Kategoria: Uncategorized (Page 2 of 10)

Helmikuussa 2013 astuin ensimmäisen kerran sisään museoon työntekijänä. Olin innoissani siitä, että sain mahdollisuuden työskennellä museossa, sillä museot ja museokokoelmat ovat olleet intohimoni jo lapsuudesta lähtien. Aloitin museotyöni Satakunnan Museolla, jonka jälkeisinä vuosina olen työskennellyt kaikissa Satakunnan Museon eri yksiköissä, sekä Turun museokeskuksella Turun linnassa, valokuvakokoelmissa ja viimeisimpänä Kuralan Kylämäessä. Työtehtäviä on tänä aikana ollut niin kokoelmien digitoinnissa, luetteloinnissa, näyttelytekstien tuottamisessa, tapahtumatuotannossa kuin opastustehtävissäkin. Erittäin laajasti siis eri museotyön osa-alueilta.

Ensimmäisistä museotöistä saadun tiedon tukemana pääsin vuonna 2014 opiskelemaan Turun yliopistoon kulttuuriperinnön tutkimusta. Tuolloin aloin myös pohtia mitä tulevaisuudessa haluaisin tutkia, väitöskirja kun nousi tavoitteekseni jo heti perusopintojen aloituksesta lähtien. Tutkimusaihetta etsiessäni kokeilin kaikenlaista opintojeni aikana erilaisten kurssitöiden muodossa ja myös niissä kolmessa kandidaatintutkielmassa, jotka kirjoitin. Kastoin varpaani muun muassa nimistöntutkimukseen ja eri karttamateriaalien hyödyntämiseen, sekä paikkatietoon, mutta mikään ei kuitenkaan tuntunut omalta jutulta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin ja toivat minulle hyödyllistä osaamista. Kun oman tutkimusaiheeni vihdoin löysin, ymmärsin tehneeni paluun siihen alkuperäiseen intohimooni, joka yliopistoon sai alun perin lähtemään ja jonka parissa museoalan työt digitointien osalta aloitin: museoihin ja museokokoelmiin.

Tutkimukselliset kiinnostuksenkohteeni terävöityivät vasta gradua kirjoittaessani, jolloin pohdin museokokoelmien muotoutumiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Museokokoelmat ovat täynnä mielenkiintoisia tarinoita niiden keruuseen liittyvien tietojen osalta kuin myös itse kokoelmaesineiden menneisyyden kannalta: museokokoelmien keruun voi nähdä alkaneen keräilijöidensä sosiaalista asemaa nostaneista ja päämäärättömästi sekalaista esineistöä sisältäneistä kuriositeettikabineteista 1500- ja 1600-luvuilla. Näistä siirryttiin 1700-luvulta lähtien kohti tieteellisempää ja julkista näkökulmaa, jonka jälkeen museoiden kehityskulku on hiljalleen kulkenut kohti nykyistä. Museokokoelmat ovatkin niiden muotoutumisprosessista johtuen laaja ja osin hyödyntämätön ja tuntematon tietovara, huolimatta niihin liitetyistä kontekstitiedoista. Kokoelmien vuosisatojen aikana muuttuneet keräyskäytännöt ja niihin kohdistetut eettiset käytännöt, sekä massiivisten kokoelmien unohtuneet (tai pikemminkin piiloon jääneet) esineet ovat museotyössä haasteellisia.

Museokokoelmissa siis riittää tutkittavaa esimerkiksi niiden eettisyyteen liittyen, joka onkin ollut yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä tutkimuksellisista teemoista. Tähän liittyy myös syksyllä 2023 aloittamani väitöskirjatutkimukseni Semioottiset prosessit suomalaisissa museokokoelmissa: Metodi kokoelmien kahdensuuntaisesta eettisestä rakentumisesta ja historiallisen reiluuden teoria, tosin hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin tähän asti tehdyissä tutkimuksissa on aihetta käsitelty.

Kolonialismikeskustelusta kohti laajempaa ymmärrystä reiluudesta

Ehkä tunnetuin tämän hetken museokokoelmiin liittyvistä keskusteluista liittyy kolonialistisesti kerättyihin kokoelmiin. Luvatta kokoelmiin liitetyt esineet ovat aiheuttaneet päänvaivaa ja keskustelua kansainvälisellä tutkimus- ja museokentällä. Aiheesta on tuotettu valtavasti tutkimuksia (ks. esim. Lydon et al. 2012: Handbook of Postcolonial Archaeology; Pearce 1994: Museums and the Appropriation of Culture) ja osa kolonialistisista kokoelmista on keskusteluiden myötä palautettu alkuperäiselle omistajayhteisölleen (esim. Suomen kansallismuseo palautti syyskuussa 2021 saamelaisesineitä sisältävän kokoelman Saamelaismuseo Siidaan).

Kolonialistisesti kerättyjen kokoelmien ongelma on tärkeä, mutta en käsittele aihetta kuitenkaan omassa väitöskirjassani. Aiheesta tehty tutkimus liittyy omaan tutkimusaiheeseeni kuitenkin siten, että molemmissa on pyrkimys eettisempiin toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen museokokoelmiin liitetyistä esineistä. Oman tutkimukseni aineistot on kerätty Turun museokeskuksen esinekokoelmasta ja Aboa Vetus Ars Novan arkeologisesta maalöytökokoelmasta, joten kyseessä ovat aivan tavalliset ja ongelmattomiksi oletetut museokokoelmien osat. Näihin kokoelmiin ei siis liity esimerkiksi jo mainittuihin kolonialistisiin kokoelmiin liitettyjä eettisiä ongelmia, tai mitään muutakaan silmiin pistävää ongelmallista osa-aluetta. Näitä eettisiä ongelmia ei kokoelmista tutkimukseni myötä välttämättä löydykään, eikä se ole myöskään tutkimukseni tarkoitus, vaan saada syvempi ymmärrys siitä, miten ja miksi suomalaiset museokokoelmat ovat vuosisatojen aikana muotoutuneet ja miten niitä tulisi käsitellä, jotta se olisi eettisesti reilua sekä menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset huomioiden.

Semiotiikkaa ja moniaikaista reiluutta

Tutkimuksessani kehitän teoriaa historiallisesta reiluudesta, jonka luomista käsittelin alustavasti jo pro gradu -tutkielmassani. Historiallisessa reiluudessa on olennaista huomioida kaikki ne eri ajalliset kerrostumat, joista museoesine koostuu. Nämä ajalliset kerrokset huomioimalla olisi tavoitteena tuottaa museoesineistä eettisesti kestävää ja historiallisesti reilua tietoa. Näihin ajallisiin kerroksiin pureudun semiotiikkaa hyödyntäen, eli merkkejä ja merkityksiä tutkimalla. Semiosististen prosessien tarkastelulla voi tavoittaa museoesineistä esimerkiksi erilaisia sosiaalisia, historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä, joista on syntynyt esineelle tietyssä hetkessä ja yhteisössä tietty merkitys (Matus 2018, 114, 117). Semiotiikan avulla voi siis tutkia monella ajallisella eri tasolla ja limittäin toisiinsa suhteessa olevia merkityksiä (O’Hagan, 2023: 7). Toivon tämän tuottavan rikkaamman ja syvällisemmän kuvan museokokoelmista, kuin mikä meillä tällä hetkellä niistä on. Museokokoelmien moniaikaisissa merkityksissä riittää vielä runsaasti tutkittavaa.

Tutkimukseni on tällä hetkellä vasta alkuvaiheessa, joten odotan mielenkiinnolla millaisia menneisyyden ja nykyisyyden merkitysten kiemuroita onnistun tutkimusaineistostani tavoittamaan. Näiden kiemuroiden selvittely onnistuu tästä vuodesta lähtien täysipäiväisesti, kun sain onnekseni kuulla Suomen Kulttuurirahaston myöntäneen minulle kolmivuotisen työskentelyapurahan Saimi Metsä-Mäkelän rahastosta.

Valtavasti siis kiitoksia Suomen Kulttuurirahastolle!

Marika Österlund

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, jolla on myös taustaa ja osaamista museoalan eri tehtävistä.

Lähteet ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki.

Kalela, Jorma 2012: Making History: The Historian and Uses of the Past. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.

Lyndon, Jane & Rizvi, Uzma Z. 2010: Handbook of Postcolonial Archaeology. Toim. Jane Lyndon & Uzma Z. Rizvi. Left Coast Press, Walnut Creek, CA.

Matus, Pablo 2018: Discursive representation: Semiotics, theory, and method. Semiotica 2018, 225: 103-127.

Morris, Charles W. 1938: Foundations of the Theory of Signs. The University of Chicago Press, Chicago, Illinois. 

O’Hagan, Lauren Alex 2023: In search of the social in social semiotics: a historical perspective, Social Semiotics. Routledge.

Pearce, Susan 1994: Museums and the Appropriation of Culture. Toim. Susan Pearce. The Athlone Press, London & Atlantic Highlands, NJ.

Österlund, Marika 2021: Museokokoelmien muotoutuminen kolmen eettisen kysymyksen valossa: Esimerkkinä 1600-luvun esineet ja arkeologiset löydöt. Pro gradu -tutkielma, Kulttuuriperinnön tutkimus, Turun yliopisto, Turku.

At the start of 2022 I made a big choice in my life and decided to move abroad. It was because of my relationship that I ended up moving to the gorgeous medieval city of Bruges in Belgium. I was very excited to experience something totally different and new – before my relationship, I had never even visited the country. I was luckily able to continue my studies at University of Turku even though I lived abroad.

As I settled in the new milieu, it occurred to me that I have the perfect opportunity to take advantage of my connections in Belgium and seek for an internship in the cultural field. This way I could get to know the local job opportunities and combine work with my studies.

­­­­At the start of my search for an internship I was on the lookout for a creative job that would allow me to use my skills in my minor subject, cultural production. I decided to contact my friend, photographer Viktor Van Hoof. I was always curious of his job, so I chose to ask him about internship opportunities at his workplace at Het Entrepot. Luckily, he offered me to come to do my internship guided by him and Pieter-Jan Cools. The two-month internship started at 25^th of April and ended 25^th of June in 2022.

My internship was targeted to the subsidiary company of Het Entrepot called Het Lab. Het Entrepot (Eng. transshipment port) is a ‘cultural haven’ next to the harbor of Bruges. It is an organization mainly funded by the city of Bruges and Flemish government.

In addition to the main headquarters, Het Entrepot also has other subsidiaries such as Villa Bota, De Tank and Het Lab. Alongside with working at Het Lab, I also offered my help in these subsidiaries, which made my internship variative. In the beginning I was not familiar with Het Lab even though I had participated in events arranged by Het Entrepot. I was very curious and excited to be a part of the team.

Villa Bota is a radio channel and a building for radio show/podcast streaming and small concerts. It is located in the heart of Bruges. De Tank is a building of around fifty rentable ateliers, also in the center of the city. Different artists from goldsmiths to woodworkers can rent affordable atelier spaces at De Tank. Open exhibitions of these artists are also held regularly. Het Lab is a collection of open studios for printmaking, music production, studio engineering and photo/videomaking. The studio spaces of Het Lab are in the headquarters of Het Entrepot. In addition to the subsidiaries, Het Entrepot provides different rentable event/concert spaces in Bruges.

As an introduction to Het Entrepot, I was given a good tour of the premises at the headquarters and Het Lab. Het Entrepot turned out to be bigger than I expected. The main building is not just an office; it has ateliers, concert spaces, music rehearsal studios, dancing halls and even a skate park outside. Everything seemed to flow well together, forming a big space for unlimited creativity, a warm community, and an exciting workplace.

After getting a good introduction to the space, we started to map out my responsibilities and tasks as an intern at Het Lab. We discussed what my wishes and wills as an intern are and came up with a plan from both of our perspectives.

