Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Tekijä: rarema (Page 2 of 7)

Koronaa ja terveysviestintää sosiaalisen median alustoilla

Digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija esittelee tutkimustaan

Kuvateksti: Koronaa käsitteleviä julkaisuja Instagramissa.
Kollaasi: Jenna Peltonen.

Digitaalinen kulttuuri vei mukanaan jo kandiopintojen alusta ja jo varhaisessa vaiheessa opintoja oma tutkimuksellinen kiinnostukseni on pyörinyt vahvasti sosiaalisen median ympärillä. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut erilaisista someilmiöistä ja toiminut aktiivisen tarkkailijan roolissa.

Oma someidentiteettini alkoi monien muiden tavoin sillä, että ensin julkaistiin 2000-luvun lopulla Facebookissa kaikki. Jokainen hetki, ajatus ja tunne ansaitsi päästä kaikkien kavereiden nähtäville ja ne piti jakaa, kuten myös vain yhden ystävän ymmärtämät sisäpiirin vitsit, jotka sillä hetkellä tuntuivat hillittömiltä, mutta myöhemmin niiden mystinen sisältö ei avautunut enää edes itselle.

Facebook vaihtui Instagramiin sovelluksen suosion lähdettyä nopeaan kasvuun 2010-luvun edetessä. Täällä someidentiteetti ajautui kriisiin ja postaukset olivat alusta alkaen harvempia ja harkitumpia. Lopulta käytin sosiaalista mediaa päivittäin enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta samalla itsetietoisuus – ja kriittisyys – oli kasvanut niin suureksi, että aktiivisen sisällöntuottajan identiteettini oli vaihtunut kaikesta kiinnostuneeseen tarkkailijaan.

Sosiaalinen media on kulkenut opintojen alusta asti omana tutkimuksellisena kiintopisteenäni ja maisterivaiheessa minulla oli valtava määrä erilaisiin kiinnostaviin someilmiöihin liittyviä graduaihioita mielessäni. Ja sitten korona lävähti vasten kasvoja ja se valtasi kaikki sosiaalisen median kolkat, kaikki yhteisöt, keskustelut ja tilit, joita olin kolunnut.

Keskustelut eri somekanavissa kärjistyivät helposti ja olivat valtavien, usein keskenään ristiriidassa olevien huhu- ja tietomäärien värittämiä. Tarve informaatiolle oli kriisitilan keskellä valtava ja pian olikin jo kyse runsaudenpulasta, jossa nopeimmin leviävien sisältöjen lähteet eivät usein olleet selvillä tai ne olivat epäluotettavia. Viestinnän kaaostila ja tiedon nopea kulku sosiaalisen median alustoilla edesauttoivatkin harhaanjohtavien ja yhteiskunnallista vastakkainasettelua lietsovien sisältöjen leviämistä.

Kiinnostuin nopeasti siitä, miten koronan luoma kriisitila näkyi sosiaalisessa mediassa ja eri alustojen keskustelukulttuureissa ja sisällöissä. Kaikki muut ideat unohtuivat nopeasti ja sukelsin syvemmälle koronakulttuurin syövereihin.

Päädyin gradussani tutkimaan sosiaalisessa mediassa jaettuja koronameemejä ja seurasin kiinnostuneena, miten valtavat yhteiskunnalliset aiheet ja kollektiiviset kokemukset ja tuntemukset koronasta tiivistettiin yksinkertaisiin meemeihin.

Gradua tehdessäni pääsin osallistumaan myös koronameemejä käsittelevän yhteisartikkelin tekemiseen ja oma tutkijan identiteettini alkoi toden teolla kehittymään. Valmistuttuani maisteriksi työskentelin digitaalisen kulttuurin projektitutkijana ja jatkoin kriisitiloihin ja sosiaaliseen mediaan keskittynyttä tutkimustani ensin koronameemien ja myöhemmin myös Ukrainan sotaa käsittelevien meemien parissa.

Väitöskirjatutkijaksi

Näistä lähtökohdista heräsi laajempi kiinnostukseni siihen, miten lähtökohtaisesti viihteellisiä sosiaalisen median palveluita on käytetty niin koronaa käsittelevän tiedon jakamiseen kuin siitä keskusteluunkin. Hain kevään 2022 haussa tohtoriohjelma Junoon ja hyväksynnän jälkeen aloitin digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkijana syksyllä 2022. Samoihin aikoihin pääsin mukaan myös Porin yliopistokeskuksella toimivaan Synkkä leikki -hankkeeseen, joka tutkii yhteiskunnan viihteellistymistä ja mediakriittistä lukutaitoa.

Väitöskirjani käsittelee sosiaalisen median koronakulttuurin ilmiöitä ja terveysviestintää. Ensimmäisissä artikkeleissa tutkin sitä, miten terveystiedon asiantuntijat ja terveydenhuollon ammattilaiset hyödyntävät sosiaalista mediaa tutkitun tiedon välittämisessä, terveysmyyttien murtamisessa ja medialukutaidon lisäämisessä. Artikkelit keskittyvät erityisesti Instagramissa ja TikTokissa toteutettavaan terveys- ja tiedeviestintään.

Satakunnan korkeakoulusäätiö, Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä Suomen Kulttuurirahasto ovat myöntäneet apurahaa väitöskirjatyöhöni.

Ensimmäinen artikkelini painottuu Instagramissa toteutettavaan terveysviestintään. Instagram-julkaisujen tarkastelun lisäksi tutkimuksen keskiöön nousevat kevään aikana toteutetut haastattelut, joissa olen haastatellut sosiaalisessa mediassa toimivia terveydenhuollon ammattilaisia ja terveystiedon asiantuntijoita heidän näkemyksistään ja kokemuksistaan terveys- ja tiedeviestinnän parissa. Haastattelut ovat kohdistuneet tieteen yleistajuistamiseen ja viestintään yleisemmin ja itse julkaisuja tutkiessani olen kiinnittänyt erityishuomiota koronaviestintään.

Tieteen yleistajuistamisen aloittamisen taustalla on usein sekä sisäisiä että ulkoisia syitä. On esimerkiksi huvin vuoksi haluttu kokeilla, millaista viestintä voisi olla ja se on kummunnut omasta kiinnostuksesta, osaamisesta ja halusta itsensä kehittämiseen ja uuden oppimiseen.

Tutkittua terveystietoa välittävät tilit toivat usein jo tilien ensimmäisissä terveyttä koskevissa julkaisuissa esille toiminnan motiivina pyrkimyksen tutkitun tiedon välittämiseen muodossa, joka on helposti saavutettavissa. Tilit tiedostivat vahvasti sosiaalisessa mediassa liikkuvan misinformaation määrän ja pidettiin tärkeänä, että myös tutkitulla tiedolla oli ääni, joka tuli lähelle sosiaalisen median käyttäjiä ja tarjosi tutkittua tietoa luotettavasta lähteestä.

Terveys- ja tiedeviestinnälle oli keskeistä, että tieto oli tarjottu helposti ymmärrettävässä sekä kiinnostavassa muodossa. Asiasisältöjen tuli olla kevyitä ja yksinkertaisia, mikä erityisesti monisyisten aiheiden kohdalla vaati runsaasti ammattitaitoa, taustatutkimusta ja vaivaa, jotta aiheet saatiin tiivistettyä sopivaan muotoon ilman, että niiden informaatioarvo kärsi. Myös tiedon lähteisiin usein viitattiin ja tuotiin esille, mistä esitetty tieto oli peräisin.

Aiheet luonnollisesti usein painottuivat erityisesti omaan erikoistumisalaan ja myös koronaviestintää toteutettiin yleisten ohjeiden jakamisen lisäksi omasta osaamisalueesta käsin – ihotautilääkäri saattoi tehdä julkaisuja, joissa käsiteltiin verkossa liikkuvia ohjeita itse tehdyistä desinfiointiaineista ja gynekologi kokosi tietoa esimerkiksi siitä, mitä tutkimustulokset kertoivat koronarokotteista ja imetyksestä.

Instagramissa oli hyvin tyypillistä panostaa visuaalisuuteen ja pyrkiä julkaisujen yhdenmukaiseen ulkoasuun. Erityisesti feedin julkaisut muodostuivat usein kuvakaruselleista, jotka painottuivat helposti avautuviin, kompakteihin tietopaketteihin. Julkaisujen visuaalinen ilme oli sidottu yhteen esimerkiksi tietyllä väriteemalla tai taustakuvalla. Tekstiin painottuvien tietopakettien rinnalla jaettiin usein omaa työtä tai käsiteltäviä aiheita havainnollistavia kuvia.

Vaikka asian pihvi tuotiinkin esiin jo kuvakaruselleissa, myös kuvatekstit saattoivat avata käsiteltävää aihetta tarkemmin. Nykyään julkaisut painottuvat yhä enenevissä määrin videojulkaisuihin, joita jaetaan reelsin tai Instagram-tarinoiden kautta. Erityisesti TikTokin suosion kasvun myötä monet TikTok-trendit ja kerronnan tavat ovat rantautuneet myös Instagramin puolelle. Tätä myötä viihteelliset ja leikilliset ilmaisun muodot on omaksuttu yhä vahvemmin osaksi tiedonvälitystä.

Asiasisältöjen lisäksi monet tiede- ja terveysviestijät ovat myös vastanneet ihmisten tarpeisiin nähdä ja kuulla muita ihmisiä ja päästä näkemään hetkiä näiden elämästä. Tilien kautta on tuotu esille omat kasvot ja omaa persoonaa. Samaistumispintaa on tarjottu jakamalla kuvauksia omasta elämästä, arjesta ja työstä. Saatettiin kuvata esimerkiksi suosituiksi osoittautuneita videoita omasta työpäivästä ja päästää seuraajat näin kulissien taakse seuraamaan, miltä esimerkiksi lääkärin työpäivä näytti. Tilit kertoivat paitsi asiantuntijuudesta ja ammatillisesta osaamisesta, ne viestivät myös vertaisuudesta ja inhimillisyydestä.

Vuorovaikutus muiden sosiaalisen median käyttäjien kanssa koettiin hyvin tärkeänä, eikä tiedeviestintä somealustoilla ollut missään mielessä vain yksisuuntaista tiedonjakamista, vaan myös vuoropuhelua muiden käyttäjien kanssa. Saatettiin esimerkiksi jatkaa julkaisujen aiheista keskustelua kommenteissa, järjestää livelähetyksiä joissa oli mahdollista päästä kysymään kysymyksiä reaaliajassa, tai lisätä Instagram-tarinoiden puolelle erilaisia äänestyksiä tai kysymyslaatikoita, joiden kautta voitiin osallistaa yleisöä keskusteluun.

Instagramin tarinoissa tarjottiinkin usein yleisölle mahdollisuuksia ottaa kantaa erilaisiin aiheisiin, jakaa omia kokemuksia, toivoa uusia aiheita tai esittää kysymyksiä. Monet terveysviestijät pyrkivät mahdollisuuksien mukaan vastaamaan yleisön toivomuksiin näitä kiinnostavista julkaisujen aiheista. Toiveaiheiden lisäksi julkaisujen aihevalintoihin vaikuttivat erityisesti ajankohtaisuus, omat kiinnostuksenkohteet ja erikoistuminen sekä käytettävissä oleva aika.

***

Sosiaalisessa mediassa toteutettavalla terveysviestinnällä pyritään tarjoamaan tutkittua tietoa helposti saavutettavassa muodossa jalkauttamalla tietoa sinne, missä ihmiset ovat. Sosiaalinen media on tarjonnut uusia mahdollisuuksia tiedon välittämiseen sekä vuorovaikutukseen asiantuntijoiden ja muiden somekäyttäjien välillä.

