Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Tekijä: annves

“I do not write poems, I create myself” – Multilingual poet Edith Södergran talks about her life, inspiration, and more!

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Beautiful sisters, come high up on to the strongest rocks,
we are all warriors, heroines, horsewomen,
eyes of innocence, heavenly foreheads, rose masks,
heavy breakers and birds flown by,
we are the least expected and the deepest red,
stripes of tigers, taut strings, stars without vertigo.

— Violet Dusks (1916), Edith Södergran

“I do not write poems, I create myself,” Finnish poet Edith Södergran explains when asked about her poetry. She looks pensive, then continues, “my poems are the way to myself.”

Edith Södergran sitting with a bear statue in her hand,
photo: The Society of Swedish Literature in Finland

You’re a Swedish-speaking Finn, correct?

– Yes. I grew up in a town in Eastern Finland called Raivola, but my parents were Swedish-Finnish. Swedish was the language we spoke at home, but Finnish was the language we spoke when we were in town. 

So your writing is done in Swedish.

– And German, and French, and sometimes Russian. I attended a girls’ school in St. Petersburg for seven years, where instruction was in German, so my first poems were written in German. But, yes. A large collection of my poems has been written in Swedish.

Has this multicultural background and studying in St. Petersburg influenced your writing? If so, how?

– It has, to some extent. Many of my earlier poems were influenced by my surroundings. For example, when I was living in Raivola, nature played a big part in my poems, but when I was attending school in St. Petersburg, the focus was no longer on nature, but on the Russian urban life.

My poetry has evolved a lot since then. Falling ill also showed in my writing.

Indeed. Diagnosed with tuberculosis in 1908, you travelled to Switzerland to deal with this disease. How was this experience different from living in Finland?

– My stay in Swiss sanatoriums lasted for six years, until 1914. During this time, while I was being treated for tuberculosis, a disease that my father died of, I had access to a lot of literature through the sanatorium reading-rooms. It helped my intellect and to improve my writing.

Your book “The September Lyre” was published in 1918, and you received some criticism for it.

– Yes… I wrote most of the poems included in “The September Lyre” during the Finnish Civil War, an event that completely changed my and my mother’s lives.

I have been told I’m too self-assertive, and that this book is the mere proof of it. And I get it. This book is not intended to be for everyone, only for those few individuals who stand closest to the boundary of the future. I am self-critical about my own writing, and I am sure that, looking back, I will regret having written some of the poems written during the war.

Talking about looking back, and to wrap this up, do you think poetry has changed your life?

– Absolutely. Through poetry I can escape, I can create, I can be. I do not write poems, I create myself; my poems are the way to myself.

That’s very inspiring. Thank you so much, Edith.

– Thank you.

Samantha Martinez Ziegler

Lähteet:

Biografiakeskus. National Biography of Finland. Södergran, Edit (1892 – 1923). Available: <https://kansallisbiografia.fi/english/person/4814>. Retrieved April 13th, 2020.

Stenberg-Gustafsson, Nanna 2016: “Edith Södergran – runoilija edellä aikaansa”. Yle. Helsinki. 21.10.2016. Available: <https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/21/edith-sodergran-runoilija-edella-aikaansa>.

Poems (1916) by Edith Södergran. Translation © 2010 David McDuff. Available: <http://englishings.com/nvinprint/sodergran-poems-1916.html>. Retrieved April 13th, 2020.

The Society of Swedish Literature in Finland: Edith Södergran 1892-1923. Flickr. Available: <https://www.flickr.com/photos/slsarkiva/sets/72157644581542379>. Retrieved April 13th, 2020.

Lähikuvassa: kirjailija ja akateemikko Väinö Linna (1920 – 1992)

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Pöydän ääressä minua vastapäätä istuu melkein kaikkien suomalaisten tuntema kirjailija, juoden vahvaa mustaa kahvia ja polttaen tupakkaa. Nimi on varmasti monelle tuttu. Mies jolle perhe, ystävät, työtoverit sekä vierellä taistelleet sotilaat merkitsivät paljon. Torpparin poika, monessa mukana ollut, paljon kokenut, arkisen aherruksen hyvät ja huonot puolet nähnyt sekä suomalaista elämää uudella tavalla rehellisesti, joskus raa’asti, kirjoissaan kuvannut mies. Toisten rakastama, toisten parjaama – Väinö Linna.