And so I jumped into cold water…

I kickstarted my internship with coordinating the ‘’Open Ateliers’’ festival at De Tank. All the meetings regarding the management of the event happened for two weeks before the festival took place on the 13^th until the 15^th of May. This three-day festival gave visitors a chance to explore the atelier building of around 50 artists and see their workspaces.

As a member of the team, I was responsible for organizing the event together with De Tank manager Elke Desutter and a couple of De Tank artists. I helped to build expositions in the hallways of the building, and I curated an auction exhibition in an exposition space. I was only responsible for the management of the festival before it happened, during the festival other Het Entrepot members took over to make sure everything was running smoothly through the weekend.

During the organisation of Open Ateliers, I was also learning a lot about the facilities of Het Lab. My mentor Viktor Van Hoof took time to show me Het Lab’s facilities, including the printing room, the photography room, and the music studio. Through him and Pieter-Jan Cools I learned a lot about silkscreen printing, developing photographs, recording and editing video material, and the process behind producing music. With this information I could later on be helpful with showing Het Lab visitors how to use and take care of the common facilities and equipment.

My second project was to manage an event called King of the Road. King of the Road is a 3-day skateboarding challenge, where contestants form into teams to perform different skating challenges. The most important part is to capture these challenges on video or film and later create a visual ensemble of the filmed content. After a screening event, the winner team is crowned King of the Road. Bruges has a recognizable skating scene, and it is very attached to Het Entrepot, because the organization provides one of the biggest outdoor skate parks of the city right next to the office building. I managed to form up three groups of ten skateboarders to take part to this event.

I took control of the organization, schedule, and tasks for the event. I worked closely with the team to coordinate logistics, ensuring smooth operations leading up to the event. This involved liaising with skateboarders, sponsors, and volunteers to secure resources, coordinate registration, and oversee the event’s execution. For the winning team we gave out gift cards to use the Het Lab facilities free of cost for one year. We also had a small team working on exclusive self-made silkscreen printed t-shirts that were handed out to each winner.

Beyond managing events, I had the opportunity to engage with the youth community of Bruges through workshops for school children. I organized spaces within Het Entrepot for these workshops, providing access to facilities and equipment for printing, photography, and video making. Collaborating with teachers, I facilitated creative learning experiences, enabling children to explore their artistic abilities and express themselves through different mediums.

Managing something of my own

As the culmination of my internship, I was entrusted with organizing my own event, titled ”Flower Power.” This event was fully produced, directed, and managed by me. Drawing inspiration from Het Entrepot’s garden project located outside of the office, Tuinlab (eng. Garden lab), I aimed to intertwine the concept of nature with the organization’s creative space, Het Lab. By planting flowers in Tuinlab, I provided participants with inspiration and natural resources for their artistic creations.

I invited visual artist Rodrigo Fraga to help provide artistic inspiration from his own works of art and to guide the group of attendees with printmaking during the workshop. This was a great success; he was a big help to keep the artmaking process as smooth as possible for everyone.

Through my contacts at Het Lab, I got the chance to work with artist Victor Verhelst to create the visual identity for the event. The result of our collaboration was used to market the event on Het Lab’s and Het Entrepot’s social media platforms. This was a very exciting experience for me, since I am doing research about visual brand identities on my bachelor’s thesis. Victor is a highly inspiring visual artist, and he provided me with a lot of information about digital artmaking and creating visual identities for different brands and events.

The event carried out after my internship ended due to scheduling reasons. This was not a problem for me, since I carefully prepared everything before I ended my internship at the end of June. On the day of the workshop, I was there to make sure everything is on its place and to also take part in the challenge of creating prints inspired by nature. Outside of staff, I managed to gather around 10 participants to attend the workshop. Together we fostered a beautiful event of creativity, community, and nature.

I was very pleased with the feedback I got from working at Het Entrepot. Ever since my internship, I’ve maintained a regular contact with the staff and actively participated in their events.  In conclusion, my internship at Het Entrepot was a transformative experience, pushing me out of my comfort zone and giving me a deep dive into a vibrant cultural scene. I wholeheartedly recommend embracing opportunities abroad, as they not only broaden your horizon but also enhance your professional growth. Securing a job in the cultural sector becomes more accessible, and the skills acquired during my internship will definitely serve as a foundation for a flourishing future in the realm of cultural jobs.

More information about Het Entrepot and its subsidiaries:

https://hetentrepot.be

Instagram: hetentrepot

Iida Laiho

The author is a bachelor student at the Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage at the University of Turku.

Pori, Björneborg, tuttavallisemmin Karhukaupunki. Porilaisessa urbaanissa maisemassa karhuilta ei voi välttyä. Karhut, otsot ja mesikämmenet eri muodoissaan suorastaan vilisevät kaupungin katukuvassa. Karhukaupungin karhut raamikkaine olemuksineen kutsuvat mukaan satakuntalaisiin maisemiin, osaksi moninaista, nallekarhumaista yhteisöä. Samalla Karhukaupungin karhut hieman hassunkurisine hahmoineen ovat varsin herkullinen kohde humanistien tarkkaavaisille katseille. Suoranainen hunaja-apaja.

Mutta minkälainen Karhukaupunki on karhunpennun mielestä? Entäpä jos raamikkaiden karhuhahmojen lisäksi myös karhunpennut seikkailisivat Karhukaupungissa aktiivisina toimijoina? Rakentaaksemme lapsiystävällistä yhteiskuntaa, me aikuiset tarvitsemme käyttöömme myös uudenlaisia työkaluja. Lapsilla on valtavasti tietoa, taitoa ja luovuutta. Tämän tieto- ja taitovarannon esille tuomisessa humanistiset tieteet ovat erityisessä asemassa. Nalleneuvoston kolme erilaisiin tarpeisiin soveltuvaa peliä ja leikkiä on suunniteltu lapsilähtöisesti. Lapsilla on Nalleneuvostossa aidosti mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi heitä koskevissa päätöksissä.

Nalleneuvoston tieteen ja tutkimuksen menetelmät ja prosessit

Nalleneuvosto on Porin kaupungin toimeksiannosta toteutettu, Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman projektiryhmän suunnittelema uudentyyppinen työkalu, jossa lautapeli, liikunnallinen tilaleikki ja digitaalinen peli tarinallisine pelisääntöineen muodostavat monikäyttöisen kokonaisuuden.

Kaikissa Nalleneuvoston versioissa toimintaa ohjaa vahvasti tarinallisuus. Päätöksenteossa on pulma, johon kaivataan kipeästi lasten apua. Lapset omalla toiminnallaan vaikuttavat siihen, miten Nalleneuvosto tulee ongelman ratkaisemaan. Liikunnallisessa tilaleikissä lapselle tutusta ja turvallisesta ympäristöstä tehdään päätöksenteon paikka. Tilaleikkiin käytetty tila on jaettu neljään eri sektoriin, joihin on sijoitettu äänestysastiat. Jokainen sektori on värikoodattu ja ne edustavat jotakin mielipidettä/tunnetilaa.

Lapsille jaetaan äänestystä varten äänestysväline, jonka he käyvät laittamassa omaa mielipidettään edustavaan äänestysastiaan. Äänestyskierroksia käydään kolme ja jokaisen kierroksen välillä äänet lasketaan. Näin ollen yleiseksi mielipiteeksi muodostuu se vaihtoehto, jota lapset eniten äänestivät. Pelillinen tilaleikki on sovellettavissa monenlaisiin ympäristöihin. Leikki voidaan helposti toteuttaa jo olemassa olevilla materiaaleilla, sillä äänestysastioina voivat toimia esimerkiksi ämpärit ja äänestysvälineinä kävyt. Leikin voi toteuttaa sisätiloissa sekä ulkona.

Nalleneuvoston lautapeli toimii hyvin pitkälti samalla tavalla, kuin liikunnallinen tilaleikkikin. Lautapelissä on neljä eri sektoria, joissa seikkailevat erilaiset nallehahmot. Sektorit edustavat myös tässä yhteydessä eri mielipiteitä sekä tunnetiloja.

Lautapelin keskellä on hunajapurkki, jossa on hunajapoletteja äänestysvälineeksi. Hunajapoleteissa on ilmeitä, joiden avulla lapsi voi ilmaista mielipiteensä käsillä olevaan pulmaan liittyen. Äänestyskierroksen aikana lapset osoittavat oman mielipiteensä laittamalla poletin mielipidettään kuvaavaan sektoriin. Lautapelissä on muitakin toiminnallisia elementtejä, joita lapsi voi hyödyntää. Pelialustalla on erilaisia nallehahmoja, joita lapsi voi tarkastella ja tutkiskella ja joilla hän voi leikkiä vapaasti.

Myös Nalleneuvoston digitaalista peliä voi käyttää kaupunkitutkimuksessa ja -suunnittelussa päätöksenteon tukena. Kaupungin hankkeissa Nalleneuvosto voi toimia esimerkiksi kaupunkitilojen suunnittelun työkaluna, missä leikillisten ja pelillisten tehtävien avulla kerätään määrällistä ja laadullista tietoa lapsilähtöisesti ja laadukkaasti. Nalleneuvosto soveltuu digitaalisena pelinä myös liikunnalliseksi lisätyn todellisuuden peliksi. Digitaalisen pelin erilaiset pelilliset ja leikilliset pelialustat ja toiminnot mahdollistavat lapselle mielekkään, turvallisen ja yhdenvertaisen osallisuuden lasta itseään koskevaan päätöksentekoon.

Nalleneuvoston lautapelillä, liikunnallisella tilaleikillä ja digitaalisella pelillä lisätään lasten osallisuutta sekä vaikutusmahdollisuuksia heitä koskevaan päätöksentekoon. Lasten kuulemisessa tärkeimmät asiat ovat turvallisuus, vapaaehtoisuus, yhdenvertaisuus ja mielekkyys. Lapselle on myös kerrottava kehitystason mukaisesti, mistä on kyse. Lapsilähtöisesti kehitettynä työvälineenä Nalleneuvosto ohjaa huomioimaan lapsen yksilöllisiä kehitysvaiheita sekä lapset yksilöinä. Työvälineenä Nalleneuvosto myös kehittää lapselle tärkeitä taitoja, tunnetaitoja, liikunnallisuutta sekä matemaattisia perustaitoja.

Lapsiystävällinen yhteiskunta – lapsen ääni

Yhteiskunnassa lasten on voitava osallistua sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi heitä koskevissa päätöksissä. Se on valtiolle ja kunnille myös lakisääteistä. Lapsivaikutusten arviointi (LAVA) on osa vaikutusten ennakkoarviointia. LAVA-työkaluna Nalleneuvosto tuottaa määrällistä ja laadullista tietoa päätöksenteon tueksi. Vastauksien ”kyllä’, ”ei”, ”ehkä”, ”en osaa vastata” lisäksi Nalleneuvosto vastaa kysymyksiin ”miksi” ja ”miten”. LAVA-työkalun kolme peliä ja leikkiä ovat lapsille mielekkäitä ja sovellettavissa eri lapsiryhmien kanssa käytettäväksi. Työkaluna Nalleneuvosto mahdollistaa lapsen äänen sisällyttämisen osaksi päätöksentekoprosesseja.

Lapsilähtöinen ja lapsiystävällinen yhteiskunta edellyttää meiltä kaikilta uudenlaisia tekemisen tapoja. Se myös haastaa meidät aikuiset tarkastelemaan arkeen piiloutuneita visioita, strategioita ja toimintatapoja lapsen näkökulmasta, lapsen ehdoin. Nalleneuvoston monikäyttöiset lautapeli, liikunnallinen tilaleikki ja digitaalinen peli mahdollistavat lasten osallistamisen ja osallistumisen. Nalleneuvosto tuo lapset ja lapsiryhmät sekä heidän äänensä näkyväksi. Minkälaista tulevaisuuden yhteisöä ja yhteiskuntaa rakentaisimme, jos ajasta, paikasta ja osallistujista riippumatta kokouksen asialistalle olisi kirjattu: Lapsivaikutusten arviointi.