Alustojen teknisten ominaisuuksien, algoritmien ja alustojen sisälle kehittyneiden kulttuurien säännöillä pelaaminen kuitenkin myös vaatii alustojen tuntemusta sekä oman asiantuntijaroolin ja sen mukanaan tuoman vastuun tarkkaa punnitsemista. Huomion saaminen nopeatempoisessa somekulttuurissa vaatii asiantuntijuuden ja viihteellisen ilmaisumuodon taitavaa tasapainottamista yleisöä kiinnostavan, mutta luotettavan sisällön tuottamiseksi.

Eräs haastateltavistani kiteytti asian hyvin pohtimalla, miten kyse ei ole niinkään siitä, miten sosiaalisen median alustat soveltuvat terveysviestintään, vaan siitä, miten terveysviestintä sopeutuu sosiaaliseen mediaan ja miten sitä opitaan tekemään somekulttuurien ehdoilla.

Jenna Peltonen

Kirjoittaja tekee digitaalisen kulttuurin väitöskirjaansa Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, Porin yliopistokeskuksessa.

More than Ice: Representation and non-Representation of the Arctic Landscape

Maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija esittelee tutkimustaan

The Lacan-Mitchell Triad. © Chenru Xue.

My doctoral journey was accompanied by the turbulence and transformation of the world order, which seemed to be a harbinger, leaving a footnote for my research.

In the fall of 2019, I arrived in Pori. My previous two years of master’s study in Sweden had allowed me to adapt to the life in Nordic region, but the following months made me realize the immense difference between doctoral and master’s studies.

In the initial months, the changes in life magnified the sense of bewilderment in my research, and this nomadic sense triggered a cultural nostalgia, lasting until the end of 2019 when I returned to China.

Soon after, Covid-19 broke out in Wuhan, China. In retrospect, it is somewhat difficult to imagine, but China suddenly entered what Agamben referred to as the “state of exception” – all production activities came to a halt, hospitals faced resource shortages, people were dying, bodies piled up in hospital corridors, some impersonated staff wearing protective gear to rob people, while some others were stranded on highways due to city lockdowns.

With flights constantly being canceled, I was trapped in China for 11 months. This period made me gradually realize that our orderly everyday life is not as stable as it seems. The uncertainty of the world always keeps haunting us. The images, visuals, and things that can be represented and articulated are not sufficient to expose the crises lurking behind.

It was during this time that I gradually became interested in Lacanian psychoanalysis and tried to incorporate this theoretical framework into my own research.

My initial interest in Arctic landscapes stemmed from countless literary and artistic works that described the Arctic in similar ways – glaciers, snowfields, polar bears, extreme and terrifying weather, mysterious and secretive scientific research…

However, I realized that it was precisely the unfamiliarity and ignorance about the Arctic that had given rise to this series of fantasies. I was not only curious about what the “authentic” Arctic looked like, but also about what made people imagine the Arctic in such ways.

Therefore, my first article began by examining images, exploring how a particular scopic regime enabled people to associate Arctic landscape images with specific ideologies.

As my research deepened, I gradually realized that the so-called “Arctic” was not a coherent, inherent geographical concept. There are significant differences and discontinuities among different countries and regions in the Arctic, which even outweigh their geopolitical and climatic commonalities.

With the discovery of new sea routes, as well as the process of globalization, these differences gradually surfaced, constantly fluctuating in the spatial configuration of the North.

W.J.T. Mitchell has built a theoretical model of space-place-landscape and compared it with Lacan’s three orders (imaginary-symbolic-real). Based on this, I began to explore the feasibility of using a psychoanalytic framework to understand spatial research. I faintly sensed that Lacan’s concept of the Real was a key in understanding the uneven development between regions.

This also implies that the geographical concept of “Arctic” is a socially constructed concept, accompanied by alienations of this region. Interestingly, the construction of the concept “Arctic”, due to various reasons such as culture, geopolitics, and social structure, has produced vastly different effects and impacts among Arctic and non-Arctic countries. For example, some countries regard the Arctic as an integral part of their national identity, while some others view their Arctic territories as exotic tourist destinations. This diversity requires us to transcend the constraints of the concept and understand it within the context of in-depth case studies.

Based on the appropriation of Lacan’s three orders, my first article is a theoretical introduction, interpreting the theoretical framework through the concept of anti-landscape. The other three articles correspond respectively to the domination of the Imaginary (landscapes, images, and illusions of locality) by the Symbolic (symbols, laws, concepts, ideologies, etc.), the impact of the Symbolic on the Real (materiality, experiences of locality, interactions between subjects and objects, etc.), and the interaction between the Real and the Imaginary.

I hope to provide a more concrete explanation of the theory through the unique geographical region of the Arctic and offer a diverse research perspective for landscape studies through this theoretical framework.

In summary, my research project is an ambitious endeavor that aims to analyze and draw siginificant conclusions of various media forms and cultural contexts. I hope I can confidently face the challenge I have set for myself!

Chenru Xue

The author is a doctoral researcher at Landscape Studies, Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage, University of Turku.

Urbaania teollista kulttuuriperintöä ja kestävää kaupunkikehitystä

Kulttuuriperinnön väitöskirjatutkija esittelee tutkimustaan

Suomen Trikoon 1950-luvulla rakennettu Onkiniemen sukkatehdas on nykyään moninaisessa kulttuurikäytössä.
Kuva: Minna-Marjukka Heikkilä.

Monen monta tuskaista tuntia, päivää, viikkoa, kuukautta. Joukossa huumaavia onnistumisen tunteita. Vihdoin se on valmis! En uskonut, että kyseinen päivä koittaisi koskaan. Epätoivosta euforiaan.

Tässä tuntemuksiani graduprosessin ajalta. Toisinaan epätoivoissani ajattelin, etten kirjoittaisi graduni valmistuttua enää sanaakaan tieteellistä tekstiä. Mutta jotain tapahtui tuon prosessin aikana – ehkäpä jonkin asteen akateeminen kasvupyrähdys – ja kesällä vuonna 2021 valmistuttuani minulle jäi vahva tunne siitä, että tahdon jatkaa tutkimustani tohtoriopintojen parissa.

Vuoden 2022 syksyllä sainkin aloittaa opinnot historian, kulttuurin ja taiteiden tohtoriohjelma Junossa. Kulttuuriperinnön tutkimus on ollut pääaineeni jo maisteriopinnoista alkaen, joten Porin yliopistokeskus idyllisessä ja inspiroivassa puuvillatehtaassa on tullut minulle hyvin tutuksi.

Juuret savolaisessa tehdaskaupungissa ja muutto teollisesta historiastaan tunnettuun Suomen Manchesteriin, Manseen eli Tampereelle on ruokkinut mielenkiintoani työväenhistoriaa ja yleisesti teollista kulttuuriperintöä kohtaan.

Omien kulttuuristen intressien myötä minua on aina kiinnostanut, mitä alkuperäisen toimintansa lopettaneissa teollisuusmiljöissä tapahtuu ja kuinka yhteisöt luovat käyttämättömästä kaupunkitilasta jotain uutta.

Maisteriopinnoissa pääsin sukeltamaan teolliseen kulttuuriperintöön lähemmin kurssien muodossa ja jäin sille tielle. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin syitä kulttuuriperinnön katoamiseen Tampereen Tammelassa sijainneen rautatieläisten seuratalo Morkun kulttuuriperintöprosessin kautta. Nykyään Morkun paikalla seisoo siirretty Tavara-asema, joka toimii konsertti- ja tapahtumapaikkana.

Teollisen kulttuuriperinnön lisäksi olen suuntautunut opinnoissani humanistisen kaupunkitutkimuksen pariin. Tutkimukseni keskiössä on yhteisöjen identiteettityön, diskurssien ja erilaisten diskursiivisten käytäntöjen muovaama kaupunkiympäristö sekä kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävä kaupunkikehitys. Voisinkin luonnehtia itseäni urbaania teollista kulttuuriperintöä tutkivaksi tutkijanaluksi.

Väitöskirjatutkimukseni tarkastelee kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen näkökulmasta kuinka kestävän kehityksen strategiset tavoitteet toteutuvat kaupunkikehityksessä. Kyseessä on tapaustutkimus.

Tampereella sijaitsevassa Suomen Trikoon 1950-luvulla rakennetussa Onkiniemen sukkatehtaassa päättyi tekstiilituotanto lopullisesti 1990-luvulla. Tällä hetkellä tehtaassa toimii pienyrittäjiä, käsityöläisiä, taiteilijoita, kulttuurialan toimijoita, bänditiloja ja kulttuuritila Onkiniemi Ateljee. Tehtaan yhteisö on perustanut Onkiniemen kulttuuritehdas Ry:n, joka kehittää alueen toimintaa omatoimisesti ja toivoo rakennuksen säilyvän kulttuurikäytössä.

Suojellun tehtaan tontti kuuluu Särkänniemen elämysalueeseen, jonka kestävä kehittäminen on yksi Tampereen kaupungin suurimpia tulevaisuuden hankkeita ja osa Viiden tähden keskusta -kehitysohjelmaa. Aluetta tullaan kehittämään vahvemmin matkailun tarpeisiin uusien palveluiden ja lisärakentamisen myötä. Lisäksi alueelle kaavaillaan uusia asuinkortteleita. Tehtaan tonttia on kaavailtu asumiseen ja kulttuuritoimintaan.

Tarkastelen Onkiniemen tehtaan kulttuuriperintöprosessia 1950-luvulta aina alueen kehityshankkeessa nouseviin tulevaisuuden suunnitelmiin asti. Tutkin millaiseksi tehtaan arvo on sen ympärillä toimivien yhteisöjen keskuudessa vuosikymmenten aikana muodostunut, millaisiksi sen arvo ja käyttötarkoitus tulevat tulevaisuuden visiossa muovautumaan, kenen äänet prosessissa todella kuuluvat ja kuinka tehtaan kulttuuriperintöprosessi edistää kestävää kehitystä.


Primääriaineisto koostuu teemahaastatteluista. Haastattelen tehtaan vanhaa työyhteisöä, rakennuksessa nykyisin toimivaa yhteisöä sekä prosessissa toimivia asiantuntijoita ja päättäjiä. Haastatteluiden lisäksi perehdyn Suomen Trikoon historiaan arkistoaineiston ja kirjallisten teosten kautta. Aineistoon kuuluvat myös erilaiset asiantuntijaselvitykset, asemakaavasuunnitteluun liittyvät asiakirjat, Särkänniemen kehittämishankkeeseen liittyvät raportit sekä kaupunkistrategiat.

Lähestyn aihetta moniäänisyyden, identiteettityön ja tulevaisuuden kulttuuriperinnön käsitteiden kautta. Väitöskirjatutkimus on jatkotutkimus pro gradu -tutkielmalleni, jonka lopputuloksena syntyi purkautuvan identiteettityön käsite, joka toimii väitöskirjatutkimukseni testattavana hypoteesina ja monografian runkona.

Käsite on työkalu, jonka avulla pyrin hahmottamaan kulttuurisia muutoksia, yhteisöjen identiteettityötä ja diskursseja tehtaan kulttuuriperintöprosessia sekä tuomaan esiin prosessin moniäänisyyttä.

Purkautuvan identiteettityön mukaan kulttuuristen muutosten myötä sekä alkuperäisen käyttötarkoituksen päätyttyä menneisyyden jäljestä muodostuu vahvemmin osa paikallisen yhteisön identiteettityötä. Tämän seurauksena identiteettityö purkautuu useamman yhteisön kesken. Eri valta-asemista koostuvat yhteisöt tulkitsevat menneisyyden jälkeä omien intressiensä mukaan, joka vaikuttaa menneisyyden jäljen uuden arvon rakentumiseen ja voi aiheuttaa ristiriitatilanteita.

