Droonien muuttuminen jokapaikan teknologiaksi viimeisen parin kolmen vuoden aikana on tuonut mediaan oman uudenlaisen kuvastonsa. Sotilaat ovat olleet droonikuvan edelläkävijöitä, mutta nyt drooneja käytetään ammattimaisesti viranomaistoiminnassa, journalismissa, matkailussa ja viihteessä. Uusi väline on luonut lyhyessä ajassa oman kuvaustekniikkansa, joka osin perustuu aiempiin, osin ei. Kalliit helikopteriajot kattojen tai puunlatvojen tasalla voidaan korvata drooniajolla, joka ei matalallakaan puhalla kaikkea tieltään. Sillä pääsee tietyin rajoituksin myös katukuiluihin ja muihin helikoptereille turhan riskialttiisiin paikkoihin. Ennen puomia tai nostolavaa vaatinut kameran nosto maanpinnasta yläilmoihin hoituu sillä niin ikään kätevämmin. Oma lukunsa ovat Youtubea kansoittavat amatöörien droonihurjasteluvideot.
Jumalansilmäretoriikka on tuttua jo ajoilta ennen ilmakuvia. Viranomaisten ja journalismin droonikuva voidaan nähdä jatkumona panoptiselle ja normaalistavalle vallankäytölle, joka Foucault’ta mukaillen vertaa, luokittelee, järjestää ja yhdenmukaistaa kohteitaan. Sitä ovat edustaneet myös kartat ja lintuperspektiivikuvat. Samaan tapaan droonikuvaa käytetään kansallisen maisemakuvaston jatkeena, mitä meilläkin on tehty Ylen Suomi100-hankkeessa. Yhtenäisen kansallisen tilan mielikuvaa rakennetaan siinä alueellisesti näennäisen edustavan ja yhdenmukaisesti esitetyn kohdevalikoiman avulla. Vastaavia drooneilla kuvattuja maisemakavalkadeja on kuvattu ympäri maailman sekä matkailumarkkinointiin että isänmaalliseen hengennostatukseen. Leikkaamattomina tällaiset droonikollaasit muistuttavat ”hidasta televisiota”, jota katsoo kuin laastin kuivumista.
Normalisointi ja tylsyys ovat perua varhaisemmasta droonimaailmassa. Sotilaallinen droonikuvasto pyrki tietoisesti ottamaan etäisyyttä sodan todellisuudesta ja muuttamaan sen siistiksi ”kevyeksi sodaksi”, jossa yksitoikkoiseen maisemaan ilmestyi aina välistä pieni tupsahdus droonista etälaukaistun ohjuksen osuessa kirurgisen tarkasti maaliinsa. Suomen Puolustusvoimienkin viestintä on mieltynyt drooneihin, joilla saa maassa lampsivan varusmiesryhmänkin näyttämään tarpeeksi ylhäältä ammattiarmeijan erikoisjoukolta.
Journalistista objektiivisuutta drooni on puolestaan saatu palvelemaan etäännyttämällä näkökulmaa tapahtumien, kuten vaikkapa rajun mielenosoituksen, keskeltä neutraalin yksityiskohdattomaan kokonaiskuvaan. Samalla toimittajan fyysinen läsnäolo on häivytetty kerronnasta ja korvattu se ruumiittomalla konekatseella. Riittävä etäisyys voidaan toki nähdä etuna myös kuvattavien yksityisyyden säilyttämiselle.
Koronakeväällä suoratoistopalvelu Netflixiä katselleet saattoivat törmätä eksoottisiin eurooppalaisiin periferioihin – Ranskan tai Belgian metsäisille rajaseuduille, Puolan Sleesiaan ym. – sijoittuvia noir-henkisiä rikossarjoja, joita yhdisti runsas ja keskenään samankaltainen droonin käyttö kuvakerronnassa. Sarjoissa annettiin ymmärtää syrjäseutujen metsissä jylläävän outoja ja vain osin ihmisen hallinnassa olevia voimia, myyttisiä olentoja tai menneisyyden peikkoja. Narratiivi ei tietenkään ole uusi sarjaviihteessäkään, drooni sen esittämisen välineenä sitä vastoin on. Aiempien hämärien ja klaustrofobisten metsäinteriöörien rinnalle ilmestyivät alku- tai siirtymäkuvina drooniajot metsän latvuston tuntumassa, jonka alta saattoi oksien seasta erottua epämääräisiä hahmoja. Toistuva tehokeino oli myös nostaa drooni ilmaan kohtauksen päätteeksi ja näyttää ylhäältä käsin tapahtumapaikkaa saartava metsämeri.