Matias Lindholm ja Annukka Saarva

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman (DMKT) opiskelijoita.

***

Lisätietoa Nalleneuvosto-hankkeesta

Puhakka, Onerva: Pienet päättäjät. Pointti 1/2024, 18–19. https://issuu.com/pointti/docs/pointti_1_2024issuu

Porin kaupungin uutinen 14.12.2023 Porin yliopistokeskuksen opiskelijoiden luoma leikillinen työkalu tuo lasten äänen kuuluviin Porin kaupungin toiminnassa https://www.pori.fi/uutinen/etusivun-uutiset/porin-yliopistokeskuksen-opiskelijoiden-luoma-leikillinen-tyokalu-tuo-lasten-aanen-kuuluviin-porin-kaupungin-toiminnassa/14/12/2023/

Lisälukemista

Gielen, Mathieu. (2009). Essential concepts in Toy Design Education: Aimlessness, Empathy and Play Value. International Journal of Arts and Technology, 3 (1), 2009 (auteursversie). 3. 10.1504/IJART.2010.030490.

Iivonen, Pollari (2022). Lapsivaikutusten arvioinnilla parempia päätöksiä kunnissa. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/163900/VNK_2022_4.pdf?sequence=1

Kansallinen lapsistrategia: Komiteamietintö. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:8. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-777-5

Kuntaliitto (2019): Johdatus lapsivaikutusten arviointiin. https://www.kuntaliitto.fi/sites/default/files/media/file/Iivonen_Johdatus%20lapsivaikutusten%20arviointiin%20EVA-treffit%20Kuntaliitto%206.3.19.pdf

Lasten osallistumisen etiikka – Lapset ja nuoret palveluiden kehittäjinä. Toim. Tiia Hipp ja Kati Palsanen. Lastensuojelun Keskusliiton julkaisuja 2014. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Lasten_osallistumisen_etiikka1.pdf

LAVA: Lapsivaikutusten arviointi. https://www.julkari.fi/handle/10024/136377

OHCHR. Convention on the Rights of the Child. General Assembly resolution 44/25 20 November 1989. United Nations Human Rights Office of the High Commissioner.  https://www.ohchr.org/en/instruments-mechanisms/instruments/convention-rights-child

Pelastakaa lapset ry (2021). Lapsivaikutusten arviointia lasten kanssa. https://www.pelastakaalapset.fi/lapsilta-opittua/lapsivaikutusten-arviointia-lasten-kanssa-opas/

Stenvall, Elina: Osallisuutta ja osallistumista – Osa 1: Osallisuuden lähtökohdat kansallisessa lapsistrategiassa. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2020:27. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-7160-8

UNICEF. Lapsiystävällinen kunta. https://www.lapsiystavallinenkunta.fi/

Englannin kieli ja Iso-Britannia ovat kiehtoneet minua jo pienestä pitäen. Voisin sanoa imeneeni kiinnostukseni jo äidinmaidosta, sillä olen englannin opettaja jo toisessa polvessa. Ensimmäistä kertaa olen matkustanut Englantiin äitini kanssa jo parivuotiaana, ja teinivuosista lähtien olen sittemmin vieraillut useasti, ja hetkellisesti asunutkin maassa aikuisvuosieni varrella. 

Opiskeluaikaisen ystäväni kanssa päätimme jälleen kerran lähteä reissuun piristääksemme itseämme marraskuisen pimeyden ja kylmyyden keskellä. Lisäksi olen tällä hetkellä vuorottelu- sekä opintovapaalla työstäni, joten täytyyhän tästä ajasta nauttia myös matkustelulla. Tällä kertaa kohteeksemme valikoitui suosikkimme Lontoo, jossa oppaaksemme ehti myös ystäväni jo yli kaksikymmentä vuotta Lontoossa asunut lapsuuskaveri. Näin joulun alla matkustaessa halusimme myös virittäytyä jo lähestyvään jouluun, sillä Lontoossa alkaa hyvinkin olla ihanaa joulutunnelmaa lukuisine tuikkivine jouluvaloineen jo marraskuun puolivälistä lähtien.

Lontoon museot 

Tällä kertaa teimme kulttuuri- ja museopainotteisen matkan uusien digitaaliseen kulttuuriin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimukseen sekä museologiaan liittyvien opintojeni innoittamana. Kohteiksemme valitsimme Victoria & Albert Museumin, Natural History Museumin, British Museumin, immersiivisen digitaalisen taidenäyttelyn Frameless sekä Agatha Christien teatterikappaleen Mousetrap.

Museoissa teimme täsmätutustumiset vain tiettyihin osastoihin, sillä Lontoon museoiden kokoelmat ovat niin valtavat, että kaikkien niiden tutkimiseen menisi helposti päiviä, ellei jopa viikkoja. Suuret museot ovat kuitenkin siitä mukavia, että niihin on ilmainen sisäänpääsy (lukuunottamatta erikoisnäyttelyitä), joten ei haittaa, jos museoissa haluaa vierailla useamminkin.

Victoria & Albertissa tutustuimme erityisesti osastoihin Britannia “1500-1760” sekä “1760-1900”, British Museumissa meitä kiehtoivat muinaiseen Egyptiin liittyvät kokoelmat muumioineen ja Luonnontieteellisessä museossa piipahdimme nopeasti aulassa ihmettelemässä katosta roikkuvaa 30 metristä valtavaa sinivalaan luurankoa.

Harmiksemme Coco Chanelin maksullinen näyttely oli jo aikaa sitten loppuun myyty V&A:ssa, mutta tarjosihan museo toki paljon muuta mielenkiintoista meille estetiikasta kiinnostuneille. Muumiot, ja erityisesti niiden säilyminen tähän päivään, hämmästyttivät puolestaan British Museumissa, ja Luonnontieteellisessä museossa tein mielessäni myös hatunnoston Charles Darwinille, joka patsaana rappusissa mietteliään näköisenä tarkkailee museokävijöitä.

Lontoon museot ovat pullollaan mielenkiintoisia esineitä ja muistoja merkittävistä henkilöistä, ei muuta voi sanoa!

Digitaalista taidetta ja brittiläisiä tapoja

Perinteisten museokokemusten lisäksi halusimme käydä myös siis nykyaikaisessa immersiivisessä taidenäyttelyssä nimeltä Frameless, joka esitteli kuuluisien taidemaalarien (mm. Monet, Vincent Van Gogh, Rembrant, Canaletto ja J.M.W. Turner) taidetta nykyaikaan sopivin digitaalisin keinoin. Näyttelytiloissa heijastetaan seinille, kattoon ja lattiaan videotykeillä erilaisia taideteoksista ja niiden osista tehtyjä videoinstallaatioita, jolloin katsoja ikään kuin imeytyy sisälle taideteokseen keskelle maisemaa tai tapahtumaa musiikin soidessa taustalla. Samoin joissain huoneissa taideteoksen muotoutuminen seinille alkaa lattialla olevista väriläiskistä vasta, kun joku näyttelyssä kävijä koskettaa niitä kävellessään.

Kokemus oli todella hieno ja hypnoottinen, itselleni ensimmäinen tämänkaltainen moderni taidekokemus. Aina kokee uutta, rakkaassa Lontoossakin!

Ja pitihän sitä toki myös käydä pubissa syömässä fish and chipsit, mennä peribrittiläiselle iltapäiväteelle Harrodsille ja käydä teatterissa, Lontoossa kun oltiin! Harrodsilla on ympärivuotinen jouluosasto turistien ihmeteltäväksi, ja Hiirenloukku, joka on pyörinyt St. Martinin teatterissa jo 70 vuotta, oli ilahduttava kokemus alkuperäiskielellä Agatha Christie fanille.

Eikä haitannut yhtään, vaikka syyllisen jo tiesikin. Regent Streetin upeat jouluvalot, jouluiseen asuun kietoutuneet Covent Garden ja Carnaby tai Libertyn kauniit joulukoristeet eivät pettäneet odotuksia nekään, vaan romantikon mielessä alkoi jälleen kerran väikkyä hyvinkin Dickensläinen joulu… Ehkä pitäisi vielä joskus käydä katsomassa Christmas Carol tai Nutcracker Lontoossa joulunaikaan…?

Aika tuntuu aina loppuvan kesken reissuilla, niin myös tälläkin kertaa, vaikka paljon ehdimmekin.

Just name it – London has it all

1700-luvulla elänyt kirjailija Samuel Johnson on sanonut, että kun on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään; sillä Lontoossa on kaikkea, mitä elämä voi tarjota. Kirjailija Johnson ei olisi osuvammin voinut sanoa, sillä en itsekään koskaan tunnu kyllästyvän Lontooseen, enkä varmastikaan ole ainoa!

Olen vieraillut Lontoossa niin useasti, etten enää pysy laskuissa perässä, ja aina vaan tuntuu, että paljon jää nähtävää ja koettavaa seuraavaksikin kerraksi. Ennen kotiinlähtöä oli vielä ihan pakko käydä katsomassa vanhat tutut London Eye, Big Ben, Parlamenttitalo ja Westminster Abbeykin, sillä eihän Lontoon matka ole mitään ilman niitä.

Ja kotiinviemisinä tällä kertaa englantilaisia kuusenkoristeita, Christmas crackereitä, mince piet ja Christmas pudding, tottakai näin joulun alla! Matkustelu ja erilaisiin vieraisiin kulttuureihin tutustuminen kannattaa aina.

Thank you, London, once again!

Mira Norokallio 

Kirjoittaja on FM pääaineenaan englantilainen filologia sekä Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimusohjelman 1. vuoden maisteriopiskelija.

 

Monilla humanistisilla aloilla käytetään paikkatietoa ja useammilla olisi siihen mahdollisuus. Paikkatieto liittyy tyypillisesti seuraaviin tutkimuskohteisiin: menneisyyden jälkiin, paikkamuistoihin, kokemuksellisuuteen, tuntemuksiin ja aisteihin, tilakäytäntöihin, rakennettuun ympäristöön, esitettyyn maisemaan, somepuheeseen tai jopa mielikuviin paikoista. Humanistisessa tutkimuskentässä on omaksuttu uudenlaisia tapoja käyttää paikkatietomenetelmiä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimuksessa laaja-alaisella ja monitieteisellä humanistisella kentällä.

Humanistinen paikkatieto (Humanistic GIS) kokoaa alleen tavat hyödyntää ja tuottaa paikkatietoa. Kokemuksellisen paikkatiedon (Experiential GIS) avulla päästään lähelle ihmisten muistoja, kokemuksia, tuntemuksia ja aistimuksia kiinnittyneenä johonkin tiettyyn paikkaan. Tarkastelen tässä kirjoituksessa humanistista ja kokemuksellista paikkatietoa historia- ja kulttuuriaineiden tutkimuksessa. Väitöskirjassani tutkin kokemuksellista paikkatietoa ilmiönä. Väitöskirjatutkimukseni kolmas artikkeli kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimisesta paikkatietomenetelmin on parhaillaan valmisteilla ja tämä blogikirjoitukseni pohjustaa osaltaan sitä.

Määrällisten ja laadullisten paikkatietomenetelmien yhdistäminen hedelmällistä

Paikkatiedolla tarkoitetaan paikkatietoteknologiaa (Geographical Information System, GIS) hyödyntämällä kerättyä, tallennettua, luokiteltua, analysoitua tai esitettyä informaatiota. Se voi olla tietoa mistä tahansa reaalimaailman asiasta, toiminnasta tai ilmiöstä, jolle voidaan määrittää sijainti. Historia- ja kulttuuriaineissa hyödynnetään GIS-teknologiaa tyypillisesti historiallisen paikkatiedon (Historical GIS, HGIS) tai osallistuvan paikkatiedon (Public Participation GIS, PPGIS) näkökulmasta. Molempiin voi liittyä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimus. Olennainen havainto on, että käsitteet ja menetelmät eivät ole vielä yksiselitteisiä tai vakiintuneita.

