Kuva: Anna Sivula.
Espanjantaudista ei tullut maailmanhistoriallisen juonen käännekohtaa. Maaliskuussa 1918 leviämään lähtenyt pandemia kesti vähemmän aikaa kuin tämä nykyinen, mutta oli monin verroin murhaavampi. Espanjantauti tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä ja katosi lopulta, koska siihen sairastuneille oli joko kehittynyt immuniteetti tai he olivat kuolleet. Samoin käy tämän meidänkin aikamme pandemian kanssa. Tähän nyt riehuvaan tautiin on toistaiseksi kuollut vasta 4.5 miljoonaa ihmistä. Voimme seurata kuolleisuutta muutaman päivän viiveellä päivittyvistä laskureista.
Skotlantilainen fysiikan ja optiikan tutkija Sir David Brewster (1781-1868) patentoi vuonna 1817 kaleidoskoopin. Keksintö on periaatteessa yksinkertainen ja levisi nopeasti ympäri maailmaa. Patentista huolimatta keksijä ei rikastunut, sillä keksintö on varsin yksinkertainen. Piraattikopion saattoi valmistaa minkä tahansa pajan takahuoneessa. Kaleidoskooppiin riittää putki, kaksi tai kolme peiliä, pari putkeen sopivaa lasilevyä sekä levyjen välissä ravisteltaessa liikkuvia pieniä värillisiä lasinkappaleita, jotka peileistä heijastuessaan muodostavat symmetrisen kuvion. Kuvio muuttuu, kun putkea ravistetaan tai kierretään. Keksinnön nimi tulee kreikan sanoista kalos (kaunis), eidos (muoto) ja scopos (tarkkailija).
Historioitsijoita moititaan joskus putkinäköisiksi, mutta se putki, jonne historioitsija tuijottaa, ei ole mikä tahansa hylsy. Se on kaleidoskooppi. Historioitsija pyöräyttää menneisyyden värikkäitä sirpaleita ja antaa niiden peilautua kauniiksi, symmetriseksi ja toisinaan liiankin ymmärrettäväksi muodoksi ja kuvioksi. Hän kääntelee putkea ja tietää, että samat värillisen lasin kappaleet asettuvat kerta toisensa jälkeen loogiseksi kuvaksi. Kuvien keskinäinen kaltaisuus on huomattava, vaikka kahta samanlaista asetelmaa ei ole. Ratkaisevaa ei olekaan se, miten värilliset kappaleet asettuvat, vaan peilien kulma. Kulman on oltava sellainen, että katsojalle muodostuu kuva 360 asteen näkymästä: 30 asteen kulma tuottaa pyöreään näkymään symmetriset kaksitoista sektoria. Yhdessä sektorissa ovat alkuperäiset kappaleet, mutta yksitoista sektoria ovat heijastuksia.
Historia ei olisi ymmärrettävää, mikäli sitä katsoisi kaukoputkella. Siinä näkyisi liikaa yksityiskohtia. Tapahtumasarjat vaikuttaisivat kaoottisilta. Historian maisemassa olisi liikaa hälyä. Historioitsija ei voi rekisteröidä kaikkea havainnoimaansa. Hänen on myös kiinnitettävä huomiota siihen, miten näitä yksityiskohtia omana aikanaan ympäröinyt kulttuuri peilaa niitä. Juuri tämä heijastuminen ja heijastusten muodostama symmetria tekevät menneisyyden tulkinnasta kiinnostavan. Sama värillisen lasin kappale toistuu kerta toisensa jälkeen eri puolilla kokonaiskuvaa. Historian juoni on kuin kaleidoskoopin näkymä. Se saa muotonsa vasta kun tutkija on valinnut ne kappaleet, joiden heijastuksia tarkastelee.
Kertomuksen ymmärrettävyyteen kuuluu, ettei menneisyydestä kerrota kaikkea, mitä siitä tiedetään. Jotkut faktat putoavat kupletin juonen ulkopuolelle. Toiset faktat saavat moninkertaisen, kertautuvan roolin kun niiden heijastukset ilmaantuvat kulttuurin eri sektoreille. Kaleidoskoopissa yhdestä päärynänmuotoisesta helmestä voi tulla kokonaisen aikakauden tunnus.
