Miten suomalainen itsenäisyyspäivä on muotoutunut nykyisenkaltaiseksi kansalliseksi juhlapäiväksi, jolla on omat vakiintuneet muotonsa? Osa nykyisin kiinteästi itsenäisyyspäivään liitetyistä tavoista on peräisin aivan itsenäisyyden alkuvuosilta. Toisaalta eräät perinteisiltä vaikuttavat elementit ovat tulleet osaksi itsenäisyyspäivän viettoa yllättävän myöhään. Esimerkiksi Yleisradion ”jokavuotinen” perinne esittää televisiossa Edvin Laineen elokuva Tuntematon sotilas (1955) on peräisin vasta 2000-luvun alusta.
Tässä tekstissä käsittelen itsenäisyyspäivän traditioiden muotoutumista. Kirjoitukseni perustuu alkuvaiheessa olevaan väitöskirjatyöhöni Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöskirjani aihe on Suomen itsenäisyyspäivän kertomusten rakentuminen ja historiapoliittinen käyttö itsenäisyyden ajan alusta 2000-luvulle. Tutkimuksessani olen kiinnostunut erilaisten tapojen, prosessien ja motiivien välisistä ristiriidoista, joiden seurauksena itsenäisyyspäivän kertomukset ovat saaneet muotonsa eri aikoina.
Itsenäisyyspäivä sai virallisen statuksensa valtioneuvoston asetuksen myötä 20.11.1919. Sittemmin Suomen itsenäisyyspäiväksi vakiintuneen joulukuun kuudennen lisäksi itsenäisyyspäiväksi oli ehdolla myös muita itsenäistymisprosessin kannalta tärkeitä päivämääriä.
Kansallisesta Edistyspuolueesta presidentiksi noussut J. K. Ståhlberg ja liberaali keskusta pyrkivät rakentamaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa kansaa yhdistävän juhlapäivän.
Päivämääräksi valittiin lopulta eduskunnan itsenäisyysjulistuksen päivä, jonka viettämisen toivottiin olevan mahdollista eri kansanosille ja alleviivaavan kansan yhtenäisyyttä itsenäisyysprosessissa. Henkilöpalvontaa vieroksunut Ståhlberg ei halunnut sitoa itsenäisyyspäivää C.G.E. Mannerheimiin eikä korostaa valkoisten voitonpäivää 16.5., jolloin Helsingissä vuonna 1918 järjestettiin valkoisten juhlaparaati.
Senaatin itsenäisyysjulistuksen päivämäärä 4.12. olisi puolestaan sitonut itsenäisyyspäivän liiaksi senaatin puheenjohtajaan P. E. Svinhufvudiin. Vasemmiston ehdotus itsenäisyyspäiväksi olisi taas ollut 15.11., jolloin kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi.
Valittu päivämäärä 6.12. oli Venäjän vallan aikana ollut Nikolain nimipäivä ja vanhastaan koulujen lupapäivä. Ensimmäisenä juhlapäivänä 6.12.1919 ohjelmassa oli muun muassa juhlajumalanpalvelus Nikolainkirkossa, valtioneuvoston juhlaistunto, iltapäiväjuhla Kansallisteatterissa, kansalaisjuhlia, juhlanäytäntöjä, liikemiesten juhlaillalliset Seurahuoneella sekä suojeluskuntien marssi ja illallistanssiaiset suojeluskuntien tukemiseksi Fenniassa ja Pörssiravintolassa.
Presidentti Ståhlberg järjesti iltapäivävastaanoton Presidentinlinnassa ulkomaisille diplomaateille ja valkoisen Suomen eliitille. Niin ikään työväestö vieraili tilaisuudessa. Iltajuhliksi presidentin vastaanotto vakiintui vasta L. K. Relanderin presidenttikauden alussa vuonna 1925.
Ensimmäinen itsenäisyyspäivä näkyi katukuvassa. Helsingin kaduilla myytiin pienoislippuja, ja juhlaliputukseen sopivia lippuja oli mainostettu sanomalehtien sivuilla jo ennen itsenäisyyspäivää.
Itsenäisyyden ajan juhlien muodot eivät suinkaan syntyneet tyhjiössä vaan niiden muodot perustuivat esimerkiksi merkkihenkilöiden juhlimisen perinteisiin. Erilaiset kulttuuriset instituutiot ja symbolit olivat kuitenkin muotoutuneet pääosin jo autonomian aikana.
Vuoden 1920 itsenäisyyspäivänä Teknillisen Korkeakoulun opiskelijat kävivät tervehdyskäynnille presidentin luona ja Suomen ulkomaiset lähetystöt aloittivat vastaanottojen perinteen. Vähitellen itsenäisyyspäivästä tuli myös ylennysten, kunniamerkkien jaon ja muiden palkitsemisaktien keskeisin ajankohta.