– Teistä tuli nopeasti sodanjälkeisen Suomen ja samalla tavallisen työläisen kokemusten kertoja romaanienne kautta, uskallan kysyä.

– Olen romaaneissani palannut niille alueille, jotka tunnen läpikotaisesti: yhteiskunnan alempien kerrostumien elämäntavan ja kulttuuripiiriin. Ehkä ne kuvasivat sitä elämää, jolla oli lukijoiden kokemusmaailmassa oma paikkansa. Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni, Linna kertoo.

– Mitkä olivat ne lähtökohdat, jotka saivat teidät kirjoittamaan paljon kohua aiheuttaneen Täällä Pohjantähden alla -trilogian ja samalla vaaransitte oman terveytenne?

-Olen aina ollut intohimoinen lukija ja minua on kiinnostanut Suomen historian merkittävät ja dramaattiset tapahtumat. Pitkään mielessäni oli pyörinyt ajatus oman lapsuuden ajan ympäristöön sijoittuvasta romaanista. Tuo ajatus syveni pitemmälle menneisyyteen ja samalla se laajeni suunnitelmaksi kirjoittaa suomalaista yhteiskuntaa kuvaava historiallinen eepos. Prosessi edellytti mittavaa taustaselvitystyötä: tutustumista kaunokirjallisuuteen, kansankulttuuriin, paikallishistoriaan ja arkistomateriaaliin ja se söi miestä, Linna kertoo.

Väinö Linna ravisteli romaaneillaan historiantutkimuksen kenttää, nostaen esiin aiemmin vaietun, muistissa eletyn ja koetun julkiseksi. Romaaneille oli sosiaalinen ja yhteiskuntapoliittinen tilaus ja Linna sovelsi tuotannossaan kansalliskirjallisuuden teemoja, tyyppejä sekä rakenteita. Samalla hän ravisteli yhteiskuntaa trilogian Tolstoilaiseen historianfilosofiaan perustuvan “historiaan projisoidun elämännäkemyksen kautta”, kuten Linna asian ilmaisi.

“Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni.”

Väinö linna

-Trilogia kuvaa arkista elämää ja kansanomaista tapakulttuuria sekä siinä hitaasti muuttuvaa maailmankuvaa, Linna toteaa.

-Romaani on siis tavallaan kuvaus myös omasta elämästänne ja kokemuksistanne, kysyn.

-Trilogian keskiössä oleva Pentinkulman kylän elämä edustaa suurten historiallisten voimien katvealuetta, elämänpiiriä, joka yleensä jää historiantutkimuksen ulkopuolelle. Romaanin keskiössä on jatkuvasti suurten historiallisten muutosten kannalta merkityksetön ja vähäpätöinen arkinen elämä. Ehkä juuri tästä syystä se aiheutti kiivasta keskustelua, Linna toteaa.

Linnan kansallinen maisema on leimallisesti sosiaalinen: se on yhteisö, yhteiskunta, kansakunta. Näkökulma yhteiskuntaan on suunnattu alaviistosta. Siksi sen etualaa hallitsee kansanomainen maailmankuva. Kirjallisuus, kansallisuus ja yhteiskunta muodostavat Linnalle kiinteän aihepiirin; hän on modernin demokraattisen yhteiskunnan puolestapuhuja mutta samalla sen kriitikko, ja aivan erityisestä suunnasta: hän toi kansalliseen keskusteluun näkökulman alhaalta. Linnalle oli ajassaan poliittinen, kulttuurinen ja kirjallinen tilaus.

Tanja Korpi

Lähteet:

Kansallisbiografia 15.04.2020: Linna, Väinö. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/701

Yle, Elävä arkisto 22.04.2010: Väinö Linna lähikuvassa. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/22/vaino-linna-lahikuvassa?

Kuva: Väinö Linna 1976. Kuvasiskot, Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0.

Tove Janssonin epäröimätön uravalinta

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tässä henkilöhaastattelussa tutustumme yhteen varmasti Suomen tunnetuimmista taiteilijoista, sekä kirjailijoista, Tove Janssoniin. Hänet tunnetaan Muumien luojana, mutta millainen oli hänen lapsuutensa?

Hei Tove, kiitos, että pääsit ottamaan osaa tähän haastatteluun. Ensimmäisenä, lukijoitamme kiinnostaa, miten päädyit uravalintaasi? Miksi sinusta tuli taiteilija?