Espanjantauti ei ole ennen tätä nykyistä pandemiaa löytänyt kunnolla paikkaansa historiassa. Aikalaiset eivät halunneet ajatella sitä historiansa käännekohtana. Historiankirjoittajat eivät valinneet sitä kaleidoskooppiinsa, eikä espanjantaudin jälkeistä aikaa nimitetä espanjantaudin jälkeiseksi ajaksi. Siitä tuli meidän historiatietoisuudessamme maailmansotien välinen aika, ja 1920-luvusta tuli Yhdysvalloissa ja Euroopassa peräti iloinen 1920-luku, sodaton ja suhteellisen vähätautinen ajanjakso. Tuberkuloosi tietysti tappoi sillä vuosikymmenellä Suomessakin yksilön tunnissa, ja tappaa edelleenkin maailmalla kolmisen miljoonaa ihmistä vuodessa, mutta eipäs sotketa aikakauden iloista ja symmetristä kokonaiskuvaa. 1920-luku etenee mielikuvissamme charlestonin askelin, ei keuhkotautisena raahustaen.
Yksikään pandemia ei ole antanut nimeään yleishistorialliselle aikakaudelle. Ennen tätä nykyistä pandemiaa eivät kulkutaudit ole juurikaan kelvanneet yleisen historian kaleidoskoopin värillisiksi lasinpaloiksi. Ne ovat tietysti historiassa läsnä, mutta ne eivät ole se tulkinnan elementti, joka kertautuu yhtenätoista heijastuksena. Maailmanhistoria ei heilahtele rutosta isorokkoon ja isorokosta uuteen ruttoon. Tämä meidän aikamme pandemia saa meidät kuitenkin kiinnostumaan myös aiemmista pandemioista uudella tavalla. Tartumme niihin ja kiinnostumme niiden heijastuksista. Näin menneisyydenhallinta toimii. Se on nykyisyyden haltuunottoa. Tätä tarkoittaa se, että historiakulttuuri on aina oman aikansa nykykulttuuria. Historiamme kertoo enemmän meistä kuin menneisyydestämme.
Miltä mahtaa näyttää symmetrinen ja ymmärrettävä menneisyys katsottuna sellaisesta kaleidoskoopista, jonka lasinpaloina ovat nämä taudit ja jonka symmetrisessä kokonaiskuvassa kertautuvat näiden elementtien heijastukset? Nimittääkö joku tuleva historioitsija joskus 2400-luvulla vuosien 1919 ja 2020 välistä vuosisataa pandemioiden väliseksi ajaksi? Se näkee, joka näkee. Me emme sitä näe.
Eristäytymisen aika on kohta ohi. Pidin tänään pitkästä aikaa luennon salissa oikeille ihmisille, ja se oli ihan jotain muuta kuin puhua mustaa taustaa vasten loistaville valkoisille nimille. Turun yliopistossa on syyslukukaudella 2021 otettu tavoitteeksi fyysisen yhteisöllisyyden palauttaminen. Mitä enemmän tätä ajatusta pyörittelee, sitä paremmalta se tuntuu. Ratkaisussa on kyse rohkeudesta aloittaa uudestaan elämä tietoa tuottavana ja kasvokkain kohtaavana tiedeyhteisönä. Nyt katsotaan, miten osaamme sopeutua. Kulttuurinen resilienssi tarkoittaa sitä, että mukaudumme elämään uusissa olosuhteissa. Korona jättää meihin jälkensä sekä vastustuskykynä että kulttuurisina heijastuksina. Joustamme, koska joustamalla voimme palauttaa sen yhteisön, jota ilman olemme joutuneet elämään jo liian pitkään.
Tervetuloa uudet ja vanhat opiskelijat!
Laitetaan kaleidoskooppiin jälleennäkemisen ilo ja annetaan sen täyttää näkökenttä.
Anna Sivula
Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen professori sekä Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman johtaja. Hänellä oli lapsena tapana purkaa ja koota kaleidoskooppeja.
Viimeisimmät kommentit