Paikkatietoa on kritisoitu kvantitatiivisesta luonteesta ja paikkasidonnaisuudesta, minkä vuoksi sen avulla ei voisi tulkita kulttuurisia ilmiöitä tai tilakokemuksia. Sittemmin on tunnistettu, että paikkaan liittyvän määrällisen tiedon ohella on tärkeää käsitellä myös laadullista tietoa. Ihmisen olemassaolon tilallisuutta ei tule rajoittaa vain maantieteellisiin paikkoihin. Humanististen menetelmien ja aineistojen sekä digitaalisten, moniin eri teknologioihin perustuvien paikkatietojärjestelmien vuoropuhelu avaa ovia uusille näkökulmille ja oppimiselle.

Sekä kvalitatiivisilla että kvantitatiivisilla menetelmillä saadaan tuotettua tietoa, jonka paikantaminen on tärkeää. Humanistinen tutkimusote voi paikkatietotutkimuksessa sijoittua mihin tahansa tutkimusprosessin vaiheeseen aineiston hankinnasta analyysiin tai tulosten esittämiseen. Sijainnista on tullut yksi keskeisistä tiedon ulottuvuuksista ja lähes kaikki uusi teknologian avulla tallennettu tieto sisältää myös paikkatietoa. Aikaisempaa tietoa, kokemusta tai jotain aineetonta, kuten esimerkiksi perinnettä tutkittaessa sijaintitiedon liittäminen voi olla käsityötä. Paikkatiedon avulla avautuu laaja mahdollisuuksien kenttä erilaisten aineistojen ristiinlukemiseen ja paikkojen ajallisten, tilallisten ja kulttuuristen kerrostumien ymmärtämiseen.

Paikkatiedon lukeminen vaatii myös erilaisia käytäntöjä. Lähiluku on edelleenkin tärkeä menetelmä humanistisessa analyysissä. Kaukoluku saattaa kuitenkin tarjota kontekstia tulkinnalle. Se voi joko syventää tai kyseenalaistaa tulkintaa. Joka tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden reflektioon. Analyysimenetelmiä käytetään lukuisia. Jotkut käyttävät karttakyselyitä, toiset hyödyntävät massadataa, digitoituja kartta-aineistoja tai laserkeilausaineistoja. Jopa kaunokirjallisia, fiktiivisiä tai todellisuuteen pohjautuvia, maailmoita on pyritty ymmärtämään paremmin kiinnittämällä niitä todellisen maailman koordinaatteihin.

Kokemuksellisuus paikkatietona luo uusia käsitteitä ja menetelmiä

Kokemusten sitominen paikkatietoon luo haasteita, mutta myös paljon mahdollisuuksia. Kokemuksellisuus on keskeinen tutkimuskohde fenomenologialle ja tutkimus liittyy ruumiilliseen maailmassa olemiseen, havaitsemiseen ja kulttuurin kokemiseen. Aistit ja havainnot muodostavat kokemuksia, mutta eivät tyhjentävästi selitä niitä, eikä niitä voida puhtaasti välittää representaatioiden kautta. Kokemukset ovat vuorovaikutteisia ja monikerroksellisia kulttuurillisia tapahtumia, johon kuuluvat aistimukset, tunteet, muistot, ajatukset ja kuvitelmat.

Kokemuksellisuuden lähtökohta tutkimuksissa voi olla erilainen. Se voi olla osallistuvaa, fenomenologista tai vaikka paikkoihin kiinnittyvien muistojen tallentamista ja visualisointia. Kokemuksen keskiössä on kuitenkin aina ihminen. Kokemukset ovat monitahoisia ja -tulkintaisia ja ne sijoittuvat vahvasti paikkoihin reaalimaailmassamme. Kun yhdistämme kokemuksellisen tiedon GIS-teknologiaan ja edelleen muihin paikkatietoaineistoihin, saavutamme täysin uusia tiedon ulottuvuuksia.

Kulttuurisen käänteen myötä kulttuuri nähtiin tilallisesti moniarvoisena ja muuttuvana prosessina. Tilallisen käänteen myötä korostettiin ihmisten kokemuksia, tuntemuksia ja tilalle antamia merkityksiä. Emotionaalisen käänteen myötä on alettu tarkastella kokemuksellisuuden tunneperäisyyttä ja affektiivisuutta. Nämä käänteet vaikuttavat myös paikkatietotutkimukseen luoden uusia käsitteitä ja menetelmiä ja siksi se on uutta ja kiinnostavaa. Sen vuoksi on myös tärkeää tiedostaa, minkälaisia tutkimusteemoja tai mahdollisia kehittämistarpeita humanistiseen paikkatietotutkimukseen liittyy.

Paikkatiedon luonne pääasiassa historiallista ja osallistavaa

Humanistisesta ja kokemuksellisesta paikkatiedosta puhutaan 2020-luvulla tutkimuskirjallisuudessa, mutta erityisesti humanistisen paikkatiedon osalta keskustelu on vasta käynnistymässä. Kääntöpuolena termistö on vaarassa sotkeutua rönsyilevään käsiteviidakkoon. Humanistinen paikkatieto on olemassa oleva, mutta monialaisuutensa vuoksi ei kovin selkeästi jäsentynyt ilmiö. Sitä käytetään jo monilla eri tieteenaloilla ja alat ovat omaksuneet erilaisia työkaluja käyttöönsä. Metodinkehityksen lisäksi käsitetutkimukselle on tällä saralla sijaa.

Historia- ja kulttuurialoilla humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto on luonteeltaan pääasiassa historiallista tai osallistuvaa. HGIS- ja PPGIS-menetelmät eivät ole toisiaan pois sulkevia ja niitä yhdistellään onnistuneesti. Monimenetelmällisyys toteutuu myös paikkatietomenetelmien sisällä ja erilaisten aineistojen yhdistely on paikkatietotutkimuksen suola. Monimenetelmällisyys myös GIS-menetelmän sisällä syventää aineiston keruuta, analyysia ja tulkintaa. Paikkasidonnaisten ilmiöiden yhdistäminen esimerkiksi historialliseen tai uudempaan kartta-aineistoon mahdollistaa humanististen tutkimusongelmien ratkaisemista aiempaa laajemmin.

Tutkimus painottuu HGIS-menetelmään selvästi eniten menneisyyden tutkimuksessa, missä paikkatieto on väline tutkia menneisyyttä yhä tarkemmin. Sen ensimmäinen aalto keskittyi enemmän kvantitatiiviseen poliittista ja taloudellista dataa käsittelevään aineistoon. Sittemmin sen käyttö on laajentunut käsittelemään historiallisten dokumenttien ja korpuksien analyysiä, erilaisia elävöittäviä ja visualisoivia ratkaisuja, kuten pelillistämistä ja virtuaalitodellisuuksia.

PPGIS-menetelmä profiloituu eniten humanistisen maantieteen, maisemantutkimuksen, kaupunkitutkimuksen tai muun tilan tutkimuksen osaamisalueeksi. Edellä mainituilla aloilla menetelmää käytetään välineenä, mutta sen parissa on tehty myös edistyksellistä kehitystyötä. Osallistuvilla paikkatietomenetelmillä tarkoitetaan tyypillisesti karttakyselyitä, joilla kerätään kokemuksellista tietoa. PPGIS-menetelmän juuret ovat Yhdysvalloissa, mutta erityisesti Suomessa on kehitetty karttakyselyalustoja ja -menetelmiä viimeisinä vuosikymmeninä. Osallistuvat paikkatietomenetelmät vaikuttavat siis olevan voimissaan, mutta niihin olennaisesti kytkeytyvä osallisuuden ja kokemuksen tutkimus tarvitsee lisää tarkastelua.

Tulevaisuudennäkymiä

Yhteistyötä, tutkimusta, verkostoitumismahdollisuuksia ja tietoisuutta lisäämällä humanistisen ja kokemuksellisen paikkatiedon menetelmiä ja terminologiaa pystytään kehittämään entisestään. Myös ilmiötä kokoavaa tutkimusta on hyvä tehdä aika ajoin. Teknologia kehittyy vauhdilla eteenpäin ja siksi on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä missä alalla mennään. Oman lukunsa muodostaa myös tekoälyn hyödyntäminen paikkatietotutkimuksessa.

Tutkimuseettiset kysymykset ja niihin liittyvä perusteellinen reflektio kuuluvat paikkatietoon kuten kaikkeen muuhunkin tutkimukseen. Sijaintitiedoissa on jotain hyvin erityislaatuista, yksityistä ja herkkää. Niiden vääriin käsiin joutuminen altistaa monenlaisille väärinkäytöksille. Paikkatiedon tai ylipäänsä digitaalisen etnologian tutkimuseettisiä ohjeistuksia ei kuitenkaan ole koottu omaksi paketikseen. Tietosuojalaki toki määrittelee, miten tietoja käytetään ja erilaiset ohjeistukset opastavat tutkimusetiikan toteutumiseen. Tutkijan tulee aina noudattaa hyviä tieteellisiä tapoja, oli menetelmä mikä tahansa ja tutkimuseettiset ohjeistukset yleisesti ovat toki sovellettavissa myös paikkatietomenetelmiin. Menetelmien kuitenkin ollessa suhteellisen tuoreita ja niiden kehittyessä vauhdilla eteenpäin, voisi olla hyvä kirjoittaa auki erikseen paikkatietoprosessin vaiheet, joissa tulee noudattaa erityistä huolellisuutta tutkimuseettisten seikkojen kanssa.

Suomessa tieteelliset paikkatietoyhteisöt vaikuttavat olevan kasvussa ja vakiinnuttamassa toimintaansa. Osa on kansainvälistynyt ja ne ovat pyrkineet laajentamaan globaalia näkyvyyttään sekä toimintaansa. Paikkatietoala on nuori ja siksi tieteenalojen välistä yhteistyötä kaivataan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Eri tieteenalojen toimijat voisivat yhdistää omia erikoisosaamisiaan menetelmien kehittämiseksi ja ennakkoluulottomasti tarkastelemaan minkälaisia ratkaisuja tutkimusongelmiin olisi löydettävissä yli tieteenalarajojen. Maisemantutkimuksen oppiaineen Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto-hankkeessa toteutetun kyselyn mukaan yhteistyölle on kysyntää paikkatiedon asiantuntijapiireissä. Osallistuneet ehdottivat yhteistyön toteutumiseen erilaisia seminaareja, sähköpostilistoja ja portaaleja. Erilaisia sivustoportaaleja vaikuttaa kentällä jonkun verran jo syntyneen. Aika näyttää mitkä niistä vakiintuvat ja jäävät pysyvämpään käyttöön. Tiedon lisääminen portaalien olemassaolosta ja humanistisen sekä kokemuksellisen paikkatiedon kentästä yleensä voisi olla seuraavaksi paikallaan. Tarvitaan myös lisää paikkatietomenetelmiä kehittävää ja vakiinnuttavaa tutkimusta ja tutkimusyhteistyötä.

Aiheesta lisää: Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto, esiselvitysraportti. Turun yliopisto, maisemantutkimus, Pori 2022: https://sites.utu.fi/humanisticgis/wp-content/uploads/sites/1227/2022/12/HumGIS_selvitysraportti_Turun_yliopisto2022.pdf

Katrina Virtanen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Veera Mäkitalo kertoo kuinka kulttuuriperintö ja luonto yhdistyvät hänen tutkimuksessaan ja elämässään.