– Totta puhuakseni, en koskaan edes harkinnut mitään muuta, kuin taiteilijan uraa. Kasvoin ateljeekodissa, ja molemmat vanhempani olivat taiteilijoita. En koskaan opiskellut uraani varten, enkä edes ryhtynyt taiteilijaksi. Olin sitä lapsesta saakka. Minulla on myös kaksi pikkuveljeä, ja hekin ovat molemmat taiteilijoita.

Todella kiinnostavaa. Millaiseksi muuten kuvailisit lapsuuttasi?

– Vanhempieni ammattien vuoksi elämä lapsuudenkodissani oli pakostakin vuorottelua taiteellisten tempausten ja arkielämän kompromissien välillä. Isäni elämä hallitsi kotioloja, hänen, joskus vuorokausiakin kestävät, juhlansa muiden artistien kanssa pakotti äitini huolehtimaan yksin meistä lapsista. Vaikka meillä olikin joskus taloudellisesti vaikeaa, äitini hoiti perheen taloutta, eikä meillä lapsilla ollut koskaan mistään puutetta. Äitini oli minulle aina todella läheinen, ja hän ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu. Kannoin myös huolta äidistäni, sillä perheeni elannon ansaitseminen oli lähes kokonaan hänen vastuulla.

Äitisi oli siis sinulle erittäin tärkeä ihminen?

– Kyllä. Hän inspiroi minua. Hänen luova selviytymiskyky ja ilmeinen tyytyväisyys elämän perusasioihin olivat kerrassaan ihmeellisiä. Äitini antoi minulle lähtökohdat pitkään, monipuoliseen ja tuotteliaaseen uraan. Halusin aina muistuttaa häntä, ja oppia piirtämään kuten hän. Äitini kuoleman jälkeen päädyin ratkaisuun lopettaa muumikirjojen kirjoittamisen. Tein surutyötä kirjoittaessani viimeisen muumikirjani, Muumilaakson marraskuu.

Vietit suuren osan urastasi poissa julkisuudesta. Miksi?

– Taiteilijan urallani minulle tärkeintä ei ollut massojen suosio. Halusin vain lähimpien, vertaisten ymmärryksen sekä hyväksynnän. Taiteeni on ainutlaatuista, enkä ole tehnyt sitä miellyttääkseni muita.

Kiitos Tove. Elämäsi ja urasi on ollut todella mielenkiintoinen ja värikäs, on hienoa tietää, että äitisi oli merkittävä henkilö urallasi.

Roosa Lahti

Lähteenä:

Kansallisbiografia: Jansson, Tove (1914 – 2001), kirjailija, kuvittaja, taidemaalari, professori. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/1395 (Viitattu 12.04.2020)

Kuva: Tove Jansson ja Yngve Bäck ystävineen Taitelijaseuran 80-vuotisjuhlissa Taidehallissa 1944. Kuva: F. E. Fremling. Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0.

Aino Ackté, europpalaisten oopperalavojen rakastaja

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tänään haastattelussani on oopperalaulaja Aino Ackté (1876-1944). Hän oli 1800-1900-luvun vaihteen maineikkain suomalaislaulaja ja yksi ensimmäisiä suomalaisia suuren luokan tähtiä. Usein hänestä puhutaan diivana olihan hän oopperoiden primadonna.

Nyt matkustamme vuoteen 1905. Aino Ackté on juuri ollut esiintymässä pitkästä aikaa kotimaansa Kansallisteatterissa. Hän oli tällöin jo maailmankuulu oopperatähti, mutta suurimmat ja itselleen rakkaimmat roolit olivat vielä edessä.

Hei, Aino. Miltä tuntui esiintyä pitkästä aikaa Suomessa?                    
Aino Ackté Toscan roolissa:

— Hei. On hienoa palata Suomeen esiintymään. Varsinkin tällaisessa nimiroolissa Puccinin Tosca-oopperassa. Se on tietysti ollut kunnia. Olen juuri ollut kahden kauden ajan New Yorkissa, mutta en juuri nauttinut ajastani siellä. Hieno kokemushan se oli, mutta en voi sanoa sen sopineen minulle yhtä hyvin kuin esimerkiksi Pariisi. Ikävöin tänä aikana kovasti Eurooppaa, minkä takia on nyt ollut mukava käydä Suomessa. Matkustan urani myötä niin paljon. Toivon kuitenkin jääväni Eurooppaan.    

