Aloittaessani työt Rauman taidemuseon museointendenttinä noin kaksi vuotta sitten halusin pohtia paikallisuutta ja alueellisuutta avoimin mielin, kokeilla uusia asioita. Olin saapunut Raumalle ja samalla koko Satakuntaan vailla sen suurempia sidoksia maakuntaan. Aiemmat kiinnepisteeni olivat olleet Pohjois-Pohjanmaalla synnyinkotini maisemissa, Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla, joissa asuin kausittain työ- ja perhesyistä sekä Helsingissä, jossa oli pysyvä kotini ja tein väitöskirjaani. Pori oli tullut tutuksi vanhojen ystävien ja Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin koulutusohjelman kautta.
Ihailen taiteilijoita, jotka työstävät teoksiaan hartaudella ja sitoutuvat aiheisiinsa pitkäkestoisesti. Kuluneena vuonna Rauman taidemuseossa onkin nähty teoskokonaisuuksia, joiden tekemiseen on syvennytty pitkään. Nykytaiteilija Hanneriina Moisseinen piirsi suomalaista sota- ja evakkohistoriaa käsittelevää sarjakuvakirjaansa “Kannas” (2016) neljän vuoden ajan. Teos kuvaa sotaa naisten, eläinten ja haavoittuneiden näkökulmista, eikä sitä tuskin olisi voitukaan tehdä sen nopeammin aiheen vaativuuden vuoksi. Moisseinen kuvaa ihmishistoriaa järkyttäneen tuhon pienin, arkisin elein, ja esittää väkivallan likaisena, sotkuisena ja äkillisenä. Lyijykynällä piirretty sarjakuva muistuttaa, että sota-aikaan liittyy myös arkisuutta. Suuret sodat tapahtuvat tavallisille ihmisille.
Valokuvaaja Hanna Koikkalainen matkasi luovutetun Karjalan puolelle jääneeseen Suistamon kylään lähes kymmenen kertaa tehdessään soivaa valokuvanäyttelyä “Lakkautettu kylä” (2015). Näillä kuvallisilla ja dokumentaarisilla tutkimusretkillään hän perehtyi vaikeasti kuljettavaan luontoon, ihmisiin ja elämäntapaan, teki haastatteluja ja etsi jälkiä elämästä, johon evakkojen muistitieto sijoittuu. Rauman taidemuseon näyttelykokonaisuuteen Koikkalainen toteutti lisäksi pienen kokonaisuuden raumalaisesta evakkohistoriasta. Hän kävi kuvausmatkalla sekä Koiviston että Räisälän kylissä. Molemmista kylistä saapui sodan jälkeen paljon ihmisiä Rauman alueelle ja jotka muuttivat osaltaan kulttuurimaisemaa Satakunnassa. Merenrannalla kasvaneet koivistolaiset ammattilaivanrakentajat kehittivät telakkateollisuutta Raumalla sodan jälkeen.
Yllä nähtävä Koikkalaisen merenrantamaisema Koiviston kylästä (2019) pysäyttää minut kerta toisensa jälkeen. Kuvaan kietoutuvat ihmiskohtalot, muistot, tulevaisuus ja aika. Kotirannalle matkustetaan kuin toiseen maailmaan. Se näyttää kuvalta, jota on tehty pitkään, ja jota katsotaan loputtomiin.
Aika tarkoittaa tutkimusta, myös taiteessa. Olen miettinyt paljon millä tavoin taidemuseo voisi toimia sujuvammin luovan prosessin rytmissä ja tukea sitä. Taide ei ole kulutustavaraa, vaan monimutkaisia prosesseja, pitkäkestoista työskentelyä, eksymistä ja löytämistä, ja ilman riittävää aikaa, se ei yksinkertaisesti tuota kestäviä tuloksia. Kannan syvää huolta taiteilijoista ja asiantuntijoista, kun luen listoja myönnetyistä apurahoista. Summan viereen piirtyy merkitsevä kalenteri: 2 kuukautta, 6 kuukautta, 1 vuosi. Sen yli ei juuri koskaan.
Kun muutin Raumalle, olin vastikään katsonut raumalaissyntyisen Anna Erikssonin groteskin esikoiselokuvan M (2018). Elokuva oli syntynyt kaikessa hiljaisuudessa ja valittu kaikkien yllätykseksi kilpailusarjaan Venetsian elokuvajuhlille. Eriksson oli itse vastannut elokuvan ohjauksesta, tuotannosta ja taiteellisesta työskentelystä. Työskentely oli kestänyt yli neljä vuotta.