Luonto. Se on ollut minulle aina läsnä elämässä. Nuoruuden leikit suuntautuivat useasti ulos ja varsinkin metsään. Ojista kerättiin mitä herkullisimpia luonnontuotteita yhdistettäväksi mitä mielikuvituksellisempiin ruokiin leikkimökissä. Toisinaan lasketeltiin pitkin kuusen oksia alas puusta. Siskoni vieläkin välillä pohtii, minkä takia Barbiet täytyi viedä sinne metsään. Mutta kukapa minä olen eväämään Barbieilta luontokokemuksen? Onneksi muovisiin nukkeihin ei ehtinyt kasvaa sammalta päälle, vaikka kaikki vaateet eivät luontoseikkailusta aivan toenneet. Barbie-elokuvan nähtyäni ajattelin, että voisin olla retkeily-Barbie. Nyt uudelleen ajateltuna taitaisin olla kuitenkin luonto-Barbie. Siinä Barbiessa voisi kasvaa kyllä myös vähäsen sammalta.

Lapsuuden leikkien ja harrastusten lisäksi luonto on ohjannut opiskeluvalintojani. Hortonomina (AMK) toivon pääseväni työskentelemään kasvien ja luonnon kanssa. Se kuulosti paljon miellyttävämmältä kuin vaikkapa ihmisten kanssa oleminen. Kiveyksien ladontakuviot ja aitatolppien päätyjen mallit saivat kuitenkin epäilemään omaa alavalintaa. Vaikka päädyinkin hetkeksi kasvattamaan astiataimia, pääsin onneksi opiskelemaan muutaman hakukerran jälkeen Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaa.

Maisemantutkimukseen lähdin metsä- ja maalaismaisemat silmissä kiiluen. Ja vähäsen myös kasvit. Ensimmäinen opinnäytetyöaihe kariutui, sillä Puolustusvoimien ampuma-alueelle tuntui olevan kamalan vaikea päästä. Puolustusvoimien Instagramiin oli onneksi helpompi pääsy. Instagram-tilin kuvista tutkin millaista maisemaa tilillä esiintyy. Kvantitatiivisella metodilla lajittelin kuvat erilaisiin maisemiin. Kvalitatiivisella semiotiikalla tarkastelin muutamaa kuvaa lähemmin. Lajittelussa vaikeinta oli vetää rajaa rakennetun ympäristön ja luontoympäristön välille. Tekikö muutama puu maisemasta luonnonmaisemaa? Onko peltomaisema luonnonmaisemaa vai rakennettua ympäristöä? Valinnat tuntuivat olevan välillä häilyviä. Selkeää kuitenkin oli, että metsäistä ympäristöä kuvastossa näkyy aika paljon.

Väitöskirjatutkijaksi

Tutkimus ja akateeminen maailma kiinnostivat opiskelujenkin jälkeenkin. Luonnon ja kulttuurin rajapinta alkoi maisteriopintojen jälkeen kiinnostaa yhä enemmän. Minut hyväksyttiin väitöskirjatutkijaksi tohtoriohjelma Junoon syksyllä 2022. Väitöskirjan aiheeksi valikoitui lopulta maankohoamisen kulttuuriperintö. Tutkin siis, miten maankohoaminen vaikuttaa alueen kulttuuriperintöön. Kohteena on Merenkurkun saaristo ja sen rannikkoalueet. Merenkurkun saaristo on valittu myös maailmanperintölistalle luonnonperintökohteeksi. Luonto on siis mukana tässäkin tutkimuksessa.

Kulttuuriperinnän ja luonnon yhdistämistä tukee lisäksi se, että useat suomalaiset mieltävät, että luonto on osa kulttuuriperintöä. (Kulttuuriperintöbarometri 2022) Tulos on kiinnostava, sillä tutkimusmaailmassa usein luonto ja kulttuuri nähdään erillisinä asioina toisistaan. Tämä jaottelu vaikuttaa siis katoavan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa on tarkoitus paneutua enemmän luontoon ja kulttuuriperintöön sekä siihen, miten ne yhdistyvät. Seuraavissa artikkeleissa keskitytään enemmän maankohoamiseen ja sen luomaan kulttuuriperintöön sekä sen tunnistamiseen.

Ympäristön jatkuva muutos on kiehtova teema. Erityisesti, kun se johtuu jostain, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Maankohoaminen luo omanlaisensa resurssit ihmisen olemassaololle ja kulttuuriperinnölle. Ihminen sopeutuu muutokseen jollain tavalla ja se luo omanlaistaan kulttuuriperintöä.

Maankohoaminen vaikuttaa moniin asioihin. Arkipäivänä se näkyy esimerkiksi veneilyssä. Se ei ole alueella ihan helppoa. Venereitit muuttuvat ja kasvavat umpeen. Muutokset ovat vuosittaisia. Siitä missä viime kesänä ajettiin veneellä, saattaa hiekka raapia veneen pohjaa nyt. Kareja syntyy paikkoihin, joissa niitä ei ennen ollut. Vesistö ja sen muutokset on tunnettava, jotta voi taitavasti liikkua vesillä. Pidemmällä aikavälillä maankohoaminen täytyy huomioida esimerkiksi kaavoituksessa, jotta osataan valmistautua muutoksiin, joilla maankohoaminen vaikuttaa vaikkapa satamaan.

Yllätysten ja monimuotoisuuden teillä

Väitöskirjatutkimukseni on kuitenkin vielä aivan alussa. Odotan tuloksissa kuitenkin, niin kuin koko matkalla, yllätyksiä, pettymyksiä ja ennalta-arvattavia kohtia. Minulle tärkeää olisi pystyä luomaan kuvaa, jossa luonto on meidän ympäristömme. Ja se vaikuttaa meihin. Ja me edelleen ympäristöön. Olemme vuorovaikutuksen kehässä, vaikka kaikkiin ympäristön muutoksiin emme pystykään vaikuttamaan. Voimme kuitenkin valita, miten suhtaudumme muutoksiin ja pystymmekö elämään sen kanssa.

Yksipuolisuus estää meitä sopeutumasta. Se koskee niin ympäristöä kuin ihmistäkin. Monimuotoinen luonto pystyy paremmin muuttumaan ja selviytymään kriiseistä, kun kaikki ei ole yhden kortin varassa. Sama asian voisi tuoda kulttuuriperinnön ajatteluun. Monimuotoinen kulttuuriperintö on joustavampia ja auttaa jäsenistöään selviämään erilaisista kriiseistä. Kun ei ole vain yhtä tapaa olla ja elää on mahdollista selvitä paremmin.

Veera Mäkitalo

Kirjoittaja työskentelee palkkatöikseen perinnemaisemien parissa Pirkanmaan ELYssä ja koittaa välillä muistaa olevansa myös väitöskirjatutkija.

Kun kohdeyleisö on kokonainen kaupunki, tapahtuma on suunnitteilla kaupungissa ensimmäistä kertaa ja Porin kaupunginkirjaston vetämän hankkeen suunnittelutiimissä ovat mukana myös Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön -tutkinto-ohjelman opiskelijat, on asetelma vähintäänkin mielenkiintoinen.

Retropelipäivänä Porin pääkirjaston valtasivat menneiden vuosien digitaaliset pelit. Tieteellinen tutkimus on digitaalisessa kulttuurissa vahvasti läsnä. Pelaaminen ja pelillistäminen voivat tuoda ihmisiä yhteen, luoda yhteisöllisyyttä, osallistaa yli rajojen. Akateeminen asiantuntijuus rakentuu yhteistyölle. Samalla humanistinen tutkimus avaa polkuja poikkitieteelliselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön (DMKT) tiimi toi Retropelipäivään oman asiantuntijuutensa tapahtuman suunnittelusta ohjelman valmisteluun ja toteutukseen. Lopputuloksena Retropelipäivässä nähtiin DMKT:n Pelin henki -yleisöluentosarja sekä moniammatillinen One Up-paneelikeskustelu. Mutta mistä kaikki sai alkunsa ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtuikaan?

#Pelihaaste

Tammikuussa pieni joukko DMKT:n opiskelijoita suuntasi tiensä Porin pääkirjastolle Retropelipäivän suunnittelukokoukseen. Porin kaupunginkirjaston, Suomen pelimuseon ja Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman yhteistyössä suunnittelemasta Retropelipäivästä olisi tulossa ensimmäinen laatuaan. Mukaan Retropelipäivän toteuttamiseen lähtivät myös Mesikämmen Media ja pelikauppa PeliVaari.

DMKT:lla Retropelipäivän suunnittelu käynnistyi muutamaa kuukautta aiemmin. Porin kaupunginkirjastolla suunnitteilla olevan päivän ideointiin ja toteuttamiseen kutsuttiin mukaan myös DMKT. Koko perheen tapahtumaan ideoitiin kevättalven aikana pidetyissä kokouksissa monipuolista ohjelmasisältöä digitaalisen pelaamisen historiasta nykypäivään. Osana Kaikki pelissä! -pelikasvatusta kirjastoon -hanketta toteutettu Retropelipäivä sopi DMKT:lle kuin nenä päähän.

Pian ensimmäisen suunnittelukokouksen jälkeen DMKT:n neljän hengen tiimi kokoontui kahvin merkeissä aivoriiheen. Tiimin roolijako, yhteistyö ja kokonaiskuva Retropelipäivän ohjelmasta alkoi muotoutua. Toiminnan tueksi perustettiin WhatsApp-ryhmä, missä DMKT:n toimintaa suunniteltiin hyvässä hengessä ja huumorilla höystettynä. Pelihaasteet ja hyväntahtoiset emojit lentelivät. WhatsApp-ryhmässä jaetut nostalgiset pelimuistot tekivät peleihin ja pelaamiseen liittyvien kokemusten ylisukupolvisuuden näkyväksi: ne omat pelit ja pelaamisen hetket, mihin pelaamisen muistot kenties parhaiten kiinnittyvät.

Tapahtumasta tiedottaminen ja verkostoituminen muotoutui osaksi DMKT:n tiimin toimintaa. Postereilla laputettiin yliopistokeskuksen lisäksi niin Pori, kuin Turkukin kirjastoista pelikauppoihin. Pelihaasteiden jalkautumisen myötä DMKT:n tiimi kasvoi neljän hengen toimintayksiköstä kuuden hengen tehotiimiksi. Asiat alkoivat pikkuhiljaa loksahdella kohdilleen. Yleisöluentojen nimi, Pelin henki, muotoutui osallistamalla Pelikulttuurit -kurssi Retropelipäivän suunnitteluun Porin kaupunginkirjaston väen vierailun yhteydessä. Kevättalven aikana DMKT:n Retropelipäivän ohjelmaa hiottiin kahvi- ja kävelypalavereissa ja yliopistokeskuksen käytävillä. Samalla DMKT:n osio rakentui osaksi Retropelipäivän kokonaisuutta Porin pääkirjastolla pidetyissä kolmessa suunnittelukokouksessa.

Tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen

Pelin henki- yleisöluennot sekä One up! -paneelikeskustelu muotoutuivat yhteistyössä osaksi Retropelipäivän ohjelmaa kuin luonnostaan. Helppoa kuin heinänteko, voisi joku kenties sanoa. Tieto rakentuu tiedon päälle, tieteen eettisille käytännöille. Mitä tieteen tekeminen tarkoittaa korkeakouluopiskelijalle? Tekemällä oppimista. Tutkimusta aiemmasta tutkimuksesta. Arkistokäyntejä. Kenttäpäiviä. Perehtymistä. Verkostoitumista. Palavereita, puheluita ja someviestejä. Internetin ihmeelliseen maailmaan uppoutumista. Ja sinne eksymistä. Työtä ja työnteon tapojen muokkaamista.

