Kuten kaikki muutkin yliopistolaiset, olen pohtinut yliopistojen työskentelykulttuuria paljon viime aikoina. Yliopisto on melko kova paikka opiskella ja työskennellä. Yliopistoon on vaikea päästä sisään, opiskelu on rankkaa ja tapahtuu usein työn ohessa, määräaikaiset sopimukset tekevät työurista rikkonaisia ja kilpailu rahoituksesta ja resursseista on hurjaa. Pandemia ei ole helpottanut asioita. Se on antanut uusia näkökulmia siihen, mitä joustavuus yliopisto-opinnoissa ja opetustyössä oikeastaan tarkoittaa.
On pelottavaa ajatella, kuinka moni oman yliopistoni opiskelijoista on riskissä uupua. Työtä tehdään paljon lukujen parantamiseksi, mutta pitkittynyt pandemia tuo lisää haasteita. Normaalioloissakin on hurjaa katsella ihmisten puskevan niin lujaa, että välillä käydään äärirajoilla. Se on varmasti asia, joka tekee yliopistoista niin hienoja laitoksia: opinnoilleen ja työlleen omistautuneet ihmiset kannattelevat koko yliopistolaitosta harteillaan. Mutta kaikella tällä on inhimillinen hintansa. Apua kannattaa pyytää ja hakea, jos sitä tuntee tarvitsevansa.
Kaikista vaikeinta on ajatella, että pandemiasta näyttää tulleen systeemin kestävyyttä koetteleva marssi eikä poikkeuksellinen spurtti. Kaikkien tulee osata välillä joustaa, mutta ei sitäkään voi koko ajan tehdä. Joustaminen on opettajien työssä arkipäivää: joskus tulee joustaa esseen deadlinesta, toisinaan ryhmäkokoja tulee pohtia, jotta kurssille myöhässä saapuneet saavat tutkintonsa ajoissa. Esimerkkejä on paljon, ja ne tyypillisesti kasaantuvat opettajien työpöydille ylimääräiseksi työksi. Opettajat ovat luonnollisesti opiskelijoiden puolella ja haluavat heidän parastaan, mutta toisinaan keinot loppuvat kesken.
Yliopisto mukautuu aina aikaansa ja se on pullollaan luovaan ongelmanratkaisuun erikoistuneita ihmisiä. Rakenteet muuttuvat myös, ja niitä olisi tulevaisuudessa hyvä taas kerran pohtia. Poikkeuksellisista tilanteista poikkeuksellisina aikoina olen oppinut, että jos kaikki tehostetaan tappiin asti, joustavuus tuppaa loppumaan lopulta kesken ja silloin ollaan vaikeuksissa. Toisaalta joustavuus on tässä kontekstissa hieman paradoksaalista, koska se käytännössä tarkoittaa tavallisista työtavoista poikkeavia työtapoja – jos poikkeukset muuttuvat rutiiniksi, ne eivät ole enää poikkeuksia vaan vakiintuneita käytänteitä. Ollaanko silloin lisätty joustavuutta vai tehostettu toimintaa? Vastaus riippunee käytössä olevien resurssien runsaudesta tai niukkuudesta sekä muutosten vaikutuksista. Semantiikasta voidaan kiistellä, mutta muutokset tehdään kentällä usein melko pitkäveteisissä kokouksissa tutkitun tiedon ja budjetin perusteella.
Pitkällä aikavälillä yliopistot ovat erittäin joustavia laitoksia, jotka ovat selvinneet paljon pahemmastakin. Muutokset vain näyttävät tapahtuvan hitaasti, jos tarkastelemme muutaman viikon, kuukauden tai vuoden pätkiä. Yliopistojen joustavuus koostuu liikkuvista osista, jotka on ripustettu alati muuttuvaan koneistoon. Kun puhutaan joustavuudesta, puhutaankin yleensä nopeasta reagoinnista sellaisten raamien sisällä, jotka muuttuvat jouston tarvetta hitaammin. Koneisto voi vaikuttaa pelottavan monimutkaiselta, mutta yksi lohtu tässä myllerryksessä on se, että kursseja järjestetään edelleen, tutkimus edistyy, opiskelijat saavat tutkintonsa ja (virtuaalisessa) kahvihuoneessa juoruillaan.
Tommi Kakko
Kirjoittaja on englannin kielen yliopisto-opettaja Aalto-yliopistossa.
Viimeisimmät kommentit