Hienoa, toivottavasti viihdyt nyt täällä. Mitä teet Helsingin viisiittisi jälkeen? Onko sinulla tulevaisuuden haaveita?       

— Nyt onkin jo joulukuu, joten ensi vuoden puolella jätän Suomen taas jälkeeni. Minulla on jo sovittuja esiintymisiä Pariisissa ja Saksassa. Tavoittelen menestystä ja suuria rooleja. Haluan oppia ja kokea uutta. Tehdä jatkuvaa tutkimusmatkaani. Olen saanut kokemusta paljon Richard Wagnerin oopperoista. Nyt unelmanani on työskennellä Richard Straussin oopperassa. Tiedän, että minusta on siihen. Mutta vain aika näyttää minne tieni vie.

Mistä itsevarmuutesi ja kunnianhimosi on peräisin?       

— Ei oopperamaailmassa voi menestyä ilman varmuutta omaan itseensä. On himoittava menestystä ja kunniaa! Vanhempani opettivat minut tällaiseen asenteeseen. Tulen musikaalisesta perheestä, ja äitini alusta saakka toivoi minulle uraa musiikin parissa. Hän auttoi minut alkuun. Tärkeintä oli, että tiesin alusta alkaen kykyni — mihin kaikkeen minusta on!  

Kiitos ajastasi, Aino.

— Eipä kestä.

Aino Ritolammi

Lähteet:

Ackté, Aino. Kansallisbiografia.fi

Aino Ackté. Wikipedia.org

Oopperalaulaja Aino Ackté oli kiihkeä kuin Salome. Yle. 2019

Teollisuudenharjoittaja Ahlströmin Antti

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tervehdys! Voisitko esitellä itsesi niille, jotka eivät välttämättä tunne sinua niin hyvin, herra Ahlström?

-Olen teollisuuspatruuna Antti Ahlström. Hopealusikka suussa en kuitenkaan syntynyt, vaan olen taustaltani talonpoikaisista lähtökohdista. Suotuisan avioliiton ja menestykseen yritysjohtamisen avulla nousin harmaan kansan joukosta yhdeksi Suomen rikkaimmista miehistä. Isäni oli Erkki Ahlström, ja äitini oli Anna, tyttönimeltään Norrgård. Perheemme, kuten niin moni tuohon aikaan Suomen länsirannikolla, oli kaksikielinen.

Miten aloitit yritysurasi?

-Rikkaiden häiden jälkeen pääsin isännäksi suurelle ja hyvin menestyvälle tilalle, jossa maataloutta täydensi pienimuotoinen tehdastoiminta: vesimylly ja pieni lumppupaperitehdas itse tilalla, sekä osakkuus Lankosken kylän kotitarvesahasta. Avioliiton mukana tulleet rahanlähteet eivät tietenkään riittäneet ja niinpä lähdin töihin vanhan äijäni kanssa. Isäni kanssa aloin työskentelemään puutavaran parissa. Ostimme ja myimme puuta. Veljeni kanssa oli myös toimintaa, lähinnä merenkulkuun liittyviä juttuja. Laivanvarustamo oli tärkeä tulonlähde 1860-luvulla.

Mikä oli se lopullinen niitti, että teistä tuli niin tunnettu patruuna?

-Rautaruukin osto Noormarkusta oli käännekohta. Varatuomari K.J. Lönegrenin omaisuus pakkohuutokaupattiin. Siihen kuului rautaruukin lisäksi useita muita teollisuus- ja maatalouskomplekseja. Hankin näistä omistuksiini suuren osan. Siitä sain laajan ja mittavan yritysportfolion.

Miten teollinen tuotanto muuttui, aikojen saatossa?

-Alkutaipaleella, kuten tulikin mainittua, raha tuli vaimoni tilalta. Veljeni kanssa aloitettu laivanvarustaminen oli myöskin tuottoisaa aluksi. Luovuin kuitenkin laivoista 1870-luvulla ja aloin sijoittamaan rautaruukkeihin ja puutavaraan. Vuonna 1896 yhteenlasketusta jalostusarvosta 5 prosenttia tuli rautaruukeista ja 95 prosenttia sahoista. Sahateollisuus oli siis tuottoisinta.

Kiitos haastattelusta herra Ahlström!

-Olkaa hyvä, pojankloppi!