Kevyttä kuin keijukaispöly, voisi joku kenties sanoa. Mutta mitä on tieteen yleistajuistaminen? Entä mitä se käytännössä tarkoittaa korkeakouluopiskelijalle? Kaiken kerätyn tiedon työstämistä uuteen muotoon. Ajatusten uudelleen muotoilemista. Aineiston tiivistämistä muutamaan virkkeeseen. Puheenvuoron kohdistamista kokonaiselle kaupungille, tai useammallekin. Yhteistyötä ja kollegoihin tukeutumista. Itsensä heittämistä syvään päätyyn. Kasvamista asiantuntijarooliin. Tieteen tekeminen, kuten tapahtuman järjestäminenkin, rakentuu ideoille ja yhteistyölle, yhteisille tavoitteille. DMKT:n puheenvuorot Retropelipäivässä nostivat esille digitaalisen pelaamisen historiaa yhdistäen sen erilaisiin tutkimusteemoihin ja ajankohtaisiin keskusteluihin. Yleisöluennot digitaalisista peleistä Super Marion tarinana, formulasimulaattoreista ammatti- ja harrastuskäytössä sekä NHL:n kestosuosiosta toimivat katsauksina digitaalisen kulttuurin tutkimuksen monimuotoisuuteen. Ovatko digitaaliset pelit ja pelikulttuurit uhka vai mahdollisuus? Paneelissa DMKT toi asiantuntijuutensa keskusteluun nostamalla pelaamista esille yksilöitä, ystäviä, perheitä ja kollegoita harrastuksessa ja työelämässä yhdistävänä tekijänä.

Lopputunnelmia

Aurinkoisen Retropelipäivän aikana kirjastossa vieraili huikeat liki 1 300 kävijää. Koko perheen tapahtumassa retropelitunnelmiin veivät puheohjelman lisäksi niin pelipisteiden eri aikakausien digitaaliset pelit, pelien livestriimaus, Masters of Pixel Art -näyttely, Peliboksi-askartelutyöpaja, kuin pelien inspiroimina syntyneet taidekujan teoksetkin. Päivässä nähtiin myös Cosplay-tunnelmaa ja hyväntuulista retroteemaan heittäytymistä luovilla asu- ja asustekokonaisuuksilla. Onnistuneesta tapahtumasta jäi kytemään ajatuksen poikanen vastaavan yhteisöllisen ja lämminhenkisen tapahtuman toteuttaminen jatkossakin. Kiinnostusta ja mahdollisuuksia avoimille ja osallistaville tapahtumille löytyy.

DMKT:n tiimissä toiminta lähti liikkeelle mielenkiinnosta Retropelipäivään. Matkan varrella muotoutui myös saumaton yhteistyö, missä jokainen toi oman vahvuutensa kokonaisuuteen. Syntyi DMKT:n Retropelipäivän tehotiimi. Meille opiskelijoille Retropelipäivä oli paitsi mahdollisuus lähteä tekemään ainutlaatuista tapahtumaa yhdessä eri sidosryhmien kanssa, myös erinomainen tilaisuus kehittää asiantuntijuutta niin tieteen tekemisessä, esiintymistaidoissa, kuin tapahtumajärjestelyissäkin. Kaikessa siinä, mitä tiede, tutkimus ja työelämä käytännössä on.

Retropelipäivä rakentui lukemattomien ihmisten yhteistyölle, joista jokaisella oli oma tärkeä roolinsa kokonaisuudessa. Samalla se oli ainutlaatuinen kokemus paikallisesta ja alueellista yhteistyöstä. Voiko tutkimuksesta muotoutua tiedettä uusista näkökulmista? Yhteisöllisyyttä ja uusia verkostoja? Voiko tieteen tekeminen olla hauskaa? Kyllä. DMKT elää vahvasti osana paikallista, alueellista, valtakunnallista ja kansainvälistä yhteisöä. Tässä kaikessa DMKT on mukana myös tulevaisuudessa.

Lähdemmekö DMKT:ltä pelihaasteisiin mukaan myös jatkossa? Ehdottomasti.

Annukka Saarva

Kirjoittaja sivuaineopiskelija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa

Entinen Porin yliopistokeskuksen opiskelija-aktiivi Esa Keskinen kirjoittaa, kuinka mokasi opintonsa, mutta sai niiltä silti lähes kaiken.

Opiskelu-urani ei ole järin kehuttava. Siihen kuuluvat kesken jäänyt maisterin tutkinto ja pitkälti päälle kolmisensataa opintopistettä. 

Aloitin opintoni Kulttuuriperinnön ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa digitaalinen kulttuuri pääaineenani muinaisina aikoina vuonna 2011. Olen sitä opiskelijakohorttia, joka keskittyi, ainakin opintojen ratkaisuvaiheessa, enemmän luentosalien ulkopuolisiin aktiviteetteihin kuin itse opintoihin. Ajauduin ensin ainejärjestö Kulma ry:n varapuheenjohtajaksi, jonka jälkeen olin puheenjohtajana. Puheenjohtajavuonna päädyin myös Porin ylioppilasyhdistys Pointer ry:n viestintävastaavaksi ja toiseksi päätoimittajaksi Porin ylioppilaslehteen. Antoisin opintoihin liittyvä pesti lienee ollut Pointti. Se oli todellista tekemällä oppimista. Räpiköin siinä sivussa kandiksi digitaalisen kulttuurin pääaineesta vuonna 2014. Kiitokset siitä kuuluvat pitkälti Petri Saarikoskelle

Münchenin taivaan alle

Kandin vapauttamana lähdin syksyllä vaihtoon. Kohteeksi valikoitui toisen digiläisen, Timo Riihentuvan kanssa, München Saksassa ja huippuyliopisto Ludwig-Maximillians-Universität. Ratkaisuun vaikutti suuresti erään porilaisen vauhkoaminen ja kohkaaminen. Nykyinen väitöskirjatutkija (ja yliopisto-opettajan sijainen) Tommi Iivonen kuvaili oluttupia, baijerilaisia aamiaisia, yliopistoa, taide-elämää ja tapahtumia sellaisilla korulauseilla, ettei nuori kekkeruusi tohtinut vastustaa näin lapaan syötettyä ideaa. Lisäksi niin ikään digiläinen Linnea Kotiniemi muisteli hyvällä Baijerin pääkaupungissa viettämäänsä vaihtoa.

Päästelimme Riihentuvan Saksanmaalle, mutta emme tietenkään olleet järjestäneet asuntoasioita kuntoon. Pari ensimmäistä yötä punkkasimme turistihostellin jaetussa huoneessa, kunnes parin tiedustelun ja valkoisten valheiden jälkeen opintotoimiston väki löysi jostain pöytälaatikosta meille kämpät opiskelija-asuntoloista. Suomalaiseen viranomaiseen sinisilmäisesti luottava härmäläinen sai heti oppitunnin siitä, että kaikkialla säännöt eivät ole samat kaikille.

Lopulta päädyin kortteeraamaan Zeppelinstrasselle vanhaan kivikerrostaloon psykologi Dr. Schultzin omistaman asunnon toiseen huoneeseen. Alta nelikymppinen Dr. Schultz oli, ja on edelleen psykologi, joka oli paljon poissa työpaikallaan Sveitsissä. Ei näitä voi keksiä.

Tiettävästi myös itse Elvis Presley oli punkannut samalla kadulla palvellessaan Yhdysvaltain tukikohdassa 1950-luvulla. Itse elvistelin sivuaineen verran opintopisteitä ties miltä tutustu kulttuuriin -kursseilta. Parilla totisella ja töitä vaatineella journalistiikan ja mediatutkimuksen kurssilla pääsin kuitenkin toteamaan, että

1. humanistinen koulutus Suomessa antaa hyvät ja kattavat pohjatiedot tieteen metodologiasta, joilla navigoida erilaisissa tutkimus-, yliopisto- ja koulutuskulttuureissa

2. suomalainen yliopisto oli tuolloin valovuosia edellä sähköisissä välineissä ja joustavuudessa. Saksassa esseet palautettiin sähköpostiversion lisäksi myös paperille tulostettuna professorin postilaatikkoon, natürlich. Tieteellisiä artikkeleita oli saatavilla kirjastoissa.

3. suomalaiset opiskelijat olivat, kenties välivuosiensa ja ikänsä ansiosta, kypsempiä ja saavuttivat mielestäni samat tulokset vähemmällä vaivalla kuin paineistetut kansainväliset vaihtarikollegansa.

Der Gemütlichkeit, eli kuinka eletään mukavasti

Vietin yliopistolla yllättävän vähän aikaa, mutta se taitaa olla vaihdon idea. Oktoberfest laittoi kaupungin sekaisin kahden viikon ajaksi syys-lokakuun vaihteessa. Münchenissä oli verrattain halpaa ruokaa ja juomaa. Opin speisekartedeutschia: entschuldigung, bitte, genau, Prost und so weiter.

Metro vei (Bitte, zuruck bleiben…) ja jos ei enää vienyt, niin odotettiin aamun ensimmäistä raitiovaunua. Museokortteleissa näki yhdellä kierroksella taidehistorian klassikoita Picassosta Botticelliin. Jossain oli aina uusi klubi tai näyttelyn avajaiset. Alpit ovat aivan vieressä. Rautatieaseman näytöissä luki Tampereen ja Jyväskylän asemesta Pariisi ja Milano.

Tutustuin vaihdossa melko hyvin noin kymmeneen opiskelijaan, joiden kanssa tapaamme edelleen erilaisilla kokoonpanoilla noin kerran vuodessa tai kahdessa. On täysin selvää, ettei Pohjois-Hämeen maaseudulta tulevalla juntilla olisi tällaista kansainvälistä ystäväpiiriä ilman yliopistokeskuksen mahdollistamaa vaihtoreissua.

Uusi ura uudessa kaupungissa

Vaihdon jälkeen toimittelijan hommat taisivat alkaa kiinnostaa enemmän kuin digin maisteri. Tein erilaisia pestejä kotipaikkakuntani paikallislehdessä Oriveden Sanomissa ja pohdin, että tsuurnalismia voisi lukea lisää. Pääsinkin Tampereelle keittiön oven kautta maisterihaussa. Tässäkin keskeistä oli yliopistokeskuksen tarjoama mahdollisuus ristiinopiskella eri yliopistojen välillä. Sen ansiosta luin maisterihakuun vaaditut journalistiikan ja viestinnän perusteet sivuaineena tuolloisessa Tampereen yliopiston Porin yksikössä.

Tampereella en tietenkään keskittynyt täysillä opintoihin, vaan aloitin samaan aikaan työt ylioppilaslehdessä. Kirjoitin paljon Tampereen yliopistojen yhdistymisestä. Ensin Aviisi ja sitten Visiiri ovat seuranneet sen vaiheita ansiokkaasti, kun muut mediat ovat katsoneet muualle. Siinä on vastaansanomaton esimerkki ylioppilaslehtien tärkeydestä akateemiselle yhteisölle ja koko yhteiskunnalle.

Tampereella opiskelu avasi uuden näkymän yhteen kotikaupungeistani ja toi taas runsaasti uusia ihmisiä elämänpiiriini. Huomasin myös, että olin saanut yllättävän laadukkaan perehdytyksen tieteen maailmaan yliopistokeskuksella. Journalistiopiskelijat tuskailivat metodologian ja tieteenfilosofian pakollisten kurssien kanssa, kun itselleni positivismin, relativismin, jälkistrukturalismin ja fenomenologian erot olivat aika selkeitä. Digin luennoilla puhuttiin Van Dijkistä jo vuosikymmen ennen kuin kaverista tuli muotitutkija Mansessa ja Stadissa. Turha tässä on silti liikaa ylpeillä. Selvitin graduseminaarin lopulta läpi joskus keväällä 2018, mutta, mutta, mutta… jossain läppärini uumenissa on edelleen nelisenkymmentä sivua gradututkielmaa Yle-gatesta. Se jäi piippuun. Liekö syynä laiskuus, kykyjen riittämättömyys vai opintotuen loppuminen – sitä en osaa sanallistaa.