Suomen Trikoon tapaus valikoitui tutkimuskohteekseni, koska koen tärkeäksi tutkia omaa paikallista kulttuuriperintöä ja kaupunkikulttuuria sekä mahdollisesti vaikuttaa näin itselleni merkityksellisiin asioihin. Lisäksi olen kiinnostunut ajankohtaisista tapauksista, jotka ovat vielä jollakin tapaa tapahtumassa ja etsivät muotoaan.

On mielenkiintoista nähdä, miten tutkimukseni elää ja kehittyy tapausten mukana.

Ensimmäinen puolivuotta tohtoriopinnoissa on mennyt aloitellessa väitöskirjatutkimustani hitaasti töiden ohessa, mutta suureksi ilokseni Suomen Kulttuurirahasto myönsi juuri minulle vuoden työskentelyapurahan.

Todellinen tutkimustyö vihdoin alkakoon!

Minna-Marjukka Heikkilä

Kirjoittaja tekee kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjaansa Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, Porin yliopistokeskuksessa.

Projekti: Hyvänmielenjoulukalenteri

Alhaalla: Malla, takana vasemmalta: Nelly, Venla, Maria ja Pinja.
Kuva: Malla Hautala.

Oli synkkä ja myrskyinen yö – ja niin koko syksykin. Niinpä löimme fiksut päämme yhteen ja halusimme tuoda valoa, lämpöä ja hymyjä porilaisten kasvoille. Sytytimme kynttilät ja kaivoimme glögipullot esille jo syyskuussa.  

Hyvänmielenjoulukalenteri syntyi suuresta halusta viihdyttää katsojia sekä luoda ilmainen, aineeton, kaikille avoin joulukalenteri. Idean saimme digitaalisen kulttuurin kurssin meemiluennolta, jossa loimme itse meemejä. Ehdotimme projektia kurssin opettajalle, joka innostui välittömästi ideastamme.

Siitä lähti Hyvänmielenjoulukalenterin suunnittelu, jossa joka päivä julkaisimme meemin sekä muuta oheismateriaalia, kuten reseptejä, jouluhittejä sekä nimipäiväkalenterin. Julkaisupaikkana toimi Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman humanistinaporissaInstagram-tili, jossa kalenteri on yhä nähtävillä.  

Aiheita haimme joulusta, opiskelijaelämästä ja porilaisuudesta. Aloitimme suunnittelun tutkimalla netistä joulukuun virallisia ja epävirallisia juhlapäiviä, joiden ympärille kalenteri lopulta muodostui. Teimme meemejä muun muassa itsenäisyyspäivästä, joulukorttien lähettämiseen liittyvästä paineesta sekä opiskelijan joulusta. Laajensimme projektia ryhmämme ulkopuolelle ja haastattelimme porilaisia Puuvilla-kauppakeskuksessa jouluun liittyen.  

Joulukalenterin formaatiksi valikoitui meemit, koska mielestämme tutkinto-ohjelmamme tilille oli hauska saada muutakin kuin informatiivista sisältöä. Meemit ovat osa tutkintoamme, mutta harvemmin niitä tulee itse tehtyä, joten niiden luominen toi kaivattua vaihtelua normaaliin opiskeluun.

Halusimme käyttää Instagramia alustana, koska se sopi erinomaisesti meemien julkaisemiseen. Sen monipuolisuus antoi meille vapauden luoda monenlaista sisältöä pelkkien meemien lisäksi. Myös kommunikointi seuraajien kanssa oli Instagramissa helppoa ja saimmekin joitain mukavia viestejä projektin aikana. Olisi hauskaa, jos luovista joulukalentereista tulisi vuosittainen perinne, joten annamme mielellämme idean eteenpäin. 

Vaikka Instagram oli meille kaikilla alustana ennestään tuttu, kukaan meistä ei ollut aikaisemmin käyttänyt yritystiliä. Saimme kuitenkin melko nopeasti jutun juonesta kiinni ja loppukuusta osasimme seurata kävijämääriä jo sujuvasti. Eniten hankaluuksia tuotti tekijänoikeusasioiden pohtiminen, erityisesti musiikin osalta, mutta keksimme siihenkin toimivan ratkaisun. Hyödynsimme vapaasti käytettävissä olevia kappaleita ja kuvia, joita löysimme Instagramin omasta valikoimasta ja netin ihmeellisestä maailmasta.

Kokoustimme Porin yliopistokeskuksen ryhmätyötila 3:ssa kello 8-16 keskiviikkoisin, toki aina ei pysytty aivan aiheessa, mutta toisaalta parhaat ideat syntyivät sivupoluista. Meemien lisäksi loimme Instagram-tarinoihin tietopaketteja esimerkiksi Unicefista ja WWF:stä, sekä osallistavaa sisältöä tietovisojen ja kyselyiden muodossa. Halusimme toivottaa nimipäiväonnea joulukuun nimipäiväsankareille, koska nykyään Pikku Kakkosen nimipäiväonnittelut jäävät monelta näkemättä. Mikään ei piristä kuten turhat juhlat, oli se sitten halipäivä tai nimipäivä. 

Vaikka ideoimme paljon yhdessä, kullekin tiimin jäsenelle jäi päälle vielä itsenäistä työtä.

Projektin aikana saimme kaikki opetella graafisia- ja muita projektinhallintataitoja. Julkaisimme vuorotellen päivän luukun ja noudatimme sovittua aikataulua. Katsoja- ja tykkäyslukujen kautta kartoitimme, mitkä aiheet olivat katsojien mielestä suosituimpia. Postauksen lopussa oleva meemi nousi katsojien suosikiksi tykkäysten perusteella.

Vaikka ideoimme paljon yhdessä, jäljelle jäi itsenäistä työtä. Projektin aikana saimme kaikki opetella graafisia- ja muita projektinhallintataitoja. Julkaisimme vuorotellen päivän luukun ja noudatimme sovittua aikataulua. Katsoja- ja tykkäyslukujen kautta kartoitimme, mitkä aiheet olivat katsojien mielestä suosituimpia. Tämä meemi nousi katsojiemme suosikiksi tykkäysten perusteella:

Suosituimmassa meemissä Ylen joulukalentereista tuttu hahmo Tonttu Toljanteri toivoo joulupukilta opintotuen korotusta jo kolmatta vuotta putkeen. Kuten muissakin kalenterin meemeissä, huumori perustuu samaistuttavuuteen, sillä moni opiskelija toivoisi pankkitililleen paria lisäeuroa.

Luomamme meemit ovat pääosin kohderyhmälle tehtyjä viihteellistettyjä tosiasioita ja lapsuuden muistoja visuaalisessa muodossa. Projektin tarkoituksena oli luoda helposti ymmärrettäviä meemejä, jotka koskettavat kohderyhmän elämää.

Joulukalenteria tehdessä unohtui, että kyseessä oli kouluprojekti. Suurehko työmäärä ei tuntunut loppujen lopuksi raskaalta, sillä ajatus lähti puhtaasta mielenkiinnosta aihetta kohtaan. Koimme projektin itsenäisyyden voimavarana, koska oli ilo päästä tuottamaan oman näköistä sisältöä.

Projektissa inspiroi luovuuden vapaus ja oma kädenjälki. Saimme luoda sisältöä lähes ilman rajoitteita kunhan pysyimme aiheessa. Tuntui hyvältä, että projektista sai kunnian itselleen, kun toteutimme kaiken alusta alkaen itsenäisesti. Projekti ei ollut raskas vaan vapauttava.

Hyvässä porukassa aika meni nopeasti, mutta saimme myös aikaan paljon, koska ryhmätyö toimi ja aihe motivoi ideoimaan. Erityisesti ryhmätyön toimivuus tutussa porukassa helpotti työn etenemistä. Oli helppo kysyä apua ja heitellä ideoita.

Ja niille julkaisematta jääneillekkin meemeille pystyi nauramaan yhdessä, vaikka ne tyrmättiin lopullisesta versiosta. Projektissa pääsi jokaisen luovuus kukoistamaan. Voimmekin suositella keräämään oman porukan ja aloittamaan tämän kaltaisen projektin. 

Makkarankuoressa Hyvänmielenjoulukalenteri oli erittäinen onnistunut projekti, joka tuotti iloa harmaaseen joulukuuhun. Palautteen perusteella projekti toi iloa tiimin lisäksi myös muillekkin. Toivottavasti sää paranee huomiseksi – ja koko kevääksi.

Nelly Drachman, Malla Hautala, Venla Honkasalo, Pinja Kilpinen ja Maria Pilpola 

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoita.

Opintojen kautta yrittäjäksi

Rosenlew-museon immersiivisen pakohuoneen pulma.
Kuva: Jooa Savolainen.

Aloittaessani opinnot tavoitteenani oli opintojen avulla päästä pelisuunnittelijaksi, jonka vuoksi valitsin pääaineeksi digitaalisen kulttuurin, jossa on mahdollista opiskella pelikulttuureja.

Digitaalisen kulttuurin lisäksi valitsin sivuaineiksi museologian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen, joiden ajattelin lisäävän työllistymismahdollisuuksiani esimerkiksi Tampereen museokeskus Vapriikin pelimuseoon. Ennen yliopistossa aloittamista olin lukenut ylioppilaaksi sekä tietokoneanimaation media-assistentiksi, joista media-assistentin koulutuksen kautta sain ensikosketukset pelisuunnitteluun.

Valitettavaa kyseisessä koulutuksessa kuitenkin oli, että niihin kuului suhteellisen vähän muun muassa ohjelmointia, jonka ajattelin olevan hyvin oleellista työllistyäkseni pelisuunnittelijaksi. Yliopisto-opintojen edetessä kuitenkin tajusin, että pelisuunnitteluun kuuluu huomattavan paljon muutakin kuin ainoastaan teknistä osaamista.

Ennen opintoja ajattelin rajallisesti, että pelisuunnittelijan työ koskisi pääasiallisesti digitaalisia pelejä, joihin tarvitsisi enemmän teknistä osaamista. Käytännön läheisissä opinnoissa kuitenkin tajusin, että pelisuunniteluun kuuluu myös hyvin paljon teoreettista osaamista ja esimerkiksi pelimekaniikkojen ja sisällön suunnittelua, jotka eivät vaadi teknistä osaamista.

Tein kandidaatintutkielman pääaineestani digitaalisesta kulttuurista, johon päätin yhdistää myös sivuaineita. Tämän kautta suunnittelin tekeväni tutkielman museoiden pelillistämisestä ja siitä, voiko museon näyttelytilaan suunnitella pelin. Kandiin kuului myös toiminnallinen osuus, jossa suunnittelin ja toteutin pakohuonepelin Satakunnan Museon perusnäyttelyn tiloihin.

Koska kandidaatintutkielmassa oli toiminnallinen osuus, ei minun tarvinnut kirjoittaa erityisen pitkää tekstiä siihen. Päätin myös toteuttaa pakohuonepelin siksi, että siihen ei vaadittu erityistä teknistä osaamista, vaan suunnittelussa voi keskittyä enemmän fyysisiin pelimekaniikkoihin.

Pakohuoneessa oli tarkoitus yhdistää näyttelytilan esineet ja tekstit pelin pulmiin, jonka kautta ne tulisivat eri tavalla esille museon asiakkaille luoden tavallisesta poikkeavan museokokemuksen. Pelin suunnitteluun kuului taustatutkimus museon näyttelyn kohteista, joiden pohjalta pelin pulmat ja tarina luotiin.