Ville Vuorela

Kaisa Juhantytär: ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha”

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tänään tutustumme Talon emäntä Kaisa Juhantyttäreen, sekä hänen kirjoituksiinsa. Kaisa kirjoitti virsiä, joiden jokainen säkeistö päättyi lauseeseen ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha.” (Saan halleluja laulaa, vaikka maailma mitä pauhaa.) Tämä kertosäe ilmaisee sitä omanarvontuntoa ja uhmakkuutta, mitä varmasti löytyi tältä talonpojan tyttäreltä, joka vastoin kaikkia tilastoja oli kirjoitustaitoinen. Kerro ensiksi hieman itsestäsi.

”Synnyin Satakunnan Siikaisissa, Otamon kylässä vuonna 1782. Meidän tilamme oli paikkakunnan mahtitaloja. Äitini nimi oli Maria Heikintytär ja Isäni Juha Mikaelinpoika, hän oli talonpoika ja lautamies. Perheemme ei kuulunut vähäväkisiin, mutta maata viljelevään väestöön. Viljely- ja muut taidot opeteltiin käytännön kautta.  Enoni oli oikein pappi ja toimi kappalaisena Siikaisissa. Naimisiin minä päädyin noormarkkulaisen Abraham Matinpojan kanssa ja me saimme kolme tytärtä.”

Kertoisitko vielä hieman kirjoituksistasi? Entä mitkä asiat innostivat sinua kirjoittamisen pariin?

”Minun aikanani 1700-luvulla Länsi-Suomessa vaikutti kansanherätyksiä. Niissä naisilla oli suuri rooli puhujina, näkijöinä ja sielunhoitajina. Minunkin pikkuserkkuni Juliana Söderborg oli tärkeä kansanherätyksen johtohahmo. Nämä herätysliikkeet mursivat sääty-yhteiskunnan rakenteita ja korostivat yksilöiden henkilökohtaista uskoa ja jumalsuhdetta. Kyllä voisin sanoa, että varmasti näillä herätysliikkeillä oli vaikutusta minun kirjoittamiseeni, sillä kirjoitin 46-sivuisen virsivihon. Sinne sepitin omia virsiä, joissa käsittelin Raamatun naisia. Virsiin minua innoittivat tietyt Raamatun jakeet, jotka merkitsinkin jokaisen säkeen kohdalle. Lisäsin muutenkin mukaan omia mietteitäni ja selityksiäni virsiin, ja jopa hieman piirustuksia.

Olin hyvin onnekas, kun lapsuuteni perheellä oli varaa omistaa Raamattu. Se oli melko harvinaista. Mutta harvinaista oli myös se, että minä, talonpojan tytär, olin luku- ja kirjoitustaitoinen. ”

Jenna-Maria Lehmijoki

Lähteenä: https://kynallakyntajat.finlit.fi/kansankirjoittajat/kaisa-juhantyt%C3%A4r

Kuva: Näkymä Siikaisten kirkon tornista pohjoiseen. Eino Nikkilä 1930. Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.-lisenssi.

Kun Porista tuli toinen kotini

Kun eräänä kesäkuisena päivänä päätin huvikseni katsoa, jospa yhteishaun tulokset olisivat jo tulleet, sain iloisia uutisia: minut oltiin valittu opiskelemaan Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmaan!

Kaikki jännittävät yhteishakua, sitä ensimmäistä varmaan eniten. Olin henkisesti varautunut välivuoteen, sillä korkeakouluun pääsemisestä käydään kovaa kilpailua. Kun tilanne olikin nyt toinen, piti kaikki suunnitelmat laittaa uusiksi. Olin onnesta soikeana, mutta samalla peloissani.

Muutto täysin vieraaseen kaupunkiin, uudet ihmiset ja yliopiston aloittaminen tuntuivat isoilta muutoksilta, enkä ollut varma, miten selviäisin näin suurista elämänmuutoksista. Lopulta en antanut pelkojeni pysäyttää minua. Tämä oli se, mistä olin aina haaveillut, enkä aikonut perääntyä mahdollisuudesta.

Kun vihdoin opiskelupaikan hyväksymisen ja muuttohässäkän jälkeen pääsin asettumaan aloilleni, alkoi seikkailuista suurin. Kaikki kävi niin pian, etten edes tajunnut ensimmäisellä luennolla istuessani, että tämä on uusi arkeni. Vastuu, vapaus ja uudet velvollisuudet tuntuivat mahtavilta, mutta samalla opin paljon siitä, miten asiat tulisi hoitaa.