Gradumahalaskun jälkeen palasin vielä Poriin, ja vieläpä Puuvillaan, töihin Satakunnan Kansaan erilaisiin pätkäpesteihin vuosiksi 2018–2020. Tähän mahtui vielä vanhoilla päivillä piipahtaminen opiskelijakommuunissa Herralassa, jossa asuin yhden kesän ja satunnaisia kortteerauksia. Niin vain kävi, että kylterit ja humanistit mahtuvat saman katon alle! Tavallaan Herralan peruina on yliopistokeskuksen yhdistämä vaellusporukka, jolla teemme syksyisin reissun johonkin päin Lappia.

Mitä akatemia minulle antoi?

Joku voi laskea tästä tekstistä, kuinka monta vuotta tuhlasin yliopistolaitoksen uumenissa valmistumatta, mutta opiskelun vapaudelle ei voi laittaa hintaa. Kannustan kokeilemaan sitä, jos vain mahdollisuus tulee.

Sain käytännössä lukea ja tehdä sitä, mikä kiinnosti ja minkä näin hyödyttävän mahdollisesti loppuelämääni. Opintoraha ja satunnaiset hommat riittivät tuolloin vielä elämiseen Porin hintatasolla. Erasmus-ohjelma takasi varat Interrail-lippuun. Tukikuukausien loputtua huomasin, että töiden tekeminen meni opintojen edelle. Suhtautuisinkin erittäin epäillen tukileikkauksiin ja yliopiston edelleen jatkuvaan trimmaamiseen, joka alkoi jo yliopistolain uudistuksesta 2010.

Pori ja yliopistokeskus ovat antaneet minulle paitsi ystäviä, kokemuksia, tietoa, taitoa, hauskoja aikoja myös ammatin. Toivottavasti sain itse annettua jotain takaisin, jos en akateemiselle maailmalle, niin yliopistoyhteisölle. Seuraan edelleen ilolla Kulman, Porkyn, Pointerin ja Pointin uurastusta punatiili taustakankaanaan.

Ala-asteen opettajani tapasi sanoa, että aina oppii, kun on kotoa poissa. On yliopistouraltani siis varmaankin jotain jäänyt käteen. Ehkäpä vielä joskus myös ne maisterinpaperit.

Sille! Prost!

Esa Keskinen

Kirjoittaja on Itä-Lapissa ilmestyvän Koti-Lappi-lehden päätoimittaja

Ympäröivien koivujen lehdet kahisevat kevyessä kesätuulessa ja ohuet pilvivanat maalaavat kirkkaan sinistä taivasta. On toistaiseksi hiljaista, mutta takanani vähitellen vilkastuva ihmisvilinä tuo mukanaan puheensorinaa. Edessäni Lokkilavan edustan penkkirivit alkavat hiljalleen täyttyä.

Näissä merkeissä alkoi heinäkuisena perjantai-iltapäivänä ensimmäinen Pori Jazz -kokemukseni. Korkea aika olikin. Porissa jo neljä vuotta asuneelle jazzin ystävälle odotus on ollut pitkä.

Tutkijat festivaaliperintöä selvittämään

Jazzeille en kuitenkaan päätynyt festivaalikävijän kengissä, vaan jalkoihini oli vedettynä havainnoivan tutkijan saappaat. Taustalla on festivaalia pyörittävän Pori Jazz -säätiön taannoin päättynyt digitointiprojekti, jonka myötä festivaalin liki 60-vuotisen historian aikana koottu kuva- sekä haastatteluaineisto siirtyivät digitoituina Satakunnan Museon haltuun.

Tämän myötä säätiöltä tuli yhteydenotto Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkinto-ohjelman suuntaan: Voisiko laajan aineiston pohjalta kehittää jonkinlaista yhteistyötä festivaalin moninaisen kulttuurin taltioimiseksi ja esittämiseksi?

Asiasta ensi kertaa kuullessani en empinyt ilmoittaa kiinnostuksestani. Musiikki ja luonto ovat pitkäaikaisia mielenkiinnon kohteitani ja opintojeni edetessä ne sitten luontevasti yhdistyivät kurssitöissä tutkimuskohteeksi ja lopulta pro gradu -tutkielman teemaksi: Lähiluonnon kulttuurinen merkitys, jota tarkastelen musiikkitapahtumien kautta. Jazzprojekti sopi joukon jatkoksi kuin nenä päähän, ja ilokseni pääsinkin urakkaan mukaan.  

Ja kuinka oiva kohde Pori Jazz ja sen päänäyttämönä toimiva Kirjurinluoto tässä ovatkaan. Pitkän olemassaolonsa aikana tapahtuma on kasvanut pienestä paikallisesta puistojuhlasta Euroopan mittapuulla merkittäväksi jazzfestivaaliksi, tuoden Poriin vuosittain kansainvälisesti nimekkäitä muusikoita sekä huiman määrän kävijöitä. Paikallisesti siitä on muodostunut merkittävä porilainen ilon ja ylpeyden aihe. Kaiken tämän keskiössä on alusta saakka ollut juuri Kirjurinluoto. Vuosikymmenestä toiseen Porin keskustan tuntumassa sijaitseva viher- ja virkistysalueena toimiva saari on ihastuttanut festivaalikävijöitä idyllisellä miljööllään. Millainen siis on lähiluonnon merkitys jazzfestivaalille; niin sen järjestäjille, esiintyjille kuin kävijöille?

Viher- ja virkistyssaari kävijäkokemuksessa

Kun Lokkilavalle nousi perjantain ohjelmiston käynnistänyt Aki Rissanen Hyperreal, Kirjurinluodon konsertille luoma tunnelma alkoi avautua itselleni. Tuulessa heiluneiden puiden lehtien kahina sekoittui musiikkiin varjojen tanssiessa ympäröivällä nurmikolla. Taivaalla liitävät lokit ääntelehtimiseen sulautuivat kokonaisuuteen tehden kokemuksesta unenomaisen. Tapahtumaympäristön vaikutus oli heti alusta alkaen merkittävä.

Pyrin festivaalin aikana havainnoimaan lähiluonnon merkitystä kävijöille. Kiinnitin siksi huomiota ihmisten tapoihin käyttää aluetta, sekä sivukorvalla kuunnellen myös tapoihin puhua alueesta. Lokkilavaa ympäröivä vehreys houkutteli jazzväen avaralle nurmelle tanssahtelemaan musiikin tahdissa tai vain nauttimaan siitä makuuasennossa, jotkut puolestaan vetäytyivät sivummalle puiden katveeseen. Viheralueen käytännön merkitykset olivat ilmeisiä.

Jo yli vuosisadan verran porilaisia palvelleeseen Kirjurinluotoon on kehittynyt vuosien varrella lukuisia viher- ja virkistysalueille ominaisia elementtejä, kuten uimaranta, kahvilaravintola, leikki-, eläin- ja liikennepuisto sekä kesäteatteri. Nämä näkyivät myös festivaalikävijöille: ”Ei meillä näin hienoa ole kotona” tokaisi eräs festarivieras katsoessaan aidan takaa pilkottavaa liikennepuistoa. Vähän matkan päässä ihmetystä ja ihastusta herätti puolestaan alpakkakatras. Festivaalilavaksi valjastettu kesäteatteri vaikutti tarjoavan mieleenpainuvia kokemuksia, jonka tunnelmaa monet kuuluivat kiittelevän. Mielenkiintoista olisi selvittää, käyttääkö festivaalikansa varsinaisen festivaalialueen ulkopuolelle jääviä Kirjurinluodon palveluita musiikista nauttimisen ohessa.

Jazzrytmejä ja luonnon melodioita

Jazz on tunnetusti ollut klubimusiikkia. Yleinen mielikuva lienee hämyisä, hieman savuinen katutason alle jäävä klubi punaisine taustaverhoineen New Yorkissa. Heinäkuinen Kirjurinluoto ei järin tähän kuvaan istu.

Tämän näytti havaitsevan myös Porissa lavalle ensi kertaa nousseet muusikot. Lokkilavalla urallaan nousukiidossa menevä saksofonisti James Brandon hämmästeli lavaa kiertäneitä lokkeja, joiden ääntelehtiminen koetteli tiivistunnelmaiseksi laskeutuneen rumpusoolon otetta. Luonnosta tuli osa esitystä. Moni samaisella lavalla esiintynyt artisti ihasteli välispiikeissään luodon luonnonkauneutta.

Tästä herääkin kysymys: Kuinka tietoisia Poriin tulevat esiintyjät yleisesti ottaen ovat esiintymispaikastaan ennen paikalle saapumistaan? Tuoko tapahtumajärjestäjä tapahtumapaikan luonnonläheisyyden esiin artisteja lähestyessään vai onko Pori Jazz ja Kirjurinluoto sen esiintymispaikkana tullut itsessään tunnetuksi jazzpiireissä? Onko kyseessä juuri ”se” puistosaari jossa Suomessa soitetaan?

Vanhoja festarikuvia silmäillessäni jäi eräs otos mieleen 1980-luvun puoliväliltä. Kuvassa oltiin luodon rannalla veneessä, joka kuvatekstin mukaan oli juuri kierrättänyt kyytiläisiään jokisuiston idyllisessä maisemassa. Veneen perällä istui varsin nimekäs joukko. Festivaalilla esiintymässä ollut kitaristilegenda Stevie Ray Vaughan puolisoineen oli saanut matkaseurakseen presidenttipari Mauno ja Tellervo Koiviston. Järjestät ovat siis mieltäneet porilaisen sini- ja viherympäristön esittelemisen arvoiseksi.

Onko vastaavanlaista lähiluontoretkeilyä sittemmin järjestetty myös muille artisti- tai arvovieraille, ja jos niin minne?

Missä Kirjuri, siellä jazz

Kirjurinluodon merkityksestä Pori Jazzille kertonee ennen kaikkea jo aiemmin mainittu festivaalin paikkauskollisuus. Luodon valikoituminen tapahtuma-alueeksi pohjaa useiden festivaalihistoriikkien mukaan vuoden 1959 Jazz on a Summer’s day -konserttidokumenttiin. Sen katsottuaan joukko paikallisia jazzin ystäviä totesi haluavansa samanlaista meininkiä Poriin. Newportin jazzfestivaaleilla meren rannalla tunnelmoivaa väkeä katsoessaan todettiin sinistä ja vihreää löytyvän täältäkin, vuolaana virtaavan Kokemäenjoen ympäröimältä Kirjurinluodolta.

Luodon viehkeys tuskin jätti kellekään epäilystä sen sopivuudesta festivaalipaikaksi. Tapahtuman yleisömäärien kasvaessa havaittaviin kuitenkin käytännön haasteita. Festivaalin alkuvuosina ainoa kulkureitti luotoon oli lossi. Kuten arvata saattaa, yhä kasvavan väkimäärän kuljettaminen rannalta toiselle ei käynyt järin nopeasti. Ensin saatiin tilapäisratkaisuksi ponttonisilta ja lopulta 1970-luvun puolella kiinteä Raumansilta. Kulkureitit moninaistuivat vielä vuosituhannen vaihteessa Kirjurinluodon toiseen päätyyn valmistuneen Pormestarinsillan myötä.

Siltojen lisäksi on ajan myötä rakennettu myös kiinteää infrastruktuuria tapahtuman järjestämistä helpottamaan. Lokkilava kohosi luotoon 1980-luvulla, 2000-luvulle siirryttäessä puolestaan valmistui nykyisen päälavan paikaksi Kirjurinluoto Arena.

Festivaaliorganisaatio on siis selvästi päättänyt vakiinnuttaa Kirjurinluodon tapahtuman pyhätöksi. Vaikka oheistapahtumaa on järjestetty vaihtelevasti ympäri kaupunkia, vehreä luoto pysyy kuitenkin festivaalin ytimessä.