Koko 1920-luvun juhlapäivää vietettiin tapasääntöjen varassa. Vasta 8.11.1929 itsenäisyyspäivästä tuli yleinen juhla- ja vapaapäivä. Aiemmin päivä oli ollut vapaapäivä valtion virastoissa, tuomioistuimissa ja kouluissa.
Esitys juhla- ja vapaapäivästä oli annettu jo kaksi vuotta aiemmin itsenäisyyden 10-vuotisjuhlavuonna 1927. Vuonna 1927 itsenäisyyspäivä sai lisäelementtejä. Itsenäisyyden Liiton järjesti lipunnoston Tähtitorninmäellä (ks. kuva yllä), AKS järjesti soihtukulkueen ja eduskunnassa pidettiin juhlaistunto itsenäisyyden juhlan kunniaksi. Vuonna 1924 perustettu Itsenäisyyden Liitto alkoi vuodesta 1927 edistää tapaa sytyttää kaksi kynttilää ikkunoihin.
Juhlavista muodoistaan ja retoriikasta huolimatta itsenäisyyspäivä ei ollut kaikkien juhla. Vasemmisto boikotoi sitä kaksi itsenäisyyden ensimmäistä vuosikymmentä, sillä itsenäisyyspäivää pidettiin muunnelmana edellä mainitusta toukokuun 16. päivän paraatista. Samojen porvarillisten tahojen nähtiin vaikuttavan kummankin juhlapäivän taustalla.
1930-luvun lopulta lähtien tilanne vähitellen muuttui, ja laajapohjaiset juhlat lisääntyivät.
Sota-aikana itsenäisyyspäivä sai entistä vahvemman aseman, kun toukokuisen voitonpäivän juhlinta lopetettiin kansakunnan yhtenäisyyden nimissä. Käynnit sankarihaudoilla yleistyivät vasta sotavuosina, sillä itsenäisyyspäivä oli pyritty pitämään punaisten ja valkoisten ristiriitojen ulkopuolella.
Sotien jälkeen itsenäisyys yhdistettiin virallisessa kulttuurissa sotien menetyksiin ja taisteluun itsenäisyyden puolustamiseksi. 1960- ja 1970-luvuilla itsenäisyyspäivä sai myös yhä enemmän ilmentymiä, jotka voidaan ymmärtää vastakulttuurina ja vastakertomuksina viralliselle itsenäisyyspäivälle.
Vuonna 1967 50-vuotiasta itsenäisyyttä juhlittiin virallisessa Suomessa edellisten vuosikymmenten tapaan, mutta mukana oli myös muun muassa vankien armahduksia, patsaiden paljastuksia, käyntejä edesmenneiden valtionpäämiesten haudoilla, juhlapostimerkki sekä pääjuhla Helsingin jäähallissa. Sosiaalipoliittinen Marraskuun liike järjesti samana vuonna oman itsenäisyyspäivän juhlan Helsingissä alkoholisteille.
Kylmän sodan päättyminen jälkeen itsenäisyyspäivän merkitykset liitettiin yhä vahvemmin toisen maailmansodan aikaisiin sotiin niin sanotun uuspatrioottisen käänteen myötä. Tähän voidaan laskea esimerkiksi veteraanien muistaminen itsenäisyyspäivän tienoilla ja mainittu Tuntemattoman sotilaan televisioesittäminen. Toisaalta myös esimerkiksi Linnan juhlien viihteellistyminen on tuonut oman lisänsä itsenäisyyspäivän juhlintaan.
Kansallisen yhtenäisyyden painottaminen on näkynyt suurena linjana itsenäisyyspäivän vietossa läpi itsenäisyyden ajan. Viimeisimmän tasavuosikymmenen juhlallisuuksissa valtioneuvoston kanslian koordinoiman Suomi 100 -juhlavuoden mottona oli ”Yhdessä – Tillsammans”.
***
Kansanrunoudentutkija Matti Kuusi kirjoitti 1970-luvulla itsenäisyyspäivän vieton kaksinapaisuudesta: ”Kaikkia yhdistävä mitäänsanomattomuus ja pieneen radikaaliin aktivistiryhmään vetoava iskevyys ovat vuosikymmenestä toiseen olleet itsenäisyyspäivän viestinnälliset vaihtoehdot” (Matti Kuusi 1979, ”Itsenäisyyspäivä” teoksessa Juhlakirja – suomalaiset merkkipäivät). Kaksinapaisuus näkyy yhä nykyäänkin. Kahden ääripään välissä on kuitenkin myös laaja maasto, jota on syytä tutkia tarkemmin.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Iisa Aaltonen
Kirjoittaja on FM ja YTM sekä väitöskirjatutkija (HY), jonka väitöskirja käsittelee Suomen itsenäisyyspäivän kertomusten historiapoliittista käyttöä.
Viimeisimmät kommentit