Sanottakoon, että kokemus karttuu erityisesti silloin, kun joutuu käymään läpi vastoinkäymisiä. Samalla oppii, että kaikesta voi selvitä ja nyt olen varmaan ihmisenä vahvempi kuin koskaan. Lopulta ajan vieriessä, ystävien karttuessa ja talon tapoihin tottuessa kotiuduin viimein Poriin.

Aluksi pelkäsin tavattoman paljon, etten ikinä kotiutuisi, mutta ensimmäisen joululoman jälkeen pystyin jo varmuudella sanomaan Porin olevan uusi kotini.

Olen kuitenkin tosiasiassa viihtynyt Porissa ensimmäisestä päivästäni lähtien, enkä epäile sekuntiakaan etteikö Pori olisi ollut oikea valinta. Myös kokemuksien ja muistojen karttuessa ystävien sekä opiskelijatapahtumien lomassa, Porista tuli minulle yllättävän tärkeä. Erityisesti fuksivuoteni orientaatioviikko ja viime kesä jäivät mieleeni, ehkä elämäni onnellisimpina aikoina.

Aluksi pelkäsin Porin olevan liian pieni ”ison kaupungin tytölle”. Olin väärässä. Pori on paras mahdollinen starttikaupunki niille, jotka muuttavat ensikertaa omilleen tai vieraaseen kaupunkiin. Pori on sopivan kompakti yhdistelmä kaikkea sitä, mitä ihminen voi elämiseensä tarvita kiven heiton päässä.

Jos keskustaa pidemmälle uskaltaa lähteä, Satakunta tarjoaa myös mittavan määrän piilotettuja jalokiviä, joissa kannattaa vierailla. Tunnetuin näistä on varmasti Yyteri, mutta mainittakoon Ankkalampi ”Ankkis”, Yyterin lietteet ja Noormarkun ruukki. Porin kaupungin yksi omista sloganeista ”todella outo, ehdottoman uniikki”, pitää kyllä hyvin paikkansa ja pelkästään positiivisella tavalla. 

Pelkäsin myös, ettei Porissa olisi kokonsa takia ”kunnon opiskelijaelämää”. Olin tässäkin asiassa hyvin väärässä. Tapahtumia riittää ja pienien piirien takia kaikkiin on helpompi tutustua, on aina joku, johon tukeutua, ja ryhmähenki on korkea. Tämä helpottaa myös opinnoissa, sillä opettajilla on kaikille aikaa pienten ryhmäkokojen ansiosta.

Tämän lisäksi itsestäni tuntui siltä, että löysin heti orientaatioviikolla paikkani opiskelijayhteisöstä. Isommassa kaupungissa tilanne olisi voinut olla toinen. Varsinkin, kun helmikuussa sai ensikertaa ulkoiluttaa omia haalareita, tuntui siltä, että nyt olen viimeistään osa vakiokalustoa.

Ennen kaikkea Pori on opettanut minulle paljon siitä, kuka minä olen. Tukiverkko kotona levisi Poriin uusien ihmisten kautta. Uudet ystävät ja kumppani, joista syntyi toinen perheeni ja tukeni Porissa, mahdollistivat kotiutumiseni kaupunkiin. Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Toivon myös uutena tutorina, että tulevat fuksit kokisivat olonsa yhtä tervetulleeksi ja kotiutuvat aikanaan Poriin, kuten minä pari vuotta sitten. Löysin digitaalisen kulttuurin avulla myös unelma-alani ja mahdollisuuden kivuta kohti haluamaani ammattia.

Parasta humanistien keskuudessa on kuitenkin se, että osataan myös revitellä, nauraa itselleen ja olla oma itsensä täysin pyyteettömästi. Humanistina oleminen antaa vapauden siihen, että voi olla juuri sellainen kuin on kaikessa tavanomaisuudessaan ja erikoisuuksissaan.

On varmaan parasta olla humanisti ja erityisen mahtavaa siitä tekee juuri oma opiskelijayhteisömme ja ainutlaatuinen kampuksemme.

Enni Eerikäinen, toisen vuoden kandiopiskelija

Kuva: Rami Mähkä

Vapputervehdys tehtaalta!