Jazzfestivaalin lähiluontosuhde – Mitä se on?

Tutkimuksen edetessä kokonaiskuva tulee vielä laajenemaan. Valmiiseen valokuva- ja haastatteluaineistoon on tehty vasta ensikatsaus. Tulevien festivaalien aikaan haastatellaan niin kävijöitä kuin tapahtumajärjestäjiä. Lisäksi toteutetaan kävijäseurantaa tapahtuma-alueella.

Lähiluonnon merkitystä tulen tarkastelemaan myös laajemmin. Millaisena näyttäytyy luodon historia musiikki- ja kenties muiden kulttuuritapahtumien saralla? Entä miten Pori Jazzin lähiluontosuhde ulottuu Porin muille alueille esimerkiksi leirinnän tai muun oheistoiminnan kautta? Alustavan tarkastelun pohjalta hypoteesiksi nousee vääjäämättä se, että lähiluonto vaikuttaa olevan tärkeä osa jazzfestivaalia. Näin myös toisinpäin: voiko Pori Jazzia kuvitella ilman Kirjurinluotoa tai Kirjurinluotoa ilman Pori Jazzia?

Niko Hakkarainen

Kirjoittaja on tutkimusavausta ja maisemantutkimuksen opiskelija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Historialliset vaatteet ja tekstiilit ovat olleet lähellä sydäntäni jo ennen kuin opin lukemaan. Pienenä lapsena selailin haltioituneena äitini omistamaa muodin historiasta kertovaa kirjaa, jossa oli siniset kangaskannet ja jonka selkämyksessä luki kultaisin kirjaimin ”Muoti kautta aikojen”. Kirja oli suuri ja painava, ainakin pienen ihmisen käsissä, ja vietin tunteja selatessani sen kauniita kuvia.

Suosikki-osioikseni muodostuivat nopeasti 1700- ja 1800-luvuista kertovat luvut, joissa oli suuria värikuvia aikakausien muotokuvista. Tekstiilien runsaus ja omasta ajastani poikkeava tyyli sai mielikuvitukseni lentämään, halusin nähdä ja koskea muotokuvien prinsessoja ja tuntea käsissäni suurten hameiden pehmeyden. Sain lisäpontta intooni pienestä lastenkirjasta ”Elämää ennen vanhaa”, jonka sivuilta opin eksoottisia sanoja kuten krinoliini (tuttavallisemmalta nimeltään vannehame) ja turnyyri (pienempi hameen siluettia tukeva kehikko tai tyyny).

Jo ennen kouluun menemistä tiesin, että mikään ei ollut mielenkiintoisempaa kuin historialliset vaatteet ja mitä suurempia hameen helmat olivat, sen parempi niitä oli piirtää paperinukeillekin!

Vuosien varrella lainasin kirjastosta kaikki aihetta sivuavat teokset, joita usein panttasin huoneessani mahdollisimman pitkään. Kun eräpäivä koitti, palautin kirjat ja lainasin ne pikimmiten uudestaan. Teini-ikään mennessä kiinnostuin vaatteiden esteettisen ilmeen lisäksi myös niiden valmistuksesta. Lukiossa suoritin käsityödiplomin valmistamalla empire-aikaisen päiväpuvun ja siihen kuuluvat alusvaatteet. Historiallisten vaatteiden ompelusta tuli minulle harrastus, joka on välillä jäänyt vähemmälle, mutta jonka pariin olen palannut uudestaan ja uudestaan.

Yliopisto-opinnot ja replikointitekniikoihin tutustuminen Iso-Britanniassa

Opiskellessani Iso-Britanniassa ensin Aberdeenin ja sittemmin Yorkin yliopistoissa en opiskellut muodin historiaa, mutta toin kirjoittamiini aineisiin mukaan elementtejä historiallisten vaatteiden tutkimuksesta sekä niiden tulkitsemisesta museoympäristössä.

Ensimmäisen maisterintutkintoni suoritin historian ja taide historian yhteistutkintona ja toisen maisterintutkintoni Public History -oppiaineen parissa. Public History, eli vapaasti suomennettuna “julkinen historia”, on sekoitus museologiaa, media-opintoja ja kulttuuriperinnön tutkimusta. Public historyssa tutkitaan sitä, miten suuri yleisö on tekemisissä historian kanssa esimerkiksi museokäyntien, podcastien, tv-sarjojen ja elokuvien kautta.

Se avasi silmäni sille, että historian ja kulttuuriperinnön “kuluttaminen” vapaa-ajalla on tuttua myös niille, jotka eivät miellä aiheen edes kiinnostavan itseään.

Kirjoitin lopulta toisen maisterintutkintoni gradun 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneen brittiläisen keräilijän C.W. Cunningtonin historiallisen naistenmuodin yksityiskokoelman kehityksestä museokokoelmaksi ja kyseisten kokoelmaesineiden tulkitsemisesta eri vuosikymmenien aikana. Seurasin innolla muodin historian alalla ilmestyvää tutkimusta ja minua viehätti erityisesti niin sanottu kokeellinen historia sekä siihen liittyvä metodologia.

Esimerkiksi FT Hilary Davidsonin replikointiprojekti Jane Austenin takista Austenin kotimuseota varten herätti minut ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta: aitoa takkia katsomalla saamme toki tietää, minkä kokoinen legendaarinen kirjailija oli, mutta vain replikoimalla kyseinen vaate oli mahdollista todella testata miten hän on siinä liikkunut ja millaisilla tekniikoilla vaate on aluperin tehty.

Alkuperäinen takki ei kuulu Austenin kotimuseon kokoelmiin ja on hyvin hauras, mutta replika on voitu asettaa esille Austenin omaan huoneeseen ilman huolta alkuperäisen vaatekappaleen tuhoutumisesta kotimuseon olosuhteissa. Projektia selostavan artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan ilmaiseksi täältä.

Sattuman kautta pääsin vapaaehtoiseksi ompelijaksi Yorkin Castle Museum -museoon, jossa sain toteuttaa replikan museon kokoelmiin kuuluvasta 1840-luvun esiliinasta. Replikointiprojekti avasi minulle uusia tutkimuksellisia näkökulmia ja laajensi ymmärrystäni oikeiden materiaalien ja oikeiden tekniikoiden käyttämisestä historiallisia vaatteita tehdessä. Historiallisten ompelutekniikoiden hyödyntäminen akateemisen tutkimuksen apuvälineenä on saanut paljon kannatusta brittiläisten tutkijoiden ja museoalan ammattilaisten keskuudessa, sillä replikointi avaa ovet uusille mahdollisuuksille historiallisten vaatteiden esillepanoa ajatellen.

Replikoita voidaan esimerkiksi kokeilla päälle ja niitä voidaan tehdä myös museokävijöiden kokeiltavaksi. Toteuttamalla replikoita yhteisöprojektien kautta, historiallisten vaatteiden tekotapoja voidaan opettaa niistä kiinnostuneille ja vaatteiden sisältämä aineeton kulttuuriperintö pääsee jatkamaan elämäänsä myös nykyajassa.

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkijaksi: historiallisten vaatteiden replikoinnin menetelmä uuden tiedon tuottajana

Hain opinto-oikeutta tohtorintutkintoon keväällä 2019 ja pian löysin itseni kulttuuriperinnöntutkimuksen moninaisesta ja poikkitieteellisestä joukosta. Väitöskirjani aihe on 1700-luvun naistenvaatteiden tulkinta ja esillepano museokokoelmissa. Keskityn sekä esineiden aineelliseen että aineettomaan kulttuuriperintöön ja erikoistun historiallisten ompelutekniikoiden hyödyntämiseen akateemisen tutkimustyön apuvälineenä.

Väitöskirjani suurimmat tutkimuskysymykset ovat: Miten voimme hyödyntää museokokoelmista löytyviä 1700-luvun säätyläisnaisten vaatteita kulttuuriperinnön, kultturihistorian ja historian tutkimuksen lähteinä? Miten replikointia voidaan käyttää tutkimusvälineenä näitä esineitä tutkittaessa ja miten se voi toimia tukena kirjallisia lähteitä lähestyttäessä?

Tutkimusaineistonani käytän enimmäkseen suomalaisten museoiden kokoelmissa olevia 1700-luvun naistenvaatteita. Tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut tikatuista alushameista (ks. kuva yllä), jotka olivat hyvin koristeellisia, mutta tutkin myös muita säätylaisnaisten vaatteita. Museokokoelmiin kuuluvien historiallisten vaatteiden replikointi on tuttu tutkimusmetodi maailmalla, mutta Suomessa tekniikka on vielä laajalti tuntematon. Tätä aukkoa pyrin tutkimuksellani paikkaamaan.

Kirjoitan artikkelimuotoista väitöskirjaa ja ensimmäinen artikkelini ilmestyi open access -julkaisuna The Journal of Dress Historyssa syksyllä 2022. Artikkelin voi lukea täältä.

Historialliset vaatteet pitävät sisällään tietoa esimerkiksi tekstiilien koostumuksesta ja alkuperästä, tekijöidensä ammattitaidosta ja käyttäjiensä varallisuudesta. Nämä esineet kertovat meille aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön sekä kulttuurihistorian salaisuuksia. Mitkä käsityöperinteet ja muotivirtaukset yhdistivät esimerkiksi ruotsin vallan aikaisia säätyläisiä muihin Euroopan yläluokkiin ja miten nämä perinteet heijastuvat nykyajassamme?

Historialliset vaatteet ovat mainio lähde poikkitieteelliselle tutkimukselle ja oma työni yhdisteleekin näkökulmia ja metodologioita kulttuuriperinnön tutkimuksen, kulttuurihistorian, historian ja arkeologian aloilta. Lähestymällä tutkimusaineistona käyttämiäni museoesineitä poikkitieteellisesti pääsen tutustumaan niiden tarjoamaan tietoon mahdollisimman syvällisesti.

Ompelemalla replikoita historiallisista vaatteista voimme laajentaa ymmärrystämme tästä syvällisestä tiedosta. Historiallisesta muodista liikkuu edelleen runsaasti väärää tietoa ja väärinymmärryksiä vaatteiden käyttötarkoituksista sekä niiden vaikutuksesta käyttäjiensä kehoon.  Toisin kuin usein väitetään, esimerkiksi korsetit ja kureliivit eivät olleet kidutusvälineitä vaan oleellisia tukivaatteita joiden avulla luotiin muodikas siluetti useilla eri vuosisadoilla.

Populaarikulttuurin avulla väite historiallisten vaatteiden epämukavuudesta tai suoranaisesta tuskallisuudesta on levinnyt laajalle ja on saanut suuren yleisön vähättelemään menneiden sukupolviemme naisten älykkyyttä. ”Naiset olivat hupsuja muodin orjia kun suostuivat moiseen!” Totuus on kuitenkin eri. Replikoimalla olemassa olevia historiallisia vaatteita voimme pukea niitä päällemme ja testata niiden vaikutusta kehomme liikeratoihin. Voimme ymmärtää vaatteiden kehollisuuteen liittyviä näkökulmia, joihin emme saa kosketuspintaa katselemalla alkuperäisiä museoesineitä mallinukkejen päällä.

***

Olen tehnyt väitöskirjaani enimmäkseen osa-aikaisesti syksystä 2020 asti mutta nyt keväällä 2023 Svenska litteratursällskapet i Finland myönsi minulle tutkimusapurahat Ragnar, Ester, Rolf ja Margareta Bergbomin rahastosta. Apurahat sallivat minulle mahdollisuuden keskittyä täysipäiväisesti väitöskirjatutkimukseeni ja olen erittäin innoissani päästessäni jakamaan tutkimukseni tuloksia myös laajemmalle yleisölle. Esitänkin sydämelliset kiitokseni Svenska litteratursällskapet i Finlandille!

Anni Shepherd

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).