Soitin Anna Erikssonille keväällä 2019. Ehdotin näyttelyä, mutta hän suhtautui ajatukseen varauksella. Tapasimme, ja oli selvää, että hän ei halunnut toistaa elokuvaansa, vaan luoda uutta. Tämä oli minulle enemmän kuin mieluisaa kuultavaa. Minulle ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Anna Erikssonin työ tuottaisi jotain poikkeuksellista, ajankohtaista ja kiinnostavaa. Keskusteluissa vilisi väkeviä huomioita, vimmaa ja inspiraatiota. Esikoistaidemuseonäyttely tulisi olemaan matka.
Anna Erikssonin taiteellinen työskentely henkii kauttaaltaan auteur-tekijyyttä. Hän työskentelee omilla ehdoillaan, ketään miellyttämättä, ottaen haltuun täysin uudenlaista ilmaisua ja medioita päättäväisyydellä ja rohkeudella. Riittävä aika luovassa työssä on olennaista: uuden oppiminen ja keksiminen ei tapahdu kellottamalla, vaan taide ilmestyy kun on sen aika, sitä ei voi pakottaa. Anna Eriksson onkin puhunut avoimesti jääräpäisestä sinnikkyydestään työn äärellä.
Näyttelyn tavoitteena oli luoda maailma, jonka keskiössä oli Erikssonin esikoiselokuvaansa luoma nainen M. Elokuvassa hahmo oli vielä selkeästi kiinni alkuperäisessä inspiraatiossaan Marilyn Monroessa, mutta näyttelyyn syntyviä teoksia varten Eriksson työsti hahmoa yhä voimakkaammin irti elokuvasta ja sen kuuluisasta taustasta. M-nainen oli väline, jolla taiteilijan oli mahdollista tutkia alitajuntaa, kuvaa ja performanssia, etsiä ja tehdä tutkimusmatkoja erilaisille rajapinnoille. Väline, jolla Eriksson saattoi käsitellä voimakkaitakin tunteita herättäviä aiheita ja työstää omaa ilmaisuaan eteenpäin.
Elokuvan kuvauksesta vastannut Matti Pyykkö oli luonteva valinta näyttelyn kuraattoriksi työstämään näyttelyn visuaalista ilmettä ja tunnelmaa taidemuseon henkilökunnan ja taiteilijan kanssa. Toisena kuraattorina ajattelin, että minun tehtäväni oli ennen kaikkea tarjota tuolle työskentelylle vapaus ja puitteet ja ohjata näyttelyn ”taidemuseorealismia”. Samalla havahduin valta-asemaani: saatoin ohjata taidemuseon aikaa. Taidemuseon näyttelytyöryhmä viettikin normaalia enemmän aikaa näyttelytilassa vuosien 2019 ja 2020 aikana, ja eli mukana muutoksissa. Teokset luotiin paikoilleen, kun niitä katseltiin ja kuunneltiin taiteilijan kanssa. Katseltiin uudelleen. Koettiin tilassa. Ja uudelleen. Näyttely muuttui ajassa ja prosessissa. Se tarkentui. Siitä tuli vaativampi.
Anna Erikssonin näyttely “M – The Rituals of a Lonely Bitch” on ollut prosessi, jonka uskon olleen opettavainen kaikille työryhmän jäsenille erilaisin tavoin. Se on ollut tutkimusmatka myös meidän taidemuseollemme, jonka on ollut mahdollista tarkastella omia prosesseja ja ajankäyttöä uutta luovan projektin kautta. Minulle se on täsmentänyt kuraattorin ja taidemuseon johtajan eettisten ja arvopohjaisten valintojen merkityksiä myös instituution toiminnassa. Projektien vaaliminen ei ole pelkästään aikatauluttamisen kysymys. Se on yhä tärkeämpi vastarinnan keino lyhytjänteisessä maailmassamme, jossa kuluttaminen pitäisi saada aisoihin.
Sillä mitä kestävää saadaan aikaan kahdessa kuukaudessa?
Heta Kaisto
Kirjoittaja on Rauman taidemuseon museointendentti. Hän tekee taiteellista väitöskirjaa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa visuaalisen kulttuurin pääaineeseen.
Viimeisimmät kommentit