Satakunnan Museon päänäyttelyyn tehty pakohuone onnistui niin hyvin, että museo päätti ottaa sen osaksi museon palveluita, jonka kautta sain hyvän työpaikan opintojen ohelle. Pakohuoneen vetämisestä sain vierailevan oppaan palkkion, joka on melko suuri, mutta vaihtelee museoittain. Tutkielman ja työn kautta museon henkilökunta tuli minulle hyvin tutuksi ja sen kautta sain myös kesätyön museolta.

Kesätyössä sain suunnitella pakohuoneen Satakunnan museon alaisuudessa toimivaan Rosenlew-museoon, jossa huone on edelleen toiminnassa. Onnistuneet pakohuoneet herättivät myös mielenkiintoa museon ulkopuolisissa toimijoissa, ja Satakunnan museon kautta luotujen verkostojen kautta sain yhteydenottoja, että suunnittelisin pakohuoneita myös muualle.

Tämän lisäksi sain myös pyynnön pitää kurssin pelisuunnittelusta ja pakohuoneiden rakentamisesta.  Tästä johtuen päätin aloittaa oman yritystoiminnan pakohuone- ja mysteeripelisuunnittelijana.

Leikillinen ja pelillinen muotoilu -kurssin opiskelijoita pelaamassa Rosenlewin museon pakohuonetta. Kuva: Jooa Savolainen.

Kohti yrittäjyyttä

Aloitin yritystoiminnan kevytyrittäjänä käyttäen Osuuspankin kevytyrittäjä-palvelua, joka oli todella helppo ottaa käyttöön. Sain rekisteröityä yrityksen lyhyessä ajassa, jonka jälkeen palvelu oli käytössäni. Palvelussa minun tuli ainoastaan ilmoittaa vähennykset, kuten esimerkiksi työmatkat ja laskuttaa asiakkaat. Minun ei tarvinnut kiinnittää huomiota muihin kirjanpitoasioihin, jolloin pystyin keskittymään ainoastaan työhön ja suunnitteluun.

Olen kevytyrittäjänä toteuttanut kurssin Merikarvian Matkailu ry:n turvallinen, digitaalinen, tarinallinen matkailu -hankkeeseen, jossa pidin kaksipäiväisen kurssin Merikarvian ja sen alueen yrittäjille, jonka aiheena oli pelisuunnittelu ja pakohuoneiden rakennus. Kurssin avulla on esimerkiksi syntynyt pakohuone maatilamatkailu Koivuniemen Herran tiloihin.

Olen yrittäjänä myös suunnitellut ja toteuttanut kaksi pakohuonepeliä ja yhden avoimen mysteeripelin. Mysteeripeli toteutettiin Satakunnan museoon ja pakohuoneista toinen suunniteltiin Merikarvian kotiseutumuseoon sekä toinen Eurajoella sijaitsevaan kulttuuriperintökohteeseen Vuojoen kartanoon.

Molempien pakohuoneiden työprosessi oli lähes samanlainen. Alkuun tein alustavaa taustatutkimusta paikkojen historiasta, jonka pohjalta pystyin tekemään ehdotuksia, minkä kaltainen tarina pakohuoneessa olisi. Mahdollinen tarina käytiin läpi asiakkaan kanssa ja sitä muutettiin tarpeen vaatiessa. Tarina voidaan luoda myös asiakkaan toiveiden mukaisesti.

Alustavan taustatutkimuksen jälkeen kartoitettiin tilat, joihin huoneita oltiin ajateltu. Kartoitustyöhön kuuluu muun muassa tilojen mittaukset, pistokepaikkojen merkintä ja huoneen materiaalien kartoitus. Kartoitustyöllä selvitetään mihin huone kannattaa rakentaa ja miten tilaa voi hyödyntää.

Kartoitustyön jälkeen aloitin syvemmän tutkimustyön historiasta sekä huoneen mekaniikkojen ja pulmien suunnittelun. Omassa suunnittelussa pidän erityisen tärkeänä osana, että huoneen pulmat, niiden mekaniikat ja huoneen tarina sekä historia ovat kytköksissä toisiinsa.

Yrityksen kautta tehtyjen pelien ja niiden kautta luotujen verkostojen ja kokemuksen avulla olen myös onnistunut työllistymään oman yrityksen ulkopuolelle projektikoordinaattoriksi Museoviraston rahoittamaan hankkeeseen. Hankkeessa oli tarkoitus suunnitella pakohuoneen kaltaisten pulmien kautta toimiva mobiilipeli Suomalaisen kirjan museoon Pukstaaviin. Hankkeessa työskentely oli hyvin samankaltaista kuin omassa yrityksessä, mutta se oli laajempaa ja se tehtiin työryhmässä.

Yksi suuri hyöty yritystoiminnan kautta on ollut myös se, että olen voinut hyödyntää töitä myös opinnoissa sekä päinvastoin. Esimerkiksi sain suoritettua kulttuuriperinnön tutkimuksen työharjoittelun samalla kun työskentelin Museoviraston hankkeessa.

Mysteeripelien ja pakohuoneiden suunnittelussa museoihin ja kulttuuriperintökohteisiin olen päässyt käyttämään monipuolisesti hyväksi niin digitaalisen kulttuurin, kuin myös kulttuuriperinnön tutkimuksen ja museologian opintoja.  Lisäksi opinnoissa, joissa olemme päässeet suunnittelemaan ja toteuttamaan käytännöllisiä toteutuksia kuten osallistavaa museonäyttelyä, pelillisen tilan suunnittelua, digitaalisia ja fyysisiä pelejä sekä kenttätutkimusta ja haastatteluja, on ollut suunnaton hyöty omassa yritystoiminnassa.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että opintojen aikana ja jälkeen ei tarvitse pelätä työttömäksi jäämistä, sillä humanisteille on aina kysyntää työelämässä ja monipuolisia opintoja hyödyntämällä on erittäin mahdollista työllistyä myös itselleen.

Kunhan vain uskaltaa yrittää!

Tatu Henttinen

Kirjoittaja on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelija sekä mysteeripeli- ja pelisuunnittelun yrittäjä.

DMKT:n opiskelija Tatu Henttinen vapaa-ajalla ja yrittäjänä.
Kuva: Enni Eerikäinen.

Luontosuhteiden monimuotoisuus ympäristökriisin aikakaudella

Moni kokee ympäristösurua ihmisen toiminnan vuoksi.
Kuva: Heidi Björklund.

Keskustelu luontosuhteista on vilkastunut samalla kun ilmastokriisistä ja luontokadosta on uutisoitu kiihtyvään tahtiin. Aihepiiriä on kuitenkin tutkittu Suomessakin jo pitkään monenlaisista lähtökohdista ja erilaisten aineistojen avulla (ks. lähdeluettelo alla). Ratkaisun löytämisessä ympäristökriisiin on pitkälti kyse ihmisten arvoista ja asenteista.

Tutkimushankkeen Taide, ekologia ja ihmisen monimuotoinen luontosuhde – kohti yhteistä tulevaisuutta (lyh. TAIDEKO) (Koneen säätiö 2020–2022) tavoitteena oli lisätä tietoa ihmisten luontosuhteista ja kehittää taiteeseen, taiteentutkimukseen ja ekologiaan pohjautuvia menetelmiä luontosuhteen tarkasteluun. Monitieteinen hanke toi yhteen neljä taiteen ja kulttuurin tutkijaa ja kaksi ekologia. Mukana olivat myös runoilija, äänitaiteilija ja yhteisötaiteilija.

Tutkimukseen sisältyi vastaanottotutkimukset kolmesta ympäristöaiheisesta elokuvasta ja äänitaideteoksesta sekä keskisuomalaisissa luontoympäristöissä järjestetyt taiteellis-ekologinen työpaja ja ekoakustinen työpaja. Lisäksi jokaisen osallistujan tuli vastata luontosuhdekyselyyn ja sen osana mielimaisemakuvakyselyyn. Tutkimus oli kaikille täysi-ikäisille avoin.

Työpajoissa hyödynnettiin ekologista ja taiteellista tietoa ja uudenlaisia menetelmiä tavoitteena innostaa osallistujia puntaroimaan omaa suhdettaan ei-inhimilliseen luontoon. Elokuvien ja äänitaideteoksen vastaanottotutkimuksissa kysyttiin teoksista ja niiden herättämistä luontosuhdetta koskevista ajatuksista.

Luontosuhde tarkoitti monelle TAIDEKO-hankkeen kyselyyn vastanneelle erityisesti metsäsuhdetta. Kuva: Antti Vallius.

Lisäksi selvitimme ihmisten ajatuksia, arvoja ja asenteita seitsemäntoista kysymystä sisältävällä luontosuhdekyselyllä. Kyselyn tavoitteena ei ollut selvittää suomalaisten luontosuhdetta yleensä, vaan muodostaa käsitys osallistujiemme luontosuhteista. Vastaajia oli 49 ja ikähaitari ulottui eläkeläisistä opiskelijoihin.

Kysely tuotti kiinnostavan aineiston juuri arvokysymyksiä ajatellen. Pienen ja valikoituneen otannan vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä, mutta tulokset olivat kuitenkin monin tavoin linjassa esimerkiksi Sitran (2021) Suomalaisten luontosuhteet -kyselyn kanssa. Luontosuhdekyselyn tulokset valottavat myös kiinnostavalla tavalla luontosuhteiden ja luonto-käsitteen moninaisuutta.

Avaan seuraavassa lyhyesti kyselymme tuloksia.

Kyselytutkimuksemme aineiston purkua

Saamiemme vastausten perusteella suurin osa osallistujista oli ns. luontoihmisiä ja hyvin perillä luonto- ja ympäristöasioista. Kysely osoitti kuitenkin, että luontoihmisiä voidaan olla monella tavalla. Se paljasti myös luontosuhteeseen sisältyviä, syvään juurtuneita ristiriitoja.

Termin luontosuhde merkitys kuulostaa äkkiseltään selvältä. Kun kysyimme osallistujilta, millainen heidän luontosuhteensa on, kaikki ymmärsivät mitä halusimme tietää. Vastauksista kävi kuitenkin ilmi, että luontosuhde on kaikkea muuta kuin ongelmaton käsite. Yksi vastaaja kommentoi näin:

En näe mielekkäänä jäsentää kytköstäni muuhun luontoon suhde-käsitteen kautta. Suhde-sanan käyttö antaa ymmärtää, että kyseessä on jotain, minkä voi valita, kuten ihmissuhteet valitaan jne. Mielestäni luontoyhteys on kuvaavampi sana, vaikka sekin antaa ymmärtää, että kytköksen muuhun luontoon voi jotenkin katkaista. Kytkökseni muuhun luontoon on kokonaisvaltainen, sitä ei voi valita. Ihmiset ovat muun luonnon kanssa ja äärellä aina ja väistämättä, halusivat tai eivät.

Termi luontosuhde synnyttää siis helposti vaikutelman, että ihminen olisi luonnosta irrallaan ja että suhde luontoon pitäisi luoda erikseen. Toinen vastaaja kommentoi, ettei halunnut ylipäätään puhua jostain muusta elämästä ja maailmasta erillisestä, luonnoksi kutsutusta, asiasta tai alueesta. Kolmas taas ilmoitti aikovansa vastata kahdella tavalla: siten kuin oletti meidän tutkijoiden haluavan vastattavan ja siten kuin hän itse ajattelee:

Aiemman perusteella suhteeni luontoon on suhteeni olemassaolevaan, eli hyvin…intiimi. Elän luonnossa ja luonnosta.

Humanistisessa ympäristötieteessä on viime vuosina keskusteltu paljon siitä, että ihmisen ja luonnon eroa korostavasta dualistisesta ajattelutavasta on päästävä irti, jotta ympäristökriisin vastaisiin toimiin voitaisiin suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.

