ennakointiin.
Jalkapallon EM-kisat jäävät mieleen myös siinä, että ne osoittivat elämän itsensä kontingenssin ja sen, mikä oikeasti on tärkeää ja huomionarvoista. Ensimmäisessä ottelussaan Christian Eriksen tuupertui kentän pintaan. Maailma seurasi järkyttyneenä ja peläten pahinta. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin. Tuolla hetkellä kuitenkin korostui se, miten usein keskitymme ennakoimaan niitä tapahtumia, joilla ei lopulta ole niin väliä, ja miten vähän kykenemme ennakoimaan elämän merkittävimpiä käännekohtia. Tulevaisuusajattelu tuntuu joskus pyrkimykseltä unohtaa elämän syvimmät kontingenssit.
Jotakin kuitenkin myös kisoista opittiin. Olin veikannut Englantia mestariksi ja Harry Kanea maalikuninkaaksi. Uusi hypoteesi falsifioitui ja vanhat totuudet säilyttivät statuksensa: Älä koskaan luota Englantiin. Ronaldo on ikuinen.
P.S. On kyseenalaista, missä määrin historialliset narratiivit vastaavat historian todellisuutta, ja missä määrin niissä on konstruktivistisia ja jopa fiktiivisiä piirteitä. Yllä oleva kertomus luultavasti tukee jälkimmäistä näkemystä, jonka mukaan kerromme tarinoita hataran muistin, jälkiviisauden ja intressien värittäminä.