Droonikuvan yleistyvä käyttö sarjaviihteessä on sen verran uutta, ettei sitä ole ehditty juuri analysoida. Epäilemättä sillä tuotetaan todenkaltaisuutta mielleyhtymin droonien aiempien sotilas- tai viranomaiskäyttöjen näkymiseen esimerkiksi uutiskuvissa tai dokumenteissa. Niillä tuotetut katsoja-asemat muuttavat kuitenkin sarjoissa luonnettaan. Tarkkailtu alue muuttuu kontrollia vastustavaksi, vain osaksi katseen läpäisemäksi latvusnäkymäksi, jonka alla tapahtuvan voi nähdä enintään vilaukselta. Näin käytettynä droonikuva rakentaa metsän ihmisestä riippumatonta ja ennakoimatonta toimijuutta, jota tuetaan visuaalisilla vihjeillä ja juonen mytologiaviittauksilla. Droonikuva auttaa myös vaihtelemaan kerronnan mittakaavoja ja korostamaan henkilöiden pienuutta suhteessa luontoon. Juonikuvioissa tähän voidaan yhdistellä moralisoivaa ympäristöhuolta tai metsää kunnioittavan paikallisyhteisön vastakkainasettelua ymmärtämättömien ulkopuolisten (usein kaupunkilaisten) kanssa. Droonin silmä ei esiinny sarjoissa kaikkinäkevänä normalisoivan vallankäytön välineenä vaan sille ulkopuolisena ja sitä kyseenalaistavana katsoja-asemana.
Vaikka Netflix-sarjojen droonikuvasto onkin suurelta osin vanhojen teemojen kierrätystä ja uudelleenpaketointia, se kertoo samalla kyseen olevan aidosti uudesta välineestä, jolle on syntymässä omia edelleen siirtyviä kuvakerronnan konventioitaan ja merkityssisältöjään. Kun droonikuvaus edelleen yleistyy ja tulee teknisesti ja taloudellisesti yhä useampien ulottuville, sille voi käydä kuin aiemmin käsivaravideolle tai kännykkäkuvalle eli se muuttuu niiden tapaan kansalaisen näkökulmaksi, jolla voi haastaa tai syrjäyttää viranomaisten jumalankatseen. Silloin myös droonikuvan käyttötavat ja merkitykset moninaistuvat ja niihin kiinnittyy uudenlaisia identiteettejä. Tarkkailuun, yhdenmukaistamiseen ja väkivaltaan luotu teknologia voi muuttua laajemmin vastarinnan välineeksi kamppailussa tilasta ja sen merkityksistä. Seuraavaksi droonikerrontaa saattaakin sotilaan, poliisin, tutkijan ja filmiryhmän droonikuvaajan jälkeen laittaa uuteen uskoon taiteilija-aktivisti.
Maunu Häyrynen
Kirjoittaja on maisemantutkimuksen professori
Kirjallisuutta
Blaagaard, B. B., 2015. The Aesthetics of Posthuman Experience: The Presence of Journalistic, Citizen-generated and Drone Imagery. Westminster Papers in Communication and Culture, 10 (1), 51-65. http://doi.org/10.16997/wpcc.212
Mangold, E. B. & Charles Goehring, 2018. The visual rhetoric of the aerial view: From surveillance to resistance. Quarterly Journal of Speech 105 (1), 25-41. https://doi.org/10.1080/00335630.2018.1553305
Ohl, J. J., 2016. Nothing to See or Fear: Light War and the Boring Visual Rhetoric of U. S. Drone Imagery. Quarterly Journal of Speech 101 (4), 621-632. https://doi.org/10.1080/00335630.2015.1128115
Viimeisimmät kommentit