Tämä tarkoittaa myös vakiintuneiden käsitteiden kyseenalaistamista. Uusien, toimivien käsitteiden löytäminen on kuitenkin haastavaa. Me tutkijatkin päädyimme käyttämään hankalaksi havaittua luontosuhde-käsitettä, mikä toisaalta auttoi käsittelemään siihen liittyviä haasteita.

Kun pyysimme vastaajia määrittelemään mitä luonto heille tarkoittaa, useat totesivat luontoa olevan kaikkialla ja ettei ole sellaista asiaa, joka ei olisi luonnosta peräisin. Luonto oli monelle ”kaikki” tai ”kaikkeus”. Vastauksissa huomautettiin, että myös teknologia, kuten älypuhelimet, ovat peräisin luonnosta, samoin kaupunkien rakennusaineet.

Luonto on ympärillämme olevaa ympäristöä. Siihen kuuluu ihmisvaikutteiset paikat kuten puistot ja niityt, niin kuin luonnontilaiset suot ja metsätkin.

Toisissa vastauksissa taas eriteltiin, että ihmisen rakentamat asiat, kuten talot, eivät ole luontoa. Ihmisen kosketus teki asioista ei-luontoa:

Luonto on kaikkea, mitä ihminen ei ole rakentanut. Se on asfaltin raosta kasvava piharatamo ja hiljaa humiseva luonnontilainen vanha metsä.

Monet tunnistivat ristiriitaisuutta omassa ajattelussaan. Yksi vastaaja huomautti, että vaikka hän ajattelee kaiken olevan luontoa, niin käytännössä hän tarkoittaa luonnolla kuitenkin koskematonta ympäristöä tai ympäristöä, jossa ihmisen jäljet eivät näy:

Luontoa on kaikki ympärillämme. Sitä on erilaista riippuen paikasta (kaupunki, maaseutu, erämaa, järvi, meri, vuoristo jne.) Kuitenkin kun itse menen “luontoon”, haluan metsään tai järvelle tai suolle, joissa ei näy kauheasti ihmisen rakentamaa tai muokkaamaa jälkeä – no, sehän on aika subjektiivinen kysymys, miten paljon jälkeä saa olla.

Useat toivat esiin, että luontoa heille merkityksellisessä mielessä on enemmän siellä, missä ihmisen vaikutus on vähäisempi. Joku teki tarkkaakin erottelua: metsäpolku on enemmän luontoa kuin pururata. Ihminen ja luonto nähtiin siis yhtäältä erottamattomina, mutta kuitenkin tuotiin esiin, että ihmisen tuottamat materiaalit eivät välttämättä kuulu luontoon:Luonto on minulle elävää elämää – ja tarkemmin ajatellessa elotontakin elämää kuten kivet tai soramuodostelmat. En erottele luontoa itsestäni etäämmäs. Olen itse luontoa ja ympäristöni on luontoa, mutta esimerkiksi suurkaupungin kadut ja pilvenpiirtäjät, raaka-aineiltaan ihmisteollisesti valmistetut, eivät ole luontoa.

Monelle luonto tuntui sijaitsevan jossain toisaalla, jonne on varta vasten lähdettävä, mutta oli heitäkin, joille luontoa oli yhtä lailla oma koti, piha, mökkitontti tai kaupungin puistot. Kysymykseen ”Missä tunnet olevasi luonnossa?” suurin osa vastasi, että siellä, missä ihmisen vaikutus ei ole kovin näkyvää ja missä kuuluu vain luonnon ääniä. Oman lajin edustajien koettiin häiritsevän omaa rauhaa:

Parhaimmillaan riittävän kaukana, ehkä pohjoisilla erämaa-alueilla. Kepeämmin ihan metsässä vierailu riittää usein, kunhan niissä ei ole hirveästi polkuja tai rakennelmia eikä missään nimessä toisia ihmisiä (jos ei mahdollista retkeilyseuraa lasketa).

Ristiriitainen suhde tuli ilmi myös siinä, että yhtäältä ihminen nähtiin muun luonnon kanssa tasa-arvoiseksi, mutta toisaalta kuitenkin ihminen nostettiin muun luonnon yläpuolelle sen hoitajaksi. Emme selvittäneet kristinuskon vaikutusta tähän ajattelumalliin, mutta todennäköisesti sillä on historian kuluessa ollut merkittävä vaikutus. Toisaalta vastauksista saattoi päätellä, että luontoa pidettiin alkuperäisempänä ja enemmän säilyttämisen arvoisena kuin ihmisen aikaansaannoksia. Kun pyysimme kuvailemaan omaa suhdetta luontoon, jotkut lähestyivät asiaa pohtimalla miten läheinen tai etäinen asia luonto on. Suurin osa vastaajista koki suhteensa luontoon läheiseksi ja moni koki syvää, perustavanlaatuista yhteyttä luontoon. Vain harva kertoi vieraantuneensa luonnosta tai jopa hieman arastelevan luonnossa liikkumista itsekseen.

Se on elämän kestävä suhde. Siellä en pelkää ja linnut tulevat lähelle ja olen yhtä luonnon kanssa.

Minulla on yhteys luontoon. Luonnonlakien säätelemä luonto on elämäntapani ja kulttuurini

Luonto resurssina ja antimina sekä ekosysteemipalveluina, joita ihminen voi hyödyntää, nousi esiin monissa vastauksissa. Tämä on pysynyt luontosuhteen keskiössä Suomessa tehtyjen luontosuhdetta eri tavoin kartoittavien tutkimusten mukaan (ks. esim. Partanen 2006).

Osalle luontosuhteen luominen ei edellyttänyt mitään sen kummempia ponnisteluja. Joku toinen taas pyrki aktiivisesti rakentamaan suhdettaan luontoon esimerkiksi opettelemalla tunnistamaan kasveja tai harjoittelemalla retkeilytaitoja. Kaikki vastaajat kertoivat luonnon hyvistä vaikutuksista ja halusivat tehdä entistä enemmän luonnon hyväksi. Luontoon mentiin varta vasten aistimaan ympäristöä, olemaan ja rauhoittumaan.

Luontosuhde on kuitenkin kyselyn perusteella monenlaisten ristiriitojen sävyttämä. Vaikka vastaajamme kuvailivat vuolaasti luonnon elvyttäviä ja rentouttavia vaikutuksia, niin samaan aikaan he tunsivat suorastaan musertavaa syyllisyyttä ja surua luonnolle aiheuttamistaan haitoista.

Välillä huomaan viettäneeni aikaa vain ihmisen rakentamassa ympäristössä. Viime vuosina suhdetta on sävyttänyt suru, kun on ymmärtänyt, kuinka paljon tuhoa olemme saaneet aikaan ja kuinka paljon yritämme saada luontoa asettumaan meille sopivaksi. Sanoisin, että olen erkaantunut luonnosta, mutta tietoisesti työstänyt suhdetta viimeisen parin vuoden ajan.

Olen ihmiskunnan osana luontoa tuhoava ja vääjäämättömän ekokatastrofin osallinen. Saatan pilata lintujen pesimäaikeet keväisin kävellessäni ja keskustellessani metsässä ystävän kanssa. Saatan kuunnella kuulokkeilla musiikkia siten, että ympäröivän alueen lajisto häiriintyy. Kulutan, hajotan ja rikon, vaikka en tee sitä tahallisesti. Pyrin kunnioittamaan kaikkea elävää ympärilläni missä tahansa liikunkin.

Tuhoava se on parhaimmillaankin. Yritän olla mahdollisimman hyvä liittolainen ja auttaa eläimiä ja muuta luontoa aina kun voin.

Kyselyssä eniten toistuvat tunnesanat olivat suru ja rauha lähes yhtä monella maininnalla. Seuraavaksi yleisimmät, ilo ja viha, olivat myös suunnilleen yhtä yleisiä. Luontosuhde on siis positiivisten ja negatiivisten tunteiden taistelukenttää ja siihen liittyy monien kohdalla ympäristöahdistusta. Yksi syy ahdistukseen on mainittu ihminen – luonto-dualismi. Vastausten perusteella monet kuitenkin tiedostavat tämän kahtiajaon olemassaolon ja sen mukanaan tuomat ongelmat (ks. myös Sitra 2021 ja Pihkala 2017).

Käsittelemme tutkimuksemme tuloksia kokonaisuutena vasta ilmestyneessä kirjassamme, Luontosuhteiden luonto. Taiteentutkimuksen ja ekologian näkökulmia (Nykykulttuuri, 2022).  Kirjassa kerromme muun muassa, millaisia tunteita ympäristöaiheiset elokuvat ja äänitaideteos herättivät ja millaisia menetelmiä ekoakustisessa ja taiteellis-ekologisessa työpajassa kehitettiin yhdessä taiteilijoiden kanssa. Työpajat ja äänitaideteos veivät osallistujat keskisuomalaisiin luontokohteisiin, kun taas elokuvat kuljettivat katsojansa kauemmaksi niin todellisiin kuin kuvitteellisiin luontoympäristöihin.

Kaisa Hiltunen

Kirjoittaja on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Metsän pohjakerrokseen tutustumista tutkimusruutujen avulla TAIDEKO-hankkeen työpajassa. Kuva: Heidi Björklund

Lähteet

Laurén, Kirsi (2006) Suo – sisulla ja sydämellä: suomalaisten suokokemukset ja -kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paaskoski, Leena, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala (2018) Suomalaisia metsäsuhteita. Teoksessa Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela (toim.) Vuosilusto 12: Suomalainen metsäsuhde. Punkaharju: Lusto – Suomen Metsämuseo ja Metsähistorian Seura, 5–9. https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto12.

Partanen, Sinikka (2009) Kokemuksia luontotilassa: suomalainen suhtautuminen luontoon ennen ja nyt (pro gradu). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200909093896

Pietarinen, Juhani (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta.” Silva Fennica 21:4, 323–331.

Pihkala, Panu (2017) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.

Simula, Mikko (2012) Luonnossa liikkumisen kulttuuriset representaatiot. Diskurssianalyysi suomalaisten luonnossa liikkumista käsittelevistä haastatteluista. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4755-2

Sitra & Kantar TNS (2021) Suomalaisten luontosuhteet -kyselytutkimus. https://www.sitra.fi/app/uploads/2021/12/suomalaisten_luontosuhteet_tutkimusraportti_v2.pdf

Soinnunmaa, Pihla, Willamo, Risto, Helenius, Leena, Holmström, Charlotta, Kaikko, Anni & Nuotiomäki, Annika (2021) Voiko luonnosta tulla pois? Mikä on se luonto, johon olemme suhteessa? Teoksessa Risto Haverinen, Kirsikka Mattila, Aleksi Neuvonen & Otso Sillanaukee (toim.) Ihminen osana elonkirjoa. Luontosuhteet, luontokäsitykset ja sivistys kestävyyskriisin aikakaudella (SITRAn muistio 9.12.2021), 65–79. https://www.sitra.fi/julkaisut/ihminen-osana-elonkirjoa/

Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus (2018) Luontosuhdebarometri. Yhteenveto kyselyn tuloksista. https://www.syke.fi/download/noname/%7BF7BEF468-4840-44FF-B3CA-B324134DC460%7D/138519

Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus (2020) Luontosuhdebarometri. Yhteenveto kyselyn tuloksista. https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Koronakevat_vaikuttanut_suomalaisten_luo(57849)

Porin Ylioppilasyhdistys Pointer ry – yhteisö ja oppimisalusta

Pointerilaisia vapunvietossa perinteisin menoin.
Kuva: Sofia Malinen.

Opiskelijayhdistyksellä on monen monta tärkeää tehtävää yliopistomaailmassa. Tärkeintä on yhteisöllisyys, ainutlaatuisen elämänvaiheen jakaminen samalla, kun suorittaa tutkintoa, jolla hankkii tiedot ja taidot työelämää varten. Avaamme alla opiskelijayhdistyksen merkitystä ja käytännön toimintaa kahdesta näkökulmasta.