Teollista kulttuuriperintöä on monenlaista. Vapun kynnyksellä korkeakouluissa ja yliopistoissa jännitetään, kun tamperelainen kenkätehtailija Emil Aaltonen nousee hetkeksi kummittelemaan ja jakaa rahoitusta tutkimukselle. Tuhannet rahoitushakemuksensa jättäneet nuoret tutkijat odottavat sähköpostiin kilahtavaa tuomiota. Tuhannet pettyvät, mutta sadat riemastuvat ja korkkaavat vappusimansa onnellisina. Rahoitus mahdollistaa työn jatkamisen. Varttivuosisata sitten kuuluin itse noihin onnellisiin simankorkkaajiin. Kenkätehtailija-vainajan nimeä kantava säätiö oli päättänyt rahoittaa tutkimustani. Tutkimusaiheeni ei liittynyt sen enempää kenkiin kuin tehtaisiinkaan.  Tehtaat alkoivat kiehtoa minua vasta myöhemmällä iällä.

Tampereella ja Porilla on paljon yhteistä. Ne ovat omaleimaisuudestaan ylpeitä vanhoja teollisuuskaupunkeja.  Teollisuuskaupunkien rakastettu kansallisrunoilija Juice Leskinen kuvaa eräässä suurteoksessaan tamperelaisen vappupäivän valkenemista: ”Tehtaat vetää henkeä meiltä itselleen.” Se on se biisi, jossa onnellinen on sammunut kukkiin. Älkää tehkö niin.

Näiden kaupunkien keskustoissa teollinen menneisyys on jykevästi läsnä maisemaa hallitsevina punatiilisinä rakennusmassoina. Entiset tehtaat ovat kummassakin kaupungissa saaneet suojiinsa museoita, tietoyrityksiä, kauppoja ja kapakoita. Tehtaiden julkisivut ovat löytäneet tiensä osaksi eurooppalaisten kaupunkilaisten identiteettiä. Teollinen kulttuuriperintö ei kuitenkaan koostu pelkästä tiilestä ja teräksestä. Teolliseen kulttuuriperintöön kuuluu myös mesenaattien toiminta ja ajatus siitä, että työntekijä on palkkansa ansainnut. ”Industrious” tarkoittaa ahkeraa. Tällainen ajattelu on taustalla, kun tehtailija, perikuntansa kiusaksi tai omaksi huvikseen, päättää testamentata ison osan omaisuudestaan tieteelle, taiteelle ja tutkimukselle.

Teollinen kulttuuri yhdisti maailman ennen näkemättömällä tavalla. Se synnytti ajan, joka kulki kaikkialla maailmassa samalla raksutuksella. Se yhtenäisti raaka-aineiden hintoja ja yhdisti kaupungit toisiinsa rautateillä, joiden myötä yksi ja sama rautatieaika levittäytyi kaikkialle, minne raiteet veivät. Juna ei kulkenut auringon ajassa, vaan maailmanlaajuisen rautatieajan mukaan. Saman ajan mukaan soivat tehtaiden pillit.

Teollisuus yhdisti maailman ja jätti jälkeensä paitsi iloisia, myös surullisia perintöjä. Valeuutiset ja tarttuvat taudit ovat 2020-luvulla oppineet leviämään vähintään samalla tehokkuudella ja nopeudella, millä teollistuneessa maailmassa levittäytyvät tiedot, hyödykkeet ja vauraus. 

Kirjoitan tätä vapputervehdystä punatiilisen tehtaan korkeimman savupiipun takaa.  Täällä puuvillatehtaalla on hiljaista, koska kaikki muut Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman työntekijät ovat etätöissä. Käyn täällä pitämässä päivittäin pari tietoverkkovälitteistä palaveria. Palaverien jälkeen ohjaan ja tarkastan graduja, joita koronaviruskaranteenissa nyt jo yli kuukauden olleet opiskelijat ovat alkaneet saada valmiiksi. Ilmeisesti kotona ei oikein pysty muutakaan tekemään. 

Vitsailen, että täällä tehtaalla pyörii taas tuotantolinja. Täällä kehrätään tietoa ja kudotaan tulkintoja.  Digitaalisen kulttuurin leikkisä jatko-opiskelija on luonut tehtaan ikkunoihin vappuhenkisiä taideteoksia. Katsokaa niitä, kun kuljette tästä vappuna ohi turvallisesti viiden metrin päässä toisistanne. 

Tippaleipiä, simaa ja leivosten leikkiä ilmassa, toivottaa

Anna Sivula

Kuva: Sanna Aaltonen

© 2024 Humanistina Porissa

Theme by Anders NorenUp ↑