Hallitustyöskentelyllä lisävalmiuksia työelämän haasteisiin

Porin Ylioppilasyhdistys Pointer ry on Porin yliopistokeskuksen opiskelijoiden opiskelijayhdistys. Yhdistyksen jäseniä ovat kaikki yliopistokeskuksen opiskelijat. Yhdistyksen tarkoituksena on yhdistää Porin yliopistokeskuksen tutkinto-opiskelijat yhdeksi tiiviiksi yhteisöksi sekä toimia heidän edunvalvojanaan Porin kaupungissa ja Porin yliopistokeskuksessa.

Yhdistykselle valitaan vuosittain opiskelijoista koostuva hallitus. Olen yhdistyksen toiminnanjohtajana päässyt seuraamaan läheltä hallitusten jäsenten kehittymistä tekijöinä. Oppiminen on erilaista kuin “koulun penkillä”, sillä se on eri tavalla kokemuksellista: opit tekemästäsi vastuutehtävästä lisää taitoja myöhempää työelämää varten. Lisänä ovat myös huomattavat verkostumismahdollisuudet.

Suosittelenkin opiskelijajärjestötoimintaa mahdollisuuksien ja henkilökohtaisten taipumusten mukaan ihan jokaiselle opiskelijalle!

Pointer ry:ssä toimivat oppivat työskentelemään itsenäisesti oman vastuualueensa parissa. He etsivät tietoa, selvittävät ja soittavat ratkaistakseen asioita. Järjestötoiminnassa oppii ottamaan vastuuta sekä selviämään haasteista yksin ja yhdessä. Hallituksessa jokainen on enemmän tai vähemmän esillä ja esiintyy. Heidän esiintymistaitonsa kehittyvät vuoden aikana huimasti ja he oppivat tuomaan osaamistaan esille, perustelemaan mielipiteitään ja esittämään sekä tuomaan esille käsiteltäviä asioita.

Hallituskausi alkaa tammikuussa ja viimeistään elokuussa näkee jokaisen 11 hallituksen jäsenen kehittyneen huomattavasti. Vuodessa oppii jo monipuoliset käytännön taidot järjestön arjen pyörittämisestä, kommunikaatiosta, tiimityöskentelystä, päätöksenteosta ja poliittisesta osallistumisesta. Toiminnassa pääsee mukaan hallitsemaan isoja kokonaisuuksia turvallisesti sekä ymmärtämään organisaation toimintaa ja toiminnan vaatimuksia.

Opiskelijayhdistystoiminta ei siis suinkaan ole pelkkää bileiden järjestelyä. Mukaan mahtuu myös paljon pakollista, lain vaatimaa työtä kuten tilinpäätökset, yhdistyksen kokoukset, toimintasuunnitelman, toimintakertomuksen ja talousarvion laadintaa. Nykyään yhdistyksiltä odotetaan myös paljon muuta, kuten erilaisia ohjesääntöjä, kouluttautumista ja tapaamisia sidosryhmien kanssa.

Harmillisen usein opiskelijajärjestöissä, ja yleisissä mielikuvissa niistä, näyttää unohtuvan yhdistysten varsinainen tarkoitus. Kaiken tekemisen tarkoitus on oltava jäsenien etu. Tekemisen on oltava epäitsekästä muiden etujen ajamista.

Hallituksen jäsenet kuulevat jäsenistöään ja toimivat sen mukaan. He eivät ole opiskelijaeliittiä, jotka vain istuvat bileissä VIP-pöydissä, hengaillen erityisstatuksella yliopistojen päättäjien ja henkilökunnan kanssa. Hallituksen tehtävä on palvella kanssaopiskelijoita ja auttaa opiskelutovereitaan. Tästä työstä he saavat vastineeksi ikimuistoisen ja opettavaisen kokemuksen, jota eivät unohda koskaan.

Järjestötoiminta antaa valmiuksia työelämään sekä hyvän kuvan jo opiskelijana, vapaaehtoisena toimijana ja aktiivisena kansalaisena. Nuori, joka etsii mahdollisuuksia oppia ja kehittää itseään monipuolisesti on voittopotti kenelle tahansa työnantajalle.

Tarkastelin yllä opiskelijayhdistystoimintaa toiminnanjohtajan näkökulmasta – tulkaa mukaan. On kuitenkin selvää, että kaikki pointerilaiset ovat yhtä tärkeitä yhteisömme jäseniä!

Milla Hautaoja

Pointer ry:n toiminnanjohtaja

Sosiaalinen vuorovaikutus ja yhteisön merkitys

Pointerissa oppii huomaamattaankin tekemään yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa. Yhdistyksen jäsenet valitsevat vuosittain joukostaan edustajat hallitukseen. Päätös on demokraattinen ja jokainen yhdistyksen jäsen voi nousta ehdolle. Tärkeää on, että hallituksessa esitetään erilaisia mielipiteitä, jotta kaikkien opiskelijoiden äänet tulisivat kuuluviin. Demokraattinen päätöksenteko on arkipäivää, sillä aina ei yhteisten asioiden ajamiseen aina niin innokas hallituskaan voi olla yksimielinen kaikista asioista!

Tärkein Pointerin merkitys on kuitenkin siinä opiskelijayhteisössä, jonka etuja ja hyvinvointia se vertaisjärjestönä ajaa.

Yhdessä ideoidessa, toisia kuunnellessa ja asioista keskustellessa syntyy se todellinen yhteisöllisyyden kokemus, tunne kuulumisesta porukkaan. Se on hauskaa ja samalla vastuullista ideointia ja tekemistä!

Projekteja suunnitellessa on tärkeä tietää, että koko yhteisö on tukena ja apuna. Pointerin toiminnassa voi, saa ja ehkä myös pitää uskaltaa tehdä ja kokeilla uusia asioita turvallisessa porukassa. Aivan, se turvallisuus: yhteisömme ei salli häirintää eikä syrjintää missään muodossa.

Vastaavasti kunkin pointerilaisen osallistuminen eri juttuihin on vapaaehtoista. Meillä kaikki saavat olla ihan omia persooniaan. Muista kunnioittaa ihan jokaista opiskelutoveria!

Pointer tarjoaa mahdollisuuksia rakentaa omaa osaamistaan, löytää paineettomasti itsevarmuutta esiintymiseen ja uusien projektien tekemiseen vertaisten keskuudessa.

On samalla tärkeää oppia ottamaan vastuuta, kehittelemään ideoita ja luomaan uutta. Pointerin muodostamassa yhteisössä niitä onkin luontevaa ja helppoa opetella.

En nyt keksisi parempaa paikkaa, jonka turvin pystyy kehittämään itseään ja levittämään omia siipiä, niin että kokee olevansa turvassa ja tuntee yhteisön tuen.

Osallistu, vaikuta – ihan omalla, luonnollisella tavallasi. Opitaan yhdessä!

Siiri Rokkanen

Pointer ry:n toimistosihteeri

Kirjoittajat Siiri (vas.) ja Milla Pointer ry:n toimiston (Porin yliopistokeskus, 1. krs.) ovella toivottavat kaikki pointerilaiset lämpimästi mukaan tärkeän opiskelijayhdistyksen toimintaan.
Kuva: Pointer ry.

Die Hard on jouluelokuva

Die Hard -elokuva (1988) kuuluu monien jouluun, vähintään meeminä.
Kuva: kuvakaappaus internetistä. Tekijä tuntematon.

Joulu on taas, joulu on taas. Ja upeaa, että on!

Aivan erityinen ajankohta, jossa sekoittuvat ainutlaatuisella tavalla kiire ja rauha, ruuhkasta toiseen sadatellen liikkuminen ja rentoutuminen lähimpien kanssa, kaupallisuus ja epäkaupallisuus, perinteet ja perinteistä luopuminen.

Lämmintä valoa keskelle vuodenkierron pimeintä vaihetta.

Mistä paitsi jo lokakuussa alkavasta kauppojen joulutuotteiden esillepanosta tämän tietää? No tietenkin Die Hard -elokuvaan (ohj. John McTiernan, 1988) viittaavien meemien tulvasta somesyötteessä.

Niissä on kaksi perusteemaa: 1. Die Hard on monille keskeinen osa joulun perinnettä (ks. kuva yllä) 2. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä joiden mielestä Die Hard on jouluelokuva ja niitä, jotka ovat väärässä (ks. kuva alla).

***VAROITUS: Sisältää juonipaljastuksia!***

Tai no, yllä oleva meemi taisi olla jo sellainen.

On jouluaatto. Newyorkilainen poliisietsivä John McClane (Bruce Willis) menee tapaamaan vaimoaan Hollya (Bonnie Bedelia) Los Angelesiin. Tapaaminen tapahtuu Hollyn firman juhlissa Nakatomi Plaza -pilvenpiirtäjässä sijaitsevassa toimistossa. Firman menestyksen juhlinnan ja joulun tunnelman pilaa juhlijat panttivangeiksi ottava, terroristeina esiintyvä huippurikollisten joukko, jota johtaa Hans Gruber (Alan Rickman).

McClanen onnistuu piiloutua hampaisiin asti aseistetuilta konnilta. Hän alkaa yhden miehen sodan kidnappajia vastaan, seikkaillen pitkin ja poikin pilvenpiirtäjää, liikkuen ilmanvaihtokanavia pitkin. Joulukoristeita on siellä täällä, ja joulumusiikkiakin kuullaan. Lopulta McClane onnistuu päihittämään – tappamaan – kaikki roistot, joista yhdellä on joulupukin vaatteet päällä. Kaikki ovat turvassa, joulun vietto voi alkaa.

Mikäli poistat tuosta karkeasta synopsiksesta kaikki viittaukset jouluun, elokuvan tarina ei muuttuisi mitenkään.

Mutta elokuva muuttuisi. Itse asiassa näyttää siltä, että nimenomaan joulu-elementti on pitänyt Die Hardia, itsessään mainiota toimintaelokuvaa, kulttuurisesti relevanttina toistakymmentä vuotta.

Suomenkielisen Wikipedian Jouluelokuvat-sivulla elokuvia on 77. Kaksi niistä on Die Hard -elokuvia.

Mielenkiintoisin seikka Die Hardin tapauksessa on, että (pääosin leikkimieliset) debatit siitä, onko kyseessä jouluelokuva, ovat vain yleistyneet viime vuosina, vaikka elämme jo *tai* vasta vuotta ”33 ADH”, eli ”vuotta Die Hardin syntymän jälkeen”.

Kaksi painavinta perustelua sille, ettei Die Hard olisi jouluelokuva ovat, että sen ensi-ilta oli kesällä ja että Bruce Willis on julkisesti todennut, ettei kyseessä ole jouluelokuva vaan Bruce Willis -elokuva. Kirjaamme nämä väitteet tunnollisesti ylös ja unohdamme ne heti perään.

Tunnettu brittiläinen elokuvatutkija James Chapman listasi vuosi sitten yhdeksän syytä sille, miksi Die Hardtodellakin on jouluelokuva”. Hän aloittaa toteamalla, että vaikka usein jouluelokuvalla tarkoitetaan elokuvaa, jonka aihe ja teemat liittyvät selvästi jouluun. Kuitenkin myös tapahtumiltaan sattumalta jouluun sijoittuvat elokuvat voi perustellusti mieltää jouluelokuviksi, ja juuri tällainen Die Hard Chapmanin mukaan on.

Ensinnäkin elokuvan tarinassa mies palaa perheensä luokse jouluksi. Toiseksi päähenkilön vaimon nimi on Holly (Chapman viittaa perinteiseen joulukappaleeseen ”A Holly Jolly Christmas”, 1964), ja elokuva nimenomaan sijoittuu jouluaattoon, ”ei itsenäisyyspäivään tai kiitospäivään”. Elokuvan pääkonna toteaa, että joulu on ihmeiden aikaa. Lisäksi hän on liikkeillä varastaakseen rahaa, aivan kuten ”kaikkien aikojen jouluelokuvan”, It’s a Wonderful Lifen (Frank Capra, 1946) pääkonna Henry F. Potter.

Elokuvan ääniraidalla kuullaan joululauluja muun muassa Frank Sinatralta ja Run DMC:lta. Elokuvassa esiintyy joulupukki, tosin tämä on kuollut terroristi. Viimeisenä argumenttina eräs elokuvan hahmoista kertoo odottavansa kaiken jälkeen, mitä uuden vuoden aattona tapahtuu.

Chapman kirjoittaa epäilemättä kieli poskessa, mutta samalla tosissaan. Sitä paitsi hänen kaikkien argumenttiensa kumoaminen olisi käytännössä mahdotonta.

Myös toinen elokuvatutkija, elokuvateollisuudelle data-analyyseja tekevä Stephen Follows on tutkinut aihetta hiljattain. Hän metodinsa on vakuuttava, sillä verrokkina ovat kaikki Yhdysvalloissa elokuvateatterissa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana esitetyt elokuvat.

Followsin mukaan Die Hardissa on 21 visuaalista jouluelementtiä. Hän toteaa, että häneltä menisi vuoteen 2173 katsoa kaikki edellä mainitun rajauksen elokuvat, joten vertailu on tässä suhteessa epäpätevä. Sen sijaan elokuvissa soivien joululaulujen tapaus on selvempi. Jo yksi joululaulu on poikkeus vuosina 1988–2017 esitetyissä elokuvissa, vain reilussa 2,5 % on yksi joululaulu. Die Hard päihittää yli 99 % elokuvista joululaulujensa määrällä.

Sana ”joulu” esiintyy elokuvassa 18 kertaa, mikä on enemmän kuin vaikkapa ”kill” (13), ”die” (5), ”hard” (11), ”blood” (13), mutta vähemmän kuin ”gun” (73) tai ”terrorist” (51). Joka tapauksessa määrä on huomattava.

Elokuvan ensi-ilta (heinäkuu), juliste ja tagline ovat puolestaan täysin vailla viittauksia jouluun. Toisin sanoen on ilmiselvää, ettei elokuvaa markkinoitu jouluelokuvana.

Entä internetin käyttäjästatistiikka? Die Hard on Internet Movie Databasen (IMDb) 22. useimmin mainittu jouluelokuva. Wikipedian sivunäyttökerta-analyysissa tulos on vakuuttavampi: lähes neljäsosa Die Hardin Wikipedia-sivukäynneistä on joulukuulta tammikuun seuratessa perässä vain reilulla kymmenellä prosentillaan.

Pidempi Google Trends -aikajana-analyysi paljasti, että Die Hardin ja joulun välinen kulttuurinen yhteys on syntynyt 2010-luvun alussa. Fellowsin johtopäätös on, että elokuva saattoi olla tai saattoi olla olematta jouluelokuva alkujaan, mutta nyt se on ehdottomasti sitä.

Ilmiö on paitsi laajalle levinnyt niin saanut kaikenlaisia luovia muotoja. Pienessä minneapolilaisessa teatterissa on pyörinyt joulukuusta 2012 alkaen näytelmä ”A Very Die Hard Christmas”. Näytelmän tarinan alkuasetelma on retrospektiivisesti katsoen lähes itsestään selvä: pariskunta väittelee siitä, onko Die Hard jouluelokuva vai ei.

Näytelmän inspiraationa oli – nyt toteamme ”totta kai!” – havainto lisääntyvistä nettikeskusteluista aiheesta. Tuottajat päättivät tehdä näytelmästään toimintaelokuvien fyysisyyttä mukailevan, tarinan edetessä kaikkiin mahdollisiin joulunäytelmiin ja -perinteisiin viittailevan mashupin. Päähenkilö on lopulta kokonaan tekoveren peitossa, viitaten McClanen saamiin haavoihin ja kolhuihin rikollisia vastaan taistellessaan.

Kuriositeetilta kuulostavan farssin suosio on vain kasvanut.

***

Mistä – yllä esitellyn ohella – Die Hardin ja joulun yhdistelmässä voisi lisäksi olla kyse? Die Hardista on halutessaan mahdollista löytää kristillistä symboliikkaa. John McClane on ammatistaan huolimatta aluksi pitkälti ”tavis”, joka kavahtaa, kun häntä kohti ammutaan. Hän ei ole tappamisen ammattilainen vaan kansalaisten suojelija. Hän kävelee lasinsirujen yli paljain jaloin, ”kärsien kuten Kristus”, kuten yksi elokuvien käsikirjoittajista on todennut. Mutta hän tekee sen pelastaakseen panttivangit ja sitä kautta vaimonsa ohella rauhassa elävän yhteiskunnan. McClane lunastaa joulurauhamme.

Sitten ovat henkilökohtaiset muistot, joita ihmiset jakavat elokuva-aiheisilla sivustoilla ja sosiaalisessa mediassa, niin tuttujen kuin tuntemattomien kesken. Sosiaalinen media on mahdollistanut kansainvälisen – teoriassa globaalin – Die Hard -jouluilmiön synnyn.

Lopuksi tunnustan, että niin paljon kuin elokuvasta pidänkin, jatko-osa Die Hard 2 (1990) on minulle läheisempi. En tiedä tarkkaan miksi, sillä näin elokuvat ilmestymisjärjestyksessä tuoreeltaan, eli ”ensin nähty” voidaan sulkea pois selityksenä.

Voi olla, että alitajuntainen syy on, että sen ohjasi Renny Harlin (jonka ohjaama Ford Fairlane, niin ikään vuodelta 1990, on mestariteos ja ehkä maailman aliarvostetuin elokuva – aivan turha väittää vastaan!). Tästä kaikki suomalaiset leffadiggarit olivat hyvissä ajoin ennen elokuvan näkemistä tietoisia. Mutta en usko tähänkään selitykseen.

Pikainen käynti ”Suomen IMDb:sssa”, eli Elonetissä auttoi hieman. On selvää, etten ole ensimmäistä Die Hardia televisiosta joulunaikaan nähnyt (esitetty joulukuussa kaksi kertaa, eli vuosina 2009 ja 2014, liian myöhään ikäkaarella). Sen sijaan niin ikään kahdesti joulukuussa esitetty Die Hard 2 osui paremmin: en katsonut elokuvaa 2019, mutta sen sijaan taatusti 20.12.1997. Ehkä tässä on osasyy.

Ai niin, unohdin mainita, että myös Die Hard 2 sijoittuu jouluaattoon, mikä tukee niin meemintekijöiden, yllä esiteltyjen kirjoittajien ja kaikkien oikeassa olevien väitettä, että Die Hard on jouluelokuva. Ja elokuvassa on luonnollisesti jatkuvia jouluviittauksia.

Ehkä Die Hard 2:n lumiset maisemat ovat minulle suomalaisena se juttu, tai sen hieman esikoiselokuvaa mutkikkaampi juoni. En tiedä. Tiedän vain, että Die Hard 2 on vielä enemmän jouluelokuva kuin Die Hard. Tästäkin on debatoitu ja kaltaiseni oikeassa olevien järkiargumenttia on [turhaan –  kirjoittaja-toimittaja R.M. huom.] yritetty kaataa.

Yippee kiyay ja rauhallista joulua kaikille!

Rami Mähkä

Kirjoittaja on Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja ja Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman varajohtaja.

Die Hard -joulumeemien yleisin teema.
Kuva: kuvakaappaus internetistä. Tekijä tuntematon.

Itsenäisyyspäivän vieton merkityksen historiaa ja nykypäivää

Lipunnosto Tähtitorninmäellä 6.12.1927. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Miten suomalainen itsenäisyyspäivä on muotoutunut nykyisenkaltaiseksi kansalliseksi juhlapäiväksi, jolla on omat vakiintuneet muotonsa? Osa nykyisin kiinteästi itsenäisyyspäivään liitetyistä tavoista on peräisin aivan itsenäisyyden alkuvuosilta. Toisaalta eräät perinteisiltä vaikuttavat elementit ovat tulleet osaksi itsenäisyyspäivän viettoa yllättävän myöhään. Esimerkiksi Yleisradion ”jokavuotinen” perinne esittää televisiossa Edvin Laineen elokuva Tuntematon sotilas (1955) on peräisin vasta 2000-luvun alusta.

Tässä tekstissä käsittelen itsenäisyyspäivän traditioiden muotoutumista. Kirjoitukseni perustuu alkuvaiheessa olevaan väitöskirjatyöhöni Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöskirjani aihe on Suomen itsenäisyyspäivän kertomusten rakentuminen ja historiapoliittinen käyttö itsenäisyyden ajan alusta 2000-luvulle. Tutkimuksessani olen kiinnostunut erilaisten tapojen, prosessien ja motiivien välisistä ristiriidoista, joiden seurauksena itsenäisyyspäivän kertomukset ovat saaneet muotonsa eri aikoina.

Itsenäisyyspäivä sai virallisen statuksensa valtioneuvoston asetuksen myötä 20.11.1919. Sittemmin Suomen itsenäisyyspäiväksi vakiintuneen joulukuun kuudennen lisäksi itsenäisyyspäiväksi oli ehdolla myös muita itsenäistymisprosessin kannalta tärkeitä päivämääriä.

Kansallisesta Edistyspuolueesta presidentiksi noussut J. K. Ståhlberg ja liberaali keskusta pyrkivät rakentamaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa kansaa yhdistävän juhlapäivän.

Päivämääräksi valittiin lopulta eduskunnan itsenäisyysjulistuksen päivä, jonka viettämisen toivottiin olevan mahdollista eri kansanosille ja alleviivaavan kansan yhtenäisyyttä itsenäisyysprosessissa. Henkilöpalvontaa vieroksunut Ståhlberg ei halunnut sitoa itsenäisyyspäivää C.G.E. Mannerheimiin eikä korostaa valkoisten voitonpäivää 16.5., jolloin Helsingissä vuonna 1918 järjestettiin valkoisten juhlaparaati.

Senaatin itsenäisyysjulistuksen päivämäärä 4.12. olisi puolestaan sitonut itsenäisyyspäivän liiaksi senaatin puheenjohtajaan P. E. Svinhufvudiin. Vasemmiston ehdotus itsenäisyyspäiväksi olisi taas ollut 15.11., jolloin kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi.

Valittu päivämäärä 6.12. oli Venäjän vallan aikana ollut Nikolain nimipäivä ja vanhastaan koulujen lupapäivä. Ensimmäisenä juhlapäivänä 6.12.1919 ohjelmassa oli muun muassa juhlajumalanpalvelus Nikolainkirkossa, valtioneuvoston juhlaistunto, iltapäiväjuhla Kansallisteatterissa, kansalaisjuhlia, juhlanäytäntöjä, liikemiesten juhlaillalliset Seurahuoneella sekä suojeluskuntien marssi ja illallistanssiaiset suojeluskuntien tukemiseksi Fenniassa ja Pörssiravintolassa.

Presidentti Ståhlberg järjesti iltapäivävastaanoton Presidentinlinnassa ulkomaisille diplomaateille ja valkoisen Suomen eliitille. Niin ikään työväestö vieraili tilaisuudessa. Iltajuhliksi presidentin vastaanotto vakiintui vasta L. K. Relanderin presidenttikauden alussa vuonna 1925.

Ensimmäinen itsenäisyyspäivä näkyi katukuvassa. Helsingin kaduilla myytiin pienoislippuja, ja juhlaliputukseen sopivia lippuja oli mainostettu sanomalehtien sivuilla jo ennen itsenäisyyspäivää.

Itsenäisyyden ajan juhlien muodot eivät suinkaan syntyneet tyhjiössä vaan niiden muodot perustuivat esimerkiksi merkkihenkilöiden juhlimisen perinteisiin. Erilaiset kulttuuriset instituutiot ja symbolit olivat kuitenkin muotoutuneet pääosin jo autonomian aikana.

Vuoden 1920 itsenäisyyspäivänä Teknillisen Korkeakoulun opiskelijat kävivät tervehdyskäynnille presidentin luona ja Suomen ulkomaiset lähetystöt aloittivat vastaanottojen perinteen. Vähitellen itsenäisyyspäivästä tuli myös ylennysten, kunniamerkkien jaon ja muiden palkitsemisaktien keskeisin ajankohta.

Koko 1920-luvun juhlapäivää vietettiin tapasääntöjen varassa. Vasta 8.11.1929 itsenäisyyspäivästä tuli yleinen juhla- ja vapaapäivä. Aiemmin päivä oli ollut vapaapäivä valtion virastoissa, tuomioistuimissa ja kouluissa.

Esitys juhla- ja vapaapäivästä oli annettu jo kaksi vuotta aiemmin itsenäisyyden 10-vuotisjuhlavuonna 1927. Vuonna 1927 itsenäisyyspäivä sai lisäelementtejä. Itsenäisyyden Liiton järjesti lipunnoston Tähtitorninmäellä (ks. kuva yllä), AKS järjesti soihtukulkueen ja eduskunnassa pidettiin juhlaistunto itsenäisyyden juhlan kunniaksi. Vuonna 1924 perustettu Itsenäisyyden Liitto alkoi vuodesta 1927 edistää tapaa sytyttää kaksi kynttilää ikkunoihin.

Juhlavista muodoistaan ja retoriikasta huolimatta itsenäisyyspäivä ei ollut kaikkien juhla. Vasemmisto boikotoi sitä kaksi itsenäisyyden ensimmäistä vuosikymmentä, sillä itsenäisyyspäivää pidettiin muunnelmana edellä mainitusta toukokuun 16. päivän paraatista. Samojen porvarillisten tahojen nähtiin vaikuttavan kummankin juhlapäivän taustalla.

1930-luvun lopulta lähtien tilanne vähitellen muuttui, ja laajapohjaiset juhlat lisääntyivät.

Sota-aikana itsenäisyyspäivä sai entistä vahvemman aseman, kun toukokuisen voitonpäivän juhlinta lopetettiin kansakunnan yhtenäisyyden nimissä. Käynnit sankarihaudoilla yleistyivät vasta sotavuosina, sillä itsenäisyyspäivä oli pyritty pitämään punaisten ja valkoisten ristiriitojen ulkopuolella.

Tasavallan presidentti J. K. Paasikiven itsenäisyyspäivän vastaanotto 6.12.1949 presidentinlinnassa oli ensimmäinen radioitu Linnan juhlat. Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Sotien jälkeen itsenäisyys yhdistettiin virallisessa kulttuurissa sotien menetyksiin ja taisteluun itsenäisyyden puolustamiseksi. 1960- ja 1970-luvuilla itsenäisyyspäivä sai myös yhä enemmän ilmentymiä, jotka voidaan ymmärtää vastakulttuurina ja vastakertomuksina viralliselle itsenäisyyspäivälle.

Vuonna 1967 50-vuotiasta itsenäisyyttä juhlittiin virallisessa Suomessa edellisten vuosikymmenten tapaan, mutta mukana oli myös muun muassa vankien armahduksia, patsaiden paljastuksia, käyntejä edesmenneiden valtionpäämiesten haudoilla, juhlapostimerkki sekä pääjuhla Helsingin jäähallissa. Sosiaalipoliittinen Marraskuun liike järjesti samana vuonna oman itsenäisyyspäivän juhlan Helsingissä alkoholisteille.

Kylmän sodan päättyminen jälkeen itsenäisyyspäivän merkitykset liitettiin yhä vahvemmin toisen maailmansodan aikaisiin sotiin niin sanotun uuspatrioottisen käänteen myötä. Tähän voidaan laskea esimerkiksi veteraanien muistaminen itsenäisyyspäivän tienoilla ja mainittu Tuntemattoman sotilaan televisioesittäminen. Toisaalta myös esimerkiksi Linnan juhlien viihteellistyminen on tuonut oman lisänsä itsenäisyyspäivän juhlintaan.

Kansallisen yhtenäisyyden painottaminen on näkynyt suurena linjana itsenäisyyspäivän vietossa läpi itsenäisyyden ajan. Viimeisimmän tasavuosikymmenen juhlallisuuksissa valtioneuvoston kanslian koordinoiman Suomi 100 -juhlavuoden mottona oli ”Yhdessä – Tillsammans”. 

***

Kansanrunoudentutkija Matti Kuusi kirjoitti 1970-luvulla itsenäisyyspäivän vieton kaksinapaisuudesta: ”Kaikkia yhdistävä mitäänsanomattomuus ja pieneen radikaaliin aktivistiryhmään vetoava iskevyys ovat vuosikymmenestä toiseen olleet itsenäisyyspäivän viestinnälliset vaihtoehdot” (Matti Kuusi 1979, ”Itsenäisyyspäivä” teoksessa Juhlakirja – suomalaiset merkkipäivät). Kaksinapaisuus näkyy yhä nykyäänkin. Kahden ääripään välissä on kuitenkin myös laaja maasto, jota on syytä tutkia tarkemmin.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Iisa Aaltonen

Kirjoittaja on FM ja YTM sekä väitöskirjatutkija (HY), jonka väitöskirja käsittelee Suomen itsenäisyyspäivän kertomusten historiapoliittista käyttöä.

Ilotulitus Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kauppatorin yllä vuonna 1967. Kuva: Foto Roos / Helsingin kaupunginmuseo.

Porin yliopistokeskus jatkaa entistä vahvempana

Työ jatkuu normaalisti! Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoita maisemantutkimuksen kurssin kenttäekskursiolla tutustumassa puuteollisuuteen. Kiitos, Westas Pihlava Oy!
Kuva: Simo Laakkonen.

Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa, sanoo sananlasku. Jos ja kun menneinä vuosikymmeninä on varoitettu Venäjästä, niin yhtä paljon on varoitettu velan otosta. Ja molempia on ajoittain noussut puolustamaan vaikutusvaltaisia tahoja, joiden mielestä kumpaankaan ei ole sisältynyt sen kummempia riskejä. Ei olekaan silloin kun ajat ovat olleet hyvät. Mutta kun taivaalle on noussut synkkiä pilviä, niin kummassakaan ei ole mitään mukavaa – päinvastoin.

On tullut aika vähentää riippuvaisuutta sekä Venäjästä että velkaantumisesta, etenkin kun ne kietoutuvat riskeinä monin tavoin toisiinsa. Molempien välttämisessä on pohjimmiltaan kyse Suomen valtion olemassaolon ja sen kansalaisten turvallisuuden varmistamisesta turvaamalla valtion toimintavapaus ja -kyky äkillisten kriisien aikana. Valtion velkataakan keventäminen – tai ensiksi pikemminkin sen kasvun vähentämispaineet – alkavat siksi nousta nyt esille kaikessa painavuudessaan.

Myös Turun yliopiston johdon suunnasta viime viikkoina tulleet uutiset kertovat pohjimmiltaan tällaisista kehityskuluista ja uhkakuvista. Turun yliopiston taloudellista tilannetta ja talouden tervehdyttämistä koskeviin uutisiin on liittynyt ymmärrettävästi monenlaista kuohuntaa – etenkin kun on puhuttu jopa yliopiston kenttäasemien ja etäyksiköiden lopettamisesta.

Myös Porin yliopistokeskukseen liittyvät epävarmuudet ovat olleet esillä. Mutta etenkin Rauman opettajankoulutus on ollut lehtitietojen mukaan ”liipaisimella”. Huhut koulutuksen alasajosta ovat aiheuttaneen sen, että Rauman yksikön opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa on vallinnut ”ällistys ja kauhistus” (SK 18.11.2022).

Tilanne, joka on tulehtunut pahoin julkisuudessa, on selkiytynyt hieman menneen viikon aikana. Ei vähiten siksi, että Turun yliopiston johto ymmärsi tuoda huolensa aiheet julkisuuteen ja vastata niin avoimesti kuin mahdollisesti esille tuleviin yhteisiin, koko Turun yliopistoyhteisöä koskeviin, kysymyksiin. Ja kysymyksiä riittää, koska siitä ei pääse, että osana valtiontalouden oikaisemista Turun yliopiston tulee myös osallistua säästötoimiin.

Tämä koskee luonnollisesti myös Historian, kulttuurien ja taiteiden tutkimuksen laitosta ja sen kautta tutkinto-ohjelmaamme.

Mutta minkälaiselta Porin yliopistokeskuksen tulevaisuus sitten näyttää? Asiaa käsiteltiin viikko sitten Poriin yliopistokeskuksessa järjestetyssä rehtorikokouksessa, johon osallistui niin Tampereen kuin Turun yliopiston rehtorit, dekaaneja, laitosten ja yksiköiden johtajia kuin Porin kaupungin sekä Porin yliopistokeskuksen johtoa. Rehtorikokouksessa kuullut pääuutiset olivat seuraavanlaisia.

Ensiksi yliopistokeskuksen tekniikkapuolella on alkanut uusia professuureja: yksi ohjelmistotekniikan ja toinen työelämäprofessuuri. Toiseksi Satakunnan korkeakoulusäätiö on päättänyt osallistua uuteen yhteisrahoitteiseen väitöskirjaohjelmaan, joka tulee olemaan avoin yliopistokeskuksen kaikille yksiköille. Myös Satakuntaliitto on halukas osallistumaan väitöskirjojen tukemiseen.

Kolmanneksi Turun ja Tampereen yliopistojen yhteistyön tuloksena Porin yliopistokeskuksessa alkaa syksyllä 2023 aivan uusi tekniikan kandiohjelma, johon on näillä näkymin liitettävissä myös digitaalisen kulttuurin opintoja.  Neljänneksi Porin vt. kaupunginjohtaja ilmoitti, että kaupungin merkittävä rahallinen tuki Porin yliopistokeskukselle pysyy ensi vuonna entisellään.

Rehtorikokous päättyi Tampereen yliopiston rehtorin Mari Wallsin toteamukseen, että Porin yliopistokeskuksen toiminta ”vain vahvistuu”.

Suurempia uhkia ei ole näkyvissä Porin uuden kaupunginjohtajan valinnan myötäkään. Uudeksi kaupunginjohtajaksi vastikään valittu VTM Lauri Inna on toiminut aiemmin Turun yliopiston neuvottelukunnan varapuheenjohtajana. Haastattelussa (SK 15.11.2022) Inna ilmoittautuu koulutuksen vankkumattomaksi kannattajaksi ja painottaa, että hän on valmis turvaamaan Porin yliopistokeskuksen jatkuvuuden kaupungin läsnäololla: ”Kaupungin tuen on syytä jatkua.”  Haasteista huolimatta Porissa on jatkossakin hyvä opiskella.

Simo Laakkonen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen yliopistonlehtori. Hän on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman johtaja.

Työn lisäksi jatkuvat juhlat! Opiskelijoidemme ainejärjestö Kulma ry:n 20-vuotisjuhlien viettoa syksyllä 2022.
Kuva: Simo Laakkonen.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Humanistina Porissa

Theme by Anders NorenUp ↑